Jatalampi.

Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä
tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee
sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja
katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein
olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin
kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi
saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä
aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut
ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset
mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä
harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle
levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän selän
hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat
ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea
pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta
kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja
silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka
laulaa:

Kuin katselin siell’ luonnon ihanuutta,
Outoihin Taivuin ajatuksihin.
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell’ oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset
esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi
puhelahjan saanut ja lausunut:

— Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin
minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen
omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

— Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

— Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja
kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten
oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison
selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki
järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo
maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä
rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä,
jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä,
jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen
päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä
kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta,
samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja
kuohusammalta veden pinnalla.

— Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

— Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus.
Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan
hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä
muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui
mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär
oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti
on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja
olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen
ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava
mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui
sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin
hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole
yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin.
Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään,
niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua,
synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua
ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään.
Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin
huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli
tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä
vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina
kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti
jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka
alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta
kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut
olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä
ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa
taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu Lassi ja, — se
oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä
pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat
itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos
seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset
valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät
syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi
Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman
elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa
talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen,
mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä
tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, ”maankulkija”. Tämä oli
myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella
suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

— Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän
kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat.
Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan,
kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti
kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut
minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa
mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä
kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi
oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa
Liisun huolet.

— Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista.
Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne
elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu,
kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava
Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta
toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään
soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi
pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin
olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa.
Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa.
Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana
hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun.
Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

— Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

— Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä,
hypäten ylös.

— Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme
voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo
Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

— Niin, niin, hoki Lassi väliin.

— Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä
taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon
Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

— Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan,
vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi
siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten
joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen elokuussa. Särkelästä olivat kaikki
muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten
mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli
niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut
selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli
ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää
häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin
nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli
tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet,
kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett’ei siinä nyt
auta enää mikään. — Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään
kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena
puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä
mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

— Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

— Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

— Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä
oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät — ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan
poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä
savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan
liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä
omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä
näytti uljas männikkö.

— Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä
viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

— Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän
me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu
hartaasti.

— Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili
iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman
murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa
savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun
ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

— Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian
hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan...
silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi
hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja
uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan
hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen
korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman
kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli
lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten
uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti
kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli
kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani
niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis
peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin
puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut
mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä
maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta.
Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett’ei Lassi ollut kotonaan
käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen.
Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin.
Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä
hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään
mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu
kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse,
tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin
piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä
asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett’ei sitä lammista kukaan
löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja
valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett’ei
ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut
ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois
ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta
rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet
hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille
tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin
näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa
Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä
hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja
saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa
mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

— Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi
kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse
tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti
tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut
mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa — hänen, jonka
ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä
niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan
on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui
kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat
ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas,
taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal
kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut
jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja
valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos
tapahtui.

— Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista
kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

— Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä,
että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun
silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin
haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti
erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja
heikkenevää uikutusta lammilta... kiiruhdin askeleitani ja katosin
metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset
muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi
saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla
itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin
kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva
kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva,
hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva
iloinen ylistyslaulu.