XII

Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja
tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.

— Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!

— Anteeksi, taisin viipyä.

— Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään
erityisempää kokouksen menossa?

Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka
vaiti.

— On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna
saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.

— Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren
miehen kanssa.

— Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?

— Kansa itse.

— Sekö koko kansa?

— Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä.
Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit
ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin,
lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli
taskussa, oma manifesti.

— Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?

— Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä.
Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän
kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu
olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta
vetäen taskustaan punaisen paperin. — Emmekö mene tuonne kahvilaan
lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.

He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen
kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli
tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia
ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa
voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto
ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä
edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten
kansalaiset koolle asioita pohtimaan.

— Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman
onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään
illalla kotiin. — Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta
sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten
johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja
ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.

Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen
rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan
tamperelaista julistuskirjaa.

Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. — Tässähän
naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin
valittaessa! Mitä tämä on? ”Koska etuoikeutetut luokat eri
tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan
kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään
tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon
nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan
kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous
heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella
kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen
kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus”. Mitä tämä
oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin,
ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin
etualalle.

— Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.

— Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.

— Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi
uudelle.

— Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli.
Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa ”Suomen kaikilla
kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus”. Minun
päässäni on varmaan kaikki sekaisin — kaikille kansalaisille —
naisilleko myös?

— Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja
ruhtinaallinen?

— Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?

— Niin, niin, neiti Virva!

— Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja
me olemme kuin miehet, niinkö?

— Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?

— En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin
sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista — kuin olisin saanut
suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.

— Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, —
ettekö kuule laulua tuolla torilla?

He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.

Jo notkelmasta nousi merkkisauhu,
se syömet sytti, puhkes innon pauhu.
Kapula kiersi, vannoi valan kansa,
se kauemmin ei kanna kahleitansa,
ei saa se väistää vainon verisutta,
siis rohkein rinnoin kohti vapautta!
Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä
ja liiton suuren pettää pelkomiellä,
kun vaarassa on isänmaa ja kansa,
häpeä ja herja olkoon palkkanansa!
Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski:
Nyt taistellaan,
jo täytyy nousta päivä uus,
vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!

[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä
tuntematon.]

Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.

— Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa
sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää
voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven
rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä
tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme
sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan
aseilla.

Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:

— Täällä on lähetti Tampereelta.

Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin,
joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.

— Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.

— Terve tuloa, tuotteko julistuksen?

— Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan,
kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!

— Kuinka tuota — kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa
miehen tapaan.

— Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä
julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko
kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja
juhlissa.

— Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa
aivan pian, sanoi Pouta.

— Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani
on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava
kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri
sellaisena kuin se on.

— Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa
lähettiä. — Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka
istui vasemmalla pöydän ääressä.

— En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä,
siitä olen melkein varmakin.

— Entä te itse, hyväksyttekö?

— Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.

— Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi,
ettekö sittenkään...?

— Eihän se riitä riipu.

— Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.

— Minä en sitä usko.

Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi
katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.

— Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme,
sanoi hän hiljaa.

— Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva
vakavana.

— Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna
tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?

— Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette
itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.

Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja
painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä
hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.

— Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja
vakaumusta.

Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen
pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului
hänelle — eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi
heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen
ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes
alettaisiin, seurasi Pouta häntä.

He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun
Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi
hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi
hän kaatunut.

Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen
lempeästi nuoren miehen luotaan: — Ei, ei, rakas, ei!

Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat
näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois
taakseen katsomatta.

Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä
tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun
pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina
pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää
palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?

Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki
katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä,
astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta,
ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä
oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia
kohtalojaan — hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.

Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis
avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet,
toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet
muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi?
Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen
oikeutta?

Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys
totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä —
ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin
vastuunalainen hänestä kaikessa — niin, ihan kaikessa. Hänellä ei
ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.

Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen
jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten
hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti
siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina
ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin
kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka
paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö
kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään
asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni
somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle
itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.

Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä,
välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden,
joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan
vastakkaista tietä.

Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä sitten,
jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin
yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja
nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni
ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto — ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä
nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut
ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja
mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat
kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän
pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman
kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja
se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan — mutta siellä oli
vaikeudet, työ ja vastuu...

Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin,
outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei.
Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen
ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus — niin, ansaita
se!

Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja
katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät
epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.

— Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta
penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä
vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi
tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.

— Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen
taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. —
Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa
majataloon.

— Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain
laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut
ottanut...! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan
voimassa. Hän rakastaa minua — Jumalani, minua itseäni. Ja se on
niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!

Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu
sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään
punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa
ihastustaan.

— Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?

Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit
järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen
vasemmalle omien lippujensa suojaan.

— Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen
ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä
vetäännyttiin porvarien puolella.

Hilma Roima luki: — Kuulkaa, esimerkiksi tämä: — käytäntöön
sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme...

— Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti,
ja luki itse toisesta kohdasta: — uusi väliaikainen — ei, tässähän
se on — koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan
— kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka
ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.

— Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle,
silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu
Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies
siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!

Syntyi aika meteli ja huuto.

— Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.

Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi
kimakalla äänellään: — Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen
ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille —
kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin,
kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui
itkuun.

— Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.

— Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, — äänioikeus ja vielä
vaalioikeuskin — että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville,
juuri minä!

Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.

— Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa
hämmästystään. — Siitä taitaa syntyä uusi tahti!

— Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa
ja niin tuppaa itkettämään.

— Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi
painavasti.

— Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle,
puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.

— Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen
etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.

— Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki
rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras
ja iski taas kämmenensä pöytään.

— Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin
pahalla! huusi joku.

— Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen
ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti
Hilma Roima.

— Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus,
selitti Pouta.

— Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo
takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian.
Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja
lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme
viimeiseen hengenvetoon!

— Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.

— Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni
kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti
Virvaa.

— Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä
puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi
Virva.

— Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän
ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä
tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. —
Tunnetteko julistuskirjan?

— Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan
Poutaa puuttumasta puheeseen.

— Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin,
juuri, halveksuvana!

— Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva
hymyillen.

Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui
köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti
äänensä: — Teillä on tosiaan oma tapanne — jarrujen tapa se on! Ja
jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!

— Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun
takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin
ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.

Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.

— Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.

— Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta
Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. — Hän on jotakin puolueensa
yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma
itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan
ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan
edemmäksi kuin sitä tavotamme.

— Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.

— Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi
Virvaa. — Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja
auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa,
käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja
suurta asiaa.

— Minä en sitä vielä oikein usko.

— Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän
tasollanne, käytämme toisia keinoja.

— Olette ehkä oikeassa.

Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden
kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen
mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja
vakaumuksena.

— Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa,
kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin — on
minulle sanomattoman kallis todistus meidän...

— Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden
samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää
tunnettaan. — Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.

Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa
ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska
ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan
toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä
kuitenkaan olleet kahden.

— Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että
pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain
vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa
huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.

Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki
ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta
otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän
ääreen.

— Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan.
Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä
Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen
osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle
toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin
väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi
tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt
mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren
kauniilla kasvoilla.

— Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.

— Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.

— Minkä verran ne lupaavat?

— Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.

— Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu
minun käskettäviini.

— Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti
kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.

— Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja
siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.

— Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti
tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva
heilutti sormessaan. — Te ette pitänyt sanaanne.

Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.

Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten
katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja
hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla
kuvastui.

Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa
serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.

Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi.
Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa
hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja
herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!

Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja
vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon
häntä odotettiin.

                                                  ⸻

Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan
manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt
tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin
vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa
ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.

— Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta,
niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon — povitaskuissa.
Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan
leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.

— Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla,
naurahti Hirvi.

— On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.

— No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan
neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin
asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit
suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän
pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.

— Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä
torilla.

— Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin
sakea, että se sekottaa pään!

— Oikein, oikein! huudettiin salissa.

— Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria
oikein soihtukulkuein ja sakissa!

Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada
huimaavan vauhdin.

— Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa
maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!

Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän
sekaantui puheeseen.

— Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää
aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja
paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.

— Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.

— Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan
oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni
asiallisuuden päästä.

— Ellei hän suostuisikaan...!

— Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi
Pouta.

— Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.

— Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa
perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus
ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän
puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen
hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle
aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.

— Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.

— Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.

— No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.

Miehet nauroivat.

— Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen
saliin sivuhuoneesta.

— Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse
nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.

— No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin
olisi vainunnut jotakin käryä.

— Siitä ei taru kerro.

— Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä
alta kulmain.

— Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.

— Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.

Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut
neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi
olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei
mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset
haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä
täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä
valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä
kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku
kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla
muuallakin tehtiin — oltaisiin lain ja järjen kannalla.

— Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän
puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani
mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. — Se kuuluu olevan heille hyvin
tärkeä seikka tällä hetkellä.

Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.

Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään
serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta
kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä,
mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi,
tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan
lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin
hipaisten häntä.

Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä
Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut
hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se
kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin
elävänä ja todellisena.

Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat
rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He
olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka,
leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen
vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän
oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan
sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä
nauranut unikuvaa.

Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle
ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta
veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja
näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.

Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät
hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto
tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt
seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei
kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.

Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat
vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.

Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta
puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä
puolittain kuiskaten:

— Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.

— Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen
samalla silmäyksen Allaan puolelle. — Asia olisi kuitenkin saatava
läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät
kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.

— Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä
valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.

— Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. — Huimia
miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden
välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. —
Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!

— On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.

— Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain
oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta
Karrille ja miehet nauroivat piirissä.

— Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä
intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.

— Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko
merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:

— Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden
ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat
kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä
kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan
luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan
täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle
täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.

Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa

— Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet
kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.

— Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla
äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle.
— Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta
nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen
manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!

— Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva
Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.

Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen
punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella
kiihkolla: — Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto
nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt
Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se,
mikä — joko tajullisesti tai tajuttomasti — on ollut jokaisen
todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen
sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne
kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.

Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:

— Ei, ei!

Pouta jatkoi: — Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin
kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa
sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja
luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä marraskuuta
kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.

— Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita,
sanoi Allas. — Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset
poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät
vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä
enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.

— Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä
iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle
porvarillisten puolelle seisomaan.

— Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti
mieheen.

— Me kansan edustajat!

— Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!

— Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa,
puuttui Pouta puheeseen, — ja sen käskyt voivat koska tahansa
saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!

— Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme
omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on
laadittu, sanoi Allas.

— Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin
vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä
vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui
Pouta pyhän asiansa kannustamana.

— Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy
julistuskirjaa, sanoi Allas.

— Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.

— Tosi on edessä, joko — taikka! Meidän asestettu joukkomme
piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.

— Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa
povesta ja naiset parkaisivat.

— Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten
hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja
totisena.

Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja
rukoillen.

Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta
vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen
piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä
sopersi oudolla äänellä: — suostukaa tai väistykää!

Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä
ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: — Tulkaa järkiinne,
kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen
miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!

Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt
nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei
koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.

Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja
Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi
tovereihinsa sanoen:

— Aseet pois, toverit!

Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.

Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut
ennättänyt saada häneltä katsettakaan.

— Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.

— Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan
joukkoonsa.

Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit
oikealle.

— Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. — He saivat tuta hiukan
hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään
pahaa tee.

— Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.

— Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä
hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka
tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä
raateli.

— Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui
Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se
toisilta sattui katkeamaan.

— Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies
lyöden Hirveä olalle. — Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi
hän vilkaisten Poutaan, — kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan
raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. —
Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on
pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!

— Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle
laulamaan, ivaili toinen.

— No, sehän se rakkaus.

— Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä.
— Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää.
Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta
tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä,
Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen
jatkosta.

Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja
miehetkin.

— Kuinka sinä olit rohkea, Virva!

— Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun
niin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.

— Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?

— No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen
käteen, rupattivat naiset.

— Senkin susi, päätti rouva Muukka. — Kiitos sinulle, Virva!

— Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja
toiselle.

Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt
kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti
laulua ja sai käsiinsä muutamia ”Suomalaisen seuran” jäseniä. Heihin
liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana
täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.

Kohta on alkava kansani työ,
kerran se sortomme maahan lyö!
Aatokset nostan ma korkeita kohti,
useinhan uskoni toivoa tohti,
ettei kansani oikea tahto
ole kuin aaltojen kuohuva vaahto.
Se on kuin vuoksi ja luode meren,
oikean voittoon syttää se veren,
järjen se ottaa oppaaksensa.

Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin
kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua
ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:

Nouse, kansa köyhä,
kauas meistä jää,
ken on veltto, löyhä!
Eespäin rientäkää!
Herää, joukko, sorron alta,
syttyköön jo sota!
Kerää taistoon voimas valta,
oikeutes ota!

Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.

Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja
tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan
ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut
seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea
ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään
huoneeseen.

— Tekö — miten...? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta
hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.

— Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!

Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli
uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen
valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen
kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi
rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni
kepposesta.

Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen
eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.

— Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken
ase kädessä — taivas, mikä hetki — ja nyt täällä! Hyvä Jumala,
kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka
mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?

Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.

— Vaaditteko — minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta!
sanoi hän alistuvasti.

Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen
totta. Hän naurahti.

— En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut
perin naurettavaan valoon täällä olollanne.

Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat
tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.

— Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa
kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten
parvekkeen oveen, — enkä taita niskaani, — olen hyvin taitava
voimistelija.

Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja
osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi,
sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.

— Millä oikeudella te...?

— Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin,
mikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan
pitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet
oman elämämme — eikö totta?

— Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten
mielenkuohussaan.’

— Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi
vielä tragediakin syntyä.

— Mitä te tahdotte?

— Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena
Virvaan. — Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne,
vaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.

— Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?

— Minun täytyi, en voi odottaa!

— Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!

— Antakaa minulle kätenne!

— Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!

— Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.

— En, minä tahdon tulla avosilmin — jos tulen!

— Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte — ja te
rakastatte, tiedän sen — onhan kaikki muu silloin tyhjää.

— Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.

— En voi luopua silmästäni, en järjestäni!

— Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.

— Pelkäätte minua — olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat
ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin
ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla
läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!

— Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän
teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri,
puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Olen vain
ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka
humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen
varma, ihan varma!

— Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.

— Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa
otsaltaan ja nousten nojatuolistaan.

— Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä.
Teidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä,
ottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis,
huumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva...!

Virva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä
Pouta puhui hänen korvaansa.

— Menkää — minä en voi enää luottaa itseeni — enkä tahdo
kuitenkaan!

Pouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja
heidän katseensa upposivat toisiinsa. — Tee minusta altis mies —
jumaloin sinua!

— Menkää — ellette tahdo herättää sääliäni!

— Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen
ylpeänä. — Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi —
taikka en ensinkään!

— Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi! Ovelle koputettiin.

— Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle
kadoten yöhön.

Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.

Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.

— Olen sinua etsinyt kaikkialta — hän keskeytti sanansa nähdessään
Virvan liikutuksen. — Oletko sairas?

Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli
lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on
viisaaksi tehnyt.

Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat,
hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä
pään alle ja silitteli tukkaa.

— Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.

— Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti
vastaansanomatta. — Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei
enää itke. Miksi sinä itket?

— En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.

— Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?

— Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva
kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, — minulla oli aavistuksia.

— Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan
sen liiankin hyvin.

— Liianko hyvin — Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet
toteen.

— Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan
lähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin —
enhän tiedä, minne...?

— Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen
sanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin
yhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.

— Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun
on niin vaikea hillitä itseäni — jospa tietäisit, kuinka vaikea!

— Tiedän, tiedän!

— Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo
minulle oikeus rakastaa sinua!

Virva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella
äänellä:

— Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä
olit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota
nyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!

— Minä en käsitä, Virva, sano!

— Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?

— Sano minulle vain — voitko sinä?

Virva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.

— En, Aksel, en voi!

— Kerran sinä kuitenkin luulit...!

— Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja
sanoihin.

— Virva!

— Se kosti!

— Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa,
uudistuu...!

— Ei, Aksel, ei milloinkaan.

— Sinä olet — kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.

— Koska minä olen varma.

— Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa...?

— Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.

— Oletko sinä...? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta
tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.

— Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta
ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes
kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme — köyhiä ja
värittömiä, ei ole siipiä.

— Ei, Virva, sano syy, oikea syy!

— Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. — Älä puhu siitä nyt. Minä
pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut
ennenkuin hän tuli?

— Sinä kysyt — miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan
elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla
tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo
myöhäistä?

— Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi
sydän verta vuotanut.

Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet
tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.

— Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!
Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!

— Vedota järkeeni — järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi
siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt
puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin
minun sydämelleni. Minä olen herännyt — ehkä sen keralla. Minä en
enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen,
kuka tahansa!

— Sinä vain puhut, syy on toinen!

— Tiedätkö sinä kaikki — senkin, Aksel?

— Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki
tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.

— Minä en voi!

— Oletko aivan varma?

— Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.

— Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.

— Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska
puistatti hartioita, hän itki.

— Aksel, Aksel, rakas ystävä!

— Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.

Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu
sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa
serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen
tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä
äiti voi sitä antaa.

— Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen
lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja,
kiinteitä siteitä.

— Eikö ole mitään muuta toivoa kuin — unohduksen?

Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi
tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä
hetkiä rakastettuaan näin lähellä — nyt oli oikeus puhua.

— Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii
kansanjohtajaa — herkkäuskoinen...

Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.

— Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia,
ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari...

— Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan
kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat
lemmenjanoisina: — Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa,
mitä tahansa — minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin
sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä
toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen
lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!

— Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari,
silloin...

— Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt — kuin aina ennenkin,
eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa
hijaa.

— Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun
saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja
antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen
ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.

— Älä nyt ole noin, noin — alistuvainen, pää pystyyn, Aksel,
ajattelehan, minun täytyy puhua tästä — isälle!

Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.

— Aiotko sinä todenteolla...?

— Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!

Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.

Molemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän
käden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:

— Voinko niinä auttaa sinua?

— Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin,
huudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. — Huomenna
on uusi päivä!

Salista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.

— Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.

— Mitä sinä nyt? huusi Virva.

— Setä Valtari on uhri!

— Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi
Virva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.

— Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään,
intti Airi, — te vain ette malta kuulla.

— Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi
Allas rauhallisesti.

— Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on
mennyt Valtarille.

Virva ja Aksel katsoivat toisiinsa.

— Mitenkä menneet?

— Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat
tehtaalle.

— Mitä he siellä aikovat?

— Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi
sosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi,
nosti käden ja loi silmät ylös kattoon. — Valukoot pitkin tehtaan
pihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa
raittiiksi ja vapaaksi!

— Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. — Ovatko he kaikki
siellä nyt?

— Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa.
Kukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.

— Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?

— Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja
sitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.

— Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.

— Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. — Ellei
vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne
puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.

— Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.

— Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.

Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja
kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan
kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.

— Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli
aikeissa mennä pihaan. — Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät,
Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät
pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä
on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen
Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat
kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen
kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.

Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat
säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen
joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat
hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät
oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja
katu olivat tulvillaan kansaa.

Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.
Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.

— Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.
— Hän on melkein aina Valtarilla.

— Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.

— Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.

— Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin
ääni.

— Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.

— Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.

— Alas! huudettiin uudestaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.

— Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!

— Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja
sulki akkunan.

Pihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien
jyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa
varastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.

— Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. —
Katsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee
ovi!

— Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.

— Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan
tapaansa.

— No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä
käytävästä askeleita.

— Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret
pidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi
täällä näin ikävässä pälkähässä.

— Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella
tavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli
kaukana. — Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja
sinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.

— Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni...

— No, no, nyt minä tosiaan — mennessäsi alas voisit sinä laittaa
liikkeelle huhun että — kasakat tulevat!

— Miten?

— Kuulithan sinä sen! — Kuulin, mutta...

— Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän
vahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!

— En minä ilkeä!

— Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.

— En totta totisesti...!

— Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen
nähdäkseen...

He kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas
portaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään.
Heidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella
puolella tapahtui.

— Setä voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva
levottomana, — jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan...

— Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina
härnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.

— Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.

— As, aina te takerrutte, intti Airi.

— Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut
katoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.

Kiihkeitä ”murtakaa” huutoja kuului pihasta, ja levottomasta
kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi
otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia
lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä
seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.

Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään
äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä
välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.

— Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa,
muurit vastassaan joka puolella.

— Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä
ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen
jalallaan pimeässä.

— Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, — onhan
aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.

Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän
palasi takaisin parvekkeelle.

Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja
ärsytteli serkkuaan: — Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden
niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan.
Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.

— Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin
koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla
lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.

Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen.
Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä
pimeässä alas portaita.

— Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon!
huusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.

Airi jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas
portaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen
haudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea
aaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä
kouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka
yhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja
hädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja
kirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.

— Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja
silmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja
laskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa.
Neuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.

— Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.

— Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.

— Hän meni alas. — Minne, minne?

— En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.

— Minkä huhun?

— Kasakoita tulee.

— Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan
tullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?

— Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.

Pouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua
hän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.

— Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin
vaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.

— Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön
ja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle
askeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:

— Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!

Se kuului yli metelin ja Airi Pouta ja sanoivat yhtaikaa: — Virva!

— Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja
sen torjumiskeinoista. — Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne.
Onko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä
näette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan
lakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän
katosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.

Virvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa
aluksi oikeaan suuntaan.

Airi sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä
ilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja
Poudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.

— Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi
tunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään
likistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa,
luisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella
vaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon,
ja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden
väläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden
ulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana
surusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen
tietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina,
tukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä
naisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!

Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset
saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan
huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei
tule sotilaita!

Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle.
Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki
ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.

Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja
kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu
ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa.
Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli
Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen
verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.

Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin
ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta
survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja
hengenvaarallisesti loukkaantuneet.

He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun
hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:

— Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.

Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen
päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan
huulilta.

Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin
työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä
auttamaan onnettomia.

Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten
yhä pelastajaansa.

— Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.

Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja
katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.

Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen
suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin
lemmen muruista.

Airi oli etsinyt heitä pihasta.

— Luojan kiitos, täälläkö te...? Ja aivan loukkaantumatta!

— Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään
hänen kädestään.

— Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri
vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?

— Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän
tulevan tänne.

— Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä
kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin
ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.

— Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea
saadakseen.

Airi katseli heitä suurin silmin.

— Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän
punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.

Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen
seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan
omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan
kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin
maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut
hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.

Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden
ratinaa.

— Se on Aksel, sanoi Airi, — minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja
ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.

— Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi,
sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan
seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja
sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän
välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. — Herätä meidät tästä
pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet
heidän kohdalleen.

— Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.

— Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen
kätensä Poudalle ja kuiskaten: — näkemiin huomiseksi!

— Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.

— Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla
peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli
mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.

— Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.

— Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.

— Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään
hevosellaan.

— Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi.
Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät,
että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin
mukaan?

— Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen
sinut kotiin.

— Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se
voisi olla sangen mukavaa — te olette kaikki kuin onnettomasti
rakastuneita!

— Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin
lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen
suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta
kätensä Allaalle ja juoksi pois.

— Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei
ajuri ymmärtäisi.

— Se on parasta meille molemmille.

— Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?

He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen
rauhaisella kadulla.

— Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.

— Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi
minulle kipeää.

He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan
sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien
huulten painuvan sormilleen.

— Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä — niin hyvä!

Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta
tukehuttamaan sanat.

— Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.

— Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota — erota!

Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen
rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen
kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.

Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa,
painaen hänen kättään, ja kuiskasi: — Hyvästi, rakas, minä tuotan
sinulle liian suurta tuskaa!

Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka
heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken
päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän
meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen,
jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja
tunteistaan.

— Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se
rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska
Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko
rakastaa kahta miestä?

Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja
urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma.
Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja
mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja
uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin
vaikeata, raskasta ja tuskallista — eikä sitä voinut uskoakaan,
eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!

Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen
miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu
ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli
seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu
kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy
huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka
häntä voi vastustaa? — Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti,
oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä
uudestaan, uudestaan!

Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja
hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään
uneen.