Onnen turkki.

Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina
siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata
puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata
karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa,
pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.

Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla viikolla
tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä
käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia
tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut.
Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka
asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.

— Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.

— Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli
jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.

— Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.

— Missä piha...? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt
talonomistajaksi?

— Yhtä ja toista.

— Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada
”supiturkki”.

— Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?

— Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen
turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa.
Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin
pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi
mukainen...

Näin lasketteli rouva tarinata.

Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas
sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa,
niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo
tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.

Niin teki rouva.

Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän
usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa
hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli
sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen
elämäänsä.

Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja
monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme
huomioon ottaa.

Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla,
pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan
se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän
oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa
vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä
jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut
suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika
päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn
takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta
suurin sureksinut, vaan arveli, että ”kylläpähän routa porsaan kotia
ajaa”. Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi
poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli
saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei
toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla
oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen
mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän
poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt.
Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat,
mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin
elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.

Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin
opissa.

Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista,
suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin,
Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia
koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä,
mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa
hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä.
Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt,
ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi.
Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin
nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella.
Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen
mielessään.

— Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta
tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.

Oulussa avautui vasta uusi elämä, ”suuren maailman elämä” hänen
eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit,
elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän
sanan ”toti” ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli
punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo
miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä
hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli,
millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.

Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain
tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt.
Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui
herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään.
Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin
meren rantaa etelään päin, kulkien milloin ”apostolin hevosilla”
rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen
aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui
Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut,
niitä täytyi tyydyttää.

Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran
Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas
toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä
hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut
eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina
syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse
mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin.
Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi
hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.

Menestys seurasi miestä.

Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa
itserakkaaksi, ylpeäksi.

Niin kävi tässäkin.

Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa
”minä”... ”minä” kotonaankin.

Vaimo ei saanut lasta.

Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori
vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa,
rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän
seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä,
synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten
luulevaisuutta ja urkkimista.

Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.

Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät
kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati
heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan
pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.

Mies joi ja hävitti kaikki.

Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään
jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt
eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli
pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella...

Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja
sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.

Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen
ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla
repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko
ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä
saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt
kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi
mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen
mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki... Hän
itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti
kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.

Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli
kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan,
jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.

Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta
etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- lauvantai-iltoina
niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt
pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.

Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että
pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.

Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja
eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.

Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi
toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän
rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi
aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä
mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä
ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.

Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana
ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton.
Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien
taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut
ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli
alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja
luottamusta kaikkialla.

Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha,
ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka
mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä
talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka
puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut
rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa
jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti,
rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki,
niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa
rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas
oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä
mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus
oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.

Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse ”akentti”, jolla oli talo
myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja
niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli,
mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli
kauppa tehty... Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi
muita.

Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista
pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he
talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.

Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs
perheen ystävä oli Pietarista tuonut.

Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.

Lyhyeen on leikki lysti.

Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin
äkkiä, ett’ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin
valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen.
Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat
tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin.
Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut.
Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain
kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin.
Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta
rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä:
vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin
toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.

Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä,
jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet,
eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten
juopottelemaan ja renttuamaan.

Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.

— Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.

— Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään
konkurssihakemusta raastupaan.

Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni
isännän supiturkkikin.

Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän
pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi.
Rahat meni, mutta konsti jäi.

Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti
hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.

Kaikkiahan niillä on.

Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.

Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.

— Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki
uudestaan alottaa.