TAITEESTA JA SIVEYDESTÄ.

I.

Ajattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että
taide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta
taidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni
tulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.

Tietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on
niin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin
tyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin
määrittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa,
ja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja
siveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja
tuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä
määrittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti
todistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen,
niin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä
määrittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri
esittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista
ja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa,
vaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten
joukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää,
yhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa
elämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on
yhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii
asemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen
ympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa
merkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli
tapaturmaisesti kuollut, jaha — ajattelin, ja luin seuraavan uutisen,
jossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika
sitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli
kuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin
aamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka
Suomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän
syntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä
hän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista
samanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet
vasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun
silloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen
kumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun
tämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa
käsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa
ja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että
sovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja
keskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä
sääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän
muodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että
pitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen
jonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden
lukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut
yhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen
vaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja
kansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja
loppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän
toistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä
tahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta
muodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt.
Siveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti
liukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta
mitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee
epäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle
eikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin
loukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti,
jos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu
siihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että
he vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää
häiriötä, — ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän
sopusoinnun epäkuntoon.

Sanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on
ihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran
hänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa
iäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne
kumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja
jolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta
ette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen
rinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on
ihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja
kammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän
tarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. —
Ymmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee
ulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin
maassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on
sisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta
kummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon
taidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna
paistamaan.

Semmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen
äärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän
marionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä
tahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan,
ulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee
myrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan
itseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen
omassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi
siinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän
päivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on
taide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide
siis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa
yhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.

Vai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän
teitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun
joka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta — hartautta. Muistattehan,
olitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka
edessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi.
Teissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan
maailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet
lankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan
rikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu
hetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa
runona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien
hetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos
kantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa
ihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä
mahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä
puhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää
valaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa
analyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä
taidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein
pidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon
päähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta
ei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu
rikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä
liikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa
rangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa
kunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna
viimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja
vapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden
niin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut
voiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel
on yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse
siinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan
sävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä
taideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan
tulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti
pohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä
mieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy
mustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä
antaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen
loppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät
ihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama
keveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän
väliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset,
jotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla
kärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä
kasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän
nääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti
näennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja
kova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän
sydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa,
singahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on
resignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. — Tämmöisen minä luulen
taideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän
pohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden
aalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen
sävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa
tulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella
hurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen
iäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana
valuu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni,
tai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja
sairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille
mahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä.
Miksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel,
joka sen syliinsä voi ottaa! — Tiedättehän nyt, mitä minä
taidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina
värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön
ja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen
väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle.
Tarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua
kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä
hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä
tarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään
viettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä
vireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon
efemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat
ihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi
se monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa
tyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona
liekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa
filisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta
ja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi
jonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan
olon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan
hetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin
välttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla
olemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä
jättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se,
joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen
elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän
semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä
piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee
syntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi
ihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja
hiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena
toimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen.
Ja siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi,
esiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan
ylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin ”Kuningas Fjalarkin”, niin
kirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin,
tai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin
”Morgonsång”, sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta
ulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla
huikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d’Annunzio voivat kutoa ja
tuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan
niin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta
molemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään.
Miltonin ”Kadotettu paratiisi” ja Byronin ”Don Juan” ovat siveellisesti
turmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka
muutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja
raittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat
oikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta
mahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja
johdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on
epäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka
täydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat
oikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen
hedelmiä.

Arvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni
väittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt.
Muistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä
määrittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden
ihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen
ihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän.
Hän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin
ylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä
itsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa
henkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä
pyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson
nimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan
syytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä.
Eihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta
runoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan
muuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen
mukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat
päässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään
selitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne
ulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot,
sisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei
ole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän
tarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin
puheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi
sellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni
katkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja
panen otteen tähän. — — Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei
hyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä
epäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta
rinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki
ulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin
käskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten
mukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa
määräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän
on vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety
pienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan
siellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta,
ainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen
kuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia
taivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän
ohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? — Ja mitä onkaan
maailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä
väreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät
pyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat
aatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin ”Don Juan
” virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja
syvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti
hyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. — — Tämmöisiin
puheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää
muuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen
sairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen
riutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa
kannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä
suojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon
kauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he
huomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se
turmelus on pahaksi vai hyväksi ihmiselle, mutta siitä en minä tahdo
puhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen
järjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis
vastustettavaa. — Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni
kirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.

II.

Taide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin
asian. Taide on aina siveellistä.

Taide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden
syvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.

Määrittelisinkö siveyden? Enpä tiedä. Puhuisin hymnin siitä. — Siveys
on... Siveys on... Pysähtyivät sanani jo! Siveys, sen sanan ovat sen
käyttäjät muodostaneet semmoissisältöiseksi että yhtä hyvin voisi puhua
hymnin annoksesta pihvipaistia kuin siitä sanasta! Ennemmin tahtoisin
nimittää sitä, jota ajattelen kiittää, epäsiveellisyydeksi, kuin
tukahuttaa sen ankaraa korkeutta kutsumalla sitä siveydeksi. Mutta jos
sentään koettaisin. Poltan mielestäni muiston siitä tomun tahmasta,
jolla toiset ovat siveyden vaarallisen kotkalinnun hyödylliseksi
kotokanakseen kesyttäneet.

Siveys on ihmisen ylhäisenä palamista. Siveys on ihmisen sielun
totiseksi syttymistä. Siveys on ihmisen puhdistumista paljaaksi
ihmiseksi.

Miksi on ihminen maailmassa? Tunteakseen. Maailmassa on kaikki
ulkonaista, ohitsemenevää, vaihtuvaa. Valtakunnat häviävät ja kaupungit
haihtuvat maan päältä. Tänään hallitsevat persialaiset, huomenna Rooma,
kolmantena päivänä on maailma germaanien. Meret muuttavat sijansa ja
tähdet sammuvat. Yksi on iäistä tässä kulkevassa virrassa. Ihminen, sen
kaiken vaihtumisen huomaava ja siitä rinnassaan värisevä ihminen. David
ja Salomo, Herakleitos ja Plato näkivät väristyksellä sen maailman ja
tunsivat sen väristyksen, sama väristys liikahtaa vielä tänä päivänä
ihmisen rinnassa, kun hän maailman edessä herää. Siinä vaihtuvassa
virrassa on ihmisen tunto siitä yhtäpäisestä vaihtumisesta ainoaa
iäistä, maailman näyn alituisesti vaihtuva virtaus seisahtuu iäisyyden
silmäyksen alaiseksi hetkessä katsovan ihmisen eteen.

Ihminen on maailman elämän väristyssykäys. Ihmisen sielu on maailman
näyn värähtävää tuntoon tulemista ihmisessä. Maailma, jok’ikinen sen
väräys, koskee ihmisen vissiksi väräystilaksi, se tila on ihmisen
sielu. Sielussaan ihminen elää olemuksen lävitse sykähtävän hetken,
mitä herkempi hän on, sitä elävämpänä värjyy se hetki hänessä, ja
täydellisimpänä tuntona sulaa hän ihan välittömäksi maailman tilaksi,
silloin hän on maailman selvin peili, jossa maailman elämän hetkellinen
läsnäolo päilyy elävänä, jos hän silloin tahtoo puhua maailmasta, puhuu
hän omasta sielustaan. Kaikki mitä maailmassa on, hämärinkin,
aavistetuinkin elää silloin hänen tuntonaan läsnä hänessä, maailman
kylmä säälimätön suuruuden auteus, maailman äärettömyyden avaroittavin
tunto, maailman ylitse soiva suuren järjestyksen kohottava ja
tuhkaanlannistava sävelkuoro, maailman pienimmässäkin heijasteleva
kokonaisuuden järjestyksen kuvastus, kaikki se haihtuvinkin
tunnehymistys värisee ihmisen sielussa, kaiken sen tunto on väräys
hänen sieluansa, ja kun hän tuntee sen, tuntee hän sieluansa, tulee
tuntoon itsestänsä, puhdistuu eläväksi, joka tunteessaan itse
intensiivisesti läsnäolevaksi ihmiseksi, hänen sielunsa tulee hänen
olemisekseen, hän ei huomaa, vaan hän tuntee ja elää maailman. Nyt minä
tahdon sanoa, että täydellisin ihminen on juuri tämmöinen, maailman
joka väräyksen itsessään heijastava peili, on maailman rinta, jossa
maailman tunto joka väräyksessään on elävänä, hienoimmassa,
ohitsehaihtuvimmassa tunnossaan läsnä. Ja sanon lisäksi, ihmisen
tarkotus on herätä juuri täksi täydelliseksi ihmiseksi.

Ihmisen tarkotus on olla iäinen. Ihmisen tarkotus on olla maailman
iäisyyspeili, hieno- ja herkkäväräyksinen, kaiken kajaava. Johan minä
jo puhuin, maailmassa ei ole muuta seisovaa kuin kaikkeen heräävä,
kaikesta liikutettu ihmisrinta. Kaikki muu on ulkonaista vaihtuvaa
suhdetta, kaikella on ainoastaan relatiivinen, ohitsemenevä
merkityksensä, tunteva ihminen on ainoa iäinen siinä kaikessa
alituisessa vaihtumisessa. Minä tarkotan, ihminen, ihminen on maailman
silmä ja sielu, ainoastaan ihmisen tunto on iäistä, kaikki muu
tilapäistä, muuttuvaa, yhtä hyvää kuin sattuman sinne tänne liikuttamaa
unta, jos minä olen rikas tai köyhä, ministeri tai portinvahti,
kreikkalainen tai eskimo, se on yhdentekevää, merkitys on minun
elämälläni vasta, jos se on syvätuntoinen. Kaikki muu on tyhjän perään
hapuilemista, syvennetty, syvemmin elävä rinta on ainoa ihmistä
rikastuttava, ihmiselle merkityksellinen pyrintö. Ainoastaan se, mikä
saattaa minun tuntoon rinnastani ja rintani liikutuksista, ainoastaan
sillä on voima hedelmöittää minua, muu on tyhjän kanssa askaroimista.
Ihmisen tarkotus on syventyä, syventyä joka hetki, syventyä kaikkeen ja
kaikesta värähtäväksi: ihanat, syvät, rinnan pohjaa viileyttävät hetket
ovat ihmisen sielun ainoa sisältö ja ainoa iäisyys, ja niihin hetkiin
herääminen on hänen ainoa, hänen arvonsa mukainen pyrintö. Tai mikä
olisi ihmisen tarkotus muutoin?

Mikä on ihmisen ylhäisin ja iäisyyttävin tarkotus, siihen on hänen
velvollisuutensakin pyrkiä. Ei velvollisuutensa niin, että joku häntä
tulikirjaimisilla rangaistussanoilla käskisi siihen, vaan niin, että
ihmisen ihanin ja täydellisin olo on juuri siinä, ja että hän
toteuttaessaan ihmisyyttään luonnollisimmasti ja välttämättömästi
puhkee siihen. Samassa merkityksessä kuin sanoisin, että taimen
velvollisuus on kasvaa puuksi, samassa merkityksessä sanon, että
ihmisen velvollisuus on syventyä, sillä siinä hän toteuttaa itsensä.
Ihmisen velvollisuus on pyrkiä syväksi, ihmisen siveydellinen elämä on
hänen syventymisensä. Minä tarkotan että siveys on ihmisen syvänä ja
syvimpänä olemista. Siveys on silmänräpäyksellisen, luonnon rinnan
avaavan hetken iäisyys- ja äärettömyyspäilymistä, jolloin ihmisen sielu
ja maailman näky värisevät yhtenä helmenä. Siveys on ihmissielun
iäisyyden pyhä silmänräpäys. Ihminen elää siveyttänsä, kun hän nauttii
syvimpänä ja hartaimpana.

Mikä ihmisen tämmöiseksi syväksi koskettaa? Taide. Taide ihmisessä
syvät hetket herättää. Taide herättää iäiset, kaikkeudessa väräjävät
hetket. Ymmärrän taiteen laajasti. Ymmärrän sillä kaiken, mikä
vavahduttaa ihmisen tuntemaan sieluansa. Minä tarkotan: jonka ainoa ja
tarkasti tavotettu silmämäärä on ihmisen rinnan herätys. Suljen sen
alaan filosofiankin, filosofia nimittäin, niinkuin minä sen ymmärrän,
on totisimmassa ja ainoassa pysyvässä muodossaan taidetta, vieläpä
välittömimmästi ihmisen rinnan tunnon pohjalta herännyttä taidetta, ja
semmoisena kaikkein välittömimmästi puhtaimpaan iäisyysnäkyyn
herättävää. Onhan kyllä erotusta filosofin ja taiteilijan välillä,
toinenhan jäähmetyttää tunne-elämänsä tarkkapiirtoisiksi,
terävämerkityksisiksi sanoiksi, toinen herää lämpimän tunteensa
liukuviin kukkaspuhkeaviin kuviin, jotka hellittävät ja sulattavat
samatunteiseksi lukijan tai katsojan. Toinenhan kouraisee kuin
kädellään ihmistä hänen tunne-elämänsä ytimeen ja tavottaa sieltä
väistyvän tunteen kristalliselkeäksi marmorisanaksi, toinen taas
liikuttaa elävänä väräjäväksi koko ihmisen tunnepohjan. Filosofi
valaisee ja selkentää ihmisen tunteidensa näkyyn, taiteilija jättää
hänen tunteidensa punastus-aallon syleilemäksi. Mutta yhteistä on
kummallakin tärkein sentään, kumpikin produseeraa oman rintansa elämää,
omaa itseänsä, filosofi saa iäisyyskaiun sanoihinsa omasta elämästään,
oman väkevästi aaltoavan rintansa tunteesta, ja ainoastaan omalla
sydänverellä purppuroitu taide vavahduttaa ihmiset, ainoastaan
itsestään ammentava ihminen voi olla suuri filosofi tai suuri
taiteilija. — Ehkä voin esimerkeillä paremmin selvittää, mitä
tarkotan. Puhun ensin muutamasta filosofista, sitte esitän jonkun
esimerkin varsinaisen taiteen vaikutuksesta.

Minä en ikinä ole nauttinut filosofiasta muuna kuin rintani avaajana.
Ollevatko toisetkaan, joille filosofia on ollut totista harrastusta? En
minä Platosta maailman rakennetta opi ymmärtämään, läksynsä-taitava
kansakouluoppilas voi siitä antaa minulle paljon pätevämmät tiedot, ei
hän minulle yhteiskunnan rakennettakaan valaise, eikä hän maailman ja
olemisen tarkotuksista minulle anna vakaumusta. Minä en usko hänen
maailmankatsomuksensa ulkonaiseen rakenteeseen. Sittenkin on Platon
lukeminen ollut elämäni syvimpiä nautintoja. Sillä hänellä on ollut
voima leimata rintansa tunto selviksi sanoiksi. Ihmisen minä opin
tuntemaan Platossa, en maailmaa. Ihmisen rehellisesti ja
tarkkavoimaisesti kuvatun tunnon maailmasta, en itse ulkonaista
maailman kuvaa. Elävän ihmisen rinta Platon kirjotuksissa aukenee,
elävän, väkeväin ja vereväin tunteidensa värillä ajattelevan ihmisen
rinta. Verevän rintansa värillä kostuttaa hän huimatuimmat
ajatusunensakin ja värjää ne personallisiksi tunnetulvahduksikseen,
jotka vielä tänäpäivänä vapahtavina hellittävät lukijan rinnassa ihanat
toivot. Ja jokainen hänen sanansakin, oikeasti ja tarkasti leimattuina
ne täyttävät merkillisellä tyydytyksellä lukijan: se sana, mikä yli kaksituhatta vuotta sitten
oli totuuden silmällä ammennettu ihmisen
rinnasta ja värähtämättömällä kädellä lyöty tarkkasärmäiseen muotoonsa,
se on järkähtämättömästi tosi vielä tänäkin päivänä ja jää iäksi yhtä
tyhjentämätönsisältöiseksi. Minä voin muutamissa suhteissa oppia miltä
kansakouluoppilaalta hyvänsä enemmän kuin Platolta, yksikään nykyisistä
filosofian professoreista ei voi yhtään sanaansa täyttää sillä
sisällisellä iäisyyspätevyydellä, johon Plato sanansa valoi, eivät he
edes voi sanoa niitä sanoja hänen jälkeensäkään, hämmentämättä niiden
raikasteräistä syvyyttä, eivät edes aina osaa sanoa, mitä syvää hän on
sanonut, vaikka hänen sanansa sentään seisovat heidän edessään, jos he
vain osaisivat ymmärtää ne.

Spinozallakin minä voin selittää, mistä minä filosofiassa nautin, ja
minkä minä luulen filosofian sisimmäksi ja ainoaksi elinvoimaksi. Hänen
kokonaiskuvansa maailmasta on mielestäni hiukan teologisesti väritetty
absurditeetti, joka ei mitenkään tyydytä, jos hakee ratkaisua
elämänarvoitukselle, mutta sentään olen kiitollinen sille, sillä siihen
systeemimuotonsa tarjoilumaljaan on hän laskenut lukemattomia
tarkkasärmäisiksi tahottuja timanttihelmiä, joissa ihmismielen
väräykset ovat nähtävinä selviksi kiteytyneinä rakeina. Hänen
”Etiikkinsä” lukeminen on ihmisen yhtämittaista viisastumista itsensä
ja liikutustensa ylitse. On täytynyt elää terävintä personallista
elämää, ennenkuin on kypsynyt niiden, sisällisesti painavain sanojen
lausujaksi. Spinoza on iäinen, ei panteistisen jumala-maailman luojana,
vaan ihmisen rinnan liikutusten näkijänä ja niiden tyhjentävä-sanaisena
tulkkina, joka tekee jokaisen toisenkin, häneen syventyvän ihmisen
eläväksi huomioksi oman rintansa liikutuksille.

Kantinkin edessä olisin neuvoton, jos minun pitäisi sanoa, mitä olen
viisastunut hänen aika- ja avaruusopistaan. Sehän, minkä hän todistaa,
on jokaiselle mystillisemmin ja syvemmin tuntevalle ihmiselle selvää jo
ilman semmoista todistustakin, paljaan sisällisen tunnon aavistavana
havaintona. Mutta toinen on minun saaliini, kun minä itse seuraan hänen
esitystään. Se esitys, ei sen tulos, on hedelmöittävä. Jäykimmällä,
tarttuvimmalla hengenvoimalla on ajatus siinä itse seisahdettu huomion
eteen. Aineen hantela syvällisyys kannustaa tarkaksi koko huomion,
ponnistavalla vajoutumisella upottaa huomionsa mielensä harmaisiin
hämäryyksiin, ja seuraa sitte, oma mielensä karttanaan, Kantin
raskaasti selkeyteen kamppailevaa esitystä. Siinä tuntee koko ajan
olevansa vaikeassa työssä, jossa ponnistaa koko henkensä voiman, mutta
ihana on sitte nautintokin niiden hämäräin lankojen selvetessä Kantin
sisällisten, tarkkapiirtoisten sanojen edessä, ja kun viimein on
taistellut hänen ”Kritik der reinen Vernunft’insa” lävitse, niin on
siinä samassa myöskin käynyt sisällisen havaintokoulutuksen kautta,
joka on kuin järkiperäisesti järjestetty voimistelukurssi ihmisen
ajatukselle, tarkotan sille sisälliselle, itseänsä tuntemaan
voimistuvalle ajatukselle, joka on yksi puoli ihmisen tunnetta.

Vielä voin mainita Schopenhauerin ja Nietzschen tämmöisinä ihmisrinnan
peilaajina. Schopenhauerinkin maailmankuva kokonaisuudessaan saattaa
olla oikea tai väärä, ja sen oikeaksi ja vääräksi todistelut riippuvat
kunkin kirjottajan mielihalusta, sillä todistaa voi semmoisista
asioista, joista ei kukaan tiedä mitään varmaa, juuri mitä itse tekee
mieli, mutta hänen suuruutensa ei riipu niistä todistuksista, eikä edes
itse siitä todistettavasta, vaan se riippuu siitä voimasta, jolla
hänkin on voinut valaista sisällistä ihmistä tai antaa oppinsa
muodostua juuri kuin voimakkaan verevän personallisuuden välittömäksi
emanatsioniksi. Kellä itsellään on jotakin huomiokykyä syvänteihin
sielussaan, hänelle on Schopenhauerin rehellisesti esitettäväänsä
vajoova esitysvoima väkeväksi riemastukseksi ja nautintorikkaaksi
valaistukseksi. Hänellä on harvinainen mahti horjahtumatta pysyä rinnan
tunnettavan liikutuksen pohjalla, ja siitä, yhtään sanaa pilviin
valehtelematta, tai koskaan tyhjään johtamus-slentriaaniin
liukastumatta, aina oman väkeväaaltoisen temperamenttinsa
kontrolleeraamana, puhua täsmälleen lankeavat sanat. Hänen ajatuksensa
ovat hänen väkevän tunne-elämänsä tulvahuksia, ja ikäänkuin hänen
personallisuudestaan kasvaneita, mutta juuri voimakkaan individualisen
juurensa ja rehellisen, arvelemattoman ja paikalleen osaavan
esityksensä tähden ovat ne niin totuuden-painoisia, että harvoin saa
lukea sisältöpitoisempaa ja ihmisluonnon juurta paljastavampaa, kuin
hänen kiviryhtiset lauseensa. Hänen sanoilleen löytää aina
varmakaikuisen vastauksen omassa rinnassaan, niin rehellisesti ja
välittömästi ovat ne ammennetut sisällisen ihmisen yhteistä
olemuksesta. Hän ikäänkuin sukeltaa ihmisen tyypilliseen tuntemukseen,
ja jähmetyttää sen sanoiksi. Olen elänyt rikkaimman kesäni
Schopenhauerin sytyttämänä, enkä tiedä, kuka olisi sisällisen ihmisen
herättäjänä häntä väkevämpi.

Myöskin Nietzsche on puhunut selkeitä ja iäisiä rinnan
paljastus-sanoja, jotka kaukaisten aikojen taaksekin vielä tulevat
voimaan puhua rehellisille rinnoille. Hän on se suurista filosofeista,
jotka selvästi ja tietoisesti on jättänyt systeemilaitteen rakentamisen
syrjään, sen joka toisissakin filosofeissa on ollut efemäärisintä, ja
jolla ehkä vain on ollut se merkitys, että se on ollut mukavana
hyllynä, jolle asetella maailmankatsomuksensa syvät viisauden aarteet.
Tietysti tämmöinen on ollut hankalaa filosofian- tai oikeammin sanoen
filosofianhistorian professoreille, sillä mistä he luennoissaan ja
filosofianhistorioissaan voisivat puhua jollei systeemeistä, ja niitä
joutavasti kumoillen ja puolustellen leikitellä filosofiaa, eihän
jokaisen sana ylety elävän rinnan syvyyttä totuuden sanoiksi
jähmehtyttämän, ihmiskunnan harvimmat siihen ovat vain pystyneet, ja
joka aikahan sentään elää satoja filosofian professoreja, joiden
myöskin täytyy elää ja viran puolesta aineestaan puhua. Ovatkin
sentähden oikein ammattihengessä ahdistaneet Nietzscheä, lienee hän
meidänkin maassa jo kolmasti kumottu, vaikka, sivumennen sanoen,
luulisi kerrassakin jo riittäneen, jos nimittäin se olisi sattunut
luonnistamaan. Aikamme suurin henki on sentään ollut tämä ”uus-aikainen
sofisti-sharlataani”, ja kuihtuvaa tieteily-shablonia ovat kymmenien
professorikuuluisuuksien mitätönsieluiset filosofeerausyritykset hänen
palavasta rinnasta heitettyjen syvyys-sanojensa rinnalla; yksi ainoa
Nietzschen lause sytyttää totisemman elämäntunnon kuin niiden paksut
nahkakantiset nidokset. Wundtit ja Paulsenit ja ne muut ovat semmoisia,
jotka peittävät hedelmättömyytensä totisessa, voimakastuntoista
personallisuutta vaativassa filosofiassa joko siten, että askaroivat
joissakin filosofialle vieraissa spesialitieteissä, joissa kyllä
saattavat tulla vaikka hyvinkin kunnollisiin ja alkuperäisiin
tieteellisiin tuloksiin, filosofeja eivät he sen puolesta ole, ovathan
vain ulkonaisesti tutkivia ja ulkonaisia johtopäätöksiä rakentavia
tiedemiehiä; tai ovat he ammattikuuluisuuksia, jotka aikanaan,
kunniallakin ehkä, edustavat ensyklopedista tietoa filosofia-tieteen,
— ei filosofia-taiteen — alalla, mutta se tieto uudistuu jonkun kymmenen vuoden kuluttua
toiseksi, ja silloin elävät ne suuruudet vain
jonkun bibliografin kirjoituksessa, Nietzsche taas ammentaa viisautensa
siitä lähteestä, josta ainoastaan iäisyys-sanat ovat ammennettavissa,
elävänä palavasta ihmisrinnasta, ja hänen sanansa elävät uudestaan joka
kerta, kun ihminen niiden valaisemana herää salaisten syvänteidensä
näkyyn. — Nietzsche on ihmiselle kasvatukseksi ja rinnan
liikuttajaksi, niitä muita lukee suorittaakseen filosofiassa
”laudatur’in”. Hän elää oppinsa personallisesti, välttämättömästi,
hänen oppinsa on hänen personallisuutensa toteuttamista, ne toiset ovat
sattumalta ja ulkonaisesti valinneet jonkun, yhdentekevää, minkä
ajatussysteemin, joka ei missään ole ehdoton tulvahdus heidän
elämäntunnostaan, vaan ainoastaan päälle otettu munteerinki.

Tietysti harva on elänyt niin mahtavaa elämää, että se nähtäväksi
valaistuna voi uudelta alkuperäiseltä puolelta paljastaa ihmisen
sielun. Voikin koko ihmiskunnan historiassa laskea ne miehet
sormillaan, joilla siihen on ollut voimaa. Eipä meillä esimerkiksi
täällä pohjoismaissa ole ollut kuin yksi ainoa, jolla olisi ollut mahti
lohkaista rinnastaan todet alkuperäiset sanat, tanskalainen Sören Kierkegaard
. — Tietysti, puhella ja kirjotella osaavat kaikki, totuus
ei ilmesty volyymeissä sentään, se paljastuu terävässä, eletyssä
sanassa. Joku Spencer saa kirjotella paksut kirjat ja rakennella
sanasta toiseen liukastuvia pintapuolis-tosia teorioja, jotka päällin
puolin ja ulkonaisesti yrittävät selittää maailman menoa, silloin vasta
hän suuri olisi, jos hän osaisi naulata sanaksi yhden ainoankin ihmisen
sisimmän väreen. Mutta siihen ei pysty muuta kuin suurin ja
alkuperäisimmästi elävä ihminen, toisilta liukastuu se sana
syntymättömänä kädestä, kätkekööt he sitte sen heikkoutensa kuinka
imponeeraavaan ulkonaiseen tilapääviisauteen tahansa. Filosofia ei ole
verettömäin, vaikkapa humaanisiksikin itsensä kutsuvain lauseparsien
puhelemista, filosofia on todellisen, verevän, tunneaaltoisen ihmisen
rehellistä itsensä paljastamista, todellinen filosofi todistaa itsensä
siksi sillä, että tuntee aina hänen personallisen valtimonsa tykähtävän
hänen sanoissaan, silloin hän ei puhu tuulen tuomaa, jonka sama tuuli
viekin, ja silloin hänen sanansa herättävät sanottuina täysinäisen,
personallisesti tunnettavan tyydytyksen. —

Olen puhunut näin pitkälti filosofiasta, osaksi koska silläkin on
taiteen iäisyydestä ja iäisyyttä varten ammentava pyrintö, osaksi,
koska se ehkä puhtaammin vielä kuin itse taide antaa selkeän esimerkin
itse kirjottajan omaan rintaan pohjautuvasta, ja sen pohjalta lukijaa
valaisevasta ja hänen tuntemuspiiriänsä väljentävästä vaikutuksesta,
osaksi viehätyin itse aineenkin tähden laajempaan esitykseen.
Jos nyt käännämme silmämme itse varsinaisen taiteen piiriin, näemme
senkin syvimmän vaikutuksen ihmisen liikuttamisessa syvempi- ja
voimakkaampi-tunteiseksi, personallisesti rikastulvaisemmaksi. Taide
virvottaa tunteet ihmisessä, ei sillä muuta silmämäärää olekkaan.
Kauneus- ja ihanuustunteet, pyhyystunteet, puhtauden valkoiset tunteet,
totisuuden, ylhäisen halveksimisen, palavan rakkauden tunteet, kaikiksi
niiksi se koskettaa ihmisen. Ihmis-onnen ja onnettomuuden
syväaaltoisella liikutuksella se yrittää viljellä ihmisen sielua. Tai
mikä tunneväre ei rikastuttaisi ihmisen sielua? Ehkä minä esitän jonkun
esimerkin siitä, miten minä ajattelen taiteen väljentävän ja syventävän
ihmisen tuntotaustaa. En valitse esimerkkejäni erityisesti
silmälläpitäen suurivaikutuksisinta taidetta, valitsen, ensimäistä
lukuunottamatta, esimerkeikseni semmoiset, jotka mielestäni selvimmästi
alleviivaavat käsitystäni, ja antavat vähimmän tilaisuutta todellisen
tarkotukseni väärinymmärtämiseen. Tahdon kaikella muotoa nimittäin
välttää sitä, että joku saattaisi esimerkeistäni saada yllykettä oman
ahtaan, taidetta rutistavan siveyskäsitteensä vahvistamiseksi,
ikäänkuin muutamain suurten taideteosten vaikutus lähtisi
pintapuolisesta siveyssäännöstä, jonka satunnaisesti ehkä voi
interpreteerata niihin, ja tahdon sentähden jo valita esimerkkinikin
sillä silmämäärällä, ettei tässä suhteessa synny kaksimielisyyttä.

Luen ”Kuningas Fjalarin” ja — — kuljen kuin ylhäisessä
jääkynttiläisessä eetteritemppelissä, jossa jääksi hyydettyneet
sankarit huurteisten ripsiensä alta katsovat terässilmillänsä minua,
jäätyneet sormensa miekkainsa kahvoilla. Siellä on kuin teräshelisevän
huurteisen talviaamun keskellä, jossa taivas on raikkaan kylmänä
pilaristona yllä, maa valkeana lumilakeutena ympärillä. On kuin hymniä
koko ihminen, raikasta, ankaraa, sinervän lumen säkenöivää
teräshituletta mieli, valuista avaraa viivaa maailmantunto rinnassa,
kaikki ylhäisen yksvärisyyden selkeätä ankaraa juhlallisuutta;
maailma ja elämä seisovat kuin ensimäisen hetkensä pyhässä
iäisyystunnossa silmien edessä, kaikella on iäisyys-, värähtämätön
iäisyysmerkityksensä, ja lukijan rinta hymisee hämäräksi temppeliksi
sen jokapuolella pilaroituvan hartauden koskemana.

Tai katsokaamme Byronin Don Juania. Mustan vihan pakotukseksi kasvanut
rinta on siinä päässyt puhkeamaan. Vihastuneena halveksimisen
pathoksena kuohuu runo, ylimielisellä uhmauksen riemulla heittäytyy se
kuin tiikeri pikkuis-tyytyväisyyteensä jähmettyneen maailman ylitse.
Siinä runoilijan mukana kasvaa omakin rinta saman mustan, puhkeamaan
pakkautuvan halveksimisvihan virraksi, jokainen räikeä, maailmaa vasten
silmiä osaava sana on kevennykseksi sydämelle, on kuin olisi oma käsi
ollut mukana sitä läiskäyttämässä. Runo puhkaisee rinnassa kuin uuden
voiman lähteen auki, ja siinä tallaamisriemussa kylpiessään tuntee
rajattoman, rinnanpohjaa vilvottavan, tyydytyksen, maailman pikkaista
moraalituomiota tallaavalla uhmauksen ilolla heittäytyy kirjan
hekumasanoihinkin, riemuitsee ne kerran selvästi sanotuiksi, ja
ikäänkuin riehuu kerrakseen kaiken tahmaisen tomun yltään. Don Juanissa
saa kasvaa yltyneen, punapaloisen personallisuuden väkivaltaisena
loimahtavaksi liekiksi, ja sen sanoissa saa ihmisen personallinen tunto
väkevän voimakylvyn. —

Ibsen riemastuttaa minua rypistettyjen silmäkulmainsa alta välähtävän
salamakatseensa kylmänkuumalla väliäpitämättömyydellä. Mitä sillä väliä
on, jos yhteiskunnan ahdastokeiset rajat tulevatkin murskatuiksi, jos
vain yksityinen ihminen pääsee tuntoon henkensä intensiivisyydestä
pakkautuessaan niitä rajoja vastaan? Yhteiskunta järjestyksineen on
tukalapainoinen, ihmistä tukahuttava lohikäärme, mustassa vihassa
nousee sisällinen ihminen Ibsenin teoksissa taisteluun sitä niljaista
hirviötä vastaan. Voimakkaasti kyhähtelevällä vahingonilolla näyttää
hän yhteiskunnan aina väärässä yksityistä, vaistoisella tunnolla sitä
vastustamaan heräävää yksityistä ihmistä vastaan. Ibsen osaa järkyttää
hereille itsensä tuntevan ihmisen ihmisessä, enpä tiedä, koska tuntisi
itsensä väkevämpihaluiseksi astumaan ristiriitaan kaiken omaa
ihmisyyttä pienentävän ja tukaluuttavan ulkoisuuden kanssa,
kuin Ibsenin sytyttämänä, tuntee itsessään kuin rajattoman
ponnahtamisvoiman, roihuisi punaisena palona sitä kaikkea yhteiskunnan
pienentämisvääryyttä vastaan.

Ehkä vielä puhun Frödingin ”Morgonsång’ista”, josta ensi
kirjotuksessanikin jo mainitsin. Siinä runossa elää aistillisen
puhtauden ilon, joka lämminihoisen alastomuuden kuvana sähköttää
mielikuvituksen. Raihnainen ihminen, joka ei siinä nautinnon puhdasta
viiniä tunne, ja joka ei sitä siemauksittain juo! Siinä laulussa tuntee
itsensä herätetyksi semmoiseen aistilliseen täysitykäyksisyyteen, että
elää kuin toisessa, olympiseksi notkistetussa ja nuorennetussa
ruumiissa, jonka notkeanivelisissä jäsenissä veri lentää keveänä ja
lämpimänä tanssina. Voimakkaan lisätyydytyksen herättää tämä runo sillä
vapahtavalla ylimielisyydellä, millä se antaa tämän ilon puhua ihan
raihnauttaan punastuvan maailman uhalla.

En tahdo puhua kaikista niistä voimakkaista liikutuksista, joilla
Shakespeare voi välähdyttää ja avaroittaa lukijansa, en Goethen
voimasta hillitä mieli avararytmiseksi kauneustyyneydeksi, en Heinen
runojen sielua hyväilevästä kyynelraskaasta tunneaallosta, en monesta
muusta sieluun heräävästä ihanuusviihdytyksestä, sanon lyhyesti
vain: runous ja taide ovat ihmisen virvottamista, ovat hänen
tuntemisaaltojensa tihentämistä, ihmisen rinnan väljentämistä
herätetyillä tunnesävelmillä. Jokainen taideteos, joka tunteena
virtaa sieluun, syventää ihmisen tunnelmataustaa. Intensiivisemmällä
tunne-energialla helteän minä Ibsenistä, ihanat värityskylvyt olen minä
elänyt Shakespearessa, kumpikin on viljellyt minun tunnepohjani
syvemmäksi.

Taide onkin ainoastaan sisällisen ihmisen herättämistä. Jokainen
sieluni lävitse aaltoava kauneuden väristys jättää minun rikkaampana ja
herkempituntoisena. Taide antaa minun elää ihmisen rinnan sulattavat
onnen ja onnettomuuden syväväräyksiset aaltotulvat. Se antaa minun elää
sen basuunasoittoisen räikeän hyökkäysilon, jolla sankarisieluksi
palanut ihminen syöksähtää maailman pikkuisia, ihmistä ahdistavia
lakeja järkyttämään ja oman laaja-aaltoisen rintansa mukaan
muodostamaan, ja nostaa minut hänen mukanaan myrskyämään sitä
yhteiskunnan matalaa, mutta tukalaa ja tukahuttavaa lyijymuuria
vastaan, mutta se polttaa minut syvätuntoiseksikin antamalla sen
taistelun päättyä kauneusvoimaisimman ihmisen mahdittomalla
lannistumisella tukalan pienen elämän edessä, sentään siinä
sortumisessaan vielä kirkasna säkenenä leiskuen sen matalan
kompastuskivensä yli. Taide liikuttaa valkoisen kukkasen kauneussilmänä
minun sieluni. Taide kasvattaa minut, milloin patoutuvaksi
vihanvuoreksi, milloin silmänräpäykseen unhottuvaksi onnenhymyksi,
milloin ihanan liikutuksen kyyneleksi. Aina taide hivelee sieluni
syvempisisältöiseksi ja herättää siinä uuden ihmisellisen
tunnevärelmän. Taide virvottaa ihmisen syvätuntoiseksi.

Sanonko minä väärin nyt, jos minä sanon, että taide herättää ihmisen
siveelliseksi? Siveelliseksi, se on hienoimmaksi, syvin- ja
totisinsieluiseksi. Muistattehan, mitä jo sanoin, että ihmisen
siveellinen elämä on olla virittynyt tuntemaan maailmaa joka
väräyksessään. Nythän olen juuri sanonut taiteen herättävän ihmisen
juuri tähän. — Ei taide ole muuta kuin ihmisen siveelliseksi
herättämistä, eikä siveys muuta kuin taiteen heränneeksi liikuttaman
ihmisen tunto. Taide ja siveys ovat saman asian eri puolet, vaaleva ja
viheriä puoli samaa salavanlehteä.

Taideteos, joka elävällä tunnolla värähyttää ihmisen rinnan ja hivelee
hänet tunteissa tykähtäväksi, ei voi olla epäsiveellinen, olkoon se
vaikka Frödingin ”Morgonsång”, taideteos, joka nostaa ja saa tuleen
minun ihmistuntoni ja täyttää minun ponnahtavalla tiheäaaltoisella
sisällöllä, on aina vaikutukseltaan terävästi ja kohottavasti
siveellinen, olkoon se sitten vaikka Byronin Don Juan. — Taide on aina
siveellistä.