3.

LOTTIEN JUHLISSA.

Mahtava on tuo Lotta Svärd-yhdistys. En tiedä varmaan, montako
jäsentä siihen kuuluu. Toiset arvelevat niitä olevan 40,000, toiset
taas 60,000. Siis suuri armeijaosasto. Kenenhän valoisassa päässä tuo
ajatus syntyikään? Ei sellaista ole missään muussa maassa. Jos onkin
tynkä jossakin, niin meiltä ajatus on lainattu. Kovin meidän Lottamme
ovat touhukkaita naisia. Menipä mihin tahansa maaseudun juhliin, aina
niissä Lotat hoitavat ravinto- ja virvoituspuolta. Ja hoitavat sen
hyvin. En lakkaa ihmettelemästä ja ihailemasta tuota yhdistystä. Olen
nähnyt heidän toimintaansa joka maamme kolkassa. Ja joka paikassa
hoito on ollut aivan ensiluokkaista.

ENSI KERRAN LOTTIEN JUHLISSA.

Olin pyydetty pitämään puhetta eräissä Lottien juhlissa Helsingissä.
Menin Yliopiston voimistelusaliin, jossa juhlat pidettiin.
Luulin, että sinne kerääntyisi kansaa kaikenlaista sekä miehiä
että naisia niinkuin juhliin tavallisesti tulee. Astuin ovesta
sisään ja ällistyin samassa suuresti. Salissa oli pelkkiä Lottia.
Kolmesataa (300) kappaletta. Hätkähdin, tuntui aivan siltä, kuin
olisin erehdyksestä hairahtunut saunaan naisten yleiseen osastoon
tai naisten uimahuoneeseen. Minäkö yksin mies tässä naisten
suuressa ryhmässä! En totta tosiaan koskaan elämässäni ennen ollut
joutunut tällaiseen tilanteeseen, enkä koskaan myöhemminkään.
Eihän kanatarhassakaan tapaa kolmensadan kanan keskellä vain yhtä
kukkoa herrastelemassa. Koetin toinnuttuani luikkia seinäviertä
pitkin paikoilleni puhujalavan seutuville, mutta seiniin nojaten
seisoi pönäkkä rivi Lottia toinen toisensa vieressä. Sinne
ei ollut menemistä. Täytyi astua pääkäytävää myöten vain. Ei
auttanut muu. Koetin tähystellä ympärilleni nähdäkseni jonkunkaan
juhliin hairahtuneen miehen. Silmäni eivät äkänneet ketään. Olin
auttamattomasti yksin kuin Paltamon vanhassa alttaritaulussa Judas Ischariot
naisten ympäröimänä. Eräässä tulisessa pätsissä.

Hiki otsallani istuuduin puhujalavan viereen ja ajattelin: voi minua
poloista poikaa! Kaikenlaiset ajatukset kiersivät aivoissani, sillä
sain tuntikaupalla odotella esiintymisvuoroani. Muun muassa ajattelin
viisasta kuningas Salomonivainajaa, jolla oli 700 aviovaimoa ja 300
kotiapulaista eli sivuvaimoa. Eikö hänenkin päätään lienee huimannut
niinkuin nyt minun. Ehkä sentään sellaiseenkin tottuisi, kun joka
päivä joutuisi sitä harjoittelemaan.

Kovin olivat nämä Lotat komeita ja ryhdikkäitä. Se lottapukukin sopi
heille niin mainiosti. He olivat kuin valkyyriat ainakin ja näiden
tavoin myös haavoittuneitten sotilaitten hoivaajia. Valkyyriahan
merkitseekin ”kaatuneen sotilaan korjaaja”.

Kaikkien Lottien julkisivu aaltoili kuin Atlantin laineet, niin
että minussa alkoi tuntua merikivun oireita. Enhän minä ennen ollut
tiennyt, että minä todellakin olin niin kaino, ujo ja saamaton
naisten seuroissa. Mutta nyt oli naisten luku niin ylivoimainen.
Siinä kait piili häkellykseni syy.

Jokseenkin tunnin verran istuin ainoana uroksena tässä komeitten
naisten seurassa, kunnes saapui toinen uros sisään, kenraali Lauri Malmberg
. Nyt palasi rohkeus minunkin ruumiiseeni, ja merikivun
oireet hävisivät.

Istuin ja kuuntelin puheita. Pääsin vähän selville tästä mainiosta
yhdistyksestä. Kunnioitukseni sitä kohtaan kasvoi jokaisen puheen
jälkeen. Itse en onnistunut puheessani. Häpeän vieläkin sitä. Minä
näet hairahduin kertomaan, että olin nähnyt nuoren Lotan istuvan
moottoripyörän lemmenlullassa, jota yhtä nuori suojeluskuntalainen
ohjasi. Taisin puhua vähän sivu mennen lemmestäkin. Tajuan nyt, että
se kohta puheessani oli perin sopimatonta. Tiedän, että maallinen
lempi ei ollenkaan kuulu Lottien ohjelmaan, että se päinvastoin
on pannaan julistettu, mutta sen sijaan Lottien päätarkoitus on
kasvattaa ja kehittää luomakunnan kauneinta, jalointa ja pyhintä
tunnetta.

ÄIDINRAKKAUTTA.

Sanoin sitä luomakunnan pyhimmäksi tunteeksi. Enkä minä
ole ainoa, joka sitä väitän. Jo Apostoli Paavali laulaa
ylistysvirttä rakkaudelle, joka kaikki kärsii, kuuluisassa
Korinttolaisepistolassaan. Se on Paavalin korkein veisu. Aina sitä
lukiessani ajattelen, että hän rakkaudella tarkoittaa juuri äidin
rakkautta, sillä ei mies koskaan kykene osoittamaan rakkautta
turvatonta kohtaan niin suurenmoisella tavalla kuin äiti lastaan
kohtaan. Tai niinkuin nainen holhottavaansa kohtaan, vaikka hän ei
olisikaan äiti. Hän ei anna tuulen viedä turvatonta eikä ahavaisen
armotonta, vaan antaa vaikka henkensä sen edestä, jota hän on
joutunut hoivaamaan. Sitä samaa ylistystä Runebergkin laulaa, kun hän
antaa Lotta Svärdinsä vaalia turvatonta, köyhää sotilasta, vennon
vierasta nuorukaista. Runebergin runo Lotta Svärd on sekin juuri
äidinrakkauden korkea veisu. Kun nainen näkee edessään syvästi
kärsivän olennon, pulpahtaa hänessä esille tuo jumalista lähtenyt
tunne, että nyt hänen on käytävä auttamaan ja tuskia lieventämään.
Se siveellinen tunne, mikä syvällekin langenneessa naisessa viimeksi
sammuu, on äitiyden pyhä tunne.

Sattui Helsingissä tuonoin tapaus, joka sen selvästi todistaa.
Asui muutamassa mörskässä laitakaupungilla nainen, elätti itsensä
ja poikansa viinatrokarina. Äiti ryyppäsi, poika ryyppäsi. Poika
tappoi jo 17 vuotiaana miehen. Istui linnaa vuotensa ja palasi äidin
luo. Jatkettiin juopottelua. Vanhalla äidillä oli sulhanen, joka
myöskin joi. Suuttuivat kerrankin poika, sulhanen ja äiti toisiinsa
viinapöydän ääressä. Poika karkasi sulhasen kimppuun. Äiti tuli
väliin, mutta poika tappoi sulhasen ja viilsi puukollaan äitinsä
pahanpäiväiseksi.

Oikeudessa äiti kiven kovaan kielsi, ettei poikansa olisi silponut
häntä. Sen olivat vieraat miehet tehneet. Vaikka hänelle sanottiin,
että poika oli tunnustanut kaikki, tunnustanut puukolla silponeensa
äitiään, äiti pysyi kiihkeästi todistuksessaan, että sen olivat
muut miehet tehneet eikä hänen oma poikansa. — Äitiyden tunnetta
ei mikään järki sido. Se on kaiken järkeilemisen yläpuolella. Se on
tunnetta, joka uhmaa kuolemaakin. Kaikki siveyslait vaikenevat sen
edessä. Se on korkeampaa kuin kaikki järkeileminen, se on pyhempää
kuin kaikki siveys. Sen huippukohta on oman henkensä uhraaminen.

Sama laki, joka ihmisäitiä velvoittaa, sama laki komentaa myöskin
eläinkuntaa. — Oli minulla kerran nuori nallikissa, pieni ja
siro kuin nukkekissa. Arka se oli aivan naurettavuuteen saakka.
Jos rapsauksen kuuli, se viivana karkasi kivijalan aukosta sisään
ja silmät kiiluivat siellä aukossa vielä tuntikaupoilla. Mahtui
raosta sisään siitä, mistä rottakin. — Sattuipa niin, että hänestä
luonnonlain mukaan tuli emo. Kahden pienen, mustan poikasen emo. Ja
samassa hänestä tuli kaikkea pelkäämätön naarasolento. Tuli kerran
kaksi metsämiestä pihaan kahden suuren koiransa kera. Kun pikkarainen
emä huomasi nämä hurtat, karkasi se kuin tiikeri piilopaikastaan,
jossa poikaset kaikessa turvassa koirilta imeksivät emäänsä, ja
hyökkäsi koiria kohti karvat pystyssä ja häntä paksuna. Minä karkasin
kissaani kiinni, vein sen sisälle turvaan. Jos se olisi päässyt
koirien ylettyville, olisi yksi koiran hampaiden loksaus tehnyt lopun
mustasta pikku emästä.

Miksi se karkasi piilopaikastaan? Eihän poikasia eikä sitä itseään
mikään vaara uhannut. — Se oli vain sitä äitiyden tunteen
jumalallista järjettömyyttä.

Kerron toisenkin tapauksen eläinmaailmasta.

Asuin eräänä kesänä Säämingin Tolvaniemen luonnonihanassa talossa.
Talo oli pitkän, soukan lahden pohjukassa. Jyrkät kalliot kaarsivat
lahden toista rantaa. Souteli siellä lahdessa harvinainen vesilintu,
pikku-uikku, pikkusilkkisorsa (Podiceps minor). Kovin korea lintu.
Minä, barbaari, halu sin saada tämän linnun munia. Hain kauan pesää
ruohikosta, vihdoin sen löysin. Otin munat taiteeni ja hävitin pesän.

Mutta minua kohtasi ankara kosto. Joka ilta siinä klo 7:n iltaa paikkeilla
tulivat molemmat silkkisorsat ulos ruohikosta, soutivat lahteen,
asettuivat nokat vastatusten ja itkivät, itkivät katkerasti, itkivät
kauan. Korkea kallioranta kiidätti heidän itkunsa minun korviini.
Omatunto soimasi minua, heidän itkunsa viilsi sydäntäni. En sitä
monta jaksanut sietää, pakenin aina illaksi kauas talosta
metsään päästäkseni kuulemasta lintujen vaikerruksia.

Jospa pikku-uikut olisivat käyttäneet vähäistä järkeään ja olleet
itsekkäitä, olisivat ne tietysti olleet iloisia siitä, että pääsivät
vapaiksi poikastensa hoitamisesta ja ravitsemisesta. Mutta äitiyden
ja isyyden epäitsekäs tunne heitä katkerasti vaivasi. Itkikö isäkin?
Kait hänkin itki, koska niin nokakkain vaimonsa kanssa voihki.
Molemmat surivat sitä, etteivät saaneet sinä kesänä kanneksia
poikasiaan siipiensä alla, niinkuin kaikilla uikkulinnuilla on tapana
tehdä poikastensa synnyttyä.

Paljon olisi samanlaisia esimerkkejä eläinkunnasta kerrottavana,
mutta siirryn nyt kertomaan naisissa ylimalkaan piilevistä äitiyden
tunteista. He olivat aito Lottia, vaikka eivät kuuluneekaan Lotta Svärd-yhdistykseen
.

Ajoin kerran pyörälläni tietä pitkin, kun näin maantiellä pienen
pojan, noin nelivuotiaan, venyvän hiekassa ja itkevän ääneen. Samalla
näin, että parista läheisestä mökistä naiset riensivät maantielle.
Ajomiehen rattaat olivat kolhaisseet pikku pojua, niin että hän
vaikeroi verta vuotavana siinä maantien hiekassa. Naiset juoksivat
pojun luo ja toinen sanoi toiselle:

— Mää sinä hakemaan puhasta vettä lähteestä. Minä juoksen hakemaan
vennäänsaippuata. Kahtokee työ sillä aikoo tuota poikoo!

Minä otin pojun syliini ja koetin lohduttaa häntä. Vanhat naiset
juoksivat niin, että hameet hulmusivat. Palasivat kohta pojan luo,
ja nytkös alkoi pesu vennäänsaippualla ja läheveellä. Suudella
mokkasivat poikaa poskille ja lepertelivät hänelle kaikenlaisia
viihdyttävä sanoja. Kohta oli poika pesty puhtaaksi verestä, ja
molemmat naiset läksivät kantamaan häntä mökkiinsä.

Tuli siihen eräs naapurin mies, jolta sain tietää, että poika oli
erään naisen löytölapsi, joka nainen asui kolmannessa mökissä. Kysyin
mieheltä, miksi naiset eivät vieneet poikaa äitinsä mökkiin.

— Eivät uskalla männä siihen mökkiin. Nämä naiset ovat kovia
juoruakkoja, ovat haukkuneet pojan äitiä, kun hänen pojallaan ei ole
issee. Eivät uskalla männä äiin luo, eikä se äitkään ole kotosalla.
Työssä on taidoissa.

Niin, naiset olivat äidin verivihollisia, mutta kun näkivät hänen
poikansa verissään, nousi äitiyden tunne turvatonta kohtaan niin
väkevästi, etteivät tienneet, miten he pojan ympärillä häärisivät.

Tekivätkö he sovinnon äidin kanssa tämän tapauksen jälkeen, sitä
en tiedä. Ei nainen rakasta toistaan, mutta turvattomia lapsia he
rakastavat sitä kiihkeämmin. Ei kissakaan suvaitse koiraemää, mutta
hänen pentujaan se imettää itsensä aivan kuiville.

Albert Edelfeltin piirtämissä Vänrikki Stoolin kuvissa nähdään
Lotta Svärd nuorena tyttönä ja nähdään myös vanhana vaimona
hoitamassa haavoittunutta sotilasta. Olen nähnyt tämän vanhan Lotan
ilmielävänäkin maailman kylillä. Aivan hämmästyttävän samannäköisen
elävän vaimon. Ja aivan samanlaisessa toimessa kuin Lotta Svärdkin.

Asuin täysihoitolassa aivan lähellä erästä laivalaituria. Kivenheiton
päässä vain. Eräänä päivänä, kun laiva laski laituriin, kannettiin
laivasta hyvin pahoin haavoittunutta keski-ikäistä naista. Hänet oli
lyöty teräaseilla aivan pahan päiväiseksi. Sen olivat laivamiehet
tehneet. Se saatiin heti tietää ja syy pahoinpitelemiseen selvisi
myöskin pian. Nainen oli viinatrokari, joka juotti laivamiehet
humalaan, ja humalapäissään olivat laivamiehet rusikoineet naista.

Nainen laskettiin halkoliiterin lattialle lastujen päälle.
Laivamiehet palasivat laivaansa ja laiva lähti liikkeelle. Silloin
ilmestyi sairaanhoitajaksi Manta niminen aviovaimo, lapseton nainen.
Hänen äitiyden vaistonsa olivat syttyneet ilmiliekkiin. Hän istuutui
haavoittuneen viereen lastukolle, otti onnettoman pään polvilleen
ja oli valmis puolustamaan häntä vaikka itse pääpaholaista vastaan.
Aikamoinen ihmisjoukko oli kerääntynyt naisraukan ympärille.
Harvoinpa saakaan nähdä viheliäisempää naisolentoa kuin oli tämä
veren tahraama nainen. Laiha, kurttuinen, vaatteet revittynä ja tukka
hapsinhajallaan. Arveluja ja pistopuheita singottiin ihmisjoukosta.
Yksikin sanoi:

— Viinallehan se tulee ihan tännekin asti.

— Vai viinalle, vai viinalle! Niinkuin minä en viinan hajua
tuntisi, minullakin kun on juoppo mies, sanoi Manta. Hänen vanha
miehensä seisoi siinä joukossa ja kun kuuli vaimonsa haukkuvan
häntä juopoksi, lähti hitaasti kömpimään tiehensä koko sakista. Ei
häntä kukaan ollut kuullut juopoksi mainittavan. Mutta Manta uhrasi
miehensä maineen tämän hoidokkinsa puolustukseksi. Tässä taas ilmeni
äitiyden järjenjuoksu ja totuuden puute, kun avutonta ihmistä oli
puolustettava. Hetken perästä toinen tokaisi:

— Eikö liene huono nainen tuolta järven takaa.

Manta huudahti:

— Huonoko nainen, vai huono nainen! Kihlattu morsian, kihlattu
morsian!

Samalla hän nosti naisen luisen käsivarren korkealle ilmaan, ja
eräästä sormesta näkyikin kehno messinkinen sormus. En toden totta
koskaan ole nähnyt morsianta niin surkeassa tilassa, niin raihnaista,
niin likaista, niin veristä kuin oli tämä Mantan morsian. Juuri
silloin kun Manta nosti kurjan kättä ilmaan, oli hänen ilmeensä yhtä
hellä, kuin Edelfeltin Lotta Svärdin. Kaikki yhä jatkuvat ivapuheet
Manta korkealla äänellä ja salaman nopeudella nakkasi takaisin ja
teki tuntemattomasta naisesta kerrassaan pyhän enkelin.

Kun ivapuheista ei loppua tullut, nostatti Manta potilaansa saunaan
ja jäi häntä valvomaan koko yöksi. Lääkärin hän haetti seuraavana päivänä
ja morsianta hoidettiin saunassa kokonainen viikko. Ei kukaan
päässyt häntä katsomaan, ei sittenkään, kun tämä oli selvinnyt
humalastaan ja haavat oli pesty puhtaiksi. Ei kukaan saanut nähdä
häntä edes silloin, kun hän poistui laivassa järvien taa. Manta piti
äidillistä huolta turvattomasta naisesta.

Tuota Edelfeltin Lotta Svärdin ilmettä olen aina hakenut ollessani
Lottien juhlissa Mankalassa, Laatokan takana, Pitkärannassa, Saaren kartanon kansanpuistossa
ja Ivalon Lapissa. Olen joka paikassa ollut
sen huomaavinani. Ei Lotta-emäntä katsele tilaajaa ammattitarjoilijan
välinpitämättömällä, kylmällä silmäyksellä, hän hymyilee tarjotessaan
aivan kuin emäntä vierailleen. Se luo kodikkuuden leiman koko
juhliin. Tuntee olevansa vierailulla eikä juhlissa.

Kun nyt sitten valtakunnat taas aloittavat, totuttuun tapaansa,
maailmansodan, kun tuhannet miehet marssivat taisteluun, mitä silloin
meidän Lottamme tekevät? Tietysti he silloin, kaikki nuo 50,000
Lottaa ryntäävät esille kodeistaan, hakeutuvat rintamalle kukin
määrättyyn paikkaansa ja rupeavat hymyilemään silvotuille sotilaille,
syöttävät ja juottavat heitä ja silittelevät heidän päitään äidin
pehmeällä kädellä. Kysyin kerran eräältä johtaja-Lotalta:

— Luuletteko, että nuo teidän Lottanne uskaltavat lähteä
kuulasateeseen?

— Varmasti moni heistä on pelkäämättömämpi kuin mikä mies tahansa.
Uljaampi kuin moni mies.

Näin minäkin luulen. Ajattelen nimittäin sitä pientä mustaa
kissaemää, joka mistään välittämättä syöksyi suoraa päätä surman
suuhun.

Kaikki tiedämme, että Rooman katolilaiset eivät päässeet rauhaan
siitä tunnelmastaan, että taivaassa oli kolkko olla ilman yhtään
hallitsevaa naisolentoa. He kaipasivat äidin rakasta hymyä
taivaallisilla tanhuilla. Kaikilla meillä miehillä on alitajunnassa
piilemässä muisto siitä, että äiti on meitä pessyt, meille
jokeltanut, meitä syöttänyt. Näin väittävät psykologit. Taivaissa
taas vallitsi pelkkä isäntävalta. Vähitellen sitten syntyi taru
siitä, että Neitsyt Maaria on korotettu taivaan ruhtinattareksi
nimellä Pyhä Äiti, (latinaksi Sancta Maria). Sen tähden Neitsyt Maaria
aina kuvataan lapsen kanssa ja äidillinen hymy kasvoillaan.
Ihmeenä kerrotaan, että moni Neitsyt Maarian kuva on hymyillyt
tuskaiselle, rukoilevalle miehelle. Sellaisia hymyileviä Maarian
kuvia on paljon katolisissa maissa, kiihkeän palvonnan esineinä.

Aivan varmasti moni Lotta tulee äidillisellä hymyllään lieventämään
kuolevan soturin viimeisiä hetkiä. He näkevät hymyilevässä Lotassa
rakkaan äitinsä kuvan. Ja keskiaikaisten kuolevien ritarien tavoin he
huokaavat:

”Mater amata
Ora, ora pro nobis.”

(Äiti rakas, rukoile, rakoile puolestamme.)