Omistettu rouva Aurora Aspegrenille
HENKILÖT
Väinö Aironen Arvelin, nuori ylioppilas.
Herra, hänen setänsä.
Pellonpää, talon isäntä.
Näyttämö: hyvin sisustettu huone, ovi perällä oikealla. Vasemmalla
vuode-uutimet.
1:nen kohtaus.
Aironen (yksin).
Aironen (Kävelee lattialla edes takaisin, kädet seljän takana,
käsissä vihko. Jupisee itsekseen.) ”Oi, hyvä herra, oi! Niin ei se
käydä saa, niin ei se käydä voi! Kas kuinka” — — (Ääneen.) Mutta se
nyt on merkillistä, ett’en saa tuota päähäni, ja huomenna pitäisi vaan
astua yleisön eteen! Helkkariinko se muisti minulta on mennyt! Kuinkas
se nyt taas olikaan: ”Oi, hyvä herra, oi” — — Ja sitä paitsi, en minä
saata ymmärtää, miksikä tällainen tytön rooli juuri minulle
työnnettiin! Hyväntahtoinen mieshän se on, tohtori Bergbom, kun sallii
minun nyt jo toista kertaa esiintyä koetteeksi Suomalaisen Teaaterin
näyttämöllä. Mutta miksikä juuri tyttönä eikä luutnanttina, niinkuin
viime kerralla? Niin, sanoi hän, teissä on niin paljo hentoutta, ja te
voitte saada äänenne sekä miehekkääksi että naiselliseksi, ja sitä
paitsi teidän hento ruumiinrakennuksenne j.n.e., j.n.e. Minua harmittaa
vähän nuo ”hennot” ja ”naiselliset”. Minä voin saada ala-e:n milloin
hyvänsä. (Laulaa.) La-la-la-la... no niin, nyt tosin en sitä saa, mutta
kyllä minä sen tavallisesti saan. (Katselee itseään.) Ja lienenkö minä
vainenkaan niin akkamainen? —. Ja päälle päätteeksi täytyi vielä ajaa
viikset pois! — Haa! Minä tahtoisin jotain tragillista, jotain
Hamletia, jotain Macbethia! Minä panisin koko teaterin säpsähtämään.
(Deklamoi:)
Tule henkiin jälleen
Ja korpehen mua vaadi miekkasille,
Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks
Mua silloin hauku. Pois sa hirmuhaamu!
Pois, tyhjä ilve!
(Pellonpää tulee peräovesta.)
2:nen kohtaus.
Aironen. Pellonpää.
Pellonpää. Vai ilive vainen! Sapperment! Min’ oun hyvä mies, ja hyvä
se on mulla se mielennii loatu, mutta elekeehän...
Aironen. Tekös siinä olittekin, herra Pellonpää? Minä olin
näyttelevinäni Macbethia, ja te tulitte verrattoman sopivaan aikaan.
Nyt näyttelemme yhdessä! Minä olen Macbeth, ja te olette Banquo.
Pellonpää. Jaa minäkö?
Aironen. Te olette Banquo.
Pellonpää. Mikä peiakkaan Pankko?
Aironen. Oikeastaan te ette enää ole itse Banquo, vaan
(salaperäisesti) Banquon haamu, sillä itse olette te jo kuollut,
murhattu, mur-hat-tu salakavalalla tavalla.
Pellonpää. Jaa minäkö? Mutta...
Aironen. Kas niin, ei mitään muttaa. Te olette nyt se Banquo, jonka
minä vasta eilen illalla murhasin.
Pellonpää. Äläst’ ny, sanoi Porilainen. Mutta kuulkeehan nyt,
majisteri! En minä ou tullunna tänne tijaatteria pelloomaan, vaan tahon
teille sanoa, jotta... sapperment!
Aironen. Niin, niin, minä tiedän varsin hyvin, mitä te läksitte
sanomaan. Sapperment! Mutta tehkää nyt mielikseni; näytelkäämme yhdessä
vähäsen vain, hyvin pikkuruisen. (Pyytäen.) Hyvä herra Pellonpää!
Ruvetkaa nyt Banquoksi ja (hiljalleen pakottaen häntä tuolin luokse)
käykää tuohon tuolin taakse kykkysillenne, tuohon noin. Olettehan te
aina niin hyvä...
Pellonpää. No, hyvä se on mulla se mielennii loatu. Sapperment! Mutta
mittees minä tuonne tuolin taakse?
Aironen. Sen saatte pian nähdä. No käykää jo toki, hyvä ihminen,
kykkysillenne! (Painaa hänet alas.) Olkaa siellä nyt hyvin hiljaa ja
kun minä sanon
Niin, onneks olkoon
Hänen ja kaikkein!
silloin nouskaa sieltä verkalleen ja katsokaa minuun, niinkuin kuollut
katsoo.
Pellonpää (tuolin takana). Jaa kuollutko? Eihän ne vainoot mitä kaho.
Aironen. Mutta haamut katsovat, ja te olette juuri haamu.
Pellonpää. Jaa minäkö?
Aironen (yhä kiivastuen). No mutta olkaa, hyvä ystävä, nyt ääneti ja
kuunnelkaa!
Pellonpää (tuolin takana). Kyllä teä nyt on sitä vihon viimeistä,
mutta kun neät se mielenloatu... niin minkäs sillen nyt soa? (Istahtaa
lattialle.) Äh-häh!
Aironen (kuin edellä). Vaiti nyt!
Pellonpää. Ols vai ny, sanoi Porilainen.
Aironen (kuin edellä). Nyt se alkaa. (Deklamoi:)
Hoi, viinaa, sarkka täyteen!
Nyt koko seuran...
Pellonpää (kurkistaen tuolin takaa). Kuulkees, majisteri, elekee
panna pahaksi...
Aironen (itsekseen.) Tuo mies on kauhea. (Ääneen.) Mitä hittoja te
nyt siellä vielä?
Pellonpää. Sitä minä voan, jotta sill’aikoo kuin työ siellä soarnata
poasuatte, niin mittees, jos tässä näinikkään joutessaan panis
piippuun?
Aironen (itsekseen). Kyllä tuo mies tekee minut vielä hulluksi.
(Ääneen.) Polttakaa, polttakaa ja (itsekseen) pakahtukaa.
Pellonpää (vetää piipun taskustaan). Vot niin, sanoi ryssä.
Aironen. (Deklamoi:)
Hoi, viinaa, sarkka täyteen! —
Nyt koko seuran terveydeksi juon,
Ja ystävämme Banquon...
Pellonpää. Se olen minä, neät-sä.
Aironen (jatkaa)....
jota kaipaan.
Josp’ olis tässä hän!...
Pellonpää (tulee tuolin takaa esille)
Aironen (tuskissaan). Ei vielä, ei vielä!
Pellonpää. Oisiikohan teällä tulitikkuja? Ei neät sattuna völjyyn. Se
meijän mamma se aina kävvöö ja koplottelloo kaikki tikut taskuloista.
Kas, tuossahan niitä töskyjä onnii. (Tarkastelee.) Jaa, neä on niitä
alastarolaisia.
Aironen (vaipuu epätoivoisena nojatuoliin, seljin Pellonpäähän,
itsekseen). Ellei tuo mies vielä tänä päivänä vie minua Lapinlahteen,
niin se on ihme ja kumma.
Pellonpää (on sillä välin asettunut tuolin taakse lattialle). No nyt
kelepoo pelata kometiijoo. Alakakee voan. (Äänettömyyttä.) No? (Samoin)
No!? Mittees työ siellä kuhnailetta? Elekee viivytellä! (Kurkistaa
tuolin takaa.) Ettekös työ pellookkaa?
Aironen (masentuneena). En.
Pellonpää. Mikääst o? sanoi Porilainen.
Aironen. Te olette mahdoton.
Pellonpää. Jaa minäkö?
Aironen. Te juuri.
Ääni (ulkoa). Hiskias!
Pellonpää (kiireesti esille). Voi hiivatti! Muija huutaa
hoilottelloo. Ja minä teällä... Kuulkees nyt, hyvä majisteri, nyt minun
pittää teille sannoo, jotta, jolletta työ jo tännään maksa, niin...
Aironen ... niin te ajatte minut pois. Niinhän te teette?
Pellonpää. Elekee ottoo leikiks. Niin minä justiisa teennii.
Sapperment!
Aironen. Sitähän te olette sanoneet jo sata kertaa. Miks’ette tee
sitä? Ajatelkaas toki tuota hirmuista laitaa, — kak-si-sa-taa markkaa
on teillä saamista minulta! Voi hirmuista summaa kuitenkin! Te olette
niin köyhä; ette voi odottaa. Teidän täytyy rummuttaa maailmalle, että
se ja se ylioppilas on semmoinen ja semmoinen lurjus. Te näette miehen
(yhä innostuen), joka rakastaa taidetta, — joka jumaloi sitä, ja jonka
setä ei sallisi hänen lukea muuta kuin lain-oppia. Te näette miehen,
joka käy jaloa polkua, miehen, joka uhraa kaiken voimansa isänmaan
alttarille. Ja tuo mies pitää teidän masentaa, saattaa huutoon, sillä
hän ei ole maksanut teille (ylenkatseella) kah-ta-sa-taa markkaa. Te
joudutte kurjuuteen, mieron tielle. Te pelkäätte, ett’ei moista summaa
teille milloinkaan makseta. Haa, menkää, ylevä ystävä; kiiruhtakaa
täyttämään jalo päätöksenne!
Pellonpää (joka on osoittanut lauhtuvansa sitä myöten kuin A:n pathos
on kasvanut). Elekeehän nyt tokkiisa, hyvä majisteri! (Itsekseen.)
Peijakkaan kelepo poika, vaikka vähäsen huolimaton. (Ääneen.) Enhän
minä nyt sitä niin juluman pahasti meinannakkaan. Ja (tuttavallisesti)
neättehän, enhän minä oikiistaan niinkuin ihe, mutta se muijahan se
aina nalakuttelloo: mäne sinä, sannoo, ja voaji sinä, sannoo. Elekee
nyt suuttua! Enhän minä tuota niinkuin eppäile, jott’ei sitä velekoo
joskus saisi.
Aironen. Joskus? Te voitte saada piankin, sillä setä tulee kaupunkiin
näinä päivinä.
Pellonpää. Setäkö?
Aironen. Niin kirjoittivat minulle hyvät ystävät maalta.
Pellonpää. No sitten en minä ennää puhu sannookaan. Eikä se
muijakaan...
Ääni (ulkoa). Hiskias!
Pellonpää (huutaa ulos). Elähän uluvo! Sapperment! (A:lle.) Vai tulee
setä! Mutta kuulkeehan, majisteri! Mitteehän se setä sannoo, kun
kuuloo, jotta työ toassiisa pellootte tijaatteria, ja huomennahan työ
toas pellootte?
Aironen. Mitäkö sanoo? Hm!
Pellonpää. Setähän se teitä kyllä rakastaa, mutta antaa palttua
tijaatterille, ja jos työ niinkuin liian kauan outte ihepäinen, niin...
Aironen. Niin?
Pellonpää. Niin kuinhan ei voan hylykäis teitä, iheppäinen kun on
heännii. Outtakos työ oatellunna sittäi asijoo?
Aironen. Minä olen ajatellut vaan yhtä asiaa.
Pellonpää. No, mittee niin?
Aironen. Sitä, että menen teaateriin, sillä näyttelijäksi minulla on
taipumusta eikä suinkaan kuivaksi lain-oppineeksi. Ja jos niinkin
kävisi, että setä minut hylkää, niin...
Pellonpää. No?!
Aironen. Menen sittenkin.
Pellonpää. Pirä pääll’ joka sääll’, sanoi Porilainen.
Aironen. Setä kuuluu tulevan kaupunkiin tutkistelemaan asiata perin
pohjin, ja toivoakseni käy kaikki vielä hyvin. Kunhan ei vaan tulisi
tänään eikä huomenna; muutoin hän kenties kieltäisi, ja minähän olen jo
luvannut esiintyä huomenna.
Pellonpää. Elekee pahaksi panna. Mikäs työ huomenna outte niinkuin
olevinanna?
Aironen. Minä esiinnyn tyttönä.
Pellonpää. Tyttönä! Sapperment! Jopa ois tuokii sommoo nähä! Tyttönä!
Hi-hi-hi!
Aironen. Herra Pellonpää! Tiedättenkös mitä?
Pellonpää. Jaa minäkö?
Aironen. Minä panen paikalla tytön vaatteet päälleni ja lausun
muutaman repliikin. Te saatte sanoa sitten, missä minä en ole oikein
akkamainen.
Pellonpää. No se käy loatuun. Replakoista en minä varsissakkaan
ymmärrä mit’ikkään, mutta akkaväestä minulla on helekkunanmoinen
tolokku. Sapperment!
Aironen. Malttakaa sitten hetkinen!
(Menee uutimien taa.)
Pellonpää (käy pitkälleen sohvalle. Itsekseen). No poikoo sit’ on
tuossai. Sapperment! Tijaatteri se voan peässä pyörii; luvuista ei
puhettakkaan. Ja mittees helssinkiä hyö sitä poikoo estelöövätkään
mänemästä sinne, minne niinkuin oma halu vettää ja meininki pittää?
Minuttii, nyt yheks esmerkiks, isä vainoo pani reätälin oppiin, mutta
minäpäs otin ja karata hujautin ja läksinnii suutarin oppiin. Ja se oli
minulle onneksi se. Kyllähän se Heiskas-vainoo oli juluman kovvoo
miestä enissä, ja selekäännii pani poikoo ja vatkasi niinkuin ruoan
tapa siihen aikaan voati, mutta sälliks peästyäin, niin ei muuta kuin
herra Pellonpääks voan karahtieraili, ei ihmeekskään muuta kuin: herra
voan ja herra. No ja sitten se Heiskas-vainoo otti ja kuoli. Hm. Ja
puolen vuuvven peästä ottaa ja sannoo se Heiskaska minulle paukauttaa,
jotta mittees myö nyt tässä kursaillaan; tykkäämmähän myö toisistamma
sen verran ies, jotta eiköhän lähtä tästä pappilaan? Ja minä kun sanoa
hujautin, jotta no soromnoo, niin paikalla kaulaan muksahti ja
pappilaan sitä mäntiin.
Aironen (uutimien takaa). Sanoitteko te mitä, herra Pellonpää?
Pellonpää. Niin, sitähän minä tässä voan ihekseni hoastelen, jotta
mittee sitä immeistä mihinkään väkisin vettee jutistaa, niinkuin härkee
sarvista, niinkuin nyt teitäi siihen lain-oppiin. — On niitä meillä
Suomenmoassa muitennii noita hoikkakinttusia salakkoherroja;
velekasoappaat jalassa ja velekatakit peällä istutaan kökötettään
Kappelissa niin helekkunan ylypeinä ja sitä venskoo viskellään joka
puolelle. Ei siinä meikäläistä miestä tunnetakkaan. Mutta annas kuu
tulee pattiinia tarvis, niin silloinkos soitteloovat kuin huilulla:
herr mestar, herr mestar, herr Pellonpee, pesta ven, haar int pengar,
ventta liitte. Jos en minä oisi niin hyvä mies ja jos ei minulla se
mielennii loatu...
Aironen (uutimien takaa). Herra Pellonpää! Viskatkaa, olkaa hyvä,
sieltä pöydältä sininen rosetti. Mutta viskatkaa uutimien yli.
Pellonpää (nousee ähkien, viskaa). Jaa tämäkö?
Aironen (kuin edellä). Kiitos! Se juuri.
Pellonpää. Kuulkeehan, majisteri!
Aironen. No mitä nyt?
Pellonpää. Minä tässä meinoon, jotta jos niinkuin auttajoo
tarvihtisia, niin minä oisin tässä valamis kamarineihtyeksi.
Sapperment!
Aironen. Ei, ei, ette saa tulla, ei se sovi.
Pellonpää (itsekseen). Ujo on neät tuokii poikalapseksi. (Ääneen.) No
miten voan tykkeettä. Minä voan sen takia ihteäni tarjoilen, jotta olen
sellaiseen työhön tottuna. Se meijän muija näet kun on niin juluman
lihava, jotta tuskin omin voimisa keäntymään peäsöö, niin minä aina,
oamuin, illoin soan olla apuna. Ja on siinä nauhoo ja nyöriä sennii
seihtemee sorttia. Peästä teä ja sijo se, ja jos umpsolomuun sattuu
mänemään, niin — sapperment!
Aironen (tulee esiin tyttönä, niiaa). Hyvää päivää, herra Pellonpää!
Pellonpää. No seihtemän seppee! Outtako työ ihan ihe?
Aironen. Enkös kelpaa?
Pellonpää. No kyllä kelepootta, kyllä kelepootta! Ja niin helekutin
nätti tyttö kuin outtennii! Oleks nähny nätei flikoi? sanoi Porilainen.
Aironen. Ja nyt minä ensiksikin panen piippuun ja sitte saatte kuulla
ja katsella minua oikein tarkasti. (Panee piippuun ja sytyttää. Perällä
soitetaan.) Hyvät ihmiset! Siellä soitetaan! Kukahan kumma siellä
lienee? Kun ei vaan olisi räätäliltä lasku! Saas nähdä, tunteeko
opinpoika minua tässä puvussa! (Juoksee piippu kädessä avaamaan, ja
palajaa säikähtyneenä.) Taivas! Nyt on kaikki hukassa! Setä!
Pellonpää. Jaa mitä?
Aironen. Setä tuli!
Pellonpää. Ettäkö ihe setä?
Aironen. Hän juuri.
Pellonpää. Ja työ tuollaisena, tytön puvussa! Sapperment! Mitteehän
kometiijoo tästä nyt tulloo? Kun peäsis, kun peäsis. Nyt tästä vasta
parempi kometiia tulloo. Pal piree ja paree, sanoi Porilainen. Voi
sapperment! (Pois oikealta.)
3:s kohtaus.
Aironen. Arvelin.
Arvelin (tulee perältä). Kuulkaas, hyvä neiti! Minuakos te
säikähditte, vai miksikä te pakenette rehellisiä ihmisiä? Toinen tulee
koreasti, soittaa kelloa, hänelle avataan, mutta samassa, ikäänkuin
mörkö olisi nähty, juostaan pois. Hyvä, ett’ei salvattu oven väliin
tätä minun nenäkultaani!
Aironen (yhä piippu kädessä, hämillään, itsekseen). Mikähän minut
perii?
Arvelin. Kuulkaa minua toki, neitiseni! Vastatkaa minulle, asuuko
tässä majori Silén tai Selin, en muista varmaan, mutta jompikumpi?
Aironen (itsekseen.) Mitä on tehtävä? Setä ei tunne minua. Hän on
sitä paitsi likinäköinen. Hän on nähtävästi erehdyksessä tullut tänne.
Majori, jota hän hakee, asuu vastapäätä.
Arvelin (itsekseen). Olisikohan tyttö kuuro! (Ääneen, kovaa.) Asuuko
tässä majori Silén tai Selin, jompikumpi?
Aironen (itsekseen). Kävi nyt miten kävi! (Ääneen.) Kyllä, herra,
kyllä hän asuu tässä, mutta — suokaa anteeksi — hän asuu vastapäätä;
se tahtoo sanoa, kyllä hän asuu tässä, mutta — ymmärrättehän...
Arvelin, Lempo tuollaista ymmärtäköön, suokaa anteeksi! Hän asuu
tässä ja hän asuu vastapäätä ja hän asuu kumminkin tässä.
Aironen. Niin, katsokaa, kyllä hän asuu tässä, mutta...
Arvelin. Mutta ei ole kotona?
Aironen. Aivan niin. Hän ei ole kotona.
Arvelin. No se on selvää puhetta.
Aironen. Se on hyvin selvää. Hän läksi tästä senaatiin, viemään
kiireisiä asiakirjoja, semmoisia supliikeja, ymmärrättehän, supliikeja.
Arvelin. Sunnuntainako?
Aironen (itsekseen). Hiis! (Ääneen.) Ei juuri senaattiin, mutta
(takertuen) hän, näettekös, hän meni pois... tuota... niin... hän meni
pois... ymmärrättehän... pois kotoansa...
Arvelin. Kirkkoon luultavasti?
Aironen (kerkeästi). Niin juuri kirkkoon, juuri kirkkoon.
(Itsekseen.) Huh!
Arvelin (itsekseen). Tyttö näyttää olevan vähän hajamielinen, mutta
erinomaisen solakka, ja äänikin semmoinen sointuva. Paha vaan, että
silmälasini jäivät hotelliin. (Ääneen). Te olette luultavasti,
majorin...
Aironen. Niin juuri... hänen...
Arvelin. Hänen...
Aironen. Hänen...
Arvelin. Hänen ottotyttärensä.
Aironen. Aivan niin, hänen ottotyttärensä.
Arvelin. Täydellä valtakirjalla.
Aironen. Teillä on erinomainen arvaamisen lahja.
Arvelin (yhä ystävällisemmin). Ja siksi uskallatte olla vähän
vallaton.
Aironen. Mitä tarkoitatte?
Arvelin (osoittaen piippua Airosen kädessä). Minä tarkoitan tuota
piippua. Kaunis tyttö ja polttaa piippua — ai, ai, ai!
Aironen (itsekseen). Pakana! (Ääneen) Niin, katsokaa, minulla kivisti
hampaita.
Arvelin. Kuinka ikävätä! Mutta sallikaa, kaunis lapseni, minun istua
ja tehdä teille pari kysymystä.
Aironen. Olkaa niin hyvä. (Itsekseen.) Mitenkähän tämäkin leikki
loppunee?
Arvelin. Minä tulin vast’ikään maalta. Nimeni on Arvelin.
Aironen (hajamielisesti). Minä tiedän sen.
Arvelin. Kuinka? Tiedättekö nimeni?
Aironen (itsekseen). Ah! (Ääneen). Minä olin sanoa, että minun on
varsin hauskaa kohdata teitä.
Arvelin (itsekseen). Hän on erittäin, erittäin sievä. Minulla näette
olisi vähän asiaa majori Silénille tai Selinille, en muista varmaan
nimeä.
Aironen. Silénille. Teillä mahtaa olla hänelle hyvin tärkeitä
asioita.
Arvelin (häristäen sormellaan). Ei saisi olla noin utelias, kaunis
lapseni. (Nousee.) Enkä teille sanoisikaan sitä, ellette olisi (yrittää
nipistämään häntä leuasta) noin vallattoman näköinen. (Istuu.) Minulla,
näette, on veljenpoika Väinö, — hän on muuttanut sukunimensä
Airoseksi.
Aironen (hyvin kiihkeästi). Noo?
Arvelin. ”Noo?” Mitä se niin painava ”noo” tietää?
Aironen (tyyneesti). Ei mitään. Minä vaan muutoin sanoin; kun minulla
ei ole mitään erinomaista sanomista, niin minä sanon: noo!
Arvelin. Niin, minä aioin sanoa, että minulla on veljenpoika, Väinö Aironen,
kelpo nuorukainen, mutta...
Aironen. Väinö Aironen, niinkö hänen nimensä on?
Arvelin. Juuri niin.
Aironen. Ah, herra Arvelin! Sellaisia nuorukaisia on harvassa kuin
hän. Niin hyväsydämminen, niin jalomielinen! Ja kuinka hän rakastaa
isänmaataan ja suomalaista teaateria.
Arvelin. Mistä te hänet tunnette?
Aironen. Kuka ei häntä tuntisi? Hän on näytellyt suomalaisessa
teaterissa, ja koko kaupunki puhuu hänestä. Sitä paitsi käy hän välistä
majorin luona, ja on sattunut niin, että majori on ollut poissa, ja me
olemme silloin puhuneet yhtä ja toista. Välistä on hän kertonut minulle
sedästään ja...
Arvelin (kiihkeästi). Noo?
Aironen. ”Noo?” Mitä se niin painava ”noo” merkitsee?
Arvelin (itsekseen). Tuo tyttö on viehättävä. (Tyyneesti, ääneen.) Ei
mitään, muutoin vaan. Kun ei minulla ole mitään erittäin sanomista,
niin minä sanon: noo! Mutta olispa hupaista tietää, mitä tuollaisilla
pojan viikareilla olisi sanomista sedistänsä.
Aironen. Ah, herra! Hän kiittää ja ylistää setäänsä parhaaksi
ihmiseksi maan päällä. Yksi ainoa seikka se vaan huolestuttaa poika
parkaa.
Arvelin. Nimittäin?
Aironen. Väinö Airosen tekisi mieli päästä näyttelijäksi, mutta setä
kieltää.
Arvelin. Sama seikka se juuri minuakin painaa.
Aironen. Voi kuinka usein hän sanoo itkeneensä setänsä kovuutta! Ja
kumminkin rakastaa hän setäänsä niin paljon.
Arvelin (itsekseen, liikutettuna). Se kelpo poika!
Aironen. Enkä minä ymmärrä, miksikä te olette niin kova tässä yhdessä
asiassa, koska Väinöllä, minä tarkoitan herra Airosella, on siihen
halua ja taipumusta! Jos minä olisin setä, ja minun luokseni tulisi
veljeni poika (nojaten takaa Arvelinin olkapäähän) ja sanoisi: setä
kulta, laske minua teaateriin, — niin minä vaan en hennoisi kieltää.
Arvelin (itsekseen). Mutta tuo tyttö on erinomaisen sievä,
erinomaisen viehättävä. (Ääneen). Vai niin! Te arvelette siis, ett’ei
sedän pitäisi kieltää veljenpojalta mitään?
Aironen. Miksikä te kiellätte sitten?
Arvelin. Hm. Miksikö kiellän? Tiedättekös, kaunis lapseni: jos te
olisitte Väinö, en voisikaan kieltää.
Aironen. Miksikä juuri minulta?
Arvelin. Siksi, että te, että te pyydätte niin, niin förpiiskatun
viehättävästi. Mutta kaikissa tapauksissa minun täytyy neuvotella
asiasta muittenkin kanssa. Tuomari Tommila kehoitti minua käymään
täällä hänen ystävänsä, majori Sil... Sel...
Aironen. Silén...
Arvelin. Niin juuri, majori Selinin ja professori Raunion luona, ja
kosk’en tavannut majoria kotoa vaikka korvautuihan tuo vahinko
tuhatkertaisesti hänen viehättävän ottotyttärensä kohtaamisella, hm. —
niin aion nyt käydä puhuttelemassa professori Rauniota. Saattaisitteko
sanoa, missä hän asuu?
Aironen (itsekseen). Professori Raunionko luokse neuvoa kysymään,
hänen, joka ymmärtää teaaterista vielä vähemmin kuin setä?! Hm. Tähän
saakka on kaikki käynyt hyvin. Uskaltaisikohan?
Arvelin. Ette mahda tietää professori Raunion osoitetta?
Aironen (itsekseen). Olkoon menneeksi! Rohkea rokan syö. (Ääneen.)
Professori Raunionko? Vallan hyvin. Hän asuu tässä samassa talossa,
portista vasempaan, kolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Ettehän
unohda, herra Arvelin? Hän on tavattavissa neljännestunnin kuluttua?
Arvelin. Ken voisi unohtaa mitä te sanotte! Ja nyt — toivoakseni
näkemään asti! Pyydän sanomaan terveiseni majori Sil... Sel...
Selinille...
Aironen. Kiitos! Minä olen kertova hänelle, että täällä kävi muuan
ystävällinen herra...
Arvelin. Hm. Te olette liian hyvä.
Aironen. ... muuan ystävällinen herra, joka lasketteli leikkiä ja
nipisti minua poskesta.
Arvelin. No, no, no, no, kaunis lapseni. Ei semmoista tarvitse
kertoa. (Itsekseen.) Ihmeellisen sievä! (Ääneen.) Enhän minä voinut
olla nipistämättä, olette niin vallattoman näköinen.
Aironen. Niinhän se herra Aironenkin sanoo joka kerta kuin nipistelee
poskeani.
Arvelin. Mitä?! Uskaltaisiko se pojan viikari tehdä sellaista?
(Kiukussa.) Vai sellaista!
Aironen. Mutta onko se sitten niin vaarallista? Miksikä te niin
suututte tuohon kelpo nuorukaiseen?
Arvelin. Kelpo nuorukaiseen? Hänen pitää ollakin kelpo, sillä hänellä
on ollut silmäinsä edessä hyvä esimerkki sedässään. Jaa-a.
Aironen. Sitä minäkin. Herra Aironen osaa hienostellakin aivan kuin
te.
Arvelin (itsekseen). Tuo tyttö on peijakas. Täytyy lähteä pois,
muutoin hän pistää minut pussiin, ihan varmaan. (Ääneen.) Ja nyt,
hyvästi, kaunis lapseni!
Aironen (Etsii jotain lattialta.)
Arvelin. Mitä te etsitte?
Aironen. Nuppineula vaan putosi huivistani.
Arvelin. Vai nuppineula! No etsitäänpäs sitä yhdessä. (Ottaa
kiiruusti omasta huivistaan neulan.) Kas tässä se on. Sallikaa minun
pistää se kiinni.
(Kiinnittää neulan Airosen rosettiin.)
Aironen. Kiitos, herra Arvelin! Mutta mitenkä? Kultaneulanneko?
Arvelin (kiireesti). Minä pyydän, minä rukoilen, älkää pahoittako
mieltäni. Ottakaa tuo neula muistoksi vanhalta ukolta, joka teidän
seurassanne oli hetken nuorena jälleen. Se oli lyhyt ja kaunis hetki.
Ja nyt hyvästi! (Ottaa Airosta kädestä.) Niin, hyvästi! (Hämillään.)
Oikein totta, minä sanon, hyvästi!
Aironen. Herran haltuun, herra Arvelin!
Arvelin. Niin, voikaa hyvin, oikein hyvin!
(Suutelee äkisti Airosen kättä.)
Aironen. No mutta herra Arvelin!
Arvelin. Ts, ts!
(Kiiruhtaa perältä pois.)
Aironen (hänen jälkeensä). Älkää unohtako: portista vasempaan,
kolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Neljännestunnin kuluttua.
Arvelin. Kiitos, kiitos!
4:s kohtaus.
Aironen (yksin).
Aironen (itsekseen). Minä poloinen poika, mitä olenkaan uskaltanut!
Olen neuvonut sedän muka professori Raunion luokse; se on: tähän samaan
huoneesen, johon on kaksi käytävää. Saan siis olla nyt professorinakin.
Mutta... teenköhän minä oikein, kun tällä tavalla narraan vanhaa
setää? — Niin, mutta enhän minä muutenkaan voi osoittaa hänelle
näyttelijä-lahjojani. Kun komedia on lopussa, pyydän häneltä anteeksi,
ja saahan hän sittenkin mennä neuvoja kysymään. A la bonheur!
Professoriksi siis!
5:s kohtaus.
Aironen. Pellonpää (oikealta).
Aironen. Kas niin, herra Pellonpää! Te tulette aivan kuin käskettynä.
Pellonpää. Niinhän sitä nyt justiissa tullaannii, mutta muijan
käskystä, muijan käskystä. Sapperment! Muija, kuulkeehan, ei meinoo
outtoo niitä rahoja. Johan minä sille koitin selittee, jotta setä
tulloo tupsahtaa ihan tuossa paikassa kaupuntiin ja sitten myö kyllä
soahaan ne rahattii, mutta tiijättähän työ sen meijän muorin: jos ei
mitä hänen mielesä jäläkeen, niin ulisoo ja uluvoo ja välliin oikeen
kauhalla peähännii lyyvvä muksauttoo.
Aironen (maltittomasti). No mutta odottakaa toki yksi tunti, yksi ainoa tunti
! (Polkien jalkaansa). Ymmärrättekö te, kuinka hirmuisen
lyhyt aika se on?
Pellonpää. Ymmärränhän minä sen, mutta...
Aironen. Kas niin, ei mitään muttia eikä mutkia. Tunnin kuluttua
saatte viedä rouva Pellonpäälle joka pennin ja vapaapiletin huomiseen
näytäntöön. Mutta nyt teidän täytyy kiireesti auttaa minua. Siirrelkää
tässä huonekalut niin, ett’ei tätä huonetta outo enää samaksi tunne.
Ottakaa myös päällykset pois tuoleilta ja sohvalta ja menkää sitten
ullakolle; siellä on minulla korillinen vanhoja kirjoja. Tuokaa se
alas!
Pellonpää. Mutta mittees tästä kaikesta lähtöökään?
Aironen (kärsimätönnä). Elämää mulle ja rahoja teille. Tehkää nyt
vaan kuin käskin ja joutuun! (Uutimien taakse.)
Pellonpää (siirtelee huonekaluja, itsekseen). Hm. ”Kuin käskin.”
Sapperment! Mutta minkäs sille tekköö, kun minn’ oun kerran niin hyvä
mies ja se mielennii loatu on mulla niin lauhkiata sorttia. Mutta
mitteehän se majisteri oikiistaan meinookaan toassiissa? Ja on se
teäkii päivä! Enissäi ahistaa muija minua velekomaan ja sitten minusta
tehhää jonniillainen Pankko ja sitten tehhään pojasta mamseli ja sitten
veäntyy tänne setä ja sitten uluvoo muija ja uhkaa, ja nyt sitä soa
panna talon ihan nurin narin. Soahaanpas nähä, niin vielä ne tännään minuttii
akaks pukkoovat, hammeet peälle ja muut hynttyyt ja hetaleet.
Aironen (uutimien takaa). Joko alkaa olla valmiita?
Pellonpää. Valamista on tuossa paikassa. Flinkist, flikat, sanoi
Porilainen.
Aironen (tulee, yönuttu yllä). Kas näin. Miltäs näytän?
Pellonpää. No mutta kylläpäs työ voan ossootte laitella ihtiänne.
Äsken nättiä mamselia ja nyt vanahoo äijee. Tommotto kränä, sanoi
Porilainen.
Aironen. Luuletteko, herra Pellonpää, että outo voisi tuntea tätä
huonetta enää samaksi?
Pellonpää. Eikös Helssingissä!
Aironen. Käykääs nyt joutuun se kirjakori ullakolta.
Pellonpää. Mutta.
Aironen. Joko taas mutta?
Pellonpää. Mutta jos se muija toas ottaa kauhan?
Aironen. No ottakaa te hiidessä vaikka kastrulli! Pois joutuun!
(Pellonpää pois.)
6:s kohtaus.
Aironen (yksin).
Aironen (peilin edessä). Nyt on vielä vaan nuoresta laitettava vanha.
Vielä parta ja silmälasit. Kas niin. Nyt on professori Raunio valmis.
(Oikealla kolkutetaan. Avaa.)
7;s kohtaus.
Aironen. Arvelin.
Arvelin. Tuhat kertaa anteeksi, herra professori! Nimeni on Arvelin.
Aironen. Varsin hauskaa. Olkaa hyvä. (Osoittaa tuolia; yskii). Suokaa
anteeksi, minulla on kova katarri; senvuoksi on ääneni vähän kimeä.
Arvelin. Jaa, se on totta; katarri on hyvin paha asia. Toisinaan, kun
saa oikein pahan katarrin, niin se on niin paha katarri, ett’ei sen
pahempaa katarria voi olla. (Itsekseen.) Kyllä kai minä nyt puhun
pötyä, mutta tonttuko sitä osaa puhua noitten oppineitten herrain
kanssa!
Aironen. Se on totta.
Arvelin. Se on aivan totta. (Äänettömyyttä.) Varsinkin siellä maalla,
kun sattuu semmoinen katarraalinen, kostea ilma... (Itsekseen.) Pötyä
taas. (Ääneen.) Minulla on kunnia tuoda teille terveisiä ystävältänne,
tuomari Tommilalta, joka vasta muutti sinne meidän seuduille.
Aironen. Kiitos! Kuinka hän nyt oikein jaksaa?
Arvelin. Niinkuin ennenkin: iloinen ja lystikäs mies.
Aironen. Ja tuomarin rouva on toivoakseni hyvässä terveyden tilassa!
Arvelin. Rouvako? No, mutta johan siitä on seitsemän ajastaikaa kuin
rouva nukkui kuoleman uneen.
Aironen (itsekseen). Ah! (Ääneen.) Ei, ei, minä erehdyin. Minä
tarkoitan hänen tytärtään.
Arvelin (itsekseen). Mutta tuohan on kovin vähämuistinen. (Ääneen.)
Ellette pahastu, niin uskallan muistuttaa, ett’ei tuomarilla ole
tyttäriä ollutkaan, vaikka hän niitä aina on toivonut.
Aironen (itsekseen). Ei, kyllä tämä puhe pitää lopettaa, muutoin
manaan esiin kaikki tuomarinrouvat ja toimitan tyttäriä kaikille
tuomareille. (Ääneen.) Suokaa anteeksi, minä olin vähän...
Arvelin. Ajatuksissanne?
Aironen. Niin juuri.
Arvelin (viattomasti). Sitä en ensinkään kummastele. Tuomarikin sanoo
aina: Minkä viisaampi mies, sen sekavampi päästään. (Itsekseen.) Voi,
pakana! Nyt taisi tulla kovin paksua.
Aironen. Te olette erittäin hyväntahtoinen; samoin teidän ystävänne
tuomarikin. Sitä paitsi sain vastikään ulkomailta kirjeen, täynnä hyvin
murheellisia tietoja. Senvuoksi olin vieläkin ajatuksissani.
Ajatelkaas: parhaan ystäväni poika kuollut ja niin surkean kuoleman!
Arvelin (osaa-ottavasti, yhä enenevällä tarkkuudella). Sepä ikävätä.
Hän mahtoi olla toivorikas nuorukainen?
Aironen. Niin, hänestä toivottiin hyvin paljon, ja hänestä olisi
tullutkin kunniata isänmaalle, ellei erään ihmisen itsepäisyys olisi
syössyt häntä turmioon.
Arvelin. Hän mahtoi olla tuollainen filosofian tohtori, professorin
alku?
Aironen. Ei.
Arvelin. Lääkäri, tuomari, pappi?
Aironen. Ei. Hän oli — näyttelijä.
Arvelin (säpsähtää). Näyttelijä, — näyttelijä! Hm. Herra professori!
Minä kyllä tiedän, että surullisen asian kertominen vaan lisää tuskaa,
mutta kumminkin pyytäisin saada kuulla nuorukaisen historian,
lyhykäisyydessä vain.
Aironen (huokaa). Ah, herra Arvelin! Tätä on koko surullinen romaani,
verinen romaani. Hänen isänsä oli erinomaisen runollinen luonne, ja
jätti pojalleen perinnöksi palavan rakkauden taiteesen ja — köyhyyttä
Kaikeksi onneksi otti setä (Arvelin säpsähtää) pojan kasvattaakseen.
Pienestä pitäin rupesi pojan mieli hehkumaan teaateriin. Ylioppilaaksi
tultuansa hän näytteli muutamia kertoja seuranäytelmissä, osoittaen
tavattomia näyttelijälahjoja. Hän ei kuitenkaan saanut vapaasti seurata
kutsumustaan. Häntä vaadittiin vaan lukemaan lain-oppia.
Arvelin. Kukas se sitä vaati?
Aironen. Setä.
Arvelin (itsekseen). Merkillistä, kuinka tuon nuorukaisen ja Väinön
historiat vetävät yhteen.
Aironen. Setä vastusti hänen taideharrastuksiansa, huolimatta pojan
rukouksista ja muitten kehoituksista. Hän sanoi teaateria vaan
joutavaksi laitokseksi.
Arvelin (itsekseen). Aivan kuin minä. (Ääneen.) Kuinkapa kävi sitten?
Aironen. Kääntääkseen muka pojan mieltä toisaalle ja raastaakseen
hänet pois kotimaisten taiteilijain seurasta, lähetti setä hänet
ulkomaille.
Arvelin (itsekseen). Saman teen minäkin Väinölle.
Aironen. Mutta se oli vain öljyä tulee. Ulkomailla poika saikin nähdä
teaaterin sen jaloimmassa muodossa. Siellä vasta hänen intonsa sai
yllykettä...
Arvelin. Enpäs lähetäkään.
Aironen. Kuinka?
Arvelin. Hm. Tehkää hyvin ja jatkakaa.
Aironen. Dresdenissä hän tutustui useampain taideniekkain kanssa. Hän
näytteli kerran Pienessä Teaaterissa niin suurella menestyksellä, että
hänelle kohta tarjottiin paikka Dresdenin parhaimmassa teaaterissa,
eikä aikaakaan, niin kaikui hänen nimensä ympäri koko avaran
Saksanmaan. Päälle päätteeksi hän rakastui kuuluisaan näyttelijättäreen
Agnes von BühlendorfFiin, — kaiketi luitte siihen aikaan hänen nimensä
sanomalehdissä?
Arvelin. Suokaa anteeksi, minä en milloinkaan lue teaateriuutisia,
sillä minulla on niin paljo tekemistä rautaruukkini kanssa, ett’ei ole
semmoisiin aikaa riittänyt. Kenties olette lukeneet sanomalehdissä
Rautakosken ruukista?
Aironen. Suokaa anteeksi, — minä en lue milloinkaan ruukkiuutisia.
Arvelin (itsekseen). Siinä sait, Arvelin. (Ääneen) Mutta sitten?
Aironen. Nuorukainen pyysi nyt sedältänsä naimalupaa ja vielä kerran
lupaa päästä teaateriin, mutta tuo luonnoton setä kielsi kumpasenkin!
Arvelin (itsekseen). Naimaluvan olisin minä sentään antanut.
Aironen. Hän pakotti nuorukaisen palajamaan kotia. Nuorukainen
totteli. Hän jätti morsiamensa toivomaan sedän mielen muuttumista.
Vielä kerran hän pyysi ja rukoili, polvillaan ryömien, mutta silloin —
Arvelin. Silloin?
Aironen. Setä hylkäsi hänet ja — kirosi!
Arvelin (säpsähtää). Kirosi?
Aironen. Kirosi... Kolmen vuoden kuluttua setä kuoli. Nyt oli
nuorukainen vapaa. Hän riensi ulkomaille morsiamensa luo, mutta
(synkästi) löysi hänet...
Arvelin. Löysi hänet...
Aironen. Ruumiina. Tyttö oli kuollut suruun ja ikävään. — Sen
koommin matkusteli nuorukainen ympäri maailmata kuin varjo, rauhaa
hakien joka paikasta, mutta löytämättä sitä mistään. Armaan kuolema ja
sedän kirous eivät suoneet hänelle lepoa.
Arvelin. Kuinka pahasti sentään!
Aironen. Hän kirjoitti kerran Firenze’stä. Hän oli nähnyt Ristori’n.
Koko teaateri oli itkenyt, ja näytelmän loputtua oli Ristori kutsuttu
esiin; miehet huusivat bravo, naiset huusivat kiitos. ”Niin,” kirjoitti
hän, ”Ristori on onnellinen, sillä kesken yleisön riemuhuutoja ei
kajahtele hänen korvissansa sedän kirous! — —” Kului kaksi vuotta.
Omaisuutensa oli hän jättänyt kunnottoman käsiin. Eikä aikaakaan, niin
myötiin tila huutokaupalla, ja poloinen nuorukainen...
Arvelin. No!?
Aironen. Joutui mieron tielle.
Arvelin. Mie-ron tiel-le.
Aironen. Ja kaikki vaan tuon luonnottaman sedän tähden.
Arvelin (Itsekseen). Herran tähden, kun ajattelen Väinöä! (Ääneen.)
Vaan sitten?
Aironen. Surkein osa on vielä jäljellä. Henkeänsä elättääkseen, otti
hän vastaan tarjouksen erääsen pikku teaateriin Saksassa. Hänen nimensä
ei ollut vielä unohtunut. Mutta itku oli äänen sortanut, suru vartalon
koukistanut. Hän — vihellettiin ulos.
Arvelin. Vi-hel-let-tiin!
Aironen. Silloin tekee hän huiman päätöksen. Hän yrittää seuraavana päivänä
uudestaan. Ja uudelleen hänelle vihelletään. Mutta silloin
(tragillisesti)... silloin hän astuu vakavin askelin etunäyttämölle...
kasvot kalpeina... tuijottavin silmin... Hän vetää taskustaan
pistolin...
Arvelin (nousee). Pistolin?!
Aironen. Kuuluu laukaus ja — verinen ruumis kaatuu lattialle... Se
oli minun nuoruuden ystäväni kohtalo, johon hänet oli saattanut sedän
kirous.
Arvelin (neuvotonna). Hm. Ihmeellistä! (Päättäväisenä.) Hyvästi,
herra professori!
Aironen. Kuinka? Aiotteko lähteä?
Arvelin. Minulla tosin oli teille vähäsen asiaa. Olisi ollut
kysyttävä teidän arvokasta neuvoanne, mutta kertomus teidän ystävänne
kohtalosta antoi minulle kaikkein parhaimman neuvon, miten tehdä.
Aironen. Suokaa anteeksi, minä en ymmärrä.
Arvelin. Herra professori! Asia on sitä laatua, että... että...
minulla ei ole lapsia.
Aironen. Peräti ikävä seikka.
Arvelin. Mutta minulla on veljenpoika; se tahtoo sanoa, minä olen
setä; niin, minä olen setä.
Aironen. Toivotan onnea veljenpojalle, jolla on niin kelpo setä.
Arvelin. Kelpo? Sepä se juuri temppu onkin. Olin vähällä tulla varsin
epäkelvoksi. Minun veljenpojallani on erinomainen halu teaateriin,
aivan kuin teidän ystävällännekin oli. Minä olen tähän saakka
vastustanut.
Aironen. Ai, ai, kuinka varomatonta!
Arvelin. Niin kerrassaan varomatonta. Teidän ystävänne kohtalo on
avannut silmäni, ja minä riennän nyt hänen luoksensa ja päästän hänet
Herran nimeen menemään. Jos hän teaaterissa tulee onnettomaksi, niin
syyttäköön itseänsä, mutta minä kauhistun, ajatellessani, että minun
kieltoni saattaisi syöstä hänet turmioon.
Aironen. Mikä teidän veljennepojan nimi on?
Arvelin. Hän on muuttanut sukunimensä, niinkuin nuorten suomalaisten
varsin hyvin sopiikin, taikka, paremmin sanoen, hän on ottanut meidän
suvun vanhan, alkuperäisen suomalaisen nimen. Eikös se ole oikein
tehty, herra professori?
Aironen. Aivan oikein, ja niin minä olen itsekin tehnyt. Isäni sai
koulussa nimekseen Stenberg, mutta minä otin takaisin vanhan nimemme
Raunio.
Arvelin. Veljenpoikani nykyinen nimi on Väinö Aironen.
Aironen. Vai niin! Minä tunnen hänet vallan hyvin. Hyvä poika —
kaikin puolin kunnon nuorukainen.
Arvelin. Niin juuri. Ja hänet olin minä vähällä saattaa
onnettomuuteen. Minä riennän heti paikalla hänen luokseen. — Hyvästi,
herra professori!
Aironen. Malttakaas hetkinen, herra Arvelin! Niinkuin sanottu, on
Aironen erinomainen nuorukainen, mutta, ymmärrättehän, täällä
Helsingissä kuluu paljo rahaa...
Arvelin. Arvattavasti. Se ei ole niin vaarallista, kunhan muutoin
vaan pitää mielen päässään.
Aironen. Niin juuri. Minä tiedän, että hänellä on tuommoisia pikku
velkoja, pari,. Nämä tietysti eivät
muuta teidän hyvää päätöstänne...
Arvelin. Mitä ajattelettekaan minusta, herra professori?
Aironen. Te olette kunnon mies. Sallikaa puristaani kättänne.
Arvelin. Ja nyt Väinön luokse. En ole koskaan unohtava neuvoa, minkä
teiltä sain.
(Pois oikealta.)
8:s kohtaus.
Aironen (yksin).
Aironen. Eläköön! Sanokoonpas nyt setä, ett’ei minusta ole
näyttelijäksi! Ja lupa on saatu ja velat maksetaan. Eläköön! Kas niin!
Nyt riittää professorina olo. (Heittää yltään yönutun ja ottaa
valeparran pois.) Vaan, mitäs ääniä tuolta kuuluu?
9:s kohtaus.
Aironen. Arvelin.
Arvelin. Suokaa anteeksi, herra professori, jos jälleen teitä
häiritsen. Teidän oveltanne on kaiketi nimilippu pudonnut pois, ja se
seikka saattaa teille, joskus tuottaa hankaluuksia.
Aironen. Kuinka niin?
Arvelin. Juuri kuin olin menemäisilläni ulos, tuli ovessa vastaani
muuan puotipoika ja kysyi minulta, onko muka herra Aironen kotona. Minä
tietysti sanoin, että tässä asuu professori Raunio, mutta sitä hän ei
ottanut uskoakseen. Kysyttyäni viimein, mitä asiaa hänellä oli herra
Airoselle, veti hän esiin laskun Studen puodista ja sanoi tulleensa
velkomaan jo viidettä kertaa. (Pyörittää päätään.) Minä luonnollisesti
otin laskun ja maksoin sen. Kaunis lasku! Ei muuta saata sanoa. Siinä
pari pukua ja huivit ja sormikkaat ja sen semmoista. Ai, ai, ai, sitä
nykyajan nuorisoa! Mutta minä en ole tuosta millänikään. Niin, Herran
haltuun professori! (Antaa kättä Airoselle ja astuu häntä hyvin
lähelle.) Mitä?! Mitä minun pitää näkemäni?
Aironen. Väinö vaan, setä hyvä!
Arvelin. Kuules, poika! Mitä minun pitää ajatella sinusta?
Aironen. Pelkkää hyvää, setä kulta, pelkkää hyvää.
Arvelin. Mutta... mutta... minä en ole oikein selvillä mistäkään.
Äsken, aivan vast’ikään, puhelin professori Raunion kanssa ja nyt —
Aironen. Väinö Airosen kanssa. Onkos siinä mitään ihmeellistä? Se
tosin on ihmeellistä, että professori ja minä olemme ihan sama henkilö.
Mutta sehän todistaa, että minulla on näyttelijä-lahjoja.
Arvelin. Mutta mistä sinä sait tietää minun olevan kaupungissa?
Aironen. Kävithän äsken majori Silénin luona, setä?
Arvelin. Ahaa! Minä arvaan: majorin ottotytär on sen sinulle jo
ennättänyt kertoa. (Itsekseen.) Kunhan vaan ei olisi tytön hupakko
puhunut liikoja.
Aironen. No, mitä sanot, setä? Eikö minusta ole näyttelijäksi?
Arvelin. Kelvoton poika! No niin, no niin (liikutettuna), salli minun
syleillä sinua, vaikka oletkin tehnyt vähän pilaa vanhasta sedästäsi.
Aironen. Ethän, setä, enää toki ole suutuksissa?
Arvelin. No hyvä on, hyvä on. (Pyyhkäisee salaa silmiänsä. Koettaen
olla ankara.) Mutta kuules, poika! Tämä rahan tuhlaaminen (vetää laskun
taskustaan), tämä rahan tuhlaaminen ei ole oikein kiitettävää.
Luultavasti olet vielä muuannekin velkaa?
Aironen. Hyvin vähän: 300 markkaa.
Arvelin. Minusta nähden se ei ole niinkään vähän. Mihinkäs olet
pannut ne rahat, mitkä viime viikolla minulta sait?
Aironen (ujostellen). Setä hyvä! Osa niistä meni välttämättömiin ja
toinen...
Arvelin. Jaha, jaha! Entäs toinen?
Aironen. Toinen meni — myöskin välttämättömiin.
Arvelin. Saisiko udella, mihin?
Aironen. Minä ostin erään lahjan.
Arvelin. Jassoo! Vai lahjan? Kelle sinä lahjoja ostelet?
Aironen. Juuri tuolle majorin ottotyttärelle.
Arvelin. Miksi?
Aironen. Siksi, että hän on niin erinomaisen sievä ja niin
vallattoman näköinen. Eikös ole?
Arvelin (unohtaen). Jaa, tosiaankin! Hän on erittäin, erittäin sievä
ja vall... Hm. (Totisena.) Kuulepas! Nuorten miesten ei pitäisi ostella
lahjoja...
Aironen. Mutta sopineehan toki antaa, kun kerran on ostettu?
Arvelin. No niin, no, miks’ei? Mutta minä en ymmärrä...
Aironen. Mutta minä ymmärrän. Tuo sievä ottotytär on saanut
muittenkin sydämmiä sykähtelemään.
Arvelin. Mahdollista kyllä, nuorten hulivilien.
Aironen. Ja vanhain vilihulien.
Arvelin. Mitä?!
Aironen. Setä! Ethän sinä toru, jos annan hänelle pienen lahjan. Minä
näytän sen sinulle, niin saat sanoa, onko se kaunis. (Näyttää neulaa.)
Kas tällainen se on?...
Arvelin. Vai niin, mutta.... (Itsekseen). Mitä helkkaria! Sama
neula, jonka äsken lahjoitin majorin ottotyttärelle. (Ääneen). Poika!
Aironen. Eikö se ole kaunis?
Arvelin (polkee jalkaa). Poika!
Aironen. Mitä, setä hyvä?
Arvelin. Selitä heti paikalla!
Aironen. Kyllä minä selitän, mutta et saa suuttua. Lupaatko?
Arvelin. Olkoon menneeksi! Mutta joudu!
Aironen. Majorin ottotytär olin — minä!
Arvelin. Mahdotonta! Mahdotonta!
10:s kohtaus.
Entiset. Pellonpää (kantaen kirjakoria).
Aironen. Tuossahan saamme parahiksi vieraanmiehen. Herra Pellonpää!
Sanokaa setäni kuullen, pukeuduinko minä taanoin teidän nähtenne
tytöksi ja sitten vanhaksi herraksi.
Pellonpää (hiljaa Airoselle). No mutta, mittees työ nyt,
majisteri?... Ettenkös työ pelekee, jotta...
Aironen. Kertokaa vaan suoraan kaikki.
Pellonpää. No sapperment! Tytöksi se majisteri ihtesä teki kuin
tekkii, ja niin hiivatin nätiks, ja sitten kuin ala laittautua ukon
kähnäksi, niin vie sinun...
Aironen. No mitä sanot nyt, setä?
Arvelin. Mutta tämä sama huone...
Aironen. Tähän on kaksi käytävää.
Arvelin. Minua on siis vedetty nenästä kaksin kerroin. (Äkäisenä.)
Kuules, poika! Tämä on kelvotonta. Sinä olet... (katsoen Väinöön ja
lauhtuu)... sinä olet... sinä olet... (liikutettuna)... sinä olet luotu
näyttelijäksi.
Pellonpää. No sapperment! Nyt se käyvvöö niinkuin rasvattu voan. Ja
sen minnäi sanon, jotta tästä majisterista tulloo ihe Leino tai Aalperi
ja kolomen vuuven peästä siitä tulloo ihe Perpummikkii. Ja se olsis
laakommist se, sanoi Porilainen. Mutta mittees näillä kirjan töskyillä
ennee tekköö?
Aironen. Ne saatte itsellenne. Ja huomenna, hyvät herrat, saan pyytää
teitä teateriin.
Pellonpää. Ja myökös tullaan. Sapperment! Ja minä paukutan käsiäni,
jotta halakee noapurin korvat. Klapatan visust, sanoi Porilainen.
Arvelin. Mutta pidä huolta, Väinö, että on muitakin taputtajia kuin
me kaksi.
(Esirippu alas.)