VII

Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot
hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului
melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän
iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä
kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten
useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa
julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin,
ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu,
kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa
oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta.
Isänmaan puolesta! — tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain,
hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan!
Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi,
rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin?
Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa
sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut
illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi
raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.

Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta,
ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi Allaan
kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka
selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen
tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä
ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan
hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta,
tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan
ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja
mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja
yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan
katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen
onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen
kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä,
todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja
mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se
olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. — Niin,
olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, — minäpä tiedän, tunnen
voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko
tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa?
Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi?
Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen
olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja
varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku
tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua
omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää
huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai
kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas
oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit
houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan
entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja
Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja
Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi
tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä
pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä
ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies
silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet,
mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla
nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.

Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita,
irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa,
jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan
mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella,
siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti
puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä
etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli
gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.

Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta
maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin
syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta
laajalla Suomen niemellä.

Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva
heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin
heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon
harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen
ajatuksesta kuulua siihen.

Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä
eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt
oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina
ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet
toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen
täytyi olla sattuman varassa.

Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan
salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt
tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.

— Hyvää huomenta, neiti! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva
tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi
lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen
leveän selkänsä väkijoukkoon.

— Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. — Onpas tämä
oikeata lihamuuria.

— Tukehuttaako teitä?

— Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.

— Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta
mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti
väljemmälle katukäytävälle.

— Minne menemme? kysyi Virva.

— Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista
tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.

— Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.

— Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja
luonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla.
Pankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka
tahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.

— Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös
kahvilan portaita.

— Te ette tullut eilen illalla.

— Minä olin hyvin väsynyt.

Pouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän
hiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.

— Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.

Virva heitti veitikkamaisesti päätään: — Näytänkö huonolta?

— Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa
katsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.

— Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset
hermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?

Poudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi
todistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä
tuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona
nuoren miehen.

— Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä
sopimustamme?

— Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.

— Suvaitsetteko kahvia, kaakaota...?

— Kiitos, kahvia, se virkistää.

— Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.

— Teoissannekin eikä vain sanoissa?

— Niin, puuhaan osuuskuntia.

— Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi
minun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin
teidän voittavan.

— Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen
matkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa
ja käyttämätön koski — niin, onhan siinä pieni myllypahanen — ja
koko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin
kaipaavat.

— He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä
aatetta.

— Eihän vesi yksinänsä, mutta aate...

Kahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden
kodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.

— Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että
pian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.

— Saanko minä, toden totta, tahdotteko?

— Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan
katsoen viehkeästi Poutaan.

Nuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se
vaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti
raukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä
Poudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.

He olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous,
tositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen
sanomattoman kalliiksi.

— Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki
hänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa
hän veti kätensä pois ja jatkoi: — Olemmehan oikeastaan niin hyviä
ystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.

— Ellemme loruelisi...

— Puheenne ei saa olla totta.

— Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.

Virva hymyili jo rohkeammin. — Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte
ensin niellä kultakalan ja sitten...

— Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.

— Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.

— Entä jos niin olisi — kaikki keinot luvallisia!

— Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.

— Minulla on tavallisesti onnea!

— Teidän rohkeutenne... hän keskeytti sanansa punastuen, sillä
Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan
pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta
kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa
istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään
turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti
anastamasta ja taivutti jumaloimaan.

— Ihailen — jumaloin — rakastan — ei, ei, älkää kieltäkö — ehkä
katuisitte — rukoilen — sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee
minut hulluksi — ettehän henno — katsokaa minuun, Virva, kallis...!

Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.

Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli
avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat
silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä,
mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti
hermostuneesti:

— Ei, ei älkää luulko — tämähän on leikkiä — kujeilua — lakkoa!

— Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä,
huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.

— Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne...?

— Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä
myönnän...!

— Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä
vaadin.

— Sanokaa, mitä te vaaditte?

— Voisitteko taipua meikäläiseksi — porvariksi?

— Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!

— En suinkaan, olen ihan tosissani.

— Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja
tointuen huumauksestaan.

— On!

— Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on
mennyt veriini.

— Otaksutaan, että te rakastatte minua.

— Minä rakastan teitä!

— Minä vain otaksun ja — otaksutaan, että minä rakastan teitä,
sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.

— Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.

— Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.

— Niin, otaksutaan...! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä
ja nojasi pöytään.

— Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.

— Mihin, oi mihin?

— Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.

Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.

— Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin,
sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan.
Olen vallassanne, humaltunut lemmestä — ja teidän on syy — hyvä
Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä
sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat
meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta
raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla?
Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän
te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!

Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus
kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen
uhman ja terävän älyn.

— En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne
sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen,
jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden
tulevaisuuteen.

— Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?

— Minä en sitä kiellä — rakastan teitä!

Pouta oli sanaton ja nöyrä.

— Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan
rakkaus yksin riittäisi — niin, ei ainakaan miehen ja naisen
rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla
on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki
käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan
asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin
tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään
omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.

— Puhuessanne noin olette kuin toveri — kuin mies, ja se viehättää,
kaikki teissä viehättää...

— Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä
viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto.
Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja
mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen
yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina,
mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.

— Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!

— Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.

— Ne ovat kaksi eri asiaa.

Virva nauroi: — Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä
ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri
asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse
aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen
paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se
on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta
teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani
saakka kiitollinen.

— Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä — antakaa minulle tilaisuus
voittaa teidät!

— Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta — tahdon vain
sanoa — rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä
en myöskään luule — en vielä usko teidän olevan oikeassa.

— Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?

— On, olemme nyt tasaväkisiä.

— Kiitos! huudahti Pouta.

Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan
päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:

— Siis rehellinen taistelu.

Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana.
Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut
tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.

— He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te
heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!

— Kutka menevät? kysyi Virva.

— Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.

— Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.

— Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi
Virva.

— Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.

Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki
hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel
kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.

— Minun isäni, ymmärrättehän.

Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään
paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.

— Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät
kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!

— Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois
akkunasta.

He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin
kaikkein pyhimmässä.