Enkeli ja piru.

Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:

— Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee
hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset... ryypystä ei
puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi,
raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan
olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä
haluttaa... siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän.
Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan
täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut,
nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden
hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää
tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että
köyhä, että työmies on holhuun alainen...

Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.

Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.

— Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.

— Enhän minä puhu mitään.

— Vaanpa ajattelet...

— En pahaa.

— Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja
kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett’ei Jumala pane
kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko
kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä
kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa
asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko
koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko
milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko
kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous
tuottaa?

Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.

— Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.

— Mikä ei kannata?

— Elää säännöllisesti...

— Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää
säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran
todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo
10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita
kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi,
auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan
pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi
vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.

— Mikäs siitä sitten...

— Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi
taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi
kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä,
puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja
sinä itse... sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet
itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan
perilliseksi.

Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.

— Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt
tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis
alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo
rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle.
Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.

Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni
matkojansa.

Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen
tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa,
ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea
ihminen. Ja mies lähti asioilleen.

Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi
puettu räätälinsälli.

— No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.

— Olenko minä minä... Antti Auvinen, sanoi mies.

— Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?

— E-en. En jaksa muistaa.

— Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.

— No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.

— Jopa sen... tuttu mies.

— Tuttupa hyvinkin. Terve!

— Terve!

— No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.

— Tuossahan tuota... Onhan tuota toimiin tultu.

— Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti
Kähkönen.

— Enhän tuota... eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.

— Aikaa? Aina sitä... Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä
näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä
maksan.

Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole
tässä kylässä.

— Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.

— Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.

— Sama se.

Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.

— Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.

— On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin
halpoja, alkoi sälli.

— Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen
epäillen.

— Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja
ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä
saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.

— Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin
toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin
niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.

— Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin
seuraan kuulut, ilveili Kusti.

— En minä mihinkään seuraan... Näethän, että minä juon olutta.

— Otetaanko vielä? sanoi sälli.

— Kiitos! En välitä... minun täytyy lähteä.

— Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.

Tuotiinhan sitä.

Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja
mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan
maistelemista.

— Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu.
Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.

— Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!

— Arvaan, ett’et sinäkään rahatta ole.

— Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta
pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet
haihduttaa.

Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.

— Tästä tulee hyvä, vel’ Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä
hiukan maistellaan, puhui Kusti.

— Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan
juomalla, sanoi Auvinen.

— Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä — näyttäisi rumalta — mennään
toiseen esitteli Kähkönen.

— Sitä minäkin.

Miehet lähtivät toiseen... Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä
kapakkain väliä.

Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat
lopussa jok’ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.

— Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.

— Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.

— Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.

— Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.

— Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten
—, huusi Antti Auvinen raivoissaan.

— Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu
ja katosi samassa.

— Kyllä sinulle enkeli... höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä
noljottamaan kadulle.

Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin
saapui.

— Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin,
sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti
sänkyyn.

Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo
nukkuivat... eivät toki heränneet.

Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen
sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen
Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua
muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää
työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi
uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso
tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei
parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön,
ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan
ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja
säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella
taisteltava kiusauksia vastaan. Niin... niin on tehtävä. Ja
nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua
saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet
pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää
tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta
olisikin tarpeen eikä menisi juontiin... ei juontiin eikä muuhunkaan
joutavaan.

Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä
vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä
kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti
karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui
ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.

Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa
voidaan?

Antti ei rohjennut puhua mitään.

— Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime
kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut
houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että
minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt
tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin
auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla
kiusaajata vastaan.

Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.

Antti heltyi itkuun, ett’ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti
naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.

Mies jäi yksin.

— Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi
Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt
saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista... saadaan ne ja
vielä muutakin.

Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.

Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita
kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän
silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin
mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia
kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta,
joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn
muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:

”Jumala ompi linnamme”.

Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita
kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja...

”Varustus vahva aivan”...

— Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin...

”Hän aseemme on, kilpemme”...

— Nyt sitä olisi rahaa ostaa... ”Ajalla vaaran, vaivan”...

— Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin... ”Se vanha vainooja”...

— On tuota tultu kellottakin toimeen...

”Kavala, kauhia”...

— Olisi se sittenkin ostettava. —

Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo — ”On kiivas, kiukkuinen”...

— Ehtiipähän sen vielä... Käynpä häntä ensin torilla.

”Ja julma, hirmuinen;
Ei löydy maassa vertaa.”

Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti
ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin
että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet
lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät
olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.

— Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.

Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä
tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.

Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan.
Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli
kelloseppäkin... näytteli kelloja ja kehui... kehui ja näytteli.
Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello
perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne
olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari,
kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.

Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.

— Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.

Antti kääntyi katsomaan.

— Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?

— Niinkuin näet, eno.

— Etkä ole meillä käynyt.

— Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.

— Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.

— En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.

— Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi.
Olisi sitten yhdessä menty.

— Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.

Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.

Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.

— Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti
ylioppilas tultuaan.

— Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.

— Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.

— Etkös ota, eno, konjakkia?

— En nyt pidä väliä.

— Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan
yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin
täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.

— Jos tuota sitten ottaisi.

Miehet tekivät ”kupit”, ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan
sitä piti toiselle jalallekin ottaa... Tottahan tuota sisarenpoika
saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään
kielletty... ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on
kaikki, niin ”ei kaksi kolmannetta.” Kun sitten sisarenpoika on
enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa
vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä
juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen
tulevat. Onhan siellä ruokaa... ruokaa jos muutakin.

Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään
ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he
kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen,
niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä
toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti,
etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä
ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin — millä
sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.

Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei
suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa
jälellä, sisarenpojalla 1.

Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.

— Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.

— Puolivälissä kuusi!

— Tiedätkö mitä?

— En! Enpä arvaa...

— Kuuteenhan on panttilaitos auki.

— Niin, mutta mitäs sinne viedään?

— Tuo enon kello.

Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus
enoon teki.

— Kyllä minä sen aamulla lunastan... lunastan varmaan, jatkoi hän.

Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen
isäntänsä.

— Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.

— Kukas viepi?

— Minä.

— Heh, tuoss’ on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja
sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.

— En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill’ onkin 11... Me olemme
herroja! huusi sisarenpoika.

— Issikka!

— Issikka!

Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.

Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia...
piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta,
kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan
elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa... puheli
vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja
rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin
tarvittaisiin.

Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin
suvustaan herraksi luotu... luotu sielunpaimeneksi.

Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli
ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja
ottamaan maksua.

Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut
markastaan.

— Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei
minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno
kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui
sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta
jalka ei tahtonut enää totella.

— Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen
sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui
Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.

— Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä,
niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla
äänellä.

Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista
toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo
pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut
niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.

Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti
huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja
järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen
vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut,
rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet
oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän
ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä
sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä
nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä
kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö
hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti —
sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön,
joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla
varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet.
Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä
kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:

— Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy
minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa
puolen ja enkeli avustaan saapi toisen... Silloin alkoi Antti
kauheasti kirkua.

Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja
löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan
Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa
ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain
menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan
poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen
herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin
kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.

Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti
putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä
lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä
mereen taikka hirteen.

Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan
entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta
vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.

— Terve, sanoi hän.

Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.

— Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri
menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin
huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä
tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun
lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa... Se
vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa
käsittää minkälainen loppusi olisi.

Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.

— Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett’ei miehuutta eikä voimaa
rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla... ankaralla
taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä
pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa
kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa.
Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun... totisen rukouksen alkuun.
Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja
totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.

Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.

Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen...

Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.