ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet
kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista
syntyi miesten kesken.
— Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.
— Niin, mutta mikä? huudahti Airi. — Suutari Taavetti on tosiaan
niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,
jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.
— Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen
kai poliisilta.
Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka
hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta
nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa
heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun
Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.
— Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?
— En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.
— Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, — kun ne puhuu, että sielt’
pankist’ pitäis rahaa väkisin jaettaman.
— No, sun vai, väkisinkö?
— Niin sanoovat, mut’ ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään
vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...
— Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi Maijan
sanatulvan.
— Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.
— Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on — no,
kuinka sen nyt selittäisin — Taavetti on sairas — tullut noin —
hiukan sekapääksi — ehkei nyt sentään hulluksi...!
— Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?
— Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.
— Vai, peuhaa ase käressä. Kyll’ mie menen ihan paikall’. — Maija
kiirehti Iitaa hakemaan.
— Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. — Luuletko, sinä
veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.
— Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä
lähellä.
— Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?
— Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.
He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua
saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.
Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi
heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan
portaita ylös.
— Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä
mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.
He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,
mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.
— Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi
hänelle päästyään lähelle.
— Ei, en mie uskalla — hullut on — hulluja! Iitan kimakka ääni
kuului kauas.
— Vai siekös peuhaat?
— Seis! huusi Taavetti, — minulla on ase!
— Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?
— Kansalliskaartilainen.
— Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!
— Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti
kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.
— Kyl mie sin vahrin!
— Ole, ole, minulla on ase!
Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti
yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
— Vai on sull’ ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! — Iita
läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. — Parantaisit ensin oman
kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
— Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä
sysien.
Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: — Toss’ on, vahri sitte
noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin
mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
— Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita
tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. — Vai jo vai sie rukoilet.
Lährekkii kotiin ja het paikall’ ja murhavärkki tänne!
Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,
joka on saanut pääkomennon sodassa: — Ota lapset syliisi!
Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden
kummallekin käsivarrelleen.
— Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin
kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,
aletaan mennä jo!
Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen
näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista
hävinnyt.
Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle
huutaen isäänsä avaamaan.
Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: — No,
veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne
sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset
keksivät taaskin ruveta meluamaan.
Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.
— Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,
kohta päivällisaika, lähdetään vain.
— Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.
— Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa
salkussa, loput kassaholvissa.
He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti
kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.
Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä
lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin
vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan
Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.
— Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?
— En ole sattunut...
— Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.
— Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.
— Vai jo, vai, häi tiketillä...
— Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?
— No, minnekkäs sitte...!
— Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?
— Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä
oikein voinut pidättää itkuaan.
— Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.
— No, sit niin tasajaon limonaatia.
Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti:
— Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää
Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei
se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se
kuitenkin omalla tavallaan.
— Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä
uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.
— Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen
Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle
askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti
ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli — että pysy tuossa!
— Vai loruja, yritti Taavetti.
— Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.
— Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen
limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.
— Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran
kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.
— Mitäs — eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. —
Saiskii sen niille sanotuks’, ettei sellassia saa valehrella, kun nyt
on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.
— Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen
pimittää, varotti Iita.
— Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija
itkemään. — Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta
Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie
olen vaan niinkuin piika. Kyll’ sit pitää olla pähkähullu!
Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta
akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:
— Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan
yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!
— No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä
oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. — Mökkirähjä ja
suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja
voissa sen piankin hitkaisisin!
Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti
vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.
— Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu
urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.
Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja
sylkäisi.
— Älä tuossa roiski! huusi Iita, — juo kahvia ja syö rievää, niin
tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.
Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe
ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien
leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi
tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata,
maidonsekaista lientä:
— Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.
— Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö
lutoontuu, pisteli Iita.
— Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa
ryypätessään.
Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui
alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput
liehumassa.
Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja
punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan.
Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.