SISÄLLYS:

Osuustoimintaa.
Ensi kelillä.
”Maatiaisrotuinen”.
Lunta.
Varsanäyttelyssä.
Esitelmä apulannoituksesta.
Kun kruununoritta hommattiin Heinärannalle.
Uusi vaalilaki käytännössä.
Kuka herrainpäiville?
Pankinvarkaita.
Yks’ Helsingin pankinvaras.
Pomminheittäjä.
Käräjiltä.
Lautamiesten penkiltä.
Kun viina loppuu.
Onneton mies.
Sadepäivänä.
Työväenliikettä.
Kylää hiihtäessäni.
Kevään enteitä.

OSUUSTOIMINTAA

Monella tavalla sitä on tätä meidän kansaamme herätetty; kouluilla,
puheilla, esitelmillä, kulkusilla ja aisakelloilla. Muutamissa
seuduissa on herätty niin, ettei öilläkään olla rauhassa, muutamissa
taas tahtovat silmät umpeen painua keskellä päivääkin. Eikö sitten
liene osattu kulkea kultaista keskitietä, vai kuinka, mutta varmaa on,
että on tässä vain sotkujakin...

Oli hommattu osuusmeijeriä pitkän pitäjää Savukylään. Innostuttu oli,
ja moni jo laski, että niin ja niin paljon tuottaa nyt hänen karjansa,
kun osuusmeijeri saadaan toimeen.

Ja se saadaan, osuuskuntaan on jo liittynyt niin paljon kansalaisia,
ettei muuta kuin aletaan toimeen vaan. Ostetaan koneet, laitetaan
komea, uudenaikainen höyrymeijeri, semmoinen, joka kannattaa. Laitetaan
se tuonne Savukylään, sielläpä sitä on ennenkin liikaa savua tuprunnut.
Joo. Innostus oli suuri ja asiaaharrastavat lisäsivät vauhtia,
selitellen osuusmeijerin monipuolisia etuja. Niin vain. Kaikki oli nyt
valmiina, siitä vain vielä kysymys, mistä ostetaan tontti, joka kaikin
puolin on sopiva.

Mutta siitä syntyikin arvaamaton juttu. Sillä sopivia paikkoja olisi
nyt ollut niin monta, ettei sitä alussa tultu ajatelleeksikaan. Ja se
oli nyt tullut kaikille selväksi, että likellä sen pitäisi olla, tuossa
naapurissa ihan.

Alkoi kuulua ääniä, että jos vain Savukylään meijeri perustetaan, niin
silloin Heinärannan ja Voikylän miehet luopuvat pois koko hommasta.

”No, kun tuumataan... perustetaan vain sitten Heinärannalle”, koetti
hallituksen esimies esitellä.

”Jaa, jos se Heinärannalle perustetaan, niin meidän kylän miehet
luopuvat koko tuumasta”, napisivat siihen Voikylän miehet, ja samaa
kuului Napolan ja Sipillan kylistä.

”No missä se olisi sopivin paikka, joka olisi keskellä ja...”
tiedusteli esimies.

”Meidän kylässä tietenkin”, sanoivat savukyläläiset.

”Teidän kylässä!” panivat siihen muut vastaan. ”Sinne syrjään tiestä,
pensasten keskelle. Eikä siellä ole vettäkään.”

Semmosta jankkausta oli ollut.

Mutta nyt oli kuulutettu kokous, johon kaikkia osuuskunnan jäseniä
kehoitettiin tulemaan. Sillä nyt oli paikka määrättävä ja rakennuksen
tekoon ryhdyttävä kiireesti.

Niin oli kuulutettu.

Mutta sillä välin oli moni ruvennut miettimään, että taisi olla
hullutusta ruveta koko hommaan. Kun rakennus tulee niin kalliiksi, niin
menettäähän siinä elon elämänsä. Pois siitä pitää luopua, hyvissä
ajoissa ennenkuin joutuu koko pitäjän nyljettäväksi. Mutta sitten
tiesivät toiset kertoa, että semmoiset ovat säännöt — ja ne ovat
laissa vahvistetut, — että se, joka osuuskuntaan on liittynyt ja
nimensä kirjoittanut niihin suuriin kirjoihin, jotka olivat laajat kuin
kirkonkirjat, ei pois pääse, vaikka mitä tekisi. Ei muu auta kuin
maksaa pois osansa mukaan, maksaa vaikka tulisi rakennus maksamaan
satatuhatta ja vaikka lehmän osalta menisi sata markkaa.

”Semmonen helvetin valehtelijako se olikin se kesällinen meijeriherra!
Kun selitti, ettei mene kuin markka lehmältä eikä tarvitse mitään
vaivaa nähdä, osuuskunta tekee kaikki. Ei muuta kun käydä meijeristä
rahaa noutamassa!” ihmeteltiin, ja yhä useampaa alkoi kaduttaa, että
oli antanut itseään narrata.

Muutamat isännät olivat ihan onnettomia, kun emäntien tietämättä olivat
nimensä menneet kirjoittamaan. Monessa talossa oli ollut kiivaita
kahakoita aviopuolisoiden kesken ja kuului Säkkijärven emäntä Ollinsa
komentaneen eräänäkin iltana yön selkään. Itkuja mies parka puserteli,
kun pitkin kylää yksin yöllä tassutteli ja mainoi tätä meijerin
aikakautta.

Niin oli surullista.

Mutta nyt pitikin pitää silmänsä ja korvansa auki ja mennä sinne
kokoukseen ja näyttää, että...

”Sinne kuuluu tulevan konsulentti asiaa valasemaan”, tiesi joku sanoa,
kun kokoukseen oltiin menossa.

”Sitä ei tarvitse valasta eikä valehdella enää... Se on siksi pimeä
asia, ettei se valkene valheilla. Ei ole ollut muuallakaan kun suora
pettäminen”, puhui Takavainion Ulrikki ja tuntui kuin olisi suuttunut
koko maailmalle.

Ja niin väitellen saavuttiin lomissa ja yksittäin kokoushuoneelle.

Ja aivan oikein. Siellä olikin konsulentti, joka oli kiertänyt pitkin
laajaa pitäjätä osuustoiminta-aatetta selitellen ja osuusmeijerin
tosihyödystä puhellen.

Ja siitä hän nytkin tahtoi puhua, selittää miten oli käynyt muissa
pitäjissä, joissa osuusmeijeri oli ollut pitemmän aikaa käytännössä.
Täällä sanoi hän sen sopivan vallan mainiosti. Asia olikin jo hyvällä
alulla. Osuuskunta oli valmis, nyt olisi vain kysymys, mikä paikka
olisi sopivin...

”Minä pyydän siis, että osuuskunnan jäsenet lausuvat mielipiteensä,
jotta tässä päästään keskustelun alkuun”, sanoi hän kehoittavasti.

Ei kuulu hiiskaustakaan. Karsinan puoli tupaa on emäntä-isäntien
hallussa, joita Isolan emäntä johtaa. Miehet istuvat lakkejaan
pyöritellen ja toistensa pieksuja katsellen... (ei saanut
tupakoidakaan).

”Niin, lausukaapa nyt mielipiteenne!” kehoittaa hän vielä.

Jo nousee Takavainion Ulrikki ylös ja niinkuin vihassa virkkaa;

”Jaa... minä lausun, etten rupea koko hommaan... pyyhkikää pois minun
nimeni...”

”Mitä tarkoitatte... Poisko? Säännöissähän on, että kahdeksi vuodeksi
...”

”Olkoon. Se on ollut petosta ja kavaluutta; minä en rupea koko
hommaan... se on kerta puhuttu.”

”Minä myöskin tahtoisin pois”, kuuluu Säkkijärven Ollin valittava ääni
loukosta. ”Minä emännän tietämättä menin polonen...”

Siihen yhtyy muitakin, ja vähitellen on koko pirtti äänessä.

Mitä tämä nyt on? Mitä merkitsee nyt tämmöinen?

”Ne pitävät, että rakennuksesta tulee liian kallis, ja sen vuoksi he
eivät...” selittää konsulentille joku likempänä istuva.

Konsulentti nousee ja aloittaa uuden esitelmän. Puhuu asiallisesti ja
ymmärrettävästi, että jos tuollainen kookas, uudenaikainen höyrymeijeri
tuntuu liian kalliilta, niin nyt alussa perustettaisiin vain pienempi,
hevoskierrolla käypä meijeri, siksi kunnes osuuskuntaankin ehtii
liittyä yhä useampia jäseniä... Se voisi olla vuokrahuoneissa eikä
olisi mitään erinomaisempia kuluja.

”Vaan minä en rupea siihenkään, ja ne semmoset resut on jo täällä
nähty”, tinkaa taas Takavainion Ulrikki.

Mutta toiselta puolen pirttiä kuuluu ääniä, että tuo se nyt on jotakin,
jos halvemmalla aloitetaan.

”Pois minä vaan myöskin tahdon... minä emännän tietämättä...” kokee
Särkijärven Olli saada ääntänsä kuuluville.

Ja taas sekaannutaan pois pääasiasta, ja kesken muiden puheiden nousee
Hannulan Ville ja sanoo:

”Vaan sen minä sanon, että niin se panna pitää, ettei toisen tarvitse
vetää pitempää matkaa maitoaan kuin toisenkaan.”

”Juuri niin. Sitä minäkin”, kuuluu Villen selän takaa, ja hän saa
paljon puolustajia.

”Osuuskunta tietysti kustantaa maidon ja kerman kuljetuksen, mutta se
tulee tietenkin kuluksi”, kokee konsulentti selittää. Mutta hänkin
alkaa jo tuskaantua, ja kuinka lie, että hän kesken kaikkea muistaa:

”Pois puolustamaan kotimaatamme, pois...”

— Äsh — suuttuu hän omille ajatuksilleen, ja kun Hannulan Ville yhä
seisoo niinkuin jotakin odottaen, alkaa hän taas selittää:

”Sitä paitsi tämmöiset kysymykset, kuten maidon ja kerman kuljetus
kermomisasemilta, ovat osuuskunnan kesken sovittavat ja autettavat
niin, että saadaan mahdollisimman halvalla.”

Ville, joka on hiukan kuuro, luulee sen nyt kysyvän häneltä, että
mihinkä isännällä on niin kiire, ja sanoo:

”Meinasin tässä välissä pistäydä karvarissa.”

Toisia naurattaa, joku hohottaa täyttä kurkkua, ja muutamat menevät
ulos, eivätkä enää tule takaisin.

”Karvarissa pitää minunkin käydä”, arvelee taas joku ja poistuu hänkin.

Mutta nyt nousee seisomaan Mallikylän isäntä, Maaherran Heikiksi
sanottu. Hän on tähän asti pitänyt suunsa kiinni, kuunnellut toisten
tinkoja, nyt on hänenkin vuoronsa puhua.

Hän selittää, että jos ei höyrymeijeriä perusteta, kerrassaan
kelvollista ja ajanmukaista, jollainen on ollut alunpitäin tarkoitus,
niin hän ei puutu eikä sekaannu koko hommaan — hän tahtoo pois. Hän ei
tahdo vastustaa myöskään hevoskierrolla varustettua osuusmeijeriä,
mutta siihen soppaan ei pistä lusikkaansa hän. Ja lopuksi tahtoo hän
ilmoittaa, että koska hänet myös on valittu hallituksen jäseneksi, —
niin hän nyt täten eroaa hallituksesta.

Siinä se nyt oli!

”Eihän tästä näy tulevan mitään”, arvelee konsulenttikin.

”Tuo Maaherran Heikki puhuu oikein. En minäkään rupea, ellei
höyrymeijeriä laiteta”, kuuluu emäntäväen puolelta kimakka ääni.

— Sakramenskadt följe, — noituu konsulentti syvällä sydämessään.

”Niin, se nyt on jo päätetty, että hevoskierrolla varustettu
osmismeijeri on perustettu. Hallituksen asiaksi jäävät nyt muut
toimenpiteet, kuten huoneen, koneiden ja sen semmoisten hankkiminen...”
alkaa hän taas puhua.

Miehiä poistuu yhä useampia, eivät virka sinne eivätkä tänne.

”Ja se on tietty, että kaikki, jotka ovat osuuskuntaan ruvenneet, ovat
myös velvolliset...”

”Se vaan on helvetin kumma, jos en saa omaa maitoani pitää missä
tahdon”, ärähtää kiivaana vielä ulosmennessään Takavainion Ulrikki.

”Kyllä minäkin vaan katson, pitääkö ruveta maksamaan kuluja meijeriin,
johon en maitoakaan tuo!” sanoo joku hänen vieressään.

”Vaan jos et maksa, niin tulee vallesmanni noutamaan”, arvelee joku.

”Niin, mitä menitkin nimeäsi kirjottamaan... Minäpä en kirjottanut,
vaikka kyllä viekasteltiin”, sanoo tyytyväisenä Paksulan juureva isäntä
ja poistuu hyvinvoipana kotiaan päin.

— Tämmöistä osuustoimintaa, — kummastelee konsulentti, ja taas soi
hänen korvissaan:

”Pois puolustamaan kotimaatamme, pois...”

ENSI KELILLÄ

Koko lauantaipäivän tuiskusi lunta, peitti vaarat ja vainiot, silitti
tiet ja alleen hautasi kartanoroskat ja kesän viimeiset jäännökset.

Hauska talvi oli tullut, valkoinen lumi viehätti silmää, virkisti
mieltä ja munaskuita. Yhtäkkiä katosi syksyn synkkyys mielistä,
yhtäkkiä velttous muuttui vereväksi tositoiminnaksi ja tuntui kuin
imisi ilmasta raitista, virkeää, voimakasta elämää...

Ei ole monta kulkijaa tielläkään näinä viimeisinä sumuisina ja pimeinä
syksyn päivinä. Eipä paljon muita kuin posteljooni, joka ärtyisänä ja
märkänä istuu rattaillaan niinkuin vanha varis sateessa...

Äreä ja kiukkuinen on ollut Korkeaniemen Aukustikin näinä,
mutta sunnuntai-aamuna hän herää kuin uuteen elämään...

Alushoususillaan vielä ollessaan silmäilee pihalle ja näkee lunta...
valkoista, silmiä huikaisevaa lunta... Hän tuntee veren virtaavan
nopeammin, mielen ilostuvan, ja näppärästi ja haukottelematta saa hän
vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa.

Muu talonväki on jo ennen noussut. Emäntä on jättänyt kahvipannun
hiillokselle ja Aukusti särpää kuppinsa sisällön hopussa kuin olisi
hengen hätä. Hän rientää ulos... pihalle on jo teitä laastu sekä
navettaan että talliin. Kun hän pääsee kuistin eteen, laukkaavat varsat
ohitse niin että vinkuu, häntä sulkana perässä, kiitävät tielle päin,
tienhaaraan seisahtuen. Hännät vetäytyvät kaarevaan koukkuun, pää ja
korvat ovat pystyssä ja koko ruumis jännityksissä. Siinä puhaltavat
sieraimistaan pärisevän puhalluksen ja panevat laukkaa pitkin tietä,
että kavioiden kopse kartanolle kuuluu...

Aukustin mieli tulee yhä iloisemmaksi. Se on renki-Matti, joka on
päästänyt varsat kilostelemaan, pitkästä aikaa jalkojaan
taivuttelemaan...

Hän juoksee kujalle katsomaan mihin asti varsat laukkaavat ja
huomatessaan Matin tallin ovella huutaa:

”Matti hoi! Päästä vanha ruuna ja Pilkkikin penteleinään.”

Matti on hyvillään hänkin ja rientää isännän käskyä täyttämään.

Hetken päästä ilmestyvät vanha ruuna ja Pilkkikin pihalle. Pilkki
lyöttäiksen tuliseen laukkaan, ja takapäätä viskelee vanha ruunakin
niinkuin nuoret hevoset...

”Jo tuli lunta”, sanoo Aukusti.

”No rekikeli mainio jo... kun pihallakin melkein kyynärä”, vastaa
Matti, ja molemmin he seisoivat pihalla hevosten iloa katsellen.

”Tästä jo Jussilan Lauri ajoi sivu kruununoriillaan, että vinkui”,
ilmoittaa Matti.

Aukustiinkin tarttuu ajohenki, tuntuu niin sanomattoman hauskalta
elämä. Aivan niinkuin olisi uudestaan syntynyt koko mies. Mattikin on
ollut vireämpi, toimeliaampi ja hoksaavampi kuin muina aamuina.
Juoksijaoriin ”Urvon” on hän parhaan ymmärryksensä mukaan puhdistanut,
aivan kuin olisi arvannut isäntänsä lähtevän ajoon. Isäntä kiittelee.
Pyyhkäisee kuitenkin itsekin Urvon kiiltävää karvaa, harjaa, silittelee
ja hännän solmiaa vähän lyhemmälle ja hommatessaan puhuu Matille
ystävällisellä ja veljen äänellä, viheltelee Urvolle ja kaulaa
taputtelee...

”Jopahan, saakeli soikoon, tulikin rekikeli, tuli tulinen ettei
arvannutkaan... päästään tästä mekin vähän jalottelemaan... ja näin
kaunis ilma... Taivaan rannat seestyvät... alkaa pakastaa... kyllä se
teki talven aivan yhteen sanaan... Mutta kuka siellä jo kulkusissa ja
aisatikuissa ajelee?”

He rientävät pihalle sekä isäntä että Matti ja näkevät ajajan vinhaa
vauhtia tulevan alhaalta päin. Varsat laukkaavat edellä, että tierat
suurina lumipalloina lentelevät korkealle ilmaan...

Kuinka lystiltä tuntuu!

Aisakellon ääni on kuin ihaninta musiikkia ja kulkusen kimeämpi helinä
kuin ilon verrattominta hymniä...

Kuinka kuitenkin tuntuu hauskalta... hauskalta tämä ikävä
ihmiselämä...!

Aukusti tulee aivan haltioihinsa.

”Se on lukkari, lukkari se on”, hokee hän Matille.

”Lukkari se näkyy sittenkin olevan”, tuntee Mattikin.

Lukkari on kaikin puolin talvitamineissaan ja kirkkoon tietenkin
matkalla. Hänen tunnettu ruunansa ”puistaa aisoja”, että tiuku soutaa
kuin koskessa... Tuntuu lukkarista, että menee... Mutta suurempaan
vauhtiin yhä vaatii ruunaansa, pitkällä ruoskalla reen perästä viuhtoen
ja mahtavalla kurkkuäänellä karjahdellen.

”Katsos perhanaa tuota ruunaa, kun se vieläkin... vieläkin on
juoksevinaan”, arvelee Aukusti.

”Matti, ota sipikka pian rekihuoneesta... pistä vähä heiniä ja loimi ja
ne maalatut aisat”, toimittaa hän kuin hengen hädässä Matille, sillä
hänelle tulee sellainen ajohalu, ettei hän pysy paikoillaan. Ja
erinomaisen hyvällä tuulellakin hän on.

Laskee leikkiä ja naureskelee karjapiialle, Joosefiinalle, joka kaivon
kannella seisten vinttailee vettä. Laulutuulella ja hyvällä kiirillä on
Joosefiinakin, aivan laulelee ja hyräilee, että:

Maantien poskessa on katajapensas,
jossa on tikkelperi-peri-peri.
Ja tämän kylän poikain liivin taskuss’
on Saksan silinteri-teri-teri.

Naapurissakin ovat hevoset lasketut pihalle ja laukkaavat pitkin peltoa
minkä kavioista lähtee. Mutta ”juhlatunnelmissa” istuu Aukusti
sipikassaan kylän läpi ajaen. Korskuen ja juoksuun pyrkien Urpo
valjaissa valssaa, mutta Aukusti ei päästä, tyydyttelee kävelemään,
ystävällisesti puhuttelee ja viheltelee...

Kujilta ja pihoilta katselevat ihmiset häntä ja hänen hevostaan, ja
pikkupojat huutavat:

”Tulkaa katsomaan... Korkeaniemen isäntä ajaa juoksijallaan, tuossa
menee...”

Ja vanhempi väkikin rientää kujalle katsomaan...

Mutta ylpeänä, päätään sinnepäin kääntämättä, istuu Aukusti sipikassaan
vihellellen...

Kauppiaan luona ajaa häntä vastaan Jussilan Lauri kruununoriillaan.

Silloin Aukustikin löysää hieman ohjia ja pyrynä vilahtaa kruununoriin
ohi...

Ei ole vertoja Aukustin Urvolle, vaikka kruununori on mukamas komea,
hyväntapainen ja kaunis hevonen, ei ole sillä semmoisia juoksunlahjoja
kuin on hänen Urvollaan...

Rantalan Villekin on liikkeellä, nuorta varsaansa opettamassa.

”Terve mieheen!” huutaa Ville jo kaukaa.

”Terve, terve... No jopa se Villekin on Piijun pojan aisoihin...”

”Jo minä... ensi kertaa tämä vasta”, kokee Ville esittää.

Mutta Piiun poika, joka on Urvon jälkeläinen, on kovin levoton ja
ennenkuin Ville arvaakaan, hyppää se ojan yli ja laukkaa Tuomelan
pihalle. Sieltä saa Ville sen sentään pian palaamaan.

Aukusti vartoo ja huutaa:

”Katsos tuota sinun varsaasi, kun tulee polkijaansa... Kun sinä vaan
nyt sen siivolla kasvatat, niin siitä vielä tulee hyvä hevonen ja nopea
juoksija...”

”No ei tuota tiedä...”

”Annasta kun minä ajan, että näen minkälainen on askel...”

He ajavat Immolan pihalle ja siinä vaihtavat. Aukusti lähtee Villen
varsaa ajamaan ja Ville istuu ylpeänä ja hymyillen juoksija Urvon
sipikkaan.

”Ensi kerralla se on varsa hyvin ohjattava, muutoin menee ijäksi
pilaan”, arvelee Aukusti, kun tottumatonta varsaa koettaa ohjata
tielle.

”Mihin päin ajamme?” huutaa hän vielä Villelle.

”Aja meille päin!” huutaa Ville vastaan.

Ja Rantalaan päin lähtevät. He ovat hyviä hevosmiehiä kumpikin ja
vanhoja ystäviä. Ja monta hauskaa ovat yhdessä pitäneet. Aukusti on
kavalampi ja riskimpi, Ville hyväluontoinen ja antelias.

On Aukusti tuntenut, että Ville väliin haiskahteli viinalta — oli
varmaan ajoon lähtiessään tehnyt puolikuppisen — niin alkaa hänelläkin
mieli tehdä ryyppyä. Hetken kun ovat ajaneet, huutaa hän Villelle,
kääntäen päätään Villeen päin:

”Tästä tulee aivan samanlainen kuin polkijansakin... kun pitää
oleman tuo takajalkain askelkin juuri samanlainen... Tästä tulee
rahahevonen...”

Hyvillään kuuntelee Ville Aukustin kiittelemistä, ajattelee, että pitää
sitä tuolle Aukustille näin ensi kelin kunniaksi edes ryypyt antaa ja
huutaa sitten Aukustille:

”Hyvin siitä muutkin pitävät...”

”Eipä sitä näe usein näin isänsä näköistä varsaa... Ei ollut minusta
Kuopion näyttelyssäkään... Vaikka kyllä se Turun Hippos...”

Ei jouda Aukusti nyt pitkiin selvityksiin, sillä varsa on virma ja
virkku ja ihmisiä on kovasti liikkeellä.

Kun he ajavat Rantalan pihaan, nousee höyry sipikkain perästä. Piha
pullahtaa kylän väkeä täyteen, ja Isonjoen Hermanni, joka myöskin on
hevosmies, sanoo, että kaikki kuulevat:

”Siinä tulee isä ja poika komeasti kartanoon...”

Se tekee Villelle hyvää, ja hän käy Hermanniakin kättelemään. Muutkin
kättelevät ja sanovat, että komeat ovat ja yhdennäköiset.

Mutta Villen kamarissa istuvat vieraat, Korkeaniemen Aukusti, Isonjoen
Hermanni ja Ville, istuvat maistellen puolikuppisia ja hieman
humaltuessaan, entisiä markkinamatkoja muistellen. Ryyppäävät taas ensi
kelin kunniaksi, ja kun raittiusasiasta tulee puhe, eivät hyväksy...
sillä aivan vastoin luonnonlakia on se, että hevosmiehet selvällä
päällä aina...

Niin arvelevat ja luultavasti ei heistä yksikään rupea raittiusseuraan,
arvelevat ja maistelevat, maistelevat niin, että kun Aukusti illalla
lähtee kotia päin, niin saapi Urpokin tuntea, että... hih...

Illalla ajelee kylän herrasväkikin, ajelee huvikseen, koska talvi on
tullut iloineen ja pakkasineen, koska kulkuset soivat ja tiu’ut
helisevät, että vaaroilta vastaa... näin ensi kelin kunniaksi...

"MAATIAISROTUINEN"

Hyvin tiettyä on, että meillä näinä takavuosina on tavattomasti
edistytty maanviljelyksenkin alalla. Maanviljelysoppineita kulkee
maalaiskylissäkin luennoimassa, maanviljelys- ja karjanäyttelyitä
pidetään, joissa neuvotaan ja opastetaan, kuinka viljellä maataan ja
kuinka ruokkia karjaansa, jotta suurin hyöty saataisiin. Maalaisväestö
on innostunut ja kokee parhaansa tehdä niinkuin neuvotaan. Oppineet
kirjoittavat neuvoja maanviljelyksestä maanviljelyslehtiin, ja
paikkakunnankin lehtilöissä nähdään usein huomiota herättäviä
kirjoituksia. Maalaisväestö on hyvin ahkera niitä sellaisia
opettavaisia neuvoja lukemaan, koskivatpa ne sitten pellon tai niityn
viljelystä, lehmän ruokkimista tai vasikan kasvattamista. Onneksi on
kylässä aina joku pomo, viisas mies, tietävämpi muita, joka asiat
parhaiten ymmärtää ja luetun sisällön oikein käsittää. Hän sitten
vähemmän ymmärtäväisille ”tekee selvää”, mitä milloinkin on
tarkoitettu.

Sillä yhtä nopeasti kuin on maanviljelys ja karjanhoito edistynyt, yhtä
sukkelaan on maanviljelys-sanavarastokin lisääntynyt, niin että eihän
niitä kaikkia outoja sanoja, vaikka lienevätkin supisuomalaisia, tahdo
oikein käsittää.

Saukkolan Johan Petterikin oli kylän oppineempia miehiä ja
sanomalehtien lukija verraton. Ja edistyksen mies kaikin puolin.
Ensimäinen meijerimies oli hän pitäjässään, ja ensiksi uskalsi hän
ostaa niittokoneenkin, joita nyt on joka talossa.

Mutta hänen erityisalansa oli karja. Lukuunottamatta sitä, että hän oli
tottunut vaikeimpiakin lehmäin tauteja parantamaan ja toimi
harvinaisella menestyksellä kätilönä lehmän poikimishommissa pitkin
pitäjää, oli hän erinomainen lehmäin tuntija. Hänen karjansa olikin
mallikelpoinen, eikä missään saatu voita niin paljon kokoon kuin
Saukkolassa. Karja oli Johan Petterin ylpeys, ja kiitokset oli hän
saanut agronoomeiltakin, jotka varta vasten olivat käyneet sitä
katsomassa. Mutta kun edistys riensi jättiläisaskelin eteenpäin,
alkoivat maanviljelysoppineet puuhata ja puhua siitä, että pitäisi
saada aivan oman maan rotuisia lehmiä, — että ne ne olisivat parhaita.
Sekarotuiset söivät muka enemmän ja lypsivät verrattain vähemmän kuin
maatiaisrotuiset...

Siitä oli pitkä ja asiallinen kirjoitus kerran eräässä
maanviljelyslehdessä.

Saukkolan Johan Petteri luki ja tutki sitä, mutta ei päässyt oikeaan
käsitykseen sen sisällöstä. Siinä kyllä selitettiin maatiaisrotuisista
lehmistä, mutta ei sanottu tarkemmin, minkälaisia niiden tulisi olla.

Eikä sitä tietenkään kukaan muukaan kyläläinen osannut selittää.

Kerran kirkolla tuli lukkarin kanssa puhe maatiaisrotuisista lehmistä,
niin Johan Petteri tiedusteli lukkarilta, että tiesikö lukkari...

”Miksen tietäisi”, sanoi lukkari sukkelaan... ”Ne ovat semmoisia
matalajalkaisia, sarvettomia ja paksuja...” ja naureskeli sitä
sanoessaan, katsellen veitikkamaisesti Johan Petteriin, joka oli
paksunlainen, matalajalkainen isännän tallukka.

Johan Petteri närkästyi, sillä hän piti hyvin pahana, jos häntä vain
sanottiin matalajalkaiseksi.

”Elä sinäkään niin viisaana ole... minusta näyttää, että kyllä
tarvitsisit sääriisi vahviketta... leipälukkari”, sanoi hän
närkästyneenä ja poistui.

Mutta Johan Petterin ja lukkarin keskustelua olivat muutkin kuulleet,
ja siitä puhuttiin jälkeen kirkonajankin.

Ja heinäaikana, kun Johan Petteri torui renkejään, oli muuan Erkki
niminen renki alkanut sompottaa isännälle vastaan. Siitä syntyi
sanasota, joka huvitti toisia.

”Mokomakin lehmäkeksi... maatiaisrotuinen.”

Sen ehti renki sanomaan, mutta siitä vimmastui Johan Petteri niin,
ettei ollut nähty häntä niin kiukuissaan ennen.

”Paikalla pois minun talostani”, luki hän tuomion Erkki rengille.

Eikä hän asettunut sittenkään, vaikka oli Erkin pois pannut. Kiukutteli
ja kärisi kaiken kesää, vähimmästäkin seikasta torui ja mellakoi. Kun
hän lisäksi oli huhuna kuullut puhuttavan, että häntä kylällä takana
päin sanottiin ”Saukkolan maatiaisrotuiseksi”, harmitti se häntä niin,
että oli ärtyisenä aina.

Häntä alkoi harmittaa tuo sana maatiaisrotuinen niin, ettei olisi sitä
tahtonut nähdä painettunakaan, jopa sitten, että sitä ääneen kuuli
lausuttavan.

Oli kuin kirottu tuo sana tänä aikana!

Melkein jokaisessa karjanhoitolehdessä tehtiin selvää
maatiaisrotuisista lehmistä ja niiden erinomaisesta lypsykyvystä.

Emäntä eräänä sunnuntai-iltana sanoi Johan Petterille:

”Etkö sinä ole lukenut, kun ne nyt niistä maatiaisrotuisista lehmistä
niin paljon kirjottavat? Liekö heitä meillä yhtään?”

”Mitä sinä niistä huolta kannat — ja ole lukematta sanomalehtiä”,
ärähti Johan Petteri vastaan, eikä sanaakaan puhunut lehmistä, vaikka
ennen oli niistä laverrellut tunnittain.

Eräässä lehdessä oli kerrottu sonniyhdistyksistä ja kehoitettu
semmoisia yhdistyksiä perustamaan. Oli myöskin ilmoitettu, että sitä
varten palkattu agronoomi tulee pitämään esitelmiä asiasta ja samalla
tarkastamaan karjoja, löytyisikö sopivaa siitossonnia. Paikkakunnan
lehdessä oli se ilmoitettu, että kaikki saisivat tietää. Paikoista ja
ajoista, joissa esitelmät pidetään, luvattiin vastedes tarkemmin
mainita.

Saukkolan Johan Petteri tuli siitä hyvilleen, sillä siinä ilmoituksessa
ei puhuttu mitään tuosta kirotusta maatiaisrotuisesta. Hän tyyntyikin
ja rupesi asiasta naapurienkin kesken puhelemaan.

”Ne kuuluu pitävän olla maatiaisrotuisia ne sonnit”, sanoi naapuri
Saukkolalle, mutta kun hänessä ei näyttänyt olevan ivaa eikä Johan Petteri
huomannut hymyä naapurin suupielissä, ei hän pahastunut.

Ja jonkun viikon päästä luettiin taas lehdessä, että esitelmä pidetään
Saukkolassa...

Siitä tuli Johan Petteri taas hyvilleen. Sillä se, että esitelmä juuri
heille oli kuulutettu, todisti, että herrat olivat ottaneet huomioonsa
hänen karjansa ja että talo oli muutenkin sopiva esitelmäpaikaksi.

Saukkolassa oli sinä talvena kaksi sonnia: toinen oli iso ja ruskean
kirjava, ja sen sanottiin olevan ulkomaan alaa; mutta toinen oli pieni,
matalajalkainen ja valkoinen töpsä, joka oli emännälle lahjoitettu
metsäkylästä. Se oli jo tuomittu tapettavaksi, mutta oli lykätty
siikemmäksi, kun liha oli halpaa.

Valkoinen jukuripää ei isäntää miellyttänyt juuri sen vuoksi, että se
oli niin matalajalkainen ja pieni. Mutta emäntä siitä piti ja hoiti
hyvin. Se kun oli hiljaisen luontoinen ja söi nuuskimatta ja
miettimättä toisten suutteet.

”Pilaa koko karjan tuo tuommonen rakki”, oli isännän tapa sanoa.

Mutta koska ilmoituksessa oli ollut, että agronoomi myös tarkastaa
sopivia siitossonneja, alkoi isäntä pitää erityistä huolta isosta
ruskeasta sonnistaan, jolle hän, historiaa tuntevana miehenä, oli
pannut ”Ilkan” nimeksi. Syötti apettakin Ilkalle ja navetassa
käydessään harjaili ja puhdisteli.

Ei ollut siinä kylässä eikä kuulosallakaan sellaista sonnia kuin
Saukkolassa, ja kaikki naapurit olivat yksimielisiä siitä, ettei
muualla missään ole Saukkolan Ilkan vertaista.

Ja siinä uskossa oli isäntä itsekin.

Tuli sitten se toivottu esitelmäpäivä, ja agronoomi saapui Saukkolaan.
Hän oli joku vasta virkaan nimitetty nuori mies, jota Saukkola ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Mutta iloinen mies näytti olevan, laski leikkiä
ja naureskeli ja ilvettään piti.

Kun sattui sunnuntai-ilta, niin väkeä alkoi karttua kovasti Saukkolaan.
Tuli muistakin kylistä, että Saukkolan iso pirtti oli ihan täynnä.

Mutta ennenkuin agronoomi aloitti esitelmää, oli hän yksinään poikennut
navettaan lehmiä tarkastamaan. Eikä ollut muita katsonutkaan kuin
emännän valkoista, matalajalkaista sonnia. Piika Erika oli silloin
huomauttanut, että täällä perässä... tämä Ilkka... täällä se sonnien
sonni on...

”Jaa... jaa, kyll’ mä senkin näen”, oli vain Erikalle vastannut.

Isäntä ei oikein pitänyt tästä uudesta agronoomista. Se oli liiaksi
poikamainen ja nauraa virnisteli joutaville asioille.

Varsinkin kummastutti isäntää, ettei tahtonut nähdä lehmiä...

”Jo se kävi navetassa”, ilmoitti isännälle Erika, jolle isäntä
kummastuksensa sanoi.

”Vai kävi! Mitä sanoi? Kehuiko?”

”Kehui se lehmiä kauniiksi, mutta ei sanonut olevan maatiaisrotuisia”,
selitti Erika.

”Ei niitä meillä tarvitakaan”, tikasi isäntä ja näytti olevan pahalla
tuulella.

Pirtissä seisoi pöydän takana agronoomi ja alkoi esitelmänsä. Ensiksi
teki hän selkoa niistä ulkomaalaisista lehmäroduista, joita Suomessa
nykyään on olemassa. Hän tiesi sanoa tarkoin kuinka paljon lehmät
lypsivät vuodessa ja minkä verran söivät. Sitten hän innostui
ja alkoi lämpimästi puhua kotimaisesta lehmärodusta eli n.s.
maatiaisrotuisista...

”Sillä”, jatkoi hän ja näytti puhuvan täyttä totta, ”paitsi sitä, että
tämä rotu on oloihimme parhaiten tottunut ja ilmanalaamme, niin
sanoakseni, imeytynyt, on tällä rodulla se verraton etu, että ne syövät
niin vähän...” (väkijoukosta kuului naurun tirskumista).

Ja sitten agronoomi selitti, että tätä rotua pitäisi jokaisen
lehmänystävän harrastaa, sillä näyttää siltä, että maatiaisrotu
vähenemistään vähenee ja sijaan tulee sekarotu, jota ei pitäisi enää
kasvattaa.

Hän tuli käyttäneeksi useita kertoja sanaa maatiaisrotu. Saukkolan
Johan Petteri istui tulipunaisena ja kuuli, kuinka takapenkillä nauraa
kikatettiin. Häntä alkoi suututtaa, ja viha kiehui.

Mutta yhä enemmän innostuneena jatkoi puhuja:

”Olen tälläkin paikkakunnalla karjoja katsellut, ja ani harvassa
talossa olen tavannut maatiaisrotuisen lehmän, vielä harvemmassa
puhdasrotuisen maatiaissonnin.” (Saukkola istui kuin kuuman pellin
päällä ja yritti jo kerran sanomaan että: heitä pois juorusi.)

Mutta agronoomi jatkoi, ja kuinka lie sattunut, että näytti niinkuin
olisi vähän naurahtanut:

”Oli siis suuri iloni, kun saavuin tähän taloon, josta olen kuullut
paljon kerrottavan, ja kohtasin tuollaisen puhdasrotuisen,
matalajalkaisen maatiaissonnin...”

Mutta kun hän sen oli sanonut, rämähti koko väkijoukko nauramaan,
isäntä tuli ja iski nyrkkiä pöytään hänen nokkansa alla ja huusi:

”Lapa helvettiin...!”

Eikä ole sen ajan perästä Saukkolassa esitelmää pidetty ja tuskin vain
tämän isännän eläessä pidetäänkään.

LUNTA...

(Talvella 1906)

On tuiskunnut lunta monta kuukautta: yötä päivää, pyhää, arkea. Ja
lisäksi tuullut jokaiselta ilmansuunnalta niin vimmatusti, että ummessa
silmin on täytynyt talonvälitkin hiihtää... Lumeen ja nietoksiin ovat
peittyneet koko Perä-Pohjola, Lappi ja koko tämä pohjoinen maailma. Ei
näy enää matalimmista majoista muuta kuin savu, joka näyttää nousevan
suoraan kinoksesta, ja vaivainen viiritanko, joka kitkuu ja valittaa
vaivojaan myrskyn käsissä. Upissa ne ovat muutkin talot melkein, vähän
vain vilahtaa punaista seinää kinoksen keskeltä.

Tohmeroinen ja pehmeä kuin jauholaari on maantiekin, jota pitkin
silloin tällöin, kun tuisku vaistoaa, mennä vätöstää rahtimiesten
murheellinen kulkue. Mutta metsätiet ovat ummessa, ja naapurien väliset
kinttupolut ovat suksen latuna, milloin ei tuisku ole niitä umpeen
pannut.

On odotettu kärsivällisesti, on luotettu, että kyllä se nyt heti
herkeää lumen tulo, että määrä siinä sentään on mitä taivaastakin
liikenee. Niin on varrottu ja pirtin akkunasta katseltu taivasta ja
taivaan rantoja, että koska alkaa seestää...

On se välisti Pohjolan taivas kirkastunutkin, taivaanrannat ovat
palaneet kuin tulen liekissä, ja taivaankantta pitkin ovat revontulet
sähisten ja kellertävän valjuina leimunneet.

Mutta aamulla on tuuli taas ollut etelässä, ja lunta on taivas taaskin
ruvennut antamaan...

Hukkaan meni toivo jälleen!

Muutamissa taloissa alkoivat isännät käydä pahalle tuulelle,
kiukkuilivat vähäpätöisemmistäkin asioista ja olivat itseensäkin
tyytymättömiä; toisissa taloissa moljottivat piiat, kun joka aamu piti
pirtin lämpimästä lähteä kahlaamaan navettaan ja tarpomaan
kinoksissa...

Ylipään isäntä Mikko oli muutenkin kiivasta ja tulista miestä, mutta
nyt kun eivät ilmat asettuneet, kävi hän ylen äreäksi. Eikä se kumma
ollutkaan, kun olisi ollut hirsiä metsästä ajettava ja nyt täytyi
hevosten joutilaina syödä tallissa ja miesten pirtissä. Eiväthän ne
enää tämänaikuiset rengit viitsineet puhdetöitäkään tehdä. Jonkun
päreen kiskoivat, siinä kaikki.

Ja se oli kumma, että joka ainoa tulija, joka talossa sattui käymään,
kolisteli lunta tamineistaan ja puhkuen arveli:

”Mutta jo sitä on tuota lunta... aivan siihen hukkua hankkii...”

”No jo. Ja toista tulee. Ja kuka sen metsätienkin aukasee?” siihen
toinen vastasi.

Tuota samaa jahkailemista, samaa sanomista oli kaikilla ollut monta viikkoa
. Se alkoi jo kyllästyttää itsekutakin, mutta Ylipään kiivasta
Mikko isäntää enimmin. Ei ollut ensinkään ihme, että äreiksi kaikki
ihmiset kävivät.

Halot loppuivat: metsään ei päässyt; heinät olivat lopulla nekin, ja
piiat ja emännät pitivät aivan työnään niistä alinomaa miesväelle
muistuttaa... Ja yhä vain lunta tuiskusi.

Mutta jo eräänä ilma seestyi, taivas oli suuri ja sininen,
aurinko lämmin ja kulki jo korkealla, kevättä ennustellen ja kaikki
muut merkit viittasivat siihen suuntaan, että jo ne nyt viho viimein
taukosivat tuiskut ja loppui lumen tulo...

Hyvillä mielin oli Ylipään Mikkokin ja naurussa suin puhutteli
karjakko-Erikaa ja rengeillekin ystävällisen sanan antoi. Ja hän alkoi
valmistella metsään hirrenajoon. Kirveet hiottiin teräviksi, tukkireet
laitettiin kuntoon, ja emäntä toimitteli viikon eväät valmiiksi
laukkuihin, että aamulla varhain lähdettäisiin liikkeelle.

Ja puhteella oli hauskoja puheluita, ja koko mieliala ilosta ja
hupaisaa...

Mutta illalla myöhään, kun renki Sameli palasi tallista hevosia
illastamasta, istui hän ääneti uunin suuhun ja alkoi verkalleen riisua
kenkiä jaloistaan, kovin miettiväisen näköisenä...

”Riisu sinäkin nyt, sammuta lamppu ja pane nukkumaan, että aamulla
jaksetaan aikaseen metsään”, käski isäntä, joka vuoteellaan kuorsaavan
emäntänsä vieressä valvoi omissa mietteissään.

”Tuiskupa siitä näyttää tulevan vieläkin”, arveli Sameli, kun puuhaili
sukkiaan kuivamaan.

”Mitä h—ttiä? Ei suinkaan”, kivahti Ylipään kiivasverinen Mikko ja
nousi akkunasta pihalle katsomaan.

”Tuulee siellä ja lunta jo heitteli taivaastakin ja katon räystäiltä
pyryä punoo”, lisäsi Sameli veltosti, mutta isännästä tuntui, että
Sameli sanoi sen hyvillään, ikäänkuin ilkkuen isännälle...

Ja kun Mikko silmäsi pihalle, näki hän, että siellä todella ajatti
lunta... ja tuulen vinkuminen kuului selvästi... Häntä pisteli lemmon
lailla.

”Kyllä kai se sinulle ja sinunlaisillesi olisi mieleen, että aina
saisitte toimettomina ja laiskoina maata... kelvottomat... tässä olette
riivatut haisseet monta viikkoa minun huoneessani!” Ja Mikko meni aivan
Samelin nokan alle ja ähkyi: ”H—ttiin minä ajan kaikki laiskat
talostani... se on viljainen vissi... sinäkin veltto ja pehmeä kuin
nahkiainen...”

”Elä päälle tule siinä... taikka roivaan tuolla kengällä”, kiivastui
Samelikin.

Siinä tuli kova tinka ja huuto, josta koko talonväki heräsi...

— Mutta aamulla Mikko teki Samelille ”rätingin”, ja Sameli läksi
paarustamaan ylöspäin.

Ja taivaasta yhä antoi lunta... lunta kuin pumpulia.

VARSANÄYTTELYSSÄ

Sitä oli odotettu, ei niinkuin kuuta nousevaa, vaan niinkuin suurta
historiallista tapausta, joka tekee perinpohjaisen mullistuksen
”olevissa oloissa”... sitä varsanäyttelyä nimittäin.

Ei ollut koskaan ennen Heinärannalla sellaista ollut; lehmä- ja
maanviljelysnäyttelyitä oli pidetty, mutta hevosmiehet olivat saaneet
katsella kujalta, kuinka jukuripää sonneja, kallipää lehmiä, pottuja,
kaalia ja muuta roskaa palkittiin, mutta ei yhtään hevosta eikä hevosen
varsaa otettu kysymykseen, vaikka takapihalla seisoi korskuvia orhia,
murheellisia tammoja ja alakuloisia ruunia.

Mutta nyt!

Nyt saavatkin, saakeli vieköön, kaikki lehmäkeksit pysyä kotonaan
koelypsytauluineen, kaikki lehmäkeksit ja vantukouraiset
lehmänostajat...

On nyt hevosmiestenkin vuoro näyttää, että pois alta... pois alta
kaikki saaplarin maatiaisrotuiset...

Iloisena uutisena tuota tulevaa varsanäyttelyä juteltiin ympäri pitäjää
ja vauhdissa oltiin. Nekin, joilla ei ollut varsoja näyttelyyn
vietäviksi, innostuivat niin että sylki suuhun tuli. Lehmämiehetkin
innostuivat ja puhelivat hevosista nyt niinkuin ennen olivat lehmistä
jutelleet.

”Mitä sinäkin, hyvä mies, puhut hevosen varsoista, joka ilmosen ikäsi
olet lehmän nänniä tunnustellut”, sanoi Sarvilahden Israeli Kalliomäen
Moosekselle.

Sillä Sarvilahden Israeli oli olevinaan hevosmies, ja nyt oli hänellä
emää seuraava maitovarsa, josta toivoi ensi palkinnon saavansa.

”Elä sinäkään vielä leveile... jos liian aikaseen kurkkuat... on sinne
muillakin varsoja vietävänä kuin sinulla”, kivahti siihen Mooses
ärtyneenä.

Ja kaikki ne, joilla oli vuoden vanhoja tai sitä nuorempia varsoja,
kaikki ne olivat kovassa touhussa ennen näyttelyä. Sillä jokainen
toivoi ensi palkintoa — tietenkin. Emiä ruokittiin paremmin,
puhdistettiin ja puohattiin. Sarvilahden Israelikin pani varsalleen
nimen, sillä niin kuului pitävän olla, muutoin ei huolittu.

”Vaan muistatko, milloin syntyi?” kysyttiin Israelilta.

”Muistanko? Miksen muista. Vähää ennen Jaakon päivää”, muisteli
Israeli.

”Vaan sepä ei kelpaa. Pitää tietää päivä ja kuu ja tarkalleen sanoa —
ei ne kelpaa nuo tuommoiset... ’Jaakon aikana’... ’ennen Perttulia’...
’Juhannuksen tienoissa’... vaan pitää tietää päivä ja kuu...”

”Haista sinä... Mistä sinä sen tiedät”, kivahti Israeli, mutta
huolissaan hän kuitenkin oli varsansa syntymäpäivästä.

Valkeni sitten viho viimein näyttelypäivä; se oli kirkas ja lämmin
syyskuun päivä. Taivaskin tahtoi hymyillä hevosmiehille. Ja niin näytti
Sarvilahden Israelista, kun hän tyytyväisenä istui kärryissään,
valjaissa leveä tamma ja siinä vieressä kävellen kiharahäntäinen ja
vilkassilmäinen varsa, että koko luonto hänelle hymyili, kellastunut
koivu hymyili ja tummat kuuset sänkipeltojen päissä näyttivät kuin
viittovan ja onnea toivottavan... Ja ihmimiset, jotka tulivat vastaan,
varsaa ensiksi puhuttelivat ja sanoivat että: voi tuhannen kuinka onkin
sievä...

Hymyssä suin istui Israel, ei itse kehunut, ei laittanut...

Mutta tultuaan lähelle näyttelytaloa näki hän jo kauas, että siellä
liikkui väkeä pihalla ja nurkkain takana, hevosia tuli ja meni, varsoja
juoksi kahakäteen, kuului hirnumisia, huutoja ja puhelua...

Tuossa näkyi ajavan Leväjärven agronoomi tuimana ja voitonvarmana...
tuolla taas oli Strömin herrakin liikkeellä, pieksujalassa... ja
varsoja näkyi joka kujalla...

”Pois alta!” huusi hänelle joku juuri kun hän oli pihaan tulossa.

Se oli Östmanin Viljaami varsansa kanssa.

”Äijä hoi!... aja helvetissä syrjään, ettet loukkaa varsaani...”

”Pääsee siitä jo vaikka neljän varsan kanssa”, ärähti Israeli hänelle.

Kun hän sitten oli saanut tammansa kiinni ja jouti katselemaan
ympärilleen, sai hän ihmeekseen kuulla, että palkintotuomareina olivat
nyt samat herrat kuin lehmännäyttelyssäkin ja ettei täällä palkittu
muita kuin ruskeavärisiä varsoja...

Tuossa ne näkyvät olevankin, palkintotuomarit... pyöreävatsaisia,
leveänaamaisia... tuokin saakeli, tuo Öystin Antti, jolla oli
Israelille vanhaa vihaa...

Mutta eipä näkynyt Israelin mielestä yhtään niin sievää varsaa kuin
hänellä.

Liikamaan Penjaamilla oli hyvä varsa. Se olikin polkijansa puolesta
kuuluisaa hevossukua...

Olivat aloittaneet palkintotuomarit toimensa ja valinneet Kalliomäen
Mooseksenkin palkintotuomariksi...

Liikamaan Penjaamin varsaa ensiksi katselivat...

”Kuinka vanha?” kysyi se palkinto tuomareista, joka näytti enimmin
herralta.

”Siinä se syntyi vähän ennen heinäaikaa”, vastasi Penjaami.

”Jaa, jaa, mutta minä päivänä?” tiuskasi herra.

”Pyhäilta... eli kyllä se oli puolessa yö...”

Mitä ne nuo herrat naureskelevat... tuokin Öystin Antti... perkele!

”Melkein liian pitkät jalat!” muistutti Öystin Antti. Kaikilla oli
heillä kirja kädessä, johon näkyivät koukeroita tekevän.

”Omansa ovat, vaikk’ ovat pitkätkin”, vastasi Antin muistutukseen
Penjaami.

Ja kun eivät muuta hoksanneet, niin määräsivät Penjaamin juoksemaan ja
taluttamaan tammaa, että minkälainen on varsalla askel...

”Paremmin... paremmin!” huusi Öystin Antti, ja muut nauroivat.

Sitten taas merkitsivät kirjoihinsa, minkälainen oli askel.

Rantalan oli musta varsa, vuoden vanha ori, suurta
juoksijasukua, mutta laiha...

”Liika laiha, ja huono väri”, sanoi joku herroista, ja Leväjärven
agronoomi kuului supattavan ruotsia niille herroille.

Ja ”ylös” panivat.

Östmannin Viljaamin varsasta pidettiin.

”Siinä on sievä varsa”, sanoivat.

Tulivat Israelin luo.

”Vankka varsa, mutta kömpelö”, muistutti Öystin Antti heti.

”Niinkö on?”

”Ja laiskan näköinen... ja liika käyrät takajalat”, muistutti
toinenkin, ja taas supatti Leväjärven agronoomi ruotsia herroille.

”Men eljest vacker”, arveli yksi herroista.

”Och fet...”

”Juu... juu”, myönteli Kalliomäen Mooseskin.

”Menkää helvettiin minun varsaani näpistelemästä!” suuttui Israeli ja
komenteli herrat pois.

”Tämäpä kummaa on, kun hevosille ja lehmille on samat
palkintotuomarit”, sanoi hän sitten, että herrat kuulivat. Mutta
palkintotuomarit jatkoivat matkaansa, tutkien, tarkastellen ja
tunnustellen.

Illempana jaettiin palkinnot. Leväjärven agronoomi sai ensimäisen
palkinnon, mutta Sarvilahden Israelille ei annettu mitään, vaikka
monelle muulle.

Mutta pois mennessään vannoi Israeli vielä kostavansa sille Öystin Antille
ja Leväjärven agronoomille... Ne ne olivat perkeleet...

Illalla puhui sitten Öystin Antti hevosenkasvatuksesta ja näyttelyn
merkityksestä, ”valituin sanoin” tietenkin.

Ja näyttely päättyi paljoa laimeammin kuin se oli alkanut.

Mitä sitten vaikuttanee tulevaisuudessa?

ESITELMÄ APULANNOITUKSESTA

Se oli ensimäinen esitelmä laatuaan Raitikosken kylässä, eikä siitä
niin pitkää aikaa vielä ole kulunut.

Ei olisi tietty koko esitelmästä, ellei Nyrkki-Sakari, jolle
sanomalehdet tulivat, olisi siitä tietoja levitellyt ympäri kylää.
Sillä Käkikoskella elettiin vielä vanhaa hyvää aikaa eikä tahdottu
ollenkaan seurata millään alalla kaikenlaisia joutavia uudistuksia. Nyt
oli kuitenkin, niin tiesi Sakari kertoa, kuulutettu lehdissä, että
tammikuun viime päivänä pidetään Raitikosken Lampelassa esitelmä
apulannoituksesta ja karjan jalostamisesta.

Se ihmetytti koko kylän asukkaita, sillä se oli aivan tavatonta.
Sunnuntai-illoinko koonnuttiin Lampelaan asiasta puhelemaan, koska
aikaa oli kullakin liiaksi ja pitkät olivat puhteet. Arveltiin
sinne, arveltiin tänne, mutta selville ei päästy. Toivottiin, että
Nyrkki-Sakari, joka oli räätälioppinsa saanut kirkonkylässä ja
muutenkin oli semmoinen hoksaava ja viisas mies, tietäisi asiaan
valistusta antaa.

Eräänä iltana taas istui Lampelan pirtti puolellaan väkeä,
Nyrkki-Sakarikin joukossa. Ei ollut enää esitelmäiltaan kuin parisen viikkoa
aikaa.

”Olisi se kumma tietää, mikä ne tähänkin kylään opasti”, ihmetteli
joku.

”Niinkö ne esitelmän pitäjät?” jatkoi toinen.

Ja kolmas arveli:

”Joutessaan kulkevat kylästä kylään niinkuin mustilaiset.”

Mutta Nyrkki-Sakari tiesi selittää:

”Se on herrain kesken päätetty, että joka kylässä pidetään tänä talvena
esitelmiä apulannotuksesta ja karjan ruokinnasta, että kansa oppisi
oikein maataan viljelemään ja lehmiään ruokkimaan.”

Tuollainen selitys vähän loukkasi raitikoskelaisia, jotka olivat
varakasta väkeä eivätkä tarvinneet muista kylistä apua. Oinasmäen
isäntä arvelikin heti:

”Esitelköön mitä tahansa, vaan sen minä sanon, ettei tarvita meidän
talossa apulantaa, ja mitä karjanruokkimiseen tulee, niin kysyn: kuka
myypi enemmän voita syksyllä kuin minä?”

Ollilan Jaakko, joka oli kylän köyhin isäntä, siihen tuumasi:

”Paljon niistä vaan on kirkonkylässäkin pidetty, niistä esitelmistä. Ja
selvää on, että oppi on aina oppia ja että isommassa maailmassa
apulantaa käytetään...”

Mutta ei saanut Ollilan Jaakko pitkälti asiaansa puolustaa, sillä
melkein joka mies alkoi väitellä vastaan.

Ja yli kaikkien muiden huusi Oinasmäen varakas isäntä:

”Minä en käsitä muuten, mitä apulannalla tehdään? En suinkaan minä
kylästä lähde lannan apua hakemaan, kun pellot ovat muutenkin jo liian
lihavat.”

”Ja jotka lantansa myisivät, niiltä pellot laihtuisivat”, hoksasi
Tarrimaan Josua, joka piti itseään viisaana.

Huomattiin että Nyrkki-Sakari naureskeli pilkallisesti. Tarrimaan Josua
luuli, että Sakari ivasi hänen sukkeluuttaan, ja tiuskasi kiivaana:

”Mitä naureskelet...?”

”Sitä, että koko kylässä ei ymmärretä apulannasta mitään.”

”Sinäkö sitten yksin vaan! Kyllä sen ymmärtää kraatarinkin järjellä,
että apulanta on apulantaa, että jos ostan lantaa mökeistä taikka
esimerkiksi kylän kraatarimestarilta, niin apuna eli lisänä se on oman
lannan joukossa, he, he, he”, tiuskui Tarrimaa Nyrkki-Sakarille.

”Väärinpä tiesit. Sillä sitä on monenlaista apulantaa”, sanoi Sakari.

”No niin, niin... huonompaa ja parempaa apulantaa.”

”Sitä tuodaan säkeissä ulkomaalta.”

Mutta siihen pani Oinasmäen isäntä jyrkän vastalauseen:

”Elä helkkarissa, Sakari! Luuletko säkillisen pellossa vaikuttavan, kun
ei kaikesti kuormaakaan tottele.”

Ja niin väiteltiin vihoihin asti, tulematta selville, mitä apulanta oli
ja minkä näköistä.

Ollilan Jaakko kyllä koki selittää, että hän oli nähnytkin apulantaa,
ja että Sakari puhui totta, mutta hänen sanojaan ei otettu huomioon
varsinkaan sen vuoksi, että hän oli vähävarainen. Oinasmäen isännän ja
Tarrimaan Josuan luultiin parhaiten asiat ymmärtävän.

Ja semmoista kinastelua oli joka kerta kun yhteen satuttiin.

                                                  ⸻

Kuulutettuna päivänä saapuivat jo aamulla agronoomit Lampelaan ja
käskivät kylällä ilmoittaa esitelmistään ja toivoivat lukuisaa
kuulijakuntaa. Eikä heidän tarvinnutkaan tyhjälle huoneelle puhua,
sillä väkeä karttui Lampelan iso pirtti täpösen täyteen...

Ollilan Jaakko oli asettunut istumaan hyvin lähelle pöytää, jonka
takana esitelmän pitäjät vuoroonsa puhelivat. Oinasmäen isäntä istui
pyylevänä akkunan luona ja hänen edessään Tarrimaan Josua. Mutta
Nyrkki-Sakari oli kiivennyt uunin otsalle ja istui siellä kuin kukko
orrella.

Herrat kumpainenkin lausuivat mielihyvänsä ja ilonsa siitä, että
kuulijoita oli niin paljon saapunut. Ja he toivoivat samalla, että
hyvin moni ottaisi huomioonsa, mitä he selittivät niin karjanhoidosta
kuin apulannastakin. Toinen herroista ensin puhui karjanhoidosta.
Sitten seurasi esitelmä apulannoituksesta. Sitä kuunneltiin hyvin
tarkkaavasti. Ollilan Jaakko näytti nielevän joka sanan, jonka
agronoomi lausui, mutta Oinasmäen isäntä tuntui välinpitämättömältä ja
yritti monta kertaa katkaista esitelmän... Kun sitten esitelmät olivat
loppuneet, enin väki oli poistunut ja agronoomitkin menneet muihin
huoneisiin, syntyi pirtissä vilkas keskustelu siitä, mitä oli kuultu.

”En minä vieläkään tullut hullua viisaammaksi siitä apulannasta”, sanoi
Oinasmäen isäntä.

”Juuri niin. En minäkään”, vakuutettiin monelta haaralta.

”Puhuihan se niin selvää kieltä, että se olisi pitänyt ymmärtää”, sanoi
siihen Ollilan Jaakko.

”No, sanoppa sitten, kun niin viisaana itsesi pidät”, tiuskasi
Oinasmäen isäntä.

”Kuulithan sen niinkuin minäkin”, vastasi Ollilan Jaakko.

”Eipähän sanonut, niinkuin sinä olet väittänyt, että sitä säkeissä
ulkomaalta tuodaan”, tinkasi Oinasmäki.

Mutta nyt sekaantui puheeseen Tarrimaan Josuakin virkkoen:

”Ymmärrettävästihän se puhui. Olisipa se pitänyt tajuta, kun moneen
kertaan tolkutti. Jos elän tulevaan kesään, niin ostan jonkun säkin
takasuolle ja koetan kylvää...”

”Niin tee. Vaan eiköhän teilläkin ole rahanreikiä muualle kuin
lantaan... luulen, ha, ha, ha”, sanoi Oinasmäki siihen pilkallisesti.

”Vaikka onkin, niin ostan minä silti kokeeksi”, vakuutti Tarrimaa vain.

”Parempi kun laittaisit katon rakennukseesi, ettei tarvitsisi pöydän
alle sateen ollessa piilota. Vaan minun ei tarvitse ostaa sontaa.
Meillä on karjaa sen verran, että on lantaa liiaksi ja lehmät
lihavat...”

”Kyllä kylän heinillä pitää isoakin karjaa”, pisti Tarrimaa väliin.

”Mitä laverrat! Sanoitko minua heinänvarkaaksi! Ettekö kuulleet, hyvät
ihmiset?”

”En minä sinua heinänvarkaaksi ole sanonut...”

”Sanoitpahan, sanoitpahan! Tässä on monta kymmentä korvaa ollut
kuulemassa... Aha... sinä kälmi... Oletkin aina suuna ja päänä
vastassani... Tiedätkö, mihin se hirvi katosi tässä takasyksynä...?”

Siitä sai taas Tarrimaa vettä myllyynsä ja nousten seisaalleen hän
huusi:

”Kyllä kuulitte kylän miehet, että hän soimaa minua hirven ampujaksi...
Siitä sinulle tulee kallis asia, senkin... Tiedätkö, mihin Ollilan
rantaladosta mennä vuonna heinät katosivat?”

Mutta nyt vimmastui Oinasmäki ja rähisi niin, että agronoomi tuli ja
rakoutti ovea, tiedustellen, mistä oli kysymys ja rähinä mainio.

”Täällä vaan koetettiin kylvää apulantaa vanhoihin ketoihin”, vastasi
Nyrkki-Sakari ja nauraa virnisteli.

Mutta Oinasmäki ja Tarrimaa uhkasivat kovasti toisiaan manata käräjiin.

Onhan käräjöity monesti vähemmästäkin. Sillä lailla se sitten päättyi
esitelmä apulannoituksesta Raitikosken kylässä.

KUN KRUUNUNORITTA HOMMATTIIN HEINÄRANNALLE

Oli ollut sanomalehdissä tieto, uutinen sellainen, että nyt kruunu
myöntää kruununoriin Heinärannallekin. Nuolena tieto levisi
hevosmiehestä toiseen, ja vaikka oli sydäntalven aika ja pakkanen ja
väliin piti vihollisen sakeita pyryjä, alkoi olo hevosmiehistä tuntua
hauskalta. Eikä sitä käy ihmetteleminenkään, kun tietää, että
Heinärannan hevosmiehet olivat vuosikausia kruununoritta pyytämällä
pyytäneet, että joka vuosi oli lupailtu ja lupailtu, mutta ei vain
ollut annettu. Ja nyt ilmoitettiin, että jo saavat...

Siitä tiedosta tuli pitkiä puheita hevosmiesten kesken, syntyi tulisia
väittelyjä ja lopuksi riitoja ja vihoja. Sillä Heinärannalla oli paljon
hevosmiehiä, jotka koko ikänsä olivat hevosten parissa puuhanneet,
olivat ostaneet, myyneet ja vaihtaneet. Oli monta tunnettua varsan
kasvattajaakin, ja juoksijain ajajia oli paljon. He olivat kokeneita ja
viisaita hevosmiehiä, jotka olivat monentapaisen hevosen reessä
istuneet, ohjamiehiä maan kuuluja, ja hevoskirjoissa mainittiin
arvonannolla heidän nimiään.

Kuuluisimpana piti itseään Vauhtilan juureva ja punanaamainen isäntä,
Nissi. Kautta koko hevosmaailman oli hänen nimensä tunnettu ja
mainittiin aina siellä, missä hevosmiehiä oli yksissä harjakannuja
juoden ja väkeviä puolikuppisia maistellen. Mutta eivät olleet
patapuukkoja muutkaan isännät. Juoksijoita oli heilläkin ollut, varsoja
olivat kasvattaneet ja monet markkinat mellastaneet. Ja jokainen piti
itseään naapuriansa parempana ja taitavampana hevosmiehenä. Mutta ei
ollut heillä kenelläkään niin juhlallista, punaista naamaa kuin
Nissillä, ei niin herramaista pyöreää vatsaa eikä riittänyt kenenkään
sanavarasto niin loistavalla tavalla, sattuvin sanoin ja sukkelin
vertailuin, kehumaan tai moittimaan hevosta. Siksipä olikin toisten
mieliin kasvanut kaini ja paha sydän Nissiä kohtaan, joka aina
markkinapaikoissakin pyöri kuin kukko kanain joukossa.

Ja hiljaisuudessa, ettei kukaan saisi asiasta vihiä, alkoi kukin
hommaamaan, että saisi kruununoriin hoidettavakseen. Ensiksi se olisi
suuri kunnia, joka ainoastaan harvoille kuolevaisille on suotu, ja
toiseksi saisi viiden vuoden päästä oriin omaksi, pennittä pulskan
hevosen. Todistuksia täytyi hankkia, tunnetuilta pitäjäläisiltä siihen,
että asianomainen oli innokas hevosmies, että oli varsoja kasvattanut,
että osasi hoitaa oritta kiitettävällä tavalla ja että kaikin puolin
kykeni moitteettomasti menettelemään.

Semmoisia todistuksia kun saisi ja ne näyttäisi, ei muuta kuin herrat
sanoisivat, että kas tuolle isännälle se annetaan kruununori
hoidettavaksi, että silläpä ne näkyvät parhaat paperit olevan...

Ja niitä sellaisia todistuksia koetti kukin hankkia: papilta,
nimismieheltä, kunnanesimieheltä ja yleensä kaikilta herrasmiehiltä.
Mutta Nippikallion isäntä oli saanut hyvän todistuksen myöskin
kätilöltä, jota usein oli sattunut kyyditsemään, kun tulinen kiire
sattui ja hengen hätä oli.

Kuinka kuitenkin lie ollut, mutta pian se tiettiin koko pitäjäässä,
kutka kruununoritta meinaavat. Ei ollut pysynyt salaisuutena kenenkään
hiljaisuudessa päätetty homma.

Ja eräänä kirkon aikana, kun sattui useampia hevosmiehiä
kokoon Ahmalaan, tuli asiasta puhe.

”Kuuluu pitävän hoitaa sitä kruununoritta niinkuin enkeliä. Karvan
pitää kiiltää, että kuvansa näkee, eikä saa ajaa kuin silloin tällöin”,
alkoi Ahmalan ruotiukko puhua.

”Kyllä se tiedetään kuinka kruununori hoidetaan”, sanoi siihen
Vauhtilan Nissi ja katseli miesriviin merkitsevästi.

Siitä päästiin alkuun.

”On niitä nyt muutkin kuin sinä nähneet kruununoriita”, sanoi
Nippikallion isäntä Nissille.

”Miks’ei. Mutta et sinäkään koskaan ole krunnunoritta hoitanut, vaikka
nähnyt olet... On aivan eri asia hoitaa omaa oritta kuin
kruununoritta”, sanoi Nissi itsetietoisena.

”Ori kuin ori... Ja sillä lailla hevosen kyllä osaa kuka hyvänsä hoitaa
kuin sinäkin...” arveli Nissille Jussilan Ville, tunnettu ohjamies ja
varsain kasvattaja.

”Millä lailla hoitaa?” kivahti Nissi. ”Luuletko sinä tuntevasi
hevosen hoidon paremmin kuin minä! Minulla on kahtena kesänä ollut
astutus-orikin...”

”Ja Nissi, joka on lukenut hevoskirjat ja kaikki”, sekaantui Ahmalan
ruotiukkokin taas puheeseen.

Kiitollisen silmäyksen loi Nissi ruotiukkoon ja selitti:

”Joo. Taavi on oikeassa. Sitä täytyy tuntea hevosen ruumiin rakennus ja
osata opastaa seppääkin, kun kengittää, sillä se on tärkeä tehtävä,
pojat... — Ja ainahan ne kruununoriit annetaan hoidettavaksi
tunnetuille hevosmiehiile”, sanoi hän lopuksi.

”Juuri niin... Nissille se sopii kruununori”, tuumaili ruotiukko, joka
hänkin parhaina päivinään oli ollut kuulu hevosmies.

”Muuten minä olen persoonallisesti tuttu kruununasiamiehenkin kanssa”,
ilmoitti Nissi vielä lisäksi, ja pyörähteli kuin kukko kanain seurassa.

”Vaan ontuvaksipa se tuli viime talvena Nissillä oma varsakin eikä
parannut — ja keväällä taisi joutua korppien valtakuntaan... Liekö
heinäin puute vai mikä vaikuttanut...” sanoi joukkoon Välivainion Jaakko,
jolla myös oli aikomus pyytää kruununoritta.

”Mitä sinä mies puhut!” kivahti Nissi tulipunaisena.

”Sitä, ettet sinä ole parempi hevosen hoitaja kuin muutkaan”, lisäsi
Välivainion Jaakko.

Ja Jussilan Ville, jolla oli monenvuotista hapatusta Nissille, tuumasi
vielä:

”Jos ei kruununoritta vaan paremmin tarvitse hoitaa kuin Nissi tässä
takavuosina hoiti sitä Pranterin Huimaa... Muistatteko, miehet, kun oli
kyljiltä asti sonnassa ja kapi hännässä...”

”Hyvin muistamme”, huusivat kaikki, joilla oli kainia Nissille.

Varsinkin huusivat Jussilan Ville ja Välivainion Jaakko.

”Hiidessä, miehet!” koki ruotiukko panna väliin. ”Nissi, joka on ainoa
mies koko pitäjässä, joka on radalla juoksijaa ajanut ja palkinnot
saanut.”

Mutta Nissi oli kovin loukkaantunut, suuttunut silmittömästi, ja kun ei
muuta vihapäissään osannut, niin alkoi kautta rantain haukkua nalkuttaa
Jussilan Villeä:

”Annettiinpa ori kenelle hyvänsä, vaan sen minä sanon, että ruokaa
meillä on hevoselle... Ei meidän talosta käydä naapurissa silppuja
lainaamassa, vaikka olisi kuinka pitkä kevät... ja apejauhoja on
aina...”

”Konttaavanhan nuo kuuluvat teillä joka kevät lehmät, ja hevoset
’almanakkoja’ tekevät”, pisti Välivainion Jaakko purevasti väliin.

”Elä sinä puhu... et sinä tuommonen kömpelö mies kuitenkaan kykene
kruununoritta hoitamaan”, tiuskui Nissi ja pyörähteli tulipunaisena; ja
lyöden kämmenellään povelleen hän mahtavasti julisti:

”Täällä on, pojat, sellaiset todistukset, että jo taitavat tepsiä... ja
kohtapa tuo nähdään... Kaikki tässä kruununoriin hoidosta puhuvat...
semmosetkin, joilla on tallikin kuin pahanen läävä...”

Siitä nokkausi Nippikallion isäntä, ja tolvana ja pikavihainen kun oli,
niin kiljaisi Nissille:

”Maksa sinä se kymmenen kiloa kauroja, jotka toissa talvena lainasit,
ja puhu sitten muitten tallista... Ja korttirahoillapa tuo kuulutaan
sinunkin tallisi koristetun...”

”En minä ole sinulle puhunut”, koetti Nissi, kun näki, että
Nippikallion isäntä suuttui silmittömästi.

”Kyllä tässä ymmärretään, kenelle sinä puhut... ja tiedetään myöskin,
mikä mies sinä olet... vanha va—”

Ja niin jatkui tinkaa, josta lopuksi tuli riita. Mutta jokainen
hevosmies lähti siinä uskossa pois, että hän sen kruununoriin sittenkin
saapi... olihan hänellä todistuksia: nimismieheltä, kunnanmieheltä,
papilta ja lukkarilta. Mutta ei ollut kenelläkään muulla todistusta
kätilöltä kuin Nippikallion isännällä.

                                                  ⸻

Oli tullut tiedoksi, että ensi kilpa-ajojen aikana se nyt ostetaan
kruununori ja silloin pitää sen tai niiden henkilöiden, jotka tahtovat
sen hoidettavakseen, tulla todistuksineen saapuville.

Kova oli siis homma hevosmiehillä ennen kilpa-ajoihin lähtöä. Piti
varustautua kaikin puolin. Vauhtilan Nissi teetätti uuden puvun,
panetti turkkiinsa uuden päällisen ja osti hopeisen sikaarikotelon.
Muut eivät niinkään puvustaan välittäneet. Nippikallion isäntä sentään
osti leveän, koreilla ompeluksilla koristetun turkin vyön, koska oli
nähnyt muidenkin hevosmiesten sellaisia pitävän. Ja järjestäessään
todistuksiaan kimppuun asetti hän kätilöltä saamansa todistuksen
päällimmäiseksi, koska se oli hänen mielestään kaikkein paras ja
sisälsi ainoastaan asiaan kuuluvaa... Siitä näkee kruununasiamies heti
ensiksi, että onpa se mies hevosia hoitanut. Mutta ennenkuin hän kääri
todistuksen kokoon, luki hän tyytyväisenä kerran vielä kätilön antaman
todistuksen, luki suu hymyssä:

Täten saan todistaa, että Anshelm Nippikallio on erinomanen
hevosen hoitaja ja menneen kesällisestä varsasta on tarjotu
lähelle tuhatta ja se on paasin alaa ja emänkin puolelta niin
hyvää sukua, että sitä ei uskos... ja on kyytinyt minua ja
tallista tulee juuri hyvä, kun tehdään akkuna mäenpuolelle ja
kruununoritta varten on kauroja eikä ole ruoskaa tämä mies
koskaan tarvinnut jonka toteksi tunnustan ja vakuutan
piirtämällä oman nimeni ja sinetin, joka on

Aukusta Elmiina Ylväs
paikkakunnan kätilö,
oma käsi.

Tojistavat:

Herrman Nulu. Vihtori Olki.

Ja luettuaan kääri hän paperinsa kokoon lujalla verkkolangalla ja pani
eväsarkkuun.

Koko pitäjässä oli sitten tietty, kutka ovat menneet kruununoritta
noutamaan. Siitä oli joka talossa puhetta, ja kiivaasti arvosteltiin
asiaa. Sillä ei ollut kukaan kylliksi hyvä sitä hoitamaan. Vauhtilan
Nissille sitä ei olisi mitenkään suotu, sillä ei hän ollut erikoinen
hevosen hoitajakaan ja hänellä oli ennestään kaikenlaisia muita
”luottotoimia” hevosmaailmassa. Välivainion Jaakko kyllä oli siivo mies
ja viinaton, mutta talo oli pienenlainen. Jussilan Ville oli
epäilemättä hyvä hevosen hoitaja, mutta hänkin oli melkein liika raju
kohtelemaan hevosia ja sanottiin rautavitjoilla välistä niitä
paukuttelevan, kun eivät muuten ymmärtäneet totella. Ja hutikoissa kun
sattui olemaan, niin ajoi kuin reikäpää... Nippikallion isännän puoleen
menivät kaikki vanhat miehet ja vaimoväki. Se mies oli peräti laupias
hevoselle — ei koskaan ajanut hölkkää myötäleessäkään ja vaikkei ollut
radalla koskaan ajanut, niin suitsimies oli hyvä... Nuorempi polvi taas
piti Nippikalliota kokonaan sopimattomana, sanoivat, että sonni sille
parhaiten sopii sekä hoidettavaksi että ajokkaaksi.

Ja siitä riitti tinkaamista ja arvostelemista.

Ja jännityksellä seurattiin sanomalehtiä, että milloin ilmoitetaan,
sillä se tiedettiin, että lehdissä sen näkee jo ennenkun hevosmiehet
ehtivät kilpa-ajoista palata.

Ja vihdoin oli. Oli selvästi sanottu, että Heinärannalle on ostettu
kruununori 1,600 markan hinnalla ja ”tulee sijoitettavaksi talokkaan
Ville Jussilan luo kirkonkylään...” Selvästi oli se sanottu ja pantu
nimikin ”Voitto”.

Ihmeteltiin. Ei ollut siis auttanut Vauhtilan Nissiä uusi turkkinsa, ei
Välivainion Jaakkoa viinattomuutensa eikä siivoutensa. Mutta
merkillisintä oli, ettei Nippikallion isännälle annettu, vaikka oli
niin hyvä todistus kätilöltäkin.

”On sillä tuttavia Jussilan Villelläkin herrain joukossa, ja se sen
teki”, arveltiin.

”Ja onhan se ollut radalla Villekin.”

”Mutta ei se vaan semmoinen ajomies Ville ole kuin Nissi, sen minä
takaan”, vakuutti Ahmalan ruotiukko asian kuultuaan.

Ja nyt alkoi tuskallinen odotus, milloin palaavat, että nähtäisiin,
minkälainen kruununori oli annettu. Väri oli jo lehdessä sanottu, tumma
raudikko. Mutta millainen oli muuten? Oliko hyväntapainen? Oliko
minkälainen kululleen? Minkälaiset jalat ja lautanen? Oliko jouheva?
Minkälainen käynnin lahja? Sillä hyvä kävelijä, se sentään on
talonpojan hevonen.

Ensiksi saapui kotiaan Nippikallion isäntä, saapui ärtyisenä ja
kiukkuisena epäonnistuneelta matkaltaan. Ja oli hän keksinyt vähäisen
valheen, jolla puolusteli onnettomuuttaan.

”Olisivat ne minulle sen antaneet”, selitteli hän, ”minulla kun oli
kaikkein enimmän todistuksia, mutta kun sitten näyttivät, minkälainen
on hevonen, niin minä sanoin heti, että en minä huoli... Häntyri ja
vihanen raato... jo sitä saatiin kaunis kruununori monen palavan
perästä... Ja jalat sitten... käyrät kuin paininpuut eikä jouhia
minkäänlaisia... Herrat kysyivät, että mitä sinä mies moitit tässä
hevosessa, niin sanoin suoraan eläinlääkärille, että johan tuolla on
valmiit patit...”

”Patitko??”

”Aika nystyrät jo. Minkälaiset niistä sitten tuleekaan, kun vaivaan
joutuu. En minä vaan veisi tammaani sen kruununoriin luo, vaikka saisin
koko orhin ilman... se on viljanen vissi...”

Niin kertoi Nippikallion isäntä odotetusta kruununoriista, ja pian oli
huhu levinnyt ympäri pitäjää, levinnyt ja kasvanut puolta pahemmaksi.

Mutta eräänä lauantai-iltana myöhään saapui Jussilan Villekin kotiaan.
Hänelle oli jo taipaleella kerrottu, että semmoiseksi ja semmoiseksi on
Voittoa haukuttu.

Mutta kun tuli sunnuntai-aamu, tahtoi kukin nähdä omin silmin ja omin
käsin tunnustella... Nekin, jotka eivät olleet hevosmiehiä, innostuivat
ja riensivät Jussilaan kruununoritta katsomaan. Ahmalan ruotiukko oli
ensimäisiä, keppi kädessä astellen ja itsekseen höpisten ja muistellen
entisiä aikoja, jolloin laskettiin juoksijalla kylän halki, että
maailma lauloi...

Nuoria miehiä riensi parvittain ja eräässä joukossa näkyi Vanhalan
leskiemäntäkin olevan. Jälempänä tulivat nimismies, virkansa puolesta,
nuori pastori ja kaksi talonpoikais-ylioppilasta. Heidän seuraansa
liittyi agronoomi, joka sattui olemaan luentomatkalla ja muutenkin oli
innokas hevosmies.

Talli oli täynnä väkeä ja Ville näytteli ja esitteli ja kehui, kehui
Voiton hyviä tapoja, kiitteli sen kauniita silmiä ja päätä... Ahmalan
ruotiukko oli mennyt pilttuuseen Voiton viereen, tunnustellen ja
ihmetellen.

”Aivan samannäköinen hevonen kuin kerran minulla, jonka ostin Kalajoen markkinoilla
... on kuin olisi sama hevonen... Voi saakeli, kun sillä
hevosella taival katkesi... Mutta meillä olikin kolmen kannun nassakka
kryyvättyä viinaa, kun...”

Niin muisteli ja selitteli ukko, viinamieheksi tunnettu.

Mutta kun nimismies ilmestyi tallin eteen, niin Jussilan Ville käski
muun väen poistua, että ”ihmiset pääsevät sisälle”.

Ja herrat katseltuaan Voittoa, joka komeana seisoi pilttuussaan karva
kiiltäen kuin silkkinen kangas, ja siroja muotojaan liikutellen,
onnittelivat Villeä, ja agronoomi sanoi historiallisen juhlallisesti:

”Jaa-ah. Kun Voitto on kuusikymmentä varsaa siittänyt, niin saatte sen
omaksenne... On pulska hevonen, oikeaa supi suomalaista rotua.”

”Niin on. Suomalaista rotua on. Nyt se saadaan tällekin perälle oikea
hevosrotu”, arveli siihen Ahmalan ruotiukko, joka ei ollut poistunut
tallista.

Mutta kun oli kylliksi asti katseltu, jalat ja muut jäsenet
tarkasteltu, kutsui Jussi parhaat vieraat sisälle tuliaisille, kutsui
Ahmalan ukonkin.

Ja kun oli pari, kolme puolta kuppia tehty ja haasteltu hartaasti
hevosista yleensä ja juoksijoista varsinkin, tuli kysymys siitä, mitä
olisi tehtävä Nippikallion isännälle, joka niin kelvottomalla tavalla
oli Voittoa haukkunut. Ja Jussilan Ville päätti haastattaa hänet. Ja
hän kertoi samalla, että hänellä ja Vauhtilan Nissillä myös tulee tuima
käräjaasia. Nissi oli herrain kuullen häntä haukkunut kilpa-ajoissa,
kun ei muuta vihapäissään osannut...

”Mutta sen minä kuulin herroilta, että ei olisi Nissille annettu
kruununoritta hoidettavaksi, vaikkei olisi ketään muuta hakijaa
ollutkaan”, lisäsi hän.

”Hyvin uskon”, arveli tyytyväisenä Ahmalan ukko ja kumosi kuppinsa.

Jo alkoi tuntua olo hauskalta ja käytiin toistamiseen, ryyppyjen
välissä, Voittoa katsomassa; toivottiin sille hupaisia päiviä ja
terveyttä.

Ja vasta myöhään erottiin iloisina miehinä.

Saisi kuulla, miten käräjillä käy?

UUSI VAALILAKI KÄYTÄNNÖSSÄ

Levisi huhu kylällä, että kansakoululla on joku kokous, johon sai mennä
kenen mieli teki, että siellä puhutaan ja selitetään ja äänestetään. Ja
kertoi huhu lisäksi, että vaimoväki varsinkin oli tervetullutta. Mutta
tiesivät jotkut kertoa, ettei siellä puhuta kuin uudesta vaalilaista,
jota ei kukaan ymmärrä, ja että esitelmän pitäjä oli Helsingistä mikä
lie ollut ”temokraatti”.

Mutta uutta vauhtia sai huhu, kun lukkari kertoi, että siellä oli
”näytelmä”.

Ja kun oli joutilas päivä, niin olipa aikaa käydä ”näytelmää”
katsomassa, sillä enemmistö tuntui olevan sitä uskoa, että ”näytelmä”
siellä oli, mikä liekin. Ja alkoi koululle väkeä kokoontua, tuli
vaimoväkeäkin laumoittain, poikasia ja vakavia ukkoja sekaisin.
Useimmat eivät tienneet, mistä tulee kysymys, mutta Eeli-Mikkolan Vante,
joka oli kaupungissa käydessään asiasta kuullut ja muutenkin oli
lukenut ja aikaansa seuraava mies, selitti kämmeniään levitellen, että
”se pitää esitelmän uudesta vaalilaista”.

Selitti sen ja kertoi lyhyesti vaalilaista mitä tiesi, kertoi ja
silmäili ympärilleen juuri kuin ei kukaan muu asiasta tietäisi tai
ymmärtäisi mitään.

”Niin... jaa... vai uudesta”, virkkoi välinpitämättömästi
Erkkilän Jooseppi. ”Minä olen sen jo tutkinut moneen kertaan... ja sitä
paitsi on siitä jo muilla paikkakunnilla ammon aikoja pidetty
esitelmiä.”

”Kuuluu olevan vaimokin tämän uuden lain mukaan yhtä suuri herra kun
mieskin”, kuului joku sanovan sieltä oven puolelta.

”Joo, saavat kyllä äänestää herrainpäivämiestä, mutta eivät ne saa
huutaa ja kurkuta muuten enempää kuin ennenkään”, tiesi Eeli-Mikkolan
Vante taas selittää.

”Ei suinkaan sitä kaikille vaimoille ole yhdenlaista valtaa annettu”,
lausui epäilyksensä Sillanpään emäntä, joka oli varakas leski ja aina
etukynnessä miestenkin keskellä.

”Yhtä suuri on nyt ääni teillä, Sillanpään emäntä, kuin tuolla
Olkkos-Kaisalla tuolla oven suussa, ei enempää vähääkään”, vastasi
Erkkilän Jooseppi, ymmärtäväinen mies.

”Siinä vain valhe tuli”, riensi Sillanpään emäntä sanomaan, mutta oven
suussa syntyi naurua ja hihitystä ja joku virkkoi ääneen, että kuului
kaikille:

”Olkkos-Kaisalla on valta huutaa, että maa tärisee.”

Siitä sitten keskustelu vilkastui, kun tuo arveli tuota, tämä tätä. Ja
koetti joku jakaa sukkeluuksiakin.

Mutta etumaisilla riveillä istuvilla oli tullut kiivas tinka, ja
väittely oli täydessä vauhdissa. Tinka oli syntynyt siitä, että Ollilan
Isso, joka muutamia kuukausia sitten oli palannut rahamiehenä
Amerikasta, tahtoi olla viisaampana kuin muut ja väitöksillään kumota
toisten mielipiteet. Mutta kiivaasti vastusti häntä Eeli-Mikkolan Vante
.

Ja kovin siinä sydäntyi kumpikin, ja väittelyinto tarttui muihinkin;
oven puolessa jo kuului Tolos-Sakari kiroilevan.

”Sinulla ei ole äänivaltaa vielä ollenkaan”, sanoi Eeli-Mikkolan Vante Ollilan
Issolle.

Se harmitti Issoa, koski hänen kunniaansa kipeästi. Hänelläkö ei olisi
äänivaltaa, joka vasta joku viikko sitten oli kunnan säästöpankkiin
pannut monta tuhatta markkaa!

”Minulla on äänivaltaa vähän enemmän kuin muilla”, hän vastasikin
Eeli-Mikkolan Vantelle.

”Ei ole. Saadaan nähdä, kun ääniluetteloa tarkastetaan.”

”Ja miksei ole? Vissiin sentähden, että taidan olla velassa jollekin...
esimerkiksi kunnalle”, sanoi hän ylpeänä Vantelle.

”Sinä olet ollut monta vuotta ulkomaalla ja semmosilta on äänivalta
kielletty useammaksi vuodeksi...”

”Minä olen veroni maksanut niinkuin sinäkin... vähän paremminkin...”

”Ei se auta...”

Mutta yhä enemmän sydäntyi Ollilan Isso, ja kun ei muuta osannut, niin
rupesi soimailemaan. Siihen sekaantuivat muutkin, ja kun alussa
väittelyä oli ollut kysymys vaalilaista, niin nyt jo oli ehditty Eero Kalskeen
kiväärijuttuihin.

Mutta oven puolella oli myös syntynyt tinka suntion ja Tolos-Sakarin
kesken, ja siihen sekaantuivat kaikki itsellismiehet ja mäkitupalaiset.
Suntio, joka uskotteli olevansa erittäin tärkeä jäsen kirkonpalvelijain
kirjavassa ketjussa ja muutenkin oli ”maallisestikin” oppinut, alkoi
ensin härnäillä Tolos-Sakaria, ettei Sakarilla muka ole äänioikeutta,
koska ei ollut verojaan maksanut, oliko koskaan. Mutta Sakari sai
puolelleen kaikki jätkät, ja muuan, joka oli nähnyt mitä kansa voi,
huusi suntion korvan juuressa:

”Pian me hävitämme koko kirkon ja paistamme suntion vartaassa...
vartaassa, niinkuin Kukkolan siian... Minä olen ollut Rovaniemellä...
niin minä kyllä tiedän, että jätkä se nyt on herra... hei, pojat!”

Siitä saivat Sakarin puoluelaiset uutta vimmaa ja mellastamisen halua,
ja yhä kiivaammasti väiteltiin ja kovemmaksi ääni paisui.

”Olkaa hiljempaa siellä oven suussa!” huusi joku sitten etempää.

Mutta äskeinen rohkea jätkä vastasi:

”Täällä saapi puhua yksi niinkuin toinenkin.”

Ja väittely ja tingan halu tarttui vähitellen kaikkiin, ja vähän ajan
päästä oli koko kansakoulusali yhtenä ainoana äänimerenä, jossa myrsky
vimmatusti myllersi ja mellasteli. Mutta oli yksi, joka ei mitään
virkkanut, vaan itsekseen naureskeli toisten huutoja, haukkumisia
huvikseen kuunteli. Hän oli tuon Taavettila-vainajan köykkyselkäinen
poika, Jooseppi.

Viisaasti vilkkuivat hänen pienet harmaat silmänsä, kun hän seurasi
valkearintaisen suntion ja pitkäsäärisen Tolos-Sakarin tuimaa tinkaa,
vilkkuivat silmät ja suu hymysi...

Mutta Ollilan Issolla ja Eeli-Mikkolan Vantella oli tullut tosi, ja
vihassa vaahtosivat ja pauhasivat molemmat, koska ”nokolla lämminneitä”
järkensä puolesta tiedettiin molempain olevan...

”Lyö!... Koskepa...! Satuppa kädelläsi!” huusi Vante.

”Nykäseppä sinä ensin... nykäseppä vähä... sinä maarotta ja paulakengän
paikkaaja”, kiljui Ollilan Isso vastaan.

”Sillä lailla, pojat! Iskekääpä yhteen!” kehoitteli se äskeinen jätkä,
Tolos-Sakarin puolustaja.

”Asettukaa hiidessä!” kuului joku vanhempi mies huutavan jostakin
nurkasta.

Ja mikä kehoitti, mikä kielsi, mikä nauroi ja mikä taivasteli, että
tämäpä vasta elämää on...

Mutta juuri kun pauhu ja huuto oli ehtinyt korkeimmilleen ja juuri kun
Ollilan Isso ja Eeli-Mikkolan Vante olivat iskemässä yhteen, kuului
oven suusta huuto:

”Jo maisteri tulee!”

Ja hän tulikin ja päästyään sisälle karjaisi:

”Mikä hirmuinen elämä täällä on?”

Mutta sai hän huutaa toisen ja kolmannen kerran ennenkun pauhu taukosi,
taukosi vähitellen kuulumattomaksi.

Silloin hän vielä kerran silmäsi ympäri pirttiä ja virkkoi:

”Tämähän ei ole... Mikä kauhea rähinä täällä oli?”

Ei kuulunut vastausta.

Silloin nousi Taavettila-vainajan poika, köykkyselkäinen Jooseppi ylös
ja virkkoi:

”Täällä oli uusi vaalilaki käytännössä.”

Virkkoi, iva suupielissä.

KUKA HERRAINPÄIVILLE?

Oli kuulutettu kuntakokous lauantaiksi sen vuoksi, että
pitempimatkaisetkin tulisivat, — olihan seuraava päivä sunnuntai-,
lepo- ja juttupäivä.

Mitä asioita kuntakokouksessa tultaisiin käsittelemään ei kuulu tähän
tarinaan. Mutta aamupäivästä jo alkoi väkeä kunnanhuoneelle karttua,
mennä vätysteli vanhoja, vakavia ukkoja, kävellä vihmoi nuoria isäntiä
ja hevosilla ajaen hurauttivat rahakkaat miehet. Kunnanhuone alkoi
täyttyä väestä ja tupakansavusta. Siellä saikin oleskella vapaasti ja
reimasti sai istuskella lakki päässä ja poltella tupakkaa.

Keskustelu oli varsin alussa kääntynyt politiikkaan, josta melkein
jokainen oli eri mieltä. Tämä levoton, kummallinen agitaattorien ja
lakkojen aika oli saanut kaikki mielet pois entisiltä rauhallisilta
uriltaan. Sillä nyt sai nähdä senkin, että vanha vakava ja uskovainen
ukko saattoi vimmastua aivan silmittömästi, jopa yritteli käydä toisen
kimppuun keppineen...

Mutta nyt oli kysymys kuka valittaisiin kohta alkaville herrain päiville
. Ja siinä olikin sellainen kysymys, joka kesti pohtimista ja
arvelemista. Sillä itsekullakin oli oma miehensä, jonka tahtoi saada
asiaansa valvomaan.

”Kyllä sinne kerran pitäisi saada semmonen mies, joka oikein ymmärtäisi
meidän talonpoikain tarpeet”, arveli oven suussa Vähälän Sameli, mutta
häntä ei kukaan kuullut, sillä jokainen oli äänessä. Tämä kyllä kääntyi
tuon puoleen, joka istui vieressä, ja koki tolkuttaa, minkälainen mies
sinne pitäisi saada, mutta tuo, jolle hän asiaa selitti, ei joutanut
kuuntelemaan, vaan selitti taas vuorostaan vieruskumppanilleen, joka
hänkään ei joutanut kuuntelemaan, sillä omasta miehestään hänkin teki
selvää...

Niin pauhasi joka suu eikä kukaan joutanut kuulemaan. Kukin sai omaksi
huvikseen suutaan soittaa ja miestään puolustaa. Ei hänelle kukaan
vastaan pannut, mutta ei myöskään kukaan ollut kuullut mitä hän oli
sanonut ja ketä oli ehdottanut valtiopäiville.

Ja niin ääni kasvoi, nousi innostus ja sakenemistaan sakeni sikaarin
savu. Sillä jokaisen huulissa tuprusi sikaari, tuprusi ja tuoksahteli,
kipenöivää tuhkaa ympärilleen varistaen, oli kuin luppoisen kuusen oksa
korven pimeässä. Innostuneimmat olivat nousseet seisomaan ja pyörivät
ja selittivät keskilattialla. Yhtä rintaa innostuksen kanssa sakeni
sauhu, tupa lämpeni ja ilma kävi kehnoksi. Pyrki hikeä kiskomaan
kakilakkien alta ja villaisten naapukkojen vieriltä. Jo keikahti lakki
tuolla oikealle korvalle, tällä vasemmalle, noilla takaraivoille,
näillä taas kokonaan päästä pois.

”Kuumapa täällä on... hohoh...”

”Tuntuu olevan...”

Penttilän paksu ja juureva isäntä, jolla oli kolmattakymmentä kytkyessä
ja suuri mustanpuhuva syylä poskessa, oli jo väsyksiin asti selittänyt
ja touhunnut. Äänikin oli langennut, kun yskä oli ennestään, ettei enää
kuin vähä kähisi. Hän koetti vielä viimeisillä voimillaankin. Mutta kun
näytti, ettei häntä kukaan oikeastaan kuuntele, vimmastui ja suuttui
hän. Kummia miehiä, kun eivät kuuntele mitä hänellä on sanomista! Ja
kuitenkin pyöri siinä hänen ympärillään monta sellaista, joka oli
hänelle velassa. Ja kun hän oli päässyt suuttumaan, kokosi hän kaikki
äänivaransa, ja kaiken loukatun ylpeytensä voimalla hän huusi, että
savu hajosi:

”Valitkaa kuka hyvänsä, vaan semmonen sen olla pitää, että se näyttää
mieheltä etempääkin. Siinä pitää olla pituutta ja paksuutta, että
näkyy...”

”Juuri niin! Semmonen minunkin mieheni pitää olla!” kuuli hän takanaan
sanottavan.

”Valitaan sitten tuo Penttilä. Ei täällä ole muuta noinkaan komeaa
miestä”, kuuli hän toisaalta sanottavan, ja yhtäältä hän kuuli naurun
tirskumista.

Silloin hän ymmärsi sanoneensa jotakin tyhmää ja kun näki nauravia
naamoja ympärillään ärjäisi:

”Valitkaa vaikka perkele.”

Ja sitten hän pyyhkäisi hikeä otsalta ja työntäytyi väkijoukon läpi
pihalle.

Mutta tuvan muissakin loukoissa olivat keskustelut kiivastuneet, suut
soivat ja kurkut pauhasivat, ja oven suussa tuntuivat vasta tulleet
löyhkäilevän hokmannilta.

Korkeaniemen Aapo, joka oli maailmaa kulkenut ja paljon lukenut ja
nähnyt, miten muualla asioista haasteltiin, koetti siinä ympärillä
oleville esittää, että hän pitää puheen, jos väki tahtoisi asettua ja
kuunnella. Mutta koska tiettiin, että Aapo, vaikka olikin
viisasjärkinen mies ja tiesi paljon asioita sekä oli aika vikkelä
puhuja, oli velanalainen ja viinaan menevä, niin Herralan Kustaa sanoi
heti, että:

”Tässä saa puhua kuka tahtoo, ei tässä anneta yhdelle enempää suun
vuoroa kuin toisellekaan.”

Ja Maaherran Heikki, joka oli kristitty ja jolla oli käyrä nenä kuin
pulskimmalla metsolla, virkkoi:

”Välipä niistä viinamiehen puheista.”

Ja rähinää jatkui. Silloin muuan vikkelä poika, tuo Sammal-Kreetan Antti,
joka oli ollut nuorisoseurassa, sanoi, lausui ilkkuen:

”Eikö sitä näin ohjelman ollessa väliin lauletakin...”

”Huuti, poika!” ärjäisi hänelle nuorisoseuran puolesta muuan sen
jäsenistä.

Mutta huomaamatta oli sinne kunnantupaan tullut outo mies, näytti vähä
herrasmaiselta ja oli muutenkin muhkea. Ja ennenkun kukaan osasi
aavistaakaan riensi hän perälle pöydän taakse. Ja vaikka kova rähinä
vielä kuului ympäri tupaa ja ilma äänimerenä aaltoili, huusi hän, että
kuului yli kaikkien muiden äänten ja rähinän:

”Arvoisat kansalaiset! Kun sattui näin sopiva tilaisuus, että osui
väkeä näinkin paljon kokoon, niin minä tahtoisin jollakulla sanalla
puhua ensitulevien valtiopäiväin merkityksestä ja samalla esittää
sopivia henkilöitä täältä sinne toivomuksianne perille viemään ja
etujanne valvomaan... Minä pyydän siis...”

”Mikä sinä sitten olet miehiäsi?” kuului ääni väkijoukosta, ja muu
rähinä tuntui vaimenevan.

”Minä pyydän siis teitä, kunnioitettavat kansalaiset, että...” jatkoi
puhuja, mutta nyt kuului monesta suusta:

”Mikä sinä olet miehiäsi? Sano heti!”

Puhuja ei ollut tietääkseenkään, vaan jatkoi puhettaan. Lähellä olevat
kuulivat joitakuita sanoja, mutta oven puolessa syntyi niin äänekäs
keskustelu, ettei sinne saanut selvää puheesta...

Ja äkkiä kuului ympäri pirttiä: hän ehdottelee Horsluntia
herrainpäiville.

Silloin syntyi vilkas liike väkijoukossa.

”Se on oikein! Horslunti herrain päiville!” huusivat Horslundin
ihailijat.

Mutta toiset karjuivat:

”Ei Horsluntia... se on herrain hännänkantaja. — Ajakaa ulos tuo mies
tuolta pöydän takaa!”

Mutta ne, jotka olivat akkunan luona, karjuivat:

”Elkää huutako! Olkaa hiljaa! Rovasti ja esimies tulevat!”

”Mikä maailmanen elämä siellä on... niinhän siellä on kuin
tapeltaisiin! Mikä kapina siellä on?”

Ne, joille rovasti teki kysymyksiänsä, eivät vastanneet, naureskelivat
vain.

Silloin sattui taas tuo Sammal-Kreetan vikkelä Antti siihen, ja kun
muut eivät vastanneet, niin hän paukautti sanoa rovastille:

”Herrain ne siellä miestä valitsevat!”

PANKINVARKAITA

Se on herättänyt maailmanmainiota huomiota tuo kuuluisa pankinvarkaus
Helsingissä ja siihenkuuluvat murhat, tappelut ja muut mellastukset.

Tännekin meidän syrjäiseen kylään ovat lehdet siitä kertoneet, ja suuri
on ukkojen mielenliikutus ja tarkoin on asiaa seurattu, seurattu
jännityksellä ja ennenkuulumattomalla intressillä. Ja niinä päivinä,
joina ei lehtiä tule, on monta ihmistä ollut kuin sairaana, ja missä
kaksi ja kolme on yhteen tullut, niin ensiksi on tullut puhe siitä
pankinryöstöstä ja varsinkin vorojen kiinniottamisesta.

Paakkolassa, johon tulee Helsingin Sanomat, sai kuulla juurtajaksain ja
tarkoin, kuinka menee. Viime sunnuntainakin oli kylän väkeä kokoontunut
pirtti täyteen, oli isäntiä, emäntiä, mökkiläisiä. Kalamäen vanha
vaarikin oli kömpinyt sinne, ja kylän vankin mies, Friikan Iisko, joka
oli istunut linnassa tappelusta. Oli myös joukossa Einari Vitikka, joka
ryöstöstä kuului olleen Norjan matkalla linnassa kaksi vuotta. Häntä
mainittiinkin takana päin ”Norjan Einariksi”, ja hän oli enemmän
pelätty kuin suosittu kylän mies.

Pääkkölän Alfredia, joka oli kylän paras lukumies, ja kirjoitusmieskin
verraton, pyydettiin lukemaan ääneensä, että kaikki kuulevat. Silloin
juuri oli se rohkea poika Tampereella saatu kiinni. Mutta ei saanut
Alfred kauan kerrallaan lukea, täytyi keskeyttää, sillä vähä väliä oli
kullakin muistuttamista ja kysymistä.

”Mikä sen olikaan nimi?” kysyi Norjan Einari.

”Kritsmanni kuuluu olleen”, vastasi joku hänelle.

”Kun ei lie samoja Kritsmanneja, jonka minä Norjassa näin.”

”Mitä vielä. Tämä on nuori mies, ei tämä ole Norjassa käynyt”,
selitettiin Einarille.

”No luehan menemään, Alfred, että kuullaan, kuinka kävi!” kehoittivat
toiset Alfredia.

”Ei sitä tiedä, jos olisi ainakin samoja Kritsmanneja — mustaverinen
se oli sekin, jonka Norjassa näin”, sotki Einari itsepäisesti sekaan,
häiriten Alfredin lukua.

”Taisitte olla sen Kritsmannin kanssa yhtä aikaa linnassa”, kuului joku
Einarille sanovan, ja silloin ei Einari hiiskunut yhtään sanaa.

”Tyhmä mies, kun antoi ottaa kiini siinä asemalla... olisi juossut
jonkun pytingin alle”, muistutti Friikan Iisko.

Mutta Pääkkölän Alfred oli päässyt hyvään lukuvauhtiin ja lateli
tulemaan suun täydeltä, vaikka huomautuksia, muistutuksia ja kysymyksiä
tehtiin joka haaralta.

”Voi saatana... jopa oli rohkea mieheksi.”

”Ja sydämetön... Ei se poika hätäillyt...”

”Lieneekö ollut hyvinkin vankka muuten?”

”Ei se vankka, mutta niin sydämikkö ja raudanrohkea luonto, että tappoi
ihmisen kuin variksenpojan...”

”Vaan olipa sillä aseetkin semmoset, että tie auki pitää olla, kun
semmosella paukuttelee.”

”Vai yhdeksän henkeä... Herra Jumala, mikä tästä maailmasta tulee...!”

Alfred oli lopettanut lukemisen. Kaikki oli lukenut mitä siitä asiasta
oli nyt painettu, ja lisää luvattiin.

Viimeinen näytös, eli se kun onnetonta rosvoa alettiin vesisuihkulla
hätyyttää, herätti erinomaista huomiota.

”Jos silloin hoksasi hypätä akkunasta ulos, niin...” arveli Friikan
Iisko.

”Kiini ne olisivat ottaneet, kun väkeä oli katu täynnä... Hullusti
teki, jos akkunasta hyppäsi”, tutki Kalamäen vanha vaari.

”Eivät olisi uskaltaneet, kun toisessa kädessään olisi pitänyt tikaria
ojona ja toisessa revolveria ja ampua räiskinyt väkijoukkoon ja juossut
pakoon. Niin minä olisin tehnyt”, innostui Norjan Einari selittämään.

Jahkailtiin siitä sitten kauan aikaa, jotta miten olisi pitänyt tehdä,
— että noin olisi pitänyt... eikä näin...

Mutta tuli lopulta puhe siitä, mitenkä Kritsmanni silloin menetteli,
kun poliisikonttoriin tuotiin ja kun tikarilla iski sitä Palkevitsiä,
että kurkku poikki... poikki kuin korte. Ja Milania ehti myöskin
pistää... Siitä innostuivat kaikki niin, että liikkeelle lähtivät.

”Noin se kävi... noin ja noin...” näytti Norjan Einari, pitäen
puupalasta kädessään.

Friikan Iiskokin innostui.

”Ole sinä olevinas Kritsmanni... minä olen se Miiani... Mutta kuka
rupeaisi Palkevitsiksi”, esitteli hän ja oli kovasti haltioissaan.

Paakkolan renki Kustaa rupesi näyttelemään Palkevitsin osaa.

Koko pirtillinen innostui, ja hauskaa oli.

Nyt tuotiin Norjan Einari poliisikamariin; Friikan Iisko ja Paakkolan
renki Kustaa alkoivat häntä tarkastaa. Kustaa löysi Einarin taskusta
tupakkakukkaron, joka oli olevinaan revolveri...

Mutta silloin Einari sivalsi povitaskustaan puupalikan ja iski sillä
Friikan Iiskoa kaulaan että mäiskähti ja sysäsi samalla renki Kustaata
rinnan alle, että Kustaa äänen päästi...

Einari oli niin innostunut osaansa, että yritteli päälle muillekin ja
vetäisi Kalamäen vanhan vaarin tukasta ruomana lattialle.

Mutta Friikan Iiskolle oli tikarin isku sattunut liian kovin; hän
karkasi Einarin kimppuun ja löi alleen lattialle, että paukkui.

”Vai sillä lailla sinä leikissä lyöt... vanha rosvo ja ryöväri”, sanoi
hän ja puristi kurkusta Einaria.

”Päästä heti irti... sinä... vai haluatko vieläkin tiilenpäitä
lukemaan... Sinä se linnassa olet ollut”, kiukkuili Einari Iiskon
rautakourissa.

”Elä päästä... elä päästä... Siinähän se juuri Kritsmanni onkin...
Palkevitsiäkin löi liika kovin rinnan alle ja Kalamäen äijän vetäisi
tukasta lattialle”, huusivat jotkut Friikan Iiskolle.

”Heittäkää helvetissä pois!” huusivat taas toiset.

Mutta Paakkolan renkikin oli päässyt pönkilleen, ja kun ei muuta
hoksannut, sieppasi vesisangon oviloukosta ja valeli jääkylmällä
vedellä puikkaroivaa ja synkästi kiroilevaa Kritsmannia.

”Tuokaa ruisku... opetetaan tätä pankinvarasta vähäsen!” ilkkui hän,
vettä Einarin kaulaan kaataessaan.

Ukot nauroivat täyttä kurkkua, mutta Kalamäen vanha vaari huusi:

”Sitokaa kiinni se lurjus... Minä laitan sen käräjille... mokomakin
Kritsmanni!”

                                                  ⸻

Mutta seuraavalla kerralla, kun kokoonnuttiin Paakkolaan sanomalehtiä
lukemaan, ei näkynyt yhtään yllämainituista miehistä. Joku ihmetteli,
että miksikähän ne eivät ole saapuneet uutisia kuulemaan.

”Mitenkä ne tulevat! Kritsmanni on linnassa, muut tapetut ja loput
lasaretissa!” huomautti Yrjänän huutopoika, Riikan-Helmeriksi hoettu.

YKS' HELSINGIN PANKINVARAS

Iltahämärässä saapui kirkonkylän kestikievariin nuori, tummatukkainen
ja mustaviiksinen herra.

Hänellä oli kaksi mustaa kapsäkkiä ja monta kummallisen näköistä pitkää
rullaa kuin pyssynpiippua. Toinen kapsäkeistä varsinkin oli kovin
raskas, ja molemmat olivat hyvin lukitut.

Kievarin isäntä, joka kantoi kapsäkit sisälle, alkoi epäillä.

”Mistä se tämä herra on?” tiedusteli hän kyytipojalta, joka herran oli
toisesta majatalosta kyydinnyt.

”Ei siitä saa selvää... se on ummikko... eikä kuulu tahtovankaan mitään
selittää matkastaan”, tiesi kyytipoika.

”Oliko kova ajamaan? Onko se mustaverinen?”

”Kirosi se suomeksi välistä, että saatana, ja nauroi ja viittoi
käsillään.”

Isäntä ja kyytipoika läksivät yhdessä sisälle. Poika ei vielä ollut
saanut kyytipalkkaansa.

Aivan oikein! Pieni mustaverinen mies. Ei tuo ollut suomalaisen
näköinen vähääkään! Ja silmät kiiluivat kuin pirulla päässä ja
muutenkin näytti niin levottomalta.

Mutta nähtyään pojan kaivoi hän kukkaronsa esille, silmäsi päiväkirjaan
ja maksoi kyytipalkan, antoi pojalle vielä puolimarkkaa juomarahaakin.
Isäntä oli näkevinään, että herralla oli paljon rahaa ja että setelit
olivat Venäjän rahaa...

Lempo soi! Kyllä taisi olla yks’ niitä Helsingin pankinvarkaita!
Mustaverisiä ne olivat kaikki olleet... tämä on päässyt tännepäin
karkuun...

Isäntä koetti tarkastella, näkyisikö oudossa varkaan merkkejä, mutta ei
saanut selvää. Paremmin näytti siivolta mieheltä. Liekkö ummikko!

”Onko reisaavainen yötä, vai joko lähdette yöksi ajamaan?” kysyi hän,
mutta piti samalla tarkoin silmällä, ettei outo vain asetta ota
näkösälle.

”Förstår inte”, vastasi outo, mutta samalla hän läheni noita epäiltävän
näköisiä rullia ja aikoi ottaa yhden käteensä. Isäntä säpsähti ja
vilahti näppärästi porstuaan.

Ei ollut epäilemistäkään! Helsingin pankinvaras oli!

Hän meni ja kertoi emännälle, mikä vieras heillä oli.

”Sillä näkyi olevan venäläistä rahaa iso kukkaro täynnä. — Jos se
lempo suuttuu, niin ampuu meidät kaikki”, selitteli ja epäili hän.

”Mitä se tahtoo? Onko se yötä?” tiedusteli emäntä.

”Se on ummikko. Ei sanaa ymmärtänyt, kun puhuttelin... Pitää laittaa
heti sana vallesmannille ja poliisille. On varotettu, kuulin ma,
vallesmanneja tarkoin katsomaan jokainen reisaavainen...”

Mutta emäntä oli rohkeampi ja viisaampi kuin isäntä ja selväsanaisempi,
sillä isäntä särki ärrää pahemmin kuin Lemun lukkari, ja ässä sissutti
kuin lipeässä.

”Annas kun minä käyn puhuttelemassa. — Sinusta ei saa selvää
tuttukaan, jopa sitten vieras”, tikasi emäntä ja läksi vierasta
puhuttelemaan.

Koetti panna kaiken kielitaitonsa liikkeelle, että vieras ymmärtäisi.

— Varthän... se on, että mihinkä... Suola se on salttiavatuapröö... ja
äkmanni... se on, että tahdotko munia... Ikke petala... se on, että
terve tuloa, ja äjöös on, että kiitoksia paljon... — muisteli emäntä
mennessään.

Mutta emännän nähtyään alkoi vieras, joka kynttilän valossa selaili
kirjaa, emännälle hokea:

”On nälkä... leipää, voita, maitoa, lihaa, juustoa... ruokaa...”

”Ruokaako?” kysyi emäntä. ”Miks’ei. Sitä vain saapi. Te taidatte
ollakin suomalainen?”

Vieras ymmärsi, sanoi olevansa suomalainen ja matkalla Lappiin asti.
Emäntä käsitti hyvin ja lähti toimessaan ruokaa vieraalle hommaamaan.

Mutta isäntä oli mennyt vallesmannille ilmoittamaan ja kaikille
vastaantulijoille sanoi, että jo oli yksi pankinrosvo satimessa, joten
tarvitsisi tulla apuun...

Pelotti emäntääkin sentään. Nyt vasta hän muisti, että joku
pankkirosvoista oli osannut suomeakin — niin oli lehdistä luettu. Ja
olikin vähän oudon näköinen, tumma kuin mustilainen ja silmät kiiluivat
kuin pakkastähdet... Ja kuka sen tietää, kuinka monta pistoolia sillä
saattoi olla... Koetti nöyränä ja sukkelasti toimittaa ruokaa pöytään,
ettei pääsisi pahastumaan... Mutta siivosti se näytti olevan, lueskeli
kirjaa vain ja haukotteli pitkään...

”Vassakuu!” käski emäntä, kun sai kaikki valmiiksi.

”Jahaa, jaha”, sanoi vieras ja kaivoi povitaskustaan jotakin.

Emäntä oli pyörtyä ja alkoi rukoilla:

”Elkää Jumalan tähden... en minä ole teitä ilmiantanut... voi hyvä
isä...”

Mutta hän rauhoittui, kun näki, ettei vieraalla ollutkaan kuin pieni
pullollinen paloviinaa.

Samalla kuului kolinaa porstuasta ja pihalta ääniä. Vallesmanni ja
poliisi ryntäsivät sisälle ja joukko miehiä perässä, kovasti
varustettuina...

”Hva fan? Är det du! (Mitä saakelia? Sinäkö se oletkin!)” kuulivat he
vallesmannin sanovan ja menevän paiskaamaan kättä pankinvarkaalle.

Ja jälestäpäin kuulivat, että luultu pankinvaras olikin vallesmannin
vanhoja tuttavia Helsingistä, maanmittari, joka oli matkalla Lappiin.

POMMINHEITTÄJÄ

Maalaisetkin tulevat levottomiksi tänä rauhattomana aikana. Eikä se
kummaa olekaan, kun joka viikko saapi sanomalehdistä lukea mitä
hirvittävimpiä tekoja...

Varsinkin ovat pommit ja pomminheittäjät herättäneet ”ansaittua
huomiota”. Niistä kun ei saa selvää miten ja mistä ne ovat tehdyt,
joilla sellainen yliluonnollinen voima on...

Aina kun uusi pommiräjähdys, dynamiittilöytö tai muu sotainen tapaus
luettiin lehdistä, arveltiin sen johdosta monet tunnit iltaisin,
ihmeteltiin ja manattiin maailman pahuutta, ja sen lopun ennustettiin
olevan tulossa...

”Kaikki merkit ennustavat maailmanlopun lähellä olevan”, sanoi
profeetallisesti Vanhalan vanha vaari.

”Niin on. Niin on”, huokailivat ja myönsivät muut läsnäolijat.

Vuotilaan, johon Helsingin lehtiäkin tuli, kokoontui iltaisin paljon
kyläläisiä kuulemaan uutisia maailman menosta. Oli kuulijoiden joukossa
nuorta, vanhaa, naista, miestä, ja yksi yhtä arveli, toinen toista.

Vuotilassa oli ruotilaisena Kolu-Olliksi sanottu, mielenvikaa
sairastava mies. Hän oli nuorempana paljo maailmaa kulkenut, ja
omantunnon vaivoissa hänen sanottiin mielenhäiriöön tulleen.

Ja kun iltakaudet luettiin ryöstöistä ja murhista, eivät ne näyttäneet
Kolu-Ollia vähääkään liikuttavan, mutta kun hän kuuli pommeista
puhuttavan, nauroi hän salaperäisesti penkiltään uunin luota, nauroi
kummallista nauruaan, pörröistä päätään pudistellen.

”Mikä se Ollia naurattaa?” tiedustelivat muut.

Mutta Olli vain naureskeli, ei sanonut syytä iloonsa, mutta välisti
oikein ääneensä nauraa virnisteli.

Hän mietiskeli sekavissa aivoissaan pommia... hän kuvitteli sen
mahtavaa räjähdystä ja sitä, miltä näyttäisi, kun koko talo nousisi
ilmaan ja sirpaleina putoilisi takaisin... Mahtavaa ja majesteetillista
se olisi...

Pirttilän väelle oli Kolu-Ollilla vanhaa vihaa. Häntä oli Pirttilässä
kohdeltu pahoin, oli kiusoiteltu ja ruokaakin vähänlaisesti annettu,
eikä tupakkaa, joka oli Ollin parasta herkkua, saanut koskaan...

Hän oli jo pitkät ajat miettinyt, miten saisi Pirttilässä aikaan
semmoisen räjähdyksen, että isäntä ja pojat murskaantuisivat ja iso
rakennus lentäisi sirpaleina ilmaan... Sen verran oli hän saanut
käsitystä, että pommit sisälsivät haulia, hevosenkengän palasia,
rautanauloja ja kaikenlaista rautaromua... Niitä hän olikin kokoillut
milloin mistäkin, niin että hänellä nyt oli varastossa iso apepurtilo,
jonka oli kätkenyt rakennuksen alle.

Yökaudet hän mietti sitä pommin valmistamista ja kuvaili mielessään sen
mahtavaa räjähdystä. Päivillä teki hän kokeita pihasalla mäiskien
pienemmällä kivellä isompaan... Se ei antanut toivottua ääntä, paukahti
vain ja iski tulta...

Mutta sitten hän sai pappilan nuoreltaherralta hauleja ja Takamaan Mikolta
ruutia. Porvarista hän kerjäsi herneitä, nokesi herneet, kun
ensin oli kastellut ne suolavedessä... Ne kovettuivat ja olivat kuin
hauleja ainakin. Sannasta teki hän lisää ruutia, sotkien hienoa nokea
sekaan.

Kerran oli hän tavannut pappilan nuoret herrat vesilintuja ampumassa ja
sai heiltä huomaamatta varastetuksi koko ruutisarven...

Riemuissaan hän meni varastopaikalleen.

Hän päätti ensin tehdä pienemmän pommin, koepommin, nähdäkseen kuinka
se onnistui, ja sitten vasta laittaa isomman, jonka yön tullen kaivaisi
Pirttilän nurkan juureen ja sytyttäisi...

Koepommin koteloksi hän valmisti vanhan huopahattunsa. Siihen pani hän
rautanaulan kantoja, pieniä rautapalasia, hauleja, noetuita herneitä ja
ruutia. Mutta ollen innoissaan ja toimessaan, panikin hän huomaamatta
kaiken ruutivarastonsa koepommiin, muistamatta isompaa pommia.

Hän oli saanut päähänsä, että hän tekee kokeensa pirtin uunin päällä.
Siellä se paukahtaisi parhaiten... ja talonväkikin joutuisi näkemään ja
kuulemaan, mikä mahtava mies hän oli...

Niinä viikkoina, joina hän pommia valmisteli, oli hän tavallista
rauhallisempi, mutta syvissä mietteissä hän kulki, itsekseen
naureskellen.

”Mikä sille lie tuolle Ollille tullut, kun se on kuin muuttunut, eikä
enää ole niitä hullunkiiriä ollenkaan”, arveli eräänä iltana Vuotilan
isäntä rengeilleen.

”Muuttuneen se näkyy käytökselleen. Joko rupeaisi mielen viastaan
paranemaan”, sanoivat rengit.

Mutta paimenpoika Otto kertoi:

”Se kokoaa pieniä kiviä ja rautapalasia ja välistä puhelee yksinään ja
hokee: pommi... pommi... anna, että sen valmiiksi saan...”

”Höpiset, poika!”

”No eilenkin puuhasi riihen takana — minä kurkistelin riihen
luukusta — ja oli hattuunsa koonnut kaikenlaista roskaa... rautanaulan
kantojakin näkyi olevan”, kertoi Otto tosissaan.

”Mitä se hupsu miettinee”, sanoi Mooses-renki välinpitämättömästi ja
alkoi riisua kenkiä jaloistaan.

”Kuka sen tietää, minkä vielä tekee... jos hyvinkin tekee pommin”,
epäili toinen.

”Mistäs Matti ottaa, kun Matilla ei ole.”

Mutta isäntä oli käynyt miettiväksi ja sanoi:

”Pitää sen Ollin hommista ruveta pitämään huolta. Kun yksin on, niin
ehtii kaikkia miettimään. Missä se nytkin on?”

Kun syysilta oli pimeä, käski isäntä paimen-Oton mennä huutamaan Ollia
tulemaan maata...

Otto meni, huuteli pihalla, kävi navetan, riihet ja heinäladon, vaan ei
sanonut Ollia kuuluneen.

”Äsken päivän puuttuessa se minusta liikuskeli leipomotuvan
rappusilla”, oli muuan rengeistä nähnyt.

”Leipomotuvassa se näkyi tässä toissa iltanakin olevan. Uunin takaa
kolusi tulla, kun minä sisälle menin”, muisteli taas yksi rengeistä.

Ja kun kukin alkoi muistella, niin selvisi siitä, että Ollin hommat
näinä aikoina olivat olleet salaperäisiä, ja että hän usein oli ollut
tietämättömissä.

”Kyllä siitä pitää ruveta tarkempaa huolta pitämään”, sanoi isäntä ja
he läksivät kaikin, paimen-Ottokin, leipomotuvan puolelle Ollia
hakemaan.

”Hei!” huusi isäntä ovella. ”Olli hoi, tule nukkumaan!”

Uunin päältä kuuluu rapinaa ja supatusta.

”Elkää tulko... tämä on koepommi!” kuulivat he samalla Ollin äänen
uuninlaelta.

”Tuletko pois sieltä! Mitä sinä siellä toimitat?” komenteli isäntä.

”Se paukahtaa heti... saatte kuulla... elkää menkö vielä... juuri
heti... tämä on koepommi... Minä teen sitten isomman Pirttilän
rakennuksen alle... Nyt se alkaa syttyä...”

Samassa kuului kova pamaus, kauhea rääkäisy ja naulatuisku — ja Olli
vieri naamaltaan verisenä uunin taa...

”Tappoi itsensä, hurja!”

Mutta Olli ei ollut kuollut; naama, kaula ja kädet vain olivat veressä
ja syvissä naarmuissa...

”Jahka minä sen isomman saan valmiiksi... niin Pirttilän rakennus
nousee ilmaan...” hoki Olli vain, kun häntä laahattiin uunin takaa.

Kolu-Ollia nimitetään nyt kylällä ”Pomminheittäjäksi”. Tuskinpa Olli
sentään saa tilaisuutta jatkaa pomminvalmistustaan.

KÄRÄJILTÄ

Korkea oikeus istuu suuren rakennuksen salissa, mutta pirtti on
pitäjäläisten hallussa.

On aamu eikä oikeus ole vielä ruvennut istumaan. Mutta piha on täynnä
hevosia, loimi selässä heiniä purra rouskutellen. Ja pirtti alkaa jo
olla täynnä väkeä, jotka istuvat kuistissa jutellen ja selitellen,
jotkut porstuassa kuiskaillen asioistaan päättelevät. Tupakan savua on
joka paikassa, ja kuistin ovesta puhaltaa katkeraa tikuria kartanon
raittiiseen ilmaan...

Jo ovat saapuneet lautamiehetkin ja sikari suussa haukotellen istuvat
mikä missäkin. Väki juttelee eilisistä asioista, miten menivät. Jotkut
tappasivat, vaikka selvä juttu tuntui olevan. Mutta lautamiehet
naureskelevat ja ovat viisaan näköisinä. Eivät salaisuuksiaan
ilmaise...

Keskustelut vilkastuvat, tupakansavu enenee, sakenee ja tunkee
loukkoihin ja kattoon asti. Kahvipöytäkin on katettu suurine
mustanpuhuvine vehnäspullineen ja punertelevine limonadipulloineen. Yhä
äänekkäämpää puhelua alkaa kuulua: tuossa loukossa hierotaan sovintoa,
tässä taas väitellään uudesta vaalilaista ja tuolla karsinan puolella
puhuu joku äsken tapahtuneesta ryöstöstä.

Yhä tulee väkeä, toisista kylistä kaukaa, mistä lienevät. He ostavat
hekin sikarit, tahtovat kahvia, ja kun kuulevat, ettei oikeus vielä
istu, niin sanovat, että hyvästipä sitä ehdittiin...

Siinä on tuttuja miehiä, kätellään, kuulumisia tiedustellaan ja
naureskellaan...

”No eipä kuulu liikoja. Mitä tänne?”

”Eipä tännekään...”

”No täällä sitä ollaan taas...”

”Joo... täällä sitä saa istua, että istuinlihat uupuvat.”

Se on tuo hyvinvoipa lautamies, joka niin sanoo, tuo, jonka punainen
puseron kaulus paistaa kuin merimerkki kallioisen rannan karikolta...
Se on hyväntuulinen lautamies, punaisia värejä rakastava...

Väkijoukon läpi pujotteleiksen poliisi niinkuin orava partaisen
kuusikon suojassa, pujotteleiksen, uudet kengät kiiltävinä. Hän on
näppärä mies ja jakaa kaikille hyviä neuvojaan, on kaikkien
”altavastaajien” puolella, mutta lohduttelee kantajiakin ja voittoa
toivottaa. Ja hänen puoleensa käännytään kysymyksillä, ja kaikkiin on
hänellä vastaus valmis...

Tuo Frans Severin Köllinen näkyy nyt häneltä neuvoa kysyvän.
Kuiskailevat, poliisin huulet ja viikset Frans Severin Köllisen
korvalehdellä, jossa heiluu lihan läpi pistetty korvarengas niinkuin
ajoporoilla. Kuiskailevat ja välisti nauraa hykertävätkin.

”Ojaa... se menee hyvin... hyvä juttu... hyvä juttu”, kuuluu poliisi
sanovan Frans Severin Kölliselle.

Frans Severin Köllinen on komea mies ja ”niinkuin herrat”. Rohkeasti
taipuvat hänen viiksensä taakse- ja ylöspäin ja keikarimaisesti on
saukonnahkanen lakki kallellaan päässä. Leuan alta hohtaa viheriä
sporttipaita punaisine rusetteineen ja liivien päällä heijailevat
paksut kultaiset kellonlingat. Sikari tupruaa suupielessä, tupruaa kuin
kuiva kuusenoksa, kipunoita ympärilleen heitellen...

Frans Severin Kölliseltä on vaadittu lapsen eläkettä ja sen asian
vuoksi on lukuisa joukko todistajia haastettu. Se on tuo Kuusimäen
Auroora, joka on alkanut ahdistella. Mutta Frans Severin Köllinen
väittää kiven kovaan olevansa syytön. Saisi kuulla mitä todistajat
tietävät, mutta Auroora vakuuttaa kyllä ”viisaavansa” asian toteen.
Tässä täytyy ilmoittaa, että vaikka muita ihmisiä ei näin keskinäisissä
keskusteluissa mainita täydeltä ristimä- ja sukunimeltä, on siitä
poikkeuksena juuri tämä Frans Severin Köllinen, joka aina mainitaan
täysiltä nimiltä. On niin totuttu siihen, ettei se jää keneltäkään
sanomatta. Vaikuttaneeko siihen sitten se, että hän on niin komea mies,
vai hänen uljas, komenteleva esiintymisensäkö antaa ”respektiä” — en
tiedä.

Mutta sen näkee, että Frans Severin Köllinen on hiukan hermostunut
asiansa vuoksi, ja nähdessään uusia ja yhä uusia todistajia hänen
asiaansa karttuvan, käy hän levottomaksi. Käy joitakuita puhuttelemassa
ja tarjoaa kahvit.

”Jaa, jaa, Frans Severin”, sanoo äskeinen punapuseroinen lautamies,
”taitaapa sinulla olla tänään kova päivä tuon Aurooran kanssa...” Ja
naureskelee.

”Eikö mitä! Ei viattoman veri vapise!” arvelee hän, punoskelee
viiksiään ja siirtää kätensä sitten kellonvitjoihin.

”Jaa, jaa... arka on paikka. Se on kovaa vaimoa tuo Auroora”,
kiusoittelee lautamies yhä, ja Frans Severin tarjoaa hänellekin
sikarin.

Se on herättänyt huomiota tämä Frans Severinin juttu; joutilasta väkeä
on kosolta kokoontunut käräjäpaikalle kuulemaan, miten käy. Aurooralla
on hyviä vieraitamiehiä, kyllä siinä taitaa Frans Severin Köllistä,
piintynyttä vanhaapoikaa, lujassa pitää ennenkuin Auroorasta selviää —
niin arvellaan siellä etempänä, ettei hän kuule. Mutta hänelle
itselleen vakuutetaan, että voitat sinä... voitat sinä! Niinpä se
arveli äsken poliisikin.

                                                  ⸻

On toinenkin juttu, jonka pitäisi olla hupainen, ja sitä varten on myös
sekä todistajia että paljon muuta joutilasta väkeä liikkeellä.

Siinä on kantajana Aamos Abiel Jalkanen, uudistalokas, punanaamainen
uljas mies. Hän kulkee kahakäteen, edestakaisin pirtistä porstuaan ja
kuistiin, käy pihalla ja tulee samaa vauhtia takaisin. Kukaan ei tiedä
mitä hän oikeastaan edestakaisin kävellä vihmoo, mutta ei hän vain
yhdessä kohden malta olla. Lakkaamatta höyryää hänelläkin sikari ja
siipinä sivulla viuhtovat takin liepeet. Häntä tuntuvat jotkut
kiusoittelevan, härnäilevät ja pistosanoja sivumennessään supattavat.

”Mitä se tuokin hölmö alkaa käräjöidä”, kuulee hän jonkun takanaan
sanovan, mutta ei tunne äänestä, kuka niin sanoo.

Mutta hän saa puolustajia asialleen pirtissä, sillä koko oven puoli
tuntuu pitävän hänen puoltaan. Ja niille, jotka lähinnä seisovat ja
vakuuttavat, että sehän on selvä, että sinä voitat, niille pistoovaa
hän sikarit ja vehnäskahvit.

”Eikö olekin niin?” kysyy hän vielä varoiksi siltä punapuseroiselta
lautamieheltä, joka tuntuu pitävän hänen puoltaan ja jonka hän myös on
kahville käskenyt.

”Kyllä vaan se selvä asia tuntuu olevan”, vakuuttaa lautamies, suu
täynnä nisua, ettei hanki puhua saattaa.

”No sitä minäkin”, arvelee Aamos Abiel hyvillään. Siinä heidän
vieressään on seisonut muuan isännän näköinen mies, osaaottavana
kuunnellen Aamos Abielin ja lautamiehen keskustelua. Jo hetken kuluttua
istuu ystävällisesti Aamoksen viereen ja tiedustelee, minkälainen asia
Aamoksella oikeastaan on.

Aamos ihastuu tästä osanottavaisuudesta ja tekee sijaa miehelle
viereensä, aikoen alkaa asiaa selitellä. Mutta kiitollisuutensa
osoituksena tahtoo punapuseroinen lautamies puhua Aamoksen puolesta ja
hyväksi, ja hän alkaa:

”Tämä kun nai sen Kaakkuri-Aapelin tyttären, Justiinan, niin
Kaakkuri-Aapeli lupasi heti maksaa myötäjäiset, kolmatta tuhatta markkaa,
kun ensimäinen lapsi syntyy. Joo. No nyt, vaikka lapsi jo on
kohta puolen vuoden vanha, ei Aapeli meinaa antaa penniäkään. Sanoo
vain, ettei hän ole muuta luvannutkaan kuin Justiinan...”

”Kuule pirua!”

”Jo vain. Mutta nyt onkin seikka se, että Aapeli on neljän todistajan
läsnäollessa luvannut... ja tämä Aamos saattaa sen viisata...”

”No voittaahan se Aamos sitten, että paukkuu”, sanoo vieras isäntä
varmasti ja vakuuttaa sitä vielä moneen kertaan.

Aamos yhä enemmän ihastuu ja toimittaa kahvit vieraallekin isännälle.

Väkeä on nyt pirtti kuin pistetty, liha lihassa kiinni; puhelu on
muuttunut äänekkääksi pauhuksi. Peräakkunan luo ja karsinan puolelle ei
savun seasta näy montakaan täyttä ihmistä, vilahtelee vain käsiä,
pitkävillaisia naapukoita ja punaisia, hikisiä naamoja niinkuin täpliä
harmaan pohjan alta. Muutamat ovat joutuneet tuliseen riitaan, saavat
puolustajia kumpikin, joukko joukkoa vastaan väitellään...

Muutamassa nurkassa juttelevat ikämiehet nyt tänä päivänä esiin
tulevista jutuista. He tekevät jo päätöksiäkin, uskovat, että niin ja
niin sen pitää käydä ja päättyä senkin Vintturin Santerin jutun... Ja
vaikka heillä jo on vuosikymmenien kokemus siitä, että täällä pirtissä
tehdyt päätökset eivät ole yhtäpitäviä niiden päätösten kanssa, jotka
salissa tehdään — ovat toisinaan aivan vastakkaisiakin, — päättelevät
he sittenkin, ja kun sitten kuulevat, ettei se niin mennytkään kuin he
luulivat, sanovat vain: ”Jo me sanoimmekin, että niin se käypi.” Eikä
yksikään myönnä, että heidän päätöksensä oli aivan erilainen. Pihalla
ja nurkkain takanakin on liikettä. Tuo Sipulikosken Artturi, joka on
haastettu viinan myynnistä, se siellä liehuu kahakäteen, todistajia
puhutellen. Ja Artturilla on povitaskussa siisti pullo, josta nurkan
takana tarjoaa todistajille ja muillekin tuttaville. On pulloja
muillakin, ja usein nähdään kahden tai kolmen viattomina miehinä
kävelevän käymälää kohden, muka luonnollisille asioille.

Niin on. Ja hauskaa on joka paikassa, niin pihalla kuin porstuassakin,
niin nurkkain takana kuin pirtissäkin. Hauskaa on, eivätkä malta lähteä
pois nekään, joilla ei asiaakaan ole.

Mutta aika kuluu ja kello alkaa olla yhdeksän. Kuuluu jo joku
pitkästyvän, että kummapa kun ei oikeus jo rupea istumaan.

Silloin samassa remahtaa oikeussalin ovi auki ja poliisi rientää pirtin
ovelle ja huutaa niin, että kuuluu kuistin läpi pihallekin:

”Lautamiehet sisälle!”

Eivät ne ole niin hätäpoikia lautamiehet, haukotellen ja karkotellen
lähtevät, vielä mennessäänkin selvitellen kesken jäänyttä asiaa.

Hetken kuluttua ilmestyy poliisi taas ovelle ja huutaa nyt porstuassa
ja kuistissa kuin riivattu:

”Palvelijatar Auroora Eerikintytär Kuusimäki, vastaan herrasmies Frans Severin Köllinen
...”

Hän avaa vielä pirtin ovenkin, huutaa sinnekin, että tupakan savu
lainehtii...

Ja Auroora, asiamiehensä Niklas Ylimäisen kautta, ja Frans Severin itse
puolestaan rientävät oikeussaliin...

Ja jospa jätämme heidät sinne nyt tällä kertaa.

LAUTAMIESTEN PENKILTÄ

Oikeus on istunut koko päivän, ahkerasti, lomaa pitämättä... Ilta on jo
käsissä, mutta juttu on pitkä ja todistajia on vielä paljon
kuulustelematta...

Lautamiehillä tulee tukalaksi ja vaikeaksi siinä penkillään istua:
väsyttää ja haukotuttaa. Ajatukset eivät jaksa seurata asiain kulkua,
ja todistajain puheetkin tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa, —
josta ei kuulu kuin jonkunlaista hyminää. Ruumista raukaisee tämä
istuminen, särkee sääriä, pakottaa pakaroita, ja unisina harhailevat
silmät pitkin oikeussalin permantoa...

Pääsisi pois, tuonne juttutupaan tupakoimaan ja tarinoimaan ihmisten
kanssa!... Mutta siitä on vaikea päästä nyt enää, sillä tuomari on
kyllästynyt lautamiesten alituisille ulkonakäynneille ja määrännyt,
että se on vähennettävä. Ainahan heistä joku on poissa — siellä
juttutuvassa levähtäen, tupakkaa poltellen ja tarinoiden — mutta
toisten täytyy kiltisti istua paikallaan. Vaikka ei se oikeastaan ole
istumista tuo heidän olonsa penkillä: mikä puoli nukuksissa, kyynärpäät
polvia vasten ja kämmenet leukoja pidellen, etukumarassa torkkuu, mikä
taas nojaa selkäänsä seinään, oikaisee koivet niin pitkälle kuin
ulottuvat ja haukottelee niin, että leuat vaivojaan valittavat, mikä
taas istuu kädet polvia vasten, pää retkallaan niitten päällä ja
nukkumista tekee. Mutta tuomaria ja oikeuspöytää lähinnä istuva
lautamies, vanha herrastuomari, on virkku ja valveilla. Tarkkaan seuraa
hän jutun kulkua ja todistajien kuulustelua, ja vilkkaasti liikkuvat
hänen pienet mustat silmänsä, kun jutussa mutkikkaita kohtia näyttää
tulevan.

Vaikein on Mäkikylän lautamiehellä, joka on lihava ja veltto ja
rakastaa paljoa enemmän hyvää ateriaa ja pehmoista vuodetta kuin lain
kuivia pykäliä ja korkean oikeuden mehetöntä pöytää, josta ei hiirikään
mitään nahkaansa saa. Nyt olisi hänen vuoronsa päästä tuulettelemaan,
mutta hän on yhtä arka kuin muuten on hyvinvoivan näköinen, hän pelkää
tuomarin nuhteita eikä tohdi lähteä. Viuhkola, joka nyt on ”ulkona”,
viipyy niin riivatun kauan... mitä viipyneekin...

Häntä, Mäkikylän lautamiestä, uuvuttaakin niin, että ihan tahtoo siihen
paikkaan nukkua... Mutta hän kokee ponnistaa voimiaan, pönkkää
silmäluomia, ja väliin leimahtaa rohkea ajatus hänen mieleensä: hän
vilahtaa ulos todistajan kanssa... ehkäpä ei tuomari osu huomaamaan...
Kylmälän kylän lautamies, joka istuu hänen vieressään, on nukkunut...
kuorsaakin väliin... nukkukoon... väsyttää tässä muitakin...

Mutta Viuhkola ei vain näy takaisin tulevaksi, vaikka jo on viipynyt
toista tuntia... Semmoinen lurjus... Kun ovi avautuu, on hän
kuulevinaan pitäjäläisten pirtistä kiivasta väittelyä... varmaan
inttelevät politiikasta...

Ja Mäkikylän lautamies ikäänkuin virkistyy ja herää, sillä hän on
tarmokas puoluemies, pitäjän ensimäisiä ”suomettarelaisia”. Hänelle
kasvaa voimakas halu päästä kuulemaan, mistä siellä on kysymys...
Siellä ei liene yhtään kykenevää miestä, joka hänen puoluettaan
pystyisi ”arvokkaalla tavalla” ja perinpohjin puolustamaan...

Ja hän tuntee, että hänen rohkeutensa kasvaa... hän miettii ja miettii,
ja kun uusi todistaja käsketään esiin ja entinen poistuu, nousee hän
paikaltaan, kävelee vakavana ja juurevana ja menee ulos ovesta samassa
avauksessa kun todistajakin.

Vankka vapauden tunne kuohahtaa sydämessä heti porstuaan päästyä,
väsymys katoaa, velttous loppuu ja uni poistuu sielusta... Pirtistä
kuuluu yhä tulisempaa väittelyä, kovempaa, kimakampaa ääntä sekaisin.
Hän tempaa oven auki... Ovesta pullahtaa hänen silmilleen paksu pilvi
sikarinsavua, ja savun seasta näkee hän ihmisten päitä, pörröisiä
naapukoita, kakilakkeja ja naisten huiveja, erottaa hikisiä, punaisia
naamoja, nauravia toiset, toiset totisia kuin nouseva taikina. Ja ääntä
ja sorinaa kuuluu, joku nauraa, nuo tuossa väittelevät, tämä selittää
lakia tuolle...

Mutta hän pyrkii pöydän luo ja saa sikarin suuhunsa... Siinä se onkin
pöydän luona kiivain väittely ja tulisin tinka, sillä siinä kiistetään
politiikasta. Joka puolueen miehiä on siinä: on maalaisliittolaisia,
nuorsuomalaisia ja vanhoja, vakaantuneita ”suomettarelaisia”... Hän
seuraa hetken haastelua, joka on tulinen ja sekava, sillä kaikki
puhuvat yhtaikaa, toinen ei jouda kuuntelemaan toistaan, vaan jokainen
syytää suustaan minkä tietää puolueensa päiväpaisteisista puolista...
Hän juo pullollisen limonadia ja selittelee kurkkuaan ja käy sille
puolelle pöytää, jossa näkee muidenkin suomettarelaisten olevan. Häntä
tervehditään iloisesti, ja vanhain miesten kasvoille ilmestyy
tyytyväisyyden ja nuoruuden ilme. Sillä yksin hän tässä sekavassa
seurakunnassa on rennosti kantanut suomalaisen puolueen lippua
silloinkin, kun muut harhailivat eksyksissään puolueiden umpisilla
teillä. Hän tietää olevansa vaikuttava henkilö ja tuntee itsessään,
että hän vie puoluettaan ilomarssissa voittoon. Sillä hänen puolueensa
on syksyn ja talven kuluessa kasvanut, paisunut ja laajennut samoinkuin
hän itsekin sekä sisällisesti että ulkonaisesti...

Maalaisliittolaisia on enimmin ja enimmäkseen nuoria miehiä, innokkaita
ja taistelunhaluisia. Vankkoja ja vikkeliä ovat nuorsuomalaisetkin ja
kiivaita poikia kaikki. ”Suomettarelaisten” roikka taas on vanhempaa
väkeä, vaikenevia isäntiä ja joku löylynlyömä mökinmies. Mäkikylän
lautamies parasta koko roikassa.

Mutta kun Mäkikylän lautamies iskee kiinni erään nuorsuomalaisen
arvosteluun Danielson-Kalmarin pitämästä puheesta, vastaa hänelle
nuorsuomalainen, joka on entinen tukkipoika:

”Mitä tekin enää potkitte tutkainta vastaan... tuollainen, vanha
lahonnut ’puulaaki’... Ettekö tiedä, että teidän puulaakinne ei enää
ole ’emäpuulaaki’...”

Silloin Mäkikylän lautamies kiivastuu ja alkaa puhua ja selittää...
sikari sammuu ja hän selittää, vakuuttaa ja viittoo leveällä
kämmenellään...

Mutta nuorsuomalaiset nauravat hänelle vasten naamaa, ja muuan virkkaa:

”Aivan niin. Tuo on kuultu jo neljätuhatta kertaa ennenkin.”

Maalaisliittolaisten ja nuorsuomalaisten kesken on tullut riita
valtiopäivämies Ahmavaarasta, ja siinä on tosi kysymyksessä. Asiassa
tosin koetetaan pysyä, mutta persoonallisia loukkauksia tuiskuu väliin
molemmin puolin. Liittolaiset eivät hyväksy Ahmavaaran menettelyä
maalaisliittoa kohtaan.

”Se on mies, joka soutaa herrojen venettä, ja semmosta miestä me emme
tahdo asioitamme ajamaan”, sanoo muuan liittolainen.

”Mutta hän on etevä valtiollinen kyky”, puolustavat nuorsuomalaiset.

”On niitä muitakin kykyjä”, syytävät liittolaiset vastaan.

Silloin koettavat ”suomettarelaiset” sekautua keskusteluun, mutta siinä
samassa tulee poliisi pöydän luo ja käskee Mäkikylän lautamiestä
oikeuteen, sillä muita lautamiehiä on sukulaisuuden vuoksi ”jäävissä”.

Se harmittaa Mäkikylän lautamiestä, harmittaa munaskuihin asti, kun nyt
juuri pitää poistua, keskustelun päästyä alkuun...

Mutta pöydän luona jatkuu tinka. Yhä enemmän karttuu väkeä, ja yhä
tulisemmaksi riita käy. Pääasioista on siirrytty sivuseikkoihin ja
persoonallisiin hyökkäyksiin. Vimma on niin suuri ja tinka niin väkevä,
että tuskin kukaan muistaa mistä asiasta oli alettu ja mitä varten
oikeastaan väitellään...

Ilta käy jo myöhäiseksi, mutta kukaan ei malta lähteä kotiaan.
Väittelijät eivät tahdo antaa voittoa toisilleen, ja ne, jotka
kuuntelevat, ne eivät malta... ei vaikka. Kaikkia miellyttää tämä
hauska ja sekainen kiista, joka kiivaimpain kesken on muuttunut melkein
tappeluksi...

Jo viho viimein nousee korkea oikeus ja juoksujalassa rynnistää
lautamiesten lauma pöydän luo, hyvillään ja naurussa suin. Ja saatuaan
kurkkuaan kastella liittyvät hekin väittelijäin parveen...

Ja ohi puolen on yö, kun yleinen väsymys erottaa riitakumppanit.

Mikä puolue sitten lie voitolle päässyt?

KUN VIINA LOPPUU

Motto: Vuonna kuusikymmentäkuus tuhatyhdeksänsataaseitsemän
tehtiin Suomeen laki uus
— — —
enkä tiedä mitä mun pitää näkemän
vuonna.

Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun
hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin
ja oli ”kaukana kavala maailma”. Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää
ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen
sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen
palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina... Alakuloinen on mies ja
mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin
ruotiukko...

Ainoan ilomme vievät — vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin
Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on ”iloksi ja lohdutukseksi meille
kaarneenpoikasille...”

Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen
päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!

Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja
muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun
hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä
kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä
vähittäinmyynti ja missä... missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten
naamaa ja akat portin pielestä huutavat:

”Herra jee... mistä se on tuo ukko, joka kysyy viinapuotia ... herra
jee... onko se hullu?”

”Mikä lie maan tollikko”, huutaa toinen akka vastaiselta portilta.

Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari
hyvää puolikuppista — sitä tisleerattua —, että pääsisivät veret
liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.

Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän
aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt
antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja ”äänestää”,
niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan oljud.
Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin:
”Naisvaltikka on murheellinen merkki, — se maakuntain häviötä
ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui,
hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi...”

Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit
siihen... merimerkitkin...

Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt
tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea
sitä puutetta... että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman
surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan...

Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu
tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain — aivan
varmaan...

Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan.
Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja
laulu... Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu...
heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua
loilotusta... Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo
mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa... kuulethan tuota
loilotusta... aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme...

He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.

Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:

”Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä.”

”Mutta tämä ääni ja loilotus?”

”Raittiusväki siellä riemuitsee...”

Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä...

Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan
juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt
hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko
nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan?
Luuletko ”Eino Vakaan” jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä
hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja
markkinamiesten?

Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet
poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.

Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.

Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli
pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet
pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen
kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli
olevinaan kesä...

”Ikävä tässäkin tulee... olis’ yksikään juopunut, että saisi edes
haistaa, miltä viina haisee”, oli yksi poliisista sanonut.

”Veisittekö hänet putkaan?” oli Ville kysynyt.

”Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään
kaikkia muistoja entiseltä ajalta... Siellä on revityitä lakkeja...
paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja,
puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita,
korkkeja y.m., y.m.”

”Vai niin”, oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.

ONNETON MIES

Hän luuli itseään onnettomimmaksi mieheksi nyt. Ja kuinka vähäpätöisen
asian vuoksi hän oli tullut onnettomaksi!

Tapaus on viimekeväinen, siltä merkilliseltä Snellmanin päivältä,
jolloin nimiä suomennettiin ja muutettiin. Eihän tuo koko
nimensuomennoshomma oikeastaan koskenut häneen ensinkään, sillä
hänellähän oli isältään peritty siisti ja sievä suomalainen nimi
Kokkare... Kustaa Kokkare.

Niin oli. Ja hän oli saanut vakinaisen paikan opettajana väkirikkaan
pitäjän kirkonkylässä. Ei muuta puuttunut kuin ”kainaloinen kana”,
sievä ja siro eukko, niin mies olisi kaikin puolin valmis aloittamaan
”elämäänsä”. Mutta siinä se juuri olikin suuri kysymys. Sillä hänelle
oli nimenmuutos tullut elämänkysymykseksi, kun se muilla vain oli
hupaista vaihtelua. Hänen morsiamensa nimittäin oli jo kihloihin
mennessä lausunut toivomuksensa olevan, että Kustaa ensi tilassa
muuttaisi nimensä joksikin muuksi sointuvaksi suomalaiseksi nimeksi.
Kokkare nimen oli hän sanonut olevan niin hävittömän ruman, ettei hän,
Henriika, missään tapauksessa tulisi sillä nimellä kulkemaan elämäänsä
läpi...

Ja Henriika pysyi sanassaan, sillä hän oli kiinteä eukon ollen ja
tahtoi heti alussa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei ollut siis muuta
neuvoa Kustaa Kokkareella kuin muuttaa nimensä, jos mieli saada
rakastetun Henriikan omakseen.

Tämä oli kovaa aikaa Kustaa paralle. Yökaudet hän mietti ja oli kuin
kahden tulen välissä.

Sillä se, että hän muuttaisi suomalaisen sukunimensä toisenlaiseksi,
osoittaisi ensiksikin isän nimen halveksimista ja toiseksi oli
pääkaupungin lehdissä tuommoisesta kevytmielisestä menettelystä ollut
pitkä kirjoitus, jossa sellaiset henkilöt leimattiin raaoiksi ja
oppimattomiksi, sivistymättömiksi tolvanoiksi...

Ja hän tahtoi kuitenkin käydä sivistyneestä, jopa oppineestakin
miehestä. Mitä tehdä?

Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut —
helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, — mutta olihan se
nimi kuitenkin... Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi
muutenkaan sovi hänelle — tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen
tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka
hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare...

Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut
rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin
suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut
aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi
nimeksi...

”Mitä hulluja!” oli rovasti arvellut. ”Teillähän on jo suomalainen
sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan.”

                                                  ⸻

Eräänä iltana — Snellmanin päivä oli ihan ovella — olivat pitäjän
herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan
kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä
useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin
syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin
tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina
nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa
että ruumiissa.

Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä
saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään
ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan
asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.

Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että
seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja
kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin — muuan lehtori —
ivallisesti sanonut:

”Kovempaa, kovempaa kokkaretta...”

”Saatana”, tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä,
niin että se lensi toiselle puolen tien.

— Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on
saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, — hän arveli.

Ja hetken kuluttua:

— Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön... Olenhan minä kaiken talvea
kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen
toistaiseksi... Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen... Mutta
ei hän tyydy siihenkään...

Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen
päin.

Sinne olivat jo ”muut herrat” saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja
koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi,
paitsi Kustaa Kokkareella.

”Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen
nimi... Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme,
sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia”, sanottiin Kustaalle ja
toivotettiin onnea.

”Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen
päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin
muuksi... ha, ha, ha...”

Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun
sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:

— Aivan oikein... aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!

Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.

Viho viimein puhui forstmestari:

”Minusta on joutavaa muuttaa nimeään, jolla kerran on suomalainen
nimi... Joku kisälli ja sen semmoiset tolvanat kyllä näkyvät niin
tekevän...”

”Sinä siis leimaat minut tolvanaksi”, kivahti Kustaa.

”En suinkaan... en suinkaan”, pyyteli forstmestari.

Mutta illempana, kun jo oli maisteltu ja alkoi olo tuntua hupaiselta,
ruvettiin taas nimistä keskustelemaan. Kustaa ja forstmestarikin olivat
sopineet pois äskeisen ja rakkaina veljinä nyt puhelivat.

”Jos sinä nyt välttämättömästi tahdot muuttaa nimesi, Kustaa, niin
voihan nimestäsi saada melkein samanlaisen”, sanoi Kustaalle
forstmestari.

”Sitä en ole tullut ajatelleeksi”, ilostui Kustaa.

”Voisithan lisätä nimeesi jotakin, että siitä tulisi vähä pitempi”,
jatkoi forstmestari.

”Mitä esimerkiksi siihen sopisi lisätä?”

Forstmestari selitti vakavana eikä Kustaa innossaan huomannut sitä
hienoa hymyä, joka vilahti forstmestarin silmänurkassa:

”Minun kotipuolessa on kylän — ei, koko pitäjän — rikkaimman ja
pulskimman talon nimi Iso-Kokkare... Tulin tässä ajatelleeksi, että
voisithan lisätä tuon sanan ’Iso’ nimesi edelle, kirjoittaa sitte näin:
Iso-Kokkare, Se minusta tavallansa osoittaisi, että olet oikein
alkuperäisiä suomalaisia... jonkun suuren, varakkaan talon poika...
Niinkuin tiedät — ja sinä tiedät sen paremmin kuin minä — melkein
joka kylässä on joku talo, pomompi muita, jota erotukseksi
pientalollisista mainitaan isoksi. On Iso-Mattila, Iso-Rouvala,
Iso-Herrala, Iso-Kokkare, Iso-Mikkola j.n.e.”

Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut
tullut sitä koskaan ajatelleeksi.

”Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein
ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen
köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä...”

”Arvasinhan minä...”

”Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut...
Luulenpa, että Henriikakin...”

”Ahaa... vai on sinulla Henriika jo tiedossasi... Kas poikaa vaan...”

Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.

Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.

Ja sen asian päälle maistettiin.

Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti
laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että
kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis
toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa,
hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän
avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti... Mutta
levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle
joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja
piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän
ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut...

Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja
suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki:

”... Sinä olet suurin hölmö, minkä koskaan olen nähnyt ja tuntenut...
Nauravathan sinulle harakatkin, ja ihmiset pitävät hauskaa
kustannuksellasi...”

Enempää hän ei nähnyt lukea. Hän tunsi itsensä onnettomimmaksi
ihmiseksi koko maailmassa.

Sen verran hän vielä kykeni koululapsille sanomaan, että antoi lupaa
koko päiväksi. Mutta ei hän ainakaan vielä ole nimeään muuttanut. Eikä
hänen rakastettua Henriikaansakaan ole näkynyt...

Tuskin tuleekaan, Henriika nimittäin.

SADEPÄIVÄNÄ

eli kuinka agronoomi neuvoi heinäntekoon

Keskiviikossa jo oltiin.

Satanut oli sunnuntaista asti taas tälläkin viikolla. Maanantaiset
niitoksetkin olivat luokona tuolla vainiolla, eikä siitä näyttänyt
tulevan poutaa vieläkään. Kumminta oli, että pohjoisesta näin monta päivää
satoi.

Junnulan Olli makaili pirtinsängyssä, imi piippuaan ja mietiskeli.
Hyvillään oli hän siitä, ettei hän ollut ottanut työväkeä syömään ja
makaamaan. Omin väin oli heinää tehty, ja jos tässä ilmat kuivaisivat,
ei tarvitsisi palvella palkkaväkeä. Kaksi oli poikaa, täyttä miestä,
Ville ja Heikki, tyttäret kykenivät jo luo’on ottoon, piika oli vankka
ja sitkeä kuin saukko... Surkeammasti olivat naapurissa, Pertunmäessä,
asiat. Kun aivan palkkamiehiä ja kalliita renkejä... Nyt saivat loikoa
laiskoina ja syödä, kelvottomat, joka aterian...

Olli nousi ylös. Katseli ulos akkunasta taivaalle ja haukotteli. Mihin
lienevät kaikki menneet, kun ei yhtään ihmistä koko talossa? Kylälle
tietenkin pojat. Menkööt!

Hän laskeusi uudelleen vuoteelle, veti lakin silmilleen ja koetti
nukkua... Oli varma merkki, kun häntä raukaisi, että ei ole pouta
käsissä heti. Mutta hän ei ehtinyt kauan unta herutella, kun naapuri,
Pertunmäki, ja muitakin miehiä tuli pirttiin.

”Joko siellä näyttää ilma kuivavan?” kysyi hän puheenaluksi miehiltä.

”Jo siellä kajastaa. Voipi se siitä kuivaa”, vastasivat ja istuivat
penkille tupakoimaan.

”Kajoksesta sataa kaiken päivää”, arveli Olli ja nousi hänkin
piippuilemaan.

”Jo se näkyi tulevan agronoomikin, kestikievariin meni. Senhän piti
pitämän esitelmä tänään, niinkuin on ilmottanut, tässä talossa”,
sanoivat miehet hetken kuluttua.

Junnulan Olli säpsähti. Hän ei ollut muistanut koko agronoomin tuloa.
Lempo soi! Ja kaikki akkaväkikin raitilla!

”Niinpä tietenkin... niin vain... jo vain... niin ilmankin...” hoki hän
ja alkoi riivatusti hakea takkiaan.

”Perhana olla, kun olin unhottanut koko asian. Onko sitä paljon
luokoa... onpa tietenkin”, porisi hän mennessään muihin huoneisiin
hakemaan akkaväkeä.

Pian hän sentään löysikin tyttärensä, jotka vieraskamarissa tutkivat
maisemakortteja, ja antoi tulisia määräyksiä...

Sitten hän palasi pirttiin ja arveli:

”Saisipa kuulla mitä sillä nyt on sanomista. Kuuluu neuvovan
heinäntekoon...”

”No nyt ne kyllä hyvät neuvot tarpeen olisivat, kun sataa kaiket
päivät... Menneen viikon kokonaan”, sanoivat miehet.

”Ei suinkaan se kuivamaan saa heiniä hänkään ennenkuin pouta tulee”,
epäili joku.

”No saisi kuulua.”

Ja sinne tänne arveltiin.

                                                  ⸻

Agronoomi oli nuori ja reipas mies. Käynyt jo Tanskassakin tutkimassa,
kuinka siellä puuhattiin. Ja palannut sieltä kahta viisaampana
tietenkin kuin sinne lähtiessä. Selvillä oli hänellä kaikki konstit
niin heinänteon kuin muunkin maanviljelykseen kuuluvan työn suhteen.

Mutta kiire oli hänellä nyt, sillä hän oli vähä myöhästynyt — oli
tullut viivytyksi muutamissa paikoissa liian kauan, joten tässä kylässä
hänellä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin. Mutta hän tahtoi kuitenkin
neuvoa ja opastaa... oppimatonta kansaa... Sitä varten hän oli
matkallakin. Hänestä näytti siltä, sen vähän mitä hän oli ehtinyt
silmäillä tämän kylän vainioita ja viljelyksiä, että ne olivat huonossa
kunnossa... ”Mitä tuokaan on muuta kuin suoraa laiskuutta ja
huolimattomuutta tuo... niinkuin tuossa naapuritalossakin näkyy
olevan... että heinien annetaan mädätä kedolle... Mikä sen on nimi tuon
talon?”

”Pertunmäki”, vastasi Kelloniemen renki, kun kukaan muu ei puhunut
mitään.

”Niin, on suoraan sanoen sikamaista tuo tuommoinen”, jatkoi hän ja
käveli kahakäteen lattialla.

Isännät ja muut istuivat äänettöminä penkillä, lakkejaan käsitellen ja
silmäillen permantoon. Tämmöistäkö tämä olikin? Alkaa haukkua heti kun
taloon pääsee.

”Minkä niille tekee, kun sataa lakkaamatta”, sanoi Pertunmäki vihdoin,
sillä hän närkästyi agronoomin moittivista puheista.

”Minkäkö tekee!” kertoi agronoomi ja katseli halveksivasti
oppimatonta kansaa ja varsinkin Pertunmäkeä. Ja hän alkoi selittää
heinänviljelyksestä ja heinäin kuivaamistavoista.

”Tanskassa, jossa viime kesän matkustelin”, sanoi hän ja hänen
”ässänsä” soi niin pehmeästi kuin silahkat sateessa, ”olin
tilaisuudessa näkemään” (pitkä selitys) ”ja kauniin ilman tultua
hajotellaan heinät kuivumaan...”

Hän katsoi voitonvarmana isäntiä ja odotti, minkä vaikutuksen hänen
tanskalainen esitelmänsä tekee. Mutta ei näkynyt yhdenkään kasvoissa
ihmettelyä.

Pertunmäki arveli:

”Sama se kuuluu olevan siellä kuin täälläkin, että pouta olla pitää
silloin kuin heiniä kuivataan.”

Toiset katseillaan myönsivät Pertunmäen olevan oikeassa.

Se harmitti agronoomia ja hän aloitti uudelleen:

”Tanskassa, jossa viime kesänä matkustelin...” ja ässä taas suhisi
pehmeästi kuin märkä riepu.

Sillä välin oli keskustellessa alkanut kajastaa, ja pilvet näyttivät
kuivuvan.

”Nytkin esimerkiksi”, sanoi agronoomi taas, ”alkaa ilma kuivua...
paromeetri nousee nousemistaan... tänään jo tulee hyvä luoko-ilma ja
huomenna on pouta, että helisee... Hajotelkaa heinänne vain kuivamaan.”

Siltä kyllä näytti, että jo poudistaa, mutta Junnulan vaari, joka myös
oli isäntien joukossa istunut penkillä, arveli:

”Ei tule poutaa ennenkuin kuu syntyy.”

Ja agronoomi katseli kelloaan ja sanoi, että hänen täytyi lähteä. Ja
Junnulan Ollin kanssa he poistuivat muihin huoneisiin.

Isännät istuivat mietteissään, panivat tupakan palamaan, mutta kukaan
ei puhunut siitä, mitä agronoomi oli neuvonut.

Mutta se tuntui olevan yhteinen usko, ettei siitä vielä poutaa tule.
Pehmeät olivat vielä pilvet, ja vaarat höyrysivät.

”Kovinpa se tuo Särkivaara vielä tupakoi”, arvelivat.

Mutta agronoomin mentyä kylästä näytti pouta todella tulevan. Ja
Junnulan Olli komensi koko väkensä heiniä hajoittelemaan. Hän purki
pieleksetkin ja haasiat ja levitteli kuivamaan.

Kummissaan hänen hommiaan muut katselivat. Pertunmäki seisoi kujalla ja
mietiskeli:

”Poutaa se kyllä lupasi, vaan pahoin minä pelkään, ja idän päällä on
tuulikin nyt — eikä niihin herroihin ole luottamista.”

Ja hän päätti, ettei hän hajoittele heiniään.

”Pouta nyt tulee!” huusi hänelle Junnulan Olli vainioltaan.

”Niinkö tekee!” huusi Pertunmäki vastaan ja painui kartanoon.

Mutta hossissa ja touhussa oli Junnulan Olli ja puheli hyvillään:

”Kyllä ne sentään nuo herrat tietävät... Kummaa kun on kuin olisi
poudan matkassaan tuonut... No tietää sen, joka on Tanskat ja joka
paikan matkustanut... Hullut kun eivät hajota heiniään... tuokin
Pertunmäki... Ruokkii siinä laiskoina neljää viittä miestä...”

Mutta lyhyeen hänen ilonsa loppui, sillä pilviä, mustia ja uhkaavia,
alkoi nousta taivaalle.

”Hirttää minut saapi, ellei nyt sade tule”, sanoi Heikki, nuorempi
poika, ja samaa arvelivat toisetkin.

Jo alkoi Olli itsekin hätäillä, sillä selvää oli, että sade siitä
nousee. Mutta vähän siinä ehtivät enää koota, kun niin paljon olivat
hajoitelleet. Tuore tuuli jo tuntui, ja vettäkin jo vihmoi.

”Mihin nuo mäkihaasian heinät pannaan?” huusi Ville isälleen.

”Pankaa vaikka hornaan... Voi tuhannen sarvipäätä, kun niin paljon
ehdittiin hajottaa”, mainoi Olli ja vihapäissään mennä köntti pihaan.
Mutta silmätessään syrjään näki hän Pertunmäen seisovan kujalla ja
olevan ikäänkuin hyvillään.

TYÖVÄENLIIKETTÄ

Ollilaan oli tullut muuan mies etelästä päin ja ilmoittanut pitävänsä
esitelmän työväenliikkeestä. Erittäin oli sanonut, että hän puhuu
köyhäin puolesta, itsellisten, mäkitupalaisten, torpparien ja
palvelijoiden puolesta. Kuului sanoneen, että nyt alkaa uusi aika,
ettei nyt enää tästä puolin tarvitse köyhäin yksin työtä tehdä, vaan
tulee laki semmoinen, että pitää rikkaidenkin ruveta hikoilemaan, jos
tahtovat jokapäiväistä leipää syödä.

”Herrako se on?”

”Kyllä se herralta vähän näytti, vaan piippua se näkyi polttavan ja
käytti saapasvarsiaan nenäliinana”, selitettiin esitelmänpitäjän
tuntomerkkejä.

”No ei se sitten oikea herra ole. — Oliko sillä partaa?”

”On sillä vähän vaaleita haituvia huulen päällä.”

”Ei se sitten ole oikea herra.”

Lisäksi tiedettiin, että hän oli matkallaan pitänyt esitelmiä joka
kylässä, jossa vain sai kookkaan huoneen käytettäväkseen. Mutta se oli
ollut hyvin vaikeaa, sillä ihmiset olivat arkaintuneet eivätkä
kernaasti luovuttaneet huoneitaan tuntemattomalle esitelmänpitäjälle.

Mutta Ollilan isäntä, Mikko, paljon kokenut ja viisas mies, lupasi heti
pirttinsä. Hän tahtoi kuulla mitä miehellä olisi sanomista
työväenliikkeestä. Mikko oli lapsena ollut ruodulla, sitten renkinä,
torpparina, ja nyt oli talon isäntä. Hän kyllä tiesi, mikä on työ ja
miten sitä tehdään. Senvuoksi oli hän utelias tietämään, mitä miehellä
olisi sanottavaa. Kuinkahan lujasta oli leipänsä ottanut? Ja oliko
yrittänyt, mitä lihasta lähtee? Ei miehestä päältä osannut tietää,
oliko raskaampaa työtä tehnyt. Semmoinen hoikkanen virpi, ja kädetkin
pehmeät kuin vanttuut. Muutenkin näyttivät Mikosta siltä, että tuskin
oli päivääkään oikeaa työtä tehnyt. Silmät olivat kavalat ja kasvojen
ilme hermostuneen vaihteleva.

”No jospa sitten mekin saisimme kuulla, mitä vieras työväenliikkeellä
ymmärtää”, sanoi Mikko puhujalle, kun pirtissä jo alkoi olla kosolta
väkeä.

”Saan kunnian kiittää”, kumarsi puhuja isännälle. Ja niinpä hän sitten
astui pöydän taakse ja alkoi asiaa selitellä... Hyvä hänellä tuntuikin
olevan ”ulostuonti”. Sanoja tuli peräkkäin ja välistä päällekkäinkin,
että kummissaan kuunneltiin. Melkein maailman alusta hän alkoi, mutta
merkillisen nopean harppauksen teki nykyaikaan. Hän selitteli, kuinka
köyhä tässä maailmassa on aina alakynnessä, kuinka hänen pitää tehdä
työtä jokapäiväisen leipänsä saadakseen, kuinka saa kärsiä vilua ja
nälkää ja aina vain olla rikkaamman poljettavana ja orjana.

”Mutta tästä täytyy tulla loppu”, karjaisi hän kesken kaiken, polki
jalkaansa, nyrkkiä pui ja niisti nenäänsä...

”Tästä täytyy tulla loppu!” huusi hän toistamiseen. ”Työväenliike on
nyt jo kasvanut suureksi vyöryväksi lumipalloksi, joka nuoskeaa lumen
pintaa myöten vierii... vierii ja vieriessään yhä kasvaa, laajenee ja
levenee... ja vierii yhä...”

”Mihin se sitten pysähtyy? Mäen alleko?” kysyi Näsmannin Hermanni, joka
ei ennen ollut esitelmää ollut kuulemassa.

”... työmies ei enää ole orja”, jatkoi puhuja. ”Hän on tästä puolin
oleva yhtä suuri herra kuin... kuin... ja senvuoksi, rakkaat
aatetoverit, tahtoisin vielä tehdä selvää työväenliikkeestä yleensä
muissa maissa, mutta erittäin täällä meidän kurjassa Suomessamme.”

”Täällä meille maksetaan niin peräti pienet palkat, että sillä hädin
tuskin elää mies... Millä sitten elätämme perheemme... Mutta työväki on
nyt suuressa liikkeessä... herroilta ja rikkailta omaisuus ja valta
pois... sitä työväenliike tarkoittaa...”

Puhuja levähti hetkisen, katseli sitten kuin sankari pitkin väkijoukkoa
ja kysyi:

”Onkohan minua ymmärretty?”

Ei kuulunut vastausta.

Mutta hetken kuluttua nousi Ollilan Mikko paikaltaan ja vakavana
miehenä aloitti:

”Joo. Tämä on nyt puhunut työväenliikkeestä... juuri niinkuin ei tästä
puolin kenenkään tarvitsisi työtä tehdä; vaan olen minäkin eläissäni
nähnyt työväenliikettä ja tiedän mitä se on, ja enköhän minä tässä sitä
saisi sanoa?”

Esitelmän pitäjä luuli, että nyt hän tuosta ukosta saapi puolustajan
asialleen, niin hyvillään kehoitti:

”Olkaa hyvä!... Hauskaa kuulla...”

”Niin, että se on työväenliikettä, kun joka mies tekee työtä, että hiki
hatusta tippuu, syö ansaitsemaansa ruokaa, perii palkkansa ja nukkuu
yönsä rauhassa... se on työväenliikettä, eikä se, että kulkee jouten,
kiertelee pitäjästä toiseen ja jaarittelee joutavia. Ja nyt kun olet
kuullut, mitä täällä ymmärretään työväenliikkeellä” (Ollila kääntyi
tuimana miehenä vieraaseen päin), ”niin alappa katsella kintaitasi ja
hommailla taipaleelle... ja jos et halua uskoa suoraa puhetta ja nyt
aivan heti, niin tästä kyllä saapi toisenlaisenkin kyydin...”

Sen kuultuaan poistui puhuja pöydän takaa. Eikä ole meidän kylässä sen
jälkeen yhtään puhetta pidetty työväenliikkeestä.

KYLÄÄ HIIHTÄESSÄNI

On maaliskuun alkupuoli.

Hyvä suksikeli houkuttelee minut liikkeelle kylään. Siellä onkin nyt
paljon puhelemista näin ennen vaaleja, joita suurena, historiallisena
tapauksena odotetaan.

Täältä minun pirttini pihalta on kiva myötäle alas jokivarrella olevaan
kylään. Tuota Tervaniemen peltoa pitkin potkaisen menemään, läheltä
riihtä, jonka pohjoispuolella on vankka kinos. Siinä on hyppyriä
kylliksi, että lennän suksineni monta syltä rikkomatta...

Ja vauhdilla kiitävät sukseni Tervaniemen navetan taitse maantielle,
joka siinä juuri laskee luikertelevana mäkeä alle, mistä kylä alkaa.

Tervaniemi on pohjoisesta tullen kylän ensimäinen talo. Vankka ja
varakas talo. Se on merkillinen talo muutenkin, mallitalo kerrassaan ja
esimerkiksi kelpaava monelle kylän talolle. Isäntä ja emäntä ovat jo
ikäihmisiä, lapset, joita on neljä, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, ovat
kotonaan kaikki. Tyttäret hoitavat karjan, pojat ja ukko muun työn
tekevät. Hyviä, hiljaisia kunnon ihmisiä ovat kaikki, vaikka heitä
kylällä ”viisaat” pitävät vähä hölmöinä, varsinkin tyttäriä, jotka
eivät ole joutuneet naimisiin, vaikka ovat jo siinä kolmenkymmenen
paikoilla. Mutta sellaisia tyttöjä ei vain ole muissa taloissa tässä
kylässä eikä varsin toisessakaan. Eivät koreile Tervaniemen tyttäret
”pluuseissa” eivätkä ”rimsuissa”; eivät kuulu mihinkään seuraan ja
harvoin kylässä kulkevat. Mutta sitä ahkerampia ovat kotonaan, ja
varmaa on, että se, joka siitä talosta emännän ottaa, saapi kerrassaan
kelvollisen ja työtä tekevän ihmisen...

Merkillinen on talo siinäkin suhteessa, että se on ainoa talo koko
pitäjässä, johon eivät vielä ”aatteet” ja uudistukset ole päässeet
leimaansa lyömään. Siinä eletään vielä vanhan kansan elämää, ja hyvää
elämää eletäänkin. Ei ole separaattoria, ei niittokonetta, ei ole ukko
suostunut mihinkään uuteen hommaan, oman päänsä pitää. Mutta kiltisti
täytyy ukkoa puhutella, sillä onpa monen isännän velkakirja hänen
punaisen loukkokaappinsa laatikossa. Ja vaikka talosta ei viedä
meijeriin maitoa ja vaikka heinä tehdään aivan ihmisvoimalla, niin
enimmin saadaan Tervaniemessä karjasta sittenkin tuloa...

Tervaniemen väkeä on näinä aikoina koetettu oikein vasiten saada
innostumaan politiikasta, mutta yhtäläinen jästipää on ukko ollut siinä
niinkuin muissakin asioissa. Rovastillekin, joka on pitänyt
velvollisuutenaan toimittaa ukolle Uusia Suomettaria, on ukko vain
arvellut.

”Ei niihin ole luottamista enempää yhteen kuin toiseenkaan... Enkä minä
äänestä enkä pane tikkua ristiin ennenkun pääsen asian päälle...”

Koetettiin tyttärille ja pojille. Kulki pappilan fröökynä lakkaamatta
Tervaniemen tyttärille selittelemässä U. S. kainalossa, mutta mitäpä ne
pässinpäät: olivat vain sanoneet, etteivät he äänestä ketään, ja
nauraneet vasten pappilan fröökynän naamaa. Yritettiin pojillekin.
Mutta vielä huonommalla menestyksellä...

Tuossapa näkyy Arviiti poika kujalla laittelevan heinähäkkiä reen
päälle. Käväisenpä tässä ohimennessä Arviitia puhuttelemassa.

”No lähteekö se Arviiti äänestämään ensi perjantaina?” kysyin.

”Olenpa ajatellut, että jos tuota lähtisi...”

Mies oli siis ainakin muuttunut... Olisikohan pappilan fröökynä
ainakin...?

Mutta Arviiti on tällä kerralla puheliaammalla tuulella kuin
tavallisesti ja arvelee:

”Kävin tässä tuonnoin kuulemassa sitä Ahmavaaraa, kun hoettiin, että se
mies tietää asioita... ja tuntuikin tietävän... Jo minäkin pääsin
käsittämään niistä puolueista, että mikä se mikin on... Olisi tässä
minunkin kukkarossani tupakkaa...”

”No tupakan tässä nyt sen kunniaksi saapi panna.”

Ja minä pistän piippuuni Arviitin kukkarosta ja antaun puheisiin.
Arviiti on näinä päivinä kokonaan muuttunut: entisestä hiljaisesta
miehestä on tullut puhelias ja innokas. Nuorsuomalainen sanoo hän
olevansa ja aikoo Ahmavaaraa äänestää:

”Eivätpä joutaneet nukkumaan takapenkilläkään, kun Ahmavaara puhua
paukutteli”, arveli hän.

”No mitä pappilan fröökynä?”

”Kävi se eilen meillä, vaan kun minä sanoin, että eipä se taida minun
mieleni nyt muuttua, niin ei enää virkkanut mitään.”

Ja muista puheista minä kuulin, ettei pyöritellä Arviiti poikaa enää
mihinkään päin. Tuntuu olevan senpäinen mies, että tekee sen kuin
aikoo.

”Kuuluuhan se taas olevan muuan suomettarelainen agitaattori.
Salmelassa tänä iltana puheen pitää”, ilmoitan Arviitille.

”Vai vielä nytkin yrittävät...”

”Meneekö Arviiti?”

”Lempo sinne lähtenee...”

Toivotan onnea Arviitille ja lähden hiihtelemään alas päin.

Tässä on Pullinki, pienoinen, vähävarainen talo. Vanhimmat lapset ovat
Amerikassa ja nuorimmatkin mikä missäkin maailmalla. Muuatta asiaa
tulen ajatelleeksi sivu hiihtäessäni tuota Pullinkia. Se on pienin talo
koko kylässä, mutta nuo vanhukset, jotka vieläkin elävät ja taloa
hoitavat, ovat kaikkein suurimman lapsilauman kasvattaneet...
kahdeksantoista yhteensä... Siellä ovat ympäri maailmaa jo kaikki, ja
niin olen kuullut, ettei ole vanhuksilla heistä isoa iloa yhdestäkään
ollut... Mitä se Jumala silläkin tarkoittanee?

Pullingin naapuri on Järkkälä, siisti punainen talo.

Siinä ovat tyttäret ja pojat koulua käyneet, ja vanhin poika on
pappina. Mutta kyllä he vain ovatkin olevinaan ylpeitä ja pitävät
itseänsä viisaampina muita ihmisiä. Ainakin siltä näyttää. Muuan
tyttäristä, Elli niminen, kuuluu olevan kihloissa toisen pitäjän papin
kanssa. Mutta hyvä mies on isäntä, Järkkälän Pekka. Järjestyksen mies
ja harrastaa kaikkea uutta ja on uusien hommien uranaukaisija...

Järkkälän naapuri on Ojala, ja talot ovat aivan vieretysten. Ojalassa
on nuori isäntä ja emäntä ja kovia politiikka-ihmisiä kumpikin. Pitkin
talvea on näiden naapurien, Järkkälän ja Ojalan, väen kesken ollut
lakkaamaton jankkaus puolueista, mutta nyt kun vaalit lähenemistään
ovat lähenneet, on heidän keskinäinen sopunsa mennyt aivan pilalle.
Eivät seurustele toistensa kanssa, ja sitä määrää on, että hyvän
huomenen toisilleen sanovat. Niin äkäisiä ovat molemmissa taloissa.
Saapa nähdä, leppyvätkö sittenkään, kun nuo onnettomat vaalit ovat
ohitse...

Niissä vaaleissa ihmisten mielet tuntuvat olevan. Joka ainoa, jonka
tiellä kohtaan, arvelee joko aluksi tai lopuksi:

”No ensi perjantaina se on ensimäinen vaalipäivä...”

Tuo se on kummempi mies muita tuo Maikkulan isäntä, tarkoitan, että
siinä on henkeen ja vereen asti niin täydellinen suomettarelainen, että
naurattaa. Kaiken talvea on hän ollut liikkeessä puolueensa asioita ja
aatteita levitellen. Ei muuta ole joutanut tekemäänkään. Hyvä kuuluukin
olevan puhumaan, ja mainion selvillä on hänellä kaikki asiat. Ei
hänestä, tuosta purevasta ja lihavanlaisesta miehestä, kukaan uskonut
tulevan semmoista innokasta puoluepukaria. Ja sattuma se taisi hänet
sodan rintaan pannakin. Oli syksyllä ollut Maikkulassa muuan
meijeriherra, jonka tiedettiin olevan suomettarelaisen. Se herra viipyi
melkein viikon Maikkulassa — ja pitkät olivat heillä olleet muut
puheet, koskapa oli jäänyt separaattorikin korjaamatta. Ja kun herra
oli mennyt, oli Maikkulan Eemeli kuin uudestakastettu eli miksikä häntä
nimittäisi.

Silloin alkoi jo ”aatteistaan” puhua, routavuosista ja tästä nykyisestä
senaatistamme. Mutta kun ei saanut mitään aikaan omassa kylässään —
sillä sen mitä hänellä oli sanomista, tiesivät muutkin, — suori hän
sukset jalkoihinsa ja hiihteli pitkät matkat laitapitäjään. Siellä
olivat lyömättömät maat ja kiitolliset kuulijat. Ja niin kerrotaan
kylällä, että vähä väliä on Maikkulan Eemeli kirjoittanut
meijeriherralle, antaen tietoja, kuinka hän työssään menestyy, ja
ilmoittaen missä määrin hänen puolueensa kasvaa. Sillä — niin
kerrotaan myös — tuo meijeriherra on ikäänkuin hoijakan vapa, jonka
ympärillä töitä tehdään ja piiriä laajennetaan. Mutta koska täällä
pohjan puolessa ei ole kuuluvissa eikä näkyvissä toista niin
innokasta ja sievätekoista miestä kuin Maikkulan Eemeli ja koska hän
kuuluu meijeriherraltakin saaneen suuret kiitokset innokkaasta,
isänmaallisesta työstään, on hänelle annettu kunnianimeksi
”Pohjoisnapa”.

Jopahan näkyy olevan Eemeli kotonaan, poikki pihan näkyy menevän... ja
tänne päin silmä... ja näkyy nyt puhuttelevan outoa miestä kuistin
edessä. — Kun hiihdän aivan vieritse, niin kuulen Eemelin sille
toiselle sanovan:

”Meidän on voitto oleva... isänmaa on pelastettava...”

Niin isänmaallinen mies on Maikkulan Eemeli!

Vai luuletteko, että hän tyhjää on isänmaalle tarjonnut! Ei suinkaan.
Sillä hän on painostaan kevennyt lähemmäs kymmenen kiloa — nyt tänä talvena
kevennyt, hiihtäessään laukullinen ”luvallista” kirjallisuutta
selässään, pitkin ja poikki pitäjää.

Eemeli Maikkulasta puhuessani muistan toisenkin kummituksen: tuon
Yliniemen Susannan...

Tavallinen ihminen oli Susannakin viime syksyyn asti, mutta siitä
saakka on ollut kuin lentävä lintu. Ei sitä uskoisi, että ihminen niin
saattaa muuttua. — Mikä lie ollut joku kristillinen asia, jonka vuoksi
maailmanmainio, ikuinen neiti Käkikoski kävi tässä meidänkin kylässä...

Ja hänestä se oppi Yliniemen Susannakin. Alkoi saarnata ja ”tehdä
selkoa”. Ja koska Susanna oli neiti Käkikoskella nähnyt komeat rillit
ja koska hän uskoi, että rillit kuuluivat agiteeraustoimeen, hankki
hänkin sellaiset ja silmäili niiden takaa samoinkuin oli nähnyt neiti
Käkikoskenkin silmäilevän...

”Sopiihan nämät minulle?” oli hän kysynyt tuolta Auttosen Penjaamilta,
joka on oikein komea poika, mutta suuri hulivili ja tyttöjen ystävä.

Mutta ei ollutkaan Penjaami vastannut, oli vain pyrkinyt likemmä
Susannaa, että hän ottaa ja halailee ja kukaties suuteleekin...

Mutta siitä oli Susanna suuttunut ja sanonut niinkuin oli arvellut,
että neiti Käkikoskikin olisi sanonut.

                                                  ⸻

Olenpa tässä miettiessäni hiihtänyt useita taloja sivukin.

Nyt olen Pekkalan luona. Mitähän siellä Pekkalan vanha vaari miettinee?
Olisipa sitä soma tavata, että kuulisi mitä ukko, vanha viinamies,
näistä nykyajan asioista arvelee. Siinä on ollut kiva mies aikoinaan ja
terve ja niin juoppo, ettei tiedä vanhempikaan kansa täällä semmoista,
niin väkevää viinamiestä olleen. Entisestä talostaan on ukko saanut
eläkkeen, mutta vieläkin hän, kun osuu maille pääsemään, ottaa kovat
ryypyt, niin parantumaton on, vaikka on jo liki kahdeksankymmentä
iältään. Hänen entiset markkinatoverinsa ja hauskat pomoveikot ovat jo
aikoja sitten olleet maan mustissa mullissa. Hän, Pekkalan ukko, on
tänne jäänyt ikäänkuin muistomerkiksi entisiltä ajoilta. Sillä
verrattoman parempina pitää ukko entistä aikaa, jolloin ei ollut
rautatietä, vaan hevosilla kuljettiin pyörryttävän pitkiä matkoja.
Hämeen maassa on ukkokin monta kertaa käynyt ja mielellään muistelee
matkojaan. On niillä retkillä ryypätty, viikoittain herkeämättömässä
humalassa, ja hauskaa on ollut...

Mutta tuossapa ukko tuleekin, keppi kädessä astelee.

”No päivää, vaari. Mihin vaari nyt on menossa?”

”Menen käymään Tikkalassa... Fransi kuuluu tulleen kaupungista ja oli
pyytänyt tulemaan, että häneltäpä taitaisi löytyä puoleen kuppiin”,
ilmoittaa ukko naurussa suin.

Verrattoman vankka ja terve hän näyttää olevan vieläkin, vaikka sitä
taitaisi olla melkoinen lampi, jos kaikki viina olisi yhdessä, mitä hän
on juonut...

”Kun välistä, kun hyvin oli voitettu markkinoilla, juotiin kaksi ja kolmekin viikkoa,
etten minäkään joutanut housuja ollenkaan jalkaan
panemaan sinä aikana... Mitä ne tämänaikaset juopot... jonkun vaivasen
litran...”

Punainen on vieläkin naama niinkuin kuparikattilan kylki.

Kun sanon, että nyt ensi herrainpäivillä tulee laki semmoinen, ettei
koko maahan saa tuoda viinaa eikä myydä sitä, niin naurahtaa ukko:

”Sen tehkööt... vaan on sitä ollut toisenlaistakin aikaa... minunkin
eläissäni.”

Ja tyytymätön ilme naamassaan lähtee ukko köpittämään Tikkalaan päin,
jossa toivoo Fransilta puolikuppisen saavansa.

Olisi todella hauska tietää, mitä hänestä tämä nykyinen raittiusväki
arveleisi?

Mutta tuollapa tulee vastaani kaksi komeaa tyttöä... Alaniemen Sandra
ja Junttilan Anna näkyvät olevan. Kylän pulskimpia tyttöjä. Sandra
kuuluu olevan salakihloissa tämän nykyisen opettajan kanssa, vaan ei
kuulukaan Alaniemen ukko vävyksi pyrkivästä pitävän... Niin on
sanottu... Mistäpä minä tiedän, onko tosi...

Junttilan Anna on minusta vielä mieluisempi neito kuin Sandra. Anna on
vikkelä tyttö, hyväpäinen ja lahjakas. Kansanopistossa on ollut ja
kosijoita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaan ei ole vielä kukaan
kelvannut. Ketä sitten vartonee? He ovat kumpikin innokkaita nuorison
rientojen kannattajia ja Anna varsinkin pystyy vaikka mihin. Pitää
nuorisoseurassa puheitakin, että paukkuu...

He seisahtuvat puhelemaan ja Anna sanoo:

”Mutta eikö ole kauheaa, kun se Pohjoisnapa” (tarkoittaa Maikkulan
Eemeliä) ”on siellä hiihtoretkellään saanut kaikki suomettarelaisiksi!
Senkin syöttiläs... Vaan tänne on nyt juuri tullut koululle kaksi
nuorsuomalaista ylioppilasta Helsingistä... Ja heidät meidän pitää
saada puhumaan tuonne syrjäkyliin, vaikka mikä olisi... Me olemme juuri
Sandran kanssa koululle menossa... Lähde nyt mukaan sinäkin... Pitää
meidänkin jotakin toimia... Suomettarelaiset liehuvat kuin paha henki
joka paikassa... Nytkin taas on tullut muuan agitaattori jo
Salmelaan... Tänä iltana kuuluu puheitaan pitävän...”

Anna on innossaan, puhuu lämmöllä, että posket punottavat...

”Käänny takaisin sinäkin!” pyytää hän vielä. ”Vaalit ovat juuri ovella,
emmekä oikeastaan ole mitään toimittaneet.”

Jo innostun minäkin.

”Jospa häntä lähden takaisin, koska on näin komeita kumppaneitakin...”

”Ole nyt...!”

”Sandralla sinne koululle taitaa olla muutakin asiaa...”

”Joko taas...!”

Me lähdemme koululle päin. Kirkas, kaunis on maaliskuun päivä ja
taivaan sini jo kevättä tietää, huikaisevan valkoisilta paistavat
lumiset vaarojen laet kahden puolen valtavan joen uomaa, ja metsä
niiden kupeilla pohottaa lempeän vihreältä...

”On niin kaunis tämä Suomenmaa, tämä isäinmaa... on niin ihana koko
Pohjola ja taivas niin sininen ja sileä...” sanoo Anna ajatuksissaan,
kun nousemme koulun pihaan.

KEVÄÄN ENTEITÄ

Jopa tulit, tuttavani, vares, vanha ystäväni.

Eivät tietenkään ihmiset siellä, jossa kaiken talveakin kuulevat
vareksen kajahtelevan basson, osaa tuolle hauskalle linnulle oikeaa
arvoa antaa...

Taitavat vihatakin sitä harmajan palttoonsa ja rääkkyvän äänensä
vuoksi.

Mutta meille on vares ensimäinen kevään merkki, samoin kuin se
syksyisin on viimeinen lähtijä, pelatessaan vaakkuilevaa valssiaan
riihen katolla lähtöpäivän aamuna. Me olemme oppineet sitä rakastamaan
ja vaikka ei vareksen ”soitto olekaan suruista tehty”, viehättää sen
ääni kuitenkin rakastavaistenkin korvia. Muistelkaamme vain, millä
erinomaisella kunnioituksella ja antimella vares ilonsa ilmaisi Jukolan
Juhanillekin, koska Juhani istui Männistön Venlan kanssa pellon
pientareella. Oikeastaan se oli Eeron unta, mutta luultavasti siinä
kuitenkin oli totta toinen puoli.

Tässä kun oikein ilmat lämpesivät, lumi alkoi sulaa ja eteläinen tuuli,
sanoivat muutamat:

”Kesän se tästä tekee.”

Mutta siihen toiset heti vastaan:

”Mitä hulluja. Eipä vielä ole kuulunut eikä näkynyt varestakaan, vanhaa
ystäväämme.”

Mutta nyt se on tullut. Se oli ensiksi nähty pappilan tunkiolla, jossa
tiettävästi aina on viljemmälti ”ylösleikkauksia”’ kuin muualla. Hyvä
mieli tuli kaikille, sillä nyt saapi olla varma, että tulee kesä;
vares, vanha ystävämme, on sen tulollaan ilmoittanut.

Tietenkin niitä on muitakin kevään enteitä, merkkejä maassa ja
taivaalla. Jurttulan vaarin vasemmassa nilkassa ja monessa muussa
paikassa, jotka kaikki suloista suvea ennustavat. Mutta kummallisinta
on, että taatuimmatkin merkit välisti pettävät, varminkaan kevään enne
ei pidä paikkaansa. Onhan tapahtunut, että vaikka vareskin on saapunut
ja alkanut pesäänsä valmistella, onkin tullut takatalvi, jota on
kestänyt monta viikkoa. Yhtä epävarmoja ovat taivaan ja maan merkitkin,
vaikka niihin vanhat luottavat ja niistä nousevillekin polville
ilmoittavat. Ei ole Jurttulan vaarin nilkan pakotuksestakaan aina
taikaa. Saattaa olla suoja-ilmoja viikon kaksi, vaan sitten alkaakin
yökylmiä ja päivillä kuostetuulia, ja niistä ei Jurttulan vaarin jalka
tiedä mitään.

Mutta minulla on varma merkki, kevään enne sellainen, joka ei koskaan
petä. Otan ja juttelen sen nyt, että muutkin kuulevat ja siitä tietävät
avovettä odottaa ja valmistautua kevättä vastaanottamaan.

Saattaa olla vielä täysi talvi, pakkasiakin pitää melkoisia, ei ole
päivä vitiä rikkonut, sanalla sanoen, täysi talvi on vielä olemassa.
Silloin jonakin päivänä näet pitkän rivin tukkipoikia kävellä vihmovan
tukkijoelle päin. Eillimmäisillä on laukut selässä ja laukun kielen
päällä komeasti välkkyvät uudet, vasta kiitettävällä tavalla voidellut
tukkisaappaat.

Ne astuvatkin reimasti, millä hattu, millä vanha kakilakki päässä.

Mutta jälkimmäiset ovat köyhempää sakkia. Heillä ei ole laukkuja,
joka on tukkipojan valtakirja. Ei näy heillä uljaita, uusia
tukkisaappaitakaan. Mustassa säkissä on heillä ”maallista tavaraa” mitä
on, ja veltompi on heillä käyntikin.

”No nytkö jo tukkijoelle? Talvihan nyt vielä on!”

”Niin on. Mutta ensi viikolla on kova suvi, joka kaikki pikkujoet
tulvilleen nostaa”, vastaavat he.

Ja sen olen merkinnyt, että siitä päivästä saapi alkaa kevättä
toivomaan, ja epäilemättä se tuleekin. Niin, että tahdoin vain lyhyesti
sen tässä sanoa, jos sattuisi niinkin tietämättömiä, etteivät sitä jo
ennestään tiedä.

                                                  ⸻

Nyt tänä keväänä on ennustettu varhaista kesää. Ja siltäpä taitaa
näyttääkin. Mutta minä epäilen. Ei ole näkynyt yhtään tukkipoikaa vielä
liikkeellä.

Tuskin kenellekään on käynyt niin hullusti kuin Mustapään Iisakille,
joka on vihollisen visu ja saita, rahan ahne, että vapisee, kun näkee
markan. Kuinkapa kävi?

Kävi niin, että oli Iisakilla heiniä kosolta myydä. Kävi ostajia, koska
monelta taholta valitettiin rehujen puutetta. Mutta eipä myynyt
Iisakki, verean hintaa heinillään piti ja pitkää kevättä ennusteli.
Silloin mietittiin miehissä, mikä konsti Iisakille tehtäisiin, että
myisi heinänsä tavallisesta hinnasta. — Ja hoksattiinkin konsti.

Tuli lämmin päivä, vainioilla jo päiviä näkyi ja kujat olivat paljaina.
Silloin pantiin lähetystö Iisakin luo. Ja lähetystön asiana oli
valehdella Iisakille, että västäräkkejä on jo nähty ja että on jo täysi
kesä Oulun puolessa, lehmätkin jo laitumella.

Iisakki uskoi, hätääntyi ja arveli:

”Taisivat jäädä minulta heinät myymättä. Voi peto kuitenkin! Vai on jo
västäräkki täällä. Siitä ei ole kun kolme viikkoa sulaan veteen, voi
kuitenkin.”

Silloin eräs lähetystön jäsen oli armahtavainen ja neuvoi:

”Jos minä sinuna olisin, niin kuuluttaisin huutokaupan, ja myisin
menemään. Kesääntyväthän ne heinät kuitenkin, ja saanetko tulevana vuonna
mitään.”

”Olisikohan niitä huutajia?” riemastui Iisakki.

”Kai niitä nyt vielä joku olisi, vaan kun vielä viikkokin kuluu, niin
tuskinpa enää kukaan heiniä ostaa.”

Ja ensi sunnuntaina kuulutti Iisakki huutokaupan, johon kertyi kovasti
väkeä. Mutta ei puoltakaan hintaa saanut Iisakki nyt heinistään.

Ja kuuluu nyt jälestäpäin saaneen tietää, ettei västäräkki ole
vieläkään saapunut.