Karhun kynsissä.

Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla
ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin
moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein
tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut,
ett’en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin
luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo
aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä
odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti
olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan
kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään.
Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka viides minuutti
sanomaan, ett’ei herralla ole vielä mitään kiirettä,
vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa
kaikenmoisesta turhista asioista.

— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte,
sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti
jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett’ei levosta mitään tullut, käskin poikain
valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon
olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli,
ett’en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja
monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on
aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista,
toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi
kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä
rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä
avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on
mukavampi kuljettaa... Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman
maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se
istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen
kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen
käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu.
Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan
vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas
nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta
suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa.
Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin
välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla
lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia,
joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat
valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin,
mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia,
että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin
seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys
vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä
tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa
ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella
penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta
akkoja vieressä.

— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi
ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

— ”Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä”, sanotaan
sanassa, vastasi mies.

— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku
naisista.

— Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen
mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata
akkoja yhtä suuta.

— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

— Karhun kyn... elä nyt!

— Kertokaa!

— Juttele, hyvä mies!

— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten
verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen
päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan.
Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä
temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät
kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta
rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että
hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle,
niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi
yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne
korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni
matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni
on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut
asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin
asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti
koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani,
kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut.
Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi
kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin
viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto,
pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett’ei
minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus
oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina,
ett’ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen
olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni
ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi
kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä
ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan
alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua
turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea
tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut
ajattelemistakaan...

Kertoja huokasi.

— Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan.
Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat
varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin
olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä
nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät
päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat
rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta.
Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran,
elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen
haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja
surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä,
kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret
väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas
laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin
elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta
kuin sanat:

— Kumpaan... kumpaan näistä? Kumpaan... kumpaan... kumpaan näistä?

— Niin, niin... Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.

Mies vaikeni.

Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui
toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.

Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.

Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei
voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita
tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.

Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan... omaa kamalata kuvaansako
lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.

— Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin
minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.

— Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa
kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika
kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta
paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja
minä retkahdin sillalle.

— Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin
muistin, että olihan minulla ase taskussani...

— A-ase! huusivat naiset.

— Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka
oitis pötki tipo tiehensä.

Eukot töllistelivät toisiaan.

— Ja mikä ase se oli? tokasi joku.

— Satamarkkanen...

— Satam...!

— Peto olikin siis vaan...

— Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.

— — —

— Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.

— Täss’ on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani
karhun peijaita.

Kahta pyyntöä ei tarvittu.