VII

Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se
ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista,
jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa
laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka
sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne
eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa.
Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu
maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi
niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä
soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.

Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.

Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren
pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä
suuressa tuvassa.

Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin
väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon.
Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia
pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita
ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat
käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan:
Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa
harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee
imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää:
— Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain
kouluun!

Hän hymähtelee, sillä ”onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin
kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa”.

— Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun
nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.

— Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia,
että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta
elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo — —

Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen
kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista
kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.

— Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti
aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.

— Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut
sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa
maistaa, sanoi nuori renki.

— Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia
ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!

Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka
juuri astui sisään.

— Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne
paholaiselle, sanoi nuori renki.

— Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena
rengille.

Olli hymähti ja sanoi Lienalle: — Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan
nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.

— Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen
ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun... Hän keskeytti
sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa
vetääkseen sitä kiinni.

— Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.

He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.

— Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.

— Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni
toiseen huoneeseen.

Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti
sivuhuoneeseen.

— Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.

— Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi
pirttiin.

Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.

— Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen
takominen! huusi Saima hermostuneesti.

— Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit
iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin...

— Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja
sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin
ulkomaan elukkaa.

— Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli
hymyillen.

— Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima
kääntyen äkkiä Olliin päin.

— Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.

— Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän
maalaisten menoa ja tuloa.

— No, niin!

— Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.

— Sinä voit sen repiä alas.

— Minä en voi enkä tahdo.

— Miksi et?

— Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat
leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei
mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä
haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat
karsaasti.

— Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli
pyörähti äkkiä piaanotuolilla.

— Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.

— En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun
puolellasi ja toinen väen puolella.

— Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!

Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja
puhui hiljaa: — Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua
minulta. Tahdon sinut kokonaan!

— Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi
puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.

— Jospa unohtaisit tykkänään!

— En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.

Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin
poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.

— Kuule, Olli!

— Kuulen.

— Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä.
Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.

— Sinulla on tarkat silmät.

— Ja hyvät korvat.

— Kuinka niin?

— Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.

— Sittenhän sinä tiedät!

— Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi
selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.

— Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian
talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.

— Hän voi saada jonkun toisen talon.

— Saima, tahtoisitko sinä — —?

— Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!

— Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon
tulit. Sinä olet — no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui
Olli ja tuli Saiman luo.

— Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku
tyllerö tulisi emännäksi.

Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle,
kun hän puhui: — Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin
näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja
vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.

— Tiedän suun, joka on suloisempi.

— Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein
reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen — —

Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:

— Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron
lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo
iltalypsyn aika.

— Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.

— Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.

— Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta
lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja minä annoin
heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.

— Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle,
puhui Maunu.

— Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa
muutti kenkiä ja takkia. — Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?

— Ei suinkaan mitään vaarallista?

— Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta.
Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka — —

— Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin,
syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: — Nyt, Aapo, laita Hurravilli
valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!

Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen
päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.

— Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.

— Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.

— Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että
Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on
ollut kauan ajamatta.

— Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.

— Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet — —

— Heillä oli lupa, keskeytti Saima.

— Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.

— Minä!

Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran
vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti
ohjanperät rattaille.

— Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka
höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja
Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi
ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia
soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat.
Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se
nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus
kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua,
vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä
Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin.
Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään.
Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.

— Hurraa! huusi hän.

Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi
tyttöjen.

— Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan
perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt
läähättäen juostessaan.

Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä
ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja
hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat
verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja
vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi
hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista
hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja
hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin.
Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli
jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja
nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt
karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen
sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen,
katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: —
Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!

Tytöt olivat jo ehtineet portille.

— Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.

— Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan — —

— Teitä hakemaan!

— Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä
ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!

— Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti,
minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa,
onko tässä vettä lähellä missään?

— On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on
kiulukin. Tahtooko rouva juoda?

— En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.

Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi
kääntää lauhana ja tottelevaisena.

— Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi
kärryillä.

— Eikö rouva tulekaan?

— Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä
lypsää yksin lehmiä.

Isäntä, jestas!

Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä
lähteelle viemään kiulua.

Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun
itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi
jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.

Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville
kasvoilleen.

Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti
ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin
yksinäistä tietä.

Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän
ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi,
värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa
taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti
ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää,
sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei
uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien
yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän
tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä,
ettei hiekka narahtaisi.

Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se
oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa
veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.

Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia.
Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli
houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista
yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli
vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat
loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa
akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva
katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi
mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden
kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja — ah!

Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!

Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on
— lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki
nyt kuuluvasti hiekkaa.

Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana
tiepuoliin.

Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan
ohitse ajanut. Sitten hän huusi:

— Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?

— Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin
hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta
kiusanhenki tarttui häneen.

— Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.

— Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.

— Kuinka sinä raaskit jättää elukat?

— Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä
iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta
eikä voi auttaa.

— Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?

— Itsepähän sen paraiten tiedän.

— Minä tiedän myös jotakin.

— Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.

— Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en
tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain
siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat
minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!

— Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet
kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!

— Sinun täytyy taipua!

— Oho!

— Saa nähdä kuka viimeisen sanan sanoo. Niin, Olli, lypsä vain,
sehän on sinun riemujasi.

— Se kuuluu minun ammattiini.

— Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua,
kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja
emäntä ajaa villillä hevosella.

Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen — tuli
syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään — hevonen ravasi tasaisesti
ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.

Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:

— Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.

— En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.

— Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja
tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä
kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun
herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään
häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: ”suostun”. Minä rukoilen
sitä sanaa, minä janoon sitä!

Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi
istualleen ja sanoi hiljaa: — En!

Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.

— Olli, anna hevosen seistä.

— Miksi, Saima? Ollin äänessä oli rauhattomuutta.

— Se on minun asiani, anna seistä!

— Sinä et ole oikein — sinä olet kiihtynyt.

— Juuri siksi, anna seistä. Minä näen voimattomuuteni, en tahdo
tulla aina ja aina nolatuksi.

— Mitä sinulla nyt on mielessä, sano se ensin.

— Tahdon vapauttaa sinut Kulanpäästä.

— Aina sinä hoet samaa ja samaa, usko minua, kun tahtosi toteutuisi,
halveksisit miestä, joka heittää elämänsä tehtävän ja lähtee
nautintojen temmellykseen.

— Hoo, nautintojen temmellykseen! — Saima matki Ollin ääntä. —
Voisimmehan ostaa talon ja sinä hoitaisit sitä.

— Ja sinä katselisit, kuinka miehesi möisi neliömetrittäin ihmisille
koteja, lattioita, seiniä, kuutiometrittäin ilmaa, tunnittain ja
minuutittain aurinkoa, sulkisi toiset pimeisiin koppiin, toiset
kellareihin, verottaisi heitä joka kadunkivestä ja tekisi niistä
sinulle ja itselleen leipää.

Hevonen pysähtyi portille ja talon vanhus ilmestyi kuin haamu heidän
luokseen, otti hevosen, ja he astuivat äänettöminä kotiin.