VII.

Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista
terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi
sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen
painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin
yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään
tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan
sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän
hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa
nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan
syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni
vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän
harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.

Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi
nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä
kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan
kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia
kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen
saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan
syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet
värähtämättömät kasvot.

Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti
pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja
valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut
asujia pirtin.

Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin;
joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.

Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.

Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin
isä...

Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli
rinta.

Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:

— Elä itke, äiti... Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä
olen.

Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää
kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:

— Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen...
Kuuletteko, äiti, tässä minä olen... Eikä Niilo eikä Taneli ole
kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa...
Ettehän itke, äiti, enää... Ettehän.

Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen
kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan
kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti,
niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat
kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi
ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta
viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.

Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää,
äiti... ettehän... Nukutteko nyt päivällä, äiti... nukutteko... Minulla
on ikävä, kun nukutte... Ettehän nuku kauvan... Minulla on ikävä.

Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja
lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei
koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin
paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui:
Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti,
äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.

Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse,
otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan
kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman
luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun
syliini, lapsi kulta.

Kamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä
leivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa.
Kas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa
äitiä, hyvitteli emäntä Vannia.

Kauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö
äiti ole jo tullut kylpemästä?

— Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan
kylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli
emäntä.

— Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.

— Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se
tulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.

Syvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi
kuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen
peltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja,
keinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia,
lakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä
raamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä
muotokuvaa.

Kaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään
minkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut,
viihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se
äiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean
näköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion
perästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.

Hilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin
hyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin
liiasta hyvittelemisestä.

Nyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja
toimessaan kertoi:

— Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski
lukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi... Katsopas
tuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa,
jota tuopi tuolle pienelle tytölle... Katsopas miten tuo tyttö kaksin
käsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.

— Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni
tyytyvällä mielellä.

— On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle
pienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä
tulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa
tuomaan sinulle kirjettä.

Vannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä
ja pitkän tuokion perästä kysyi:

— Mistä se kyyhkynen osaa tänne?

— Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se
osaa... Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana
sylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella,
tuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa
illan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka
lepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin
se kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin
kirjeen... Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se
lentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa
käsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme
niitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.

Vannin sydän hytkähti siitä hyvästä toivosta, että koko ruumis
liikahti. Kasvot tulivat hyvän tuulen näköisiksi, ajatukset jäivät
askartelemaan niissä ihmeellisissä seikoissa, minkämoinen mahtanee
olla se kirkon sauna kun siellä kyyhkysetkin kulkevat, vaikka
Metsävainionkaan saunassa ei näkynyt milloinkaan käyväksi, ja miten
puhdas mahtaneekaan olla äiti sitten sieltä palattuaan, kun se siellä
niin kauvan kylpee... Vissiin sen paitakin on niin puhdas, niin puhdas
kuin mikähän vaan... Niin puhdas kuin tuo pilvi tuolla taivaalla. Niin
puhdas, niin puhdas kuin tuo lumihanki, johon paistaa tuo aurinko...
Niin mahtaa olla, huokasi Vanni pitkän tuokion perästä ja jäi
katselemaan niitä toisia muistokorttia, joissa kussakin oli joku kuva
kaunistamassa lehteä.