SISÄLLYS:

Ylijunailijoita.
Augusta.
Lottien juhlissa.
Matkustaja käyttää väärää nimeä.
Karkaava aviovaimo.
Lahden kaupungin lumoissa.
Retkeilemään — ei retkuamaan.
Eriskummallinen Juhana.
Lappalaisten parissa.
Rakasta vihollistakin.
Filmitähtien kimpussa.
Pyhän Olavin verinen elämäkerta.
Vapunpäivän vietto.
16 lapsen äiti.
Hyveen palkka.
Helluntain hurmiossa.
Vanhoista reservikasarmeista.
Mustalaisnainen.
Nurkkapatrioottien nurkkapatriootti.
Kun luonto otetaan lääkäriksi.
Todellinen nainen.
Maailman iloisimmat urheilukilpailut.
Uskon yhteen kummitukseen.
Diasporan suomalaiset Tukholmassa.
Rautatiet, mukavin ja turvallisin kulkuneuvo.

1.

YLIJUNAILIJOITA.

Ylijunailijat juuri kiidättävät meidät maailman kylille. Sen tähden
olkoon heistä ensimmäinen maininta.

He matkustavatkin jokaikisessä junassa. Ja lisäksi he tulevat
puhuttelemaan jokaikistä matkamiestä, ainakin tutkimaan jokaisen
pilettejä.

Ei koko maailmassa saata olla parempia ylijunailijoita kuin
Suomen valtion rautateillä. He ovat yhtä täsmällisiä kuin muinoin
keisari Wilhelmin valtakunnan, Saksanmaan junailijat. Mutta heillä
on vielä yksi etu, jota näillä ei ollut. He eivät koskaan ota
lahjuksia vastaan, eivät edes yhden nikkelimarkan arvosta. En ole
pitkän elämäni aikana koskaan tarjonnut heille juomarahoja, enkä
ole koskaan nähnyt kenenkään toisenkaan sitä tehneen. Enkä ole
edes kuullutkaan sellaista tapahtuneen, enkä liioin, että kukaan
ylijunailija sellaista olisi vastaanottanut. Saksassa matkustin
kerran makuuvaunussa Berliinistä Amsterdamiin 2:lla saksanmarkalla,
joka hupsahti junailijan taskuun. Mallikelpoinen sielläkin oli
järjestys; ehkä oli mallikelpoista sekin, että pääsin 2:lla markalla
tämän pitkän välin, kun kerran makuuvaunussa oli paikka vapaana?

Kerron tässä pari mairetyötä, jotka olen todennut omakohtaisesti
meikäläisen junailijain tehneen.

Tulin kerran Lahteen. Ei ollut minulla päällystakkia mukanani, kun ei
ollut muuta kuin pari pakkasastetta, vaikka helmikuu oli kulumassa.
Seisoin aseman laiturilla. Tunsin, että joku nykäisi minua takkini
liepeestä. Katsahdin taakseni. Siinä seisoi ylijunailija, sopersi
hiljaisella äänellä:

— Herra, herra! Juna lähtee silmänräpäyksessä jatkamaan matkaa
Kouvolaan.

— Suokaa anteeksi, minä jäänkin Lahteen, minulla kun täällä on
mielitiettyni. Niinkuin nuorilla on.

— Mutta sitten jäi teidän päällystakkinne vaunuun.

— Ei minulla sellaista olekaan mukanani; olen lämminverinen, en
kaipaa päällystakkia.

Junailija jätti minut, puhalsi pilliinsä: ”Ja silloin se juna lähti.”

Kait hän ajatteli noustessaan vaunuun, että on niillä nuorilla
rakastuneilla metkunsa.

Minä taas jäin ajattelemaan, että ovat ne Suomen valtion
rautatiet hyvissä käsissä, kun junailija koettaa poimia vaunuun
tylsämielisetkin matkustajat. Näitä ajatuksia hauteessani nyki taas
joku minua takinliepeestäni.

— Herra, herra! Koettakaa kiiruhtaa, juna lähtee tuota pikaa
Heinolaan.

Se oli Heinolan junan ylijunailija.

— En minä ollenkaan aiokaan matkustaa Heinolaan. Jään Lahteen,
minulla on täällä vallan tärkeitä asioita toimitettavana.

— Mutta silloin teiltä jäi päällystakkinne meidän vaunuumme.

— Ei minulla olekaan päällystakkia mukana. Se on Helsingin
panttikonttorissa.

Junailija meni juoksujalkaa junalleen, puhalsi pilliinsä:

”Ja silloin se juna lähti.
Ja silloin se hulivili, hummeripoika
Impiä hakemaan lähti.”

Totta se junailija ajatteli: ”Herran näköinen mies ja niin paksu.
Mutta pitääpä vain käyttää panttikonttoria. Mitähän tärkeää asiaa
hänelläkin lienee ollut Lahteen, kun panttasi päällystakkinsa
saadakseen junarahat.”

Minä taas jäin ihailemaan meidän junailijaimme valppautta ja
rautateittemme hyvää järjestystä. Ja ihailen niitä vieläkin.

— Toinen tapaus. Matkustin Helsingistä pikajunassa Riihimäelle.
Kaksi nuorta neitosta matkusti Lahteen hiihtämään. Oli pakkanen
ulkona ja ankara pyryilma. Tytöt olivat kovin ohkaisissa pukimissa.
Toruin heitä tällaisesta varomattomuudesta ja ihmettelin, että mammat
olivat laskeneet heidät hiihtämään silkkisukissa. Yksi heistä tokaisi:

— Eihän teilläkään ole päällystakkia mukananne.

— Mutta minä en lähdekään hiihtämään, menen Riihimäelle toimittamaan
vain muutamia asioita ja pysyttelen lämmitetyissä huoneissa. Minä
säälin teitä, tulkaa mukaani, niin lämmittelen teitä kuumalla
kahvilla, jotta silkkisukkanne pysyvät lämpiminä.

Lähdettiin sitten ruokailuvaunuun. Kun tultiin ulos vaunustamme,
puhalsi vihuri ja pyyhkäisi uuden borsalinolakkini tuota pikaa
päästäni. Se lehähti lentämään ja heitteli kuperkeikkoja hangilla, ja
sinne se auttamattomasti hävisi näkyvistä.

Murhe mustasi mieleni. Hatuttomin päin ja ilman päällystakkiako minun
piti esiintyä Riihimäellä? Surkeus suuri! Eikä mieleni valjennut
siitäkään, että tytöt ilkkuivat minua ja sanoivat: ”Eivätpäs
silkkisukkamme sentään lähteneet vihurin vietäviksi.” Huulet
lerpallaan siinä istuin höyryävän kahvikuppini ääressä, ja tytöt
olivat naurussa suin, mutta minä en.

Tuli ylijunailija pilettejä tutkimaan. Valitin haikeasti
onnettomuuttani ja selitin hänelle asian.

— Paljon olen matkustellut junissa, mutta ei koskaan ole tällaista
minulle sattunut, että lakkini olisi lentänyt tuulen tuuditeltavaksi.
— Ylijunailija vastasi:

— Enemmän minä olen matkustellut, mutta ensi kertaa minultakin
tuuli vei lakkini. Sain tällaisen vanhan furaskan päähäni tuolta
konduktöörin vaunusta. — Tytöt kikattivat.

— Mitenkäs nyt suu pannaan?

— Olkaa huoleti, kyllä lakkinne saadaan takaisin ja minun myös.
Minä heitän kapulapostin Jokelan asemalle ja pyydän, että miehet,
dresiinalla lähtevät hakemaan lakkejamme. Missä teidän lakkinne lähti
lentämään?

— Noin Malmin aseman seutuvilla. Mutta mikä hiiden posti se
kapulaposti on?

— Se on sellainen kapula, johon kirje on kääritty ympärille. Sen
asemamiehet avaavat ja ryhtyvät toimimaan. Olkaa vain huoletta, kyllä
hatut löydetään. Kun tullaan Riihimäelle, soittakaa heti asemalta
Jokelaan, sieltä saatte tietää onko hattu jo löydetty. Ennemmin tai
myöhemmin se löytyy.

En ottanut oikein uskoakseni, vaikka junailija puhuikin niin
vakavissaan.

Riihimäellä laskeusin siis junasta ja läksin hatuttomin päin
kiireesti asemakonttoriin. Soitin Jokelaan. ”Onko löydetty ruskea
borsalinolakki, joka lensi junasta Malmin aseman kohdalla?”

— On, minnekä se lähetetään, Helsinkiinkö vai Riihimäelle?

— Lähettäkää Helsinkiin, tulen illalla sinne.

En ollut uskoa korviani. Muutamassa minuutissa oli karannut
lakkini otettu kiinni hangelta. Ihmeitten ihme! Mikä ihannelaitos
se kapulaposti onkaan ja mikä täsmällinen koneisto Suomen valtion
!

— Tarvitseeko herra tällä välin lakkia? kysyi junanlähettäjä.

— Onko Tasavallan rautateillä sellaisiakin lainata? Onko teillä niin
suurinumeroisia lakkeja, että ne mahtuvat päähäni?

— Kyllä meillä on paksupäitä. Lainataan heiltä.

Lakki tuotiin minulle, ja se mahtui päähäni kuin valettu.

Läksin Riihimäen katuja kävelemään, enkä herättänyt ollenkaan
ihmettelyä.

Asiani suoritettuani saavuin takaisin asemalle. Junanlähettäjä
saattoi minut vaunuun ja vei hatun takaisin omistajalleen. Kun
palasin Helsinkiin, otti oma hattuni minut avosylin vastaan.
Ylijunailija sai lakkinsa vasta seuraavana päivänä.

Tämä tuntuu sadulta, mutta on silkkaa totta.

Eräs junailija kertoi minulle, missä kaikissa hommissa hän oli
virassaan joutunut toimimaan. Kerrankin oli eräs rouva tuotu
junailijain vaunuun kovissa synnytystuskissa. Eipä aikaakaan,
niin rouva synnytti lapsen, poikalapsen, vaunuun. Ylijunailija,
monen lapsen isä, hoiti kaikki tarpeelliset tehtävät melkeinpä
ammattimiehen taidolla. Äiti ja lapsi vietiin sairaalaan
olosuhteisiin nähden erinomaisessa kunnossa.

Jollei pojasta tule mieheksi vartuttuaan ylijunailijaa, niin hän
varmaan on joutunut väärälle elämänuralle.

2.

AUGUSTA.

Matkoilla on erinomainen tilaisuus tehdä tuttavuuksia vieraitten
ihmisten kanssa. Täällä Suomessa se ei tapahdu yhtä liukkaasti kuin
ulkomailla, jossa ihmiset ovat vilkkaampia ja välittömämpiä kuin
meillä. Suomalaiset ovat jurompia ja kainompia kuin ulkomaalaiset.
Ulkomaalaiset matkamiehet valittavatkin, että suomalaiset aina
matkoilla muistuttavat ruumissaattojoukkoa, heidän kasvojensa
lihakset ovat liikkumattomia ja ilmeensä muuttumattoman vakavia.
Mutta kun tällaista tuppisuuta rupeaa ahdistamaan kysymyksillä,
lauhtuu hän vähitellen ja niin hänestä saattaa saada melko mukavan
puhekumppanin.

Muutenhan on niin, että on paljon hauskempaa seurustella vennon
vieraan matkamiehen kanssa kuin vanhan tuttavan. Vanhan tuttavan
kaikki hyvät ja huonot puolet tuntee ennestään, mutta vieras ihminen
on mitä mielenkiintoisin tutkimisen kohde. Olen tunkeilemalla
päässyt niinkin pitkälle, että on jouduttu keskustelemaan politiikan
ja uskonnon keskeisimmistä kysymyksistä. Mutta niitä ei uskalla
selostaa, sillä tuo hirmuinen kiihoituslaki uhkaa ”vedellä ja
leivällä”. Sen tähden pysyn tällä kertaa vaarattomalla sielutieteen
alalla ja alan kertomussarjani Augustalla.

Lähdettiin pikajunalla Helsingistä Viipuriin päin. Olin saanut
paikan tupakkaosastossa. Siinä istui vastapäätä nuori neitonen,
ja vierelläni taas vanhahko rouva sekä hänen aviomiehensä. Kysyin
ensin neitoselta, saanko sytyttää sikarini? Neiti hymyili erittäin
viehkeästi ja sanoi:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä. Sitä paitsi, onhan tämä tupakkaosasto,
täytyyhän täällä saada tupakoida.

Mutta koska, olen saanut huolellisen kasvatuksen, käännyin rouvankin
puoleen ja tein saman kysymyksen. Rouva vastasi hyvin jyrkästi ja
komentavalla äänellä:

— Minä en siedä sikarin hajua.

Sen hän sanoi niin varmasti ja päättävästi, että huomasin hänen
tottuneen kotonaankin määräämään, mitä siellä sai tehdä, mitä ei.
Arvattavasti hän oli siellä tottunut joka päivä lausumaan julki
mielipiteensä, jota myöskin oli noudatettava. Hänen miehensä karkasi
kauhistuneena pystyyn ja rupesi taltuttamaan vaimoaan:

— Mutta Augusta kulta! Minähän kysyin sinulta, otetaanko paikka
tupakkaosastossa vaiko tupakoimattomassa, ja sinä sanoit:
tupakkaosastossa. Tiedäthän, että täällä kaikilla on lupa tupakoida
mielin määrin.

— Niin, mutta se nyt on kerta kaikkiaan niin, että minä en siedä
sikarin hajua.

Ja rouva keikutteli niskojaan yhtä uhkaavasti kuin hän arvattavasti
teki siellä kotonaan. Hänen miehensä häpesi ja sanoi:

— Avataan venttiilit, kultaseni, niin kyllä haju haihtuu.

— Johan minä sanoin, etten siedä sikarin hajua.

Siinä sitä oltiin. Hänen hyvin koulittu aviomiehensä vaipui
hervottomasti istuimelleen epätoivoisena, sillä hän tiesi, ettei
Augustan mieltä mikään maallinen mahti saanut järkytetyksi.

Minä heitin ihailevia silmäyksiä Augustaan, olin suorastaan
rakastunut häneen. Augusta ei vilkaissutkaan minuun, istua kökötti
siinä vain niin varmana ja päättäväisenä ja katseli kattoon. Minä
olin vain pahanhajuista ilmaa hänelle.

Se viehkeä neitonen puuttui puheeseen ja virkkoi:

— Mutta tämähän on tupakkaosasto!

Neitonen sai niin murhaavan silmäyksen Augustalta, että hänen suunsa
meni tuppeen siinä silmänräpäyksessä. Aviomies oli sillä välin
koonnut jäljelle jääneen rohkeutensa ja yritti uudelleen tyrkyttää
Augustalle järkeä. Nyt Augusta jo tiuskaisi miehelleen niinkuin hän
arvatenkin teki aina kotonaan:

— Etkö sinä kuullut, että minä en siedä sikarinhajua.

Omasta puolestani en virkkanut halaistua sanaa. Katselin kotvan
ajan Augustaa. Hänellä oli hyvin täyteläinen yläruumis, joka
ilman vyötäröä liittyi hyllyviin lantioihin ja siinä välissä oli
pyöreähkö vatsa. Tällaista naisolentoa on toteltava muittenkin kuin
aviomiesten, sillä hän on jo täysin kylmennyt miesten kuhertelulle.

Läksin pois osastostani ja tapasin käytävässä ylijunailijan,
jolle kerroin, minkälaisen kohtelun alaiseksi olin joutunut
tupakkaosastossani. Ylijunailija tyrmistyi ja sanoi:

— Ei sellaista saa tapahtua. Täytyyhän Augustan toki totella
virkavaltaa, jollei hän välitä aviomiehestään eikä muista
matkustajista eikä ohjesäännöistäkään.

— Ei niin, herra ylijunailija! Antakaamme Augustan istua rauhassa
paikallaan. Hän on tottunut tanssittamaan vieraitakin miehiä. Mutta
osoittakaa minulle uusi paikka.

Ylijunailija avasi tyhjän I luokan osaston, jonne onnellisena vaivuin
pehmeälle sohvalle, sytytin sikarini ja totesin, että ihmiselämässä
saattaa olla autuutta jo täällä maailmassakin.

Kaikenlaisia ajatuksia tulvi aivoihini. Kiitin armeliasta Luojaa
siitä, että hän meidät naiset ja miehet on luonut niin erilaisiksi.
Ei koko meidän tasavallastamme olisi hakemallakaan löytynyt sellaista
miestä, jolla olisi ollut Augustan järjenjuoksu. Hänellä oli järki
kahleissa, mutta tunteet sitä elävämmät ja liikkuvammat. Ajattelin
sitäkin, miten erilaiset nuoret neitoset ja vanhat naiset ovat sekä
ulkomuodoltaan että ajatusmeiningiltään. Tuo nuori, aina hymyilevä
tyttönen vaunussa oli hoikka kuin hauentuppilo, Augusta taas,
ottaakseni yhä vertauksen kalamaailmasta, muistutti täyskasvanutta
määhnämatikkaa. Meidän miesten ruumiit eivät sanottavasti muutu
ikää myöten. Nuorukainen ja vanhus saattavat olla jokseenkin
samanlaiset sekä muodoltaan että painoltaan. Samoin kuin mielenlaatu
on yhtäläinen. Mutta Augustan sielun ja mielen ja neitosen sielun
ja mielen välillä oli olemassa kokonainen valtameri. Väkiseltäkin
rupesin hyräilemään vanhaa suomalaista kansanlaulua:

Hyväthän kaikki tytöt on
Ilosilmät, sulokielet,
Mistä ne pahat akat tulee
Mikä muuttavi mielet.

Niinkuin on lähteen pohjalla
Kivet kullan kiiltäväiset.
Vie ne kotihisi
Niin ne muuttuu kuin naiset.

Tätä hyräillessäni huomasin, että Augustan hyvin koulittu aviomies
kulki käytävässä hakien tiukasti jotakin. Kun hänen silmänsä
äkkäsivät minut, hymähti hän hiukan ja kiiruhti takaisin omaan
osastoonsa. Augustan järki oli vähitellen kirkastunut ja jonkinlainen
säälin tunne oli vallannut hänet. Arvattavasti hän oli sanonut
miehelleen:

— Käypäs Kalle katsomassa, minnekkä se lihava juntikka hävisi. Onko
hänellä istuinpaikkaa, missä lepuuttaa paksuja kinttujaan?

Kalle teki työtä käskettyä ja lähti kiertueelle. Kun hän keksi minut
loikomassa I luokan osastossa sikari hampaissa, riensi hän takaisin
rakkaan Augustansa luo ja ilmoitti:

— Juntikalla ei ole kerrassaan mitään hätää. Hän höyryää ensimmäisen
luokan osastossa kuin tavarajunan veturi.

Ja Augusta rauhoittui. Hän oli saanut tahtonsa läpi, ajanut juntikan
ulos omasta osastostaan, mutta juntikka oli saanut kipunsa palkaksi
vieläkin ehomman olinpaikan. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä.

Simolan asemalla näin, että Augusta miehineen oli lähtenyt junasta
ja astuskeli asemarakennusta kohti. Augusta kulki edellä käsilaukku
kainalossa. Augustan askeleissa kömpi aviomies kantaen kahta
kapsäkkiä, Augustan raskasta oikeassa kädessä ja omaa kevyttä
vasemmassa.

Onnellinen pariskunta, ainakin Augustan näkökulmasta katsottuna.

Kun minä nyt jäljestäpäin ajattelen sitä Augustaa, täyttyy sieluni
riemulla. Eihän se Augusta ollutkaan mikään yksilö, hän edusti koko
naispuolista sukua. Nainen ei suinkaan aina noudata kylmän järjen
juoksua. Hän on saanut taivaista sen lahjan, että hän kykenee
alistamaan kuivan järjen tunteittensa aina pulppuavaan ryöppyyn.
Johan Goethekin kuuluu lausuneen, että järjen juoksu on kelmeän
harmaata, mutta tunteet ovat kuin kukassaan seisova tuuhea lehtipuu.
Kuvittelen, että Augusta jossakin siellä lämpöisessä pesässään sanoo
miehelleen: ”tee tämä” ja hän tekee, ollenkaan arvostelematta,
onko siinä järkeä, ja palvelijoilleen hän sanoo: ”tee tämä” ja he
tekevät. Ja Augusta vain kuuntelee, mitä hänen tunteensa hänelle
kuiskuttelevat. Autuas Augusta!

3.

LOTTIEN JUHLISSA.

Mahtava on tuo Lotta Svärd-yhdistys. En tiedä varmaan, montako
jäsentä siihen kuuluu. Toiset arvelevat niitä olevan 40,000, toiset
taas 60,000. Siis suuri armeijaosasto. Kenenhän valoisassa päässä tuo
ajatus syntyikään? Ei sellaista ole missään muussa maassa. Jos onkin
tynkä jossakin, niin meiltä ajatus on lainattu. Kovin meidän Lottamme
ovat touhukkaita naisia. Menipä mihin tahansa maaseudun juhliin, aina
niissä Lotat hoitavat ravinto- ja virvoituspuolta. Ja hoitavat sen
hyvin. En lakkaa ihmettelemästä ja ihailemasta tuota yhdistystä. Olen
nähnyt heidän toimintaansa joka maamme kolkassa. Ja joka paikassa
hoito on ollut aivan ensiluokkaista.

ENSI KERRAN LOTTIEN JUHLISSA.

Olin pyydetty pitämään puhetta eräissä Lottien juhlissa Helsingissä.
Menin Yliopiston voimistelusaliin, jossa juhlat pidettiin.
Luulin, että sinne kerääntyisi kansaa kaikenlaista sekä miehiä
että naisia niinkuin juhliin tavallisesti tulee. Astuin ovesta
sisään ja ällistyin samassa suuresti. Salissa oli pelkkiä Lottia.
Kolmesataa (300) kappaletta. Hätkähdin, tuntui aivan siltä, kuin
olisin erehdyksestä hairahtunut saunaan naisten yleiseen osastoon
tai naisten uimahuoneeseen. Minäkö yksin mies tässä naisten
suuressa ryhmässä! En totta tosiaan koskaan elämässäni ennen ollut
joutunut tällaiseen tilanteeseen, enkä koskaan myöhemminkään.
Eihän kanatarhassakaan tapaa kolmensadan kanan keskellä vain yhtä
kukkoa herrastelemassa. Koetin toinnuttuani luikkia seinäviertä
pitkin paikoilleni puhujalavan seutuville, mutta seiniin nojaten
seisoi pönäkkä rivi Lottia toinen toisensa vieressä. Sinne
ei ollut menemistä. Täytyi astua pääkäytävää myöten vain. Ei
auttanut muu. Koetin tähystellä ympärilleni nähdäkseni jonkunkaan
juhliin hairahtuneen miehen. Silmäni eivät äkänneet ketään. Olin
auttamattomasti yksin kuin Paltamon vanhassa alttaritaulussa Judas Ischariot
naisten ympäröimänä. Eräässä tulisessa pätsissä.

Hiki otsallani istuuduin puhujalavan viereen ja ajattelin: voi minua
poloista poikaa! Kaikenlaiset ajatukset kiersivät aivoissani, sillä
sain tuntikaupalla odotella esiintymisvuoroani. Muun muassa ajattelin
viisasta kuningas Salomonivainajaa, jolla oli 700 aviovaimoa ja 300
kotiapulaista eli sivuvaimoa. Eikö hänenkin päätään lienee huimannut
niinkuin nyt minun. Ehkä sentään sellaiseenkin tottuisi, kun joka
päivä joutuisi sitä harjoittelemaan.

Kovin olivat nämä Lotat komeita ja ryhdikkäitä. Se lottapukukin sopi
heille niin mainiosti. He olivat kuin valkyyriat ainakin ja näiden
tavoin myös haavoittuneitten sotilaitten hoivaajia. Valkyyriahan
merkitseekin ”kaatuneen sotilaan korjaaja”.

Kaikkien Lottien julkisivu aaltoili kuin Atlantin laineet, niin
että minussa alkoi tuntua merikivun oireita. Enhän minä ennen ollut
tiennyt, että minä todellakin olin niin kaino, ujo ja saamaton
naisten seuroissa. Mutta nyt oli naisten luku niin ylivoimainen.
Siinä kait piili häkellykseni syy.

Jokseenkin tunnin verran istuin ainoana uroksena tässä komeitten
naisten seurassa, kunnes saapui toinen uros sisään, kenraali Lauri Malmberg
. Nyt palasi rohkeus minunkin ruumiiseeni, ja merikivun
oireet hävisivät.

Istuin ja kuuntelin puheita. Pääsin vähän selville tästä mainiosta
yhdistyksestä. Kunnioitukseni sitä kohtaan kasvoi jokaisen puheen
jälkeen. Itse en onnistunut puheessani. Häpeän vieläkin sitä. Minä
näet hairahduin kertomaan, että olin nähnyt nuoren Lotan istuvan
moottoripyörän lemmenlullassa, jota yhtä nuori suojeluskuntalainen
ohjasi. Taisin puhua vähän sivu mennen lemmestäkin. Tajuan nyt, että
se kohta puheessani oli perin sopimatonta. Tiedän, että maallinen
lempi ei ollenkaan kuulu Lottien ohjelmaan, että se päinvastoin
on pannaan julistettu, mutta sen sijaan Lottien päätarkoitus on
kasvattaa ja kehittää luomakunnan kauneinta, jalointa ja pyhintä
tunnetta.

ÄIDINRAKKAUTTA.

Sanoin sitä luomakunnan pyhimmäksi tunteeksi. Enkä minä
ole ainoa, joka sitä väitän. Jo Apostoli Paavali laulaa
ylistysvirttä rakkaudelle, joka kaikki kärsii, kuuluisassa
Korinttolaisepistolassaan. Se on Paavalin korkein veisu. Aina sitä
lukiessani ajattelen, että hän rakkaudella tarkoittaa juuri äidin
rakkautta, sillä ei mies koskaan kykene osoittamaan rakkautta
turvatonta kohtaan niin suurenmoisella tavalla kuin äiti lastaan
kohtaan. Tai niinkuin nainen holhottavaansa kohtaan, vaikka hän ei
olisikaan äiti. Hän ei anna tuulen viedä turvatonta eikä ahavaisen
armotonta, vaan antaa vaikka henkensä sen edestä, jota hän on
joutunut hoivaamaan. Sitä samaa ylistystä Runebergkin laulaa, kun hän
antaa Lotta Svärdinsä vaalia turvatonta, köyhää sotilasta, vennon
vierasta nuorukaista. Runebergin runo Lotta Svärd on sekin juuri
äidinrakkauden korkea veisu. Kun nainen näkee edessään syvästi
kärsivän olennon, pulpahtaa hänessä esille tuo jumalista lähtenyt
tunne, että nyt hänen on käytävä auttamaan ja tuskia lieventämään.
Se siveellinen tunne, mikä syvällekin langenneessa naisessa viimeksi
sammuu, on äitiyden pyhä tunne.

Sattui Helsingissä tuonoin tapaus, joka sen selvästi todistaa.
Asui muutamassa mörskässä laitakaupungilla nainen, elätti itsensä
ja poikansa viinatrokarina. Äiti ryyppäsi, poika ryyppäsi. Poika
tappoi jo 17 vuotiaana miehen. Istui linnaa vuotensa ja palasi äidin
luo. Jatkettiin juopottelua. Vanhalla äidillä oli sulhanen, joka
myöskin joi. Suuttuivat kerrankin poika, sulhanen ja äiti toisiinsa
viinapöydän ääressä. Poika karkasi sulhasen kimppuun. Äiti tuli
väliin, mutta poika tappoi sulhasen ja viilsi puukollaan äitinsä
pahanpäiväiseksi.

Oikeudessa äiti kiven kovaan kielsi, ettei poikansa olisi silponut
häntä. Sen olivat vieraat miehet tehneet. Vaikka hänelle sanottiin,
että poika oli tunnustanut kaikki, tunnustanut puukolla silponeensa
äitiään, äiti pysyi kiihkeästi todistuksessaan, että sen olivat
muut miehet tehneet eikä hänen oma poikansa. — Äitiyden tunnetta
ei mikään järki sido. Se on kaiken järkeilemisen yläpuolella. Se on
tunnetta, joka uhmaa kuolemaakin. Kaikki siveyslait vaikenevat sen
edessä. Se on korkeampaa kuin kaikki järkeileminen, se on pyhempää
kuin kaikki siveys. Sen huippukohta on oman henkensä uhraaminen.

Sama laki, joka ihmisäitiä velvoittaa, sama laki komentaa myöskin
eläinkuntaa. — Oli minulla kerran nuori nallikissa, pieni ja
siro kuin nukkekissa. Arka se oli aivan naurettavuuteen saakka.
Jos rapsauksen kuuli, se viivana karkasi kivijalan aukosta sisään
ja silmät kiiluivat siellä aukossa vielä tuntikaupoilla. Mahtui
raosta sisään siitä, mistä rottakin. — Sattuipa niin, että hänestä
luonnonlain mukaan tuli emo. Kahden pienen, mustan poikasen emo. Ja
samassa hänestä tuli kaikkea pelkäämätön naarasolento. Tuli kerran
kaksi metsämiestä pihaan kahden suuren koiransa kera. Kun pikkarainen
emä huomasi nämä hurtat, karkasi se kuin tiikeri piilopaikastaan,
jossa poikaset kaikessa turvassa koirilta imeksivät emäänsä, ja
hyökkäsi koiria kohti karvat pystyssä ja häntä paksuna. Minä karkasin
kissaani kiinni, vein sen sisälle turvaan. Jos se olisi päässyt
koirien ylettyville, olisi yksi koiran hampaiden loksaus tehnyt lopun
mustasta pikku emästä.

Miksi se karkasi piilopaikastaan? Eihän poikasia eikä sitä itseään
mikään vaara uhannut. — Se oli vain sitä äitiyden tunteen
jumalallista järjettömyyttä.

Kerron toisenkin tapauksen eläinmaailmasta.

Asuin eräänä kesänä Säämingin Tolvaniemen luonnonihanassa talossa.
Talo oli pitkän, soukan lahden pohjukassa. Jyrkät kalliot kaarsivat
lahden toista rantaa. Souteli siellä lahdessa harvinainen vesilintu,
pikku-uikku, pikkusilkkisorsa (Podiceps minor). Kovin korea lintu.
Minä, barbaari, halu sin saada tämän linnun munia. Hain kauan pesää
ruohikosta, vihdoin sen löysin. Otin munat taiteeni ja hävitin pesän.

Mutta minua kohtasi ankara kosto. Joka ilta siinä klo 7:n iltaa paikkeilla
tulivat molemmat silkkisorsat ulos ruohikosta, soutivat lahteen,
asettuivat nokat vastatusten ja itkivät, itkivät katkerasti, itkivät
kauan. Korkea kallioranta kiidätti heidän itkunsa minun korviini.
Omatunto soimasi minua, heidän itkunsa viilsi sydäntäni. En sitä
monta jaksanut sietää, pakenin aina illaksi kauas talosta
metsään päästäkseni kuulemasta lintujen vaikerruksia.

Jospa pikku-uikut olisivat käyttäneet vähäistä järkeään ja olleet
itsekkäitä, olisivat ne tietysti olleet iloisia siitä, että pääsivät
vapaiksi poikastensa hoitamisesta ja ravitsemisesta. Mutta äitiyden
ja isyyden epäitsekäs tunne heitä katkerasti vaivasi. Itkikö isäkin?
Kait hänkin itki, koska niin nokakkain vaimonsa kanssa voihki.
Molemmat surivat sitä, etteivät saaneet sinä kesänä kanneksia
poikasiaan siipiensä alla, niinkuin kaikilla uikkulinnuilla on tapana
tehdä poikastensa synnyttyä.

Paljon olisi samanlaisia esimerkkejä eläinkunnasta kerrottavana,
mutta siirryn nyt kertomaan naisissa ylimalkaan piilevistä äitiyden
tunteista. He olivat aito Lottia, vaikka eivät kuuluneekaan Lotta Svärd-yhdistykseen
.

Ajoin kerran pyörälläni tietä pitkin, kun näin maantiellä pienen
pojan, noin nelivuotiaan, venyvän hiekassa ja itkevän ääneen. Samalla
näin, että parista läheisestä mökistä naiset riensivät maantielle.
Ajomiehen rattaat olivat kolhaisseet pikku pojua, niin että hän
vaikeroi verta vuotavana siinä maantien hiekassa. Naiset juoksivat
pojun luo ja toinen sanoi toiselle:

— Mää sinä hakemaan puhasta vettä lähteestä. Minä juoksen hakemaan
vennäänsaippuata. Kahtokee työ sillä aikoo tuota poikoo!

Minä otin pojun syliini ja koetin lohduttaa häntä. Vanhat naiset
juoksivat niin, että hameet hulmusivat. Palasivat kohta pojan luo,
ja nytkös alkoi pesu vennäänsaippualla ja läheveellä. Suudella
mokkasivat poikaa poskille ja lepertelivät hänelle kaikenlaisia
viihdyttävä sanoja. Kohta oli poika pesty puhtaaksi verestä, ja
molemmat naiset läksivät kantamaan häntä mökkiinsä.

Tuli siihen eräs naapurin mies, jolta sain tietää, että poika oli
erään naisen löytölapsi, joka nainen asui kolmannessa mökissä. Kysyin
mieheltä, miksi naiset eivät vieneet poikaa äitinsä mökkiin.

— Eivät uskalla männä siihen mökkiin. Nämä naiset ovat kovia
juoruakkoja, ovat haukkuneet pojan äitiä, kun hänen pojallaan ei ole
issee. Eivät uskalla männä äiin luo, eikä se äitkään ole kotosalla.
Työssä on taidoissa.

Niin, naiset olivat äidin verivihollisia, mutta kun näkivät hänen
poikansa verissään, nousi äitiyden tunne turvatonta kohtaan niin
väkevästi, etteivät tienneet, miten he pojan ympärillä häärisivät.

Tekivätkö he sovinnon äidin kanssa tämän tapauksen jälkeen, sitä
en tiedä. Ei nainen rakasta toistaan, mutta turvattomia lapsia he
rakastavat sitä kiihkeämmin. Ei kissakaan suvaitse koiraemää, mutta
hänen pentujaan se imettää itsensä aivan kuiville.

Albert Edelfeltin piirtämissä Vänrikki Stoolin kuvissa nähdään
Lotta Svärd nuorena tyttönä ja nähdään myös vanhana vaimona
hoitamassa haavoittunutta sotilasta. Olen nähnyt tämän vanhan Lotan
ilmielävänäkin maailman kylillä. Aivan hämmästyttävän samannäköisen
elävän vaimon. Ja aivan samanlaisessa toimessa kuin Lotta Svärdkin.

Asuin täysihoitolassa aivan lähellä erästä laivalaituria. Kivenheiton
päässä vain. Eräänä päivänä, kun laiva laski laituriin, kannettiin
laivasta hyvin pahoin haavoittunutta keski-ikäistä naista. Hänet oli
lyöty teräaseilla aivan pahan päiväiseksi. Sen olivat laivamiehet
tehneet. Se saatiin heti tietää ja syy pahoinpitelemiseen selvisi
myöskin pian. Nainen oli viinatrokari, joka juotti laivamiehet
humalaan, ja humalapäissään olivat laivamiehet rusikoineet naista.

Nainen laskettiin halkoliiterin lattialle lastujen päälle.
Laivamiehet palasivat laivaansa ja laiva lähti liikkeelle. Silloin
ilmestyi sairaanhoitajaksi Manta niminen aviovaimo, lapseton nainen.
Hänen äitiyden vaistonsa olivat syttyneet ilmiliekkiin. Hän istuutui
haavoittuneen viereen lastukolle, otti onnettoman pään polvilleen
ja oli valmis puolustamaan häntä vaikka itse pääpaholaista vastaan.
Aikamoinen ihmisjoukko oli kerääntynyt naisraukan ympärille.
Harvoinpa saakaan nähdä viheliäisempää naisolentoa kuin oli tämä
veren tahraama nainen. Laiha, kurttuinen, vaatteet revittynä ja tukka
hapsinhajallaan. Arveluja ja pistopuheita singottiin ihmisjoukosta.
Yksikin sanoi:

— Viinallehan se tulee ihan tännekin asti.

— Vai viinalle, vai viinalle! Niinkuin minä en viinan hajua
tuntisi, minullakin kun on juoppo mies, sanoi Manta. Hänen vanha
miehensä seisoi siinä joukossa ja kun kuuli vaimonsa haukkuvan
häntä juopoksi, lähti hitaasti kömpimään tiehensä koko sakista. Ei
häntä kukaan ollut kuullut juopoksi mainittavan. Mutta Manta uhrasi
miehensä maineen tämän hoidokkinsa puolustukseksi. Tässä taas ilmeni
äitiyden järjenjuoksu ja totuuden puute, kun avutonta ihmistä oli
puolustettava. Hetken perästä toinen tokaisi:

— Eikö liene huono nainen tuolta järven takaa.

Manta huudahti:

— Huonoko nainen, vai huono nainen! Kihlattu morsian, kihlattu
morsian!

Samalla hän nosti naisen luisen käsivarren korkealle ilmaan, ja
eräästä sormesta näkyikin kehno messinkinen sormus. En toden totta
koskaan ole nähnyt morsianta niin surkeassa tilassa, niin raihnaista,
niin likaista, niin veristä kuin oli tämä Mantan morsian. Juuri
silloin kun Manta nosti kurjan kättä ilmaan, oli hänen ilmeensä yhtä
hellä, kuin Edelfeltin Lotta Svärdin. Kaikki yhä jatkuvat ivapuheet
Manta korkealla äänellä ja salaman nopeudella nakkasi takaisin ja
teki tuntemattomasta naisesta kerrassaan pyhän enkelin.

Kun ivapuheista ei loppua tullut, nostatti Manta potilaansa saunaan
ja jäi häntä valvomaan koko yöksi. Lääkärin hän haetti seuraavana päivänä
ja morsianta hoidettiin saunassa kokonainen viikko. Ei kukaan
päässyt häntä katsomaan, ei sittenkään, kun tämä oli selvinnyt
humalastaan ja haavat oli pesty puhtaiksi. Ei kukaan saanut nähdä
häntä edes silloin, kun hän poistui laivassa järvien taa. Manta piti
äidillistä huolta turvattomasta naisesta.

Tuota Edelfeltin Lotta Svärdin ilmettä olen aina hakenut ollessani
Lottien juhlissa Mankalassa, Laatokan takana, Pitkärannassa, Saaren kartanon kansanpuistossa
ja Ivalon Lapissa. Olen joka paikassa ollut
sen huomaavinani. Ei Lotta-emäntä katsele tilaajaa ammattitarjoilijan
välinpitämättömällä, kylmällä silmäyksellä, hän hymyilee tarjotessaan
aivan kuin emäntä vierailleen. Se luo kodikkuuden leiman koko
juhliin. Tuntee olevansa vierailulla eikä juhlissa.

Kun nyt sitten valtakunnat taas aloittavat, totuttuun tapaansa,
maailmansodan, kun tuhannet miehet marssivat taisteluun, mitä silloin
meidän Lottamme tekevät? Tietysti he silloin, kaikki nuo 50,000
Lottaa ryntäävät esille kodeistaan, hakeutuvat rintamalle kukin
määrättyyn paikkaansa ja rupeavat hymyilemään silvotuille sotilaille,
syöttävät ja juottavat heitä ja silittelevät heidän päitään äidin
pehmeällä kädellä. Kysyin kerran eräältä johtaja-Lotalta:

— Luuletteko, että nuo teidän Lottanne uskaltavat lähteä
kuulasateeseen?

— Varmasti moni heistä on pelkäämättömämpi kuin mikä mies tahansa.
Uljaampi kuin moni mies.

Näin minäkin luulen. Ajattelen nimittäin sitä pientä mustaa
kissaemää, joka mistään välittämättä syöksyi suoraa päätä surman
suuhun.

Kaikki tiedämme, että Rooman katolilaiset eivät päässeet rauhaan
siitä tunnelmastaan, että taivaassa oli kolkko olla ilman yhtään
hallitsevaa naisolentoa. He kaipasivat äidin rakasta hymyä
taivaallisilla tanhuilla. Kaikilla meillä miehillä on alitajunnassa
piilemässä muisto siitä, että äiti on meitä pessyt, meille
jokeltanut, meitä syöttänyt. Näin väittävät psykologit. Taivaissa
taas vallitsi pelkkä isäntävalta. Vähitellen sitten syntyi taru
siitä, että Neitsyt Maaria on korotettu taivaan ruhtinattareksi
nimellä Pyhä Äiti, (latinaksi Sancta Maria). Sen tähden Neitsyt Maaria
aina kuvataan lapsen kanssa ja äidillinen hymy kasvoillaan.
Ihmeenä kerrotaan, että moni Neitsyt Maarian kuva on hymyillyt
tuskaiselle, rukoilevalle miehelle. Sellaisia hymyileviä Maarian
kuvia on paljon katolisissa maissa, kiihkeän palvonnan esineinä.

Aivan varmasti moni Lotta tulee äidillisellä hymyllään lieventämään
kuolevan soturin viimeisiä hetkiä. He näkevät hymyilevässä Lotassa
rakkaan äitinsä kuvan. Ja keskiaikaisten kuolevien ritarien tavoin he
huokaavat:

”Mater amata
Ora, ora pro nobis.”

(Äiti rakas, rukoile, rakoile puolestamme.)

4.

MATKUSTAJA KÄYTTÄÄ VÄÄRÄÄ NIMEÄ.

Laissa on kylläkin kielletty matkustamasta väärällä nimellä,
mutta sattuu tilaisuuksia, jolloin se lienee sallittuakin. Onhan
meillä naamiohuvejakin, jolloin ihminen saa peittää kasvonsa ja
olla olevinaan toinen kuin mikä oikeastaan on. Eikä sitä pidetä
rikoksellisena, sillä sen tarkoituksena on aikaansaada vain
hetkellistä iloa ja hassuja tilanteita.

Tällä perusteella olen minäkin joskus lyhentääkseni matkan pitkiä
tunteja esiintynyt väärällä nimellä. Siis pannut toimeen jonkinlaisia
naamiohuveja keskellä jumalan kirkasta päivää. Matkustin kerran
kesällä Viipurista Terijoelle. Nousi vaunuun pieni ketterä mies
erittäin hyvällä tuulella, jos kohta ei nyt aivan huitturissakaan.
Oli Viipurissa syönyt vankan aamiaisen ynnä hyvien liiketuttaviensa
keralla. Asettui istumaan minua vastapäätä, rupesi terävästi
tuijottamaan minuun, jo vihdoin puuttui puheisiin ja sanoi:

— A kun mie olen nähnt teitä kuvista, a kun mie en muista, kuka työ
olette?146 29’

En vastannut tähän mitään, sillä tiedän entuudestaan, että
humalikkaan kanssa ei kannata ruveta puheisiin, sillä hän kiertää
kuin vanha rusakkojänis aina samoja latuja ja jälkiään ja aina palaa
lähtökohtaansa. Ei sitä pitkän päälle jaksa kuunnella. Humalainen
mies on maailman ikävin toveri. Kun hän kolmeen kertaan oli kysellyt,
että kuka työ oletten, niin lopuksi hellyin ja sanoin olevani erään
suuren pitäjän rovasti.

— Oletteko kuullut puhuttavan minusta? kysyin.

— Vot, vot, vot, kyllä vaan olen monestikin kuullut teistä
puhuttavan ja olen nähnyt kuvanne usjasti. Sepä sattui mainiosti.
Tulkaa käymään siellä meillä. Miull’ on yhdeksän huonetta ja on
miull’ aivan uudet patjat vuoteessanikin, niin että kyllä työ
varmasti siellä hyvin viihdytte. Ja sitten pannaan parasta pöytään,
pannaan piirakkaa, pannaan puolbjeelajaa, pannaan vehnästä saajun
kera, ja saadaan meiltä pieni ryyppykin. Jos rovastin muotoon
sellainen uppoaa? Kyllä myö meidän kulmalla herätystä kaihoamme,
herätystä juuri kaihoamme, herätystä, herätystä! Sopiiko rovastin jo
nyt poiketa talooni?

— En kerkiä nyt. Olen muilla saarnamatkoilla. Mutta jos
kirjoitatte minulle, niin sovitaan tarkemmin ajasta. Onko teidän
paikkakunnallanne väestö erityisesti vaipunut synteihin? Koska
niin kipeästi herätystä kaihoatte. (Kannaksella ihmiset kaihoavat
kaikenlaista. Kaihoavat huviloita, kaihoavat sianlihaa, viinaa y.m.
y.m. Sen tähden minulta veto loppuu, kun luen, että runoilijamme
kaihoavat aina vain minkä mitäkin. Tuo sianliha tappaa minusta
kaiken runollisuuden enkä pääse runoilijan tarkoittamaan vireeseen.
Kannakselaiset kaihoavat, missä me muut suomalaiset vain kaipaamme.)
Mies vastasi:

— Kun mie olin nuori mies, a, silloin tytöt olliit siveitä ja
kainoja: A nyt hyö ottaat kiinni poikia.

— Ettekö tiedä, mitä meidän kallis kirkkomme opettaa, että nainen
on tuonut synnin maailmaan. Emmehän me miehet syntiä tee, naisethan
ovat syntisiä. Sen tähdenhän niitä kirkoitetaankin, kun ovat lapsen
saaneet. Meitä miehiä ei kirkoiteta, vaikka olisimme sadan lapsen
isiä. Eivät miehet koskaan lankea, naiset vain lankeavat. Kyllä minä
teidän tyttölöille lakia luen, kun teille tulen.

— Vot, vot, kyllä ankarat nuhteet heille hyvvää tekkööt.

— Kun te nuorena miehenä kävitte joka viikko Pietarissa, eivätkö
nuoret naiset siellä pyrkineet teitä kiinni ottamaan?

— A, ottiithan ne, kenen saivat. Kuka joutui kiinni, kuka ei.

— A kuinka teidän kävi?

— A miull on täällä asemalla tuttava. En oo tavant häntä moneen vuoteen
. Käyn häntä katsomassa.

Ei tullut enää istumaan vastapäätäni, ajatteli kait: Juuttaan
rovasti, kun panee miehen synnintunnustukselle lyhyellä junamatkalla.
Kuka niitä enää vanhoja jaksaa muistella. Sanoohan vanha
sananlaskukin: ”joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”.

Rupesin pelkäämään, että mies sittenkin kirjoittaa tuolle
mainitsemalleni rovastille ja pyytää häntä saapumaan heidän
paikkakunnalleen tyttölöitä herättämään synnin tuntoon. Niinkuin
oikeissakin naamiaisissa ihmisten illemmalla on pakko riisua
naamarinsa silmiltään, niin minäkin päätin ennen eroamistamme
ilmoittaa, että enhän minä mikä rovasti ole, muuten vain rovastin
näköinen. Mutta mies oli jo itse huomannut, että ei tuo saata olla
rovasti, joka noin julkeasti juttelee. Kun minä sitten erotessamme
kättelin miestä, sanoi hän perin ystävällisesti hymyillen:

— Kyllä Iso-Keisarikin on tervetullut meille. Miull’ on yhdeksän
huonetta ja hyvät patjat vuoteissani. On piirakkaa, on puolbjeelajaa,
on sajuu, on konjakkiakin. A, tulkaa meille, tulkaa!

Ystävällinen karjalainen siis ja vieraanvarainen loppumattomiin
saakka. Ehkä minä kysymyksilläni sentään herätin hänessä itsessään
synnintunnon, niin että hän lempeämmin rupeaa arvostelemaan Kannaksen
tyttölöitä, ei kirkon opin mukaan, vaan suuren Luojan järkkymättömien
lakien mukaan, jotka juuri vaativat, että naiset synnyttävät lapsia,
ei synnissä, vaan kaikessa kunniassa. Olivatpa tyttölöi tai vaimoi.
Eivätkä siis tässä kohdin herätystä kaihoa, sillä Kannaksen
tyttölöistä on yhä edelleenkin se maine, että he ovat Suomen
siveimpiä ja kainoimpia naisia. Ja kirkasevat kuin tervapääskyt
sinitaivaalla, jos mies yrkäilee puolta metriä heitä lähemmäksi. —
Mitä tämä kirkuna sitten merkitsee, se on vallan toinen asia.

                                                  ⸻

Olen auttamattomasti rovastin tai tehtaanpomon näköinen, pomon, jonka
liike menestyy mainiosti. Tästä vielä yksi esimerkki matkoiltani.

Tulin Toijalaan. Nuori mies puhuttelee minua seuraavin sanoin:

— Mistä se pastori nyt tulee?

— Tulen Forssasta.

— Mitä siellä tekemästä?

— Saarnasin Saaren kartanon puistossa.

— Olin minäkin siellä, mutta en minä pastoria nähnyt.

— Enhän minä mikään silmineula ole. Siellä saarnasin tuhansille
kuulijoille.

— Oletteko tavannut pastori J:tä?

— Miksi te sanotte minua pastoriksi? Olenko minä nyt pastorin
näköinen. Rovastihan minä olen, pitäisihän sen näkyä. Olen rovasti
monessa miespolvessa. On piispojakin suvussani ja paljon piispan
kokelaita. En minä pastorien kanssa seurustele, vertaisteni kanssa
vain. Siis sanokaa minua rovastiksi, jos puhelua aiotte jatkaa?

Mies pyysi minulta anteeksi ja jätti minut. Luuli minua kovasti
loukanneensa. — Niinkuin oli tehnytkin.

5.

KARKAAVA AVIOVAIMO.

Astuin junaan erään suuren kaupungin asemalta. Hain numeroidun
istuinpaikkani, sillä piti kulkea pikajunassa. Löysin osastoni,
mutta mitä samalla näinkään? Osastossani istui vain yksi henkilö,
nuori nainen, joka itki ja suorastaan ulvoi ääneen. Hämmästyin ja
häkellyin, enkä raskinut astua sisään häiritsemään häntä syvässä
surussaan. Jäin käytävään kävelemään, odottaen, että nainen
herkeäisi voihkimasta. Juna lähti liikkeelle, mutta nainen vain
vaikeroi ääneen. Vihdoin päätin yrittää ja astuin sisään. Istuuduin
paikoilleni, mutta nainen ei lakannut valittamasta. Sääli valtasi
minut ja puhuttelin naista kysyen:

— Mikä suuri onnettomuus on teitä kohdannut?

Ei vastausta muuta kuin uhuu, uhuu!

— Onko teidän äitinne kuollut?

— Ei, ei, paljon pahempaa.

Nainen oli niin perin nuoren näköinen, etten voinut muuta ajatella
kuin että lähin omainen, äiti, oli kuollut. Noin katkerasti ei saata
itkeä muuta kuin rakkaan olennon kuolemaa. Kysyin uudelleen:

— Onko teidän sulhasenne kuollut?

— Ei, ei, paljon pahempaa vielä.

Olin ymmällä, en voinut keksiä enää mitään surullisempaa. Tartuin
naisen pieneen, hoikkaan käteen kiinni ja pyysin häntä ilmaisemaan,
mikä suru häntä vaivasi? Kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän puhkesi
sanoihin:

— Minun mieheni pettää minua.

— Oletteko varma siitä? Sehän voi olla vain teidän
mielikuvitustanne. Kyllä hän siitä taudista paranee, kun häntä vain
neuvotte rakkaudella. — Toista on kuoleman laita. Sitä ei mikään
keino voi auttaa. Mistä siis tiedätte, että hän Teitä pettää?

— Minä omin silmin näin sen eilen illalla.

— Eihän sellaista saata nähdä. Sitä minä vain en ota uskoakseni.
Kertokaa nyt tarkemmin.

— Me olimme eilen juhlissa. Uhuu, uhuu, minulla on vielä
juhlapukukin ylläni. Ja kello 12:n aikaan mieheni rupesi kiivaasti
hakkailemaan minun parasta ystävätärtäni, uhuu, uhuu!

Tällä välin oli moni samaan osastoon piletin saanut käynyt
kurkistamassa ovelta paikkaansa. Mutta kun he näkivät itkevän naisen,
ja minun pitävän häntä kädestä kiinni, he heittivät murhaavia
silmäyksiä minuun, luullen arvattavasti, että minä olin syypää naisen
itkuun, että olin joko kovasti häntä loukannut tai yrittänyt väkisin
suudella. Huusin heille, etten minä suinkaan ole millään tavalla
loukannut naista, vaan että hän itkee suurta muka perhesurua. Mutta
eivät he sitä uskoneet, vaan läksivät hakemaan muualta paikkaa
päästäkseen kuulemasta nuoren kauniin naisen voivotuksia. Vihdoin
uskalsi eräs juutalainen liikemies tulla paikkaansa omistamaan.
Kerroin hänelle, että nainen oli minulle vennonvieras, en ollut
tehnyt hänelle minkäänlaista väkivaltaa, en yrkäillyt häntä
halaamaan enkä suutelemaan, mistä nainen nyt ei aina rupeakaan
itkemään. Hänellä on vain suuri suru siitä, että hänen miehensä muka
häntä pettää. Kerroin mitä tiesin tapahtumasta ja virkoin omana
mielipiteenäni, että nainen ehkä erehtyy tai että hän itse on antanut
aihetta miehensä käytökseen.

Juutalainen omaksui heti minun kantani asiassa. Hän sanoi päättävästi:

— Mine tunte naiset, mine tunte. Juuri niin on käynyt. Rouva ensin
hakkama kaikki miehet juhlassa, mies suuttu ja rupesi itse hakkama
naisii kello 12 yöllä.

Sain mainion apumiehen juutalaisesta. Pommitimme naisen omaatuntoa
ja vatkutimme, että hän itse oli antanut aihetta miehelleen ruveta
hakkailemaan hänen parasta ystävätärtään. Kysymykseemme, eikö hänen
ystävättärensä ollut ollenkaan yrittänyt torjua miestä luotaan,
vastasi nainen, että ystävätär päinvastoin kikatteli iloisesti miehen
kanssa. — Niinkuin ystävättärillä niin usein on tapana tehdä.
— Ei nainen sentään ruvennut myöntämään, että hän olisi antanut
aihetta miehensä käytökseen, mutta ei ryhtynyt sitä kiven kovaan
kieltämäänkään. Nyt olimme jo paremmalla tolalla. Pyysimme häntä
kertomaan, miten se iltama sitten loppui.

Nainen kertoi, että he sitten klo 4:n aikaan läksivät juhlista ja
hänen uskoton miehensä meni saattamaan ystävätärtä kotia. Ja taas hän
pillahti hillittömään itkuun. Siihen juutalainen tokaisi:

— Täytyyhän artti kavaljeeri lähteä saattama daami. Eihän daami voi
yksin kulke pimeillä kaduilla.

— Vallan oikein, jatkoin minä. — Mutta milloin hän palasi kotiaan?

— Kohta hän kyllä tuli, mutta minä olin niin vihastunut, että löin
suuren vaasin sirpaleiksi hänen jalkainsa eteen.

— Oliko se ulkolainen vaasi vaiko Riihimäen?

— Riihimäen, ulisi onneton aviovaimo.

— Olkaa rauhallinen, kyllä Riihimäki laittaa uuden ja yhtä hyvän
kuin mikä ulkolainen tahansa, mutta paljon huokeamman. No minnekä te
nyt olette matkalla?

— Ensin menen äitiäni tapaamaan. Hän asuu täällä lähellä. Menen
hänelle hyvästiä heittämään ja sitten matkustan Turkuun. Siellä
on minulla tuttava laivan kapteeni, joka vie minut laivalla
Amerikkaan.11 a — Maailman kylillä.

— Ei mene Amerikkaan, ei minnekään muuannekaan, ei äitinkään luo. Te
mene miehen luo, sanoi laupias juutalainen.

— Topp tykkönään! Ette saa lähteä minnekään. Teidän täytyy palata
miehenne luo, joka kaikesta päättäen on viaton ja puhdas kuin
pulmunen lumella.

— Mine vien teitä hotelliin, juna seiso niin kauan asemalla, te
makaa yön siellä ja huomenna palaa miehen luo.

Nainen katseli kauan juutalaista silmiin ja lausui lopuksi:

— En lähde tuntemattoman miehen kanssa hotelliin, kaikki miehet ovat
niin petollisia.

— Mine ole kunnon mies, mine tahto auttaa teitä. Me juutalaiset
olemme uskollisia yhden vaimon aviomiehiä.

Silloin nainen suuttui ja tiuskasi:

— Kuningas Salomonilla oli 700 aviovaimoa ja 300 sivuvaimoa.

Juutalainen häkeltyi eikä virkkanut sanaakaan, kun näin nainen vetosi
hänen pyhään kirjaansa. Minä riensin apuun ja sanoin:

— Vanhan ajan miehet olivat eri miehiä. Valitan Salomonin monien
vaimojen surullista kohtaloa ja ilotonta elämää.

Nyt olivat naisen ajatukset jo irtautuneet miehen uskottomuudesta ja
nyt häneen jo alkoi pystyä järki. Hän pyyhki silmänsä kyynelistä ja
oli tyyni. Juutalainen oli pujahtanut ulos osastostamme, hän kun
pelkäsi, että nainen uudelleen nolaisi häntä raamatun sanoilla. Me
jäimme siis kahden osastoon.

Kyselin hienotunteisesti rouvan lyhyen elämän vaiheita.
Hienotunteisuus ei ollenkaan ollut tarpeen. Aivan uskomattoman
avosydämisesti hän kertoi kaikki tärkeimmät rakkausseikkailunsa.
Jo 17-vuotiaana hän ensi kertaa oli kihloissa. Sitten hän vaihtoi
sulhasia kuin rukkasia vain. Hän mainitsi nimeltäkin useita
sulhasiaan, yhteiskunnan arvohenkilöitä, muutamat minunkin
tuttaviani. Vihdoin hän oli tarttunut nykyiseen mieheensä, jonka
kanssa oli viettänyt verraten onnellista elämää. Kunnes ensimmäinen
suuri kohtaus tapahtui juuri edellisenä kohtalokkaana yönä klo 12.

— Merkillinen tuo 12:n hetki teidän elämässänne. Mutta niinhän
sanotaankin, että pahat peikot juuri keskiyöllä pitävät ilkeitä
temppujaan ihmisten turmioksi. Koetetaan nyt yhteisvoimin tehdä
tyhjäksi peikkojen metkut.

Kun saavuimme asemalle, jossa naisen kotikaupunkiin menevä juna tuli
vastaan, nousin ja komensin jyrkällä äänellä:

— Nyt pystyyn! Me saatamme teidät tuohon junaan ja te lähdette
kiltisti kotianne aviomiehenne luo.

Nainen jo totteli, nousi, ja minä autoin kallisarvoisen turkin hänen
yllensä. Juutalainen oli tullut paikalle, tarttui käsikynkästä
kiinni naista, ja niin marssittiin junasta ulos. Juutalainen ja
vaimo astuivat edellä, minä perässä. Naiselta putosi kaksi kertaa
käsilaukku, lattialle ja asemalaiturille. Minä poimin sen ylös ja
annoin sen hänelle vasta sitten, kun olimme saaneet hänet istutetuksi
ruokailuvaunun tuolille. Laukku oli pullollaan täynnä rahaa Amerikan
matkaa varten.

Juutalainen ja minä nousimme omaan junaamme ja tähystelimme,
livistäisikö nainen vielä ulos vaunusta. Ei, siinä hän istui pää
kumarassa liikkumattomana. Juna nykäisi sitten kerran, naisen pää
retkahti ja ”sinne se kana katosi.”

Me kaksi laupiasta samarialaista, juutalainen ja minä, olimme tehneet
uljaan työn, kerrassaan mairetyön. Olimme uudestaan solmineet yhteen
kaksi riitautunutta ihmislasta, jotka papin edessä olivat luvanneet
rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. ”Sillä minkä Jumala on
yhteensovittanut, ei sitä ihmisten pidä erottaman.” Onnittelemme
toisiamme. Rikkoutunut perhe-elämä oli taas ehyt.

Tällaisen laupeudentyön sitä saattaa tehdä yksinpä junamatkallakin ja
vennonvieraalle ihmiselle.

Ikävä, ettei ritarimerkkiä anneta sille, joka pelastaa vaimon
harharetkeltä takaisin aviomiehen luo.

Juutalainen olisi sen ansainnut.

6.

LAHDEN KAUPUNGIN LUMOISSA.

Olen viettänyt Päijänteellä yhdeksän kesää ja asunut sen suurimman
selän, Tehin, rannoilla. Joka päivä liikuin Tehillä milloin
purjeveneessä, milloin moottorialuksessa, milloin metsästys- ja
kalastusretkillä, milloin muutoin vain hupailemassa. Siitä ajasta
olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt valitsen aiheeksi
muutaman lemmenkohtauksen Lahden kaupungista, joka onkin kaiken
Päijänteen-purjehduksen ja -matkailun lähtökohta. Päijänteelle täytyy
näet matkustaa täältä etelästä käsin Lahden kautta.

Eräänä kesänä en uskaltanut lähteä Päijänteen kesääni
viettämään, sillä tiesin, että siellä aika hupenee ja lentää ohi kuin
telkän vinkuvilla siivillä. Ja minulla kun oli parin kuukauden ajaksi
perin ikävää lukemista ja vielä ikävämpää kirjoittamista. Päätin
siis painua sellaiseen paikkaan, jossa ei luonto eivätkä ihmiset
houkuttelisi minua pois ahkeruuden ja velvollisuuden tieltä.

Mietin moneen kertaan, missä päin Suomessa olisi sellainen kuiva
paikkakunta, jonne voisin lymytä kaikkia kevytmielisiä viekoituksia.
Pälkähti päähäni Lahden silloinen kauppala — siitähän on jo noin sata vuotta
tai ehkä vähän vähemmän. Oli kuiva kesä ja ajattelin
elämän Lahdessa olevan vieläkin kuivempaa. Läksin siis Lahteen ja
asetuin asumaan silloisen Seurahuoneen lisärakennukseen, jota en sen
jälkeen ole kyennyt löytämään, enkä edes sitä katua, jonka varrella
rakennus sijaitsi. Pölyinen se vain oli, niin että kun Helsingin
aamujunan matkustajat vossikoilla ajoivat Vesijärven laiturille,
minun piti sulkea ikkunani, sillä kevyt hiekka nousi kohtisuoraan
kadulta ja peitti kirjani ja kirjoitukseni paksuun, inhoittavaan
pölyyn.

Ei silloin Lahdessa saanut kuulla soittoa ja laulua niinkuin nyt
Seurahuoneessa, jossa hyvä viulunsoittaja ihastuttaa yleisöä
repäisevillä slaavilaisilla masurkoilla ja unkarilaisilla tansseilla.
Silloin Seurahuone oli mykkä paikka. Mutta oli siellä illoin
Pelastusarmeijan hartaushetkiä, joissa nuoret heränneet tytöt
lauloivat halleluja-laulujaan ja paljastivat muka suuret syntinsä.
Soivathan siellä kitarat, ja heleät naisäänet virittivät ylistyslaulu
jaan Herralle. Minun korvani isosivat ja janosivat musiikkia, ja niin
jätin pölyiset kirjani ja vietin iltani hartaushetkissä. Mutta vielä
enemmän kuin itse tunnustukset, miellyttivät minua kumminkin nuorten
pirkkalaisten tyttöjen paksut, kermaiset l:äänet. Mustatukkainen,
nuori, pirkkalainen tyttö lausui hurmiossa:

— Minä ollen niin illoinen, vaikka minä ollen Tampereellta. Minä
sillmäilen onnen puun oksillta Jumalan ihmeellisiä töitä tässä
maaillmassa.

Kuuntelin väsymättä ilta illalta noita kermaisia l:iä. Se musta,
kaunis neitonen huomasi minun peittelemättömän ihastukseni ja
ajatteli kait:

— Tuossapa istuu hurskaan näköinen kuulija ja kaikesta päättäen
oikia Jumalan mies ja vielä päälle päätteeksi niin hyvännahkaisen
näköinen. Minä lähden hänen puheilleen.

Mistä lie saanut tietää osoitteeni, sillä kerran kuulin naputusta
oveltani, ja sisään astui pirkkalainen neitonen ja kaupitteli
Sotahuutoa. Tämähän oli tervetullut keskeytys ikäviin lukuihini,
niin että ilomielin otin tytön vastaan. Pyysin häntä istumaan, ja
kohta oli vilkas keskustelu käynnissä. Emme puhuneet uskon asioista,
vaan minä rupesin hienotuntoisesti utelemaan, mistä syystä hän oli
liittynyt Pelastusarmeijaan. Vähitellen tyttö tunnusti, että hän oli
rakastunut syvästi erääseen poikaan, mutta tämä oli hänet hylännyt.
Hän oli siitä parantumattomasti katkeroitunut. Lopulta hän turvautui
Pelastusarmeijaan, ja sieltä hän oli löytänyt onnen, viihdytyksen ja
lohdun.

— Nyt olen illoinen ja onnellinen, olen unohtanut katkerat
pettymykseni ja turvaan Häneen, joka on lausunut: ”tulkaa kaikki
minun tyköni, jotka murheellisia ja surun painamia olette, niin minä
tahdon teitä virvoittaa.”

Hellyin kuunnellessani neitosen oikeastaan sangen viatonta, vaikka
häntä syvästi haavoittanutta seikkailua ensi lemmen pyörteissä. Eihän
surun suuruus johdu aiheen suuruudesta, vaan siitä, miten henkilö
siihen on suhtautunut. Silitin hellästi hänen mustia kiharoitaan,
niin hellästi ja niin siveesti, siveesti, niin siveesti.

Näytti vähän siltä, kuin minun osanottoni hänen suruunsa olisi tehnyt
häneen lohduttavan vaikutuksen.

Mutta siinä akkunani alla oli kahdella rakastavalla parilla
jokailtainen kohtaamispaikkansa eli ”mööttinsä”. Toisella herralla
oli pitkävartiset, kiiltävät saappaat jalassa ja töyhtö hatussa.
Hän oli keikarimainen sankari, jota sen tähden yleisesti sanottiin
ratsumestariksi. Toinen nuori herra oli siviili, ja heidän naisensa
olivat virastoissa tai konttoreissa työskenteleviä kauniita naisia.
Siinä he kohtasivat toisensa ja lähtivät viettämään iltaansa
Salpausselän ihanille rinteille. Muunlaisia huvituksia ei Lahti
siihen aikaan tarjonnut. Aamulla taas parit ja minä kävimme
Vesijärvessä uimassa. Emme yhdessä, sillä tapa ei ollut sellainen
siihen aikaan, eikä kellään ollut uimapukua. Naiset uivat kaukana
meistä, niin että täytyi käyttää kiikaria. Sellainen taas oli yleinen
tapa maassamme, kun ei yhdessä saanut uida. — Nyt likaviemäri siinä
paikassa oksentaa saastansa Vesijärveen ja aikaansaa vähintään
pilkkukuumeen sille, joka sinne uskaltaa heittäytyä. — Kaikki
muuttuu nykyään nopeasti Lahdessa.

Minulle alkoi tämä parittomuuteni pitkän päälle käydä ikäväksi.
Eihän enää maistunut muulle kuin puulle silitellä niitä kauniin
pelastusarmeijalaistytön mustia kiharoita. Eikä hän päässyt
minun kanssani ihailemaan kuutamoa Jalkarannan metsiin, hänen
kun piti hoitaa hallelujaa armeijan kokouksissa. Ja sitä paitsi
hänen univormunsa siellä kuutamossa olisi tuntunut suorastaan
sopimattomalta, melkein rienaukselta. Elokuussa en jaksanut
enää sietää ilotonta elämääni kuivien kirjojen parissa. Löysin
Seurahuoneen vieraitten joukosta naisen, joka suostui kävely
kumppanikseni. Ja nyt meitä oli kolme paria, jotka kuutamossa
risteilimme Jalkarannan metsissä. Emme hakeneet toistemme seuraa,
kiersimme päinvastoin toisiamme, sillä ”olimme ittiämme täynnä”,
niinkuin hollolalainen sanoo. Sitä paitsi jo vanha laulu neuvoo, että
tytön kanssa pitää aina olla kaksin. Kolmas tai useampi henkilö on
aina vastukseksi ja haitaksi.

Siellä Jalkarannan metsissä tapaa joka paikassa syviä uurteita
maastossa niinkuin kaikkialla Salpausselän pohjoisilla, jyrkillä
rinteillä aina kauas itään päin. Esimerkiksi Vierumäellä.
Itä-Suomessa niitä sanotaan ”kankaanpadoiksi”. Niiden reunoilla
oli niin hempeää istuskella katselemassa, miten kuu virnisteli
puitten oksien lomitse. Istuin kerran heilani kanssa tällaisen padan
syrjällä, ja täysi kuu kierteli taivaan vahvuudella. Oli herttainen,
pehmyt elokuun. Haaveiltiin, haaveiltiin! Jo kuului jostakin
toisen padan seutuvilta laulua:

— ”Niin minä neitonen sinulle laulan kuin omalle kullalleni.”

Se oli ratsumestarin ääni. Kului hetkinen. Jo kuului toisen padan
laidalta naisen ääni:

— ”Sitten kutoa helskyttäisin papin paita-kangasta.
Kihlasormus se kiilteleisi, voi mua hullua neitosta.”

Molemmat parit olivat siis liikkeessä. Pitikö minun vaieta?

Olinhan minäkin laulaja miltei ammatiltani. Eihän toki. Kovalla
äänellä minäkin paukasin:

— ”Nyt on poika Hollolan kylillä, ai kylillä, ai kylillä, Nyt on
poika Hollolan kylillä, ai neitoja katselemassa vain.”

Myönnän, että se oli kuin variksen rääkynä satakielten suloisessa
kuorossa. Ehkäpä minä en ollutkaan niin silmittömästi rakastunut
naiseeni kuin nuo kaksi muuta kavaljeeria.

Mutta missä ovat nyt nuo suloiset satakielet? Ei minulla ole
aavistustakaan, elävätkö vielä armon ajassa, vaan seisovatko jo nyt
eessä kasvon Kaikkivallan. Minulle on heistä jäänyt vain sellainen
muisto, jota saksalaiset sanovat ”verklungene Accorden” = häipyneitä
sulosointuja. Minun kohdaltani nämä kuutamokohtaukset päättyivät
perin onnellisesti. En joutunut kihloihin enkä naimisiin. Heilani
sai paljon paremman miehen kuin konsanaan minä, ja elää ehkä vielä
onnellisena tässä maailmassa.

Näin käy, kun elokuun kuutamossa elää: Siveesti, siveesti, siveesti.

                                                  ⸻

Mutta Lahti vetää minua yhä edelleenkin puoleensa. En pääse irti sen
lumoista.

Oli minulla hyvä ystävä ja on vieläkin, vanha tuttava, hyvin
kuuluisa kirjailija. Hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla joutunut
erään Lahden immen kanssa kirjeenvaihtoon. Mutta vaikka kirjailija
kiihkeästi oli koettanut päästä impeä henkilökohtaisesti tapaamaan,
niin siihen ei tämä ollut ilveellä millään suostunut. ”Hankkikoon
kirjailija muita naistuttavia, jos saa”, oli immen vastaus aina.
Mutta tämä vaivasi kirjailijaa kovasti. Hän rupesi luulemaan,
että se immyt oli niin raihnainen, näivettynyt ja toimessaan niin
surkastunut, ettei ilennyt astua ihailijansa eteen.

Kun kaksi vuotta sitten pidettiin Salpausselän hiihtokisat, ja
minun piti lähteä sinne, pyysi kirjailija, että minä koettaisin
tavata immyttä ja kertoisin sitten hänelle, oliko se impi niin
perin kummituksen näköinen, ettei uskaltanut näyttäytyä. —
Kohtalokasta on muuten lähettää toinen mies mielitiettyään
tarkastelemaan ja tutkistelemaan. Sellaisesta saattaa koitua ikäviä
jälkiseurauksia. — Tulin sitten Lahteen, ja immelle oli kirjailija
lähettänyt sanan, että hän koettaisi saada tavata minut. Luulin
näkeväni ja tapaavani kurttuisen, keuhkotautisen neitosen, jolla ei
olisi minkäänlaisia naisellisia suosituksia. Mutta mikä ilmestys
tulikaan eteeni! Salpausselältä vyöryi luokseni korkearintainen,
komea impi, korskea kuin Saaban kuningatar. Hän tervehti minua, mutta
minä häkellyin ja kysyin: ”Suokaa anteeksi, en jaksa tuntea teitä.”
En kuolemakseni saattanut ajatella, että tässä oli kirjailijan
henkinen morsian. Minulla kun hänestä oli niin aivan erilainen kuva
aivoissani.

— Kirjailija pyysi minua tulemaan teitä tapaamaan, vastasi impi.

— Tekö se sitten olette se kirjailijan kirjetuttava? Tuollainenko?
En osannut teitä kuvitella tuollaiseksi.

— Minä se sittenkin olen, vastasi impi.

Lyhykäisesti ja todenmukaisesti minun täytyy mainita, että kisat
sillä kertaa jäivät minulta seuraamatta. Mentiin immen kanssa
kaupungille ja vietettiin päivä tutustumisen merkeissä. Oltiin
ulkomuodoltammekin yhtä komeita; eivät Lahden katukäytävätkään
tahtoneet riittää meidän kahden kävellä vierekkäin. Hän Saaban
kuningatar, minä naisiin menevä Salomo-kuningas!

Impi parka, impi parka! Hänen asemansa on todellakin surkuteltava.
Nyt kaksi kirjoituskykyistä ja kirjoitushaluista miestä pommittaa
impeä kirjeillä niin sakeasti, ettei posti jaksa viedä kaikkia
perille. Ne häviävät teille tietämättömille, vaikka niissä on 4 markan
postimerkit kuoressa. Ei immellä enää ole aikaa katsella
kuutamoita. Päivällä ahkerassa ansiotyössä ja illalla vielä
ahkerammassa kirjeitten kyhäämisessä. Immellä on päälle päätteeksi
vielä niin kaunis käsiala, ettei Neitsyt Maariallakaan voinut olla
kauniimpaa, jos hän nyt ollenkaan osasi kirjoittaa. Kirjailijalla ei
vieläkään ole ollut tilaisuutta häntä tavata. Impi vieroo minuakin
niin, että vain ani harvoin armosta saan hänet nähdä. Minäkin kun
olen niin kaino ja saamaton naisten seurassa. Ujona joskus saavun
Lahteen ja saan pitää seuraa parisen tuntia. Silloinkin kohtauksemme
aina ovat olleet niin

siveitä, siveitä, siveitä,

niinkuin Lahdessa näyttää olevan tavallista.

Lahdessa suoriutuu elokuun kuutamossakin ilman kommelluksia. Se aika
on jo ammoin ollut ohi, jolloin Lahden tatsuunalla istuttiin riiarin
polvella ja vaikkapa suudella napsittiinkin, mikä nyt on väärin sekä
Jumalan että ihmisten edessä. Kun Lahdessa lähestyy nuorta naista
puolta metriä lähemmäksi, alkaa hän matalalla äänellä möristä ja
karkaa pakoon kuin pyöriäinen haikalaa.

Kun Lahtea muistelen, pakostakin runosuoneni rupeaa pulppuamaan,
esim. näin:

Menneitä aikoja muistelen
Niin mielelläni vielä,
Niin moni armas tähtönen
Minulle tuikkaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
Nyt Tuominiemen rannalle?

7.

RETKEILEMÄÄN — EI RETKUAMAAN.

Nykymaailman aikaan on retkeileminen tullut päivän polttavimmaksi
kysymykseksi. Ei enää tyydytä matkailuun mukavissa laivoissa ja yhtä
mukavissa junissa ja vielä mukavammissa ja nopeammissa lentokoneissa.
Ihmiset ovat kyllästyneet konekyytiin. He tahtovat itse panna omat
koneensa, sekä jalkansa että käsivartensa toimeen ja valjastaa ne
oman ruhonsa eteen. Vauhti ei täten tule olemaan yhtä nopea, mutta
vaihtelevaisuus ja hauskuus sitä suurempi. Tämän olen kokenut
omilla matkoillani. Kun kokonaisen kuukauden on istunut polkupyörän
selässä, on ruumis puhdas kaikista mätäaineksista. Kun pari viikkoa
on istunut kanootin salongissa ja melonut itsensä väsyksiin asti,
tuntuu maailma suloista suloisemmalta. Mutta kun saman verran aikaa
on ohjannut moottorivenettään, valtaa haukotus ihmisen, sillä matka
on ollut ikävä, vaikka onkin saanut nähdä maailmaa enemmän ja lisäksi
saanut ihailla kauniita maisemia. Ja kun kaksi viikkoa on päivittäin
ajanut autossa, on ihminen täysin tylsä. Kone on auttamattomasti
yksitoikkoinen vehje, joka tekee hyvän ja hyödyllisen työn, mutta ei
suo itsetoiminnan iloa ihmiselle.

Nyt retkeileminen uhkaa syrjäyttää matkailun, tai oikeammin, uhkaa
muuttaa matkailun retkeilyksi.

Retkeileminen on ihmisen, varsinkin nuoren miehen ja naisen, kaikkein
oleellisimpia intohimoja. Kuka ei nuorena olisi halunnut päästä
ulos avaraan maailmaan. Ne, jotka eivät saata päästä hulmuamaan
maailmalle, pyrkivät päästä liikkumaan edes jonkin verran ulos
kotinurkistaan. Tämä halu ihmisissä on ollut huomattavissa maailman
alusta saakka.

Vanhin ja kuuluisin matkakertomus on Troijan sankarin Odysseuksen
retkestä laivallaan Troijasta kotiinsa Itakan saareen. Oikeastaanhan
se ei olekaan mikään matkakertomus, onpahan vain kertomus hänen
harharetkistään matkalla kotiin suuresta sodasta. Siis vallan
uudenmallinen retkeilykertomus. Tuo vanha kettu olisi vallan hyvin
tuntenut lyhimmän tien omalle saarelleen, mutta retkeilyn halu
viekoitti häntä retkuamaan yli koko laajan Välimeren. Ja siellä
hän sai kokea yhtä ja toista, niinkuin retkeilijä vieläkin saattaa
joutua seikkailusta toiseen. Vaikka kyllä vanhan kansan miehet
kokivat vieläkin ihmeellisempiä seikkailuja kuin nykyajan matkamies.
Mitä sanotte sellaisestakin tapahtumasta, kuin että mies laivallaan
erehdyksestä pujahti valaskalan vatsaan laivoineen päivineen. Mutta
kun hän siellä pimeässä vatsassa teki tulen ja rupesi keittämään
plörökahvit, oksensi valas hänet ulos suustaan, ja laiva lähti
heti purjehtimaan täyttä hyrkyä väljemmille vesille. Siihen aikaan
Välimerellä vielä uiskenteli valaita, ja kansalla oli vuorenvarma
usko kaikkiin kummitusjuttuihin. Jos siis vielä tähän maailman
aikoihin pyhimyksiä kruunattaisiin, niin varmasti Odysseuksesta
tehtäisiin kaikkien retkeilijöitten suojeluspyhimys.

Juutalaiset ovat aina hamasta Abrahamista asti olleet intohimoisia
retkeilijöitä. Mutta he eivät ole retkeilleet vain retkeilyn vuoksi,
vaan he ovat siihen yhdistäneet aina samalla hyödyn ja afäärin.
Niin he tekevät vielä tänä päivänäkin. Abraham teki myöskin pitkän
retkeilyn Eufrat-laaksosta aina Kaanaanmaahan saakka hankkiakseen
tuhansille lampailleen mehevämpiä laidunmaita. Ja hän siinä
onnistuikin. Abrahamin mukana kulki kokonainen kansa, suurempi
joukkue kuin konsanaan millään retkeilyseurueella maassamme koskaan
on ollut. Niin retkeilynhaluista tämä kansa edelleenkin oli, että se
jo Kristuksen aikaan oli retkeillyt yli silloisen tunnetun maailman,
aina vain liikeasioissa. Mutta järjesti se myöhemmin oikeita
retkeilymatkojakin ilman hyödyn tarkoitusta. Se nimittäin vuosittain
matkusti takaisin Kaanaanmaahan rukoillakseen Jerusalemin temppelissä
Herraansa Zebaotia. Nykyään Saksan hallitus suorastaan pakottaa
juutalaiset retkeilemään.

Vanhoissa itämaisissa tarinoissa kerrotaan myöskin yksityisten
ihmisten privaattiretkistä. Niinpä kerran kuninkaan poika Intiassa
läksi pitkälle retkelle vieraisiin maihin. Retki onnistui huonosti,
niin että siitä muodostui aito retkue. — Hirvittävä sana tuo usein
kuultu retkue. Se johtaa mieleen sanan retku, joten ihminen saa
siitä sen käsityksen, että matkamiehet koko ajan kulkevat hienossa
huitturissa. Siis kartettava sana suomenkielessä. — Kuninkaan
poika retkeili ja retkusi ympäri maailmaa ja vietti aikansa
lopultakin 10:nnen luokan mörskissä yhdessä muitten retkujen ja
retkuttarien kanssa, niin että hän viimein päätti hakeutua oman
pappansa ja mammansa luo kotimaahansa. Niin oli retkue turmellut
hänen ulkomuotonsa, ettei kukaan häntä enää tuntenut kotona, paitsi
pappa kuningas, joka salaa syötti poikaansa, vaatetti häntä ja suki
häntä, niin että hän vihdoin oli kuninkaan pojan näköinen. Eikä enää
lähtenyt uusille retkueille.

Vakituinen retkeilykansa jumalan armosta ovat sittenkin mustalaiset.
He retkeilevät todellakin vain retkeilyn vuoksi, eivät suinkaan
rikastuakseen. Kätkyestä hautaan saakka he retkeilevät, eivät lepää
koskaan, vaeltavat maita mantereita ja tuntevat itsensä onnellisiksi
vain retkillään. Mutta sama liikkumisen halu meitäkin suomalaisia
viekoittelee retkille, vaikka me kykenemme pitämään tätä halua
aisoissa. Mustalaisista ehkä sopisi sanoa, että he panevat toimeen
retkueita. Eivätkä retkeilyjä. He laulavatkin:

”Mustalaiseksi olen syntynyt, koditonna kuljeskelen vain.” Siinä on
meidän ja mustalaisten erotus. Meillä on sentään kodit.

Olen tämän pitkän esipuheen laatinut vain sen tähden, että saisin
todetuksi, että retkeilynhalu, joka meillä nyt on niin vauhdissaan,
ei suinkaan pohjaudu tilapäiseen muotiin, vaan että sen juuret
ovat paljon syvemmällä, nimittäin ihmisluonnon vastustamattomassa
liikehtimishalussa. Se ei siis tule häviämään muodin mukana, vaan se
tulee ehkä kohdakkoin saamaan vieläkin valtavampia muotoja. Sillä
mustalaisia me kaikki ihmiset olemme Herran edessä. Nekin, joilla on
saimaansiniset silmät niinkuin minullakin.

Jo ennen kuin retkeilyt olivat muodissa, tein kanoottimatkoja, joita
aina ilolla muistelen. Yhtä hauskoja ovat polkupyöräretket, mutta
ne ovat nyt hengenvaaralliset, kun autot ovat vallanneet meidän
maantiemme. Auton alle kun pyöräilijä jää, ei tule muu eteen kuin
heti oikaista koipensa hiekkaiselle maantielle. Toista oli muinoin,
kun joutui rattaitten alle. Eihän sekään nyt aivan kivutonta ollut,
kutkuttihan sellainenkin hieman ihmisen pintaa, mutta henki toki
säilyi, eikä suomalainen hevonen niin raskas ole, että se olisi
jaksanut katkaista edes miehen vasenta jalkaakaan. Kuorma-auto
taas silmänräpäyksessä murtaa vaikkapa ukkomiehen selkärangan. Ne
retkeilyt minä siis jätän tästä kertomuksesta syrjään. Hiihtomatkat
Lappimme tuntureilla ovat tätä nykyä kaikkein korkeimmassa kurssissa.
Mutta jätän nekin hiihtohullujen selostettavaksi. Rajoitun vain
haaveilemaan yhdestä retkeilytavasta, joka nyt täyttää mieleni.

Äkkäsi silmäni kerran metsästysmatkoillani Päijänteen saaristossa
kummallisen laivan, jonka nimi oli Oma Pirtti. Se oli tukkijunnujen
uiva huvila. Eräs lauttausyhdistys oli rakennuttanut tukkilaisilleen
erityisen laivan, jossa he asuivat kuin kotonaan. Se oli 14 metriä pitkä
ja 5 m leveä. Siinä oli komea salonki, johon mahtui kuusitoista
miestä nukkumaan, sillä vuoteita oli kaksi aina päällekkäin. Oli
siinä sitä paitsi keittiökin ja kaksi hyttiä. Ja ne jätkät, jotka
laivassa asustivat, eivät enää olleet ollenkaan jätkien näköisiäkään,
vaan olivat kuin mitkäkin ensiluokan matkustajat. Niin paljon se
komea asunto muutti tukkijunnujen ulkomuotoa. Laiva oli rauta-alus
ja olisi kestänyt siis pitkän iän. Niin ihastuin tähän alukseen,
että hieroin kauppaa sen ostamiseksi. Siitä olisi tullut minulle
uiva huvila eliniäkseni. Sovittiin jo kaupoista, mutta sitten
rupesin epäilemään sitä Päijännettä liian pieneksi altaaksi, jos
sen laineilla pitäisi viettää kaiket kesänsä. Jos se Oma Pirtti
olisi kellunut Saimaalla, olisi se vielä nytkin omani. Mutta en
minä ole yksin tällaisen uivan asunnon ihailija. Olen kuullut,
että englantilaiset suurissa laumoissa viettävät kesäänsä rupaisen
Thamesin rannoilla omissa aluksissaan. Laivat on kytketty rantaan
kiinni ja niitä on pitkät rivit vierivieressä. Laivoistaan he aina
lähtevät soutelemaan joelle, ehkäpä kalastelemaankin, jos nyt
siitä joesta kaloja ollenkaan saa. Ja tällainen ahdas liikkuma-ala
on heistä sittenkin ihanampi kuin kaikki hotelleissa oleilu ja
maatiloilla oleskelu. Sen takia vain, että täällä he saavat aina olla
töissä ja hommissa. — Miten paljon hauskempaa heillä mahtaisikaan
olla, jos saisivat kytkeä aluksensa kiinni jonkin saaren tai niemen
nenään meidän laajojen vesistöjemme rantamilla.

Asui muinaisina Saimaan rannoilla eräs venäläinen ruhtinas
Bariatintski. Hänet valtasi myöskin tällaisen uivan huvilan
kaipuu. Hän osti suuren Saimaan lotjan, varusti sen kaikenlaisilla
mukavuuksilla, laittoi siitä upean hotellin ja läksi ulos Saimaalle
kesäänsä viettämään ja oli tyytyväinen elämäänsä.

Nyt on päähäni pälkähtänyt, että tämmöinen uiva huvila olisi vallan
mainio retkeilijöitten käytettäväksi. Silloinhan siitä saisi nauttia
ei vain yksi perhe, vaan kokonainen joukko ihmisiä. Ja ainahan on
hauskempi matkustaa suuressa joukossa kuin yksinään tai perheensä
kanssa. Tällaisessa joukossa saa solmia uusia tuttavuuksia, usein
hyvinkin hauskoja. Mikäpä estäisi solmimasta ikuisia liittoja
tyttöjen ja poikien kesken, sillä sehän onkin tämän elämämme tärkein
ja pakottavin tehtävä. Ja samalla hauskin.

Saimaalla kulkee jo monta niin sanottua tervahöyryä Ne ovat leveitä
ja pitkiä rumilaita, — suuren talon lihavien emäntien kalttaisia, —
jotka verkalleen kulkevat pitkin vesistöä useinkin aina Helsinkiin
saakka. Niillä on mahdottoman suuri ruuma aivan kuin vanhan
mätimateen vatsa. Jos tämän ruuman varustaa salongiksi, asettaa
sinne makuusijat kahteen kerrokseen, niin sinne mahtuu sata henkeä
nukkumaan. Laivan kansi on niin ikään laaja, niin että sinne saa
laitetuksi avaran, katetun ruokasalin ynnä naisten osaston ja
tupakkasalongin. Laiva kantaa ihmisiä loppumattomiin saakka. Asuu
tällaisessa tervahöyryssä jo nytkin kokonaisia perheitä, vaikka ruuma
on yksinomattain tavaroita täysi.

Ei koko maapallon päällä ole sopivampia vesiä tällaisen uivan huvilan
purjehtia kuin meidän Suomessamme. Meillä on ensiksi Näsijärven
vesistö. Tamperelaiset hoi, varustakaa itsellenne tällainen
tervahöyry ja viekää ihmisiä tutustumaan kotijärvenne nähtävyyksiin!
Tiedätte että pääsette aina Toisveden päähän saakka. Te lahtelaiset
tehkää samoin ja viiletelkää Päijänteen selkiä myöten aina
Jyväskylään saakka. Ja te Saimaan asukkaat, teillä on niin pitkät ja
laveat reitit, ettei niistä ennätä puhuakaan.

Ei tällainen kulku saa muuttua vain matkustamiseksi. Jokaisen täytyy
koko ajan olla toimessa, jotta ilo ilolle tuntuisi. Tervahöyry
näet laskee ankkuriin, mihin ikänä haluttaa. Miehet lähtevät
soutelemaan kalalle ja naiset myöskin. Miehet saavat hoitaa aina
vuoroonsa kansimiehen tehtäviä, naiset taas niin ikään vuoroonsa
hääräävät keittiössä ja tarjoilussa. Ei rasitukseksi, vaan ainoastaan
virkistykseksi. Laivasta saattaa tehdä pitkiä retkeilyjä ympäristön
merkillisiin paikkoihin ja palata yöksi taas omaan laivaansa. Ja kun
kauniille hiekkarannalle saavutaan, silloin niin miehet kuin naiset
järveen puliskoimaan. Varmasti silloin lahti kiehuu ihmisiä kuin
rokkapata herneitä.

Kauanko tällainen retki saa kestää? Ei kovinkaan kauan. Jos reitti
on lyhyt, riittää 10 päivää mainiosti. Saimaalla saattaa viipyä
kaksi viikkoa, mutta ei juuri enempää. Siinä saa lomansa viettää
ihastuttavimmalla tavalla eikä tarvitse pysytellä samassa talossa,
niinkuin monien kesänviettäjien tähän asti on ollut pakko tehdä. Ja
niitä on monta, joilla ei olekaan sen pitempää kesälomaa.

Täten saattaa tervahöyry tehdä 6 tai 7 retkeä kesässä ja siten
useampi satanen ihmistä pääsee nauttimaan lomastaan mitä hauskimmalla
tavalla.

Varmasti tällainen matka ja retki ei tulisi sanottavasti kalliimmaksi
kuin yhdessä paikassa olo kesällä. Juna tai laivamatkat kalliine
piletteineen säästyisivät täten. Varsinkin soveltuisivat tällaiset
retkeilyt mainiosti suurten kaupunkien ja tehdasyhteiskuntien
työläisille, joilla ei ole suuria summia tuhlata kalliimpaa
kesänviettoa varten.

Onhan meillä jo turistilaiva, joka tekee vuoroja Päijänteellä. Mutta
se ei ole retkeilyä varten aiottu, vaan etupäässä matkailua varten.
Siis luontoon ja sen kauneuksien tutustumista varten. Mutta näillä
tervahöyryillä olisi tarkoituksena etupäässä retkeily.146 50’

8.

ERISKUMMALLINEN JUHANA.

Kaikkein mielenkiintoisimmat henkilöt matkoilla ovat vennonvieraat
ihmiset tai sellaiset, jotka luonto on varustanut poikkeuksellisilla
hengenlahjoilla eli, niinkuin heitä vieraskielisellä nimityksellä
sanotaan, originaalit. Vieraat ihmiset tarjoavat aina erinomaisia
tilaisuuksia tutustua uusiin sielullisiin ilmiöihin, sillä eihän
yksikään ihminen ole kaikin puolin samanlainen kuin toinen. Aina
heissä on jotakin heille ominaista varteenotettavaa. Originaalit
taas joka hetki paljastavat uusia, arvaamattomia piirteitä, joita ei
tavata kessään muussa.

Tällainen eriskummallinen olento oli vanha leikkitoverini ja
kasvinkumppanini Juhana.

Hänellehän ulkomaailma oli kerrassaan olematon. Ei hän siihen
kiinnittänyt kerrassaan minkäänlaista huomiota. Hän eli aina vain
yksinomattain sielullista elämää. Ja se hänellä olikin tavattoman
rikas. Hyvä lukupää hänellä oli ja tutkintonsa yliopistossa hän
suoritti helposti. Mutta ulkomaailmassa hän ei päässyt vauvan
tasoa paljonkaan korkeammalle. Kerron hänestä muutamia tapauksia,
sillä minusta ne ovat sielutieteellisesti sangen mielenkiintoisia.
Kerrassaan jonkin psykologisen tutkielman arvoisia. Tässä muutamia
esimerkkejä Juhanan kolttosista.

Juhana asui Helsingissä erään kivimuurin neljännessä kerroksessa.
Mutta harvoin Juhana sinne löysi. Tavallisesti hän soitti ovikelloa
kolmannessa kerroksessa. Kun kotiapulainen oppi hänet tuntemaan,
sanoi tämä yksikantaan:

— Herra asuu neljännessä kerroksessa.

— Suokaa anteeksi.

Kun Juhana taas heläytti kelloa viidennessä kerroksessa, sai hän
sieltäkin saman neuvon, että hän asuu neljännessä kerroksessa.

Juhanalle ostettiin oma avain, mutta siitä oli vieläkin
turmiollisemmat seuraukset. Juhana porasi avaimensa sekä kolmannen
että viidennen kerroksen avaimenreiästä sisään. Kerrankin niin
lujaan, että täytyi hakea seppä, ennenkuin hänen avaimensa saatiin
heltiämään lukosta.

Pääkaupungin katuja Juhana ei ilveellä millään oppinut tuntemaan.
Ennenkuin hän löysi kotiinsa, kierteli ja harhaili hän pitkät ajat
kaduilla ja pääsi vihdoin perille kyselemällä poliiseilta, missä
se ja se katu sijaitsi. Kun iltasilla juhlista lähdettiin, voitiin
Juhanaa kuljettaa pitkin kaupunkia hänen ollenkaan huomaamatta, että
oltiin kerrassaan väärällä tolalla. Kun hän sitten pääsi ulko-ovesta
sisään, hakeutui hän tietysti kolmanteen tai viidenteen kerrokseen.

Junamatkoilla Juhana oli aivan avuton. Siihen aikaan tapasivat
Helsingin aamujuna ja Pietarin aamujuna toisensa Kaipiaisten asemalla
. Mutta nyt oli niin järjestetty, että Helsingin juna ajoi
oikealle puolen asemaravintolaa ja Pietarin juna toiselle puolelle.
Juhana syödä mauskutteli Kaipiaisen aivan oivallista päivällistä.
Häneltä unohtui taivas ja maa herkkujen ääressä. Kun junan piti
sitten lähteä liikkeelle, lähti Juhanakin vaunuunsa. Mutta hän
kiipesikin siihen junaan, joka lähti samaan suuntaan, mistä hän juuri
oli tullut. Juhana istuu kaikessa rauhassa sulattelemassa herkkuja,
kun kuuli asemamiehen hokevan ikkunoihin: Simola, Simola, Simola.
Juhana heräsi tajuntaan ja hoki junailijalle:

— Mutta minähän juuri tulenkin Simolasta. Mitä tässä nyt on
tapahtunut?

— Te olette hypännyt väärään junaan, siinä selitys, virkkoi
junailija tyynesti.

— Mutta missä nyt ovat minun matkatavarani?

— Ne menevät täyttä hyrkyä Helsinkiin.

Juhana myöhästyi päivän matkallaan, sille ei mahtanut mitään.
Eikä Juhana sitä paljon surkeillutkaan, sillä hän oli tottunut
kolttosiinsa ja oli sitä paitsi intohimoinen matkailija.
Kortteeripaikassakin tunnettiin Juhanan harharetket, niin että ne
eivät herättäneet suurempaa huomiota.

Kaikkein hassunkurisin oli sittenkin Juhanan matka talvella Kuopiosta
Helsinkiin. Sillä matkalla hänen kaikki kielteiset luonnonlahjansa
viettivät riemukulkuaan.

Ei ollut siihen aikaan rautateitä Kuopioon saakka. Talvella
piti matkustaa hevosella ja reellä, tuulessa ja tuiskussa ja
tulipalopakkasissa, jos mieli Kuopiosta lähteä liikkeelle. Juhanan
oli tapana hakeutua Haapamäen asemalle tavoittaakseen junan. Matkan
oli hän tehnyt monet kerrat. Nyt oli kyseessä viimeinen kerta, sillä
seuraavana vuonna rautatie valmistui Kuopioon.

Juhanalla oli myötyrihevonen Kuopiosta saakka, ja ajuri sattui
olemaan ensikertalainen tällä matkalla, niin ettei hän tiennyt
matkan suunnista kerrassaan mitään. Juhana oli siis ohjaaja.
Tulivat Jyväskylään. Kun sieltä läksivät, äkkäsi Juhana seminaarin
rakennukset. Juhana huusi ajurille:

— Seisotapas hieman hevosta, en ole koskaan nähnyt näitä rakennuksia
ennen, vaikka olenkin kulkenut tätä matkaa monta kertaa.

Seistiin siinä kotvan aikaa ja ihailtiin. Lähdettiin sitten taas
liikkeelle ja ajettiin koko se ilta. Mentiin majataloon hevosta
syöttämään. Kysyttiin majatalosta:

— Onko tästä vielä pitkä matka Haapamäelle?

— Haapamäellekö? Eihän tätä kautta Haapamäelle matkusteta. Mistä se
herra tulee.

— Jyväskylästä.

— Sitten olette aivan väärällä tolalla. Tämä on Jämsän pitäjää.

Niin, Juhana oli ihaillut seminaarin rakennuksia, jotka sijaitsevat
Jämsän maantien varrella eivätkä Haapamäen. Ei siis auttanut muu kuin
jäädä yöksi. Sitten neuvottiin Juhanaa seuraavana päivänä hakeutumaan
Orivedelle, jossa oli lähin rautatieasema. Juhana jäi majataloon
yöksi, mikäs muu siinä auttoi. Seuraavana aamuna hän olisi jo päässyt
Helsinkiin, jos olisi Haapamäelle löytänyt. Nyt hän avasi silmänsä
eräässä Jämsän majatalossa, ja lähti kohta oikaisemaan kohti Orivettä.

Ajavat, ajavat sitten koko. Tulee ajaja vastaan. Juhana
kysyy tältä:

— Onko pitkä matka vielä Orivedelle?

— Eihän täältä Orivedelle matkusteta. Olette jo ammoin ajaneet
tienhaarasta ohi.

— No hitto vieköön! Mikäs nyt on lähin rautatieasema?

— Ajakaa Kangasalan asemalle.

Iltamyöhällä yönsä sitten Juhana saapui Kangasalle. Myötyrihevosella
ei pääse kovaa kyytiä eteenpäin, kun täytyy syöttää hevosta
tuntikaupoilla ja lepuuttaa sitä. Nyt paneutui Juhana taas
levollisesti nukkumaan. Se oli hänen viides Kuopiosta lähdettyä.

Seuraavana päivänä Juhana vihdoinkin pääsi junaan kiinni, ja se toi
hänet iltamyöhällä kuudentena matkapäivänä Helsinkiin.

Juhana otti ajurin ja sanoi osoitteensa: Makasiininkatu 7. Mutta
ajuri lienee kuullut väärin ja ajoikin Juhanan Kruununhakaan
Maneesikadulle. Ei hetkeäkään Juhana huomannut, että mentiin väärään
suuntaan, vaan istui ja kehräsi tyytyväisenä reessä iloiten, että
vihdoinkin oli perillä kyttyräselkäisen matkan perästä. Kun tultiin
Maneesikadulle, ei Juhana tuntenutkaan taloa samaksi, jossa jo monta vuotta
oli asunut. Nyt hän kiivastui ja tiuskasi:

— En minä tässä asu. Se on kasarmia vastapäätä.

— Tuossa on kasarmi, näytti vossikka.

— Onko se Kaartinkasarmi?

— Ei, se on Uudenmaankasarmi.

— Ajakaa tuulen voimalla Kaartinkasarmin luo, huusi Juhana ylen
hermostuneena.

Vossikka ajoi sitten Makasiininkadulle. Juhana tunsi nyt oman
kortteeritalonsa ja lähti raapustamaan tavaroitaan toiseen
kerrokseen. Soitti ovikelloa. Kaikki asukkaat jo nukkuivat,
sillä Juhanaa oli jo kaksi päivää turhaan odotettu saapuvaksi ja
ajateltiin, että hänelle olikin sattunut voittamaton este.

Kotiapulainen veti vähän verhoa päällensä ja lähti avaamaan.
Kauhukseen hän näki, että tuttu Juhana makasi pitkin pituuttaan
eteisen lattialla. Hän hyökkäsi emännän luo kertomaan, että
Juhana oli vihdoin saapunut, mutta makasi tukkihumalassa eteisen
lattialla. Koko perhekunta hälyytettiin jalkeille ja kaikki läksivät
auttamaan Juhana parkaa. Siellä hän oli polvillaan matkatavaroitten
vieressä eikä uskaltanut nousta pystyyn, sillä pimeässä hän oli
kompastunut omiin tavaroihinsa ja retkahtanut pitkälleen juuri
samassa silmänräpäyksessä, kun kotiapulainen avasi oven. Nyt Juhana
miehissä nostettiin pystyyn ja vietiin huoneisiin. Samalla alkoi
ankara kuulustelu siitä, miksi Juhana oli viipynyt niin tavattoman
kauan matkalla. Juhanan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki
kommelluksensa ja hänen täytyi käsi sydämellään vannoa, ettei hän
ollut nauttinut tippaakaan alkoholia paitsi yhden puolikkaan olutta
Riihimäen asemalla. Annettiin siis Juhanalle anteeksi ja pyydettiin
ystävällisesti istumaan illalliselle. Kaikki muut asukkaat olivat
Juhanan vanhoja tuttavia, jotka tunsivat hänet paremmin kuin
hän itse. Sen tähden he ymmärsivät tuomita Juhanaa lieventävien
asiainhaarain valossa.

Olimme päättäneet lähteä kanoottiretkeilylle Iisalmen ja
Nilsiän reiteille. Meitä oli neljä uljasta urosta ja yksi
englantilaissyntyinen rouva. Heräsi kysymys, otetaanko Juhana
kuudenneksi? Kyllähän me tiesimme, että Juhanasta olisi paljon
vastustakin, mutta tiesimme myös, että hän oli mitä henkevin
matkatoveri, joka muun muassa osasi nauramisen taidon paremmin kuin
kukaan muu. Hän nauroi niin kovaäänisesti ja niin avosuisesti, että
syödessä häneltä näkyivät mansikatkin vielä senttimetrin kurkunpäästä
alaspäin. Lähetimme Juhanalle sanan, että hän kanootteineen saapuisi
Iisalmeen määräpäivänä. Juhana saapuikin, mutta millaisessa asussa!
Hänellä oli seuraavanlainen urheilupuku: Päässään vanha lieriluuhka,
yllänsä pitkäliepeinen bonshuuri ja jalassaan mustat puolikengät.
Juhana otettiin sydämellisin nauruin vastaan. Omasta mielestään hän
oli kaikin puolin tarkoituksen mukaisessa puvussa.

Läksimme sitten melomaan. Ensimmäisestä koskesta ei Juhana päässyt
millään ilveellä ylös. Hän hyökkäsi kohti kuohuja vimmatulla
voimalla. Kuohutpa käänsivät hänen kanoottinsa heti ympäri, ja Juhana
parka solui virran mukana alas suvantoon. Neuvottiin Juhanaa, miten
hänen piti ohjata alustaan, ettei virta saisi häntä valtoihinsa. Ei
ollut apua. Juhanalle kävi aina vain samalla tavalla. Sinne virta
hänet lykkäsi suvantoon.

Me kovenimme Juhanalle ja sanoimme hänelle, että hänen miehisenä
miehenä tulisi hävetä, kun rouvakin jo toisella yrityksellä pääsi
kosken niskaan. Mutta tästä Juhana suuttui ja julmistui. Vimmatusti
hän hyökkäsi kosken kimppuun, mutta nyt koskikin jo suuttui. Se yhden
äkin pyöräytti Juhanan kanootin nurin. Sinne se tyhjä kanootti sitten
läksi viilettelemään alas suvantoon, ja Juhana jäi peukaloillaan
soutamaan virtaisessa vedessä. Juhana tarttui rannan ruohoihin kiinni
ja pääsi kuivalle. Me tavoitimme kanootin ja sousimme senkin rantaan.
Kaikki Juhanan irtonaiset kapistukset virta vei ikiajoiksi. Sinne
menivät tupakat ja sukat ja piippu. Juhana seisoi tyrmistyneenä
rannalla ja väitti, että hän oli aivan märkä. Bonshuurikin raskas kuin
kivi.

Mentiin mökkiin kuivattamaan Juhanaa. Mutta mökin ovi oli niin
matala, ettei Juhana märissä vaatteissaan voinut koukistua kylliksi,
vaan tuli takaperin sisään. Mökin väki huudahti:

— Katohan tuota, kun p—— eiläpäin tungeksen tupaan.

Juhana riisuttiin alasti ja lainattiin isännältä paita ja siniset
alushousut. Niissä se Juhana tepasteli sitten sen iltamyöhän. Hänen
pukunsa pantiin saunaan kuivumaan, sillä saunaa parasta aikaa
lämmitettiin.

Nyt tapahtui ihme. Kun me viisi miestä mentiin saunaan, kerääntyivät
sekä mökin että naapurien kaikki naishenkilöt katsomaan, mitenkä
ne Helsingin herrat kylpevät. Niitä oli ovessa vanhoja akkoja,
nuoria tyttöjä ja pikkulapsia niin paljon kuin oveen mahtui. Kaikki
ainoastaan naisia. Meitä kristityitä miehiä hieman hävetti, kun nuo
pakanalliset akat meitä mulkoilivat ihmettelevin silmin. Pidettiin
neuvottelu, mitä tehdä? Mutta emmehän ilenneet heitä ajaa uloskaan,
kun ottivat kylvyn niin viattomalta kannalta ja samoin alastomuuden.
— Ehkäpä ne Iisalmen akat eivät olekaan Aatamin ja Eevan
rintaperillisiä, vaan elävät vieläkin alkuperäisessä paratiisissa. —
Me siis riisuimme rohkeasti itsemme ilkialastomiksi, mutta Juhanaa
hävetti. Hän oli saanut niin huolellisen kasvatuksen, ettei hän
hirvinnyt esiintyä naisten edessä ilkosillaan. Hän istui koko ajan
saunan penkillä sinisissä, isännältä lainaamissaan housuissa ja
paidassa. Me taas kylvimme perusteellisesti, niinkuin paratiisissa
ruukataan. Juhana käänteli vain märkiä vaatteitaan uunin lämpimässä.

Tuli sitten meidän rouvamme vuoro. Kun akat taas piirittivät oven
aukon, ajoi rouva heidät heti ulos. Akat tulivat tupaan ja sanoivat:

— Olipas se rouva ylypee, kun ei antanna meijän katella
kylypemistään. Nuo herrat olivat nöyrempiä. — Paitsi tietysti
Juhana, jonka puolesta me pyysimme anteeksi, kun Juhana ei siedä
äkeetä löylyä.

Juhana ei milloinkaan päässyt kanoottiinsa auttamatta eikä
milloinkaan siitä ulos nostamatta. Eikä hän koskaan ottanut osaa
kanoottien kantamiseen sivu äkäisten koskien. Ainoa, minkä hän
teki, oli, että hän kantoi oman melansa, näennäisesti ylpeänä tästä
urotyöstään, kaikkein viimeisimpänä koko roikasta.

Nilsiän reitillä alkoivat virrat vetää kanootteja, ja kosket
syöksivät ne alas vähän vinhaa vauhtia. Nyt tuli Juhanalle ilon
päivät, kun ei tarvinnut hiki hatussa meloa. Lukemattomia koskia
laskettiin, aivan tuntemattomiakin. Käytiin vain ensin rannoilla
tutkimassa, missä ne pahimmat ryöpyt myllertävät ja sitten kuolemaa
pelkäämättä syöstiin koskiin. Kanootti on maailman paras vehje
valvomaan aaltoja. Jos vähänkin osaa pitää perää, niin ei aalto
pääse karkaamaan kanoottiin. Mutta Juhana ei milloinkaan vaivautunut
tarkastelemaan rantoja. Hän istui itsepäisesti aluksessaan ja antoi
meidän hoitaa tutkimuksiamme. Sitten hän lähti umpimähkään viimeisenä
miehenä solumaan koskista alas. Oli kerrassaan hassunkurista nähdä
hänen koskenlaskuaan. Hän ei ohjannut venettään ollenkaan. Antoi sen
tehtävän täydelleen virralle itselleen. Virta oli joskus hänelle
kohtelias, mutta useimmiten se leikitteli Juhanan kanssa. Muun muassa
sillä lailla, että se pyöräytti kanootin kulkemaan perä edellä ja
kokka perästä. Takaperin se Juhana useat kosket laski. Ainoastaan
kerran rouvamme piti hänelle seuraa. Yhtä säännöllisesti Juhana tuli
alas täydessä vesilastissa. Mistä hän ne vedet koppasi, sitä emme
voineet ymmärtää, me kun aina pääsimme kuivina alas. Mutta joka
kosken alla meni aikaa, ennenkuin Juhana saatiin kuivaksi. Aina
hänen kauan aikaa oli pakko esiintyä sinisissä lainahousuissa, sillä
kaikilla isännillä siinä maanääressä oli siniset aluspöksyt.

Oli laskettu koski ja Juhana taas kostunut. Seuraavan kosken sulki
tukkiruuhka, niin että täytyi kantaa kanootit sen sivu. Juhana ja
rouva olivat menneet läheiseen mökkiin pyytämään lämmintä kahvia
viluunsa. Tehtyämme työmme läksimme mekin ukkomiehet mökkiin
saadaksemme virkistystä. Meitä kohtasi se surusanoma, että mökin
akalta jalka oli mennyt poikki eikä siis voitu saada kahvia.
Minua epäilytti tuo uutinen, sillä vaimo oli erittäin virkun ja
iloisen näköinen, ja lapsi imi äitiään posket hehkuvina. Rupesin
tutkimaan naista, ja sainkin viimein ulos totuuden. Vaimo oli
äskettäin synnyttänyt lapsen eikä vielä ollut ehtinyt käydä papilla
kirkoituttamassa itseään. Sellaisista naisista sanotaan, että
heillä on jalka poikki. Se merkitsee tavallisella kielellä, että he
ovat saastaisia olentoja, eivätkä saa koskea mihinkään esineisiin,
sillä silloin kaikki, jotka niihin esineisiin tarttuvat, tulevat
saastutetuiksi. Me kaikki hämmästyimme ja kauhistuimme tällaista
saastaista mielettömyyttä. Nainenko, joka synnyttää lapsen,
on saastainen olento? Englantilaissyntyinen rouva ei lakannut
ihmettelemästä. Ei Juhanakaan nauranut, hän vain värisi sekä vilusta
ja märkyydestä että myös siveellisestä suuttumuksesta. Tuumailtiin:
eivätkö naisasiayhdistykset kykene poistamaan tätä niin syvästi
naista loukkaavaa oppia? Eivätkö uskalla nousta taisteluun tätä
huimaavaa typeryyttä vastaan?

Koetimme selittää naiselle, ettemme pidä häntä mitenkään
saastutettuna.

Eivät auttaneet mitkään selitykset. Äiti ei noussut vuoteestaan. Mies
oli kalassa eikä siis saatu häntä kahvia keittämään. Sitä paitsi
kahvipannukin oli jo saastutettu vaimon kosketuksista. Omituista,
ettei kirkko pidä isää saastaisena olentona, kun hän on lapsen
siittänyt. Ei meitä miehiä mikään saastuta tässä maailmassa. Me
emme lankea koskaan, me kuljemme aina pystypäänä; mutta naisparat,
ne lankeavat aina, olivatpa miten vihittyjä pyhään avioliittoon.
Ja kumminkin meidän naisemme täyttävät kirkkomme jumalanpalveluksen
aikana?

Kahvia emme siis saaneet rukoilemallakaan, vaikka meillä oli ainekset
mukanamme ja Juhana mahdollisesti olisi osannut kahvin keittää,
jos vain pannu olisi ollut jostakin saatavissa. Saastainen äiti
ei ryhtynyt mihinkään toimiin; toivoi vain, että me pikimmittäin
poistuisimme hänen saastutetusta mökistään. Ja niin meidän täytyi
paeta mökistä kuivin suin.

Tultiin Somsankoskelle. Siellä myllynpato kulki yli kosken niskan.
Pato oli korkea, ja mahtava aallonharja vyöryi padon yli kuin
oriin harja sen kaulalle. Uskaltaako laskea padosta, oli ankara
kysymyksemme? Jos kanootin köli tarttuu padon selkään kiinni,
silloin hukka perii. Entä jos kanootti tupsahtaa padon alla
umpisokkeloon, miten silloin käy? Vaarallinen oli tilanne, mutta
päätettiin sittenkin koettaa. Entä jos vielä padon alla on kiviä,
niin silloinhan varmasti kanootti menee murskaksi ja laskija joutuu
laskemaan lopun matkan oman ruumiinsa varassa!

Kaiken varalta palkattiin kosken alle kaksi miestä vahtimaan veneessä
ja korjaamaan mahdolliset ruumiit kuivalle maalle.

Minun piti lähteä ensimmäisenä koettamaan, miten lasku onnistuisi.
Kättelin kaikkia tovereitani, lähetin terveiseni kaikille
sukulaisilleni ja tuttavilleni, viimeiset terveiseni, ja läksin
ryöppyyn. Juhanalta vaadin lupausta, ettei hän saanut mennä koskea
laskemaan, johon hän taas puolestaan ei millään ehdolla tahtonut
suostua. Juhana näet oli vallan pelkäämätön, uljas mies, sillä hän
ei ymmärtänyt pelätä mitään. Hän eli tässä maailmassa aina henkensä
kaupalla, vaaraa hän ei kyennyt välttämään eikä välittänyt välttää,
vaan jätti henkensä täydelleen Herran haltuun.

Näin kuolemaan valmistuneena läksin sitten yrittämään. Ei
tarttunut köli padonharjaan kiinni, ei kanootti tavannut kiviä
padon alla, mutta hupsahti niin syvälle aallokkoon, että se siinä
silmänräpäyksessä täyttyi vedellä. Painoin siihen aikaan hyvin paljon
päälle 100 kilon. Pääsin koskesta vahingoittumattomana alas ja sousin
rantaan tyhjentämään kanoottiani.

Seuraava laskija oli rouvamme. Hänen kävi hyvin ja samoin kävi
kaikille muillekin matkatovereillemme. Mutta Juhana, joka kaikissa
pienemmissäkin koskissa oli päässyt vesilastiin, kuinka hänen
kävisi? Yhdessä koetimme häntä estellä, mutta Juhana hirmustui
ja huusi: ”Minäkö olisin pekkoja huonompi”. Kysyttiin Juhanalta,
oliko hän salakihloissa, jotta voisimme ilmoittaa morsiamelle hänen
surullisesta hengenlähdöstään. Juhana vannoi, että hän oli vallan
vapaa mies eikä naisista mitään tiennyt. Ei auttanut muu kuin laskea
Juhana koskeen. Sanottiin hänelle, ettei hän ollenkaan meloisi, vaan
antaisi kosken hoitaa koko toimituksen mielensä mukaan. Ja Juhana
tottelikin tätä viimeistä ohjetta. Vähitellen solui Juhanan kanootti
patoa kohti. Me seisoimme sydän kurkussa rannalla valmiina auttamaan,
jos vain siihen kykenisimme. Venemiehille vilkutettiin, että he
olisivat erityisesti valppaina. Jo Juhana hupsahti padolta alas.

Nyt tapahtui iloinen ihme. Juhana laski kosken saamatta pisaraakaan
vettä kanoottiinsa, silloin kun me muut kaikki olimme tulleet
vesilastissa alas. Ja nyt Juhana nauroi. Nyt näkyi häneltä koko
kurkunpää kidasta. Ja syytähän hänellä olikin iloonsa. Nyt hän
tyynesti saattoi muistella kommelluksiaan edellisissä, pienissä
koskissa.

Matkamme viimeisen kosken hän sentään tapansa mukaan laski takaperin
ja aivan täydessä vesilastissa.

Kaikista kommelluksistaan huolimatta Juhana sittenkin jäi henkiin
ja eli sitten vielä monta vuotta armon ajassa. Nyt ei Juhana enää
tuota iloa tuttavilleen, sillä hän on poistunut tähtitaivaisiin,
jonka sokkeloissa hän osannee kulkea paremmin kuin tässä matoisessa
maailmassa.

9.

LAPPALAISTEN PARISSA.

Kerrassaan omituista on, että me suomalaiset niin perin vähäsen
tunnemme lappalaisia ja tiedämme heidän oloistaan. Varsinkin me
helsinkiläiset. Tuore esimerkki siitä on se mahdoton yleisötulva,
mikä lappalaisviikon aikana helmikuussa 1936 suuntautui lappalaisten
leirille Kaisaniemeen. Kymmeniä tuhansia ihmisiä seisoi jonossa
pakkasessa; täysikasvuisia ja lapsia tuntikaupalla päästäksen
näkemään sekä lappalaisia että heidän porojaan. Ja sittenkin,
onhan Helsinki alkujaan lappalaisasutusta. Täällähän on Lapinlahti
ja Lapinlahden katu. Helsingin lähimmässä ympäristössä on
Lappböleträsk, ja Keravakin kuuluu olevan lappalainen sana. Mutta
nyt ovat lappalaiset kaikonneet niin kauas pohjoiseen, että niitä
tavataan vain Enontekiön, Utsjoen, Inarin ja Petsamon Lapissa.
Etelä-Lapissakaan ei enää lappalaista asutusta ole. Toista on
Ruotsissa ja Norjassa. Näissä maissa on lappalaisia kymmenen kertaa
niin paljon kuin meillä Suomessa. Meillä lappalaisten lukumäärä on
supistunut alle kahdentuhannen, naapurimaissamme niitä on yli 20
tuhatta. Vielä 1500-luvulla lappalaisia oli aina Rantasalmella asti,
jossa puhutaan poroaidoista. 1600-luvulla taas asui lappalaisia
vielä sekä Iisalmessa että Rautalammilla. Ei niin, että lappalaiset
olisivat hävinneet sukupuuttoon näiltä mailta, vaan ovat ne
sulautuneet suomalaisiin. Onhan siellä Itä-Suomessa Lappalaisten
suku todistamassa, että juuri niin on käynyt. Lappalaiset ovat siis
sulautuneet suomalaisiin, eivätkä siirtyneet pois tai kuolleet
sukupuuttoon. Sen sijaan tavataan puhdasverisiä lappalaisia
Ruotsissa niinkin etelässä kuin Jämtlannissa ja Värmlannissa, siis
jokseenkin Porin ja Vaasan leveysasteilla. Norjan lappalaiset ovat
pienempiä kuin meidän lappalaisemme juuri siitä syystä, että he
ovat puhdasrotuisia eivätkä sulautuneita norjalaisiin. Kun näin
Hammerfestin kaupungissa, maailman pohjoisimmassa kaupungissa,
jättiläismäisiä norjalaisia suloisessa sovussa kääpiömäisten
lappalaisten seurassa, selvisi minulle, että avioliitot näitten
välillä ovat luonnottomia. Eihän bernhardilaiskoirakaan kykene
saamaan penikoita foxterrierin kanssa. Ainoastaan Nordkapissa
tapasin nuorukaisen, jonka isä oli pikkuinen lappalainen, mutta äiti
norjalainen. Poika oli pitkä kuin norjalainen, mutta hänen piirteensä
olivat täysin lappalaisen.

Ensimmäiset lappalaiset ja ensimmäisen lappalaiskodan näin juuri
Norjassa. Matkustin turistilaivassa pitkin Norjan rannikkoa.
Matkustajia oli kaikilta maailman ääriltä, Englannista, Amerikasta,
Ranskasta ja Saksasta, Norjasta ei yhtään. Tulimme Norjan jylhimpään
vuonoon, Lyngenfjordiin, sen aivan syvimpään pohjukkaan, juuri
vain tavataksemme lappalaisia. Astuttiin maihin ja läksimme
kapuamaan mäelle, jossa lappalaisilla oli kotansa ja leirinsä.
Välitin ulkomaalaisille muistoesineitten ostoja, sillä Norjan
lappalaiset osaavat suomea yhtä hyvin kuin sekä sinä että minä täällä
Etelä-Suomessa. Puhuvat vain Peräpohjolan murretta. He juovat maitua
eivätkä maitoa, ja heillä on luottua norjalaisten kaupungissa eikä
luottoa. Kun ulkomaalaiset olivat tehneet kauppansa, jäin vielä
hetkeksi puhelemaan lappalaisten kotaan. Asui siellä kodassa kolme
perhettä, kolme aviovaimoa mukuloineen päivineen. Eräällä vaimolla
oli piippu hampaissa. Kysyin:

— Kelpaako rouville sikari?

— Ne, ne vasta kelpaavatkin.

Vein kullekin akalle — niinkuin heitä siellä sanottiin — sikarin,
mutta vanhin rouva sanoi:

— Minä säästän sikarini miehelleni, joka lähti noita ulkolaisia
saattamaan.

Vein heti akalle toisen, jonka hän asetti vierelleen jakkaralle
odottamaan rakkaan ukkonsa kotiintuloa. Tästä oli seurauksena, että
minun täytyi antaa jokaiselle akalle toinen sikari odottamaan heidän
ukkojaan. Akat puraista nappasivat heti sikarin tyvet poikki, ja minä
kohteliaana kavaljeerina kiersin sytyttämässä heidän sikariaan. Siinä
sitten kyyhötettiin, kolme akkaa ja minä, ja kaikilla sikarit suussa,
ja savupilvet tuprusivat sankkoina pilvinä hehkuvista sikareista.

Se nuorin rouva oli kiihkoisin tupakanpolttaja. Posket kuopalla hän
imi sikariaan, niin että kun me muut vielä olimme keskivälillä,
hänellä oli jo hiipuva pätkä suussaan. Ei malttanut, pisti toisen
sikarin, sen miehelleen säästämänsä suuhunsa, ja minun täytyi
luovuttaa viimeinen sikarini hänelle, jottei mies kotiin tultuaan
olisi pieksänyt ahnasta akkaansa. Poltettiin niin utakasti, että
savupilvi nousi sakeana kuin kantakirjaoriin häntä ylös kodan
lakeisesta.

Minä en kysellyt muuta akoilta kuin miten kolme äitiä saattoi asua
riitelemättä samassa kodassa:

— Montako kertaa päivässä te riitelette keskenänne?

— Ei tok yhtään kertaa.

— Mutta sitä minä vain en usko. Sehän on aivan luonnotonta. Teillä
on kaikilla lapsenne. Jos toiset lapset riitelevät keskenään, varmaan
silloin äidit pitävät omiensa puolta. Syntyy sananharkka ja siitä
sukeutuu tuima riita. Siellä etelässä äidit riitelevät keskenään
vaikkapa asuisivat rakennusten eri kerroksissa. En usko, en usko!

— Ei meidän kannata riidellä milloinkaan; mitäs tästä elämästä
syntyisikään, jos me kolme akkaa riideltäisiin. Eihän täällä olisi
rauhan hetkeäkään.

Kun ukkomiehet palasivat kodalle, utelin uudelleen heiltä, että
eivätkö teidän akkanne riitele koskaan?

— Eivät milloinkaan. Joskus vain, kun oikein kovalle ottaa, lähtevät
akat tunturille kauas kodasta ja siellä he papattavat aikansa
kirkkaan taivaan alla, eivätkä sitä kuule muut kuin yksin jumala
taivaassa. Kun sitten ovat papattaneet niin kauan, että kyyneleet
rupeavat virtaamaan silmistä, palaavat he käsi kädessä kodalle ja
ovat mitä parhaimmat ystävät.

— Kyllä se jumala tiesi, minkä se teki, kun lahjoitti kyyneleet
naisille. Niitten mukana valuu aina paha sisu ulos ruumiista, minä
sanoin. Viisaasti sanottu, vai mitä?

— Niin vain, niin vain, vatkuttivat ukot.

Lappalaiset ovat maailman hiljaisinta ja hienotunteisinta väkeä. Ei
siellä tapaa rikollisia ihmisiä. Ainoa paha työ, mikä heiltä syntyy,
on porovarkaus. Mutta onkos ihme, että sellaista joskus sattuu?
Siellä seisoo neljä tuhatta poroa yhdessä laumassa. Jos silloin
sattuu, että joku erehdyksessä tarttuu vieraan miehen poroa sarvista
kiinni ja retuuttaa sen omaan aitaukseen, niin eihän se oikeastaan
ole rikos eikä mikään. Lappalaiset sopivatkin tällaiset asiat
keskenään.

Joskus vain käy niin, että syntyy käräjät.

Eräs nuori tuomari kertoi tällaisesta tapauksesta seuraavaa:

Jussi Morottaja oli kerran erehdyksestä taluttanut vieraan poron
kotiinsa. Poliisi tarttui asiaan ja haastoi Jussin oikeuteen.
Käräjäpaikka oli kaukana. Sinne piti ajaa poroilla. Lähdettiin
miehissä liikkeelle. Ensin ajoi pulkassa poliisi, sitten tuli
tuomari, hänen perässään ajoi Jussi Morottaja ja viimeisessä
ahkiossa kyykötti vanginvartija. Näin sitä mentiin halki soitten ja
jänkien. Yövyttiin rakovalkean ääressä ja juteltiin hyvinä ystävinä.
Siellä Jussi kertoi koko asian juurta jaksain valehtelematta ja
kielastelematta. Kun vihdoin saavuttiin käräjäpaikalle, oli asia
aivan selvä. Tuomari kirjoitti pöytäkirjan vain puhtaaksi, rapsautti
Jussille lievän sakon ja sitten taas lähdettiin kotimatkalle samassa
järjestyksessä kuin oli tultukin. Poliisi ensin, vanginvartija
viimeisenä. Näin hyvin sitä Lapissa suoriudutaan kaikessa
ystävyydessä.

Mutta jos lappalainen oleilee kaukana muilla mailla, niin
tarttuvathan häneenkin toisenlaiset tavat. Minun piti kerran
Paatsjoen niskasta, Virtaniemestä, lähteä jalkapatikkamatkalle yli
aapojen, yli soitten ja jänkien, kahden päivän reissulle. Meillä
oli paljon kannettavaa, niin että täytyi palkata kantajia. Heitä
saatiinkin kolme kappaletta. Vanhin oli Valle nimeltään, suomalaisen
näköinen, vaikka kovin lyhytkasvuinen, varmasti suomalaista
sekaverta. Toinen oli pitkä, suloisen näköinen nuorukainen, Sarre
nimeltään, niin suomalaisen näköinen, että jos hänet olisi puettu
suomalaiseen pukuun, ei kukaan olisi huomannut hänessä minkäänlaisia
lappalaisen tuntomerkkejä. Tämäkin todistaa, että Peräpohjolan
lappalaiset ovat suomalaista sekarotua ja peräpohjalaiset itsekin
lappalaissekoa. Mutta oli siellä yksi, joka oli aito lappalainen.
Musta kankea tukka, mustat silmät, ulkonevat poskipäät, hieman vinot
silmät. Hän oli nimeltään Sammeli Morottaja. Kun minä hänen kanssaan
ryhdyin sopimaan kantomatkoista, tokaisi hän minulle seuraavan
yllättävän letkauksen:

— Huono lintu, joka ei jaksa omia höyheniään kantaa.

Olin hämmästynyt lappalaisen nokkaviisaasta sutkauksesta, vaikka
ihailinkin sananparren nasevuutta. Selitys hänen julkeuteensa seurasi
matkan varrella. Tallusteltiin sittemmin yhdessä viisi miestä,
kaikilla kantamukset selässä. Meitä oli näet kaksi matkamiestä ja
kolme kantajaa.

Matkan varrella sitten ruokailtiin ja juotiin kahvia nuotiotulien
ääressä. Lappalaiset ovat mainioita kahvinkeittäjiä, ja kahvia
juotiin aina tuohisista, niin että koivunkuoren hiutaleita olivat
huulet aina täynnään. Kerran nuotiotulen ääressä tuo aito lappalainen
Morottaja pisti lauluksi. Se ei suinkaan ollut mikään lappalaisten
joiku, vaan kuuluu päinvastoin näin:

”Da kommt ein Vogel geflogen” — joka ei ole lapinkieltä, vaan
silkkaa saksaa. Se on suomeksikin käännetty ja kuuluu: ”Tule lentäen
lintu, laske jalkojeni luo, Hänen nokassa lippu, äidin tervehdyksen
tuo.” Hämmästyksestä kavahdin pystyyn ja tiukkasin Morottajalta,
mistä hän oli tämän laulun oppinut? Ei vastausta. Kysyin Sarrelta.
Sarre vain hymyili, eikä virkkanut sanaakaan. Vihdoin vanha Valle
ilmaisi, että Morottaja oli kokonaisen vuoden ollut näyttelyesineenä
Berliinin. Siellä hän oli oppinut tämän laulun ja
sieltä hän oli saanut tuon ei-lappalaisen julkeuden. Morottaja oli
saanut muitakin saksalaisia tapoja, joista nyt tässä yhteydessä
ei sen enempää. Mutta lappalaisena näyttelyesineenä hän oli
ensiluokkainen, sillä parempaa aitolappalaista tyyppiä ei olisi saatu
koko Inarin.

Saavuimme sitten Petsamon kolttien sekaan. He ovat partaniekkoja,
eivätkä siis meidän lappalaisia, joilla on hyvin huono parrankasvu.
Koltat ovat saaneet partansa venäläisiltä munkeilta ja karjalaisilta.
Koltat ovat hoikempia kuin meidän lappalaisemme. Venäläisten munkkien
joukossa on aina ollut joku Rasputin!

10.

”RAKASTA VIHOLLISTAKIN.”

Me laulajat olemme joskus kyenneet karistamaan päältämme ihmisissä
vallitsevan veljesvihankin. Lauletaanhan, että laulu jaloja aatteita
luo, laulu syömmen aukaisee. Laulu, soitto ja musiikki ovat
kansainvälistä omaisuutta; ne liittävät yhteen, mitä muut aatteet
repivät palasiksi.

Eräs tapahtuma kerran Ylioppilaskunnan laulajien konsertin jälkeen
todistaa laulun saavan aikaan sovinnonkaipuun vihaveljestenkin
välillä.

Oltiin konsertin jälkeen illatsussa ylioppilastalossa. Oli hehkein
kevät, tuomet olivat kukassaan ja lämmin ilma hiveli ihmisten ihoa.
Oli toukokuun loppupäivät.

Iltamassa oli kaiutettu yksiäänisesti Schillerin runoelmaa ja
Beethovenin säveltämää laulua: ”Freude, schöner Götterfunken” (Ilo ihana jumalten kipinä
). Aivan harjakset pystyssä sitä laulettiin.
Mutta kun tultiin kohtaan ”Alle Menschen werden Brüder, wo dein
sanfter Flügel weilt”, (kaikki ihmiset muuttuvat veljiksi, missä
sinun suloinen siipesi sahahtelee) ei tahtonut ääntä riittää pojilla.
Oli pahin sortovuosien aika, ja venäläiset meitä ahdistelivat
ankarasti, mutta ihmisrakkaus täytti silti mielemme. Opetetaanhan
meitä, että täytyy antaa anteeksi pahimmillekin vihamiehille, mitä he
meitä vastaan ovat rikkoneet.

Kun siis kello kahden aikaan hajaannuttiin, lehahti meitä
vastaan ulkona niin leppoinen kevätilma, ettei kenenkään mieleen
pälkähtänytkään hakeutua tunkkaantuneihin vuoteisiin painumaan ja
odottelemaan mahdollisia hempeitä unia. Ei, ulos luontoon piti päästä
myöhäisestä ajasta huolimatta. Joku huusi: ”hei pojat, Korkeasaareen
auringon nousua ihailemaan!” Sanottu ja tehty.

Meitä oli aikamoinen kerho miehiä. Kaksi osakuntien kuraattoriakin
mukana, savokarjalainen Teppo Homén ja pohjalainen Ernst Biese.
Monilla soutuveneillä päästiin yli rasvatyynen merenpinnan. Syntyi
kiista siitä, kirjoitetaanko sivuuttamamme pikkusaari Tjärholmen
(Tervasaari) tj:llä vaiko k:lla Kärholmen (Rakkauden saari). Tietysti
se oli kirjoitettava k:lla. — Pahanpäiväinen kivihiililäjä kauniin
luonnon keskellä. —

Noustiin saarelle. Ei ihmissielua näkynyt missään. Tuomet vain
seisoivat valkolakkisina meitä valkolakkisia tervehtimässä. Kuului
ääniä ravintolasta. Sinne mekin! Tulee sieltä ravintolan vilpolasta
vastaan liuta venäläisiä upseereja. Ihmisrakkaus ja veljessovinto
pani minut avaamaan sylini ensimmäiselle vastaantulijalle, ja minä
lauloin: ”Alle Menschen werden Brüder.”

Upseeri kapsahti samassa silmänräpäyksessä kaulaani, ja minä halasin
häntä perusteellisesti. Mutta silloin tapahtui jotakin omituista.
Upseeri suuteli minua molemmille poskilleni. Minä ponnistin voimiani
ja sain hennon upseerin lohkeamaan paksusta vartalostani. En
tahtonut veljeydessä sentään tällaista askelta ottaa. Mutta upseeri
vain hoki: tri, tri, tri. Karkasi uudelleen kaulaani ja painoi
kolmannen suutelon suoraan huulilleni. — Sillä tavalla syntyi
ristinmerkki naamaani. — Soromnoo, ajattelin itsekseni, vaikka
kyllähän se suutelo maistui väkevästi munkkiliköörille. Sama temppu
oli uudistettava vielä kaikkien upseerien kanssa. Toistakymmentä
suuteloa. Kaikki erimakuisia. Toiset maistuivat punssille, toiset
konjakille. Kuulin toverieni ääntelevän takanani: ”Mutt’ tuohon
pyykkiin minä vain en lähde!” Kun puolipökerryksissä pääsin viimeisen
upseerin sylistä, vilkaisin taakseni ja näin, että kaikki olivat
sylikkäin; kaikki suorittivat nuhteettomasti sekä täysi- että
puolinelsoneja. Huh, Huh! ”Venäläisen rakkaus on tulen palavainen.”
Upseerien naiset vilpolan kaiteisiin nojaten taputtivat iloisesti
käsiään. En saata salata, että minun teki mieleni jatkaa halailuja
vilpolassakin, kun kerran pääsin makuun. Me suomalaiset ymmärrämme
paremmin sellaista naisten kanssa.

Mutta yksi meikäläinen oli, joka ei suostunut halailuun. Hän oli
pohjolainen ja totteli nimeä Tutu. Tutu juonitteli ja rähisi. Silloin
vanhin upseeri tarttui hänen käteensä ja vei hänet metsään. Kauhulla
ajattelimme, että kyllä se Tutu parka nyt palaa metsästä päätään
lyhyempänä, sillä upseerin kupeessa roikkui mahtava miekka. Vielä
vähät. Parinkymmenen minuutin jälkeen nähtiin Tutun ja upseerin
syltä kaulaa tassuttelevan ulos metsän siimeksestä. — Ja niin oli
viimeinen pilvenhattara häipynyt pyhän veljeyden kirkkaalta taivaalta.

Kokoonnuttiin kaikki sekä venäläiset että suomalaiset ravintolan
edustalle aurinkoa odottamaan, jota varten oltiin tultukin.
Ensimmäiseksi äkkäsi auringon se Tutun kaveri ja huusi kovalla
äänellä: ”Aeolus rododaktylus” (Rusosorminen aurinko?) Hän tahtoi
näyttää tuntevansa klassillisen maailman kieliä. Me yhdyimme kaikki
riemastuneina huutoon: ”Aeolus rododaktylus.” Kyllähän me tiesimme,
että Aeolus oli myrskyn jumala, ja Eos taas aamunkoi, mutta näin
hyvien veljesten kesken ei takerruttu pikkumaisuuksiin.

Kun siinä veljeiltiin, sattui joku lausumaan paheksumisensa siitä,
että venäläiset sanomalehdet parjasivat meitä suomalaisia. — Se
oli vasta alkua siihen, mitä tuli myöhemmin. — Silloin upseerit
karkasivat pystyyn, tempasivat kukkaronsa taskuistaan, taputtivat
niitä ja karjuivat: ”Ruski gaseti, ruski gaseti ovat ostettavissa.”
Samalla he rajusti sylkivät maahan monta kertaa. No vot, vot, me
olimme tyytyväisiä tähän anteeksipyyntöön.

Sattuipa sitten, että saareen oli saapunut toinenkin saki kevätaamua
ihannoimaan. Niiden joukossa oli taitava hanurinsoittaja. Kun
tämä huomasi venäläisten upseerien ja suomalaisten ylioppilaitten
näin sydämellisesti veljeilevän, niin se pakana rupesi kiskomaan
koneestaan ”Keisarin hymniä”. Upseerit jähmettyivät heti
suolapatsaiksi ja meidänkin täytyi tietysti karistaa lakit päästämme,
Tutu kaikkein viimeisimpänä. Hanuriherra soitti kahteen kertaan
hymnin, joka meitä kovasti harmitti, sillä olihan vaivalloista
seistä sojottaa ”smirnaassa” näin pitkän ajan. Mutta niin pian
kuin hanuri herkesi soimasta, syntyi suuri melu upseeristossa. He
ulvomalla huusivat soittajalle: ”Bjerneborgska marsch, Bjerneborgska
marsch.” Mutta hanurin kitkuttaja vain ei totellut. Upseerit
nuuskivat läheiset pensaikot juurta jaksain ja hakivat soittajaa,
mutta ei ristinsielua tavattu. Musiikkimies oli arvatenkin paennut.
Mutta upseerit eivät rauhoittuneet. Ne alkoivat hokea: ”Nu Lamppen,
Bjerneborgska marsch.” Ja minun täytyi panna Porilaisten
soimaan ja upseerit ulvoivat kuin sudet mukana. Vain osoittaakseen
kunnioitusta Suomelle ja meille hyville veljilleen.

Mutta upseerien daamit halusivat myöskin ottaa osaa iloon. Ne
ehdottivat, että lähdettäisiin huviajolle merelle. ”Bravo, bravo,
bravo”, pääsi kaikkien kurkuista. Eräs upseeri soitti Suomenlinnaan,
silloiseen Viaporiin, että: ”Laiva tänne Korkeasaareen ja sitten
vielä skarei” = äkkiä. Eipä aikaakaan, niin sotalaiva Bomba laski
laituriin. Me kapusimme laivaan jokainen nainen ja mies, ja Bomba
porhalsi Kruunuvuoren selälle. Nyt pistettiin tanssiksi Bomban
kannella. Venäläiset ovat kuulut tanssitaidostaan.

Noin seitsemän aikaan aamulla laskettiin Kustaanmiekan laituriin, ja
meidän rouvamme nousivat maihin nuorten luutnanttien ja vänrikkien
saattamina. Mutta aviomiehet saivat vaimoiltaan luvan lähteä
jatkamaan. Tyydytys oli molemmin puolinen. Jätettiin Viapori ja
suunnattiin kulkumme Kaisaniemeen. Valloitettiin ravintola ja
pidettiin hehkuvia puheita suomen, ruotsin ja venäjän kielillä
veljeyden ja ihmisyyden ylistykseksi. Me emme ymmärtäneet sanaakaan
venäläisten puheista, mutta heidän naamansa ja eleensä olivat niin
kaunopuheisia, että me emme kaivanneetkaan sanoja. Pääteemana oli:
”alle Menschen werden Brüder.”

Meidän uusista ystävistämme kaikki kohosivat arvossa vuosien
kuluessa. Yhdestä tuli jopa kenraalikin Bobrikovin aikana, toisesta
eversti. Iloisesti hymyilimme aina toisillemme, milloin vain
tavattiin. Mutta sanaa suistamme ei päässyt, sillä toinen ei tajunnut
toisen kieltä.

Mitä me tästä tapauksesta opimme? Sen, että laulajien pitäisi
hallita nykyistä Eurooppaa ja maailmaa. Aivan niinkuin Platon
jumalainen tahtoi, että filosofit sen tekisivät. Diplomaatit ja
poliitikot pitävät konsertteja eli kongresseja milloin missäkin
maassa ja kaupungissa, aina vain yhtä viheliäisillä tuloksilla.
Loppujen lopuksi kehoitetaan meitä vain ostamaan — kaasunaamareita.
Mutta jospa me laulajat lähtisimme konserttimatkoille Euroopan
pääkaupunkeihin ja laulaisimme viimeisenä numerona: ”Freude, schöner Götterfunken,
alle Menschen werden Brüder umschlungen Millionen, seid
”, niin varmaankin sotaporhojenkin sydämet heltyisivät.
Me laskeutuisimme alas lavalta ja halaisimme yleisöä sukupuoleen
katsomatta. Minä Berliinissä halaisin vaikkapa itse Ludendorffia
ja Moskovassa Stalinia ja antaisin hänen suudella itseäni tri,
tri, tri, jopa kaikkia muitakin suutelisin paitsi keisarin perheen
murhaajia, sillä minä olin sen perheen Hausfreund, perhetuttava, aina
Santtu kolmannen vainajan ajoilta saakka. Sen tähden minä siellä
Korkeasaaressakin seisoin kuin vaskeen valettuna keisarin hymniä
soitettaissa. Olenhan itsekin Iso-Keisari.

Moni ei-laulaja hymähtää ja sanoo: ”He olivat täynnänsä makiaa
viinaa ja siitä hellämielisyys Korkeasaaressa.” Väärin, tuhannesti
väärin! Suomalainenhan vetää puukkonsa esille, kun hän on täynnä
makeaa viinaa. Laulu ja laulun herättämät tunteet paljastivat meidän
inhimillisimmät, hyvät aivoituksemme kuorestaan ja sellaisia tunteita
on kaikilla ihmisillä, jotka laulua rakastavat. Goethe sanoo: ”böse
Menschen haben keine Lieder.” (Pahoilla ihmisillä ei ole lauluja).
Ainoastaan me suruttomat laulajat voimme saada tuhatvuotisen
valtakunnan syntymään. Sillä me emme ole ”böse Menschen”, pahoja
ihmisiä.

Kansat eivät vihaa toisiaan eivätkä yksilöt toisen kansan yksilöitä.
Kunnianhimoiset ja rahanahneet johtajat yllyttävät tyhmiä massoja, ja
niin syntyy verisiä maailmansotia.

11.

FILMITÄHTIEN KIMPUSSA.

Kirkas ajatus välähti olympialaisrahaston hoitajien päähän, kun
panivat toimeen jalkapallo-ottelun filmitähtien ja komeitten
miesten välillä Helatorstaina klo 5 1936 Töölön jalkapallokentällä.
Ajatus sai heleän vastakaiun Suomi-Filmin johtokunnan aivoissa,
ja se komensi koko tähtivarastonsa olympialaisrahaston hoitajien
käytettäväksi. Tunnettuja tähtiä, oikein Venus-mallisia tähtösiä,
kirkkaita kuin iltatähti itsekin. Siellä oli Miss, omaa
sukua Terttu Lyytikäinen, pielaveteläistä rotua; Ansa Ikonen,
Pietarissa syntynyt, mutta kantajuuri Lieksasta; Martta Kinnunen,
leppävirtalainen, neiti Joutseno, savonlinnalainen; rouva. Parviainen
y.m., y.m. Maalivahtina piti rouva Kirsti Suonion toimia, mutta
hänen kätensä katkesi tapaturmassa, ja käsiähän maalivahti juuri
tarvitseekin, niin että hänen täytyi pysytellä kotonaan.

Komeita miehiä oli juuri yhtä paljon. Komein kaikista, Frans Emil Sillanpää,
oli jäänyt saapumatta, vaikka häntä varten oli hankittu
varta vasten Stockmannilta neljä nojatuolia, joihin jokaiseen hän
olisi mahtunut, sillä ne oli valittu Frans Emil Sillanpään selänpäätä
silmällä pitäen. Syytä ei tiedetty hänen poisjäämiseensä. Arveluna
mainittiin, että Sillanpäältä jalka oli katkennut, mutta hänen
tuttavansa väittävät, että se on sula mahdottomuus, sillä niin
vankkaa satakuntalaista tekoa Sillanpään kintut ovat, etteivät ne
katkea muuta kuin 5:n tonnin kuorma-auton pyörien alla, johon Jumala
varjelkoon niitä joutumasta. Me muut komeat miehet olimme kovin
leveäraiteisia miehiä, niihin luettuna myöskin mustapaita Mussolini,
omaa sukua Teräskivi, joka toimi maalivahtina. Mustassa paidassaan ja
hirvittävät nyrkkeilyhansikkaat kädessä hän oli ilmetty Mussolini,
mutta niinpä hän torjuikin kaikki Tähtien pakotteet hyvällä
menestyksellä, Tähtien, jotka koko ajan häärivät hänen maalinsa
edustalla kuin yöperhoset avoimen ikkunan edessä pyrkiessään sisälle.
Pitkiä miehiä me komeat miehet myös olimme. Lyhyin oli 180 sm, ja
pisin, kuuluisa nyrkkeilijä Toikka Zidbäck potkukengissään noin 2 metrin
pituinen. Pitkä oli erotuomarikin, Viipurin ja Puumalan poika,
näyttelijä Uuno Montonen.

Ja sitten se kihu alkoi. Sanon kihu, sillä sittenkin se oli enemmän
kihua kuin kilpailua.

Pukuhuoneesta — jossa oli eri osasto miehille ja naisille —
läksivät ensiksi leveäraiteiset ”komeat miehet” liikkeelle, kapteeni
ja jätti Zidbäck etummaisina, ja asettuivat uhkaavasti keskelle
kenttää. Tulla sipsuttelivat perässä kapearaiteiset Tähdet,
ensimmäisenä kauneuspatentin haltiatar Miss Suomi. Hekin asettuivat
uhkaavasti 10 metrin päähän komeista miehistä. Jotta kaikki viha
ja voiton tavoittelu saataisiin häviämään taistelevien mielestä,
astuivat molemmat kapteenit toisiaan kättelemään. Mutta pelkkä
kättely tuntui liian miedolta näin tärkeässä ottelussa, niin että
komeitten kapteeni piti velvollisuutenaan sulkea Miss Suomen laveaan
syliinsä. Vaikka emme olleet sitä aikaisemmin harjoitelleet, onnistui
se vallan mainiosti. Se ei suinkaan ollut mikään kevytmielinen
halaus, päinvastoin niin sydämellinen, että komeitten kapteenilta
meni kaksi sikaria möyhyksi, sillä ne sattuivat Miss Suomen
solisluuhun, ainoaan kovaan paikkaan Miss Suomen julkisivussa.
Erotuomari Montonen juoksi hätään ja erotti kapteenit toisistaan,
niin että kolmas sikari säilyi eheänä ja paloikin sitten koko
ajan kentällä, josta savu nousi kuin uhrisavu suoraan taivaalle.
Merkkitapaus jalkapallokentän historiassa! Erotuomari tosin ylitti
valtuuksiaan, teki ennenaikaisen ”keisarileikkauksen”, niinkuin sitä
lääketieteellisellä kielellä sanotaan, mutta julkista protestia ei
tehty.

Nyt kai minun pitäisi mainita jotakin Tähtien puvuista. Olen tosin
aivan sokea tällä alalla, mutta yritän kumminkin. Helsingin Kutomo ja Kravattitehdas
oli ne lahjoittanut Suomi-Filmille, josta sille
lankeaa suuri kiitos. Pukujen nimi on verryttelypuku. Selässä oli
suurilla kirjaimilla Suomi-Filmi. Minkä värisiä ne olivat, sitä en
kuolemaksenikaan muista. Jalassa oli nuo avuttomat puolikengät,
jotka lentelivät ilmassa kilvan pallojen kanssa, kun Tähti potkaisi
oikein raivokkaasti. Ansa Ikosella oli jalassa saappaat, jotka eivät
päässeet lentoon. Meillä ukkomiehillä oli fantasiapuvut, pyjamapaidat
ja jalassa aporkat.

Sitten itse kihusta. En ikimaailmassa olisi luullut, että
filmitähdillä on niin kova sisu. Yllätys se oli kaikille muillekin.
He liehuivat kentällä kuin ampiaiset. He saarsivat ja piirittivät
meidät komeat miehet, ja me olimme heille vain pelkkää ilmaa, josta
ei tarvinnut pitää väliä. He hyökkäsivät mitään pelkäämättä aivan
kohti. Ihan väkisin heidät täytyi kopata syliin. Oli muutamia
ukkomiehiä, jotka keskellä taistelun tuoksinaa lähtivät Tähtiä
pakoon. Kun kapteeni huomautti heille, ettei saa jänistää, lausuivat
urhot:

— Meillä on tuolla katsomossa aviovaimomme ja kolme täyskasvanutta
tytärtä, kotirauhan takia meidän täytyy lähteä lipettiin, vaikka
kuinka hävettääkin. Ymmärtäähän kapteeni tämän kiperän tilanteen?

— Ymmärrän toki ja samalla syvästi säälin ja valitan. — Ainoa,
joka uhrasi kotirauhansa pelisäännöille ja hetken huvilleen,
oli mestaripoliisi Matti Berg, jolla joskus oli kaksikin tähteä
kaulassaan ja rinnassaan aivan kuin ensimmäisen luokan komentajalla
Valkoisen Ruusun ritarimerkkejä.

Pelin säännöistä Tähdet viis välittivät. He tarttuivat palloon
käsillään ja kuljettivat sitä sylissään kuin imeväistä lasta ja
potkaisivat sitten palloa kuin raivottaret. Mussolinilla oli hikinen
työ, kun hän yritti estää palloa lentämästä maaliin, varsinkin
kun niin moni komea mies suorastaan syötti Tähdille oivallisia
tilaisuuksia loistopotkuihin. Jätti Zidbäck pakeni myöskin Tähtiä,
sillä hän pelkäsi erehdyksessä antavansa täystyrmäyksen jonkun Tähden
leukaan, josta itku ja parkuna olisi ollut seurauksena. Kapteeni
ei luullut arvolleen sopivaksi liian paljon rehkiä kentällä, ja
olisihan se palava sikarikin saattanut polttaa jonkun kaunottaren
posken rakolle, ja se olisi vasta ollut parantumaton vahinko, ehkä
vielä korvaus vaatimuksineen. Sen tähden kapteeni ilmeisesti vaipui
mietteisiinsä siinä sikariaan imiessä.

Kun hän siinä tepasteli kentällä, pälkähti hänen päähänsä hieman
epäkunnioittava vertaus. Tuntui siltä, kuin olisimme olleet suuressa
kanatarhassa. Me ukkomiehet muistutimme suuria, pöhöttyneitä
plymouth-rock kukkoja ja Filmitähdet punahelttaisia, valkoisia
leghorn kanoja. Kukot tavoittelivat kanoja kiinni ja kanat juosta
piipersivät pakoon, minkä jaksoivat. En tiedä, uskallanko kertoa
seuraavan jutun. Rohkaisen mieleni ja kerron sittenkin:

Ruotsin kuningatar vietti kesäänsä kuninkaallisessa Hagan huvilassa
Tukholman lähistöllä. Siellä oli heillä suuri kanatarha, jossa
kuningatar ja prinsessa usein oleskelivat katsomassa kanojen touhuja
ja kuopimista. Tuli siihen äkkiä vanha, lihava kukko, juuri niinkuin
yksi meistä, ja lähti ahdistamaan erästä pientä valkoista kanaa,
juuri kuin yhtä Filmitähteä. Kana juoksi pakoon taas pilkulleen
kuin pikkiriikkinen Filmitähti. Kukko tavoitti kanan. — Kukon ei
tarvinnut pelätä katsomossa kaakattavia kanojaan —.

Prinsessa katsahti kuningattareen ja kysäisi:

— Kuule mamma! Luuletko, mamma, että kana juoksi niin kovasti kuin
se jaksoi?

Mutta meidän Filmitähdistämme täytyy todellakin sanoa, että he
juoksivat vieläkin kovemmin kuin he jaksoivat. Niinkuin tuloksistakin
selviää.

Ensimmäisen maalin tekivät Tähdet, sillä Mussolininkin aviovaimo
istui parvekkeella. Tuli sitten kaksi tasoitusmaalia. Seurasi
sitten aivan pelin sääntöjen mukainen Tähtien maali. Sitä ei olisi
edes poikamieskään kyennyt estämään. Tähdet saivat vielä toisella
puoliajalla yhden maalin. Nyt tuli ukkomiehille hätä käteen.
Tähdet johtivat kohta kolmella maalilla kahta vastaan. Juuri ennen
loppusoittoa koppasi kapteeni pallon syliinsä, ukkomiehet tarttuivat
kukin Tähteensä kiinni ja niin vietiin sekä pallo että Tähdet väkisin
maaliin. Tätä rynnistystä ei Tähtien maalivahti kyennyt ollenkaan
torjumaan. Siellä makasi sitten pallo verkossa ja Tähdet seisoivat
murehtien sen ympärillä. Kansa ulvoi ihastuksesta. Tuli kuin tulikin
tasapeli.

Kauniita ne Tähdet olivat, kun astuivat kentälle. Mutta vielä monta
vertaa hemaisevampia he olivat, kun leikki oli lopussa.

Ponnistelu oli punannut heidän poskensa — heidän huulensa olivat
jo ennestään samanväriset — heidän silmänsä tuikkivat kuin taivaan
tähdet konsanaan ja he huohottivat ilosta. Niin tyttömäisen
innostuneina ja tosissaan Tähdet Suomella olivat ottaneet osaa kilpailuihin,
että he lopussa olivat perin väsyneitä. Miss tuskin kieli
kääntyi suussa, kun kaiken päälle Messuhallissa ryypättiin kahvit.

Kun aurinko sadepilvien takaa huomasi Tähtien lennon ja kauneuden,
hajoitti hän pilvet hetkeksi ja sitten kotvan ajan tarkasteltuaan ja
ihailtuaan hän taas vetäytyi verhojensa taa.

Omituista kyllä oli katsojia saapunut jalkapallokentälle noin 5.000
henkeä, monet sateenvarjojensa turvin. Siitä riemusta päättäen, mikä
heidän kurkuistaan lähti, olivat kaikki ihastuneita näkemäänsä.
Niinkin ihastuneita, että pyysivät uudelleen saada olla mukana
samanlaisessa ottelussa.

Jalkapallo-ottelun väliajalla pantiin toimeen hallirouvien
viestikilpajuoksu. Lähettäjänä toimi eversti Talvela, sillä Jalmari Finne,
jonka olisi pitänyt se tehdä, oli saanut oman esteensä.
Eversti Talvela varoitti ensi työkseen hallirouvia varastamasta. Eräs
kilpailijarouva, joka ei tuntenut urheilusanastoa, kääntyi hyvin
loukkaantuneena everstin puoleen kysyen terävällä äänellä:

— Mitä te tarkoitatte varastamisella. Vaikka täällä ilmaiseksi
juoksutetaan, niin vielä kaupan päälle haukutaan varkaaksi.

Muut rouvat saivat loukkaantuneen vähitellen leppymään.

Eivät rouvatkaan juosseet vain leikin vuoksi. Kyllä hekin ottivat
kilpailunsa yhtä totiselta kannalta kuin Tähdetkin. Heidän joukossaan
oli eräs vanha, kunnioitettava 75-vuotias rouva, joka juoksi henkensä
edestä. Näyttää siltä kuin naiset kilpailisivat suuremmalla huolella
kuin miehet.

Nuorentuvatko meidän naisemme vuosi vuodelta? Nyt äidinäidit ottavat
osaa juoksukilpailuihin ja he ovat niin nuorekkaan näköisiä, että
tuskin uskaltaa heitä saattaa illalla kotiin pimeisiin käytäviin.
Mummoikä on lykkääntynyt ainakin kymmenellä vuodella, ehkä
enemmälläkin.

Kuuluttajana kilpailussa esiintyi Reino Hirviseppä, jonka oikea
nimi sietäisi olla ei Hirviseppä, vaan pikemminkin Runoseppä. Siltä
mieheltä sitten lohkeaa runo, milloin tahansa, missä tahansa ja
kuinka paljon tahansa. Kovaäänisessä oli hän kilpailujen aikana
syytänyt sutkauksia ja letkauksia oikein Kuopion mitalla, Kuopion,
jossa Runoseppä on koulunsa käynyt. Kun sitten istuttiin hetkinen
Messuhallin kahvilassa viettämässä kihun lopettajaisia, joutui
Runoseppä Suomen istumaan Miss viereen. Ei siis kumma, että hänen
runosuonensa sai vuodon; hän otti kynän käteensä ja rupesi syytämään
runoa johonkin paperipalaseen. Kohta hän nousi pystyyn ja luki julki
runonsa. Ilmiömäinen mies kerrassaan. Häneltä pulpahtaa loppusointuja
kuin räystäästä tippuu sadepisaroita.

Tällainen se runo sitten oli:

Vivant omnes virgines!

(Suomeksi käännettynä: Eläköön kaikki neitsyeet!)

Nainen, luomakunnan kukka, auvon aarre ylin,
Sulle luonto armauttaan antaa avosylin.
Sulle kuuluu kruunu päähän, valtikkakin käteen,
tuothan elon harmauteen kirkkaan päivänsäteen.

Maalarin oot taulun aihe, runoilijan huume,
kuinkas se nyt olikaan — Du bist wie eine Blume...
Sattuneet kuin naulankanteen on nuo sanat Heinen,
sillä miesten mielipide täss’ on yhtäläinen.

Tunnemme jo Bibliasta leikinlahjat naisen,
muistamme tok’ kaikki Saaran nauravaisen.
Pilkahtaa myös myöhemminkin aina sama juttu,
— hymy kuulun Mona-Lisan kaikille lie tuttu.

Nainen halki aikakautten laakereita niittää,
nimen lähtemättömästi historiaan liittää.
Maine häll’ on mahtavin ja voima häll’ on suurin,
muistammehan Kleopatran, madame Pompadourin.

Nytkin muuttumattomana näämme Eevan suvun,
joskin lienee muuttunut jo hieman kuosi puvun.
Tavat myös on muuttuneet, mutt’ ei voi olla väärin,
että immet palloa nyt potkii silkkisäärin.

Täss’ on hyvä tarkoitus, ja mitä tahtoo nainen,
sitä myöskin enkelikin tahtoo taivahainen
Kas, kun rahankeräys nyt kyseessä on tässä,
kauneus ja viekkaus on silloin valttiässä.

Ihme ellei sydämestä sula kirsi jäinen
eessä Eevan sellaisen kuin Terttu Lyytikäinen.
Voitokkaasti ilakoiva immen silmäpari
”Keisarinkin” haakselle on altis salakari.

Ootpa nainen senjoriitta, leidi taikka donna,
sydämessä säilyt aina vastustamatonna.
Luokses’ siks’ nyt, Suomen nainen, Pegasom ohjaan
onneksesi, jumalainen, juon tään maljan — pohjaan!

Ja malja sitten juotiin pohjaan kahvissa, sillä eihän
urheilutilaisuuksissa saa kahvia väkevämpiä aineita nauttia. Kaikkein
vähimmin urheilevien naisten seurassa.

12.

PYHÄN OLAVIN VERINEN ELÄMÄKERTA

JA

PYHÄN OLAVIN LINNA SAVOSSA.

Mitä se Pyhä Olavi, norjalaisten muinainen verihurtta kuningas tekee
siellä Savon linnassa kummittelemassa? Mitä savolaiset tekevät
vieraan vallan pahamaineisella kuninkaalla kauniin linnansa harjalla?
Savolaiset, jotka ovat maamme lupsakinta, aina ilakoivaa väkeä?

Se nimi linnalle on tullutkin aivan erehdyksestä. Linnan rakentaja
Eerik Akselinpoika Tott oli ottanut tämän verisen kuninkaan
suojeluspyhimyksekseen ja istutti hänen nimensä rakentamansa linnan
nimikilpeen. Että se oli suuri erehdys, huomaa siitäkin, ettei se
ole millään ilveellä tahtonut pysyä kiinni tässä maamme kauniimmassa
linnassa. Ruotsalaiset ja suomalaiset antoivat linnalle heti omat
nimensä. Ruotsalaiset sanoivat jo heti alusta Nyslott = Uusilinna, ja
suomalaisilla taas oli niin paljon järkeä aivoissaan, että antoivat
sille nimen Savonlinna, koskapa se sijaitsi keskellä Savon maakuntaa,
ei tosin Pähkinäsaaren rajan mukaan laskettuna, vaan sen rajan
mukaan, minkä savolaiset verisin taisteluin itse olivat avanneet.
Olavinlinnaksi ei sitä monikaan ihminen koskaan ole nimittänyt
muinaisina aikoinakaan.

Tapasin tänä kesänä joukon ulkomaalaisia turisteja Punkaharjulla
ja Savonlinnassa. Ei yksikään heistä tiennyt mitään Olavinlinnasta
eivätkä Nyslottista. Eivät edes ymmärtäneet, mistä paikasta oli
kysymyskään. Kaikki vain sanoivat kirkkaasti Saavonlinna. Tinki
naurattamaan, kun ruotsinmaalainenkin pariskunta ällistyneinä kuuli
minun puhuvan Nyslott-linnasta. Eivät ymmärtäneet, mistä puhuinkaan.
Mutta Saavonlinnan tunsivat mainiosti ja kehuivat sitä kauneimmaksi
linnaksi, minkä nähneet olivat. Eihän kukaan linnan ympäristössä
asuvistakaan koskaan ole käyttänyt muuta nimeä linnasta, kuin
ruotsinkieltä puhuvat Nyslottia ja suomalaiset Savonlinnaa? Ehkä
joskus vanhoissa papereissa näkee Olovsborg-nimen. Suomenkielisiä
papereita ei ole vahoilta ajoilta, niin että Olavinlinnaa ei
kirjoissa käytetty.

Ehkä vasta nykyisinä aikoina tuo Olavinlinna on päässyt kaikumaan
ihmisten suista, kun on ruvettu viettämään Olavin juhlia linnassa
ja on syntynyt seura, jonka nimi on ”Pyhän Olavin kilta”. Nyt herää
kysymys, oliko se norjalaisten kuningas pyhä meidän aikamme
siveellisen käsityskannan mukaan arvosteltuna? Sen tähden luon lyhyen
silmäyksen tämän pyhimykseksi koroitetun miehen kaameaan elämään.
Sen teen keskiajan etevimmän historioitsijan, Snorre Sturlasonin,
lavean ja puolueettomasti kirjoitetun elämäkerran mukaan. Snorre Sturlason
kirjoitti vanhalla islanninkielellä.

Eli kaksi kuuluisaa Olavi-kuningasta Norjassa siinä 1000 vuoden taitteessa
. Ensimmäinen oli Olavi Tryggvenpoika, kuuluisa viikinki
ja Norjan mainittavin urheilija, sekä akrobaatti että uimari.
Nuoruutensa ajat hän vietti Virossa ja mieheksi tultuaan hän läksi
viikinkiretkille, niinkuin sen ajan ylhäisillä oli tapana. Näillä
retkillään hän tutustui kristinuskoon ja kastettiin. Mutta tavoiltaan
hän ei muuttunut, vaan harjoitti yhä julmuuksia. Vaimoaan Sigrid Storrådaa
hän loukkasi koettaessaan pakolla kastaa hänet. Sigrid Storråda
nostatti salaliiton miestään vastaan, ja Olavi Tryggvenpoika
sai surmansa Svolderin taistelussa v. 1000 j.Kr.

Hänen heimolaisensa oli Olavi Pyhä. Tämä Olavi ei ollut yhtä
uljasryhtinen mies kuin Olavi Tryggvenpoika, mutta luonteeltaan
paljoa julmempi ja käännytysinnossaan vielä kiihkeämpi. Ensimmäiset
nuoruutensa vuodet hän vietti viikinki- eli ryöstöretkillä. Hän
rosvosi Ranskassa ja varsinkin Englannissa, jossa hän jopa valloitti
muutamia maa-alueita. Kävi hän rosvoretkillä meidänkin raukoilla
rajoillamme. Nousi maihin jossakin Suomenlahden rannoilla ja tunki
miestensä kanssa kauas sisämaihin. Suomalaiset eivät ryhtyneet
taisteluun, vaan seurasivat metsissä Olavin retkeä. Olavi haki
saalista ja tavaraa, mutta ei kai sellaista löytänyt, koska hän
vähitellen lähti melkein kuin pakomatkalle takaisin laivoilleen.
Kerrotaan, että suomalaiset koko ajan samosivat metsissä hänen
joukkonsa molemmin puolin ja tekivät kaikenlaisia taikoja. Kun
Olavi vihdoin pääsi laivoilleen, loihtivat suomalaiset sellaisen
myrskyn, että hänen laivastonsa ei päässyt liikkeelle, vaan oli
juuri tekemäisillään haaksirikon. Neuvokkuudellaan hän lopuksi
pääsi purjehtimaan ankkuripaikastaan, mutta kerrotaan, että
suomalaiset joukot koko ajan seurasivat rantoja pitkin vaanien
häntä. Vihdoin hän pääsi avovedelle ja pelasti henkensä väijyviltä
suomalaisilta.

Vartuttuaan vanhemmaksi hän otti varsinaiseksi suurtehtäväkseen
kääntää Norjan kansan kristinuskoon ja kiskoa irti viimeisetkin
pakanuuden juuret kansastaan. Hän käytti minkälaisia keinoja tahansa
tämän päämäärän saavuttamiseksi. Olavi oli mainio diplomaatti, kun
luuli sillä saavuttavansa menestystä. Hän käytti myöskin viekkautta,
ja tuhosi niskoittelevat joukot karkaamalla salaa heidän kimppuunsa,
useimmiten yöllä.

Oli Norjassa mahtava jaarli, joka ei suostunut noudattamaan Olavin
käskyjä. Olavi sai viisi kuningasta liittymään itseensä kukistaakseen
jaarlin Syntyi taistelu ja Olavi sekä hänen liittolaisensa pääsivät
voitolle.

Mutta eipä aikaakaan, niin nämä viisi pikkukuningasta kyllästyivät
Olavin ankaraan komentoon ja hänen harjoittamiinsa julmuuksiin. Nämä
kuninkaat nousivat kapinaan Olavia vastaan. Olavi sai petoksella nämä
viisi kuningasta käsiinsä, ja nyt hän mitä julmimmalla tavalla kosti
heille, entisille liittolaisilleen, joitten avulla aikaisemmin oli
saanut voiton niskoittelevasta jaarlista.

Yhdeltä kuninkaalta hän puhkaisi molemmat silmät, toiselta hän
vedätti ulos kielen ja leikkasi sen irti suusta, toisilta hän
katkaisi kädet ja jalat. Sitten hän antoi raippoja, hirtätti ja
tappoi. Ja kumminkin nämä kuninkaat olivat yhtä hyviä kristityitä
kuin kuningas itse. Tässä ei siis käännytysinto ollut vaikuttamassa,
vaan kuninkaan verenhimoinen luonne.

Ja tällaisesta miehestä on tehty pyhimys, Pyhä Olavi! Ja hänen
haamunsa leijailee säyseitten savolaisten linnan huipulla!

Pakanoitten käännyttämisessä olivat juuri samanlaiset julmat
rangaistukset yleisesti käytännössä. Ehkäpä vieläkin kiduttavammassa
ja julmemmassa muodossa.

Juuri samalla tavalla on kaikki Euroopan kansat käännytetty
kristinuskoon. Saattaako ajatella mitään menetelmää, joka olisi
julkeammin kauniin opin vastaista, tuon opin, joka neuvoo meitä
rakastamaan vihollisiammekin. Aivan varmasti on käännytystyö
tapahtunut meidänkin maassamme Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikinkin
aikoina juuri samalla tavalla. Siitä tosin ei ole olemassa
kirjallisia tietoja, mutta todistaahan Lallin murhatyö sen selvää
selvemmin. Pyhä Olavi oli yhtä julma sekä ylhäisille että alhaisille.
Kaikilta hän silpoi jalkoja ja käsiä. Hän poltatti kymmenittäin
vastustajiaan heidän asunnoissaan, hiipi yöllä salakavalasti heidän
taloihinsa, telkesi heidän ovensa ja akkuna-aukkonsa. Todellakin
pyhä toimitus!

Asui siellä Ruijassa Hunddalenissa, nykyisen Narvik-nimisen kaupungin
kohdalla, mies nimeltä Torer Hund. Mahtava viikinki. Tämä mies oli
kuullut, että siellä Vienanmeren rannoilla oli permalaisilla komea
”Jumalan” temppeli, jonne oli koottu suuri määrä kultaa ja hopeaa.
Hän päätti tehdä ryöstöretken sinne. Sai seuralaisekseen kuningas
Olavin miehen, Karli-nimisen, ja ryöstetyt tavarat piti jaettaman
tasan. Lähdettiin vaaralliselle retkelle Ruijan ja Kuolanniemen
rantoja pitkin. Saavuttiinkin Jumalan pyhätölle ja ryöstettiin se
putipuhtaaksi. Permalaiset eivät saaneet rosvoja kiinni, vaan nämä
pääsivät purjehtimaan runsaine saaliineen takaisin Ruijaan. Mutta
matkan varrella pälkähti Torer Hundin mieleen, että mitä se tuo
kuninkaan mies Karli oikeastaan noilla aarteillaan tekee? Eräässä
satamassa Torer Hund kapusi Karlin laivaan, tappoi hänet ja vei
kaikki Karlin aarteet omaan laivaansa. — Eihän se Torer Hundkaan
ollut mikään jumalan mies, mutta olisi hän ansainnut pyhimyksen nimen
yhtä hyvin kuin Olavi-kuningas.

Tästä ei Olavi-kuningas suinkaan ollut mielissään, vaan kiristi Torer Hundilta
tuon tuostakin hänen ryöstämiään tavaroita. Mutta eihän
Torer Hund ollut houna ja antanut läheskään kaikkia. Olavi-kuningas
tapatti yhden Torer Hundin veljenpojan, kaksi sisarenpoikaa ja
lisäksi muita hänen sukulaisiaan. Tästä taas ei Torer Hund ollut
mielissään. Niinkuin arvata sopii.

Vihdoin herätti Olavi-kuninkaan hurja meno niin suurta pahennusta
sekä ylimyksissä että talonpojissa, että kuninkaan täytyi puikkia
pakoon koko valtakunnastaan. Metsiä myöten samoten hän Värmlannin
kautta pääsikin Ruotsiin ja otettiin ystävällisesti vastaan kuninkaan
hovissa. Ruotsin kuningas antoi Olaville laivoja, joilla hän sitten
purjehti Nevan jokea Laatokalle. Siellä Laatokan etelärantamilla
hallitsi ruhtinas Jerislev (Jaroslav), joka oli Ruotsin kuninkaan
tyttären kanssa naimisissa. Tämän ruhtinattaren nimi oli Ingegärd.
Inkerinmaan nimi lienee siitä johdettu, sillä hänen valtakuntaansa
kuului muun muassa juuri Inkerinmaa. Ingegärd oli aiottu aikaisemmin
juuri Olavi-kuninkaalle vaimoksi, mutta ei isä kuningas ollut siihen
suostunut. Ingegärd oli kovasti rakastanut Olavia ja kunnioitti
häntä suuresti juuri sen takia, että Olavi oli yhtenä yönä vanginnut
viisi pikku kuningasta, soaissut ja silponut heidät. Nyt Inkeri
otti Olavi-kuninkaan riemuiten vastaan ja kestitsi häntä mitä
loisteliaimmin. — Sen ajan naisetkin olivat toista sorttia kuin
meidän nykyajan naisemme!

Olavi vain murjotti siellä Inkerinmaalla. Ruhtinatar koetti rohkaista
entistä ylkäänsä, mutta ei siitä ollut apua. Olavi oli niin lopen
toivoton, että päätti matkustaa Kristuksen haudalle ja ottaa munkin
kaavun yllensä. Meidän ei tarvitse olettaa, että Olavia olisivat
vaivanneet omantunnon tuskat. Hän oli ehkä mielestään toiminut ”ad
majorem Dei gloriam” — Jumalan suuremmaksi kunniaksi, kuten sen
ajan munkit sanoivat. Ruhtinatar Ingegärd tarjosi Olaville Bolgarian
ruhtinaskunnan, joka sijaitsi Volgan ja Kamaan rantamilla. Pyhä Olavi
oli neuvoton ja kahden vaiheilla.

Mutta sattui niin, että Pyhä Olavi eräänä yönä näki Olavi Tryggvenpojan
lähestyvän vuodettaan. Olavi Tryggvenpoika kehoitti
vakavasti kuningasta lähtemään takaisin Norjaan anastamaan uudelleen
kuningasvallan käsiinsä. Sen yön jälkeen oli Olavi-kuninkaalla
päätös selvillä. Hän päätti matkustaa Norjaan valloittamaan
jälleen kotimaansa omaan hoitoonsa. Ingegärd-ruhtinatar varusti
Olavi-kuninkaalle laivoja ja miehistön. Kuningas lähti Karjalan Kannakselle
odottamaan jäitten lähtöä. Keväällä v. 1030 sitten
kuningas purjehti Gottlannin kautta Ruotsiin. Ruotsin kuningas taas
puolestaan antoi Olavin koota apuvoimia Ruotsista. Etupäässä hän
sai haalituksi kokoon irtolaisia, sellaisethan aina ovat valmiita
liittymään sen herran puoluelaisiksi, joka antaa vapaasti ryöstää
voitetuilta tavaraa.

Kun Olavi saapui maansa rajoille Jämtlantiin, tuli hänen puheilleen
kaksi kuulua metsärosvoa, jotka tarjosivat kuninkaalle apuaan.
”Oletteko kristityitä?” kysyi kuningas.

— Emme ole, vastasivat vorot.

— En teitä huoli mukaani, jollette anna kastaa itseänne.

Vorot vastasivat:

— Emme tunne, emmekä aio tunnustaa Valkoista Kristusta. Tässä on
meidän pelastajamme — näyttivät molempia käsivarsiaan — näihin me
tähän asti olemme turvautuneet ja näistä meillä aina on ollut voitto
kaikissa vaaroissa.

Eivät suostuneet kastettaviksi, mutta eivät malttaneet sittenkään
jäädä pois, vaan kulkivat kuninkaan joukkojen perässä, toivoen
pääsevänsä oikein vapaasti ryöstämään ja murhaamaan, kun kuningas,
heidän laskelmiensa mukaan, olisi perivä voiton.

Kun kuningas sitten oli laskeutunut Kölin harjanteilta alas
Trondhjemin laaksoon, pyrki eräs vieläkin kuuluisampi ja uljaampi
metsävoro hänen joukkoonsa. Tämä suostui kastettavaksi, ja samalla
kastettiin ne kaksi edellistäkin voroa, niin että kuninkaalla nyt oli
kolme vankkaa miestä puolellaan. Niistä tehtiinkin heti kuninkaan
”kilpilinna”, ”sköldborg”, niinkuin sitä norjankielellä sanottiin.
Heidän tuli kulkea aina kuninkaan edessä suojellen hänen henkeään.

Suotta ei talonpoikaisarmeijan piispa herjannutkaan kuningasta
väittäen, että tämä rosvojen avulla aikoo valloittaa maansa takaisin.
Hirvittävä on tämän piispan saarna omille joukoilleen. Ei ole sitä
rikosta, josta hän ei syyttänyt kuningasta.

Talonpoikaisarmeija oli mieslukuisesti kokoontunut Trondhjemiin,
lähemmin sanottuna Stiklastadin kentälle. Torer Hundin mukaan olivat
Ruijankin miehet tulleet Stiklastadiin.

Keski-Norjan talonpojat olivat niin ikään saapuneet sinne, sillä
itsekullakin oli omaisten murhia ja silpomisia kostettavana.
Talonpoikain joukko oli suurempi, mutta kuninkaan vorot olivat
taitavampia aseitten käyttäjiä.

Alkoi sitten taistelu mies miestä vastaan. Torer Hund haki kuninkaan
ryhmää. Löysi sen ja hurja ottelu alkoi. Ne kolme rosvoa kaatuivat
heti. Torer kävi kuninkaan kimppuun. Alkoi ankara kaksintaistelu.
Torerin onnistui pistää kuningasta vatsaan keihäällään, kuningas
kaatui maahan. Siihen hän heitti henkensä. Oli se Torer Hund
kumminkin siksi jalo viikinki, ettei hän silponut kuninkaan ruumista,
vaan päinvastoin levitti kaapunsa kaatuneen kuninkaan ruumiin yli.
— Olavi Pyhä ei varmasti olisi ollut yhtä jalomielinen kaatuneen
Torer Hundin ruumiin edessä. — Kuninkaan rosvojoukot läksivät
pakenemaan tuntureille. Talonpojat pyysivät pikaista apua, sillä
he pelkäsivät, että kuninkaan rosvot harjoittaisivat julmuuksia
turvattomien talonpoikien kylillä ja asunnoilla. Torer Hundin joukot
ajoivat ne sitten korkeille, asumattomille ylätuntureille.

Kuninkaan ruumis vietiin salaa talonpoikien raivolta erääseen autioon
mörskään ja peitettiin puitten oksien alle, jottei sitä löydettäisi.

Eräs vanha, umpisokea mies haki yöksi kattoa päänsä päälle. Meni
samaan mörskään, mihin kuninkaan ruumis oli kätketty. Laskeutui
levolle lattialle. Hän huomasi, että mörskän permanto oli täynnä
jotakin tahmeaa ainetta. Unenpöpperössä hieroskeli silmiään, ja
katsos, hän sai näkönsä jälleen. Se tahmea aine oli Olavi Pyhän
verta. Tämän suuren verihurtan verta?Nyt tapahtui ihme ihmeen perästä
kuninkaan ruumiin ympärillä. Ensin hänet salaa haudattiin erääseen
hietikkoon. Kun hänet sitten vuoden jälkeen kaivettiin hiekkahaudasta
ylös, niin taas oli ihme tapahtunut. Hänen tukkansa ja partansa
olivat kasvaneet haudassa. Ruumis vietiin sitten kirkkoon ja siellä
huomattiin, että sekä sormen- että varpaitten kynnet myöskin olivat
kasvaneet pitkiksi kuin kotkan kynnet. Eivätkä ne laanneet kasvamasta
vielä kirkossakaan. Ne kasvoivat yhä vain. Nyt piispalle tuli urakka!
Hänen täytyi aina tuon tuostakin parturoida kuninkaan poskia, hänen
täytyi singlata ja bobbata hänen tukkaansa, ja mikä vielä pahempi,
hänen täytyi puukolla leikata kuninkaan kynsiä sekä sormista että
varpaista. Ne vain kasvoivat yhä edelleen vuosi vuodelta.

Kun Torer Hund sitten siellä Ruijassa sai kuulla, että kuninkaan,
hänen verivihollisensa kynnet yhä vain kasvoivat kasvamistaan, rupesi
hän arvelemaan, että totta totisesti tuo hänen tappamansa kuningas,
kaikesta julmuudestaan huolimatta, oli ”pyhä mies”. Hän ei saanut
omaltatunnoltaan rauhaa, vaan päätti lähteä toivioretkelle. Veti ylös
purjeensa ja purjehti Palestiinaan. Siellä hän kävi rukoilemassa
Kristuksen haudalla, mutta sille matkalleen hän jäikin. Hänestä ei
enää sen jälkeen kuultu mitään.

Eipä saata olla julmempaa elämäntarinaa kuin on Pyhän Olavin! Eikä
saata olla hassunkurisempaa tarinaa hänen kuolemanjälkeisistä
ihmeistään!

Kun on sydän kylmänä lukenut tämän verikoiran kaikista julmuuksista,
silmien sokaisemisista, kielten leikkaamisista, jäsenten silpomisista
ja hirttämisistä, niin jonkin verran lauhtuu mieli, kun saa lukea,
miten se Trondhjemin piispa puukollaan veisteli Pyhän Olavin
ukkovarpaan kynsiä, jotka vain kasvoivat vuosi vuodelta hänen
ruumiistaan. Onhan tämä lystikäs ihme. Lystikkäämpiä vielä on, mutta
ne ovat niin niin säädyttömiä, ettei niistä punastumatta voi edes
kirjoittaa, saati sitten niitä painattaa.

Mutta loppujen lopuksi, mitä ihmettä se Pyhä Olavi tekee siellä
Savon linnassa kummittelemassa? Ja mitä varten hänen nimellään
on perustettu seura ”Pyhän Olavin Kilta”? Jos nyt tahdottaisiin
historiaan vedota, niin olisihan Killan nimi oikeammin oleva ”Pahan Olavin Kilta
”. Mutta jos nyt Killan välttämättömästi täytyy kantaa
Pyhän Olavin Kiltanimeä, niin voisihan se lieventääkseen tämän
sopimattoman nimen vaikutusta ottaa tunnusmerkikseen kuvan siitä,
miten piispa puukollaan jyrsii Pyhän Olavin ruumiin ukko varpaitten
kynsiä. Sillehän tuo aina ilakoiva ja kikattava Savon kansakin voisi
pistää hörönauruksi.

Mikä paha hittolainen se on mättänyt Savon täyteen pyhimysten nimiä?
Jospa ne olisivatkin siivoja, kunnon pyhimyksiä, nimensä arvoisia,
niin eihän siitä olisi mitään pahaa sanottavaa. Mutta kun ne ovat
kaikki julmia miekkamiehiä. Läänin nimenä on Pyhän Mikkelin lääni
= St. Michels län, niinkuin sen alkuperäinen ruotsalainen nimi
kuuluu, vaikka suomalaiset ovat karsineet pyhän pois ja sanovat
vain yksinkertaisesti Mikkelin lääni. Mikko Repolaisen lääni. Se
Pyhä Mikael on arkkienkeli taivaissa, joka aina esiintyy miekka
vyöllä. Eihän Suomen muilla lääneillä ole pyhimysten nimiä. Ja tällä
läänillä on iänikuinen suomalainen nimi Savolahti tai Savilahti.
Myöhemmin Suur-Savo. Taas Savonlinnan lääni kulki muinoin Vähä-Savon Mikkelin
nimellä. Mutta nyt on läänillä Pyhän nimi ja Savonlinnalla
Pyhän Olavin nimi. Pyhimyksen, joka oli kaikkea muuta kuin pyhä.
Arkkienkelistä ei hirviä virkkaa mitään. Mutta eihän Suomen muilla
linnoilla ole pyhimysten nimiä. Ei Turun linna ole Pyhän Henrikin
eikä Pyhän Eerikin linna, se on vain Turun linna; ei Viipurin linnalla
ole mitään pyhimyksen turvaa, vielä vähemmin Hämeenlinnalla.
Mutta Savonlinnassa roikkuu kiinni tuon julman norjalaisen kuninkaan
nimi, Pyhän Olavin. Eikö näistä epäilyttävistä pyhimyksistä voitaisi
päästä irti? Eikö voitaisi ottaa läänin nimeksi Savon lääni ja linnan
nimeksi Savonlinna ja Killan nimeksi Savon linnan Kilta?

Kaikista näistä verisistä nimistä huolimatta ovat Mikkelin läänin
asukkaat kuuluisat siivosta elämästään. On sattunut vuosia, jolloin
Mikkelin läänissä ei tappoja eikä murhia ole sattunut yhtäkään,
vaikka muut läänit ovat prameilleet loistavilla ja rikkailla
tuloksilla. Nyt ovat Turun läänin kainot ja ujot asukkaat pyrkineet
aivan etualalle, mutta Vaasan läänin kuuluisat puukkojunkkarit taas
ovat arveluttavasti lamautuneet. Joitakin vuosia sitten vaasalaiset
olivat aivan omaa luokkaansa. Nyt viipurilaisetkin heidät voittavat.
Näin ollen pitäisi Pyhän Olavin nimi välttämättömästi siirtää joko
Turun tai Viipurin linnoille. Siten hän olisi omalla paikallaan, jos
nyt linnojen välttämättömästi täytyy kantaa pyhimysten nimiä. Mitä
minä puolestani en kannata.

Mutta saattaahan tapahtua, että mikkeliläiset ja savonlinnalaiset
kohta rupeavat noudattamaan pyhimystensä elintapoja, vyöttävät
itsensä puukoilla ja miekoilla, ja ryhtyvät iskemään suonta
naapureistaan. Eihän sellainenkaan ole mahdotonta. Jo senkin
takia pitäisi jouduttaa näitä nimenmuutoksia. Nythän suomalaiset
laumoittain muuttavat ruotsalaiset ja ulkolaiset nimensä
suomalaisiksi. Ei Mikkelin läänille eikä Olavin linnalle tarvitse
hakemalla hakea suomalaisia nimiä. Mikkelin läänin ikivanha nimi
on Savon lääni, Suur-Savo ja Vähä-Savo ja Olavinlinnan nimi jo
käytännössä täysin vakiintunut Savonlinna.

Lohdutuksekseni kuulin tänä kesänä ulkomaalaisilta turisteilta, ettei
heillä ollut aavistustakaan Olavinlinnan nimestä, vaan että he mitä
suurimmalla ihastuksella puhelivat Savonlinnasta.

Eikä se Mikkeli Repolaisenkaan nimi ole läänin asukkaille kunniaksi.
Aivankuin läänin asukkaat olisivat epäluotettavampia kuin Suomen
muitten läänien. Jos rikostilastoa selailemme viimeisiltä vuosilta,
niin huomaamme, että suurimmat rötökset, petkutukset ja väärennykset
ovat tapahtuneet kaukana Mikkelin läänin rajojen ulkopuolella.

Kaikesta tästä selviää, että Mikkelin läänin asukkaitten mitä
pikemmin sitä parempi tulee karkottaa silmiltään nuo vieraan maan
julmat pyhimykset ja ottaa vanhat, suomalaiset, historialliset nimet
taas käytäntöön

Savon linna ja Savon lääni.

13.

VAPUNPÄIVÄN VIETTO.

Vappu-nimi on saanut hieman arveluttavan kaiun, se kun eräässä
rekilaulussa on annettu nimeksi naiselle, joka ei ollut mikään Neiti
Siviäheimo. Aivan niinkuin ruotsalaisessa maailmassa Ulla-nimi kauan
aikaa oli pannaan julistettu Bellmanin laulaman Ulla Vinbladin
takia, joka oli saman sortin neitonen kuin Martin Vappu. Muuten
Vappu-sanalla on pyhä alkuperä. Sen pitempi muoto kuului Valpuri,
josta Vappu on vain lyhennys. Ja Valpuri on taas germaanilainen
lainasana. Kristillisissä legendoissa tällä naispyhimyksellä oli
nimenä Valpurga, mutta pakanalliset skandinaavit nimittivät häntä
Valborgiksi. Tämä pakanallinen Valborg-Valpuri-Vappu on aivan
ihmeellisellä tavalla määrännyt meidän nykyisen Vapunpäivämme vieton.

Tiedämmehän, että meidän kirkolliset juhlamme ovat lainanneet paljon
menoja pakanoilta. Monet niistä ovat suorastaan pakanallisten juhlien
jäljennöksiä. Kummakos, että Vapunpäivän vietto on yksityiskohtia
myöten lainattu pakanoilta, se kun ei ole mikään kirkollinen juhla,
vaan yksinomaan kansan viettämä juhla toukokuun ensimmäisenä päivänä,
olipa sitten pyhä tai arki. Rakkaan Vapun iloiset nimipäivät.
Nykyään alkaa Vapunpäivän vietto saada toisen leiman, kun kaikkien
kansojen työväestö on ottanut sen erikoiseksi juhlapäiväkseen, jossa
vanhan Vapun nimikään tuskin joutuu kuuluviin. Minä puhun tässä vain
pakanallisen Valpurin nimipäivistä.

Nyt tässä aluksi kerron, kuka tämä vanha Vappu oli ja mitä hän
toimitti tässä maailmassa ja omassa taivaassaan.

Vanhoilla viikingeillä oli nimittäin seuraavanlainen käsitys
elämästä kuoleman jälkeen. Se on kristillisen autuusopin äärimmäisin
vastakohta. Ensinnäkin viikinki pääsi taivaalliseen autuuteen
ainoastaan sillä ehdolla, että hän verisessä tappelussa oli
kaatunut. Tautivuoteeseen kuollut ei kelvannut taivaaseen. Tästä oli
seurauksena, että taivaaseen pääsivät vain miehet. Naiset joutuivat
Hel-jumalattaren, manalan haltiattaren synkkään tuonelaan. Sinne
joutuivat myöskin tauteihin kuolleet miehet. Sen tähden täytyi
ikäloppujen miesten tehdä itsemurha, jos mieli pyrkiä autuuteen.
Verissä päin sinne piti saapua, muuten eivät Valhallan portit
auenneet. Raihnaiset miehet ja naiset joutuivat Helin valtakuntaan,
josta suomalaiset ovat lainanneet sanansa helvetti = Helin
tuomiokunta. Tappelupukarit taas suurella korskeudella saatettiin
Valhallaan, joka merkitsee kaatuneen sotilaan sali. Vai merkitsee
näet kaatunut sotilas.

Kun ylijumala Odin Valhallassa huomasi suuren tappelun alkaneen, hän
heti lähetti Valhallan haltiattaret korjaamaan kaatuneet sotilaat
luokseen Valhallaan. Juuri näitten hengetärten johtajana toimi
Valborg eli Valpuri eli Vappu. Vappu oli mustatukkainen kaunotar.
Kypärä oli hänellä päässään, keihäs toisessa ja kilpi toisessa
kädessään. Korskuvan oriin selässä hän ratsasti ilmojen halki
tappelutantereelle, niin että suhina kuului yli tappelun tuoksinan.
— Miten eri lailla kristityt enkelit liikkuvatkaan! Ne ovat
ensiksikin kultakutrisia, vaaleaihoisia, lempeitä kaunottaria. Eivät
he käytä kypäröitä, eivät keihäitä kanna; rauhan palmunoksa kädessään
he omilla siivillään sinkoavat kilttien poikien luo, eivätkä
tappelupukarien luo konsanaan. Eikä korskuvia oriita kristittyjen
taivaassa syötetä. Kun sitten kristinoppi pääsi valtaan täällä
pohjolassa ja enkelit rupesivat lentelemään meidän taivaallamme,
muuttuivat Valppu ja muut valkyriat noita-enkeleiksi, jotka muka
pukkien ja sikojen selässä yhä edelleenkin lentelivät ilmojen halki.
Varsinkin Vapunpäivän aattona ne riehuivat ja lentelivät ristiin
rastiin ja houkuttelivat muitakin noita-akkoja tekemään samoin. He
veivät ne korkeille vuorille, joissa pirujen kanssa mässäilivät.
Moni viaton, vanha akka joutui syytteeseen tällaisten lentoretkien
takia, ja kristityt tuomioistuimet tuomitsivat heidät armotta
poltettaviksi. Kopeasta, ylhäisestä Valborg-Vapusta oli siis tehty
inhoittava noita-akka, kaikkien noita-akkojen ruhtinatar, kun hän
alunpitäen oli Valhallan naishengettärien kruunattu kuningatar.
Valborg merkitsee nimittäin kaatuneen sankarin korjaaja, ja hänen
apurinsa valkyyriat olivat kaatuneitten soturien talteen ottajia.
Aivan niinkuin siivekkäät kristityt enkelit vievät kilttejä poikia
meidän taivaaseemme. Ehkä joskus kilttejä tyttöjäkin.

Mutta vielä nytkin lienee vanhoja, taikauskoisia akkoja, jotka
pelkäävät vappuyönä valkyyrioitten lentelemisiä, koskapa sinä yönä
sytyttävät tulia heitä ja muita peikkoja peloittaakseen. Oletteko
vappuyönä kulkeneet rannikkorataa pitkin Turusta Helsinkiin.
Kaikkialla radan varrella loimuavat vapputulet Valpurin yöntaikojen
kauhua karkottamassa.

Mahtavuutensa aikoina Vappu piti huolen kaatuneitten sankarien
kestitsemisestä. Hän oli Valhallan ensimmäinen tarjoilijatar. Simaa
hän ja valkyriat kantoivat sankarien pöytiin, simaa, joka päihdytti
miehet sotaiselle tuulelle. Ruokana oli tihkuva sianrasva. Valhalla
oli niinkuin taivas ainakin milt’ei ääretön, ja lukematon oli myöskin
sankarien joukko ja kullakin sankarilla lienee ollut oma nimikko
tarjoilijattarensa, mustakutrinen aseistettu hengetär, vaalija ja
hoitaja ja morsian.

Valhallan juhlaahan mekin matkimme vapunpäivänä. Mekin juomme simaa
ja syömme rasvaisia, tihkuvia tippaleipiä. Siinä on Valhallan juoma
ja ruoka. Kuinka moni tietäneekään, että hän vapunpäivänä viettää
viikinkien jokapäiväistä elämää ylväässä Valhallassa. Tuhannen vuoden
halki on tätä tapaa noudatettu meidän maassamme noin vain
vaistomaisesti. Ei kukaan ole tämän tavan alkujuurta selitellyt
saarnoin ei sanoin, se on sentään pysynyt kansan tapana noin vain
alitajunnan tavoin. Simaa on valmistettu, tippaleipiä leivottu
vanhan tavan mukaan kenenkään ajattelematta, miksi niin tehdään. Me
vapunpäivänä tietämättämme vietämme pakanallisten taivaallista juhlaa.

Kun viikingit olivat kyllältään juoneet simaa ja apattaneet itsensä
täyteen taivaallisen sian, Andrimin, pyhää, tihkuvaa rasvaa, nousivat
he paikoiltaan, tarttuivat aseisiinsa, ja kilpiinsä ja marssivat
silmänsiintämättömän avaralle Ida-kentälle. Täällä alkoi tulinen
tappelu. Siinä iskettiin puoleen ja toiseenkin. Ei tarvinnut varoa
kuolettavia lyöntejä, sillä eihän henki kahdesti lähde ruumiista. He
tappelivatkin, kunnes jokainen sankari makasi lyötynä tantereella.
Silloin tuli Vappu palvelijoineen esille, herätti eloon kaatuneet
sankarit. Yhdessä sitten taas palattiin ehyinä Valhallaan. Kukin
asettui taas pöytänsä ääreen juomaan simaa ja syömään tihkuvia
tippaleipiä. Tämä meno uusiutui jokainen päivä iankaikkisesta
iankaikkiseen. Sankarit eivät tapelleet vihasta ja kiukusta toisiaan
kohtaan, ei, he tappelivat vain tappelun vuoksi. Heidän mielestään
iankaikkisuuden yksitoikkoisuus parhaiten tuli siedettäväksi hurjien
tappelujen kautta. Se oli heidän käsityksensä mukaan autuuden
loppumatonta iloa.

Näin eri lailla voivat ihmiset kuvitella autuuden riemua. Mikä syvä
kuilu onkaan kristittyjen ja viikinkien taivaan välillä. Kristityt
lyhentävät iankaikkisuuden pitkiä hetkiä ylistämällä jumalaa
korkeissa veisuissa harpuilla, huiluilla ja symbaaleilla; viikingit
taas tappelevat keskenään miekoin ja keihäin, ja heidän musiikkinsa
oli kalpojen kalske ja miekkojen helske. Viikinkien taivas on
miesten luonteen mukainen, kristittyjen taivas taas naisille sopiva.
Valhallan riemut muistuttavat väkevästi nykyisten suomalaisten
nurkkatanssiaisia. Ikävä vain, ettei nykyajan Vapuille ole suotu
kykyä herättää uudelleen henkiin kaatuneita sankareitaan. Tuskinpa on
luultavaa, että nämä nykyajan tappelijat edes kelpaavat kristittyjen
taivaaseen. Yhtä vähän kuin kaikki Vaputkaan.

Tällainen tappelun nujakka kuului vielä noin 40 vuotta sitten aivan
oleellisesti ylioppilaitten vapunpäivän viettoon. Kun vapunpäivän ehtooseen
vihdoinkin päästiin kaikenlaisen ilonpidännän jälkeen,
kokoontuivat ylioppilaat Kaivohuoneen saliin, jossa kohta yleinen
survominen, voimain koetus ja kahakka syntyi. Ei minkäänlaista vihaa
tai kaunaa ollut kellään, nujuttiin vain nujuamisen takia. Ei juuri
verihaavoja saatu, ehkä jokin mustelma. Tapeltiin vain tappelun
vuoksi. Ei kukaan tiennyt, miksi niin tehtiin. Se kuului kerta
kaikkiaan vain illan ohjelmaan. Pakanallisen Vappu-haltiattaren
nimipäivämenoihin. Silloin ei vielä Vappuja ollut Yliopistossa, eikä
niitä kaivattukaan, sillä ei keltään ylioppilaalta henki mennyt.
Näin sitkeästi voivat vanhat tavat hallita ihmisiä.

Nyt voisi luulla ja väittää, että vain kaupungeissa näin on vietetty
Vapun päivää ja että maaseutu ei vanhoista vapunmenoista tiennyt
minkäännäköistä mitään. Varsinkaan ei muka suomalaisella rahvaalla
ollut mitään tuntua tästä viikinkien ylimmäisen juomanlaskijan,
Vapun, menoista ja hommista. Mutta eipä niinkään! Vanhoista
muistiinpanoista saamme tietää, että suomalaisina seuduilla vappuyönä
aivan yleisesti oli seuraava tapa vallalla. Nuoret poikaset läksivät
vappuyönä liikkeelle, menivät talleihin, ottivat sieltä ulos hevoset,
hyppäsivät selkään ja läksivät ajelemaan ympäristöön ja pakottivat
hosumalla ja karjumalla hevoset panemaan parasta laukkaansa. Suitsia
ei saanut käyttää, hevonen sai mennä, mihin tahtoi, mutta vauhdin
piti olla hurjaa. Kerrotaan monen isännän vappuaamuna tavanneensa
hevosensa pilttuussa yltäyleensä vaahdossa ja vavisten ankaran
ratsastuksen vaikutuksesta. Toiset isännät taas sulkivat vapuksi
tallinsa lukkoon, etteivät sankarit päässeet hevosia kiusaamaan.

Eihän tämä ole mitään muuta kuin Valpurin eli Vapun ratsastamisen
matkimista. Näinhän hänkin läksi Valhallasta hulmuavin hapsin
liitelemään ilmojen halki, eikä hänelläkään ollut suitsia kädessään,
sillä toisessa oli keihäs, toisessa kilpi. Hänen oriinsa sai kulkea
valtoimenaan, mutta kiire oli.

Toinen esimerkki vappuratsastuksesta. Nortamo kertoo vapunpäivän
vietosta Raumalla noin 50 vuotta sitten. Hän sanoo, että siellä oli
yleisenä tapana kaikilla koulupojilla viettää vapunpäivä hevosen
selässä. Eikä vain tavallisten hevoskopukoitten selässä, vaan
hankittiin kasakoilta hevoset, oikeita aron varso ja, joilla oli
pehmeät satulat ja jotka olivat ratsuhevosiksi luotu ja tunsivat
sekä laukat että ravit. Kasakat tosin ottivat 50 p. tunnista,
mutta sittenhän saikin ratsastaa Euroopan parhaimmilla ratsuilla.
Suomalaisia hevosia olisi tietysti saanut ilmaiseksi. Mutta sama tapa
oli vallalla niin kaukana kuin Kuopiossa Savon sydämessä vieläpä
niin samanlaisena yksin maksun määrää myöten, ettei ole mitään
lisättävää eikä mitään poisotettavaa. Onpa niinkuin Rauman ja Kuopion
pojat olisivat toimineet saman tarkoin määrätyn ohjelman mukaan.
Mutta kuka sen ohjelman oli laatinut? Ei mikään muu kuin traditio,
so. perinnäistapa. Vanhan Valkyrian, Valborgin eli Vapun päivää
vietettiin, ja silloin piti matkia hänen tapojaan, nimittäin istua
hevosen selässä ja antaa huhkia niin nopeaan kuin hevosen kavioista
irti lähti.

Ihmeellinen voima on todellakin perinnäistavoilla. Mutta vielä
ihmeellisempää on, että viikinkien taivaalliset menot ovat päässeet
juurtumaan supisuomalaisen väestön keskuuteen. Kuinka se on
käsitettävissä? Ei muuten kuin että satojen vuosien vuorovaikutus
vähitellen on kuljettanut tämänkin vieraan tavan kaukaisille
Suomen saloille. Käsittämätöntä on vain sen siirtyminen, kun
sitä ei kirkko välittänyt. Kirkkohan päinvastoin oli julistanut
Valborg-Vapun pannaan ja tehnyt hänestä pirun ja helvetin ylimmäisen
juomanlaskijan, vaikka hän olikin jalo sotaimmyt Valhallan korkeassa
salissa, jonka kurkihirsi tuskin ihmissilmään näkyi siintävästä
korkeudesta. Olkaamme sentään tyytyväisiä, että vapunpäivänä ei enää
nykyään tarkata, lentelevätkö meidän rumat akkamme ilmojen kautta
Valborgin kesteihin, ja vielä tyytyväisempiä, ettei heitä tämän
ilmailuharrastuksen takia roviolla polteta. Paljon viattomampia ovat
muut vapunpäivän menot.

Mutta näyttää siltä kuin vapunpäivän vietto olisi häviämään päin.
Ei enää ratsasteta eikä enää tapella. Nyt tapellaan Suomessa joka
päivä. Simaa tosin vielä juodaan ja tippaleipiä syödään. Nyt
kumminkin maailman työläiset ovat vallanneet vapunpäivän suureksi
juhlapäiväkseen. En luule, että he ollenkaan välittävät vanhasta
Vapusta ja hänen hommistaan. Mahdollisesti Vappu parka nyt vaipuu
unhoituksen yöhön. Mutta vielä nytkin tyhjentäkäämme simalasimme
mustakutrisen Vappu-haltiattaren kunniaksi. Onhan sotaimmyt täysissä
aseissaan sittenkin hauskempi ilmiö kuin vanha riitelevä nainen.

14.

LAPSEN ÄITI.

Istuttiin taas tupakkaosastossa ja puheltiin vilkkaasti. Siellä
oli kaksi kansanedustajaakin, toinen sosiaalidemokraatti ja toinen
vesiselvä IKL: pappi. He istuivat niin kaukana toisistaan
kuin vain voivat, sos.demokraatti ikkunan ääressä, IKL: taas
oven suussa. Vielä oli vaunuosastossa eräs naisasianajaja, vanhempi
neitonen, ja iäkäs 73-vuotias rouva ja minä. Ei puheltu mistään
polttavista valtiollisista kysymyksistä, muuten vain, mitä ”sylyk’
kielelle toi”. Kaikki muut olivat täydessä puheentouhussa, paitsi
se vanha rouva. Hän vain hymyili kaikelle ja kaikille ja hänen
silmänsä säteilivät: ”maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”. Ei
ystävällisempiä äidinäidin kasvoja useinkaan saa nähdä.

Säälistä vanhaa rouvaa kohtaan päätin temmata hänetkin yhteen
suunsorinaan. Kysyin yksinkertaisesti vain:

— Minne arvoisalla rouvalla on matka?

— Aluksi matkustan Viipuriin.

— Entäs minnekä lopuksi?

— Sieltä lähden Jyväskylään, sitten Tampereelle, sieltä Turkuun ja
takaisin taas Helsinkiin.

— Oletteko kauppamatkustaja, vaikka ette suinkaan ollenkaan ole
sen näköinen, ettekä enää kauppamatkustajan ikäinenkään? Eikä
kauppamatkustajalla ole noin ystävällistä ilmettä kasvoillaan. Hänen
täytyy aina vain tarkata, millä saisi hämättyä arvostelukyvyttömän
ostajan.

— Enhän minä mikään kauppias ole. Matkustan vain tapaamaan lapsiani.

— Teillä siis ainakin on neljä lasta.

— Eivät ne siihen lopu. Minulla on ollut 16 lasta.

— Kuusitoista lastako? huusin kunnioitusta värisevällä äänellä.

Samassa kimmahdin pystyyn ja seisoin niin hyvässä kunnia-asennossa
kuin vain suinkin kykenin. Asennon olin oppinut viime vuosisadalla
puolustaessani verisin paidoin isänmaatani Tuusulan vanhassa
reservikomppaniassa. Vanha rouva hymyili vieläkin ystävällisemmin
kuin siihen asti.

— Elävätkö kaikki ne 16 lasta?

— On niitä muutamia kuollutkin jo.

— Tungokseenko?

— Niin kait, myönteli vanha rouva yhä vain edelleen hymyillen tälle
sukkeluuden yritykselleni.

Alensin ääneni, jottei papin pitänyt kuulla puhettani.

Kysyin supattamalla:

— Kirkoitettiinko teitä joka lapsen saatuanne?

— Se on selvä. Mitenkäs muuten?

— Siis teitä on kirkoitettu 16 kertaa. Eikö se lopulta ruvennut
tuntumaan puulle?

— Siinä se vain meni, kun ei ajatellut. Nauratti minua vähän
viimeisellä kerralla, kun rupesin miettimään, että eikö nyt jo olisi
aika kirkoittaa miestänikin. Yhtä saastainenhan hänkin oli kuin minä,
lasten äiti.

— Ei, ei rakas rouva. Emme me miehet ole saastaisia, vaikka olisimme
sadan lapsen isiä. Naiset ovat synnin tuojia maailmaan, niinkuin
meidän uskontomme opettaa. Ei mies lankea milloinkaan, naiset, sen
pahempi, liiankin usein. Tällaisesta opista huolimatta etupäässä
naiset täyttävät kirkot. Miehet vain torkkuvat kirkossa, heillä kun on
puhdas omatunto.

Se naisasianajaja-neiti oli salavihkaa kuunnellut puhettamme ja
kimmastui.

— Kyllä te miehet olette luoneet tämän yhteiskunnan ja kirkon oman
nokkanne mukaan, ja viis välittäneet meidän naistemme tunteista. Mekö
olemme enemmän synnintuojia kuin te miehet? Useinkin päinvastoin.
Miehet ovat syntipukkeja, naiset enkeleitä.

— Armas neiti! Naiset itse ovat siihen syypäät. Olettehan kuulleet,
miten naiset toisiaan epäilevät ja haukkuvat parhaita ystävättäriään
vieläkin rumemmilla sanoilla, kuin mitä nyt käytitte miehistä. Mutta
miksikä te naiset ette nouse takajaloillenne ja rupea saarnaamaan
tasa-arvoisuutta miesten kanssa myöskin siveellisessä suhteessa? Te
vain ajatte sitä asiaa, että naisten täytyy saada yhtä suuri palkka
samasta työstä kuin miehenkin. Ruvetkaa huutamaan maailmalle, että
nainen on juuri yhtä siveellinen olio kuin mieskin.

Eiköhän sellaisesta huudosta vähitellen syntyisi vähän villojakin.

Pappimme oli lähtenyt ruokailuvaunuun kahville, kun kuuli, minnekkä
päin se keskustelu rupesi luisumaan. Lopuksi keskeytin puheenaiheen
huomauttamalla, että matkoilla ei saa ryhtyä parantamaan maailmaa,
vaan on se tehtävä joko kotona tai sitten suurissa kokouksissa.

Samassa tuli ylijunailija osastoon matkalippuja tarkastamaan. Mutta
nyt oli niin hullusti, että vanhalla rouvalla olikin lippu kolmanteen
luokkaan ja tämä oli toinen luokka. Vanha rouva selitti, että hän on
niin outo matkustamaan junissa, ettei hän arvannut nousta oikeaan
vaunuun.

— Arvaahan sen, keskeytin minä. — Kun kerran on ollut 16:n lapsen
synnytyshommissa, eihän silloin ole ollut aikaa hulmuilla junissa.
Mutta, herra ylijunailija, minä maksan lisämaksun tämän arvoisan
rouvan puolesta, jotta hän saa pitää paikkansa tässä osastossa.
Tiedättekö, hän on 16 lapsen äiti?

Junailija kumarsi kunnioittavasti. Mutta nyt puuttui rouva itse
puheisiin.

— Matkustan juuri yhtä mielelläni III:ssa luokassa kuin tässä
osastossa. Sitä paitsi tulee poikani hakemaan minua III:sta luokasta
Viipurissa eikä toisesta luokasta, niin että minä muutan vaunua.

Sovittiin siitä, että minä talutan rouvan Kouvolassa III:een
luokkaan, niin että hänen poikansa helpommin löytää äitinsä junasta.

Liikutettuna pidin lennokkaan puheen. Käännyin kansanedustajain
puoleen ja toin esille ajatuksen, että kaikille äideille, jotka
ovat synnyttäneet 15 lasta tai enemmän, annettaisiin valtion
puolesta jonkinlainen tunnustus. Niinhän jo monessa muussa Euroopan
valtakunnassa tehdään. Niissähän jo 10 lapsen äiti nauttii
jonkinlaista eläkettä. Meillä ei kerrassaan mitään. Hoida vain omin
nokkinesi miten parhaiten taidat! Voisihan valtio tällekin rouvalle
suoda vuosilipun ensimmäiseen luokkaan ynnä makuuvaunupiletin, sillä
tarvitseehan 16:ssa lapsivuoteessa kitunut äiti pehmeän vuoteen ja
höyhenpielukset mihin päänsä kallistaisi, väsyneen päänsä. Pitäähän
hänen saada vanhoilla päivillään käydä lapsiaan tervehtimässä, suurta
lapsilaumaansa, joka on sirotettuna yli koko tasavallan.

Se naisasianajajaneiti huudahti: ”hyvä, hyvä, hyvä!” Vaikka hänellä
tietysti ei ollut yhtään lasta. Sosialisti yhtyi häneen ja IKL:kin,
joka oli pappi, niinkuin ne useimmiten ovat, suostui ehdotukseen,
kumminkin sillä varauksella, että lapset ovat aviolapsia eivätkä
löytölapsia. Minusta äiti kuin äiti, lapsi kuin lapsi.

Tästä sain rohkeutta ehdottaa edustajille seuraavaa: — Kun te nyt
palaatte saunamatkaltanne takaisin Helsinkiin, niin ryhtykää heti
valmistamaan eduskunnassa välikysymystä, jossa aluksi perustelette
asiaa esim. näin: Tiedämme kaikki, että valtio jakaa suuria
palkintoja ja kunniamerkkejä kotimaiselle kantakirja-karjalle, joka
on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi, mutta sen sijaan ei
kiinnitä minkäänlaista huomiota äiteihin, jotka ovat synnyttäneet
toistakymmentä lasta. Vedotkaa vielä ulkomaihin. Ja ponsiksi ehdotan
seuraavaa:

Tietääkö hallitus, että Helsingissä asuu äiti, joka on synnyttänyt
16 lasta?

Mihinkä toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta hänelle
valmistetaan tilaisuus maksuttomasti valtion rautateillä käydä
tapaamassa vielä elossa olevia lapsiaan, jotka asuvat mikä missäkin
ympäri Suomennientä.

Molemmat edustajat lupasivat harkita asiaa, joka diplomaattien
kielellä merkitsee sitä, etteivät he suostu esitystä tekemään.
Turhaan olen odottanut saavani lehdistä lukea, että sellainen
välikysymys hallitukselle olisi tehty. Edustajat yhä vieläkin sitä
vain harkitsevat.

                                                  ⸻

Tultiin sitten Kouvolaan. Tartuin rouvaa käsikynkästä ja kannoin
hänen hoikkaa käsilaukkuaan. Kun astelimme sitten Kouvolan
asemalaituria, teki mieleni huutaa kaikille: ”Katsokaa, tässä
vierelläni astuu 16 lapsen äiti!” Ylijunailija astui kunnioittavasti
muutaman askeleen päässä meistä. Minä valitsin mukavimman paikan
III:ssa luokassa rouvalle ja suljin hänet junailijan erikoiseen
huostaan. Junailija lupasikin huolehtia hänestä.

Kait äiti sitten Viipurissa tapasi yhden 16:sta lapsestaan.

15.

HYVEEN PALKKA.

Minun piti särkeä satamarkkanen junassa. Ei ollut ylijunailijalla
särkeä. Silloin eräs nuori, punaposkinen neitonen sirkuttelevalla
äänellä tarjoutui minua auttamaan, avasi laukkunsa ja särki
lappuseni. Olin kovin kiitollinen ja puhelin laajasti laupiaasta
samarialaisesta, joka pelasti miehen hukkaan joutumasta. Nykyään jo
saattaa tavata laupiaita samariattariakin, naiset kun nyt matkustavat
enemmän kuin Israelissa.

Olin niin kiitollinen, että pyysin saada tarjota neitoselle kahvit
leivosten kera ruokailu vaunussa. Mutta neitonen sirkutteli, ettei
hän tuntemattoman miehen kanssa lähde kahviloihin. — Ällistyin!
Olipas se neitonen saanut huolellisen kasvatuksen, kun ei edes
junan ruokailuvaunuunkaan uskalla lähteä kahvia juomaan oudon
kavaljeerin kanssa. Siellähän muuten tuntemattomien ja tuttujen on
pakko ruokailla samassa pöydässä. Vanhat, hempeät nuoruuden muistot
sukelsivat esiin muistojen kätköistä. Sellaisia ne nuoret neitoset
kaikki olivat noin 50 vuotta sitten. Neitosella täytyi aina olla ns.
”förkkeli” (esiliina) mukana, ennenkuin hän uskalsi lähteä tutunkaan
kavaljeerin matkaan. Joku vanhempi nainen oli se ”förkkeli”, joka
häntä suojeli kaikilta sopimattomilta lähentelemisiltä. Hain siis
förkkeliä, ja löysinkin sen heti samasta vaunuosastosta.

Siinä istuikin korea naishenkilö, joka hymyillen oli seurannut
keskusteluamme. Hän oli noin 30:n à 40:n vuoden ikäinen, pitkähkö
nainen, juuri siinä iässä, jolloin nainen on viehättävin. Hän oli
solakkavartaloinen, vyötärö hoikka, mutta ylä- ja alaruumis jo
pyöreähköt. Nainen, joka ei enää kaipaa förkkeliä, vaan hätätilassa
jo kelpaakin itse sellaiseksi. Hän oli juuri sellainen kuin aina
olen kuvitellut Saaban kuningattaren olleen, tuon, johon viisas
Salomo niin tulisesti rakastui. Vaikka en kelpaa edes Salomonin
kengännauhojakaan avaamaan, en lemmessä, en viisaudessa, en
rikkaudessa, niin mairittelen itseäni sillä, että meillä on
samanlainen maku naisia arvosteltaessa. Salomo ihastui Saaban
kuningattareen.

Kummakos oli, että minä, osaton mies, ihastuin vastapäätä istuvaan
kuningattareen.

Kysyin nöyrästi, suostuisiko hän suojelemaan tätä nuorta
neitosta sen ajan kuin minä kahvittelen häntä ja siten maksan
kiitollisuudenvelkani hänelle. Pyysin samalla häntäkin nauttimaan
kupposen samaa ainetta ruokailuvaunussa.

Hän oli heti suostuvainen, vaikka sanoikin ensi kertaa hoitavansa
tällaista ammattia. Oli ollut naimisissakin ja nyt leskenä vuoden
ajan, niin että kait hänellä oli kaikki edellytykset suoriutua
kunnialla tästä arkaluontoisesta tehtävästä.

Lähdettiin sitten yhdessä ruokailu vaunuun. Saaban kuningatar
ensin, nuori neitonen hänen jäljessään ja viimeisenä minä. Vaunu
oli viimestä paikkaa myöten varattu. Ihmiset seisoivat jonossa
odottamassa vuoroaan. Toivotonta siis saada kolmea tuolia pitkään
aikaan, niin että meidän piti palata tyhjin toimin takaisin
osastoomme. Mutta kun jo oltiin päästy kahvin tuntuun, ehdotin, että
menisimme Helsingissä johonkin kahvilaan nauttimaan kahvia.

— Ei, en tule mukaan, vastasi nuori neitonen. — Mamma odottaa
kotona.

Tällä 20-vuotiaalla neitosella oli rakas mamma vielä elossa. Valitin
haikeasti kovaa kohtaloamme, kun kahvia olisi, mutta emme saa
tilaisuutta sitä juoda, emme junassa, emmekä Helsingissäkään. Mutta
kun kerran olin herättänyt leskirouvassa kahvininnon, pidin
velvollisuutenani myöskin tyydyttää tätä himoa. Pyysin leskeä
kahvilaan, ja hän heti siihen suostui. Siis menimme yhdessä kahvilaan
ensin hyvästeltyämme suloista neitosta, joka autossa lähti mammansa
luo.

Puhelimme ja kehuimme sitä, että maailmassa vielä tapaa niin
perusteellista siveyttä kuin tuossakin matkatoverissamme, neitosessa,
joka ei uskaltanut minun kanssani lähteä kahvia juomaan suuren
väkijoukon keskelle. Kysyin leskeltä, olenko viettelijän näköinen?

— Päinvastoin, vastasi leski. — Tehän olette aivan Joosefin
näköinen, joka kieltäytyy suutelemasta Potifarin rouvaa, vaikka tämä
tarjoutui suineen, poskineen hänen käytettäväkseen.

— Niin, mutta olihan viettelijätär Potifarin aviovaimo, virkoin
minä. — Mitä luulette Joosefin tehneen, jos Potifarin vaimo olisi
ollut leski.

— Minulla on kyllä huono käsitys Joosefista, sanoi leski.

Pojasta polvi muuttuu. Kerroin leskelle, mitä tiesin Joosefin isoisän
isästä, Abrahamista. Hän suuteli mielellään sekä Saaraa että kaikkia
palvelijattariaankin. Kerran lähti Abraham Saaroineen retkeilemään
Egyptin maalle. — Retkeily on aivan erinomaisen terveellistä
ja kaunistavaa naiselle. — Saarakin tuli päivä päivältä yhä
kauniimmaksi. Kun he vihdoin saapuivat Egyptin rajalle, oli Saara
niin kaunis, että Abrahamia rupesi hirvittämään. Hän sanoi Saaralle:

— Kuule Saara, sinä olet niin hemaisevan nätti, että kun
egyptiläiset näkevät sinut ja tietävät sinut minun vaimokseni,
tappavat he minut ja vievät sinut haaremiinsa. Sano sinä, että olet
minun sisareni, niin minä säilyn hengissä.

Saara teki työtä käskettyä ja sanoi olevansa Abrahamin sisar. Äkkäsi
Faarao Saaran ja ihastui. Saara minun luokseni ja sitten vielä tuossa
paikassa! Sinne se Saara sitten vietiin joukon jatkoksi Faaraon
haaremiin. Faarao huolehti Abrahamistakin, Saaran pitkäpartaisesta
veljestä. Hän hankki Abrahamille asunnon, kymmenen huonetta ja
keittiön kaikkine, egyptiläisine mukavuuksineen. Sinne Saara joka
päivä kantoi veljelleen sapuskaa. Milloin sämpylöitä, milloin
kaltiaisia, milloin kyrsäleipää, milloin vohlanponkkia, ruokia,
joita Abraham oli tottunut syömään siellä Kaanaan maalle maalla. Mutta
kerran sattui, että Abraham keskellä päivää rupesi perusteellisesti
suutelemaan Saaraa. Sen äkkäsi eräs pahan hiiden egyptiläinen ja meni
juoruamaan Faaraolle. Faarao suuttui ja huomasi itsensä petetyksi.
Kuka nyt sisartaan suutelee? Sehän maistuu kurnaalille. Heti hän
kirjoitti Abrahamille viisumin takaisin Kaanaan ja ajoi hänet
ulos koko valtakunnastaan sisarineen päivineen.

Tällaisia kahvipuheita pidettiin lesken kanssa. Tuli sitten
poislähtö. Saatoin leskeä hänen kotiinsa Abrahaminkadulle,
jonka varrella muuten minäkin asun. Tultiin pilkkoisen pimeään
porraskäytävään. Haparoin sähkönappulaa, en tavannut. Johtui
Abrahamin tarina mieleen ja minä suutein leskeä yhtä perusteellisesti
kuin Abraham siellä Faaraon pääkaupungissa sisartaan Saaraa. Niinkuin
kaikki muutkin oikeat miehet olisivat tehneet minun asemassani.

Virvoitettuna lähti sitten leski kipittämään ylös portaita asuntoonsa
ja minä livahdin ulos pimeälle kadulle. Olin saanut, runsaan palkkion
kohteliaisuudestani ja vaivoistani.

Joku ajattelematon lukijatar ehkä kyselee: mutta ”missä tämän tarinan
hyve sitten piilee?” No, eihän se oikein omaa hyvettäni ollutkaan.
Se oli sen nuoren neidin hyve, joka vei minut lesken tuttavuuteen
ja josta minä näin välillisesti sitten nostin palkkani. Suuresta
hyveestä vuotaa palkkaa myös syrjäisillekin.

16.

HELLUNTAIN HURMIOSSA.

Oli helluntai, suvisunnuntai. Oli helluntai myöhäinen sinä vuonna,
oli harvinaisen helteinen helluntai, kauniisti joka paikan koristi
kukkanen.

Tultiin paikallisjunassa juhlan iltana Helsinkiin. Kolmannen luokan
vaunu oli täpösen täynnä palaavia matkamiehiä, jotka päivän olivat
viettäneet luonnon helmassa. Vastapäätä minua istui vanhahko
naishenkilö, jolla oli kori kainalossa. Korissa oli paperin päällä
joukko kukkia; mitä paperin alla oli, se oli peitossa. Kukat olivat
vuokkoja, sekä vilu- että sinivuokkoja. Näitä metsästä poimittuja
vuokkojaan se vanha nainen silmäili mitä lempeimmillä silmillä. Hän
hymyili, hymyili lakkaamatta. Hänen silmänsä muuten harhailivat
kiinnittymättä mihinkään määrättyyn esineeseen. Aivan kuin sotalaivan
valonheittäjät kiertävät avaruutta. Ihmettelin kauan hänen
harhailevia katseitaan ja tulin siihen päätökseen, että nainen oli
joko mielenvikainen tai humalassa.

Kun joutuu matkatoverin kanssa pitemmän aikaa istua nököttämään
vastakkain, herää vastustamattomasti halu lukea hänen kasvoistaan,
hänen puvustaan ja hänen eleistään hänen elämäkertansa. Mielikuvitus
tulee avuksi, ja kohta on matkatoverin elämä aivan selvillä
utelematta ollenkaan häneltä itseltään, mikä hän on ollut ja mikä hän
nyt on.146 111’

Luin hänen olemuksestaan seuraavan elämän kaaren. Nainen oli nuorena
tyttönä saanut paikan ravintolassa tarjoilijattarena. Hän oli
hurmannut solakalla vartalollaan miehiset miehet, hän oli oppinut
hieman keikailemaan ja keimailemaan. Hän oli menestynyt hyvin
ammatissaan, ollut kaikkien lemmikki. Mutta hänen oli täytynyt valvoa
illat, jopa yöt umpeen. Häntä oli tinkinyt väsyttämään ja nukuttamaan
ja silloin hän oli hakenut voimaa ja virkistystä väkijuomista. Tämä
oli muuttunut hänelle tavaksi, hän oli ruvennut luisumaan kaltevalle
pinnalle ja vihdoin viimein joutunut aivan pohjalle asti.

Nyt vanhoilla päivillään hänessä lämmin kevät ja helluntain hurmio
herätti nuoruuden heleät päivät mieleen. Hän päätti lähteä niittyjen
kukkanurmilta ja tuoksuavasta keväisestä metsästä hakemaan menneitten päivien
ja jo sammuneitten tunteitten uusimista. Mutta kaiken
varalta hän oli pistänyt korinsa pohjalle paperin alle jonkun pullon
elämänvettä, jotta muistot sitä heleämpinä sukeltaisivat esille. Oli
istunut kivellä, poiminut vuokkoja koriinsa ja vähän väliä ottanut
naukkuja. Kirkastui elämä sillä kertaa, muistui mieleen monet
helluntait, jotka hän oli samalla tavalla viettänyt jonkun Kallen ja
Pekan kanssa kukkivilla kunnailla, ja hymy kohosi hänen huulilleen.
Ja se hymy ei jättänyt häntä vielä paluumatkallakaan junassa. Hän
vain hymyili, ei nähnyt muita ihmisiä, hymyilihän vain entisille
nuorille kavaljeereilleen. Me matkustajat olimme vain tyhjää ilmaa
hänelle. Hän eli muistojen kirkkaassa valossa. Koetin puhutella
naista. Ei vastausta, ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota,
silmäys vain harhaili avaruudessa. Kysyin:

— Arvoisa neiti, taidatte olla sellainen niin sanottu hiljainen
humalainen?

Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän
vain hymyili autuaallista hymyään. Hän liiteli toisissa onnellisissa
maailmoissa.

Tultiin Helsinkiin. En tahtonut jättää häntä yksin kävelemään
kadulle, olisihan hän voinut joutua poliisin käsiin, sillä hän horjui
tuntuvasti. Päätin olla hänelle tarvittaissa apuna ja seurasin
siis hänen jäljissään. Tultiin Kauppatorille. Nainen lähti astua
nytkyttelemään torin poikki. Äkkäsi hänet eräs kavaljeeri, eräs hänen
aatetoverinsa, samanlaisen elämän hyppyrin laskija kuin nainenkin.
Toisessa jalassa oli kalossi, toisessa varsikenkä. Housun lahkeet
olivat repaleiset ja vartalon peitti tavattoman väljä päällystakki,
saatu jonkun lihavan miehen vanhoista kätköistä. Parran sänki pitkä,
posket veden puutteesta tuhkan harmaat. Tämä kavaljeeri hoippui aivan
samoin kuin daamikin. Kavaljeeri loihe vihdoin lausumaan:

— Neiti, neiti, saanko tulla koria kantamaan?

Neiti ei aluksi nähnyt ei kuullut mitään, hoippui vain eteenpäin.
Kavaljeeri ei jättänyt saalistaan, vaan vatkutti ehtimiseen:

— Neiti, neiti, saanko tulla koria kantamaan? — Kavaljeerin
käytös oli siroa ja nuhteetonta. Näki, että hänkin oli nähnyt
hyviä päiviä, mutta myöskin joutunut vähitellen samalle luisuvalle
pinnalle kuin hänen daaminsakin. Ja hänkin oli laskenut mäkensä
aivan pohjaan saakka. Nyt he tapasivat toisensa samalla tasolla
laakson pohjassa, mutta kukkien keskellä tällä kertaa. Neiti vihdoin
kuuli äänen, seisahtui ja heitti harhailevan silmäyksen siihen
suuntaan, mistä äänen kuuli. Kavaljeeri nosti sirolla liikkeellä
hattuaan ja tarttui muitta mutkitta koriin, jota rupesi kantamaan.
Yhdessä sitten läksivät nytkymään eteenpäin, pomppivat toistensa
kylkeen joskus, kavaljeeri ylläpiti puhetta, mutta hänen daaminsa
vain hymyili. Tulivat vihdoin Tähtitorninmäen juurelle. Nyt alkoi
kapuaminen ylös jyrkännettä. Tämä urakka oli heille molemmille ylen
työlästä. Huohottivat ja puuskuttivat. Olivat elämässään tottuneet
laskettelemaan vain alamäkiä eivätkä kompuroimaan hyveen jyrkissä
ahteissa yhtä vähän kuin tässäkään rinteessä. Pääsivät vihdoinkin
mäen päälle. Oli siinä penkki tarjona. Molemmat retkahtivat istumaan
penkin kumpaankin päähän. Daami pani silmänsä kiinni ja nukahti
heti. Huulilla väreili vain hienoinen hymy niinkuin kirkkaan lieskan
hiipuva hiillos. Kavaljeeri ennätti kysäistä:

— Nukuttaako neitiä?

Sivistyneen ihmisen tavat ja kohteliaisuus ei hetkeksikään
hellittänyt näitä maailman murjomia. Mutta daamin uni tarttui
kavaljeeriinkin, häneltäkin luomet lupsahtivat kokoon. Siihen
kumpainenkin vaipui sikeään uneen, eksyneet ihmislapset, uneksuen
kukista, keväästä, helluntaista ja nuoruuden huolettomista päivistä.

Ehkä sittenkin pohjaltaan hyviä ihmisiä. Parempia kuin monet
sellaiset, jotka koko ikänsä ovat elämän päivän puolella lekottaneet.

Sinne ne ystävykset sitten jäivät nukkumaan Jumalan taivaan alle.
Vuokotkin daamin korissa näyttivät nukkuneilta ja näivettyneiltä.
Arvelen, että helakka aamukin noustessaan taivaan vahvuudelle
tirkisteli heidän punaisten, pöhöttyneitten silmäluomien raoista ja
vähitellen herätti heidät. Varmasti silloin kavaljeeri kohteliaasti
nosti nukkavieru-hattuaan ja toivotti daamilleen hyvää huomenta.
Sitten he yhdessä läksivät rinnettä astumaan toria kohti. Daami, joka
oli saanut puheenlahjansa jälleen, kysyi:

— Missä te asutte?

— Kuka nyt kesällä asuu, vastasi kavaljeeri ja lähti omille
matkoilleen.

17.

VANHOISTA RESERVIKASARMEISTAMME.

Eivät ne vielä niin lopen vanhoja ole nuo meidän reservikasarmimme
Suomen ensimmäisen asevelvollisuuden ajoilta. Ensimmäinen
asevelvollisuusluokka astui näet palvelukseen v. 1881. Sanon
ensimmäisen asevelvollisuuden ajoilta, sillä sortovuosinahan
venäläisten mahtikäskyllä asevelvollisuutemme lakkautettiin
epämääräiseksi ajaksi. Kiväärit ja muut varustukset vietiin
tavaravaunuissa salaa Pietariin, jossa niitä nyt säilytettäneen
joinakin museoesineinä tai voitonmerkkeinä tai venynevätkö
kosteissa kellariholveissa. Ja reservikasarmit pantiin kylmille
v. 1901. Mahtava Venäjä luuli tappavansa Suomen kansan kaiken
vastustusmahdollisuuden, kun se riisti meiltä ainoat kelvolliset
aseemme. Kun se vielä julisti kiellon kaikkien muiden aseiden
käyttämisestä paitsi metsästyspyssyjen, luuli se meidän olevan täysin
heidän armoillaan. Luuli meidän olevan yhtä turvattomia kuin heidän
omat syöpäläisensä, joitten hengen he voivat ottaa pelkällä kynnen
painamisella. Mutta mikä tapahtui? Ihme yli kaikkien ihmeitten!
Kolmen ja puolen miljoonan suomalainen väestö karisti päältään sadan
viidenkymmenen miljoonan väestön painostavan sorron. Venäläisten
kynnet kävivät hervottomiksi, ne tutisivat kuin ikäkululla ukolla,
eivät saaneet tapetuksi ”syöpäläistä”, joksi he meitä nimittivät.
Syöpäläinen livistikin pois kynsistä, sillä syöpäläisellä oli
muitakin aseita kuin kiväärit. Sillä oli sisua, ja sisukasta olentoa
onni joskus potkaisee voittoon siinä, missä ihmisjärki ja laskelmat
eivät näe mitään pelastumisen mahdollisuutta. Kävi kuin sadussa.
Jättiläinen luhistui kokoon, mutta kääpiö kimmahti pystyyn, pelasti
nahkansa ja sai rauhassa elää omaa elämätään.

Vanhat reservikasarmimme on pantu uudelleen asuttavaan kuntoon,
mutta ei enää sotilaallisia tarkoituksia varten. Miekat on taottu
rauhan aseiksi, ja kasarmit palvelevat nyt kaikenlaisia hyviä
rauhallisia toimia. Niitä on paljon, näitä vanhoja kasarmeja, yli
koko Suomen, niitä on noin kolmisenkymmentä. Maanteitä ajaessa tulla
tupsahtaa niitä vastaan tuon tuostakin. Ne tuntee helposti suuresta
kasarmirakennuksesta, pienemmästä artellirakennuksesta, upseerien ja
alipäällystön taloista. Kaikki yhdessä rykelmässä.

Ei Suomen vakituinen sotaväki ollut suuren suuri. Vain 5,600
miestä. Mutta reserviläisiä oli koko joukon enemmän. Toisina
vuosina enemmän, toisina vähemmän. Nuo nälkävuosien 1867 1868 ja
pojat olivat hämmästyttävän vähälukuiset. Suurin osa niinä vuosina
syntyneistä miehistä oli ruununraakkeja, vajamittaisia ja jollakin
tavoin vaivaisia. Niinkuin tiedetään, otettiin vakituiseen väkeen
sotamiehet arvalla, loput hyväksytyistä joutuivat reserviin. Kunkin
reserviläisen oli kolmena kesänä peräkkäin tultava leiriharjoitukseen
yhteensä 90:ksi päiväksi.

Mitenkä nämä reserviläiset suoriutuivat tehtävistään ja opinnoistaan?
Parhaimman vastauksen tähän kysymykseen antavat venäläisten omat
arvostelut. Tuskinpa venäläiset tarkastajat milloinkaan lausuivat
muuta kuin kiitosta. Keisari itse, nimittäin Aleksanteri III
oli hyvin tyytyväinen siihen, mitä näki ja koki Lappeenrannan
leirillä jo vuonna 1885, vaikka meidän 8 pataljoonaamme silloin
olivat olleet harjoituksessa ainoastaan 4 vuotta. Olivatpa nämä
venäläisten arvostelut siksi kiittäviä, että ne herättivät kateutta
ja harmia vaikutusvaltaisissa Suomi-syöjissä kuten sotaministeri
Kuropatkinissa, kenraalikuvernööri Bobrikoffissa ja ministeri von Plehvessä
. Ja keisari Nikolai II tanssi näitten herrojen pillin
mukaan. Kaikkiin ukaaseihin hän oli valmis kirjoittamaan: ”suostun
ja asiassa on meneteltävä Minun jo antamani käskyn mukaan”. Laista
ja asetuksista nämä herrat viis välittivät. Väkivalta vallitsi, lait
saivat vaieta. Harvoin väkivallan harjoittajilla on ollut niin surkea
loppu kuin näillä Suomi-syöjillä. Kuropatkin kärsi perusteellisen
tappion Japanin sodassa. Bobrikoff ja von Plehve surmattiin ja
keisari Nikolai II — niin, säälikäämme häntä.

Muistan elävästi erään venäläisen kenraalin toimeenpaneman
tarkastuksen Tuusulan kuulussa reservikomppaniassa, jossa minä
silloin ase kädessä olin puolustamassa rakkaan synnyinmaani
turvallisuutta. Kenraali tarkasti vain ampumataitoa.
Tuusulan reservikomppaniassa niinkuin Lohjankin suorittivat
asevelvollisuuttaan saaristolaisnuorukaisemme. Ne olivat lapsuudesta
saakka pyssyn tuttavia, sillä heidän tuli tarkasti osua sekä
lintuihin että hylkeisiin. Siihen aikaan saaristolaiset olivat
köyhiä kalastajia, joitten hermoja pirtunviljely vielä ei ollut
pannut vapisemaan, niin että kuulat eivät koskaan sivuuttaneet
maalitauluja. Meidän oli ammuttava eri välimatkoilta ja nopeassa
tahdissa. Tällaisessa sarja-ampumisessa pidettiin 50 %:n sattumia
jo ”oivallisina”, niinkuin venäläinen arvostelulauselma kuului.
Sanottiin, että Pietarin kaartinpataljoonat joskus saavuttivat
tämän tuloksen, joskus ylittivät sen muutamalla prosentilla. Meidän
reservikomppaniamme ampui sattumia 72 prosenttia. Venäläinen kenraali
oli ilmeisesti hämmästynyt, jopa liikutettukin. Hän astui suuren
komppaniamme eteen, joka oli kuin pataljoona miesluvultaan ja
lausui muutamia venäläisiä sanoja, joita tietysti emme ymmärtäneet.
Sanottiin hänen lausuneen julki suuren ihmetyksensä tästä
ainutlaatuisesta tuloksesta. Me mylvimme kuin nuoret sonnit vastaan
että: stravii selaju, vase visoko prevosoditelsvo, joka merkitsee
jotakin.

Sattui kerran naurettava välikohtaus, joka ansainnee maininnan.
Erään lääketieteenkandidaatin ruotutoveri oli asevelvollinen
Lökström Skyttenskärin majakkamaasta itäsaaristossa. Hän oli täysi
Wilhelm Tell. Hän ampui aina kaikki kuulansa maalitauluun. Mutta
lääketieteenkandidaatti taas jokaikisen kuulan päin mäntyjä, niin
että metsän takana heinäätekevien piikojen ja renkien oli pakko
lopettaa työnsä siksi aikaa kuin meillä ammuttiin, sillä kuulat
ulvoivat kuin sittiäiset heidän korvissaan. Mutta nyt oli Lökström
myös yhtä suuressa määrin Sven Duva kuin Wilhelm Teli. Hän ei
oppinut tekemään yksinkertaisempiakaan temppuja, oli aina komppanian
tarkastuksen aikana komennettu pihanlakaisijaksi, mutta kun oli
kysymyksessä ammunta, oli hän maailmanmestari. Venäläisen kenraalin
tarkastustilaisuudessa Lökström erehtyi maalitaulustaan ja paiskasi
kaikki kaksitoista kuulaansa lääketieteenkandidaatin tauluun. Tuleva
lääkäri ei tietystikään saanut yhtään osumaa. Venäläinen kenraali
kutsutti tämän mainion tarkka-ampujan luokseen, jotta saisi oikein
mieskohtaisesti häntä kiittää. Upseerien, aliupseerien ja meidän
sotamiesten suureksi riemuksi komennettiin lääkäri kenraalin eteen
vastaanottamaan julkiset kiitokset. Ehkä hän vastasi kenraalille:
”haraso nje nada”, joka suomeksi käännettynä merkitsee: ”ei kestä
kiittee”.

Että tämä ensimmäinen asevelvollisuuslaki sai näin hyviä tuloksia
aikaan, johtui varmaankin siitä, että sen upseerikunta oli tehtävänsä
tasalla. Se Haminan kadettikoulu lienee ollut hyvä oppilaitos,
koskapa Suomi-syöjät venäläiset senkin hävittivät jo v. 1903 päiviimme.
Sillä kaikki mitä meidän maassamme kelvollista oli joko laitoksia
tai henkilöitä, ne piti hävitettämän ja karkoitettaman. Tämän
kadettikoulun hyvää kuntoa todistaa sekin, että niin moni upseeri,
joka on siirtynyt siviilitoimiin, on sillä alallaan suorittanut usein
aivan erinomaisen työn. Nimiä en käy mainitsemaan, niitä on liian
monta. Mutta yhdessä kohdin on meidän suomalaisten sotalaitoksessa
aina meidän saakka vallinnut yhtä suuri kuin naurettava
vika. Meidän upseerimme eivät muinoin ole osanneet kansan enemmistön
kieltä. Ruotsinmaalaiset upseerit eivät osanneet halaistua
suomensanaa, mutta heidän piti kumminkin opettaa ja johtaa ummikoita
suomalaisia sotilaita. Sehän ei tietystikään onnistunut. Döbeln
taisteli Porrassalmen tappelussa kapteenina. Hänen piti innostaa
sotilaita aina tuon tuostakin, sillä tappelua kesti 16 tuntia. Sen
tähden hän aina huusi toverilleen Jägerhornille: ”sano sinä tämä
sotilaille”. Tässä tulkin haussa rehkiessään hän saikin luodin
otsaansa. Mutta Jägerhorn ja Otto v. Fieandt, ne puhuivat niin aito
leveätä Savon murretta, että meitä nykyajan lapsia se kauhistuttaisi.

Mutta eivät vanhemmat upseerit siinä 1880 ja 1890 luvullakaan kaikki
olleet suomenkielessä varmoja. Kerrotaan että paroni Ramsay saapui
Iisalmeen reservikomppanian tarkastukselle. Hän puhui Munkkiniemen ja
Kalastajatorpan suomea. Tapasi rivissä komean sotilaan. Kysyi:

— Mike nimi?

— N:o 47 Puustinen herra parounj!

— Mike kristinimi?

Puustinen ei virkkanut mitään, sen kun tollotti.

— Mike kristinimi, tiukkasi parounj. Ei sittenkään lähtenyt
Puustisen suusta yhtään ääntä.

Puustinen tuumi, että jo nyt jossakin ollaan, kun tuo parounj
hoputtaa Kristuksen nimeä kuin rovasti kinkerillä. Kun sitten parounj
kolmannen kerran hätyytti, että mike kristinimi, räjähti Puustinen
vihdoin ja huusi:

— Jeesus herra parounj.

Tarkastuksen loppiaisiksi paroni kiitti iisalmelaisia, sillä nekin
olivat ampuneet vallan mainiosti, ne kun olivat vanhoja pyynampujia.
Paroni siis Puustisesta viisastuneena piti puheensa ruotsiksi ja
pyysi kapteenia kääntämään sen suomeksi. Paroni alkoi:

— Gossar ni ha skjutit som englar! Kapteeni kääntäkää! Kapteeni
käänsi: Pojat, te olette ammuneet kuin enkkelit! Paroni jatkoi:
och jag hoppas att ni alltid gör så. Nyt ei kapteeni kuolemakseen
muistanut, mitä hoppas = toivoo, merkitsee suomeksi. Mutta sen
hän muisti, että hoppar merkitsee hyppää. Nyt paholainen kuiskutti
hänen korvaansa: ”sano vain hyppää, ei paroni sitä huomaa”. Kapteeni
rykäisi ja sanoi: ”ja paroni hyppää”. Mutta silloin paroni
keskeytti hänet ja sanoi: nej, nej, herr kapten, nu går det på tok
(ei, ei herra kapteeni, nyt menee päin mäntyä) ja kääntyen komppanian
puoleen hän jatkoi: paroni inte hyppä mera, paroni olla för vanha
(paroni ei hyppää enää, paroni on liian vanha).

Se oli sitä sen ajan meininkiä. Venäjän vallan aikaan ei meidän
pataljoonissamme koskaan opetettu venäjänkielellä, mutta
komentosanat kävivät kaikki yksinomaan venäjäksi. Vasta nyt ovat
suomalaiset soturit saaneet sekä opetuksen että komentosanat suomeksi.

18.

MUSTALAISNAINEN.

Nyt juuri tätä kirjoittaessani huhtikuun 15. päivänä on inhoittava
ilma. On oikea huhtikuun ilma, aito aprilli-ilma. Eilen oli kirkas
auringonpaiste, huomenna arvattavasti samanlainen, mutta nyt aamulla
vihoviimeinen sää. Suuria, märkiä lumihiutaleita syökyy sakeasti alas
maahan, ihmiset kadulla aina tuon tuostakin kääntävät selkänsä tuulta
vasten, sillä märkä lumi pieksää heidän kasvojaan. Kadut ja käytävät
ovat täynnä lumisohjoa. Tällaista vaihtelevaa, oikullista ilmaa
saamme usein kokea huhtikuussa.

Aivan samanlainen oli ilma, kun kerran jokunen vuosi sitten läksin
Mikkelistä junalla painumaan tänne Helsinkiin. Hypähdin vaunuuni,
karistin märän lumen vaatteistani, istuuduin mukavalle sohvalleni
ja kiitin luojaani, että olin päässyt turvaan noista ryvettävistä
lumen töppösistä ja sohjoisesta kelistä. Junailija oli käynyt
pilettejä tarkastamassa, ja laskeuduin oikein pääsiäislevolle
melkein tyhjässä vaunussani ja rupesin heruttelemaan uniani. Noin parinkymmenen minuutin jälkeen
avautuu ovi jälleen, ja junailija
taluttaa mustalaisnaista vaunuun ja sanoo minulle:

— Eihän herra tykkee pahhoo, jos minä sijoitan tämän naisen tänne
sohvalle. Minä tapasin hänet tuolla vaunun sillalla värjöttelemässä
märässä tuiskussa, minun kävi häntä sääli ja tuon nyt hänet katon
alle toistaiseksi tähän toisen luokan vaunuun. Kun tullaan asemalle,
johdan hänet kolmanteen luokkaan, johon hänellä on piletti. Ettehän
tykkee pahhoo?

— En ollenkaan tykkee pahhoo, päinvastoin hyvvee. Nytpäs suan
puhekumppanin. — Aivan tyypillinen mustalaisnainen olikin.
Harvinaisen mustanpuhuvat kasvot, aito mustalaisen pukimet.
Pitkä takaalaahustava musta hame, kirjava huivi päässä ja
sateenkaarenväriset liivit eli röijyt.

Aloin kuulusteluni.

— Mistä kaukoo se vieras tulee?

— Tulen Savonlinnasta.

— Retkeilettekö tällaisellakin ilmalla?

— En minä retkeilyllä ole. Matkustan Orimattilaan, jossa minulla on
heimolaisia, romaaneja. Eek-nimisiä.

— Mitä teillä oli asiaa Savonlinnaan?

— Meillä oli siellä Kerimäellä talo.

— Mustalaisellako talo?

— Niinhän se minun miehelläni oli talonpahainen. Se oli niitä
Leppävirran mustalaisia, joka hullaantui taloa pitämään.

— Hullaantuiko? Eikös talossa ole hyvä asuskella?

— Eihän toki, eihän toki! Ikävä oli, kovin ikävä, ei muuta kuin
joka aamu lypsä niitä kahta kantturaa, ruoki ne ja hoida ne. Aina
vain samaa ikävää työtä. Paljon on emännällä talossa työtä eikä
mitään vaihtelua. Aina samat aidat silmissä, sama kaivo, samat
ulkorakennukset.

Ja nainen huokasi syvään ja hänen povensa nousi niin korkealle,
että kirjavat liivit oikein lainehtivat. Säälin naista, vaikka en
voinutkaan ymmärtää hänen surunsa syytä, nimittäin että oli ikävä
hoitaa emännän tehtäviä talossa.

— Ettekö enää menekään sitä taloanne hoitamaan?

— En ikinä! Mieheni kuoli pari viikkoa sitten ja minä myin heti
taloni.

— Saitteko kohtuhinnan?

— Enkä saanut. Pilkkahinnalla myin. Mutta en enää olisi päivääkään
sitä pitänyt. Olisin sen antanut vaikka ilmaiseksi, kunhan vain
pääsin siitä irti. Minun piti päästä matkustamaan Orimattilaan
heimoni luokse, vaikka tulen läpi. Ottavathan ne minut vastaan,
minulla kun nyt on vähän rahaakin. Myin lehmäni hyvään hintaan, myin
kaikki irtaimistonikin. Ja taas hän huokaili niin syvään, että povi
aaltoili.

— Näkyyhän teillä olevan vähän ikävä niitä lehmiänne ja taloanne,
kun niin syvästi huokailette.

— Ei sitten rahtuakaan! Huokailen vain niitä viittä vuotta ilotonta,
jotka siellä vankilassa asuin. Hautasin mieheni eilen Savonlinnan
ja samana iltana ostin piletin junaan Orimattilaan ja
nyt olen matkalla sinne heimolaisteni luo. Ne Kerimäen naapuriakat
aina solvasivat minua ja hokivat ”mustalaisakka”. Ja vaikka minä
mitä tein, aina ne vain hokivat: ”arvaahan sen, mustalaisakka, eihän
se mitään kykene tekemään”. Mutta lypsiväthän ne minun lehmäni sen
minkä naapurienkin. Ja kävinhän minä kirkossakin joskus niinkuin
hekin, enkä muista siellä paljon nukkuneenikaan. Osaan minä virsiäkin
veisata. On minulla yhtä hyvä ääni kuin niillä muillakin akoilla.
Ja miesvainajani kitkutti viuluakin paremmin kuin naapurin miehet.
Ainahan meillä romaaneilla laulunääntä on ja ainahan me osaamme
soittaakin vähin. Mutta eihän se talon emäntä jouda laulamaan ja
soittelemaan, kun aina vain täytyy niitä lehmiä herutella. Ja kesällä
olla heinää tekemässä kovimmassa helteessä ja sontaa hajoittamassa.
Hyi olkoon! Ja samassa nainen korotti äänensä todistaakseen, että hän
osasi virsiä veisata. Tuleva kesä siellä Orimattilassa kajasti niin
hemaisevana hänen silmissään. Hän rupesi ulisemaan:

Jo joutui armas aika
Ja suvi suloinen,
Kauniisti joka paikan
Koristaa kukkanen.

Tähän huomautin, etten näe kukkasia kedolla, mutta nainen
vain vakuutti, että kun hän vielä kerran pääsee Orimattilaan
heimolaistensa luo, niin kyllä siellä viluvuokot, valkovuokot ja
sinivuokot irvistelevät kinoksien välistä, päivistä, ja hänen
silmänsä säteilivät, ja rintansa aaltoili. Orimattila se oli naisen
mielestä se oikea Kaanaan maa, jossa harput soivat ja hunaja ja
rieska vuotavat. Kirottu Kerimäki taloineen päivineen oli nyt
kerta kaikkiaan siellä selän takana. Ja lehmän kantturat toisten
hoidettavina. Ylenpalttinen onni säteili naisen kasvoista ja
haltioituneista eleistä.

— Eikö teillä ole lapsia elossa?

— Onhan se tämä pentu tässä.

— Missä teillä täällä pentu on? Eihän teillä mitään sellaista mukana
ole?

— Onhan se tässä, ja hän näytti poveaan.

Jäin hämmästyksestä melkein sanattomaksi.

— Onko teillä todellakin lapsi tuolla rinnoillanne?

— Onhan se ollut koko ajan.

Ja toden totta! Lapsi oli niin huolellisesti kääritty äidin rintaan
kiinni, ettei siitä näkynyt mustaa tukan tupsuakaan. Ja äänetönnä oli
ollut koko ajan. Siellä se lepäsi, joko nukkui tai imi. Ehkä vuoroon
molempia. Kysyin äidiltä:

— Eikö se tukehdu, lapsi parka, noihin hynttyihin.

— Eikö mitä! Onhan tässä henkireikiä, ja hän näytti kaulaansa, joka
oli jonkinverran avonainen.

Ja minä kun luulin, että se nainen niin syvästi oli huokaillut,
ja sehän oli vain ”pennun” potkiminen, joka pani äidin rinnan
aaltoilemaan. Ja minä kun olin ihaillut sitä naisen korkeaa rintaa.
— Tapasin aivan äsken Kouvolassa erään tuttavani mustalaistytön,
jolla oli rinta samalla tavalla käärittynä. Kysyin heti: ”onko
sinullakin jo lapsi, seitsentoistavuotiaana tytöllä?”

— On, vastasi tyttö, mutta näytti samalla sormeaan, jossa oli kaksi
sormusta. Siis nuori äiti ja samalla vihitty vaimo.

— Oikeinko oot vihitty?

— Tietysti ja oikein kirkossa, vastasi tyttö.

Mutta kyllä se nainen siellä vaunussa jaksoi huokailla. Hikikarpalot
nousivat hänen otsalleen. Taisihan se pentukin lämmittää, mutta
olihan hän muutenkin levoton ja tuskainen.

Kysyi yht’äkkiä.

— Eikös ole niin, että täältä Mäntyharjulta, jonne nyt

saavutaan, on oikosempi tie Orimattilaan kuin Kouvolan kautta.
Muistan joskus tyttönä kulkeneeni tämän tien ennenkin.

— Mutta teillähän on jo junapiletti Orimattilaan.

— Niin mutta minulla on aikaa kävelläkin. On jo viisi vuotta siitä,
kun olen kävellyt. Kyyhöttänyt siellä Kerimäellä aivan ikävään asti.

Tultiin Mäntyharjun asemalle. Samassa nousi nainen pystyyn, sanoi
hyvästit ja painui vaunusta ulos. Läksin häntä seuraamaan. Juna
oli niin pitkä, ettei viimeinen vaunumme päässytkään aseman sillan
laitaan, vaan viimeisestä portaasta oli aimo harppaus maahan.
Hetkeäkään epäröimättä nainen hyppäsi portaalta alas. Pentu parahti
hieman. Mutta kohta se pääsi uuteen otteeseen. Lumi ja sohjo vain
räiskähtelivät naisen askelista, kun hän taakseen katsomatta lähti
painelemaan maantietä pitkin. Oli kuin olisi pelännyt, että se
Kerimäki vielä tavoittaa häntä niskasta kiinni, niin kiireesti hän
lähti taivaltamaan eteenpäin.

Kun tämän näin, rupesin vastustamattomasti hyräilemään:

Mustalaiseks olet syntynyt,
Koditonna kuljeskelet vain.
Luonnon lapsi, mitä taidatkaan,
Kun vain vapahana olla saat.

Vasta nyt totesin, että siellä ryysyjen alla todellakin oli pentu,
kun kuulin sen itkun parahduksen. Mutta äkkiä se itku loppui, kun
lapsi huomasi olevansa maantiellä.

Savossa sanotaankin, ”että mihinkä se immeinen riitingistään
piäsöö”. Olenhan minäkin ollut retkeilyhullu, mutta en noin
taivaallisin mitoin kuin tuo mustalaisnainen ja hänen pentunsa. En
minä lähtisi Mäntyharjulta talsimaan Orimattilaan, jos minulla jo
on piletti junassa Kouvolan kautta sinne. En ainakaan tuiskussa ja
lumisohjoisella maantiellä. Vielä vähemmin pennun kanssa. Olen minä
sentään niin paljon kristitty ja suomalainen.

19.

NURKKAPATRIOOTTIEN NURKKAPATRIOOTTI.

”Also bei uns in Boosl.”

Näitä sanoja käytti eräs insinööri aina puheen aluksi, olipa
kysymys mistä asiasta tahansa. Se merkitsee suomeksi: ”mutta meillä
Baselissa”.

Asuimme samassa hotellissa Vierwaldstätterin kauniin alppijärven
rannoilla Sveitsissä. Meitä oli pöytätovereina kaksi naista Saksin kuningaskunnasta,
vanha, hyvin kookas insinööri Baselista ja minä.

En ole tavannut koskaan ennen enkä myöhemmin niin aitoa
nurkkapatrioottia kuin tämä insinööri oli. Basel, jonka sanan hän
aina lausui Boosl, oli maailman paras paikka. Siellä olivat kaikki
olot sellaisessa kunnossa, ettei muualla missään. Koska minullakin on
taipumuksia nurkkapatriotismiin, seurustelin mielelläni insinöörin
kanssa ja koettelin kehua oman maanikin oloja, mutta sain aina
vastaukseksi: also bei uns in Boosl. Ja aina minä jäin alakynteen,
sillä insinöörin mielestä Baselissa oli kaikki paremmin järjestetty
kuin meillä.

Nuo kaksi naista Dresdenistä, toinen liikenainen ja toinen
opettajatar, koettivat tuoda esille hyviä puolia Saksin kuningaskunnastakin
. Vanha insinööri kallisti päänsä heidän
puoleensa, sillä hän kuuli paremmin toisella karvaisella korvallaan,
mutta eivät naiset ehtineet saada sanotuksi asiaansa kuin
puoliväliin, niin insinööri kovalla, rämeällä äänellään pauhasi ja
keskeytti heidän puheensa huutamalla: also bei uns in Boosl. Ja
Saksin kuningaskunnassa kaikki olot olivat roskaisia verrattuina
Baselin oloihin.

Minä ihailin insinööriä, sillä onhan nurkkapatriotismi pyhä tunne.
Nurkkapatriotismi on luojan luoma tunne ihmisessä. Eikä vain
ihmisessä, vaan koko eläinkunnassakin. Lihavat lohen votkaleetkin
hakeutuvat joka kesä sieltä Itämeren etelärannoilta takaisin niille
puroille ja joille, jossa he lapsuutensa ajat ovat pieninä tonkoina
hypiskelleet. Syntymäseutujaan he kaihoavat ja palaavat sinne
lempimään ja kutemaan. Vanhat sudetkin, joilta hampaat ovat kuluneet
saaliita syödessä ja niiden luita jyrsiessä, niin etteivät ne kykene
enää elättämään henkeään, kuuluvat hakeutuvan syntymäsijoilleen, joka
heidän mielessään kangastaa ihannemaana, niinkuin Basel insinöörin.
Entäs muuttolinnut? Viimeisten tieteellisten arvelujen mukaan
niitäkin vetää kotiseudun rakkaus lähtemään vaarallisille matkoille
kauas pohjolaan. Kotiseudun ja syntymäsijojen kaipuu esiintyy elävänä
useimpien eläimien luonteissa.

Sama kiihkeä kotiseudun kaiho esiintyy maailman kirjallisuudessa
kaukaisesta muinaisuudesta saakka. Niinhän Israelin lapsetkin
voihkivat Babylonian vankeudessa: ”tarttukoon kieleni suuni lakeen,
jos sinut unhoitan, oi Jerusalem!” Hienosti sivistynyt helleeniläinen
kirjailija Lukianos, puhdasverinen kansainvälinen tyyppi, väittää,
ettei hänkään saata koskaan unohtaa syntymäkaupunkiaan Samotrakea,
vaikka olot siellä ovat vallan alkeellisia verrattuna Ateenaan, jossa
Lukianos oleili ja eli. Nurkkapatriotismi on siis vallan luonnollinen
tunne koko eläinkunnassa, niin ihmisissä kuin varsinaisissa
eläimissäkin.

Isänmaallisuus eli patriotismi taas on teoreettinen tunne, opittu
opettamalla. Myöskin sinänsä hyvin kunnioitettava, vaikka liiaksi
paisutettuna vaarallinen ajatussuunta. Isänmaa on näet maanmittarin
rajojen sisällä olevaa maa-alue, jota tulee rakastaa. Mutta rajojen
toisella puolella alkaa maa, joka ei ole isänmaa ja jota ei tarvitse
eikä saakaan rakastaa. Sieltä alkaa naapurimaa, jota toisinaan
täytyy vihata yhtä kiihkeästi kuin rakastaa omaa isänmaatansa.
Väärin käsitetty isänmaallisuus on usein johtanut verisiin sotiin,
niinkuin nytkin maailmansotien aikana. Nurkkapatriotismi taas ei
koskaan tuo vihaa mukanaan, se vain kiihoittaa rakkautta omaan
kotiseutuun. Nurkkapatriootti saattaa olla kiihkeä kansainvälisyyden
ihailija. Kiihkeä patriootti kantaa useimmiten kaunaa toisen maan
asukkaita kohtaan. Ei Baselin insinöörikään vihannut muitten maitten
kansalaisia eikä halveksinut heidän olojaan, hän vain oli vuorenvarma
siitä, että Baselissa kaikki sekä ihmiset että olot olivat paremmat
kuin muualla maailmassa.

Liikenainen kertoi, kuinka paljon Saksin kuningaskunnassa on
tehtaita. Insinööri keskeytti hänet ja sanoi:

— Kyllä Baselissa on vielä paljon enemmän. Minä insinöörinä tunnen
nuo asiat.

Ja sitten hän ryhtyi luettelemaan Baselin kaikki tehtaat.

Hän tunsi ne todellakin kuin viisi sormeaan. Kuului olevan yksi
sellainenkin tehdas, jollaista ei ole missään muualla, ei edes
Amerikassa.

Liikenainen yritti jatkaa, että tehtaiden kivihiilensavu joskus
pimittää koko Saksin maan, siellä kun on mahtavia kivihiilikaivoksia.
— Kivihiilen savun Saksissa tunnen omasta kokemuksestani. Nainen
siis puhui totta. Hän kysyi insinööriltä, saadaanko Baselista
kivihiiltä.

— Emme me Baselissa tarvitse kivihiiliä tehtaisiimme.

Meillä on vesivoimaa. Sen tähden Baselissa aurinko paistaa kirkkaasti
koko päivän. Huh, se on inhoittavaa, se kivihiilen katku.

Useampaan otteeseen insinööri löi laudalta Saksin kuningaskunnan
Baselin rinnalla.

Eräänä päivänä insinööri kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

— Tehän olette venäläinen. Eikö melkein koko teidän kansanne ole
lukutaidotonta?

— Suokaa anteeksi! En ole venäläinen enemmän kuin tekään. Olen
suomalainen ja vahvasti luterilainen. Hyvät ystäväni väittävätkin,
että olen ilmetty Luther ulkomuodoltani, paitsi että minulla on
ruskeat silmät, Lutherilla taas oli kirkkaan siniset. Suomessa
kaikki ihmiset osaavat lukea, paitsi vähämieliset, joita on vain
pienoinen prosentti. Lutherhan vaati ankarasti, että kaikki kansa oli
opetettava kirjasta lukemaan. Sen tähden meidän kansamme opetettiin
lukemaan jo 1600-luvulla.

— Also bei uns in Boosl kaikki kansa osasi lukea jo sata vuotta aikaisemmin,
jo 1500-luvulla. Tunnetteko Zwinglin nimen? Hän oli yhtä
suuri uskonpuhdistaja kuin konsanaan Luther.

— Tunnen kyllä Zwinglin. Olen käynyt Kappelissa, jossa Zwingli
kaatui.

— Eikö Zwingli teidänkin mielestänne ole yhtä suuri kuin Luther?

— En ole koskaan nähnyt Zwinglin kuvaa, mutta Lutherin kyllä. Hän
oli kuvasta päättäen yhtä suuri kuin konsanaan me kaksi. En ole
mistään saanut lukea, paljonko Luther painoi? Hänestä on niin paljon
toisarvoisia tietoja, mutta hänen painostaan ei ole mitään merkintää.
Varmasti hän painoi yli 100 kg niinkuin mekin. Entä Zwingli?

— En minä hänenkään painostaan tiedä sanoa mitään, mutta minä
tarkoitinkin vain hänen henkistä suuruuttaan. Hän vaikutti
voimakkaasti Baselin asukkaitten kääntymiseen puhtaaseen oppiin.
Mutta minua ei miellytä Lutherissa se, että hän alituiseen oli
tappelussa ja sanaharkassa saatanan kanssa. Zwingli oli paholaiseen
nähden vaiteliaampi. Ei Zwingli ainakaan käsikähmässä ollut hänen
kanssaan.

— Eikö Baselissa enää uskota paholaiseen?

— Ken uskoo, ken ei. Minä insinöörinä en usko taruihin, en ihmeisiin
enkä paholaisiin. Tehtaan koneet ovat kaikkein ihmeellisimpiä
laitoksia maapallon päällä. Toiset sanovat, ettei paholaista
ollenkaan ole olemassakaan. Jopa on sellaisia, jotka väittävät,
ettei Kristustakaan ole koskaan ollut maailmassa, mutta onhan siinä
kylliksi, että hänen ihana oppinsa on muistiin kirjoitettu, olipa se
sitten kotoisin vaikka useampien viisasten miesten suista.

— Niin, te sveitsiläiset olette paremmin kuin mitkään

muut kristityt kansat Euroopassa noudattaneet Jeesuksen kaunista
oppia. Ette ole yhtyneet mielettömiin sotiin ja verenvuodatuksiin
pitkiin, pitkiin aikoihin, niinkuin kaikki muut kristityt kansat
jumalaa ylistäen ovat tehneet.

— Niin, eivät sveitsiläiset ole tapelleet sitten Wilhelm Tellin
aikojen.

— Uskotteko te Vilhelm Teliin taruun? On sveitsiläisiä tiedemiehiä,
jotka väittävät, ettei Wilhelm Telliä koskaan ole ollutkaan. Hän on
vain taruhenkilö.

Nyt insinööri vimmastui. Kovalla äänellä ja kiukkuisena hän huusi:

— Nuo humanistiset tiedemiehet ne ovat maailmanlopun pöllöjä.
Yksi väittää yhtä ja toinen väittää toista. Molemmat tuovat esille
väitteitä, jotka sotivat toisiaan vastaan. Lopullisesti ei kumpikaan
ole oikeassa. Toista on meidän insinöörien. Kun me saamme koneen
keksityksi, niin se on siinä kaikkien nähtävänä ja käytettävänä eikä
kukaan sitä uskalla epäillä.

— Niin minustakin. Samapa se, onko sitä Telliä ja Natsarealaista
ollut olemassa, pääasia on, että meillä on kaunis taru urhoollisesta
miehestä Wilhelm Tellistä ja kaunis oppi Natsarealaisesta.
Tyytykäämme näihin. Meillä suomalaisillakin on kauniita taruja
koottuina Kalevala-nimiseen eepokseen. Me olemme ylen määrin
ihastuneita niihin, mutta ei kenenkään päähän pälkähtäisi uskoa
niihin tosi tapahtumina. Oliko tarujen Teli Baselista kotoisin?

— Leider nicht, valitettavasti ei, sanoi insinööri hieman nolona.

Matkustettiin sitten yhdessä Baseliin. Asemalla oli insinöörin
rouva vastassa. Insinööri suuteli ja syleili vaimoaan oikein
perusteellisesti ja melko kauan. Varmasti insinöörin rouva oli hänen
mielestään maailman paras aviovaimo. Tietysti Baselin kasvatteja.
Onnellinen mies. Maailman parasi syntymäseutu ja maailman paras
aviovaimo.

20.

KUN LUONTO OTETAAN LÄÄKÄRIKSI.

Niinkuin kaikki tiedämme, oli nuori Joukahainen, laiha poika
lappalainen, väkäsilmä, vääräsääri Kalevalan kaikkein viisaimpia
miehiä, vaikka hapan, vanha Väinämöinen ei kyennyt arvostelemaan
hänen syvää oppiaan. Mikä lausunnan voima ja mikä pätevä tieteellinen
totuus piileekään näissä säkeissä:

Mätäs on märkä maita vanhin.
Paju puita ensimmäinen.
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania.

Kun Suomi pääsi jääkauden peitosta, kasvoi kostea maa mättäitä. Kun
jäävuoriin syntyi paljaita päiviä, niin siihen kasvoi ensiksi paju,
niinkuin nytkin Grönlannin jäätiköillä. Ensimmäiset asukkaat meillä
asuivat kuusien juurilla, jonka kuiskeita he hartaasti kuuntelivat,
ja ensimmäinen pata heillä oli kivinen eli paatinen kehno rämä. Tässä
on kylliksi geologiaa, botaniikkaa, etnografiaa ja arkeologiaa, mutta
Väinämöisen mielestä tuo kaikki oli vain akkain loruja. Entä kun
Joukahainen paukauttaa seuraavan suuren opin:

Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista,

niin Väinämöinen vain ylenkatseellisesti hokee: joko loppuivat
lorusi. Väinämöinen ei kykene päästämään yhtään viisasta sanaa
vastaan. Hän voitti Joukahaisen kaikenlaisilla kepposkonsteilla
ja luvattomilla otteilla, niin että viisas Joukahainen hupsahti
suohon. Senkin poppamies!

Saattaako enää ajatella mitään nasevampaa lääketieteellistä
opinkappaletta kuin on tämä? Veden runsas käyttö kait Suomen kansasta
on tehnyt Euroopan ehkä etevimmän urheiluja voimailukansan, niinkuin
sitä voittoisan maaottelun jälkeen Saksassa on nimitetty. Eikä
suinkaan se pettuleipä, jota suomalaiset muinoin niin runsaasti
ovat saaneet jyrsiä. Suomalainen sauna se meidän ruumiistamme on
ajanut ulos kaikki heikontavat myrkyt. Tuloksellisempaa on torjua ja
ehkäistä taudin tarttumista kuin tauteja parantaa. Ja juuri taudin
torjumiseksi on vesihoito aivan erinomaista. Sanoohan suomalainen
sananlasku sitä paitsi, että jollei sauna paranna, silloin on
hengenlähtö edessä. Ja mitäpä kaikki kylpylaitokset ja lukemattomat
kylpylät maailmassa muuta ovat kuin jalostettuja saunoja.

Mikä totuus taas piileekään siinä Joukahaisen lausunnossa, että Luoja
ja Jumala, toisin sanoen luonto, on paras lääkäri. Eihän lääkäri
kykene muuta kuin helpoittamaan ja jouduttamaan parantumista tai
myöskin kiirehtimään kuolemaa, jos hän erehtyy taudin hoidossa.
Luonto taas saattaa parantaa tauteja ilman minkäänlaisia lääkkeitä,
loitsuja ja rukouksia. Mutta niinkuin jo sanottiin, vesihoito ja
sauna ovat kaikkein parhaita taudin torjujia ja ehkäisijöitä.
Tieteellisellä nimellä tätä hoitotapaa sanotaan profylaksiksi.

Suomessa on jo kymmeniä luonnonparantoloita, puhumattakaan kymmenistä
tuhansista saunoistamme. Vanhin niistä on Kirvun luonnonparantola,
joka aivan äsken täytti 25 vuotta. Kirvussa pidettiin tapauksen
johdosta komeat juhlat, jossa juhlapäivälliset kestivät yhteen menoon
9 tuntia. Ahmittiin kasvisruokia ja latkittiin hunajaa ja rieskaa,
ei yhtään kuppostakaan kahvia, puhumattakaan viinasta, sillä nämä
viimeksi mainitut juomat eivät näet ole luonnossa vapaasti tarjona,
vaan riettaitten ja nautinnonhaluisten ihmisten katalia keksintöjä,
jotka pilaavat vatsat ja turmelevat hermot niinkuin me huomaamme
vanhoista naisista ja juopoista miehistä.

Kirvun esiäiti ja synnyttäjä oli rouva Maalin Bergström,
joka äskettäin kuoli Nummelassa. Parantolan ensimmäinen lääkäri
oli taas tohtori Lybeck vainaja. Hän oli parantolan mainostaja
alkuaikoina. Jo hänen perin komea ja uljas ulkomuotonsa oli
kuin paras mainosplakaatti. Pitkä hän oli ja ryhdikäs, yllään
sarkakauhtana, Lapuan akkain kutoma, ei siis tehtaantavaraa.
Tulipalopakkasillakaan hänellä ei ollut lakkia päässään, sillä hänen
pitkä, leikkaamaton tukkansa varjeli hänen päätään paleltumasta.
Parta oli niin ikään tuuhea ja pitkä. Kaikinpuolin siis oikea
erämaan profeetta. Koko hänen ulkomuotonsa oli ensi luokan
loitsijan, joka vaikutti aivan hykäyttävästi heikkohermoisiin
potilaisiin. Varsinkin naisiin. Kun Lybeck mahtavalla äänellään
lausui: ”tyttäreni, sinä paranet, kun vain tarkasti noudatat
kylpyohjeitamme”, niin tytär parani yhtä paljon näitten sanojen
johdosta kuin kaikista pyttykylvyistä. Sillä Kirvun luonnonparantolan
ohjelmiin kuului myöskin sielullinen lumoutuminen eli niinkuin sitä
tieteellisellä nimellä sanotaan suggestio. Mutta kuuluihan vanhojen
suomalaistenkin parannustapoihin sekä sauna että loitsut. Siis Kirvun luonnonparantola
oli vain uusittu aito suomalainen saunalaitos,
löylyineen, vesiryöppyineen ja loitsuineen.

Todistuksena Lybeckin haltioituneesta uskonnollisuudesta ja hänen
yltiöpäisyydestään mainittakoon seuraava tapaus.

Omituinen seurue oli kerran koolla täällä Helsingissä. Siihen
kuuluivat kuuluisa maalari Akseli Gallén-Kallela, taiteilija
Vettenhovi-Aspa, Nurmon herännyt apostoli Jaskari, toht. E. Lybeck,
nuori maisteri Putte Hannikainen ja minä. Myöhemmin haettiin Juhani Aho
ja Eino Leino samaan joukkoon. Yhden äkin Lybeck rupesi aivan
tosissaan väittämään, että ihmisiä oli kahdenlaisia, nimittäin
”Jumalan miehiä” ja ”mulkoilevia ruumiita”. Mikä Lybeckillä oli
jaon perustana, jääköön tässä mainitsematta. Se oli niin taivasta
tavoittelevaa ja mahdotonta, ettei kukaan jaksa sitä ällistymättä
kuulla. Sitä hän vain kiven kovaan väitti, että me kaikki
olimme jumalan miehiä. Juhani Aho, Gallén-Kallela, Jaskari ja
Vettenhovi-Aspa ottivat arvonimen nurkumatta vastaan, mutta Leino ja
minä panimme jyrkästi vastaan ja väitimme, ettemme olleet arvolliset
kantamaan niin pyhää nimeä. No, olihan Leinollakin pitkä tukka kuin
Lybeckilläkin ja ajamaton poski, niinkuin jumalan miehillä tulee
ollakin, mutta minähän olin vain leikkotukka, tavallinen herrasmies.

Nyt ryhtyi Lybeck suunnittelemaan meille pitkää ikää, tärkeitä
kun olimme yhteiskunnalle. Se tapahtuisi parhaiten Kirvun
luonnonparantolassa. Joka kesäinen kylpykausi Kirvussa pidentäisi
aina ikäämme 5:llä vuodella. Sitä paitsi Kirvu kaunistaa tuntuvasti
ihmistä. Heti lupasi Leino jo seuraavana kesänä kesäänsä saapua Kirvuun,
mutta ei pitänyt lupaustaan, vaan kuoli sellaisena kuin Luoja
hänet muodostanut oli. Leino oli viisas kuin Sokrates, mutta
myös hänen näköisensäkin. Kaikki muutkin lupasivat viettää osan
Kirvussa, sillä houkuttelihan pitkä ikä kaikkia. Ei kukaan
pitänyt lupaustaan. Ja kuinkas kävi? Kaikki ovat kuolleet ennen
aikojansa. Jos Aho olisi viety anginasairaana Kirvuun, eläisi hän
vieläkin, sillä Kirvu parantaa juuri varmasti anginapotilaita.
Jos Gallén-Kallela olisi käynyt siellä, ei hän olisi saanut
keuhkokuumetta ikkunavedosta Tukholmassa. Ruumis olisi ollut
karaistu. — Mikä suuri vahinko heidän kuolemastaan koituikin
Suomellemme.

Niin, kaikki ne oikeat jumalan miehet ovat jättäneet tämän maailman,
paitsi Vettenhovi-Aspa ja minä. Me olemme yhä edelleen tyytyväisiä
ulkomuotoomme ja tunnemme ruumiissamme, että vielä osallistumme
Kirvun 50-vuotisjuhliin. Lybeck itse kuoli tapaturmaisesti ja
Hannikainen hukkui Petsamossa. Siis ken pitkää ikää kaihoaa, hän
kylpeköön Kirvussa ainakin pari viikkoa joka kesä. Ainoastaan
tapaturma saattaa tappaa Kirvussa kylpijän ennen aikojaan.

Minkälaiset sitten ovat ne luonnonparantolan kylvyt? Aluksi
sanottakoon, että ne ovat samanlaiset kaikissa maailman
luonnonparantoloissa. Höyrykaappeja, suihkuja, kuhnipyttyjä,
savikääreitä, meillä lisäksi suomalaista saunaa ja vielä valokaappeja
ja järvessä uimista. Siis veden kanssa häärimistä kaikissa
mahdollisissa muodoissa. Eräs hyvin nuori, mutta lahjakas runoilijan
alku on Kirvun vieraskirjan ensimmäiselle sivulle rustannut runon,
joka tyhjentävästi tuo esille kaikki erilaiset kylvyt ja antaa niistä
ylistävän lausunnon.

Runo kuuluu näin:

Vesi vanhin voitehista,
Savikääre kastehista,
Ryöppy paras rohtoloista,
Kuhnipytty kummallinen,
Höyrykaappi kaiken kruunu.
Taudit kaikki kaikkoavat.
Miehet mielellä hyvällä,
Naiset aina naurusuulla,
Kirvun kuulussa kylässä,
Parantolan partahilla,
Herajärven hiekkasilla,
Latvalahden lainehilla.

Selitykseksi mainittakoon, että Herajärvi on se ihmeen kaunis järvi,
jonka partaalla parantola sijaitsee, ja Latvalahti on parantolan
johtajan nimi, jonka mukaan uimaranta on saanut nimensä. Johtaja
Matti Latvalahdella on joukko tyttäriä, jotka ulkomuodollaan
mainiosti mainostavat laitoksen kaunistavaa vaikutusta, sillä he
joutuvat miehelään sitä mukaa kuin häthätää pääsevät rippikoulusta.

Muuten parantolan päiväohjelman suoritus ei ole niinkään leikin
tekoa, jos sen kunnollisesti täyttää. Aamulla jo alkaa häärääminen
klo 6:n aikaan. Silloin odottaa höyryävä kaappi potilas parkaa.
Sieltä päästyä saa suihkun niskaansa. Ja heti sen jälkeen täytyy
istuutua lcuhnipyttyyn, jossa istutaan 20 minuuttia 9. Nyt on klo jo
ja silloin tarjotaan vankka aamiainen, jossa ei lihan sirpalettakaan
anneta, vielä vähemmän rasvaa. Kaikki rasva mikä ruoissa on, on
peräisin kasviksista ja voista, jota viimeksi mainittua saa mielin
määrin. Klo 10:n aikaan pannaan potilas savikääreisiin ja niissä
kapaloissa saa maata 2 tuntia aivan kuin mikäkin kapalo vauva. Klo 2:n
aikaan annetaan päivällinen. Oikeastaan kuuluu asiaan, että se
kaappi ja kuhnikylpy vielä otetaan uudemman kerran illalla, ken
sellaista kestää ja haluaa. Sillä välin käydään uimassa ja joinakin
päivinä saunassa. Vasta illallisen syötyä on vapaata aikaa, ja klo 10:n
aikaan täytyy lentää yöpuulle.

Että tällainen ankara ohjelma tekee vallan tuntuvan vaikutuksen
kylpijöihin, sehän nyt on luonnollinen asia. Muutamat väsyvät ensi viikolla
melko lailla, mutta jo toisella viikolla he kestävät tämän
rääkin ihmeteltävän helposti. Siitä saattaa huomata, että hoito ei
ole epäterveellistä. Aivan helposti voi todeta, että kylpijät tulevat
iloiselle päälle. Kaikki se myrkky, mikä huonosta ruoansulatuksesta
ja liikkeen puutteesta kokoontuu ihmisruumiiseen, se pursuaa ulos
hikihuokosten kautta niissä kuumissa kattiloissa, ja kylpijän
valtaa erittäin kevyt ja iloinen mieliala. Kaikki vieraat kulkevat
hymyhuulin parantolan monilla kauniilla käytävillä tai urheilevat
kentillä tai soutelevat Herajärven kirkkailla laineilla. Naisetkin,
jotka useinkin ovat tuulistaan riippuvia, liikuskelevat iloisina kuin
purjetuulessa ainakin. Aamunäreys heistä heti katoaa höyry kaappiin
ja kuhnipyttyyn, ja nirrin huuhtelee suihkuryöppy pois tuossa
tuokiossa. Iltapäivällä ei enää kellään ole kaunaa toisilleen, ja he
huomaavat, että kaikki heidän sisarensa ovat juuri yhtä kainoja ja
siveellisiä kuin he itsekin. Ja tämähän on mielestäni kaikkein paras
todistus luonnonparantolan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta.

En malta olla tässä lyhykäisesti mainitsematta, että eläimet myöskin
ymmärtävät käyttää luontoa parannuskeinona. Eikähän muilla kuin
kotieläimillä olekaan lääkäriä.

Kun ensi kertaa Kirvuun saavuin, sattui seuraava järkyttävä
tapaus eläinmaailmassa. Kirvun kievarissa ei ollut ristsielua
tavattavissa. Koko majatalo oli ihmisistä aivan typötyhjä, vaikka
oli keskipäivä. Jäin pihalle istumaan ja odottamaan. Siinä
istuessani näin kummallisen näyn. Kukko käveli itsetietoisena ja
pöyhkeänä keskipihalla ja kiroili sakeasti. Hänen ympärillään
kotkottivat kanat ja sivusivat kukkoaan ja koettivat ikäänkuin
kehua ja mielistellä häntä niinkuin urotyön tehnyttä ainakin. Mutta
aitan portailla istua kyyhötti yksi kanaparka ilmeisesti aivan
henkihieverissä ja lamauksissa. Kana oli näet pistäytynyt naapurin
kukkoa tervehtimässä, mutta tästä oli oma kukko julmistunut. Kun
kana palasi omaan tarhaansa, hyökkäsi kukko hänen kimppuunsa ja
nokkasi kevytkenkäiseltä kanalta toisen silmän aivan juurineen
pois. Kukko ylläpiti karjassaan yksiavioisuuden periaatetta pyhänä,
mikäli se koski kanoja. Siis aivan niinkuin yhteiskunnassammekin
on laita. Mutta kana vaistosi, että nyt on luonnonparannus ainoa
mahdollinen keino pysyä hengissä. Hän käänsi tyhjän silmäkuoppansa
vasten aurinkoa ja piti sitä liikkumatta auringon säteitten
vaikutuksen alaisena. Tiesikö hän tai aavisti, että aurinko tappaa
basillit haavasta? Minut valtasi ääretön sääli langennutta kanaa
kohtaan niinkuin kaikkia muitakin langenneita naisia kohtaan, mutta
en minäkään tietänyt mitään parempaa keinoa kanan auttamiseksi
kuin minkä luonnonparannus tarjosi, toisin sanoen auringonkylpy.
Vesihoitoa kana ei siedä eikä kaipaakaan. Sinne se kana sitten
jäi parantamaan tyhjää silmäkuoppaansa, ja minä läksin Herajärven
rannalle, jonne koko Kirvun kirkonkylän väki oli lähtenyt
huviretkelle. Tämä tapahtui paljon aikaisemmin kuin parantolasta
oli aavistustakaan ja Herajärvi oli vain autio metsälampi ilman
yhtäkään ihmiasuntoa vaiheillaan. Nyt se on puolen tuhannen henkilön
yhteiskunta kesäiseen aikaan.

21.

TODELLINEN NAINEN.

Ihmeellinen kyky noilla naisilla on teljetä järkensä ja
järjenjuoksunsa jonnekin sinne aivojensa piiloisimpaan paikkaan
ja antautua täydelleen tunteittensa valtaan. Eivät kaikki naiset
kykene tätä konstia tekemään, siihen pystyvät ainoastaan niin
sanotut ”todelliset naiset”. Ja juuri sellaiset naiset ovat meistä
miehistä kaikkein hemaisevimmat eli niinkuin helsinkiläiset sanovat
”sööteimmät”. Kun sellaisen naisen tapaan matkoillani, olen
ihastuksesta aivan haltioissani. Juuri sellaiset naiset eroavat
meistä miehistä niin tyystin, että jään niitä ihailemaan kuin
suloisia kummituksia. Kait luoja on heidät sellaisiksi luonut, jotta
me miehet heihin kiintyisimme. Sillä kaikilla luojan luomuksilla on
oma tarkoituksensa, vaikka se usein jää meiltä ymmärtämättä. Tämä nyt
ei sentään ole mikään mahdoton arvoitus.

Oltiin erään maaseudun suurkaupungin linja-autoasemalla. Auto oli
täynnä matkustajia jo aikoja ennen sen lähtöä. Sellainen on aivan
tavallista suurilla asemilla tänä linja-autojen kulta-aikana. Yksi
paikka oli vielä täyttämättä, vaikka sekin oli tilattu.

Tulee siihen eräs rouva, sanokaamme häntä Eliniksi.

Elin ei tullut yksin. Päinvastoin hänellä oli lukuisa saattojoukko.
Ensiksikin kolme pientä lasta, yhden vuoden väliajoilla syntyneitä,
niinkuin todellisilla naisilla tavallisesti on. Mutta ei seurue
siihen loppunut. Elinillä oli korissa myöskin kolme erittäin veikeätä
kissanpoikasta. Ja toisessa korissa kaniinin pentu eli kaninpoikanen
niinkuin hän sitä nimitti.

Hitaasti mutta varmasti Elin lähestyi autoa. Kakaransa hän ensin
nosti auton astinlaudalle. Korit olivat vielä maassa. Ajaja kysäisi
hätäisesti:

— Oletteko tilannut paikan. Ei vaunussa enää ole tyhjää paikkaa
muuta kuin yksi, mutta sekin on jo aikoja sitten tilattu.

— En oo tilant, mutta vaunuun miun täytyy päässä.

— Ette pääse, näettehän, että vaunussa ei enää ole sijaa.

— Mutta mie en vuan lähe takasin lapsineni ja kimpsuineni,
kampsuineni, sanoi Elin topakasti ja päättävästi ja harmin puna jo
kohosi hänen poskilleen.

— Oletteko te mieletön, sanoi ajaja, — näettehän itse, ettei
vaunussa ole vapaata paikkaa.

— Mutt’ mie vuan tulen. Väistykööt muut matkamiehet tiukemmalle.
Täytyyhän äidin saada paikka, kun hänellä vielä on kolme pientä lasta
mukanaan. Nuorin vielä vieroittamaton.

Ja Elin vei ne kolme lastansa sen tyhjän istuimen ääreen. Palasi
uudelleen ulos hakemaan niitä korejaan. Ajaja kysyi:

— Mitä teillä on noissa koreissa?

— Tässä on kolme kissanpentua ja tuossa kaninpoikanen.

— Mutta niitä ette vain saa tuoda vaunuun, tiuskasi ajaja.

— No onpa teilläkin kova sydän. Pitääkö minun jättää kissanpennut ja
kaninpoikanen tänne torille nälkään kuolemaan. Eheh, kyllä minä ne
vien sisään vaunuun aivan kuin omat lapsenikin.

Ajaja oikaisi käsivartensa estääkseen Eliniä tunkeutumasta vaunuun.
Mutta närkästyneenä Elin tyrkkäsi käsivarren syrjään ja astui kuin
astuikin vaunuun. Mitäpäs se ajuri Elinille mahtoi? Pitikö hänen
tarttua Eliniä niskasta kiinni ja taluttaa hänet ulos? Mutta pitikö
hänen sitten ottaa lapset syliinsä ja viedä ne perästä torille? Liian
vaivalloinen urakka ajajalle, jolla oli muutakin hommaa juuri ennen
auton liikkeellelähtöä. Hän luopui väkivallasta, mutta heitti sentään
vielä purevan kysymyksen:

— Mutta missäs ne teidän lehmänne ovat?

— Eikö se ajaja tiedä, että eihän sitä kaupungissa lehmilöi saa
pittää?

— Olkaa nyt sitten paikallanne, kunnes se henkilö tulee, joka teidän
paikkanne on tilannut. Jos hän suostuu luovuttamaan paikkansa teille
ja teidän kissoillenne, niin olkoon menneeksi. En ryhdy teitä väkisin
häätämään ulos, kun teillä on noin monta armotonta lasta.

Ja niin otti Elin paikan haltuunsa, koppasi lapset syliinsä ja
kissanpennut ja kaninpoikasen hän koetti sijoittaa istuinpaikkansa
alle. Mikäli ne sinne mahtuivat. Me kaikki matkamiehet olimme
suurella mielenkiinnolla seuranneet, miten tämä jupakka loppuisi.
Minun täytyy tunnustaa, että heti alussa asetuin Elinin puolelle.
Näin hänessä taas tuollaisen todellisen naisen, joka antaa
palttua kaikille asetuksille ja reklementeille, mutta toimii
vain tunteittensa ja vaistojensa varassa. Muut matkamiehet taas
kuka nauroi, kuka näytti harmistuneelta. Elin itse ei välittänyt
rahtuakaan siitä, minkä vaikutuksen hänen esiintymisensä teki muihin
ihmisiin, hän huokasi syvään vaipuessaan pehmeälle sohvalle ja rupesi
kopeloimaan ryntäitään tyynnyttääkseen nuorinta lastaan, joka itkeä
vikisi kovan nälän tuskissa.

Tuli vihdoin vaunuun se henkilö, joka paikan oli tilannut. Sattui
olemaan sairaanhoitajatar, jolla oli kerrassaan harvinaisen kultainen
sydän, vaikka hän olikin syntynyt Peräpohjolassa Kysyi:

— Eikös tämä paikka ole minun tilaamani?

— Saattaa kyllä olla, vastasi Elin, — mutta miull’ on kolme pientä
lasta, ja tuolla korissa on kolme kissanpentua ja toisessa korissa
on kaninpoikanen. Enhän minä voi jäädä seisomaan tämän joukon kera
keskelle käytävää. Ajaja sanoi, että sopisin teidän kanssanne tästä
istuimesta.

Tuo kultainen sairaanhoitajatar hymyili ystävällisesti, lohdutti
Eliniä sanomalla, että hän kyllä seisoo, kunnes joku nousee ylös
vaunusta, ja hän saa tämän paikan. Tosinhan seisominen vaunussa
on vastoin asetuksia, mutta eihän hätä lakia lue. Elin jo hieman
hymyili horjuvalle sairaanhoitajattarelle, sillä auto oli jo lähtenyt
pomppimaan eteenpäin kivikkoisella kadulla.

Parin pysähdyspaikan perästä jo autosta nousi pois eräs matkamies,
juuri Elinin viereltä. Sairaanhoitajatar pääsi istumaan.

Elin oli vienyt tahtonsa perille ja riemuitsi siinä kauniista
voitostaan. Hän oli täydelleen rauhoittunut ja pyyhki hien pois
otsaltaan. Nuorin lapsi touhusi syömispuuhissa, että posket
punoittivat.

Sairaanhoitajatar taas, joka oli hoitanut satoja lapsia, ryhtyi heti
toisten lasten kanssa juttusille, nosti heidät molemmat polvilleen
ja jakeli heille karamellejä. Nyt joutui Elin autuaalle päälle, kun
oli saanut noin laupiaan vierustoverin kaiken vastuksen palkaksi.
Kohta alkoi vilkas puheensorina näitten kesken. Elin suli niin
ystävälliseksi, että kysäisi sairaanhoitajattarelta:

— Kaihoatteko te kissanpentuja? Saatte yhden ja vaikkapa kaksikin,
vaikka lupasinkin sen toisen naapurilleni siellä maalla. Yhden pidän
itse.

— Kyllä minä otan, jos annatte. Minkä minä niistä otan?

— Ottakaa minkä lystäätte.

— Minä otan nallikissan, ne kollikissat tappelevat aina keskenään ja
tulevat aina verissä päin ja silmittöminä illalla kotia.

— Mikä niistä kissanpennuista erottaa, ovatko hyö nalliloi vai
kolliloi, ennenkuin hyö pentuja tekkööt. Ottakaa summamutikassa.

Kaikki kissanpoikaset tutkittiin silmämitalla, ja sairaanhoitajatar
otti yhden, jolle heti annettiin nimeksi Vendiä, koska silloin sattui
olemaan Vendlanpäivä. Tuleeko se täyskasvaneena kotia rikkirevittynä
vai tekeekö se pentuja, sen saa tulevaisuus osoittaa.

Katso oikea nainen, se Elin, jossa ei ollut petosta! Ensin möräkkä ja
karmakka, kun omatunto niin vaati, ja sitten ystävällinen ja antelias
aina loppumattomiin saakka, kun taas se tuuli puhalsi.

Vendlasta tuli hyvin äkäinen kissa, tuli Eliniin. Söi jo parin kuukauden vanhana
talitiaisen. Sai eetteriä ja kuoli. Elin elää vielä
hyvin hyvissä voimissa.

22.

MAAILMAN ILOISIMMAT URHEILUKILPAILUT.

Helsingin Pallokentällä lokakuun 13. päivänä 1935.

En ole vielä koskaan ollut niin iloisissa kilpailuissa kuin
olivat nämä äsken mainitut. En ole koskaan kuullut niin makeita
naurunpurkauksia suuren yleisön suusta kuin silloin. Olen minäkin
nauranut tällaisissa kilpailuissa, mutta aivan yksikseni. Minua on
nimittäin naurattanut se kieli, jota tällaisissa kilpailuissa aina
on saatu kuulla. Ensiksikin: ei kukaan sano Olympialaiset kisat,
vaan kaikki sanovat itsepintaisesti Olumpialaiset kisat. En luule,
että Olympon vanhat jumalat siellä Kreikassa tästä suuttuvat, sillä
heidän valtansa tässä maailmassa on perinpohjin kukistettu. Ei niin,
etteivätkö helsinkiläiset osaisi lausua y-äännettä. Päinvastoin he
juuri sitä äännettä rakastavatkin. Kunnon helsinkiläinen lausuu
aina Tynberg ja Skytnabb ja on lausunut niin kauan kuin nämä kunnon
urheilijat ovat olleet kilpailukentillä. Ne olivat nytkin potkimassa,
ja niille huudettiin hyvä Tynberg ja hyvä Skytnabb. Eipä silti,
etteikö tämä y ole juuri se oikia y, jota eivät esim. saksalaiset
koskaan unohda käyttää. Hehän eivät koskaan opikaan sanomaan meidän
terävää u-äännettämme. Se on aito sivistyneitten keksimä. En luullut
enää saavani kuulla mitään uutta kenttä-ääntä. Mutta sainpas. Siellä
oli eräs nuori hento nainen nimeltä Ebba From, joka taisi olla kentän
nopein naisjuoksija. Tietysti yleisö lausui hänen nimensä Eppa Främm.
Minusta oli sanomattoman lysti sitä kuulla. Niin me aitosuomalaiset
sen lausumme:

Eppa Fråmm eikä Ebba From. Siinä edellisessä lausumisessa piilee
paljon enemmän vauhtia ja sisua kuin Ebba From nimityksessä.
Kilpailujen mainio kuuluttaja (kirjailija) Reino Hirviseppä ei
yhtynyt helsinkiläiseen lausumistapaan. Hän sanoi säännöllisesti
Olympialaiset kisat, Thunberg ja Skutnabb sekä myöskin Ebba From.
Antakaamme hänelle anteeksi, sillä hän on käynyt koulunsa Kuopiossa,
jossa paremmat ihmiset tavallisesti koulutetaankin. En mainitse muita
nimiä.

Ja sitten se jono lähti. Ensimmäisinä astuivat maailmanmestarit
esille pukuhuoneitten yöstä. Komea sarja uroita. Silmät kovina
rupesin tarkastelemaan heidän kasvojaan tunteakseni heitä.
Vaikeaa oli päästä miehistä selville, yhtä vaikeaa kuin
ristisana-arvoituksista. Äkkäsin sieltä sankarien joukosta ensiksi
Hannes Kolehmaisen hymyilevät kasvot. Vuosi vuodelta hän yhä
enemmän muistuttaa mammaansa, jonka kanssa minulla on ollut muinoin
kunnia ja ilo tanssiakin. Toinen oli hyvä ystäväni Thunberg, joka
oikeastaan tarvitsisi jääkenttiä ollakseen oikein edukseen. Mutta
hurjasti hänkin tavoitteli palloa, sillä nyt oli kysymyksessä
jalkapallo-ottelu. Hänen kätensä liehuivat juuri samalla tavalla,
kuin silloin, kun hän kirii maaliin 1500 metrin kilpaluisteluradalla.
Kaikki nämä uroot, huolimatta erikoisalastaan, tekivät työtä aivan
olkansa takaa, vaikka oli monellakin aivan outo työ edessä, nimittäin
vierasluontoinen jalkapalloilu. Monet lensivät istualleen tässä
kovassa touhussa ja monet panivat karvattomat Kallonsa alttiiksi,
kun pallo oli puskettava pois päin maalista. Kuulu juoksija, yhtä
kuulu painija vioitti kaikki kylkiluunsa. Oli siellä yksi palloilija,
Kuikka Koponen — arvattavasti nimestä päättäen uimari, koskapa
hänen isoisänsäkin, kuulu ukko Kuikka Koponen, ui muinoin Saimaan
yli sekä pintaa myöten että sukeltaenkin — joka oli muita etevämpi.
Hän laukasi kaksi palloa peräkkäin vihollisen verkonperään. Olisi
luullut, että hän siitä olisi nauttinut kunniaa. Mutta vielä vähät.
Tuo sukkelasuinen kuuluttaja, entinen kuopiolainen koulupoika
Hirviseppä, tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt heimolaisensa
puolta, ja ajoi Kuikka Koposen pois koko kentältä. Kuikka, säyseä
taidemaalari, totteli, ja kun seuraava erä pelattin, ei Kuikkaa enää
nähty ei kuultu. Kansa nauroi kohti kurkkuaan. Ja kansaa oli niin
tavattoman paljon, että nauru todellakin naurulle tuntui.

Erinomainen yleisömenestys oli myöskin tunnetulla mestaripoliisilla
— ei poliisimestarilla — Matti Bergillä. Kun hänet pakotettiin
juosta hölkkäämään kentän toiselta laidalta toiselle, niin
ruohokenttä aivan aaltoili hänen aliansa, ja kansa ei enää nauranut,
se ulvoi. Mutta kun mestaripoliisi Matti kilpailun loputtua yritti
kiivetä kaiteen yli, syntyi ennen näkemätön temppuilu. Raosta Matti
ei mahtunut, hänen täytyi vyöryttäytyä kaiteen selkäpuun yli.
Mattihan ei enää ole mikään lento-orava, niin että temppu vei sekä
aikaa että muodostui perin mielenkiintoiseksi. Miksi tällaista
urheilulajia sanotaan, sitä en tiedä, ei se nyt kolmiloikkaakaan
ollut, minä sanoisin sitä Matin syrjäloikaksi, jollei mestaripoliisi
siitä suuttuisi. Mutta eihän parikkalainen leikistä suutu. Nyt
kansa ei enää ulvonut, se karjui ja mylvi. Hirvisepän ei tarvinnut
sutkauksillaan alleviivata Matin mainiota suoritusta.

Tuli sitten ohjelman kärki, kilpajuoksu Paavo Nurmen ja yhteiskunnan
merkkimiesten viestijoukkueen välillä. Jos viisikymmentä vuotta sitten
olisi tapahtunut, että senaattori, kaupungin johtaja ja
poliisimestari olisivat osallistuneet julkiseen kilpajuoksuun,
niin varmasti nämä arvonhenkilöt seuraavana aamuna olisi lähetetty
pikajunassa Siperian kylmimpään seutuun, Verhojanskiin, jossa
tammikuun keskilämpö on — 48 astetta, jäähdyttämään poikamaisia
veriään. Nyt se oli ali right. Ei kukaan sitä ihmetellyt, tuskinpa
juoksijat itsekään. Niin on maailma viime aikoina muuttunut edukseen.
Ministerit juoksevat kilparadoilla ja paronittaret hankkivat
elatuksensa palvelustyttöinä. Eikä maailman loppua sittenkään tule.

Ensimmäisenä parina juoksi Nurmi ja kaupunginjohtaja Eric von Frenckell
. Frenckell on viisas mies niinkuin kaikki poikamaiset
miehet ja juoksi juuri niin kovasti ettei läkähtynyt. Todellakin
Nurmen kanssa rinnan. Ministeri Jutila on nuorukainen ei ainoastaan
sielultaan, vaan iloisen poikamainen myöskin ulkomuodoltaan. Hänen
juoksutyylinsä oli lyseon kahdeksasluokkalaisen. Juuri niin arvaan
hänen pirkkalaisten esi-isiensä juosseen hirvien ammunnassa. Ja
Helsingin poliisikomentaja sitten? Hän on rakenteeltaan vallan toista
maasta kuin mestaripoliisi Matti Berg ja livisti tiehensä kuin olisi
ollut tavoittamassa suurta voroa niskasta kiinni. Nurmella oli täysi
työ näitten pulpettiherrojen kanssa kilpaillessaan. Eikä hän näkynyt
ottavankaan irti viimeisiä voimiaan. Antoi herrojen ylvästellä.

Tuli sitten viimeisenä huolellisen kasvatuksen saanut ja sydämellinen
Tahko eli Pihkala. Hän muka oli saavinaan suonenvedon, hieroi
kinttujaan ja otti kärsivän naaman päällensä sekä odotteli Nurmea.
Kun Nurmi sitten tuli hänen rinnalleen, kyllä Tahkokin löysi
jalat aitansa ja lähti pingertämään Nurmen kupeessa. Minulla oli
yhtä kunniakas kuin helppo tehtävä olla maalituomarina, mutta kun
minä näin Tahkon kirivän maaliin, kyllä minun polveni alkoivat
tutista, sillä juuri sellaiset kasvot olin usein unissani nähnyt,
kun ihmissyöjä lähestyy vuodettani uhaten leikata lihavasta
ruumiistani herkullisen selkäfilén. Kun nämä kaksi kuuluisuutta
olivat ystävyksinä viervieressä sivuuttaneet maalin ja Tahko taas
saanut kristillisen ilmeen kasvoilleen, menin häntä onnittelemaan,
kun hänen oli sallittu katkaista maali samalla tuloksella kuin
maailman kuuluisin juoksija, Paavo Nurmi. Kuuluttaja oli leikannut
sukkeluuksia, joita en kuullut, mutta kansan hörönauruista päättelin,
että ne olivat sattuvia. Kilpajuoksusta tuli siis tasapeli, niinkuin
oli odotettukin.

Tuli sitten jalkapallo-ottelun toinen erä. Siellä oli taas eräs uros,
joka osoitti tavallista parempaa kuntoa. Hirviseppä uhkasi taas ajaa
hänet pois kentältä, mutta antoi armon käydä oikeuden edellä. Kovasti
oteltiin tälläkin kertaa, miehiä kumoutui aina tuon tuostakin ja
puskettiin voimakkaasti kalloillakin aivan niinkuin pitääkin, mutta
lopputulos ei sittenkään ollut tasapeli, vaan sai toinen puolue
täperän voiton. Vastoin laskelmia. Syy oli Kuikan, joka löi kaksi
maalia vihollisen verkkoon. Mikä oli epäystävällisesti tehty.

Tuli sitten mielestäni jännittävin ottelu, kun tyttölapset ja
sanomalehtineekerit juoksivat kilpaa kentällä. En tuntenut yhtään
neitosta. Esittelin itseni yhdelle, joka minun kuullakseni sanoi
nimekseen Lipetti. ”Mikä erinomainen juoksijan nimi tuo Lipetti”,
sanoin ihmetellen. Mutta juoksijatar oikaisi minua ja sanoi: ”suokaa
anteeksi, en ole Lipetti vaan Lipasti”. ”Hyvä sekin, mutta ettekö
muuttaisi nimeänne tänä yleisenä nimenmuuttoaikana Lipetiksi, kyllä
se paremmin vastaisi teidän taipumuksianne.”

”Sietää tuumia”, vastasi neiti Lipasti, ”kun nyt ensin todetaan,
miten minä tässä pärjään.”

Kun Hirviseppä näki neitien riisuutumiset urheilupukuihin, huusi hän
kentälle: ”Pelkään, että neidit riisuutuvat aivan messinkisilleen”,
jota varmaankin suurin osa miehistä yleisöä ei suinkaan olisi
säikkynyt tai siitä pahentunut. Mutta kohta esiintyivätkin
neidit säädyllisissä urheilupuvuissaan. Ebba From oli viimeinen
naisjuoksija. Vastuunalaisessa toimessani maali tuomarina seurasin
jännittyneenä loppusuoritusta, Ebbako vai neekeri voittaisi? Ebba
juoksi kuin henkensä edestä, kuin nuori antilooppikaritsa leijonaa
pakoon. Ja mikä ihme! Ebba sivuuttaa neekerin. Mutta silloin neekeri
tarttuu Ebbaa käsikynkästä kiinni. Ebba koettaa riuhtaista itsensä
irti neekerin otteesta, mutta neekeri ei hellitä. Ja silloin tapahtui
yllätys. Käsikynkässä Ebba ja neekeri saapuvat maaliin. Huusin
kentälle: ”Saanko ilmoittaa arvoisalle yleisölle, että Ebba From
ja neekeri ovat tällä hetkellä julkaisseet kihlauksensa.” Ääneni
hukkui yleisön huutoihin enkä kuullut edes, mitä Hirviseppä julisti
kansalle. Mutta siihen se sitten loppuikin illan ohjelma. Hymysuin
yleisö vähitellen jätti kentän. Kaikkien kasvoilta näkyi, että kansa
oli ollut perin tyytyväinen näkemäänsä. Kaikki oli mennyt ohjelman
mukaisesti, niin ettei kukaan ollut hävinnyt, ei kukaan siis äreällä
tuulella, vaan kaikki olivat olleet tasaväkisiä. Harvoin oli yleisö
saanut olla näin onnistuneissa kilpailuissa läsnä.

Kun tulos taloudellisestikin oli ollut loistava, kutsui olympialainen
keräystoimikunta kaikki osanottajat kahville Pörssin ravintolaan.
Koko päivä oli ollut hauskojen yllätyksien päivä. Kun astuin
kahvilaan, näin järkyttävän kohtauksen. Nurmi oli puhumassa. En
tahtonut uskoa silmiäni, en korviani. Eihän Nurmi ole puhetaitoinen.
Niin on sanottu. Nyt hän varmaankin piti neitsyt-puheensa.
Turussa syntyneeksi Nurmi puhui miltei loistavasti. Johtokunnan
puheenjohtaja, tuomari Rangell, oli kerrassaan leikillinen mies.
Eihän vain liene hänkin käynyt koulua Kuopiossa? Sukkelasuinen mies.
Sitten lisäksi ihmettelin, miten hyvästi ruotsalaiset urheilijat
käyttivät suomenkieltä.

Eric von Frenckellkään ei tehnyt kuin yhden ainoan objekti virheen,
jota ilman ei kukaan suomalainenkaan mies koskaan ole pitänyt
juhlapuhetta. Skutnabb ja Smeds puhuivat suomea kuin tulkit. Neiti
Lipasti piti pitkän puheen ja onnistuneen, vaikka ei ollut ehtinyt
valmistautua, hän kun istui Tahkon vieressä, joka toitotti hänen
korvaansa pihtiputaalaista murrettaan. Ebba From oli vaiti, sillä
hänen aivojaan vielä askarrutti niin äkkiä tapahtunut yllättävä
kihlaus sen neekerin kanssa. Ja sitten vielä kimposi kirjailija
Hirviseppä pystyyn ja luki runon, jonka hän oli laatinut kokoon
kilpailun loputtua parissakymmenessä minuutissa. Ja siinä runossa oli
sekä alku- että loppusointuja sekä vielä päälle päätteeksi järkeä.
Mutta eihän olekaan kumma, sillä Hirviseppä, samoin kuin hänen
koko sukunsakin on syntynyt Ruovedellä, ja siellähän Johan Ludvig Runebergkin
aloitti runoilijauransa. Runoilijanimikin Hirviseppä
muistuttaa Runebergin esikoisrunoelman nimeä Hirvenhiihtäjät
(Elgskyttarne).

Loppujen lopuksi tahdon lausua, että harvoin olen ollut niin
iloisissa kilpailuissa ja niin pirteissä juhlissa, kuin olivat nämä
unohtumattomat Olympialaiset rahoituskilpailut. Niissä yhdistyi
ruumiillinen voima erittäin sukkeliin ja isänmaallisiin, henkeviin
puheisiin. Meidän voimailijoillamme on hyvin kehittynyt järkikin,
josta kahvikestit antoivat niin loistavia todistuksia. ”Iloinen järki
terveessä ruumiissa”, sanoivat jo vanhat roomalaisetkin.

23.

USKON YHTEEN KUMMITUKSEEN.

En muuten ole mikään herkkäuskoinen ihmislapsi. En usko ihmeisiin,
en pyhiin enkä maallisiin, en pyhimysten legendoihin enkä oman
kansani taruihin, mutta yhteen kummitusjuttuun minun on pakko uskoa.
Pienelle pojalleni kerran opetin, ettei hän saa uskoa minkäänlaisiin
pöpöihin, sillä sellaisia ei ole olemassakaan minkäänlaisia. Poikani,
5-vuotias, vastasi:

— Usko sinä, isä, mitä tahdot, mutta minä uskon joulutonttuun.

— Miksikä?

— Olen nähnyt sen omin silmin Helsingin kaduilla.

Ja nyt minulla on vanhoilla päivillä tonttu, johon uskon. Ja se on
Myrskylän mäkien pirullinen kummitus, joka verenhimoisesti vaanii
minua ja minun henkeäni. En tosin ole häntä elävin silmin nähnyt,
mutta seuraavat kertomukset selvästi todistavat sen olemassa oloa.

Olin 6 kuukauden vanha, kun tein ensimmäisen turistimatkani. Ei
silloin puhuttu turisteista, ei edes tunnettu vielä ollenkaan
sitä nimeä muuta kuin muutamassa suomalaisessa verbissä ”turisen,
turista”. Mutta sehän ei merkitse matkustamista. Silloin vain
matkustettiin hyvin yksinkertaisesti. Matkustajat olivat
sellaisia henkilöitä, jotka kesäiseen aikaan kävivät kyläilemässä
sukulaisissaan ja tuttavissaan useinkin jonkin merkkitapauksen
johdosta. Eivätkä ne olleet suinkaan mitään lyhyitä matkoja. Tämä
minunkin ensimmäinen matkani oli 450 km pitkä Kuopiosta Helsinkiin
Porvoon kautta. Ja toiset 450 km takaisin, siis yhteensä 900 km.

Ja sitä kesti edestakaisin matkata 3 m hevosen vetämissä vaunuissa
pitkin mäkisiä, pölyisiä maanteitä puoli kuukautta. Kärsivällisyyttä
vaativa matka, eikä suinkaan vaaraton.

Olin ensi kertaa maailman kylillä, vaikka en jaksa sitä muistaa.
Kerron vain, mitä isäni ja äitini ovat tästä maininneet.

Tultiin Myrskylän jo silloin hyvin pahamaineisiin mäkilöihin.
Niissä oli jo tapahtunut tuhkatiheään kaikenlaisia turmiollisia
kaatumisia ja kumoon ajamisia. Hengenlähtöjäkin. Siellä kun vaani
se verenhimoinen Myrskylän tonttu. Meidän raskaat vaunumme se
paholainen myöskin kaatoi. Minut oli sullottu pärekoriin makaamaan,
ja minä lensin lapsenlikan sylistä kauas metsään. Pärekori ja nuoren
lapsenlikan pehmyt, pullukka ruumis pelastivat minut koskemattomana
tästä leikistä. Kaikki muut saivat joko vakavia tai lieviä vammoja.
Häitä vietettiin sitten Kiialan kartanossa Porvoon lähettyvillä ja
Helsingissä käytiin hupailemassa muun muassa uudessa Kaivohuoneessa.
Minun huvitukseni supistuivat tietysti lyhyeen, etupäässä nukkumiseen.

En ole sen koommin käynyt Myrskylässä enkä niitä mäkiä nähnyt muuta
kuin pahoissa unissani. Mutta nyt 71:n vuoden päästä minulla oli
asiaa sinne, kun olin kutsuttu puhumaan Artjärven Lottien juhliin. En
päässyt Myrskylän mäistä, sillä linja-auton reitti kulki juuri niiden
kautta. Siellä se mäkipiru oli taas vaanimassa minun henkeäni ja
ajatteli kait:

— Pääsit viime kerralla liian vähällä. Yritänpä nyt, eikö sinusta
leppä tipahda ruumiistasi.

Tulimme samalle mäelle kuin silloin 71 vuotta sitten. Laskimme alas
mäkeä. Mäen alla oli syvä kuoppa. Minä istuin auton perällä. Auto
pomppasi korkealle ja heitti minut ilmaan puolikattoon saakka, ja
sieltä mätkähdin ihmisten kovareunaisiin matkatavaroihin aivan
hervottomasti. Verta pursui pitkästä haavasta otsassani, ja kylkiluut
oli pahasti rusikoitu. Laupiaat matkatoverini ja ajaja riensivät
minua hoivaamaan ja maantiellä käärittiin ensimmäinen side otsaani.

Muut matkustajat pääsivät vammoitta koko leikistä. Tästäkin selvästi
huomaa, että se mäkipiru vain koetteli päästä minuun käsiksi.
Ratulan komeassa kartanossa kätevät naiset sitten panivat uuden,
koristeellisen kääreen otsalleni, niin että väkevästi muistutin
Döbelniä Juuttaalla kuuluisine vanteineen.

Verinen paita ylläni pidin sitten puheeni juhlissa. En voinut aluksi
olla huomauttamatta, että me, Lotta Svärdit ja minä, olimme kuin
Vänrikki Stoolin Tarinoista leikattuja kuvia, he Lottia emäntinä ja
minä Döbeln, puhujana. Mitenkä se. Döbeln sanookaan:

”Työ tehty on, mä pääsin voittajaksi,
Mä, joka haavoissani vapisen j.n.e.”

Mäkitontulle tuli sittenkin pitkä nenä. Ähä kutti!! Pidin sittenkin
puheeni aivan vaivatta.

Seuraavana aamuna piti palata samassa linja-autossa takaisin
Helsinkiin, samoja mäkiä ylös alas. En mennyt enää istumaan perälle,
en uskaltanut sitä tehdä. Hain paikan keskeltä vaunua. Valitsin
istuimeni erään hyvin lihavan rouvan ja nuoren neitosen välistä,
sillä arvelin, että heidän keskellään olen suojassa kaikilta
teräviltä särmiltä ja siten selkiän ainakin verihaavoista.

Puhuin kohteliaasti sille nuorelle neidille, että olen kuullut
sanottavan, että nuori, viaton neitonen saattaa pelastaa syntisenkin
miehen paholaisen pauloista. Pyysin, että hän varmemmaksi vakuudeksi
antaisi minun kietoa käsivarteni hänen vyötäröilleen, jotta peikko
hieman hätkähtäisi. Neitonen suostui auliisti tähän pyyntööni ja
minä kiersin hellästi käteni hänen vyötäiselleen. Kun lähestyimme
mäkiä, otin tiukemman otteen neitosesta, ja katsos, paholainen
ei mahtanut mitään. Mäet mätkyivät vain mennessämme, ja pääsimme
onnellisesti tasaisille, vaarattomille teille. Tykkänään pois tontun
valtakunnasta. Kiitollisuudesta tätä laupiasta neitosta kohtaan en
hellittänyt otettani, ennenkuin neitonen vihdoin nousi ulos autosta
kävelemään kotiaan kohti. En enää tarvinnut naisten suojaa, joten en
vaivannut sitä lihavaa rouvaa enkä pyytänyt saada kietoa käsivarttani
hänen vyötärölleen, jonka ympärille se mahdollisesti ei olisi
ylettynytkään.

Döbeln lausuu:

”Vapaaks sanotaan mun uskoni,
Se mulle kunniaksi.”

Samanlainen on minunkin uskoni, mutta vaikka minulta kunnia menköön,
uskon sittenkin tuohon Myrskylän liittolaiseen. En voi muuta tehdä.
Mutta jos vielä kolmannen kerran joudun matkustamaan näissä mäissä,
astun ajopelistä ulos ja kuljen jalkaisin kaikki mäet. Jalkamiehelle
kait se paholainen ei mahda mitään. Tai sitten käytän lentokonetta.
Eihän tuon turilaan valta ulottune yläilmoihin asti? Sieltä ylhäältä
heitän sitten halveksivia silmäyksiä Myrskylän tontulle ja huudahdan:

”Tonttu, missä on sinun otasi!”

Ainoa tapa, millä tontulta saisi voiman, vallan ja hengen
riistetyksi, olisi, jos valtio antaisi madaltaa nämä mäet ja täyttää
kaikki kuopat tasaisiksi kuin pöydän. Silloin hirviö varmaankin
kuolisi — verenvähyyteen, anemiaan. Sitä toivon hartaasti ja olen
varma siitä, että samaa toivovat kaikki ihmiset, joitten matka kulkee
näitten hirvittävien mäkien yli.

24.

DIASPORAN SUOMALAISET TUKHOLMASSA.

Tukholma on nykyään Helsingin kaikkein lähimpiä naapurikaupunkeja.
Yhtä lähellä kuin Tammisaari ja Hämeenlinna. Lahti on jo vähän
kauempana, jos nimittäin tavallisessa postijunassa sinne matkustaa.
Meidän erittäin virkeä Aero-yhtiömme on tämän ihmeen aikaansaanut.
Yhtiön suuri lentotaso Sampo valjastaa kaikki 1700 hevostaan, so.
1700 hevosvoimaa koneensa eteen ja vie meidät Helsingistä Tukholmaan
2 tunnissa ja 20 minuutissa. Ja ne oriit korskuvat niin, että korvat
menevät lukkoon.

Ja mikä ihana lentoreitti tämä onkaan! Ei ole koko maapallon päällä
toista mokomaa. Alla lepää parisen kymmentä tuhatta saarta, suurempia
ja pienempiä, kaikki erilaisia. Ei väsy niitä katselemaan. Avonaista,
ikävää merta ei näe, ennenkuin Ahvenanmeren kohdalle tullaan. Mutta
sitä avovettä kestää ainoastaan ehkä noin 20 minuuttia. Muuten saa
ihailla kauniita saaria pitkin linjaa. Me suomalaiset matkamiehet
vedimme päämme pois ikkunoista meren kohdalla. Avoin meri on näet
ikävää katseltavaa pitkän päälle. Mutta yksi mies ei hetkeksikään
luopunut ikkunastaan. Se oli kuuluisa sisilialainen kirjailija
Pirandello. Hän tuijotti lakkaamatta ulos. Joskus hän hymähti, kun
näki punaiseksi maalatun talon jonkin saaren keskellä tuuheitten
lehtipuitten ympäröimänä. Kaikesta päättäen hän nautti eniten tästä
ainutlaatuisesta näystä, jonka vertaista, niinkuin sanottu, ei ole
tämän ilman kannen alla.

Kun saavuttiin Tukholman lentosatamaan, oli Pirandellolla siellä
paljon vastaanottajia. Hänet valokuvattiin edestä ja takaa niinkuin
minutkin, kun luulivat minunkin kuuluvan tämän sisilialaisen
kirjailijan henkivartiostoon. — Kaikilla sisilialaisilla
merkkimiehillä pitää olla henkivartiostonsa, sillä siellä on
ihmishenki vieläkin halvempi kuin meidän maassamme, vaikka
suomalaiset koettavat lyhentää kaulaa sen minkä kerkiävät. Me
suomalaisethan olemme emme ainoastaan juoppokansa, vaan myöskin
kuuluisa murhakansa. — Minusta sanottiin, että olin leveäraiteinen,
joka saattaa olla tottakin.

Tähän aikaan olivat Suomen ja Ruotsin välit kireät. Ruotsalaiset
pelkäsivät, että suomalaiset julistaisivat sodan ruotsalaisia
vastaan. He olivat lukeneet muutamien aitosuomalaisten lausuntoja,
jossa ruotsalaisia kovin haukuttiin. Sanomalehtimiehet seurasivat
minua hotelliini ja tutkivat minua tulevasta sodasta. Selitin heille,
että meillä on kylliksi verenvuotoa keskuudessammekin. Meillä
tapahtui edellisenä vuonna yhdessä seurakunnassa saman verran murhia
kuin koko Ruotsin kuningaskunnassa yhteensä. Emme halua vuodattaa
vieraan verta, tyydymme omiin suoneniskuihimme. Lehtimiehet uskoivat
minua ja läksivät rauhoittuneina omiin toimistoihinsa. Puhuinkin
täyttä totta, sillä nythän vallitsee Suomen ja Ruotsin välillä mitä
suloisin sovinto muutamista yltiöpäisistä lausunnoista huolimatta.

Jouduin useampien suomalaisten kerhojen kanssa tekemisiin
Tukholmassa. Suomalaisia on näet aina asunut lukuisasti siellä. Jo
1600-luvulla asui ja eleli Tukholmassa suomalaisia 94:stä Suomen
pitäjästä. Näiltä ajoilta saakka periytynee seuraava lauseenparsi:
”d’ä mit, sa finn om Stockholm”. (Se on minun, sanoi suomalainen
Tukholmasta.) Asuu niitä vieläkin sankka joukko suomalaisia ja heidän
perillisiään Tukholmassa.

Luulenpa, että kotiseutu kirkkaimpana väikkyy sen silmissä, joka
elää kaukana lapsuutensa ja nuoruutensa tanhuilta. Sellaisiin
tunnelmiin yhtyy lisäksi kaiho sinne takaisin. Laulaahan
runoilijakin: ”huoleti kiitelkööt muut alppien seutuja kauniiks’,
kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa”. Kuta sivistyneempi
ihminen on, sitä suuremman arvon hän näkyy antavan juuri omalle
kotiseudulleen. Jo vanhat kreikkalaiset korostivat tuota tunnetta
ja lauloivat siitä. Savon aateli ja papisto olivat muinoin kuulut
kotiseutu- ja kotimurteenrakkaudestaan. Tigerstedtit, Järnefeltit,
Schildtit ja v. Fieandtit olivat ensimmäiset, jotka savokarjalaisen
osakunnan juhlissa noin satakunta vuotta sitten ottivat suomenkielen
puhekielekseen. Silloin kun länsisuomalaiset Lars Gabriel v. Haartman
ja v. Kothen sanoivat ja nimittivät sitä Pärkkeleen
kieleksi. Rantasalmen rovasti, Samuel Krogius, lausui jo v. 1779
intoutuneena, että ruotsinkieli on vieras kieli Savossa, ja hänen
veljensä, että savolaiset sivistyneet luopuvat ruotsinkielestä ja
puhuvat suomenkieltä, koska se on heidän äidinkielensä ja koska sillä
kielellä saattaa muutamin sanoin lausua ajatuksia, jotka muilla
kielillä vaativat pitkiä lauseenjaksoja. Akseli Gottlund ja August Engelbrekt Ahlqvist-Oksanen
eivät laanneet ylistämästä kotiseutunsa
kauneutta ja kotirahvaansa sukkelaa kielenkäyttöä.

Olin vierailemassa Tukholmassa Sverige-Finland seuran
syyskokouksessa. Mikä loistelias seura! Suomen ja Savon aateliston
jälkeläisten kokous. Ei kuullut paljon muuta seuran jäsenten suista
kuin: ”goddag greven”, ”adjö baron”. He elävät hajaannuksessa siellä
kaukana kotimaastaan, mutta he huutavat kuin juutalaiset Babelin
vankeudessa: ”tarttukoon kieleni suun lakeen, jos minä unohdan sinut,
oi Suomi!”

Sain illatsussa paikan kenraali Ernst Linderin ja rouva Hanna Palmen
(omaa sukua v. Born Pernajan Sarvilahdesta) vieressä. Molemmat yhtä
intoutuneita suomalaisia. Linder taisteli Suomen vapaussodassa. Hanna Palme
uhrasi poikansa Tampereen valloituksessa.

Sukeutui seuraava keskustelu rouva Hanna Painaen kanssa. Aloin:

— Teidän isoisänne äiti oli Rantasalmen rovastin Samuel Krogiuksen
tytär. Olen kasvanut kuin hänkin samoilla pappilan kunnailla,
kiikkunut samoilla suurilla kivillä, uinut samassa joessa. Sen tähden
olen seurannut hänen elämänsä juoksua. Haapaniemen Born kadetti, nuori v.,
ihastui pappilan tyttöön. He menivät kihloihin ja naimisiin
ja tyttö tuli Sarvilahteen suuren sukukartanon emännäksi. Mutta kun
hänen miehensä kuoli, jätti hän Sarvilahden muhkean palatsin ja
muutti takaisin Savoon. Hän tahtoi loppuikänsä asua kotiseudullaan ja
kuoltuaan levätä Savon hiekassa. Leskellä oli monta kosijaakin, mutta
kotiseutu lumosi hänet niin, ettei suostunut muualle muuttamaan.
Kuoli Sulkavalla ja lepää haudattuna Sulkavan.

— Mitä, mitä te sanotte? huudahti tämä 73 vuotta täyttänyt vanha
paronitar. — En ole tästä ennen kuullut mitään; en sanaakaan.

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän jatkoi:

— Minähän olen aivan samanlainen, uudestisyntynyt Krogia. Tuossa
näette vastapäätä mieheni, 78 vuotta vanhan Sven Palmen, jota olen
rakastanut aina kultahäihini asti yhä yltyvällä lemmellä. Hänellä
on sukuhauta Kalmarin kaupungissa, jonne kaikki minun kuolleet
jälkeläiseni kootaan. Mutta minä en tahdo levätä Kalmarin mullassa.
Olen syntynyt Sarvilahdessa, ja Pernajaan minut haudataan. Tahdon
kuuluttaa kaikille jälkeläisilleni satojen vuosien taakse, että minä,
heidän esiäitinsä olin suomalainen. Kävin viime kesänä Sarvilahdessa
ja ostin Pernajan hautuumaalta hautapaikan. Se odottaa minua siellä,
ja kotiseutuni helmaan laskeudun mullaksi muuttumaan. — Minähän
olenkin vain esiäitini uudelleen syntyneenä. Kiitos tästä tarinasta
ja uutisesta! Kiitos!

— Aivan samoin on käynyt minunkin, jatkoin. — Tuo

Rantasalmen pappilan mäki näkyy lumoavan pappilan lapsia. En
minäkään pääse Savon lumoista yhtä vähän kuin esiäitinne, ja te taas
kiintymyksestänne Pernajaan.

Seuraavana päivänä sain rouva Hanna Palmelta kauniin muistoesineen
kertomukseni palkaksi. Meillä molemmilla kun on yhtä järjetön kuin
parantumaton tauti.

En raaskinut sanoa, että hänen esiäitinsä isä, rovasti Samuel Krogius,
oli sanonut ruotsinkieltä vieraaksi kieleksi Suomessa.
Hanna Palme on yhtä kiihkeä ruotsinmielinen kuin samalla jyrkkä
suomalainen. Kenraali Linder taas enemmän suomenmielinen, vaikka hän
puhuukin hyvin vähän suomea ja ruotsinkieltä taas tukholmalaisella
murteella. Rouva Hanna Palme puhuu itsepintaisesti ruotsiaan aito
suomalaisella murteella. Aivan samoin puhuivat ruotsia Adolf Erik Nordenskiöld
ja Robert Tigerstedt. Leveämmin ja suomalaisemmin kuin
mitä nykykansan ruotsalaiset Suomessa käyttävät.

Toista maata oli yleisö Tukholman Suomalaisessa Seurassa. Eivät
ne kreivejä eivätkä paroneja ole, ovatpahan vain Hakkaraisia,
Tahvanaisia ja Jokisia sekä Itä- Länsi-Suomesta että. Ja ne taas
puhuivat nuhteetonta suomenkieltä, kukin murteensa mukaan. Kun
Hakkaraista puhuttelin, haastoi hän 40 vuotta vanhaa Nilsiän
murretta, johon kansakoulu ei vielä ollut ennättänyt lyödä
sievistelevää leimaansa. Kysyin: ”mikä teillä on ammatti?”

”Kah, riätälinähän minä oon ollunna tiällä Tukholmassa kohta puolij
...”

Siellä Tukholmassa asui näet eräs lehtori Volmar Bergh, joka
on intoutunut pitämään koossa ja kokoomaan kaikki suomalaiset
yhteistyöhön ylläpitääkseen siirtolaisissa heimoushenkeä ja
suomalaisuutta. Päähommana hänellä on opettaa ruotsalaisille
nuorukaisille ja neitosille suomenkieltä, jos luulevat sitä
tarvitsevansa tulevassa elämässään. Mutta eihän virkku mies siihen
tyydy. Hänellä on monta rautaa tulessa. Omille oppilailleen hän on
perustanut kerhon, joka kokoontuu Kajutan-nimisessä kellarissa ja
jossa suomenkieltä viljellään enemmän tai vähemmän onnistuneesti.
Suomalaisen Seuran hän herätti uudestaan eloon, sen oltua nukuksissa
jo monet, monet vuodet. Hän on seurassaan kaikki kaikessa. Hän puhuu,
hän soittaa, hän laulaa ja hommaa ohjelmaa joka kuukauden kokouksiin.

Tukholmassa käydessäni olin mukana tällaisessa kokouksessa. Huone
oli ääriään myöten täynnä rönsyileviä suomalaisia, kauppiaita,
kotiapulaisia, miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsiakin. Kuuluu Suomen
ministerikin perheineen siellä pistäytyvän. En luullut suomalaisten
seuroissa olevani. Niin äänekkään iloisia kaikki olivat. Eivätkä
siellä puoluerajat haitanneet riemun nousua. Niin vallatonta oli
iloinen nauru, että ohjelman suoritukselle tahtoi tulla hieman
haittaa. Otan siitä osan syytä itsellenikin. Mutta parempi
sittenkin niin, kuin että katsomo haukottelee. Berghin täytyi käydä
hillitsemässä rupattelevia savolaisia tyttäriä, jotka taas lykkäsivät
syyn minun niskoilleni. Koettelin parantaa mainettani pitämällä kaksi
puhetta, joissa oli sekä juhlallisuutta että vähän muutakin.

Pääsin näkemään, miten tällainen rönsyileväinen suomalainen asuu ja
elelee tässä vieraskielisessä kaupungissa. Kalakauppias Tahvanainen
Sortavalasta täytti 50 vuotta. Bergh ja vanha suomalainen konsuli
Hedgren, joka on kerännyt melko suuren omaisuuden Tukholmassa, vaikka
omien sanojensa mukaan ei osaa kirjoittaa muuta kuin oman nimensä,
olivat juhlissa läsnä ja veivät minut mukanaan. Tahvanaisella on
rotupulska ruotsalainen rouva ja kauniita lapsia, jotka eivät tajua
suomen sanaakaan. Eikä hänen juhlissaan ollut ketään, joka olisi
osannut muuta suomea kuin hevonen ja pärkele, sillä muut hänen
suomalaiset tuttavansa olivat Suomalaisen Seuran kokouksessa. Kaikki
ruotsalaiset sanoivat isäntäämme Taf-fan, joka väkevästi muistuttaa
ruotsalaista sananpartta: Tamme fan. Närkästyneenä minä kavahdin
pystyyn ja selitin, ettei Tahvanaisella ole mitään tekemistä
pirun kanssa. Tahvanaisen sukunimi on yhtä vanha kuin kristinopin
ensimmäinen saarna Karjalassa. Siis ehkä pari sataa vuotta
vanhempi kuin Brahen ja Sturen sukunimet Ruotsissa. Yleisö oli
ällistyksissään, kun vielä Volmar Bergh piti loistavan puheen
synnyinmaamme Suomen kunniaksi. Olen vakuutettu siitä, että
sekä Tahvanaisen että Suomen maine kohosi monta senttimetriä
lukuisan yleisön arvostelussa. Juuri siihen aikaan, kun sen maine
arveluttavasti oli laskemassa Helsingin katumellakoitten takia.

Takaisinlento oli kerrassaan elämys. En koskaan ennen ole lentänyt
niin ihanaa reittiä. Sumu peitti maan, meret lähtiessämme, niin
että oli kysymyksenalaista, miten selviytyä. Mutta sumupilvistä
päästiin helposti. Lentokone sukelsi noin kymmenisen minuuttia
ylöspäin läpi maidonkarvaisten pilvien. Puhkaistuamme tämän verhon
päästiin mitä kirkkaimman auringon alle. Auringon paiste oli niin
väkevää, että se suorastaan kuumensi kuvetta ja kulku niin, tasaista,
että kirjoitin kolme kirjettä pienellä pöydälläni. Lentokone
kulki horjumatta kuin kanuunan kuula ilmassa. Ilo matkustajien
kesken oli niin yleinen, että saattoi todellakin laulaa: ”Täällä
ilo loppumaton niinkuin enkeleillä.” Minäkin riemastuin niin,
että kirjoitin pitkän rakkauskirjeen toisen miehen aviovaimolle,
nimittäin Hilja Valtoselle, joka kumminkin jää uskolliseksi
Abrahamilleen ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Kaksi tuntia
lennettiin häikäisevässä auringon paisteessa ja pilvet siellä
alhaalla, valkoisina niinkuin pumpulikuontalot, aaltoilivat vain
kuin huvikseen. Ei pilkahdustakaan nähty maasta tai merestä. Me vain
leijailimme taivaassa. Kaukana oli kavala maailma, Noin kymmenen minuuttia ennen
Helsinkiin tuloa meidän täytyi laskeutua surun
laaksoon. Ikkunat peittyivät äkkiä huuruun, kylmä kare värisytti
ruumista; usvan läpi häämötti nyt saaria ja joitakin asunnon tapaisia,
kunnes vihdoin Helsingin kivimuurit sattuivat silmiimme. Nyt siis
oltiin matkamme päässä. Avara salonki tyhjeni tuota pikaa. Jokainen
paikka oli ollut varattuna. Kun Helsingin lentokenttä valmistuu,
jatkuvat lentovuorot läpi vuoden.

Eikö ole lohdullista huomata, että maailmassa keksitään muutakin kuin
murha-aseita ja myrkkykaasuja.

25.

RAUTATIET, MUKAVIN JA TURVALLISIN KULKUNEUVO.

Suuret keksinnöt ovat saaneet aikaan mullistuksia kaikilla elämän
aloilla. Ne ovat pakottaneet ihmiset muuttamaan elintapojaan.
Vanhoilliset ihmiset koettavat jarruttaa tätä huimaa menoa, kunnes
heidänkin täytyy taipua pakkoon. Ainoastaan henkisellä alalla heidän
onnistuu ylläpitää vanhaa ajatuskantaa ja muinaisia menoja.

Varsinkin kulkuneuvojen alalla ovat keksinnöt olleet kerrassaan
mullistavia. Sata vuotta sitten tai oikeammin 98 vuotta sitten ei
Suomessa tunnettu muita kulkuneuvoja kuin apostolin hevoset, se
on ihmisen omat koivet, joilla tosin pääsi sekä teitä pitkin että
myöskin tiettömiä taipaleita, murtomaita minkälaisia tahansa. Mainiot
kulkuvälineet, mutta niin armottoman rasittavat ja hitaat. Sopii
tässä mainita, että muinaisina aikoina ei kavahdettu lähtemästä
jalkaisin koko vuoden kestäville kävelymatkoille. Suomalaiset
siirtolaiset lähtivät Keski-Suomesta tallustamaan Värmlantiin ja
saapuivat sinne hieman yli vuoden talsittuaan. Ja päälle päätteeksi
jalassa virsut, joita kului sadoittain matkalla. Levähdyspaikoissa
tehtiin aina uusia. Joka mies oli näet ulosoppinut virsusuutari.
Toinen kulkuväline oli hevonen ja kolmas soutuvene. Vasta v. 1834
nähtiin Saimaalla ensimmäinen laiva Ilmarinen ja 1836 Turussa
ruotsinmaalainen laiva, joka saapui Tukholmasta.

Ja minkälainen kulkuneuvojen moninaisuus nyt vallitseekaan maassamme.

Niitäkin on niin paljon erilaisia, etteivät kunnolleen tahdo mahtua
maahamme. Kilpailu on käynyt niin ankaraksi, ettei ole tolkkua
mitään. Kutka nyt enää kävelevät teillämme muut kuin pula-ajan
kerjäläiset. Kutka nyt soutamalla tekevät pitempiä matkoja. Ei
kukaan. Nuottamiehet vain ulottavat matkansa muutamien kilometrien
päähän. Kirkkoveneetkin lahoavat vanhoissa valkamissaan.

Hämmästyttävintä on purjealuksien melkein täydellinen häviäminen
meriltä. Vielä 50 vuotta sitten Juutinrauman kohdalla saattoi yhdellä
silmänkierteellä nähdä satakunta purjealusta liikkeessä. Jos niitä
nyt näkee kymmenkunta, niin hyvä on. Suomalaiset eli oikeammin
ahvenanmaalaiset ovat niin vanhoillisia, että varustavat vielä suuria
purjealuksia meriä kyntämään. Kehittyneemmät kansat ovat niistä jo
melkein tyystin luopuneet. Merillä näkee nykyään tyynellä säällä
vain pitkiä savupilviä, jotka pursuavat höyrylaivojen savupiipuista.
Öljyllä kulkevista ei näe mitäkään. Tuulisilla ilmoilla pistävät
vain ikävän mustat savupiiput huippunsa horisontin yläpuolelle.
Runolliset valkoiset purjeet ovat poistiessään. Meret ovat ikävän
yksitoikkoisia. Höyryalukset ovat vain kuin puhtaalla lakanalla
syöpäläiset, jotka hiljalleen marssivat kukin omaan suuntaansa.
Koneet tekevät ihmiselämän runottomaksi, mutta niin perin mukavaksi
ja turvalliseksi. Nyt koetan arvostella tässä vain konekyytejä sekä
maalla että merellä ja ilmassakin ja suositella sitä, mikä minusta
paras on.

Ei ole niin katalaa kulkuneuvoa kuin laivat merellä. Kaikki
ihmiset toivovat merelle lähtiessään, että luoja antaisi kaunista
säätä ja hiljaisia tuulia. Aina niiltä ajoilta, joilta meillä on
kirjallisia kuvauksia, tavataan hirmuisia kertomuksia tuskallisista
merimatkoista. Tunnetuin suurelle yleisölle on Joonan pakomatka
Jumalan kasvojen edestä. Merimiehet ovat ja ovat aina olleet maailman
taikauskoisinta väkeä. Hädän tullen suuressa myrskyssä he ovat aina
turvautuneet taikoihin. Joonankin he nakkasivat mereen, ja katso,
meri tyyntyi. Luultiin, että kyöpelit aiheuttivat meren käynnin.

Vanhat kreikkalaiset kirjailijat juttelevat monta kaskua
meritaudeista. Yleisenä piirteenä näissä jutuissa on, että niin
rikas kuin köyhäkin matkamies meritaudissa hakee toiseltaan turvaa,
että he yhdessä rukoilevat Jumalalta apua ja turvaa hädässään. Kun
matkustajain joukossa sattui olemaan jäseniä eri uskontokunnista,
niin siinä syntyi moniääninen möliseminen, kun kukin kääntyi omine
metkuineen oman Jumalansa puoleen. Ei missään Jumala joudu niin
mieleen kuin juuri merellä, ja se riittää todistukseksi, että
meriliikenne on kaikkein turvattomin matkustustapa.

Kun meidänkin purjelaivamme laskevat ulos merelle, otetaan virsi- ja
rukouskirjat esille, heti kun maa jää näkymättömiin. Maantunnussa
ne saavat levätä hyllyillä. Eräs kreikkalainen kirjailija kertoo,
että merikapteeni hirmumyrskyssä lupasi Zeus-jumalalle ylen lihavan
polttouhrin pulskia härkiä, jos hän pelastaisi laivan turmiosta.
Zeus kuuli hänen rukouksensa, tyynnytti meren ja päästi kipparin
kiipelistä. Mutta merimiehet saattavat olla suuria hunsvotteja.
Tämäkin kippari osti maihin päästyään kymmenkunta vanhaa käheää
kukkoa ja uhrasi ne Zeus-jumalalle. Zeus joutui vihan vimmoihin tästä
häväistyksestä ja päätti, ettei kipparin enää pitänyt nähdä yhtään
tyyntä hetkeä merellä.

Niitä on muutamia uljaita uroita meidänkin aikanamme, jotka
väittävät, etteivät koskaan ole merikipeitä ja ilkeävätpä toitottaa,
ettei milloinkaan ole niin hauskaa kuin silloin, kun hurja aallokko
vallitsee. He valehtelevat vastoin parempaa tietoaan. Olen minäkin
jokseenkin kova meritautiin nähden, mutta en sentään ole niin
julkea, että väittäisin ankaran merenkäynnin olevan nautintoa.
Jos kolmekin päivää joutuu valtamerellä peräkkäin kirnuamaan niin
kovissa aalloissa, että koko ajan täytyy pidellä kiinni ovenrivoista
pysyäkseen penkillä istumassa ja ettei saata maata vuoteissa muuta
kuin lattialla, niin onhan sellainen meno suorastaan mitä kauheinta
kidutusta, johon ihmislapsen ei pidä antautua kuin viimeisessä
hädässä.

Meidän oma Itämeremme on sentään verraten kiltti allas. Sen tuuletkin
ovat leppoisia ja lämpimiä, sillä ne tulevat kesällä lämpimistä
maista, ja lisäksi saattaa Itämerellä paikoitellen turvautua maan
suojaan. Sitä paitsi meidän omat laivamme ovat aivan erinomaisessa
kunnossa. Ruokakin on niin korkeaa luokkaa, että monet vastavihityt
pariskunnat väittävät syöneensä laivassa parempia aterioita kuin
omissa häissään. Jos ilmat ovat suotuisat, on matkustus Itämerellä
mitä suurinta nautintoa. Siinä on vain se pikkuinen ”jos”
arveluttavana esteenä.

Jospa nyt siirtyisimme toiseen kulkuneuvoon, autoon, niin
tunnustakaamme heti, että se on aikaansaanut täydellisen mullistuksen
meidän jokapäiväiseen elämäämme sekä kaupungeissa että varsinkin
maaseudulla. Auton tuntuvin vaikutus maaseudulla on siinä, että se
on lyhentänyt välimatkat eri seutujen välillä. Jos ajattelemme,
että auto kuljettaa meidät jopa 5 kertaa niin nopeasti paikasta
toiseen, kuin päästään hevosella, ja että se voittaa höyrylaivojen
nopeuden kolmin kerroin, niin on helppo arvata, miksi tämä kulkuneuvo
on niin äkkiä päässyt koko kansan suosioon. Eivät ihmiset enää
käytä höyrylaivoja, jos vaan pääsevät saman matkan autossa tai
autobussissa. Ainoastaan vakituiset turistit, jotka tahtovat nähdä
seutuja ja ihailla näköaloja, valitsevat laivamatkoja. Laivalinjat,
jotka vielä muutama vuosi sitten olivat erittäin kannattavia
yrityksiä, tuottavat nyt siinä määrin tappiota, että monet ovat
lopettaneet koko liikkeensä ja toiset elävät perin kituvaa elämää.
Autot ovat tappaneet ne. Yhä uusia autobussilinjoja avataan, ja
laivat on vedetty maihin teloille lepäilemään.

Toinen etu tällä kulkuneuvolla on sen tuntuva huokeus. Voimme
laskea, että kilometri autobussissa tulee keskimäärin maksamaan
ainoastaan 50 penniä, kun hevoskyyti samalta matkalta maksaa ainakin
puolta enemmän. Siis huokeus ja nopeus tekevät autoliikenteen niin
ylivoimaiseksi kilpailijaksi kaikille muille kulkuneuvoille, että
yksinpä rautatieliikenne on joutunut siitä kärsimään.

Minun mielestäni rautatieliikenne on sentään kaiken voittanut sekä
mukavuudessa että varmuudessa. Koetan tätä todistella.

Ensiksikin rautatieliikenne ei ole ollenkaan riippuvainen säästä tai
ilmoista. Oli myrsky minkälainen tahansa, ei juna siitä välitä. Se
puskee läpi pyörremyrskynkin. Eikä matkustaja vaunussaan ollenkaan
tiedä, vallitseeko ulkona hirmumyrsky vaiko rasvatyven. Eikä hän
kuule, ulvooko tuuli siellä ulkona vai vallitseeko ilmassa lepo ja
rauha. Hän vain kuulee junan tohinan, kun se kierii siloisia kiskoja
myöten. Ja satoipa ulkona vaikka taivaan täydeltä ja pyrysipä siellä
tai tuiskusi, matkamieheen se ei koske senkään vertaa. Vaunuun ei
tipu vettä eivätkä lumihiutaleet sokaise silmiä.

Autobussissa on jo toisenlainen elämä huonolla säällä. Vesi tekee
tiet pehmeiksi, ajon huonommaksi. Lätäköt räiskyttelevät vesiään ja
kuopat tyrskyttävät vaunua ylös alas, niin että jotkut matkustajat
tulevat merikipeiksi. Pyryllä ja tuiskulla on autokulku vaivalloista,
jopa joskus vallan mahdotonta. Autobussi saattaa takertua
nietoksiin. En ole vuosikausiin kuullut, että rautatiejunat olisivat
tarttuneet kiinni hankiin, vaikka niitä meillä Suomessa on talvella
riittämiin asti. Eihän tosin autobusseihin lunta eikä vettä tunkeudu
matkustajien kiusaksi, mutta tiiviisti suljettu autokupé on ilmaston
puolesta joskus perin tukehduttava.

Autobussionnettomuudet ja vauriot ovat monta vertaa tavallisemmat
kuin junaonnettomuudet. Usein saa maantienvarsilla nähdä kumossa
autoja ja autobusseja, jotka makaavat syvälle uponneena maahan pyörät
törröttäen korkealla ilmassa. Vanhan ajan maantien romantiikka on
taas herännyt eloon iloineen, suruineen ja varsinkin — vaaroineen.
On aina vaara tarjona automatkalla. Ei tarvitse muuta kuin että
päihtynyt ajaja tulee vastaan, ja turmio on lähellä. Mutta yhtyy
sitä joskus automatkoilla romanttisiinkin kohtauksiin. Viime kesänä
koin sellaisen. Autobussi oli katkaissut akselinsa eikä
saapunutkaan määrätyllä ajalla määräpaikalleen. Meitä oli kerääntynyt
kahvilapaikalle lukuisa joukko matkamiehiä. Sen sijaan että olisimme
kiukutelleet, rupesimme taloksi ja ryhdyimme veljeilemään keskenämme.
Vietettiin aivan suurenmoisen hauska iltapäivä ihan pikkutunneille
saakka. Vasta yöllä pelasti meidät vihdoin korjattu auto. Tällaisia
hauskoja tapauksia kertovat viime vuosisatojen kirjailijat kokeneensa
kulkiessaan maantiellä vanhoissa postivaunuissa.

Rautatieonnettomuudet ovat ainakin meidän maassamme niin harvinaisia,
että niitä tuskin tarvitsee ottaa kysymykseenkään. Eipä taida
kenenkään päähän pälkähtää junaan astuessaan, että mikään vaara
saattaisi olla tarjona. Matkamies istuu penkillään yhtä turvallisena
kuin omassa sohvassaan. Jos sattuu kulkemaan junassa, jossa on
ruokailuvaunu, niin koko matka muuttuu hauskaksi vierailuksi
jossakin hotellissa. Virvokkeita tai ruokaa nauttiessaan saa sitä
paitsi kaupantekijäisiksi katsella alati vaihtuvia maisemia, saa
nähdä elokuvia, jotka eivät ole mustia, vaan täynnä kaikenlaisia
väriyhtymiä. Kaikki tämä nautinto tarjotaan matkamiehelle samalla kun
juna kiidättää häntä sinne minne halu häntä vetää. Ei ole myöskään
vähäksi arvosteltava sitä virkistystä ja viehätystä, minkä seuraelämä
junassa saattaa tarjota. Suomen kansa on juro kansa, eikä hevillä
antaudu keskusteluun vennonvieraan henkilön kanssa. Me metsäläisten
jälkeläiset epäilemme aina vieraassa pahansuopaa ihmistä. Saan omasta
kokemuksestani mainita, että tällainen pelko on turhaa. Antautukaa
vain turvallisina keskusteluihin kenen kanssa tahansa, saatte
varmasti kokea, että pahansuopia ihmisiä on ylen harvassa. Melkein
kaikki ihmiset ovat juuri yhtä miellyttäviä kuin te itsekin, yhtä
hyväntahtoisia ja ystävällisiä kuin kaikki muutkin tuttavanne. Usein
miellyttävämpiäkin, sillä kaikki ihmiset osoittavat ensi kerralla
parasta vieraskoreuttaan. Juuri rautatiematkoilla saattaa usein tehdä
perin miellyttäviä tuttavuuksia.

Rautatiematkojen turvallisuuteen ja junien säntilliseen kulkuun
vaikuttaa tietysti etupäässä meidän rautatiehallituksemme. Minun
täytyy ensi ääneen todeta, etten tiedä yhtään hallitusta enkä yhtään
laitosta maassamme, joka toimisi täsmällisemmin ja nuhteettomammin
kuin se. Lienen pätevä tämän lausumaan, kun melko paljon ja
useasti uskallan henkeni tämän laitoksen turviin. Koetan lyhyesti
todistaa väitteeni. Milloinka saattaa huomata, että meidän junamme
myöhästyisivät? Nehän kulkevat ankkurikellon täsmällisyydellä.
Saatan joskus istua kultakelloni kourassa tarkkaamassa, tuleeko
junani täsmällisesti kullekin asemalle? Aina pilkulleen oikein.
Viime kesänä asuin lähellä rautatietä, en tosin nähnyt junaa, mutta
kuulin sen jyrinän. Tämän jyrinän mukaan aina asetin kelloni, ja se
kulki kuin kronometri. Toinen todistus. Kun tässä tuonoin suuret
kansallissankarimme palasivat Turun linnasta kotiinsa, pidettiin
heille useimmilla asemilla vitivalkoisia puheita, mutta sittenkään
eivät heidän junansa myöhästyneet kuin muutaman minuutin. Milloinka
olette todenneet, että kukaan olisi voinut lahjoa ylijunailijaa
etujen toivossa. En luule, että kukaan tällaista yrittäisikään.
Saksan mainiosti järjestetyssä valtakunnassa saattoi ennen
maailmansotaa pienellä rahalla saada jonkinlaisen etuoikeuden, ei
aina niinkään vähäistä. Ulkomaan pikajunat kulkevat tosin nopeammin
kuin meidän pikajunamme, mutta eivät suinkaan yhtä täsmällisesti.
Myöhästyminen on perin yleistä. En huomaa mukavuuksissakaan
minkäänlaista erotusta.

Usein kuulee väitettävän, että Ruotsin rautateillä kaikki on
paremmassa kunnossa kuin meillä. Läksin toissa kesänä Tukholmasta
Osloon pikajunassa. Aamuvarhain nousin junaan syömättömänä toivoen
ravintolavaunussa saavani murkinoida suloisessa rauhassa. Ei ollut
ruokailuvaunua. Mitä ajattelin. Kahden kuningaskunnan pääkaupungin
välisellä radalla ei ollut pikajunassa ravintolavaunua. Kun
Helsingistä lähden Seinäjoelle, ei minun tarvitse varata evästä
mukaani. Ja eihän Seinäjoki ole edes Lapuan valtakunnan pääkaupunki.
Tavallinen suurempi maaseutuasema vain. Ei, kyllä meidän rautatiemme
kestävät kilpailun ulkomaalaisten kanssa.

Kaiken edellä sanotun perusteella uskallan väittää, että matka meidän
rautateillämme on ehdottomasti varmin ja mukavin kaikista niistä
matkoista, mitä meikäläisillä kulkuneuvoilla voi tehdä. Kun lisäksi
mainiot linja-autot vievät minut jokaiseen maan kolkkaan, mihin
rautatietä ei ole rakennettu, on meidän hirvittävän laaja maamme
yht’äkkiä kutistunut kokoon, niin etteivät etäisyydet enää ketään
peloita liikkeelle lähtemästä. Kaikesta huolimatta sittenkin kuljen
rautateillä niin kauas kuin ne kykenevät viemään. Vasta kun rautatie
nousee pystyyn, hyppään linja-autoon ja maantielle.

Toivon sentään eläväni niin vanhaksi, että suurien valtamerien poikki
laaditaan varma lentoliikenne. Silloin ei tuo kirottu aallokko enää
pääse ellottamaan ihmiskunnan sisuksia. Mutta toistaiseksi vain
rautateillä ei kukaan voi pahoin.