I.

Aamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päivän
eväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisesti
perkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrä
tulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneet
aamu-askareensa tehdyksi.

Neljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.

Lakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaan
halki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää ja
lapattiin vikatetta.

Etumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksi
renkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä teki
veropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.

Melkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillä
vanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljon
puhua.

”Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa”, tahi ”siinä
se on taas syrjä joka puree”, eli muuta sellaista oli hänen tapansa
vaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle,
eikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässä
pysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen ”höyryllä
ajaminen”, niinkuin he sanoivat.

Mutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansa
mättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyään
sitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoa
kohden, missä eväät olivat.

Ennen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillä
hän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerran
hetkiseksi tarkastelemaan taivasta.

Aterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiesten
pakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisesta
heinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu pois
ovilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty,
pistettiin miehissä piippuun.

Aamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu ja
heitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainen
kylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, ja
puhalteli lönkällänsä savuja.

Miesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus,
joka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönyt
vankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi mies
siinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, mutta
vanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä ja
hän torjuu päältänsä unen painon.

Ei ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painui
rentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammasten
väliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki,
vanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehen
uudestaan ryhtymään puheesen.

— Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissa
ajatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.

— Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei ole
nähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinään
ruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jo
näyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässä
kauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuu
kotokulmilla loppumaan, niin ajappas kaupunkiin. Enpä ikänä unohda
sitäkään tempausta, minkä hän keväällä teki kiireimmällä työnajalla.
Temmata hevonen parista äkeen edestä ja lähteä reisuun! Kun minä
panin vastaan, ärjäsi poika riiviö vaan, että ”elä löpise vanha
hassu, onhan se päivä äestää huomennakin”. Mutta sinä huomenna tuli
sade, joka myöhästytti toista viikkoa kauran kylvöä, ja saaliista
siitä kaurasta ei enää tule.

— No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa,
ryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan
oli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos,
viheltäen hiljalleen. — Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja
minun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni
edestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä
aika hyvät ryypyt.

— Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti
ymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä — jatkoi hän — että useasti
olet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä
sinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies,
kun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi
jälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa
ei ole talonpitäjää, joll’ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä
lähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja
kuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän
aikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen,
mutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk’ei vielä ole ensimmäinen vuosi
lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin
vähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies
niinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin.
Armoitteli liiaksi ainoaansa.

— Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies
ladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.

— Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi
Eerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se
oli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle
eläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt
määrätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään
tuleeko pojasta kalua.

Jussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.

— Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. — Olkaa
huoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo
kahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi,
vaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa
olleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin
kievariin —

— Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä,
vaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka
penni.

— Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli
lystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös
hevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on
herra ja kellä on hevonen.

— Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen
haihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta
ulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi
kukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja
kieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.

— Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka
näy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten
herroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa.
Eihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin
minäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.

— Mitä se kirjoituksen konsti siihen kuulun. Se herra on, jonka ei
tarvitse työtä raataa, väitti Jussi, ja samaa mieltä olivat toisetkin
miehet, että ne ne herroja ovat, jotka elävät jouten, rahoilla vaan,
syövät ja juovat hyvin ja kulkevat herrasvaatteissa.

Eerikki yksin oli toista mieltä. Hän oli tässä joukossa ainoa sitä
vanhempaa sukupolvea, joka oli tottunut huomaamaan suuremman eron
herran ja talonpojan välillä, kuin nykyaikaiset nuoret miehet.

Vielä rautoja hiottaissa väitettiin tuimasti asiasta, joka nyt
oli jo kokonaan kääntynyt pois isännästä, ja olisi ehkä väitelty
pitemmältäkin, mutta isäntä ilmestyikin samassa itse niitylle.

Hän tuli polkua pitkin metsästä ladon editse miehiä kohden. Käynti
oli koko lailla horjuva, silmät pullistuksissa ja kasvoilla rasvainen
puna.

— Hyvää päivää, pojat, huusi hän käheällä äänellä, tultuaan
lähemmäksi miehiä.

— Sillä tavalla sitä kapteenikin huusi leirillä, kun tuli poikia
katsomaan. Mirnaa! Olette siellä koukkusissanne nenä mättäässä,
ettekä osaa seista suorana ja vastata, että ’jumala varjelkoon’,
herra isäntä.

Jussi, jota yhdessä isäntänsä kanssa oli marssitettu valkeissa
housuissa Parikkalan kankaalla, nosti vikatteen sivullensa pystyyn.
Toiset nauroivat, mutta Eerikki jatkoi äänettömänä vikatteensa
hiomista.

— Se on oikein, Jussi, että taidat vastata, kun herrasi ja isäntäsi
sinua tervehtää. Pane pois aseesi, sinä olet ryypyn ansainnut.
Saakeli — jatkoi hän puhettaan, pyyhkien hihallaan kasvojansa —
että täytyy yksin kulkea niinkuin orpopojan, eikä saa koko kylästä
enään edes puhekumppania. Mikä menee heinään, mikä minnekin,
ja kauppiaskin läksi tän’aamuna Loviisaan kylpemään. Hyvät oli
läksijäiset niinkuin herroille sopii, vaan kun kaikki läksivät
tiehensä, läksin minäkin. En sentään lähtenyt yksin, sillä Hinkkalan
Joppi ei ole kernaasti aivan yksin, katsokaas tätä — ja hän kaivoi
povestaan pullon. — Isäntä vieraan väärti, sanoi hän vieden pullon
huulilleen. — Kas noin, maistappa Jussi. Kyllä se on hyvää, kymmenen markan
tavaraa. Eikä Nuurperi huonoa käytäkkään, ei sano sietävänsä,
kun sillä on katari.

Jussi otti ahnaan ryypyn. Oikein pärskitti ja ryitti.

— Mikä katari? kysyi hän Jopilta.

— Etkö sinä tiedä mikä katari on? Mutta mitä te tiedätte, te. Se on
se, kun ei saa mitään huonoa nautituksi, ei syödyksi eikä ryypätyksi,
eikä aina hyvääkään säälleen. Oksennuttaa vaan. Nuurperiakin kuottaa
joka aamu, että on sisälmykset särkyä, ja sillähän sen täytyy
Loviisaan lähteä. Kuulutaan siellä tehtävän terveeksi. Tahtoi hän
sinne minuakin, kun se närästys on alkanut vaivata, vaan en minä
vielä, eikä tästä talon toimilta niin vaan pääsisikään. — Jaa
helkkarissa, anna maistaa toistenkin miesten.

Jussi, joka oli syventynyt tarkastelemaan lappua pullon kyljessä,
ojensi sen toisille.

Eerikki ei ryypännyt. Hän oli kärtyisän näköinen ja sanoi väkeväin
vaan raukaisevan näin helteisenä päivänä, ja varsinkin ruuan päälle.

— Niittoa tässä pitäisi riennättää, kyllä tämä jo murkina tunniksi
riittäisi, tuumi hän. — Olisit pysynyt pulloinesi kotona.

— Elä neuvo minua, Eerikki. Elä neuvo viisaampaasi, joskin olen
nuorempi. Sitäkö vietävää siellä kotona yksin.

— Olisit ottanut vikatteen tahi haravan mukaasi edes tuon pullon
asemasta. Kyllä täällä on seuraa.

— No, no vaari, vastasi Joppi mahtavana. — Jollei elätä talo yhtä
miestä työtönnä, niin jääköön hiiteen sitte koko talon pito.

— Jospa elättäisikin yhden siivolla menolla, mutta tällä tavalla
tulee meitä nytkin viisi, jos tässä koko päivä sinun kanssasi suuta
soitetaan. Elä luule Joppi, että sinulle vahinkoa tarkoitan tällä
puheella, mutta suoraan sanoen, minä olen sinua katsellut jo pahaisna
poikana, ja —

— Elä luule lukkari, että pappi virren alkaa, vai olen minä ”sinä”
sinun suussasi, rähjä —

— Mutta minä rohkenen sinulle puhua suuni puhtaaksi, jatkoi Eerikki
urheasti — ja sanon, ett’en rehellisenä miehenä julkea sinulta
vajaasta päivästä ottaa täyttä palkkaa, kun sinä itse et etuasi
tajua. Tehköön sen kuka tahansa muu, mutta Eerikki ei tee sitä.

— Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla
rahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla,
juo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme
ryypyn. Kas tätä!

Hän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden
puolen:

”Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,
Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa”.

— Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.

— Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat
naureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.

— Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä
taitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että
kannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä
arvelette?

— Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan
saapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen
varren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen
rautansa oikein purevaksi.

Hän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa.
”Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä” luki hän lyödessään
lapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten
lisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että ”puri olkoon nimesi” ja
iski vikatteensa heinään.

Sillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut
hänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä
Jussi asteli isännän perässä ladolle.

Kun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen
toinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla,
niin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän
aivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui
kynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä
papereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi
eroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne
olivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi
joka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten
taiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen
taskussaan.

— Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen
lakkinsa toiselle korvalle.

Jussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy
niin kovalla kiireellä kuin nakki.

— No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.
Tämä on lystiä näin heinässä, Jussi.

— Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan
ensin määrä kuinka monta.

— Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett’ei
taida enempää jaksaa.

— Kyllä se passaa paikalle —

Löivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä
heinäaikana ja poutapäivänä.

Olikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita
aamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina
painuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta
ääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen
yhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä
virkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni
Jopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon
ovella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.

Vaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille
kiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan,
huitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja
päästi pahan kirouksen.

Niittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja
pyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.

— Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi
Heikki.

— Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies,
harmillisesti naurahtain.

— Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että
yksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin.
Maksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana — korttiahan
ne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui
Eerikki.

Mutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen
ja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan
rengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja
jatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi
suorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa
vaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin
tulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin
vahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman
palkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä,
sillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä
vajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi
muualle rahatöihin.

Ladossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin
rientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.

Jussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa,
kun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta
se alkoi tuntua hänestä sellainen ”herras-elämä”. Hän pitikin Joppia
oikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada
elää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta
ollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!

Ylenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki
korvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa,
paperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa,
kun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin
ilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi
mihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan
jo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin.
— Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä
juoksu — aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka
pehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.

Toisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein
aina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille
paremmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau’an, kuin oli
palkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun
harjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.

Niissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.

— Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan
uudestaan pakkaa sekoittamaan.

— Heh heh heh! Etkö sinä sitä huomannut? Vai et saakelikseen
huomannut, ja minä juuri otin sen pakan päältä, otin vallan
koetteeksi, pitikö huomaamasi. He, pane pakkaan takaisin, häh häh! Ja
Joppia nauratti niin että oli ojentua, mutta Jussissa heräsi pieni
epäluulo.

— Otetaan pois se pullon loppu. — Kas niin, koetappa nyt osaatko
nakata tuohon koivuun. Jos osaat, olet piston voittanut, sanoi Joppi.

— Jaa tällä pullollako nakata?

— No sillä juuri, mitä siitä on säästää.

Jussia vähän säälitti niin kaunis kapine, mutta koetti hän sentään
taitoansa, ja pullo meni pirstaleiksi koivun kylkeen.

Jatkettiin peliä ja jo rupesi Jussikin voittamaan. Häntä hävetti
hieman, että oli äsken huomauttanut isäntää siitä kortista. Ehk’ei
sillä ollut siinä mitään petoksen aijetta, näytti vaan muuten
vikkelyyttään. —

Kuusi pulloa oli pelattu ja kolme tullut kummallekin.

— Tuuritaanko? kysyi Joppi. — Etteikö tuurita? Mitä pelkäät?
Joppi tuurii aina, sehän vasta asiasta selvän tekee. Keväälläkin,
muistatko, kun Nuurperin kanssa rattaita pelattiin — niitä
turkulaisia — niin tuurittiin, vaikka oli satamarkkanen vastassa, ja
tällaista rätkäystä sinä —

— Mutta jos häviän koko pelin ja nyt olisi vaan puoli.

— No ei se sitten peliä olisikaan, jos aina tasan pantaisi. Ja jos
häviit, niin onhan sinulla palkkaasi vielä paljon saamatta, eikä raha
sukua ole, että sitä surra kannattaisi.

— Kunhan vaan ei loppuisi kesken.

— Toista sitä myntätään, aina uutta.

— Ei, vaan minunpa palkkani jos ei riittäisi —

— Elä sure, kyllä minä siitä räkninkin pidän.

Jussi suostui ja hävisi koko pelin, kuusi pulloa olutta, ja oli hänen
mentävä nyt hakemaan niitä kirkonkylän kievarista. Joppi laski kuuden
pullon hinnan hänen kouraansa ja varoitti puhumaan asiansa emännälle
kahdenkesken. — Kyllä se antaa, sanoi hän, kun kuulee kelle sitä
viet. Tyhjennä eväspussisi ja koeta rientää, sillä minua alkaa
kuivattaa. Vähemmässäkin helteessä jo, oh hoh!

Renki läksi kiirein askelin ladosta ja hävisi niityltä metsäpolulle
rohtiminen reppu kaulassa.

Joppi yksin jäätyään heittäysi pitkälleen.

Häntä kovin raukaisi viime yötinen valvominen, vaan hän päätti
kumminkin pysytellä valveilla siksi, kunnes saisi olutta.

— Äs, kun janottaa, pitää juoda purakasta piimää. Jatkakoot miehet
vedellä, jos haluttaa.

Hän nousi istuilleen ja joi. Tuntui taas vähän virkeämmältä.

— Mitähän nyt tekisi — tuumi hän.

Siinä loikoili talon isäntä, nuori mies, tai pikemmin vasta mieheksi
tulossa, vaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt mennä edes katsomaan
niitä kolmea miestä, jotka tuossa kappaleen päässä ladosta niittivät
hänen heinäänsä, että niittävätkö ne, vai makaavatko. Jussi kyllä oli
varmassa toimessa, kunhan vaan pian palaisi. Muiden toimista hän ei
lukua pitänyt.

Talvella, isän kuoltua, ei Jopilla ensin ollut ajatusta talon pidosta
mihinkään suuntaan, vaan kun isävainaan pienet rahasäästöt olivat
loppuneet, silloin alkoi koko isännyys tuntua hänestä joltakin
sellaiselta pahalta, liikapainolta, josta keinolla tai toisella
pitäisi päästä.

Että työt hiukankaan kulkisivat tasapainossa naapurin kanssa,
siitä olisi hänen pitänyt — jos vähänkään olisi asiata ajatellut
— kiittää muonamiestään Eerikkiä. Sillä hän kävi niinkuin vanha
seinäkello, oikein pitkävetoinen, jonka Jopin isävainaa vielä
eläissään oli vetänyt käyntiin. Ja varmana voi pitää, että se vuoden
kävi, vaikka kyllä ontuen jo, sillä Joppi tölmi ja rukkaili sitä
yhtenään. Mutta yhtä varmalta näytti, että kun se kerran seisattuu,
niin ei Hinkkalan talossa enään ollut sen vetäjää.

Alussa oli äiti myös ohjaillut talouden toimia, mutta Joppi oli ollut
huomaavinaan, että äiti koetti hänen vapauttansa, itsenäisyyttänsä,
rajoitella, ja pani senvuoksi isänsä tekemän kauppakirjan puustavin
mukaan täytäntöön. Hän muutti äitinsä asumaan pieneen, yksinäiseen
kamariin pihan laidassa, ja antoi hänelle sinne eläkkeen.

Nyt Joppi kieriskeli ja hikoili ladossa.

— Oih, kuinka riivatun pitkältä tuntui aika odotellessa. Kun nyt
olisi ollut muassa se uusi korttipakka, vaan senkin piti jäädä
kotiin. Olisi tässä nyt merkkaillut niitä — nämä vanhat alkaa jo
joka mies tuntea. Hän sentään katseli vielä kertaalleen vanhankin
pakan, taitteli joistakuista korteista lisää kulmia ja teroitti
mieleensä. — Näillä vanhoilla on sentään niin helppo pelata
tuollaisten Jussien kanssa —

Hän kääntyi selälleen heinille, kädet pään alla. Katse osui ladon
kattoon.

— Siinä on vielä vanhoja nuijalautoja, vaarivainaan halkomia. Kyllä
näkivät vaivaa silloin, kun eivät ymmärtäneet sahata. Veistellä
nölkkiä ensin puhteilla säkillinen nauloja, ja sitten säkkineen,
nuijineen metsään! — Kuinkahan ne silloin mahtoivat elää, kun ei
tämä talonpito nyt kannata. Mutta niillä oli viina omasta viljasta
ja polttivat nurkan takaisia, sellaisia haisevia palturia, joita
Linnantakaiset vielä markkinoillakin polttavat. — Ja mitä ne ennen
vanhaan tiesivät tästä elämästä. Eivät ne osanneet herroiksi elää,
eikä herroja ollutkaan kuin pappi ja vallesmanni, ja ne nyt ei paljon
merkitse —

— Ei nyt enään talonpito kannata, sanoi Nuurperikin yöllä, kaupat ne
on, jotka vetelee, kaupat ja virka. — Tiesi hänen, mutta mahtavasti
se kauppias vaan elelee. Eikä kehrää silkkiä Jusliinikaan, vaikka
on vaan komsarjuksen palkka. Istuu kievarissa aina. Ja Tukki-Oskari
sitten! Se porho kääntää rahaa kuin muutakin paperia — —

Jos möisi tämän talon, elelisi rahoilla vaan ja tekisi kauppoja. Tai
lyöttäytyisi Tukki-Oskariin ja möisi ensin metsän —

— Hoh hoh hoijaa — Joppia haukotutti pitkään ja aatos alkoi käydä
sekavaksi.

Hän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta
naimisestakin. Tunsi hän rikkaita tyttöjä, niinkuin esimerkiksi
Sillanpään Alman. Hän oli kerran kaupunkimatkalla huomannut, että
kyllä se tyttö läksisi, jos koettaisi. — Ja kaikki tytöthän hänestä
pitivät — ei ne nahjuksista pidäkään. — Iitakin, oma piika —
jaah, mutta niittenhän piti muistaakseni tulla tänne haravoimaan —
missähän ne viipyy. — Pitää asettua ovipieleen maata ja kun Iita
tulee ja astuu latoon, käydä jalkaan ja vetää heiniin —

Mutta uni voitti, Joppi kääntyi kylelleen ja siihen ovipieleen
heinille nukkui.

Piiat tulivat ja yht’aikaa tulivat niittäjätkin päivälliselle,
Eerikki morkaten piikoja, että olivat liiaksi viipyneet. Samaan
liittoon saapui Jussikin kievarista, reppu pullollaan kylessä.

Joppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei
tullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti
nukuksiin.

Iltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja
kolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata,
täytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.

Isäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja
joivat oluet poskeensa.

Kun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa.
Sanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä
kotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka
eroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja
kaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt
yhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten
kuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.

Jussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi
lähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä
nukkua.

Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä
korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä
se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei
ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo
kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.