VIIDES NÄYTÖS.
Toisen näytöksen avonainen atrium. Tuli palaa uhrijalustassa, joka on,
samoin kuin pöytäkin lääkepulloineen, samassa kohden näyttämöä. Päivä
paistaa. Vesi vireilee altaassa.
Domitianus istuu lepotuolissa, jonka selustalla on purppuratooga.
Domitia seisoo Domitianuksen vieressä.
PREFEKTI (Tervehdittyään kädennostolla kääntyy Domitianuksen puoleen,
ilmoittaen.) Lähettiläitä Roomasta, Caesar.
DOMITIANUS (Ilmaisee yliolkaisesti päätänsä nyökkäämällä suvaitsevansa
vastaanottaa.)
(Joukko lähettiläitä, pretoriaaneja ja muuta Rooman
ylhäisöä tulee vasemmalta, kiihtyneen levottomina.)
I LÄHETTILÄS. Terve, Caesar Domitianus! Rooman Senaatti tervehtii
sinua.
MUUT LÄHETTILÄÄT (Ääntänsä korottamatta.) Terve Caesar Domitianus!
DOMITIANUS. Tervehdin Senaatin lähettiläitä. Ja pyydän ilmaisemaan
saapumisenne syyn.
II LÄHETTILÄS. Senaatin lähettiläinä pyydämme saada tietoihimme,
miksi Caesar Titus, rakastettu, jumaloitu Imperaattorimme on vetäytynyt
pois Roomasta — tänne yksinäisyyteen? Koko Rooma on kukitettuna,
juhla-asussa, jonka vertaista ei kukaan meistä muista ennen nähneensä.
Huolestuneita huhuja kiertelee Roomassa. Levottomana vaatii kansa
tietoja Caesarinsa mielentilasta.
DOMITIANUS. Mielentilastapa tosiaankin. Meillä on rakkaan veljemme
”mielentilasta” omat ajatuksemme. (Ylös oikealle katsahtaen,) Mutta
mitä sanoo henkilääkäri?
CALLIAS (Tullen sisähuoneesta oikealta.) Paljon olen lääkeammattia
harjoittaessani nähnyt kaikenlaista sairautta, paljon myös saanut
ihmisiä paranemaankin, mutta tämmöistä kuin tämä Caesarin sairaus en
ole vielä ikinäni nähnyt: aina ajatuksissaan, jotakin aina miettii,
jonka perille ei yksikään voi päästä. Toisinaan hän lausuu: Lysimakos,
Lysimakos — niinkuin puhuisi kauas vierailun maailmoihin, ympärilleen
ei katso, ei kuuntele. On kuin olisi kaiken entisyytensä unohtanut eikä
enää muistaisi olevansa Rooman herra. Onko tuo tila kuumeen houretta,
vai onko Caesar tajuissansa, sitä ei ole aina helppo päättää.
I LÄHETTILÄS. Niinpä on Senaatin ja Rooman kansan jyrkkä vaatimus, että
valtakunnan kuuluisimmat lääkärit neuvotteluun kutsutaan.
CALLIAS. Ei riitä lääketaito. Pulma on toisaalla. Ajatustensa salaisuus
olisi arvattava. Olemme tiedustelleet asiata Egyptin viisailta ja
Itämaiden tietäjiltä, mutta kaikki on tähän asti turhaa ollut: ei
kukaan ole voinut antaa tyydyttävää selitystä.
DOMITIANUS. Todellakin — mikä suuri salaisuus! Paha vain, että se
alkaa olla jotensakin ”julkinen” salaisuus.
(Uteliasta hämmästystä läsnäolevissa.)
DOMITIANUS. Niin, niin, älkää yhtään... asia on aivan yksinkertainen:
veljemme Caesar tuntee itsensä sairaaksi ja voimattomaksi ja miettii
testamenttia, jossa hän luopuu korkeimmasta vallasta — minun
hyväkseni.
(Kiihkeää liikettä ja levottomuutta läsnäolijoissa.)
DOMITIA (Huomauttaen kahdenkeskisesti Domitianukselle.) Katsopas — he
uskaltavat kuiskutella läsnäollessamme!
DOMITIANUS. Ei mitään salaneuvotteluja — pyydän! — Johan
isävainajamme halusi jakaa vallan meidän molempien kesken, vaikka
testamenttinsa — niinkuin sanotaan — ”joutui hukkaan”... Älköön
sellaista enää toiste tapahtuko! Vaadin oikeuttani! Tahdon olla läsnä
hänen luonansa.
(Hän aikoo mennä sisähuoneeseen, mutta läsnäolijat
estelevät ja vastustelevat häntä.)
PREFEKTI. Mahdotonta. Caesar Augustus on vaatinut ehdotonta
yksinäisyyden rauhaa, olipa puheille pyrkijä ken tahansa.
DOMITIANUS. Mitä? Onhan jo vihdoinkin aika ratkaista korkeimman vallan
kysymys!
TITUS (Joka jo vähää ennen on ilmestynyt sisähuoneen ovelle, tulee
esille, jolloin läsnäolijat äkkiä vaikenevat ja äskentulleet nostavat
kätensä tervehdykseksi.) Todella — juuri korkeimman vallan
kysymyksestä aioinkin ilmaista päätökseni ja siinä tarkoituksessa olen
kutsunut teidät tänne. (Hän nostaa kätensä vastatervehdykseksi.) Mutta
enkö pyytänyt sinua, Domitianus, lähtemään täältä Roomaan? (Hän
lähestyy tyytymätöntä Domitianusta.) Katsopas, veljeni, voi olla hetkiä
ihmiselämässä niin tärkeitä... niin tärkeitä... Katsos, läsnäolosi —
älä pahastu — on tällä hetkellä toimilleni esteeksi, voittamattomaksi
esteeksi.
DOMITIANUS. Tahdot heille jotakin tärkeätä ilmoittaa, ja pyydät minua
poistumaan?!
TITUS. Niin, niin, älä kysy syytä, se on sinun omaksikin parhaaksesi.
DOMITIA (Domitianukselle.) Mikä on sinun parhaaksesi, siitä päätät kai
sinä yksin.
TITUS. Pyydän, Domitianus... pyydän hartaasti teitä molempia: lähtekää
täältä.
DOMITIANUS. Vai pyydät oikein hartaastikin!
TITUS (Kiivastuen.) En ainoastaan pyydä, vaan käsken. Käsken!
DOMITIANUS (Kohauttaa ylenkatseellisesti olkaansa, mutta Tituksen
katseen pakottamana vetäytyy kuitenkin Domitian kanssa vasemmalle.)
TITUS (Itsekseen.) Oi Lysimakos! (Läsnäolijoille:) Minulla on todella
perin tärkeä päätös ilmoitettavana kauttanne Senaatille ja Rooman kansalle
. — Hetkeksi ajatukseni vain häiriytyivät. Pyydän siis vähän
odottamaan. Kohta aurinko kohoo ylimmilleen, silloin palatkaa tänne
kaikki.
LÄSNÄOLIJAT (Huolissaan poistuen vasemmalle, kuiskailevat keskenään.)
1) ”Berenike olisi ainoa”...
2) ”Missä Berenike viipyy?”
CALLIAS (Lähestyy Titusta.) Lääkärinä katsoisin tarpeelliseksi
tunnustella sydämesi tykintää.
TITUS. Olen terve, Callias. Iloitsen kiurujen viserryksestä, riemuitsen
päivän helkkävästä paisteesta. Tunnustele. No? Enkö ole terve?
(Tarkoittaen Domitianusta ja Domitiaa.) Nuo kaksi tuolla, ne vain eivät
usko elinvoimaani. He kulkevat ja odottavat — odottavat. Sanopas,
Lysimakos — ei, Calliashan sinä olet — sanopas, eivätkö he ole
kysyneet sinulta, kuinka kauan luulet minun vielä elävän? Eikö
Domitianus ole pyytänyt määräämään sitä aikaa... sitä hetkeä.
CALLIAS (Tunnustellessaan Tituksen rannevaltimoa, arasti.) Caesar, mitä
tuo — ”Lysimakos” on?
TITUS (Naurahtaa.) Mainitsinko hänen nimensä?
CALLIAS. Pelkkä näkymätön ajatus — kaukainen, tyhjä harhakuva! —
Siitä jos vain voisin sinut vapauttaa! Kunpa voisin sen nyhtää
juurinensa sinun ajatuksistasi!
TITUS. ”Kaukainen, tyhjä harhakuva” — ja kuitenkin elävämpi kuin
yksikään eläjistä ja lähempänä kuin kenkään läheisistä... (Hyväillen
Calliasta.) Voi, sinä hyvä mies. Lysimakos pitäisi olla sinun nimesi ja
sinä veisit minut vapauden tantereille.
CALLIAS (Pudistaa huolestuneena päätänsä.) En ymmärrä puhettasi,
Caesar. Pelkään pahoin, että kuume jälleen pääsee valtaan.
TITUS. Ei, Callias. Mutta jos Lysimakoksesta luopuisin, niinkuin sinä
tahdot — ja voihan kaikki tapahtua — silloin... sano, Callias,
tottelisitko minua viimeiseen asti?... Myöskin, jos käskisin valtimoni
avata? Sekin voisi näet tapahtua...
CALLIAS. Jättäisit elämän sinä, joka olet loistosi ja kunniasi
kukkuloilla, — jonka vertaista maailma ei vielä ole tuntenut, eikä ole
tunteva!
TITUS. Sinäkin luulet minua hyväksi. Erehdyt, Callias. Olen vain
etsinyt hetkeä luopuakseni vallasta. Siinä on avain kaikkeen. Siitä
saakka kun en enää hallinnut, olen suurinta hallitsijanonnea kokenut.
Runsain mitoin, yli reunain vuotaen on onni kaikkialta tulvinut minua
vastaan. Nuoruuteni rohkeimmista haaveista ei täyttymättä ole jäänyt
miltei yksikään. Ja tuo on ehkä saattanutkin minut siirtämään yhä
tuonnemmaksi ratkaisevan askeleeni. Mutta tänään, Callias, tahdon
vihdoin sen askeleeni astua, johon olen elämäni parhaat voimat
keskittänyt. Sinua vannotan, Callias: kun aurinko nousee ylimmilleen,
ilmoita minulle ja avaa pääsy prefektille, pretoriaaneille ja Senaatin
lähettiläille. (Hän suuntautuu sisähuoneeseen päin.)
CALLIAS (Hätääntyneenä.) Sitä ennen, Caesar, etkö salli, että
puheillesi astuu ruhtinatar Berenike?
TITUS (Hämmästyy.) Onko Berenike täällä?!
CALLIAS. Senaatin ja Rooman kansan toivon mukaan.
TITUS. Ja sinun valmistelusi johdosta. Oi, Callias, toimesi eivät ole
omansa tehtävääni helpottamaan!
CALLIAS. Olin neuvoton. Yksin en ole voinut saada aikaan mitään... Hän
ainoa voisi auttaa...
TITUS. Tahdon nähdä ruhtinattaren.
CALLIAS (Poistuu vasemmalle.)
TITUS (Itsekseen.) Nähdä tällä hetkellä Berenike... Oi Lysimakos, miksi
tahdoit sitä? Tahdoitko estää toteuttamasta omaa käskyäsi?
BERENIKE (Tulee vasemmalta arasti, yksinkertaiseen, valkeaan
kreikkalaiseen kuosiin puettuna.)
(Titus ja Berenike katsovat hetken aikaa toisiaan äänettöminä,
seisten kaukana toisistaan.)
TITUS. Tulet Rooman lähettämänä?
BERENIKE. Hämärä aavistus sinun aikomuksestasi on tehnyt Rooman
levottomaksi. Neuvottomina he ovat Bereniken tänne lähettäneet. Ja
niinkuin he ovat ennen häntä vihanneet, niin he nyt ovat rajattomalla
suosiollaan hänet hyvittäneet, toivoen että hän vaikutuksellansa saisi
Suuren Caesarin aikeet tyhjiksi! Nyt tiedät tulonsa syyn.
TITUS (Pudistaa päätänsä.)
BERENIKE. Tiesin.
TITUS. Nyt olet sinäkin täällä minun kanssani näkemässä elämän
ihmeellistä kiertokulkua. Katso, kaikki on täällä juuri niinkuin oli
silloinkin, kun me tässä samassa paikassa turhaan odotimme sairaan
Vespasianuksen viimeistä hetkeä — kun minä poltin testamentin — ja
savu meni maata kohden — ja joku sanoi: nyt on päivä ylimmillään,
ellei nyt, niin ei koskaan — ja minä vaihetin Lysimakon maljat — ja
oli hiljaisuus kuin hautakammiossa, ei yhtäkään ääntä kuulunut, vain
verensyöksyn omassa rinnassani. — Sama kirkas taivas jälleen, sama
hiljaisuuskin. Ei, Berenike, Lysimakon osoittama tie on minun
kohtaloni, sitä en voi välttää, enkä tahdo. Tänään, nyt kohta, kun
aurinko nousee ylimmilleen, olen minä luopumukseni ilmoittava. Katso —
vähän on enää keskipäivään.
BERENIKE. Tiesin, Caesar, ettei Berenikellä voi olla enää tehtävää
täällä. Lähden siis, niinkuin olen tullutkin, Ah, Titus, en olisi edes
senaatin käskystä rohjennut sinua häiritä, mutta itse minä... en voinut
vastustaa... (Hän heittäytyy itkien Tituksen jalkoihin.)
TITUS. Ensi kerran kuulen äänessäsi rakkaudenväreen, josta korva ei voi
pettyä!
BERENIKE. Suo minun orjana maata jaloissasi!
TITUS. Berenike! Sinä rakastat minua!
BERENIKE. Titus, minun aurinkoni!
TITUS. Muistan hetken, jolloin sinut ensi kerran näin. Muistan
leppoisan merituulen, muistan Kypron kukkiin upotetun temppelin,
muistan heräävän keväthehkun omassa rinnassani — ja vaikka suuni puhui
maailmanvallasta, näin edessäni vain sinun silmiesi hurman. Mutta sinä,
Berenike, nyt vasta — —
BERENIKE. Minä mieletön, nyt vasta näen sinut, johon en maita, en
meriä, en kultaisten kaupunkien loistoa vaihettaisi — jonka orjana on
suurin autuuteni olla...
TITUS. Ei tullut meidän päivämme, Berenike!
BERENIKE. Minulle se on jo tullut, kun koskettelen jälleen sinun
käsiäsi ja sinun armaihin kasvoihisi katson. Oi, Titus, tullut on
suuren onnemme keskipäivä!
TITUS. Nyt vasta, kun jo kaikki vaikenee, meidän päivämme hiljaa nousee
taivaanrannalle, kuin idän tähti yöstä.
BERENIKE. Ei niinkuin idän tähti, vaan niinkuin päivän loistoisa
aurinko...
TITUS. Niin, Berenike, hehkuvissa säteissä...
BERENIKE. Maailmat valoonsa upottaen...
TITUS. Aina ylemmäs ja ylemmäs kohoten...
CALLIAS (Ilmoittaa tulijat.) Aurinko on ylimmilleen noussut!
TITUS (Kavahtaa seisaalle ja tullen tuntoihinsa menee nopeasti
sisähuoneeseen.)
(Calliaan ilmoituksesta senaatin lähettiläät, pretoriaanit ja
prefekti tulevat vasemmalta, kokoontuen Bereniken ympärille.)
PREFEKTI. Sinun käsissäsi, Berenike, on nyt Rooman kohtalo. Sinä yksin
tunnet Imperaattorimme aikeet ja todelliset vaikuttimet!
I LÄHETTILÄS. Sinä yksin voit vapauttaa meidät (osoittaen vasemmalle)
tuosta miehestä tuolla!
II LÄHETTILÄS. Olethan hallitsijatar. Käytä vaikutusvaltaasi!
BERENIKE. Caesarin tahtoa johtaa näkymätön Lysimakos, en minä.
Tahtoisin vain tukea häntä minne ikinä hän kulkeneekin.
LÄSNÄOLIJAT (Huomattuaan Bereniken suuntautuvan sisähuonetta kohden,
huudahtavat, ikäänkuin viimeisen kerran vedoten hänen suureen
vaikutusvaltaansa.) Berenike!
BERENIKE (Mennessään sisähuonetta kohden pysähtyy, katsahtaa
läsnäoleviin ja sanoo toivottomuuden ja toivon vaiheilla.) Jospa
voisin... ah, jospa voisin! (Hän menee sisähuoneen ovelle, kohdaten
tässä sisähuoneesta tulevan Tituksen, jolla on pergamenttikäärö
kädessä.)
(Titus ja Berenike palaavat sisähuoneesta,
jääden pylvästökorokkeelle.)
PREFEKTI. Oi, jalo Caesar Augustus, Imperaattorimme, salli Senaatin kansan ja
Rooman puolesta lausua tervehdyksemme Sinulle — Sinulle, oi
Caesar, joka hyvillä töilläsi olet maailman täyttänyt, Sinulle
rakastetulle, jonka alamaisiksi kansat vapaaehtoisesti antautuvat,
Sinulle Suurelle, jota Itä ja Länsi herranansa ylistävät ja koko
ihmiskunta ”Rakkaudekseen ja Sulokseen” nimittää...
BERENIKE. Kuule! Kuule! Sostraton pyhän ennustuksen täyttymys!
TITUS. Vaikene, vaikene, Berenike... (Hän aukaisee pergamentin.)
(Domitianus, yllään purppuratooga, ja Domitia lähestyvät
hitaasti ja varovasti vasempaan pylväistöön asti,
kuunnellakseen Tituksen puhetta.)
TITUS (Huomaamatta Domitianusta ja Domitiaa.) Niinkuin jo äsken sanoin,
olen kutsunut teidät tänne ilmoittaakseni tärkeän päätökseni, joka
sisältyy tähän julistuskirjaan ja jonka nyt teidän välityksellä lähetän
Senaatille kansalle ja Rooman. — Niin, hyvät ystävät, tästä päivästä,
tästä hetkestä lähtien...
LÄHETTILÄÄT ja PRETORIAANIT (Hätäisesti, rukoilevasti.) Berenike!
BERENIKE. Käännä kasvosi pois, Titus. Hän on täällä. Hänellä on
purppuratooga hartioilla... Ah, hän on jo ottanut, ennenkuin olet
antanutkaan!
TITUS (Kääntyy päin Domitianusta, tyrmistyy, sanoo hiljaa, äänen
kuitenkin vavistessa salatusta raivosta.) Ah, Domitianus... uskalsit
vastustaa Imperaattorin käskyä?! (Hän tulee alas korokkeelta
ja heittää käärön tuleen, sitten kääntyy Domitianuksen puoleen
ja huutaa hillittömässä raivossa.) Niinpä vie siis sinä Roomalle
vastatervehdykseni: Titus on Rooman herra, Titus yksin... Minä!...
Minä!... Minä!
(Hetken täydellinen hiljaisuus näyttämöllä.)
PREFEKTI (Lähettiläille ja pretoriaaneille.) Tätä sanaa emme ole
myöhäiset Roomalle viemään!
LÄHETTILÄÄT ja PRETORIAANIT (Riemastuneina, hillittömästi, useat
polvillaan ja Tituksen vaatteita suudellen.) Sinä olet Rooman herra,
sinä yksin! Terve, Caesar Titus, Rooman Imperaattori!
(Ylistystään yhä huutaen he kiirehtivät matkaan,
poistuen vasemmalle.)
DOMITIANUS (Viskaa ylenkatseellisesti toogan hartioiltaan Domitian
käsivarrelle.) Älä lähde, Domitia. Hän ei vastaa teoistaan...Katso! Hän
on sairas.
TITUS (Vaipuu masentuneena leposohvalle.) En voinut, en voinut
sittenkään... Enkä voine enää koskaan!
PREFEKTI (Berenikelle.) Tästä ikikiitos sinulle, Augusta Berenike! (Hän
poistuu muita seuraten vasemmalle.)
BERENIKE (Kauhistuneena.) Callias, mitä olenkaan tehnyt?!
CALLIAS. Sinä olet pelastanut Caesarin Roomalle.
DOMITIANUS. Callias, anna hänelle vettä. Kaikki tuo oli pelkkää
kuumeenhouretta.
CALLIAS. Caesarin henkilääkärinä vaadin hänelle yksinäisyyden rauhaa.
(Domitianus ja Domitia vetäytyvät etäämmälle vasempaan, kuitenkin
edelleen jännittyneinä seuraten Tituksen liikkeitä ja sanoja.)
CALLIAS (Lähestyy Titusta.) Tule lepoon, Caesar.
TITUS (Nousee.) Lepoonko? (Hymyillen.) Kohta. — Kohta.
CALLIAS. Herra, kuume ottaa sinussa vallan. Otsasi on märkä. — Ah,
vapaudu epäilyksistäsi, hävitä harhakuva mielestäsi, surmaa
Lysimakos rinnastasi!
TITUS. Älä syytä Lysimakosta. Hän osoitti minulle tien rauhaan ja
vapauteen. En voinut mennä kristityn osoittamaa tietä... (Katsellen
uhrijalustasta kohoavaa savua.) On vielä roomalainen tie!
DOMITIA (Kavahtaen jännityksestään.) Ah, hän avauttaa valtimonsa!
DOMITIANUS. Sen hän on tekevä.
BERENIKE (Lähestyy Titusta väristen, hänen häiritsemistään peläten,
rukoilevasti koskettaen hänen olkaansa.) Oi, Titus, sitä ei Lysimakos
olisi toki koskaan sallinut sinun tehdä. Oletko hylännyt Lysimakon?
Sano, sano, mitä hän on sinulle nyt?
TITUS. Roomalainen omatunto.
BERENIKE. Jumalani!
TITUS. Etkö huomaa, Berenike, että puuttuu vain minun kuolemani, jotta
kaikki kävisi niinkuin kävi silloin.
BERENIKE. Titus, tule pois täältä...
TITUS. Tässä istui Vespasianus, isäni, ja Lysimakos — hän haki siteitä
tuolta pöydältä, otti käteensä leikkausveitsen ja lähestyi...
lähestyi... Ja Vespasianus vapisi ajatellessaan valtimonavausta. —
Mutta Titus ja Berenike — missä he olivat? (Osoittaen Domitianusta ja
Domitiaa.) Tuolla he ovat! Katso, tuolla Titus ja Berenike odottavat.
Noin — juuri noin...
BERENIKE. Ah Titus, minä karkoitan heidät pois.
TITUS. Ei, ei, anna heidän olla juuri siinä missä ovat. Olen
ymmärtänyt, että heidän täytyy olla siinä. — No, Callias! ”Vesi onko
tarpeeksi lämmin altaassa?” (Berenikelle.) Eikö isä niin kysynyt
Lysimakolta!
BERENIKE (Peittäen käsin silmänsä.) Muistan... muistan...
CALLIAS (Pahaa aavistaen.) Vesikö altaassa? — Mitä vedestä, oi Caesar!
TITUS. Onko veitsesi hiottu?
BERENIKE. Muistan nekin sanat...
CALLIAS (Tuskassa.) Veitsenikö? — On, Caesar.
TITUS. Ovatko valtimositeesi valmiina?
CALLIAS. Ovat, Caesar.
(Titus aikoo peittää Bereniken pään vaatteella.)
BERENIKE. Ei, Titus, sinun tahtosi on minulle pyhä, ja minä kestän
viimeiseen hetkeen asti.
TITUS (Ojentaa Calliaalle toisen kätensä.) Callias!
BERENIKE. Oi minun suuri, mahtava Caesarini!
CALLIAS. Liian vaikean tehtävän annoit palvelijallesi, Caesar. (Hän
lähestyy Titusta siteet ja leikkausveitsi kädessään.)
TITUS. Tämä on viimeinen imperaattorillinen tahtoni.
(Hän pitelee toisella kädellään Bereniken päätä,
suudellen hänen hiuksiaan.)
(Callias kiinnittää toisen siteen rannetta ylemmäksi
ja toisen alemmaksi.)
DOMITIANUS (Siirtyy vasemmalta näyttämön oikealle puolelle.)
DOMITIA (Huutaa vasemmalle.) Ratsut satuloikaa! Viipymättä!
BERENIKE. Voi kohtalo, kova on sinun kourasi!
(Titus menee Berenikeä tukien altaalle, astuu hitaasti
veteen, katsellen Domitianusta.)
(Domitianus nousee oikeanpuoleisen pylväistön astuimia
senmukaan kuin Titus alenee altaan astuimia.)
TITUS. Tee tehtäväsi, Callias. (Hän laskeutuu veteen.)
(Callias avaa Tituksen rannevaltimon, painaa käden
veteen ja päästää siteet auki.)
TITUS (Yhä katsellen Domitianusta.) Kuinka komeana sinä olet,
Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian paljon sinä odotat
purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemata kohden kuin
Caesar.
DOMITIA. Hän hourailee. (Antaa merkkejä vasempaan pylväistöön.)
DOMITIANUS. Hän kuolee mielipuolena.
TITUS. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkenee. Jos tahdot onnellisesti
hallita, älä hallitse ensinkään, vaan anna kaiken tapahtua niinkuin se
itsestään vastaasi virtaa...
(Joukko ratsusentturioita on asettunut rintama-asentoon
vasemman pylväistön taa.)
DOMITIANUS. Minun hetkeni on tullut! — Sentturiot ja ratsumiehet!
Tällä hetkellä Caesar Titus Flavius Vespasianus astuu jumalien
joukkoon!
SENTTURIOT (Yhteen ääneen.) Terve Caesar Domitianus, Rooman
Imperaattori!
DOMITIANUS. Roomaan! (Hän juoksee haltioituneena, sentturioiden ja
Domitian seuraamana ulos vasemmalle.)
(Berenike peittää päänsä.)
TITUS. Noin ratsasti Titus Roomaan... nyt olen nähnyt loppuun asti...
tulen Lysim... (Hänen päänsä vaipuu taaksepäin altaan veistosta
vasten.)
(Suruhymni kaukaa, aivan hiljaa.)
(Callias peittää päänsä.)
(Berenike avaa päänsä, näkee Tituksen kuolleeksi, kaatuu.)