KERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.

Muutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli
jättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli
keräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen
summa supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä
voittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin,
että väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta
ja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää
tyhjempi tulos, että ”kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja
ostetuksi”.

Tällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat
sanoneet heti suoraan, ett’ei tule mitään, mutta siihen sijaan
arveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan,
että ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän
olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden
asemesta pienenkään lisäyksen listalleen.

Väliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan
jotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat
arvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.

Laulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava
maisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli
lähettänyt kirjeen, ett’ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä
selkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli,
että samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa
yksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett’ei ne ole oikein
hyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja
soutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla.
Laulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin
ylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita
alkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän.
”Jos saan luvan kysyä, onko herra...”. Niin se pitää olla, eikä että
”tekö sitä olette”.

Taloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.

— Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan
sanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.

Ihmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja
koputti ovelle ennen huoneeseen astumista.

— Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.

Laulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan
taitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra
ehätti kysymään mikä asia.

— Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä... täytyi Laulaisen
alottaa aivan valmistuksetta.

— Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se
minulle taikka...

— Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se... sen niminen?

— Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko
tähän vastattava, taikka muuta...

— En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä
esitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten
opettaja.

— Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.

Hän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan.
Laulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi,
että toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta
oli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden
suojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan
tasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.

Maisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen
oli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin
juro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta
sitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa.
Kirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun
päästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:

— Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.

— Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä vuotena
kierrellyt.

— Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat
lainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.

— Luulenpa nekin tuntevani.

— Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka
meiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa
kylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme
vaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.

Laulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili
kuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta.
Kokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja,
millaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen
innostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo
vetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa
oleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen
huomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina
väliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto
hiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen
että se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun
siihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään
lintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän
varovammin.

Kun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli
toinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän
ohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta
herrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä
ylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin
Laulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen
kesää viettämään.

— Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja
perehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja
kasvojen liikkeitä sanojensa apuna.

Laulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin
tarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:

— Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli
päätänsä.

— Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja
siellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo,
eikä sisämaa.

— Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti
Laulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot
rannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli
lammit.

Hän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä
rantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen.
Kuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana
säilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat
lumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen ”huippukin”,
jonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.

— Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän
noin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat
sentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat
ihmiset.

— Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää
luento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun
kyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka
näille voi pitää luento Runebergistä.

— Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä,
tunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät
luentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa
täyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin
kouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.

— Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä
tutustua. Mikä sen kylän oli nimi?

— Leppämäen kylä.

Herra kirjoitti nimen taskukirjaansa.

— Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.

— Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä
jalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.

— Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi
Laulainen.

— En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta
ilman että olla siellä.

— Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen
tilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.

— Jaa’a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi
lyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi markkasen
.

Laulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli
ihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero.
Sepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli
ensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.

Hän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.

— Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.

Laulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää.
Hän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä
hauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän
selitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:

— Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat
menevät vieraan osakunnan juhlaan?

— Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg
on vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett’ei kärsi tulla suomenkieliseen
juhlaan.

— Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.

— Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.

Laulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut.
Ystävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa
muistossa ja hän päätti puolustaa.

— Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja
luentojen pitämisestä?

— Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä
vaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että
he ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.

Laulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:

— Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää
olevan aivan eri mielipiteet?

— Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano
kannattavan valmistaa yhdelle miehelle.

Laulaista nauratti.

— Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin
mukaantuvat.

— Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on
kaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki
asiat paremmin kuin muut, ett’ei hänen kanssaan voi pitemmältä
keskustella.

— Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei
ollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.

He kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri
kääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään
tuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa
maisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin
kohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän
varmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.