TOTUUDESTA.

Mikä on oikeinta ihanteellisuutta? Rakastaa totuutta. Rakastaa totuutta
yli kaiken. Yli kaikkien kauniiden valheidenkin.

Ihmisen rikkain riemu on riemu totuudesta. Ihanaa on kuulla totisesta
tunteesta ammennettuja tosia sanoja, vielä ihanampaa on omasta
rinnastaan tavottaa todet sanat. Ei mikään muu sanottunaan
täydellisesti tyydytä ihmistä, kuin selkein totuus. Kun puhun totta,
puhtainta ja paljainta totta, silloin puhun kauneimmasti ja syvimmin
vaikuttavasti, ja minun joka sanani ansaitsee kuulemista.

Totuus on kaikessa kauneinta. Totuus on kaikessa jalointa. Jos olen
tosi aina, tosi puheissani, ja, mikä merkitsee vielä enemmän, jos olen
tunteissani tosi ja uskallan nähdä ne tosina, silloin ansaitsen olla
ihminen, maailman ihanin ilmestys. Ei ikinä ole puhuttu pysyvää
runouden sanaa, ei ikinä lausuttu sydäntä avaavaa ajatusta, ei ikinä
tehty tekoa, joka olisi jokaiselle ihmiselle ilmestynyt suurena ja
pysyvänä, ell’ei sitä sanaa tai tekoa ole lausuttu tai tehty täydellä
sydämen uskolla, täydellä totuuden palavuudella. Kaikki pysyvä
maailmassa on pohjattu totuudelle.

Totuus on sydämen palavaa uskoa siihen, mitä tekee tai sanoo. Jos minä
olen pyhästi sytyksissä jostakin tehtävästä, jos minun koko oloni
leimuu tahdosta tehdä se, jos minä sitte saan suorittaa sen tekoni
puhtaasti ja suorasti sisäisen tahtoni mukaisesti, silloin teen totisen
teon, jonka tekeminen on olemiseni riemu, ja joka tehtynä on kuin osa
minua itseäni. Jos olen kypsynyt johonkin tunteeseen, joka ikäänkuin
kirpoo olemukseni keskeltä, jos se tunteeni selkee sanoiksi minussa, ja
minun onnistuu puhua ne sanani muuttamattomina toisille, silloin kylven
totuuden sanomisen riemussa, ja minusta tuntuu kuin omissa sanoissani
olisin synnyttänyt itseni iäiseksi.

Totuus on ihmisen palavan itsensä toteutusta. Ainoastaan jos teko
suorasti lähtee ihmisestä itsestänsä, ainoastaan jos sana on paljaasti
ja ainoasti tunnetta, ainoastaan silloin tuntee tehneensä totisen teon
ja sanoneensa totisen sanan. Kun ihminen teoissaan tai sanoissaan on
rehellisesti ja välittömästi saanut vuodatetuksi itsensä esiin, silloin
on hän tyydytetty niiden tekemisestä tai sanomisesta, ja silloin hän on
varma niiden totuudesta.

Mutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä
itseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja
sanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän
voi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas
sisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa,
silloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai
tehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi
noudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan.
Mutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika
heikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä
alkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan,
ennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään
varmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten
tekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.

Ainoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea
itseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja
ainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta
että se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen
ihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että
tämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja
tietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen
ulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä
selvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on
ainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä.
Ihmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan
herätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei
ikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin
hänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä
tavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät
ja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle
pakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään
havaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja
oikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen
ihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen
kuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa
havaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä
tuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy
olla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn.
Ajatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta
ennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja
varmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää
saman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen
samallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen
itse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi.
Ainoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää
saman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos
se sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa
ihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell’en voi sanoihini valaa
tunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään
katsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan
tehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.

Saattaa kyllä rakennella kauniilta kangastelevia sanaryhmiä, saattaa
kyllä teeskennellä kaunistettuja tekoja, ne eivät kuitenkaan ole muuta
kuin tuulesta ja tuuleen haamuiltuja, joll’eivät ne suorasti ole
ihmisen varman tuntopohjan esitystä. Ell’ei sano ja tee kaikkea
suorastaan itsensä pohjalta, silloin sanoo tai tekee ainoastaan kevyitä
tuuleen fantiseerattuja ilmalinnoja, jotka kuin kokeen päälle
haparoiden ovat sattuneet muotoonsa, ja joilla ei ole mitään esitys- ja
kuvausmerkitystä takanaan, ovat ainoastaan tyhjiä kuolleita
yhteensattuneita sanoja, jotka eivät mitään kuvaa, koska niitä
puhuttaessa ei ole ollut mitään kuvattavaa, eikä kukaan niitä lukeva,
tai niitä näkevä voi niistä löytää mitään, joka valaisisi häntä itsensä
ja tuntemisensa ylitse, ja joka sytyttäisi hänet itseänsä tuntemisen
ihanalla riemulla.

Suorasti omasta tuntemuksesta täytyy sanojen olla vuodatetun, ollakseen
vaikutuksesta. On kyllä totta että puhutaan ja kirjotetaan paljon
toisenkaltaista. Se lähtee siitä, että ainoastaan harva on edes siinä
määrässä kehittynyt, että olisi tullut tuntoon tämän sisällisen
ajatushavaintonsa kehityksen välttämättömyydestä, he eivät edes ole
tulleet tuntoon siitä sisällisen tuntemustilansa olemassaolostakaan, ja
jos he lukevat jotakin, eivät he siinä lukiessaan palaa itseensä ja
itsensä pohjalta tunne sitä lukemaansa todeksi, he lukevat ainoastaan
aikansa kuluksi, ihan kuin leikkisivät jotain seuraleikkiä tai
laskisivat pasiansia. Lukeminen on ulkonaista ajankuluksi askaroimista
heillä, eikä heille ole mistään merkityksestä onko kirja, jota he
lukevat tosi vai teeskennelty. Se on tämmöistä lukemista varten kuin
syntyvät kaikenmoiset merkityksettömät kirjat, jotka toisinaan ovat
lävitsensä teeskenneltyjä ilman yhtään ainoata tuntevasta ihmismielestä
tavotettua ja tuntevaa ihmismieltä avaavaa sanakuvaa. Jos jokainen
ihminen lukemisessaan ainoastaan hakisi itseänsä totiseen ja syvempään
itsensä havaitsemiseen virvottavaa lukemista, jäisi hyvin paljon
kirjoja lukematta, ja sitte kirjottamattakin. Voi siis kyllä olla
kirjallisuutta, joka ei ole totta, ja jota sentään luetaan, minä väitän
ainoastaan että yksin se kirja, joka on totta, on totisesta ja
pysyvästä arvosta.

Mutta juuri se että useimmat ihmiset eivät ole löytäneet sitä sisäistä
lukemustapaa, josta välittömästi tunnettavasti paljastuu, mikä sana on
totta, mikä ei, tekee että se mikä sisäisesti on ehdottomasti varmaa ja
totuuden kullalle helähtävää, ei aina jokaiselle ihmiselle näy itseään
todistavan selkeästi, ja että ihmiset niin usein harhailevat
kaikenmoisten tekokultaihanteiden pettäminä. Jos olisi jokaisessa
ihmisessä sisällisyys valveilla, eivät totisesti kaikki merkilliset
kauniiksi tehdyt valheet niin helposti voisi hourata mieliä, herkkä ja
lahjomaton itsekuulustelu voisi aina helposti kuulla valhetunteen
niiden koristehelyn takaa. Tavallinen, syvempää tuntematon mielenlaatu
voi aivan helposti joutua valhe-ihanteellisuuden huikaisemaksi. Kun
esityksessä kaikki on hyvinpäin tarkottavaksi silotettua, kun siinä
kaikki kevyen pinta-ihmisen kevyet pintaliikutukset tulevat
tarpeellisella tavalla helmitetyiksi, kun se, jonka elämä on ollut
köyhäin varojen itselleen riistämistä, saa semmoisessa esityksessä
lukea ne kauniit jalomielisyysliikutuksensa, jotka hän tunsi, kun hän
kerran antoi 25 markkaa köyhälle vaimolle, kun siinä kaikki on
pintapuolisinten, ilman sisällistä ymmärrystä kuvattujen
mielialarefleksien esitystä, silloin saattaa varsin helposti enimpäin
ihmisten edessä esiintyä ylevyyden ja jalouden ja kauneuden apostolina.
Mutta jos sitävastoin tohtii paljastaa ihmisen ihmisenään, ainoana
ihanuuden vaatimuksenaan se että esittää tuntemaansa totta, silloin
saattaa monelle tuntua loukkaavalta ja olemisen kauneutta viottavalta.
Hyvin monelle ihmiselle voi esm. Topelius sentimentaalisessa
tunteilussaan, joka enemmän katsoo kaunistelevasti, kuin kauniisti ja
suuresti elämään, ja joka matalain ja pintapuolisten kauneus- ja
siveys-tunteiden ihannoimisellaan näyttää helposti voivan unnuttaa
kokonaisen kansan syvästä ja rehellisestä totuuden rakkaudesta, hän voi
monelle näyttää totisemmasta ihanteellisuudesta syttyneeltä, kuin esm.
Nietzsche, joka palaa elävintä totuuden pathosta, ja jonka joka sana
rehellisyysliekissään on ihmisen omantunnon heränneeksi tulistamista.
Löyhiin, tyhjänfantastisesti, tai keveän satunnaisesti muodostuviin,
hiukan tunteileviin ajatusyhtymiin voi vähän jokainen sisällyksettöminä
ajankulutushetkinäänkin itsensä jättää, syventymiseen ja jokaisessa
uudessa ajatuksenaukenemisessa yhä syvempään kamppailevaa esitystä
seuraamaan tarvitaan totista, sisäisimpään totuuteen koko henkensä
voimalla taistelevaa mieltä.

Ainoa oikea tapa ja ainoa tyydyttävä tapa, jolla pitää sanottavansa
esittää, on siis esittää se todesti, tosimpaan ilmaisuun
kamppailevasti. Ei ikinä saa tyytyä ennenkuin siihen sanaan, joka
suorimmasti on oman mielialan paljastus. Totuus on se, jonka koko
olonsa hetkellisessä pyhässä hartaudessa tuntee, ja totuuden lausuu,
kun muuttamatta ja tarkasti kypsyttää sanaksi tämän tuntemuksensa. Näin
lausuttu tuntemus on ihana sanaksi muodostaa, ja kuultuna herättää se
totista iloa. On sanomattoman ihanaa kuulla sanoja, jotka tarkasti
kuvaavat syvällisen mielen sisällisiä tuntemuksia. On ikäänkuin
valaiseva säde yht’äkkiä loistaisi syvälle sydämeen niitä lukiessa, ja
ikäänkuin sen valossa yht’äkkiä näkisi kaukaisiin ennen hämäryydessä
uinailleihin perspektiiveihin mielessään. Tuntee ihanasti sen että
semmoinen tuntemus on ollut ihmisen voimassa sanoiksi haahmota, vielä
väkevämpänä herää riemu siitä, että omassa itsessään tuntee sen syvän
sanan todeksi todistuksen. Ainoastaan se ilo on tätäkin iloa korkeampi,
jonka tuntee kun itse on onnistunut lausumaan toden, todeksi koko
olemistuntemuksellaan takaavan sanan. Kun siinä on hautonut ja hautonut
tuntemuksensa yllä, tavottanut ja tavottanut sitä tyhjentävää sanaa ja
se vihdoin kirpoo sanottavan asian keskeltä kuin vapahtava aurinko,
silloin hyökyy niin voimakas ilontunto mielessä, että melkein tuntee
aistittavaa nautinnossa vapisemista. Kun tuntee itsensä toteutetuksi
lukemassaan, tai kun sanoissaan on mahtanut paljastaa sisäisen
tuntemuksensa, silloin on ihmisellä kummallakin kerralla ihana tunto
kuin olisi hän tehnyt virkistävän sukelluksen ihanamman ja
täydellisemmän olemisen lähteeseen.

Ainoastaan jos sana on lohkaistu persoonallisuudesta, jonka lävitse
olemisen tuntemus elävästi tunnettuna virtaa, ainoastaan silloin se
sana on sana, joka vapahtaa ihmisen itsensä tuntemiseen. Lausunnan
totuus riippuu lausujan persoonallisuudesta, jos sana on tulistettu
lausujan elämäntunnolla, on se tosi ja itsensähavaitsemiseen herättävä,
ell’ei sitä elämänjuurta siinä tunne, on se vaikutukseton. Ei edes
tarvitse uskoa sanomuksen ulkoiseen olemisen selitykseen ja
ulkonaisesti toteutettaviin johtopäätöksiin, silti se sanomus voi olla
tosi ja totuuden havaitsemisella rintaa liikuttava. Minä en usko
kirjaimellisesti Nietzschen lauseihin, mutta minä uskon siihen henkeen,
joka on synnyttänyt ne lauseet, sanoissa havaitsen minä sen
elämäntuntemuksen, josta ne sanat ovat vaan tulvahdusta, ja tunnen
tyydytyksen sen totisesti tuntevan hengen tuntemisessa. Minä tunnen
Nietzscheä, en pintapuolisella punnitsemisella ajattele Nietzscheä, ja
siten saan minä Nietzschessä välittömästi häilyä väkevän, olemisen
syvyyksiä tuntemaan vaipuneen hengen tunneaalloissa ja siitä herätä
syvätuntoisemmaksi itsekin. — En minä ymmärrä sitä, että muulla
toivolla lähestytäänkään filosofia. Epäilen että ne ihmiset, jotka
filosofiassa etsivät selväpiirteistä ja käytännöllisesti todeksi
havaittavaa olemisen selitystä, että ne eivät etäisimmästikään kykene
filosofiseen ajatuskantaan. Ensimmäinen ja ainoa ehto ollakseen
filosofi on se että elävästi ja täydellisesti havaitsee, että koko
olemisemme on jokaisessa silmänräpäyksessään salaperäisintä, jota
täydellisesti käsittämään ei kukaan olevainen voi kirkastua samalla
olemisestaan häviämättä, ja että ainoa filosofinen suhde siihen on
resigneerautua sitä raittiin käytännöllisesti selittämästä. Sokrateen
lause että filosofin ainoa syvempi tieto toisten ihmisten rinnalla on
se tieto, ett’ei ihminen tiedä mitään, on vieläkin ainoa filosofista
mieltä osottava kaiken tiedon lopputuntemus. Me olemme ja elämme
äärettömän ihmeellisyyden keskellä, jossa me itse ja kaikki
ympärillämme, pieninkin on selitysvoimamme ulkopuolella. Ainoa
tuntemus, joka kerrallaan voi herättää ihmisen filosofiksi, on
kerrassaan kaikessa merkityksessään ja kaikessa elävässä valtaavassa
totuudessaan havaita tämä. Filosofin sanoissa ei ollenkaan ole
merkityksestä, minkä hän sattuu puhumaan elämän ulkonaisesta
rakenteesta, hänen sanojensa ainoa ihanuus ja totuudenvoima on siinä
että hän niissä paljastaa ihmisen tunnon salaperäisen elämän keskellä.
Ei ihminen vaadi tietoa yleensä, ihminen vaatii tietoa siitä, mitä hän
ihmisenä tietää voi. Muistan harvoin tunteneeni voimakkaampaa
ihastusta, kuin lukiessani Pascal’in lauseita ihmisen tuntemusvoimasta
iäisyyden ja äärettömyyden edessä, niissä sentään ei ollut muuta
sanottuna kuin ihmisen huimaistu huikaistu tunne niiden edessä, ihmisen
voimattomuus tunkea niiden kokonaiseen ymmärtämiseen, mutta juuri tämä
ihmisen elävä tunnettu tunne ihastutti minua ja antoi minun niiden
sanojen edessä tuntea sitä samaa iäisyyden huumausta. Ei vaadi tietää
asiaa, vaatii tietää ihmisen tunnesuhteesta siihen, ja sen tunnesuhteen
vilpitöntä ja oman tuntemuksen valossa oikeaksi havaittavaa esitystä.
Jos syvän ihmisen tuntona tunnen, että ihminen ei voi tuntea maailman
kaikkeuden olemis-selitystä, ei ikinä voi ihmisenä siihen vajottautua,
silloin olen siitä kysymyksestä rauhassa. Enempää kuin en siitä tule
toivottomaksi että maailmassa elävänä olen painovoimalla maahan
sidottu, enempää ei sekään minua lannista, että havaitsen
ihmisenäolemisen asettaman rajan tietämiseni mahdollisuuksille. Ainoa
vaatimukseni on vaan että jokainen sana, joka näissä kysymyksissä
puhutaan, on ihmisen sielussa tunnettu ja tunnettava. Tarkotan, että
filosofin sanoissa pitää saada tuntea tunteva ihminen läsnä, tunteva
ihminen, joka jokaisesta sanastaan vastaa koko tuntevalla
persoonallisuudellaan. Pitää saada uskoa filosofiin, pitää hänen omasta
havainnostaan ammentamansa esityksensä avulla herätä yhtä syvällä ja
voimakkaalla selvyydellä nähtyyn itsetuntemuksen havaintoon. Filosofin
esitys, jossa hän paljastaa itsensä, on minulle niinkuin peili, jossa
minä näen itseni, ja hänen olemisentuntemuksensa on hereillä
minussakin, kun minä sen esitystä itsessäni tunnen. Filosofi vahvistaa
ja syventää ihmisen itsetuntemusta, ei lisää hänen tietojaan, vaan
herättää tietoisaksi hänen persoonallisen olemisen tuntemisensa.
Filosofin sanojen pitää olla persoonallisesti tosia, ja ihmisen
itsetuntemuksessa tosille kajahtavat, silloin ne vahvistavat jokaisen
ihmisen sisällisyyttä, ja silloin jokainen niissä sanoissa löytää
sisällisen olemuksensa toteutuksen ja rauhan.

Totuus on siis esitettävän asian totista tuntemusta ja sen
tuntemuksensa oikeata esitystä. Jos esityksessä tämä tuntemus astuu
selvänä esiin, silloin tuntee sitä sanoessaan voimakasta sanomisen
iloa, ja silloin sitä kuulevakin ilostuu senkin asian sanotuksi
kuulemisesta. Hän, joka näin tahtoo puhua, ja hän, joka on oppinut
tällaista kuulemaan, heille on totisesti ja vilpittömästi sanottu sana
korkeimmasta arvosta, he vaativat aina tunnon mukaisen toden sanan
huolimatta siitä, soveltuuko se sana ulkonaisen yhteiselämän suhteihin,
vai ei. Ainoastaan tosi, totisesti tunnettu sana on arvosta heille,
eivätkä he sanan arvoa ikinä sen muussa merkityksessä punnitsekaan,
kuin tässä sen absoluuttisessa totuusmerkityksessä. Ollakseen heille
pätevän, pitää sanan olla suoraan tuntemuksesta kasvaneen, ei ainoakaan
syrjäkatsaus siihen, kuinka se yhteiselämän suhteihin saattaa soveltua,
saa heikentää sitä sen todessa tunteen tulkitsemisessa. Ainoastaan
itsestään, omasta sanoihin tulistetusta tuntemuksestaan pitää
säkenöityttää sanansa esiin, jos tahtoo niille totuuden arvon;
empimättä ja arvelematta täytyy antaa niiden leimuta esiin, silloin
ainoastaan välähtelevät ne totuuden kultana.

Ihana on semmoinen totuus, arvelematta, seurauksiaan säikähtymättä
itsensä asettava, ikäänkuin jumalan sanana ehdottomalla
itsekylläisyydellä olemiseen puhkeava, josta kuin elävästä itävästä
organismista voi puhjeta koko uusi ajatusten maailma. Semmoinen totuus,
ikäänkuin ihmisen itsensä ajatukseksi synnytys, tai ikäänkuin hänen
sisimmän olemuksensa sanaksi vanginta, on ainoa ihana sanonta, on ainoa
ihmistä tyydyttävä sanonta, on ainoa, jota kuullessa ihminen tuntee
kuin olemuksensa toteutuvaksi. Totuus, totuus, joka ei ole muuta kuin
totuutta, paljasta palavaa tunteen totuutta, se on ihaninta. Ei
yksikään tekokaunistus tee sanottua ihanammaksi kuin se että se on
tosi, kokonaisesti tosi, silloin se loistaa kuin itsevaloisena
aurinkona ja kaikki muu siinä hukkuu sen totuuden loistoksi. Kaikki
kaunis, kaikki ylevä ja jalo, kaikki pyhyydellä värähdyttävä ei koskaan
ole muuta kuin totuutta, hartaimman tunnon hartaimmasti sanomaa, ja
kaikki ne ovat vaan totuuden säteitä meille, joissa totuuden aurinko
loistaa eteemme.