XVI.

Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi
entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä
jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa
jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina
kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt
vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan
ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.

Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan
likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla
tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on
Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei
Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin
ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot
loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa
vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan
kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa —
heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin
tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja
silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa
asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja
Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta
enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella
tuulella.

Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin
kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli
kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun
näki että niillä on tulen palava kiire.

Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas
uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi
mukautti:

— Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, — ja jatkoi ilvettään kuni
työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen
ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä
Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle
korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin
menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet
salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion
perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai
periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna
vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan
ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi
kunnes kiireimmät työt oli tehty.

Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä
hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan
entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos,
johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman
temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi.
silityspöydän jalkoihin ja puhki:

— Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.

Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä
tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä
jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni
silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään.
Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli
kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni
tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja
kannettiin linikkaan.

Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen
vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo
huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä
koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun
tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin
katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä
pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:

— Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi
tähden auta minua helvetistä!

Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja
linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni
hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan
ja sai sanotuksi:

— Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.

Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi
syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän
rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny
kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa
siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.

Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät
mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa
elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut
rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:

— Hyvä Vanni... Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto
siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä
tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen... Tähän verraten muu ei ole
mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen
Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin,
vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat.
Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi
tuskasta.

Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan
sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen
kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin
oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin
nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin
ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen
Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se
polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan
sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa.
Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt
Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää
kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa
vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii
linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä
valtavampaa itkua.

Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan
surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa
pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut
hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin
hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä
tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin
suuri mies itki.

Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen
lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet
läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja
kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.

Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei
kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä
mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.

Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro
seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi
kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja
mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret
eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet
tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä
palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä
salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko
huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa
itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin
anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei
kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan
ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään iltaan,
vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi
tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan
tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi
häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta.
Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä
puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä
poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.

XVII.

Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli
Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa
silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja
tekemään sille mitä parasta taisivat.

Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa.
Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä
muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena
murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä
melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo
kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän
tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet
kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi
aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi
Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä
voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.

Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten
silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin
arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna
vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan
vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä
huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli
Sannan huokauksien seassa sanoja:

— Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan
minulta pois.

Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut
tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:

— Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt
leikattavaksi?

Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin
äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului
heikot sanat:

— Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.

— Mitä enempi?... Tyynny nyt ja sano... Tyynny, rakas Sanna... Elä
todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä
tässä.

— Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen
sana.

— Vieläkö?... Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri
kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet
valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.

Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on
liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti
rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:

— Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko
senlaisia... On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman
sitä, niin minäkö vielä lisäisin... Minäkö, minäkö lisäisin sinun
kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.

Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät
valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta
mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen,
ettei se kokonaan hajoaisi.

Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että
voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni
ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi
vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla
kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin
minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas
kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan
heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun.
Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään
kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja
kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.

— Viikolla eräänä yönä näin unta... alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka
ihanaa kärsimisien keskellä!... Näin taivaan avoinna ja kirkastutun
Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen
veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa
ollut... Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä
siteistä, siirtymään sinne... Minä näen että elämäni alusta loppuun on
kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha.
Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren,
niin että päiväni eivät ole monet... Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän
olla jo viimeisen.

Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin
kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:

— Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.
Iloni on suuri nytkin... juuri sinun tähtesi.

Mutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman
hytkähti ja muistutti:

— Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.

— En halua. Täällä on paras.

Sannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä
Johanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt
kaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia
sairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista
raikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan
kauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.

Luku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin
lämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna
huomautti:

— Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat
Jumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä
Isää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton
maailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä
lupaa.

Monen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi
puhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut
ijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi
kun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä
jumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. —
Hän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että
juhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt
kuulijat omiin huoneihinsa.

Aarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain
joukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen
painumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin
kuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä
Sannalle:

— Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla
tavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?

— Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan
täydentää kuitenkin kaikki.

— Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä
raamattua samalla tavalla?

— Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.

— Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.

— Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi
Sannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan
tyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt
painostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos
pyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.

Ei hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan
linikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:

— Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen
suomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee
meitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee.
Sanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.

— Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus.
Mitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.

— No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään,
innosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja
ostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello kuusi
tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä
neljännestä vailla kuusi... Lähdemmehän?

— En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.

— No aivanko totta et lähde?

— Totta kuin vettä.

— Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee
olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin
laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja,
ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu
eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin
sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?

— Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin
järkähtämätön sana.

Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois
lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:

— Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme
täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä
ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun
kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta
kuin lähdetään.

— No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.

Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden,
hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.

Se Vannin sana: ”en Sannankaan tähden” oli Aaron mielestä enempi kuin
koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä
kieltäminen Vannilla on vaan ”Sannan tähden” ja ehkä raamatun
käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana
soi nyt Aaron mielessä koko illan, että ”Sannan tähden”, ”Sannankaan
tähden”, ”en Sannankaan tähden”. Aaron mielestä oli nyt kaikki
voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.

Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan
yhteen ja ihastuneena huudahti:

— Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin.
Siellä kuultiin nyt sen mainion Blom’in puhuvan, voi, voi, miten
voimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia.
Sitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin
tarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa
se oli, oikein tahtoi hurmata.

— Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on
Sanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori
eilen tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei...
Toiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.

— No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.

— Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin
hitaasti... Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!

— Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja
yhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista,
jahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin
Vannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi
huomannut siinä jotakin teeskentelyä.

Vanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään
niinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin
odottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies
valmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni
pysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui
hohtavan Aaroon.

Vannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää
sen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se
Aaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan.
Kolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti
nyt miten hän sen sanoisi.

Pitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus
sanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.

— Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului
Vannin vakavat sanat.

— Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin
minä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä.
Avaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se...
Etkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.

— Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä... Koska Sanna
tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä
minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta
nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä
ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.

— Enkö saa käydä... Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat
käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin,
niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.

— Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen
silmän väänteeksi... Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.

— Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.
Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.

— Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa?
muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.

— Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.

Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron
silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin
näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset
mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi
nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.

Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja
arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei
kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen
näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten
käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt
Aaroon.

Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä
Vannille ja vakuutti:

— Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.

— Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti
Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja
teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin
huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut
sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen.
Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon
jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois.
Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi
hyvästijättösanansa.

Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas
yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään
Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan
saanut hyvälle tuulelle.

Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä
Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä
että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa.
Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten
tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen
tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen
käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin
kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni
Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen
luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut
juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen
poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei
pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.

— Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.

Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro
sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että
monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.

Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli
Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa,
mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin
niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä
inhottavan julkeasti.

Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes
Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin
jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten
kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja
vanhat puhuivat vaan siitä — siitä eikä mistään muusta. Sannan
vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä
Sannalle.

Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa
heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta
tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt
linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan
levottomalla mielellä.

— Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään... Oi, sinä kirottu
maailma!

— Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti
Sannan eteen.

— Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen
vastaus.

— Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja
tarttui Sannan käteen. — Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin
poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.

— Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.

Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin
Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä
tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:

— Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?

Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:

— Mitä kysyisit siitä?

Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä
kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona
käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden
takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.

— Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin
usko voittaa kaikki... Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.

Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja
virkkoi:

— Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen
tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!... Oi, Jumala sentään... Neljätoista päivää
vielä.

— Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä
neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa.
Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.

— Niin... Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala
ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.

Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja
silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin
valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.

Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle.
Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se
kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä
yksinään ennenkun voi tehdä mitään.

Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului
nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen
määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa
akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia
kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle
jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin
sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin.
Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen
tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä
kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan
lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän
puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen
paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä
sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen
kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt
muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu.
Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen
lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin
sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui
kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.

Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin
ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan
eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui
äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat
silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli
mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa,
jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja
turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.