1.

YLIJUNAILIJOITA.

Ylijunailijat juuri kiidättävät meidät maailman kylille. Sen tähden
olkoon heistä ensimmäinen maininta.

He matkustavatkin jokaikisessä junassa. Ja lisäksi he tulevat
puhuttelemaan jokaikistä matkamiestä, ainakin tutkimaan jokaisen
pilettejä.

Ei koko maailmassa saata olla parempia ylijunailijoita kuin
Suomen valtion rautateillä. He ovat yhtä täsmällisiä kuin muinoin
keisari Wilhelmin valtakunnan, Saksanmaan junailijat. Mutta heillä
on vielä yksi etu, jota näillä ei ollut. He eivät koskaan ota
lahjuksia vastaan, eivät edes yhden nikkelimarkan arvosta. En ole
pitkän elämäni aikana koskaan tarjonnut heille juomarahoja, enkä
ole koskaan nähnyt kenenkään toisenkaan sitä tehneen. Enkä ole
edes kuullutkaan sellaista tapahtuneen, enkä liioin, että kukaan
ylijunailija sellaista olisi vastaanottanut. Saksassa matkustin
kerran makuuvaunussa Berliinistä Amsterdamiin 2:lla saksanmarkalla,
joka hupsahti junailijan taskuun. Mallikelpoinen sielläkin oli
järjestys; ehkä oli mallikelpoista sekin, että pääsin 2:lla markalla
tämän pitkän välin, kun kerran makuuvaunussa oli paikka vapaana?

Kerron tässä pari mairetyötä, jotka olen todennut omakohtaisesti
meikäläisen junailijain tehneen.

Tulin kerran Lahteen. Ei ollut minulla päällystakkia mukanani, kun ei
ollut muuta kuin pari pakkasastetta, vaikka helmikuu oli kulumassa.
Seisoin aseman laiturilla. Tunsin, että joku nykäisi minua takkini
liepeestä. Katsahdin taakseni. Siinä seisoi ylijunailija, sopersi
hiljaisella äänellä:

— Herra, herra! Juna lähtee silmänräpäyksessä jatkamaan matkaa
Kouvolaan.

— Suokaa anteeksi, minä jäänkin Lahteen, minulla kun täällä on
mielitiettyni. Niinkuin nuorilla on.

— Mutta sitten jäi teidän päällystakkinne vaunuun.

— Ei minulla sellaista olekaan mukanani; olen lämminverinen, en
kaipaa päällystakkia.

Junailija jätti minut, puhalsi pilliinsä: ”Ja silloin se juna lähti.”

Kait hän ajatteli noustessaan vaunuun, että on niillä nuorilla
rakastuneilla metkunsa.

Minä taas jäin ajattelemaan, että ovat ne Suomen valtion
rautatiet hyvissä käsissä, kun junailija koettaa poimia vaunuun
tylsämielisetkin matkustajat. Näitä ajatuksia hauteessani nyki taas
joku minua takinliepeestäni.

— Herra, herra! Koettakaa kiiruhtaa, juna lähtee tuota pikaa
Heinolaan.

Se oli Heinolan junan ylijunailija.

— En minä ollenkaan aiokaan matkustaa Heinolaan. Jään Lahteen,
minulla on täällä vallan tärkeitä asioita toimitettavana.

— Mutta silloin teiltä jäi päällystakkinne meidän vaunuumme.

— Ei minulla olekaan päällystakkia mukana. Se on Helsingin
panttikonttorissa.

Junailija meni juoksujalkaa junalleen, puhalsi pilliinsä:

”Ja silloin se juna lähti.
Ja silloin se hulivili, hummeripoika
Impiä hakemaan lähti.”

Totta se junailija ajatteli: ”Herran näköinen mies ja niin paksu.
Mutta pitääpä vain käyttää panttikonttoria. Mitähän tärkeää asiaa
hänelläkin lienee ollut Lahteen, kun panttasi päällystakkinsa
saadakseen junarahat.”

Minä taas jäin ihailemaan meidän junailijaimme valppautta ja
rautateittemme hyvää järjestystä. Ja ihailen niitä vieläkin.

— Toinen tapaus. Matkustin Helsingistä pikajunassa Riihimäelle.
Kaksi nuorta neitosta matkusti Lahteen hiihtämään. Oli pakkanen
ulkona ja ankara pyryilma. Tytöt olivat kovin ohkaisissa pukimissa.
Toruin heitä tällaisesta varomattomuudesta ja ihmettelin, että mammat
olivat laskeneet heidät hiihtämään silkkisukissa. Yksi heistä tokaisi:

— Eihän teilläkään ole päällystakkia mukananne.

— Mutta minä en lähdekään hiihtämään, menen Riihimäelle toimittamaan
vain muutamia asioita ja pysyttelen lämmitetyissä huoneissa. Minä
säälin teitä, tulkaa mukaani, niin lämmittelen teitä kuumalla
kahvilla, jotta silkkisukkanne pysyvät lämpiminä.

Lähdettiin sitten ruokailuvaunuun. Kun tultiin ulos vaunustamme,
puhalsi vihuri ja pyyhkäisi uuden borsalinolakkini tuota pikaa
päästäni. Se lehähti lentämään ja heitteli kuperkeikkoja hangilla, ja
sinne se auttamattomasti hävisi näkyvistä.

Murhe mustasi mieleni. Hatuttomin päin ja ilman päällystakkiako minun
piti esiintyä Riihimäellä? Surkeus suuri! Eikä mieleni valjennut
siitäkään, että tytöt ilkkuivat minua ja sanoivat: ”Eivätpäs
silkkisukkamme sentään lähteneet vihurin vietäviksi.” Huulet
lerpallaan siinä istuin höyryävän kahvikuppini ääressä, ja tytöt
olivat naurussa suin, mutta minä en.

Tuli ylijunailija pilettejä tutkimaan. Valitin haikeasti
onnettomuuttani ja selitin hänelle asian.

— Paljon olen matkustellut junissa, mutta ei koskaan ole tällaista
minulle sattunut, että lakkini olisi lentänyt tuulen tuuditeltavaksi.
— Ylijunailija vastasi:

— Enemmän minä olen matkustellut, mutta ensi kertaa minultakin
tuuli vei lakkini. Sain tällaisen vanhan furaskan päähäni tuolta
konduktöörin vaunusta. — Tytöt kikattivat.

— Mitenkäs nyt suu pannaan?

— Olkaa huoleti, kyllä lakkinne saadaan takaisin ja minun myös.
Minä heitän kapulapostin Jokelan asemalle ja pyydän, että miehet,
dresiinalla lähtevät hakemaan lakkejamme. Missä teidän lakkinne lähti
lentämään?

— Noin Malmin aseman seutuvilla. Mutta mikä hiiden posti se
kapulaposti on?

— Se on sellainen kapula, johon kirje on kääritty ympärille. Sen
asemamiehet avaavat ja ryhtyvät toimimaan. Olkaa vain huoletta, kyllä
hatut löydetään. Kun tullaan Riihimäelle, soittakaa heti asemalta
Jokelaan, sieltä saatte tietää onko hattu jo löydetty. Ennemmin tai
myöhemmin se löytyy.

En ottanut oikein uskoakseni, vaikka junailija puhuikin niin
vakavissaan.

Riihimäellä laskeusin siis junasta ja läksin hatuttomin päin
kiireesti asemakonttoriin. Soitin Jokelaan. ”Onko löydetty ruskea
borsalinolakki, joka lensi junasta Malmin aseman kohdalla?”

— On, minnekä se lähetetään, Helsinkiinkö vai Riihimäelle?

— Lähettäkää Helsinkiin, tulen illalla sinne.

En ollut uskoa korviani. Muutamassa minuutissa oli karannut
lakkini otettu kiinni hangelta. Ihmeitten ihme! Mikä ihannelaitos
se kapulaposti onkaan ja mikä täsmällinen koneisto Suomen valtion
!

— Tarvitseeko herra tällä välin lakkia? kysyi junanlähettäjä.

— Onko Tasavallan rautateillä sellaisiakin lainata? Onko teillä niin
suurinumeroisia lakkeja, että ne mahtuvat päähäni?

— Kyllä meillä on paksupäitä. Lainataan heiltä.

Lakki tuotiin minulle, ja se mahtui päähäni kuin valettu.

Läksin Riihimäen katuja kävelemään, enkä herättänyt ollenkaan
ihmettelyä.

Asiani suoritettuani saavuin takaisin asemalle. Junanlähettäjä
saattoi minut vaunuun ja vei hatun takaisin omistajalleen. Kun
palasin Helsinkiin, otti oma hattuni minut avosylin vastaan.
Ylijunailija sai lakkinsa vasta seuraavana päivänä.

Tämä tuntuu sadulta, mutta on silkkaa totta.

Eräs junailija kertoi minulle, missä kaikissa hommissa hän oli
virassaan joutunut toimimaan. Kerrankin oli eräs rouva tuotu
junailijain vaunuun kovissa synnytystuskissa. Eipä aikaakaan,
niin rouva synnytti lapsen, poikalapsen, vaunuun. Ylijunailija,
monen lapsen isä, hoiti kaikki tarpeelliset tehtävät melkeinpä
ammattimiehen taidolla. Äiti ja lapsi vietiin sairaalaan
olosuhteisiin nähden erinomaisessa kunnossa.

Jollei pojasta tule mieheksi vartuttuaan ylijunailijaa, niin hän
varmaan on joutunut väärälle elämänuralle.