12.

PYHÄN OLAVIN VERINEN ELÄMÄKERTA

JA

PYHÄN OLAVIN LINNA SAVOSSA.

Mitä se Pyhä Olavi, norjalaisten muinainen verihurtta kuningas tekee
siellä Savon linnassa kummittelemassa? Mitä savolaiset tekevät
vieraan vallan pahamaineisella kuninkaalla kauniin linnansa harjalla?
Savolaiset, jotka ovat maamme lupsakinta, aina ilakoivaa väkeä?

Se nimi linnalle on tullutkin aivan erehdyksestä. Linnan rakentaja
Eerik Akselinpoika Tott oli ottanut tämän verisen kuninkaan
suojeluspyhimyksekseen ja istutti hänen nimensä rakentamansa linnan
nimikilpeen. Että se oli suuri erehdys, huomaa siitäkin, ettei se
ole millään ilveellä tahtonut pysyä kiinni tässä maamme kauniimmassa
linnassa. Ruotsalaiset ja suomalaiset antoivat linnalle heti omat
nimensä. Ruotsalaiset sanoivat jo heti alusta Nyslott = Uusilinna, ja
suomalaisilla taas oli niin paljon järkeä aivoissaan, että antoivat
sille nimen Savonlinna, koskapa se sijaitsi keskellä Savon maakuntaa,
ei tosin Pähkinäsaaren rajan mukaan laskettuna, vaan sen rajan
mukaan, minkä savolaiset verisin taisteluin itse olivat avanneet.
Olavinlinnaksi ei sitä monikaan ihminen koskaan ole nimittänyt
muinaisina aikoinakaan.

Tapasin tänä kesänä joukon ulkomaalaisia turisteja Punkaharjulla
ja Savonlinnassa. Ei yksikään heistä tiennyt mitään Olavinlinnasta
eivätkä Nyslottista. Eivät edes ymmärtäneet, mistä paikasta oli
kysymyskään. Kaikki vain sanoivat kirkkaasti Saavonlinna. Tinki
naurattamaan, kun ruotsinmaalainenkin pariskunta ällistyneinä kuuli
minun puhuvan Nyslott-linnasta. Eivät ymmärtäneet, mistä puhuinkaan.
Mutta Saavonlinnan tunsivat mainiosti ja kehuivat sitä kauneimmaksi
linnaksi, minkä nähneet olivat. Eihän kukaan linnan ympäristössä
asuvistakaan koskaan ole käyttänyt muuta nimeä linnasta, kuin
ruotsinkieltä puhuvat Nyslottia ja suomalaiset Savonlinnaa? Ehkä
joskus vanhoissa papereissa näkee Olovsborg-nimen. Suomenkielisiä
papereita ei ole vahoilta ajoilta, niin että Olavinlinnaa ei
kirjoissa käytetty.

Ehkä vasta nykyisinä aikoina tuo Olavinlinna on päässyt kaikumaan
ihmisten suista, kun on ruvettu viettämään Olavin juhlia linnassa
ja on syntynyt seura, jonka nimi on ”Pyhän Olavin kilta”. Nyt herää
kysymys, oliko se norjalaisten kuningas pyhä meidän aikamme
siveellisen käsityskannan mukaan arvosteltuna? Sen tähden luon lyhyen
silmäyksen tämän pyhimykseksi koroitetun miehen kaameaan elämään.
Sen teen keskiajan etevimmän historioitsijan, Snorre Sturlasonin,
lavean ja puolueettomasti kirjoitetun elämäkerran mukaan. Snorre Sturlason
kirjoitti vanhalla islanninkielellä.

Eli kaksi kuuluisaa Olavi-kuningasta Norjassa siinä 1000 vuoden taitteessa
. Ensimmäinen oli Olavi Tryggvenpoika, kuuluisa viikinki
ja Norjan mainittavin urheilija, sekä akrobaatti että uimari.
Nuoruutensa ajat hän vietti Virossa ja mieheksi tultuaan hän läksi
viikinkiretkille, niinkuin sen ajan ylhäisillä oli tapana. Näillä
retkillään hän tutustui kristinuskoon ja kastettiin. Mutta tavoiltaan
hän ei muuttunut, vaan harjoitti yhä julmuuksia. Vaimoaan Sigrid Storrådaa
hän loukkasi koettaessaan pakolla kastaa hänet. Sigrid Storråda
nostatti salaliiton miestään vastaan, ja Olavi Tryggvenpoika
sai surmansa Svolderin taistelussa v. 1000 j.Kr.

Hänen heimolaisensa oli Olavi Pyhä. Tämä Olavi ei ollut yhtä
uljasryhtinen mies kuin Olavi Tryggvenpoika, mutta luonteeltaan
paljoa julmempi ja käännytysinnossaan vielä kiihkeämpi. Ensimmäiset
nuoruutensa vuodet hän vietti viikinki- eli ryöstöretkillä. Hän
rosvosi Ranskassa ja varsinkin Englannissa, jossa hän jopa valloitti
muutamia maa-alueita. Kävi hän rosvoretkillä meidänkin raukoilla
rajoillamme. Nousi maihin jossakin Suomenlahden rannoilla ja tunki
miestensä kanssa kauas sisämaihin. Suomalaiset eivät ryhtyneet
taisteluun, vaan seurasivat metsissä Olavin retkeä. Olavi haki
saalista ja tavaraa, mutta ei kai sellaista löytänyt, koska hän
vähitellen lähti melkein kuin pakomatkalle takaisin laivoilleen.
Kerrotaan, että suomalaiset koko ajan samosivat metsissä hänen
joukkonsa molemmin puolin ja tekivät kaikenlaisia taikoja. Kun
Olavi vihdoin pääsi laivoilleen, loihtivat suomalaiset sellaisen
myrskyn, että hänen laivastonsa ei päässyt liikkeelle, vaan oli
juuri tekemäisillään haaksirikon. Neuvokkuudellaan hän lopuksi
pääsi purjehtimaan ankkuripaikastaan, mutta kerrotaan, että
suomalaiset joukot koko ajan seurasivat rantoja pitkin vaanien
häntä. Vihdoin hän pääsi avovedelle ja pelasti henkensä väijyviltä
suomalaisilta.

Vartuttuaan vanhemmaksi hän otti varsinaiseksi suurtehtäväkseen
kääntää Norjan kansan kristinuskoon ja kiskoa irti viimeisetkin
pakanuuden juuret kansastaan. Hän käytti minkälaisia keinoja tahansa
tämän päämäärän saavuttamiseksi. Olavi oli mainio diplomaatti, kun
luuli sillä saavuttavansa menestystä. Hän käytti myöskin viekkautta,
ja tuhosi niskoittelevat joukot karkaamalla salaa heidän kimppuunsa,
useimmiten yöllä.

Oli Norjassa mahtava jaarli, joka ei suostunut noudattamaan Olavin
käskyjä. Olavi sai viisi kuningasta liittymään itseensä kukistaakseen
jaarlin Syntyi taistelu ja Olavi sekä hänen liittolaisensa pääsivät
voitolle.

Mutta eipä aikaakaan, niin nämä viisi pikkukuningasta kyllästyivät
Olavin ankaraan komentoon ja hänen harjoittamiinsa julmuuksiin. Nämä
kuninkaat nousivat kapinaan Olavia vastaan. Olavi sai petoksella nämä
viisi kuningasta käsiinsä, ja nyt hän mitä julmimmalla tavalla kosti
heille, entisille liittolaisilleen, joitten avulla aikaisemmin oli
saanut voiton niskoittelevasta jaarlista.

Yhdeltä kuninkaalta hän puhkaisi molemmat silmät, toiselta hän
vedätti ulos kielen ja leikkasi sen irti suusta, toisilta hän
katkaisi kädet ja jalat. Sitten hän antoi raippoja, hirtätti ja
tappoi. Ja kumminkin nämä kuninkaat olivat yhtä hyviä kristityitä
kuin kuningas itse. Tässä ei siis käännytysinto ollut vaikuttamassa,
vaan kuninkaan verenhimoinen luonne.

Ja tällaisesta miehestä on tehty pyhimys, Pyhä Olavi! Ja hänen
haamunsa leijailee säyseitten savolaisten linnan huipulla!

Pakanoitten käännyttämisessä olivat juuri samanlaiset julmat
rangaistukset yleisesti käytännössä. Ehkäpä vieläkin kiduttavammassa
ja julmemmassa muodossa.

Juuri samalla tavalla on kaikki Euroopan kansat käännytetty
kristinuskoon. Saattaako ajatella mitään menetelmää, joka olisi
julkeammin kauniin opin vastaista, tuon opin, joka neuvoo meitä
rakastamaan vihollisiammekin. Aivan varmasti on käännytystyö
tapahtunut meidänkin maassamme Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikinkin
aikoina juuri samalla tavalla. Siitä tosin ei ole olemassa
kirjallisia tietoja, mutta todistaahan Lallin murhatyö sen selvää
selvemmin. Pyhä Olavi oli yhtä julma sekä ylhäisille että alhaisille.
Kaikilta hän silpoi jalkoja ja käsiä. Hän poltatti kymmenittäin
vastustajiaan heidän asunnoissaan, hiipi yöllä salakavalasti heidän
taloihinsa, telkesi heidän ovensa ja akkuna-aukkonsa. Todellakin
pyhä toimitus!

Asui siellä Ruijassa Hunddalenissa, nykyisen Narvik-nimisen kaupungin
kohdalla, mies nimeltä Torer Hund. Mahtava viikinki. Tämä mies oli
kuullut, että siellä Vienanmeren rannoilla oli permalaisilla komea
”Jumalan” temppeli, jonne oli koottu suuri määrä kultaa ja hopeaa.
Hän päätti tehdä ryöstöretken sinne. Sai seuralaisekseen kuningas
Olavin miehen, Karli-nimisen, ja ryöstetyt tavarat piti jaettaman
tasan. Lähdettiin vaaralliselle retkelle Ruijan ja Kuolanniemen
rantoja pitkin. Saavuttiinkin Jumalan pyhätölle ja ryöstettiin se
putipuhtaaksi. Permalaiset eivät saaneet rosvoja kiinni, vaan nämä
pääsivät purjehtimaan runsaine saaliineen takaisin Ruijaan. Mutta
matkan varrella pälkähti Torer Hundin mieleen, että mitä se tuo
kuninkaan mies Karli oikeastaan noilla aarteillaan tekee? Eräässä
satamassa Torer Hund kapusi Karlin laivaan, tappoi hänet ja vei
kaikki Karlin aarteet omaan laivaansa. — Eihän se Torer Hundkaan
ollut mikään jumalan mies, mutta olisi hän ansainnut pyhimyksen nimen
yhtä hyvin kuin Olavi-kuningas.

Tästä ei Olavi-kuningas suinkaan ollut mielissään, vaan kiristi Torer Hundilta
tuon tuostakin hänen ryöstämiään tavaroita. Mutta eihän
Torer Hund ollut houna ja antanut läheskään kaikkia. Olavi-kuningas
tapatti yhden Torer Hundin veljenpojan, kaksi sisarenpoikaa ja
lisäksi muita hänen sukulaisiaan. Tästä taas ei Torer Hund ollut
mielissään. Niinkuin arvata sopii.

Vihdoin herätti Olavi-kuninkaan hurja meno niin suurta pahennusta
sekä ylimyksissä että talonpojissa, että kuninkaan täytyi puikkia
pakoon koko valtakunnastaan. Metsiä myöten samoten hän Värmlannin
kautta pääsikin Ruotsiin ja otettiin ystävällisesti vastaan kuninkaan
hovissa. Ruotsin kuningas antoi Olaville laivoja, joilla hän sitten
purjehti Nevan jokea Laatokalle. Siellä Laatokan etelärantamilla
hallitsi ruhtinas Jerislev (Jaroslav), joka oli Ruotsin kuninkaan
tyttären kanssa naimisissa. Tämän ruhtinattaren nimi oli Ingegärd.
Inkerinmaan nimi lienee siitä johdettu, sillä hänen valtakuntaansa
kuului muun muassa juuri Inkerinmaa. Ingegärd oli aiottu aikaisemmin
juuri Olavi-kuninkaalle vaimoksi, mutta ei isä kuningas ollut siihen
suostunut. Ingegärd oli kovasti rakastanut Olavia ja kunnioitti
häntä suuresti juuri sen takia, että Olavi oli yhtenä yönä vanginnut
viisi pikku kuningasta, soaissut ja silponut heidät. Nyt Inkeri
otti Olavi-kuninkaan riemuiten vastaan ja kestitsi häntä mitä
loisteliaimmin. — Sen ajan naisetkin olivat toista sorttia kuin
meidän nykyajan naisemme!

Olavi vain murjotti siellä Inkerinmaalla. Ruhtinatar koetti rohkaista
entistä ylkäänsä, mutta ei siitä ollut apua. Olavi oli niin lopen
toivoton, että päätti matkustaa Kristuksen haudalle ja ottaa munkin
kaavun yllensä. Meidän ei tarvitse olettaa, että Olavia olisivat
vaivanneet omantunnon tuskat. Hän oli ehkä mielestään toiminut ”ad
majorem Dei gloriam” — Jumalan suuremmaksi kunniaksi, kuten sen
ajan munkit sanoivat. Ruhtinatar Ingegärd tarjosi Olaville Bolgarian
ruhtinaskunnan, joka sijaitsi Volgan ja Kamaan rantamilla. Pyhä Olavi
oli neuvoton ja kahden vaiheilla.

Mutta sattui niin, että Pyhä Olavi eräänä yönä näki Olavi Tryggvenpojan
lähestyvän vuodettaan. Olavi Tryggvenpoika kehoitti
vakavasti kuningasta lähtemään takaisin Norjaan anastamaan uudelleen
kuningasvallan käsiinsä. Sen yön jälkeen oli Olavi-kuninkaalla
päätös selvillä. Hän päätti matkustaa Norjaan valloittamaan
jälleen kotimaansa omaan hoitoonsa. Ingegärd-ruhtinatar varusti
Olavi-kuninkaalle laivoja ja miehistön. Kuningas lähti Karjalan Kannakselle
odottamaan jäitten lähtöä. Keväällä v. 1030 sitten
kuningas purjehti Gottlannin kautta Ruotsiin. Ruotsin kuningas taas
puolestaan antoi Olavin koota apuvoimia Ruotsista. Etupäässä hän
sai haalituksi kokoon irtolaisia, sellaisethan aina ovat valmiita
liittymään sen herran puoluelaisiksi, joka antaa vapaasti ryöstää
voitetuilta tavaraa.

Kun Olavi saapui maansa rajoille Jämtlantiin, tuli hänen puheilleen
kaksi kuulua metsärosvoa, jotka tarjosivat kuninkaalle apuaan.
”Oletteko kristityitä?” kysyi kuningas.

— Emme ole, vastasivat vorot.

— En teitä huoli mukaani, jollette anna kastaa itseänne.

Vorot vastasivat:

— Emme tunne, emmekä aio tunnustaa Valkoista Kristusta. Tässä on
meidän pelastajamme — näyttivät molempia käsivarsiaan — näihin me
tähän asti olemme turvautuneet ja näistä meillä aina on ollut voitto
kaikissa vaaroissa.

Eivät suostuneet kastettaviksi, mutta eivät malttaneet sittenkään
jäädä pois, vaan kulkivat kuninkaan joukkojen perässä, toivoen
pääsevänsä oikein vapaasti ryöstämään ja murhaamaan, kun kuningas,
heidän laskelmiensa mukaan, olisi perivä voiton.

Kun kuningas sitten oli laskeutunut Kölin harjanteilta alas
Trondhjemin laaksoon, pyrki eräs vieläkin kuuluisampi ja uljaampi
metsävoro hänen joukkoonsa. Tämä suostui kastettavaksi, ja samalla
kastettiin ne kaksi edellistäkin voroa, niin että kuninkaalla nyt oli
kolme vankkaa miestä puolellaan. Niistä tehtiinkin heti kuninkaan
”kilpilinna”, ”sköldborg”, niinkuin sitä norjankielellä sanottiin.
Heidän tuli kulkea aina kuninkaan edessä suojellen hänen henkeään.

Suotta ei talonpoikaisarmeijan piispa herjannutkaan kuningasta
väittäen, että tämä rosvojen avulla aikoo valloittaa maansa takaisin.
Hirvittävä on tämän piispan saarna omille joukoilleen. Ei ole sitä
rikosta, josta hän ei syyttänyt kuningasta.

Talonpoikaisarmeija oli mieslukuisesti kokoontunut Trondhjemiin,
lähemmin sanottuna Stiklastadin kentälle. Torer Hundin mukaan olivat
Ruijankin miehet tulleet Stiklastadiin.

Keski-Norjan talonpojat olivat niin ikään saapuneet sinne, sillä
itsekullakin oli omaisten murhia ja silpomisia kostettavana.
Talonpoikain joukko oli suurempi, mutta kuninkaan vorot olivat
taitavampia aseitten käyttäjiä.

Alkoi sitten taistelu mies miestä vastaan. Torer Hund haki kuninkaan
ryhmää. Löysi sen ja hurja ottelu alkoi. Ne kolme rosvoa kaatuivat
heti. Torer kävi kuninkaan kimppuun. Alkoi ankara kaksintaistelu.
Torerin onnistui pistää kuningasta vatsaan keihäällään, kuningas
kaatui maahan. Siihen hän heitti henkensä. Oli se Torer Hund
kumminkin siksi jalo viikinki, ettei hän silponut kuninkaan ruumista,
vaan päinvastoin levitti kaapunsa kaatuneen kuninkaan ruumiin yli.
— Olavi Pyhä ei varmasti olisi ollut yhtä jalomielinen kaatuneen
Torer Hundin ruumiin edessä. — Kuninkaan rosvojoukot läksivät
pakenemaan tuntureille. Talonpojat pyysivät pikaista apua, sillä
he pelkäsivät, että kuninkaan rosvot harjoittaisivat julmuuksia
turvattomien talonpoikien kylillä ja asunnoilla. Torer Hundin joukot
ajoivat ne sitten korkeille, asumattomille ylätuntureille.

Kuninkaan ruumis vietiin salaa talonpoikien raivolta erääseen autioon
mörskään ja peitettiin puitten oksien alle, jottei sitä löydettäisi.

Eräs vanha, umpisokea mies haki yöksi kattoa päänsä päälle. Meni
samaan mörskään, mihin kuninkaan ruumis oli kätketty. Laskeutui
levolle lattialle. Hän huomasi, että mörskän permanto oli täynnä
jotakin tahmeaa ainetta. Unenpöpperössä hieroskeli silmiään, ja
katsos, hän sai näkönsä jälleen. Se tahmea aine oli Olavi Pyhän
verta. Tämän suuren verihurtan verta?Nyt tapahtui ihme ihmeen perästä
kuninkaan ruumiin ympärillä. Ensin hänet salaa haudattiin erääseen
hietikkoon. Kun hänet sitten vuoden jälkeen kaivettiin hiekkahaudasta
ylös, niin taas oli ihme tapahtunut. Hänen tukkansa ja partansa
olivat kasvaneet haudassa. Ruumis vietiin sitten kirkkoon ja siellä
huomattiin, että sekä sormen- että varpaitten kynnet myöskin olivat
kasvaneet pitkiksi kuin kotkan kynnet. Eivätkä ne laanneet kasvamasta
vielä kirkossakaan. Ne kasvoivat yhä vain. Nyt piispalle tuli urakka!
Hänen täytyi aina tuon tuostakin parturoida kuninkaan poskia, hänen
täytyi singlata ja bobbata hänen tukkaansa, ja mikä vielä pahempi,
hänen täytyi puukolla leikata kuninkaan kynsiä sekä sormista että
varpaista. Ne vain kasvoivat yhä edelleen vuosi vuodelta.

Kun Torer Hund sitten siellä Ruijassa sai kuulla, että kuninkaan,
hänen verivihollisensa kynnet yhä vain kasvoivat kasvamistaan, rupesi
hän arvelemaan, että totta totisesti tuo hänen tappamansa kuningas,
kaikesta julmuudestaan huolimatta, oli ”pyhä mies”. Hän ei saanut
omaltatunnoltaan rauhaa, vaan päätti lähteä toivioretkelle. Veti ylös
purjeensa ja purjehti Palestiinaan. Siellä hän kävi rukoilemassa
Kristuksen haudalla, mutta sille matkalleen hän jäikin. Hänestä ei
enää sen jälkeen kuultu mitään.

Eipä saata olla julmempaa elämäntarinaa kuin on Pyhän Olavin! Eikä
saata olla hassunkurisempaa tarinaa hänen kuolemanjälkeisistä
ihmeistään!

Kun on sydän kylmänä lukenut tämän verikoiran kaikista julmuuksista,
silmien sokaisemisista, kielten leikkaamisista, jäsenten silpomisista
ja hirttämisistä, niin jonkin verran lauhtuu mieli, kun saa lukea,
miten se Trondhjemin piispa puukollaan veisteli Pyhän Olavin
ukkovarpaan kynsiä, jotka vain kasvoivat vuosi vuodelta hänen
ruumiistaan. Onhan tämä lystikäs ihme. Lystikkäämpiä vielä on, mutta
ne ovat niin niin säädyttömiä, ettei niistä punastumatta voi edes
kirjoittaa, saati sitten niitä painattaa.

Mutta loppujen lopuksi, mitä ihmettä se Pyhä Olavi tekee siellä
Savon linnassa kummittelemassa? Ja mitä varten hänen nimellään
on perustettu seura ”Pyhän Olavin Kilta”? Jos nyt tahdottaisiin
historiaan vedota, niin olisihan Killan nimi oikeammin oleva ”Pahan Olavin Kilta
”. Mutta jos nyt Killan välttämättömästi täytyy kantaa
Pyhän Olavin Kiltanimeä, niin voisihan se lieventääkseen tämän
sopimattoman nimen vaikutusta ottaa tunnusmerkikseen kuvan siitä,
miten piispa puukollaan jyrsii Pyhän Olavin ruumiin ukko varpaitten
kynsiä. Sillehän tuo aina ilakoiva ja kikattava Savon kansakin voisi
pistää hörönauruksi.

Mikä paha hittolainen se on mättänyt Savon täyteen pyhimysten nimiä?
Jospa ne olisivatkin siivoja, kunnon pyhimyksiä, nimensä arvoisia,
niin eihän siitä olisi mitään pahaa sanottavaa. Mutta kun ne ovat
kaikki julmia miekkamiehiä. Läänin nimenä on Pyhän Mikkelin lääni
= St. Michels län, niinkuin sen alkuperäinen ruotsalainen nimi
kuuluu, vaikka suomalaiset ovat karsineet pyhän pois ja sanovat
vain yksinkertaisesti Mikkelin lääni. Mikko Repolaisen lääni. Se
Pyhä Mikael on arkkienkeli taivaissa, joka aina esiintyy miekka
vyöllä. Eihän Suomen muilla lääneillä ole pyhimysten nimiä. Ja tällä
läänillä on iänikuinen suomalainen nimi Savolahti tai Savilahti.
Myöhemmin Suur-Savo. Taas Savonlinnan lääni kulki muinoin Vähä-Savon Mikkelin
nimellä. Mutta nyt on läänillä Pyhän nimi ja Savonlinnalla
Pyhän Olavin nimi. Pyhimyksen, joka oli kaikkea muuta kuin pyhä.
Arkkienkelistä ei hirviä virkkaa mitään. Mutta eihän Suomen muilla
linnoilla ole pyhimysten nimiä. Ei Turun linna ole Pyhän Henrikin
eikä Pyhän Eerikin linna, se on vain Turun linna; ei Viipurin linnalla
ole mitään pyhimyksen turvaa, vielä vähemmin Hämeenlinnalla.
Mutta Savonlinnassa roikkuu kiinni tuon julman norjalaisen kuninkaan
nimi, Pyhän Olavin. Eikö näistä epäilyttävistä pyhimyksistä voitaisi
päästä irti? Eikö voitaisi ottaa läänin nimeksi Savon lääni ja linnan
nimeksi Savonlinna ja Killan nimeksi Savon linnan Kilta?

Kaikista näistä verisistä nimistä huolimatta ovat Mikkelin läänin
asukkaat kuuluisat siivosta elämästään. On sattunut vuosia, jolloin
Mikkelin läänissä ei tappoja eikä murhia ole sattunut yhtäkään,
vaikka muut läänit ovat prameilleet loistavilla ja rikkailla
tuloksilla. Nyt ovat Turun läänin kainot ja ujot asukkaat pyrkineet
aivan etualalle, mutta Vaasan läänin kuuluisat puukkojunkkarit taas
ovat arveluttavasti lamautuneet. Joitakin vuosia sitten vaasalaiset
olivat aivan omaa luokkaansa. Nyt viipurilaisetkin heidät voittavat.
Näin ollen pitäisi Pyhän Olavin nimi välttämättömästi siirtää joko
Turun tai Viipurin linnoille. Siten hän olisi omalla paikallaan, jos
nyt linnojen välttämättömästi täytyy kantaa pyhimysten nimiä. Mitä
minä puolestani en kannata.

Mutta saattaahan tapahtua, että mikkeliläiset ja savonlinnalaiset
kohta rupeavat noudattamaan pyhimystensä elintapoja, vyöttävät
itsensä puukoilla ja miekoilla, ja ryhtyvät iskemään suonta
naapureistaan. Eihän sellainenkaan ole mahdotonta. Jo senkin
takia pitäisi jouduttaa näitä nimenmuutoksia. Nythän suomalaiset
laumoittain muuttavat ruotsalaiset ja ulkolaiset nimensä
suomalaisiksi. Ei Mikkelin läänille eikä Olavin linnalle tarvitse
hakemalla hakea suomalaisia nimiä. Mikkelin läänin ikivanha nimi
on Savon lääni, Suur-Savo ja Vähä-Savo ja Olavinlinnan nimi jo
käytännössä täysin vakiintunut Savonlinna.

Lohdutuksekseni kuulin tänä kesänä ulkomaalaisilta turisteilta, ettei
heillä ollut aavistustakaan Olavinlinnan nimestä, vaan että he mitä
suurimmalla ihastuksella puhelivat Savonlinnasta.

Eikä se Mikkeli Repolaisenkaan nimi ole läänin asukkaille kunniaksi.
Aivankuin läänin asukkaat olisivat epäluotettavampia kuin Suomen
muitten läänien. Jos rikostilastoa selailemme viimeisiltä vuosilta,
niin huomaamme, että suurimmat rötökset, petkutukset ja väärennykset
ovat tapahtuneet kaukana Mikkelin läänin rajojen ulkopuolella.

Kaikesta tästä selviää, että Mikkelin läänin asukkaitten mitä
pikemmin sitä parempi tulee karkottaa silmiltään nuo vieraan maan
julmat pyhimykset ja ottaa vanhat, suomalaiset, historialliset nimet
taas käytäntöön

Savon linna ja Savon lääni.