lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien
luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.
Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä
kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa
pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului
vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei,
lapsikullat, mulla ole leipää.
Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli
pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti
monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset
valitukset.
Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi
viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain
korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.
Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut
päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista
se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta,
joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä
pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se
isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän
kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä
kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa
herttaisinta tuutilauluaan.
Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko,
kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.
Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa,
tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että
siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä
itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.
Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta
alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle
katselivat vaan syvästi inhoillen.
— Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin,
kuului äitin heikko muistutus.
— Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.
— Hevosen luita! huudahti äiti.
— Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli
muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.
— Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi,
että poikain puhe oli totta.
Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen
luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet
lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.
Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi
palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin
riensi kiireimmän kautta ulos.
Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui
äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka
jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua
asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.
Koko ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan
haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin
virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan
täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.
Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei
haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin
siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun
oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan
pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään
alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän
hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa
niin katkerasti... Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä.
Voi, voi minua, äiti... Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.
— En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla
itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.
Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan
entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä
toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta
ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos,
ja tunsi halun päästä vuoteelleen.
Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin
vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan
sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli
sai enemmän puolen velliä osakseen.
Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat
komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne
vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla
kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen
tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden
piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä
ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.
Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja
voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti
kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo
on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee,
ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät
niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne
kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.
Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien
herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla
ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän
nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä
kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa,
joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä
verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito
kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän
suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin
sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta
kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa,
Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin
sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä,
katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi
pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.
Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta
sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna,
pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.
— Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi
kuvernööri kääntyen Taneliin.
— Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.
— Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut
kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.
— Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä
Taneli.
Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on
tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että
vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on
täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää
survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten
lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää
sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.
Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan,
että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat
saavat elättää koiransakin rinnallaan.
— Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.
Äitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi
siitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen
sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa
povessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni
olen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä
syyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti
katkeraan itkuun.
Tämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa,
mutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas
uudisti: Anna, pappi, minulle leipää... Minulle ja äitille.
— Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.
— Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja
pyöritteli sormeaan suussaan.
Tähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli
sanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten
ollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin
nimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty
siten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on
määrännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:
— Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan
kohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. —
Hyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin
jälkeen.
Toisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän
huoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään
kiirehti matkalle.
Samoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat
kuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa
räystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien
suunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.