XIV.

Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä
vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena
palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella
silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti
yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.

Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku
tuntui olevan sillä, ett’ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas
outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.

Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista,
niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha,
rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana
ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut
suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja
lehtevämmäksi ketään muita.

Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla
kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät.
Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea
metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään
viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina
siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui
seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän
tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan
ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.

Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui
turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina
kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä.
Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät
halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja
tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat
jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen
kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa,
että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä.
Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin
suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut
jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo
päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin
selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa
rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä
Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat
rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei
huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita
hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli
nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen
miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten
esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien
väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja
miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä
kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei
miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla
yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden
emon kantamia.

Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että
Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta
sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi,
niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma
tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia
kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt
enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja
tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi
vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin
Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi
murahtava sana:

— En suinkaan minä yksin lähde.

— Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni
on, että tulisit minulle rekitoveriksi.

— Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.

— Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä.
Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen
ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?

— Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta
tyyni vakuutus.

Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja
jatkoi:

— Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa
järjettömyyttä, jos Vannia estäisit... Vanni, joka ei koskaan ole
senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista.
Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista.
Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu
ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu
ulommas kodin yksinkertaisuudesta.

— Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten
senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että
tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta,
kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä
yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista,
sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja
sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole
heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.

— Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään
jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi
Aaro totisesti... Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja
hyvää... Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka
loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on
se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin
yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni
tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda
mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa,
vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin
ihmisiä eikä vaan itseään.

Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken
tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta
kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:

— Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta
ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.

Tuossa sanassa ”ainoastaan sinun kanssasi”, kuului suuren luottamuksen
kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän
huudahti:

— Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.

— No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka
punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan,
että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.

Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan
keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan
selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen
suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta
puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään
lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa
Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan... ”Ainoastaan
Aaron kanssa” johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin
hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa,
johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta
pitäisi kiinni... Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.

Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä
yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten
jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän
Kausalaan.

Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät.
Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja
joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni
tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari
matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten
helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.

Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä
tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue
antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena
jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta
kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä
hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko
kaupunki.

Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät
raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne
valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun
saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan
hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona
vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito.
Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle
kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään
talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta
helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie
lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen
kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli
kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin
puhelivat rekitoverukset keskenään.

Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui
oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli.
Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun
kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse
ja iloisesti huudahti:

— Sinä, Vanniseni... Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin
erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?

— En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.

— Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei
mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai
tätä... Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina
silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin
tämä se juuri on sitä.

Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän
vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui
vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen
hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin
kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki
turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen
korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana ”Vannini.”

Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin
tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.

— Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku
niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii
ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta
ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen
nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan
suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa...
Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?

— En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä
nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin
ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa
Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut
sitäkään.

Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua
suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä
tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle
koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.

— Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö,
mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti
rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla
tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia
ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä
tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri
tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään
avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat
kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt
senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.

Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan
olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei
näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili
tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen
vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan
ja vieläpä ihmisiinkin.

Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle,
niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui
Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa
menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan
näköisenä loppuun asti.

Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen
yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron
puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta
kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät
vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja
iloisesti huudahti:

— Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se
on kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi,
nähdessään lastensa tulevan kotiin.

Aaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina
pysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki
matkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin
jätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.

Aaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja
seisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut
vastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan
kättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.

Aaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden
ilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin
pantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki
miellyttävä vai ei.

Vanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta
hyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna
nukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi
matkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.

Aarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja
erottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se
hämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään
hänen hyvästijätellessään.

Vannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän
sitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä,
sen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne
tuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta
hapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien
tavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut
puhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se
vaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä
siitä enemmän kuin koskaan ennen.

Sannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut
jotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä.
Ajatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että
hän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään,
mietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.