Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    1.

    Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänä
    keinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoon
    huoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänyt
    niin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihin
    oloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunut
    hauskalta.

    Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmän
    kodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle ja
    somemmat verhot... Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulu
    alkaisi.

    Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näytti
    aika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut,
    tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komealla
    paikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelle
    ja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näki
    kirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkean
    kuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannut
    kuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaa
    Lappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivut
    ovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa.
    Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininen
    taivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuuden
    kultaiset päivät...

    Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, — joka, kuin kaarena
    kulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, — vastapäätä
    oleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästi
    paistoi... Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vielä
    kertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta,
    lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, mutta
    pihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.

    Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. Väliin
    Irja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niin
    nuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi.
    Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oli
    niin monet kerrat sitä vakuutettu...

    Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen ja
    vakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla... Kyllä
    hän oli kaunis...

    Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan ne
    hurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksetta
    ne olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka,
    vaikka oli silmäpuoli... hyi!

    Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvin
    romanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnyt
    häneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oli
    viehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynyt
    entisellään...

    Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisi
    voinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässä
    asemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, ja
    hänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävi
    kertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa...

    Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa...

    Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran oli
    tarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnasta
    opettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammalle
    hän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkii
    hänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias...

    Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiä
    tuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi
    opettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen
    ”maisteriin”, joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkin
    rakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaan
    oli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisia
    päiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätetty
    ostaa. Kaikki oli valmiina...

    Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansa
    jatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niin
    vannonut ja luvannut... suudellut ja puristellut ja halaillut...
    heittiö...

    Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen
    muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli
    likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.

    Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän
    muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja
    kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä
    mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään
    johtui mieleen ja harmitti... harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut
    ”maisterin” menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa...

    Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti
    ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki
    kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain
    elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki...

    Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä
    mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta
    rantain tiedustella.

    Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen.
    Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän
    kysyi:

    ”Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?”

    ”Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan
    saarnamies on hyvä”, selitti Riika.

    ”Hm. Vai niin. Ja nainut mies?”

    ”Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa
    käynytkään?”

    ”En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?”

    ”Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksi
    vihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeä
    muita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täällä
    kesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin.”

    ”Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?” kysyi
    Irja, koettaen naureskella.

    ”Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, on
    nuorisoseurakin.”

    ”Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä on
    nuorisoseurakin.”

    ”Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?”

    ”Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenä
    ollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, oli
    vallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt.”

    Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitä
    laittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassa
    kukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollut
    näytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva oli
    suuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemmin
    oli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseet
    itsensä ja seuransa.

    ”Talonpoikako se Kanerva on?” kysyi Irja.

    ”Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuon
    mäen kumpulalla”, selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.

    Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpi
    kuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitä
    huolellisimmin hoidettu.

    ”Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin on
    miellyttävä”, sanoi hän Riikalle.

    ”Herraslähtöä siinä onkin isäntä.”

    ”Niinkö? Entäs emäntä?”

    ”Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin,
    nuori naimaton mies.”

    Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oli
    osannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niin
    hyvin?

    Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista
    Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.

    ”Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?” hän kysyi kesken Riikan kertomisen.

    ”Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talon
    puhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolin
    kuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin.
    Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on,
    vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsa
    vuoksi.”

    ”Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin.”

    ”Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä,
    välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänen
    naivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli.
    Piika palveli kaksi vuotta... eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa.
    Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähällä
    selvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä.”

    ”Tekeekö hän itsekin työtä?”

    ”Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin.”

    Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsi
    uteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajain
    yksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoin
    nytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riika
    olisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästä
    Kanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmät
    kiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva oli
    hänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellä
    hiuksia ja liverteli:

    ”Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen.”

    Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänen
    oli pakko muistuttaa Riikaa siitä.

    ”Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennyt
    Etelä-Suomeen!” virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensä
    pois hiuksistaan.

    ”Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin”, vastasi Irja.

    ”Tämä on köyhä ja kylmä maa... ja vähän on täällä herroja.”

    Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemun
    tuli, kun hän katsoi Irjaa.

    Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen ja
    tunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut olla
    varovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuon
    luikertelevan, kavalan vaimon kanssa.

    ”Joko Riika on kaikki siistinyt?” hän kysyi virallisella äänellä ja
    katsoi Riikaa tuimasti.

    Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kun
    vitkaan vastasi:

    ”Kyllä, kaikki on siistitty.”

    Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa,
    huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla,
    ja hevonen käveli raisusti.

    ”Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa”, sanoi Riika äskeiseen tapaansa
    ja osoitti sormellaan tielle.

    Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, että
    hevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti sen
    kävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja että
    hänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu,
    jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaa
    tukkaa.

    ”Siinä on komea hevonen”, sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa,
    mutta Irja lausui:

    ”Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin...”

    Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut oven
    suljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle,
    aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irja
    ymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainen
    mies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, että
    hartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavalla
    hyvin miellyttävä...

    Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alas
    lavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa,
    mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.

    Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanut
    ajatuksiaan pois äskeisestä...

    Nuori, naimaton mies... noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Oli
    varmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaan
    puolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva?
    Kanerva?

    Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Mutta
    missä?

    Hän muisteli ja mietiskeli.

    Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliin
    pienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta se
    ei voinut olla tämä Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerran
    leikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntä
    miellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään sen
    ja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinä
    ilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että... että se ei
    voinut olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen oli
    kyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija.
    Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?

    Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä.
    Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.

    Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somasti
    näkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla Yrjö Kanerva
    . Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisi
    kirjoittamista?

    Mutta sitten hän muisti, että juuri tämä Kanerva oli ollut
    nuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisia
    ajatuksia...

    Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat,
    että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.

    Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko
    tämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koetti
    päästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänellä
    olikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkea
    Kanervan talonkin ohitse.

    Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli
    kuvastimeen monet kerrat.

    — Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, — ajatteli
    hän hattua päähän pannessaan.

    Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta
    korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi
    herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki
    äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita
    lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei
    Irja nähnyt häntä...

    Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi
    ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan
    isännäksi...

    Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten
    Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä
    muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.

    — Tuossa hän oli, — ajatteli Irja. — Eipä ollut häävin näköinen.
    Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin,
    mikä... mikä... ei ollut talonpoikaista...

    Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja
    vihelteli... ja ajoi menemään pihaan...

    Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva,
    vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua... ja riisui hattunsa ja kappansa
    kuin pettyneenä.

    Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän
    ei malttanut olla kysymättä:

    ”Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?”

    ”Onpa tietenkin. Yrjö on.”

    Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin...

    2.

    Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.

    Koulutuntien loputtua Irja usein läksi ympäristöä katselemaan, poiketen
    retkillään milloin mihinkin taloon. Hän rakasti luontoa ja etenkin
    avaroita näköaloja. Kylän takana oli korkea vaara, josta katse kantoi
    loitolle yli kauniiden maisemien. Kerran Irja kiipesi muutamien
    koululasten seuraamana sen ylimmälle huipulle. Häntä miellytti suuresti
    seudun suurenmoisuus, silmien edessä avautuvat laajat alat, sillä
    hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt jäljennöksen lapsuutensa
    kodin ympäristöstä. Häntä miellytti muutenkin olonsa. Ihmiset olivat
    ystävällisiä, vaikkakin alussa näyttivät kopeilta ja ylpeiltä.

    Kylän raittiakin hän usein käveli, pistäytyen pappilassa ja väliin
    muissakin taloissa. Silloin hän aina tuli kulkemaan Kanervan sivu. Hän
    oli päättänyt, ettei hän käännä katsettaan Kanervaan päin. Mutta kun
    hän pääsi kohdalle, tuli hän kuitenkin sinne silmänneeksi. Usein hän
    näki isännän puuhaavan puutarhassa, havaitsi hänet edempänä pellolla,
    eikä hän voinut kieltää, että hänen teki mieli tarkemmin nähdä tuota
    miestä, joka hänestä tuntui niin omituiselta. Hän ei ollut vielä
    tarkkaan nähnyt Kanervan kasvonpiirteitä, mutta se, mitä oli huomannut,
    oli hänen mielestään ollut rumaa ja raakaa. Irja ei jaksanut käsittää,
    kuinka tuollaisen tylyn pinnan alla voi sykkiä niin lämmin ja tunteikas
    sydän kun mitä hän oli päättänyt Kanervan kirjoituksista. Usein Irjan
    teki mieli kysyä jotakin, kun näki Kanervan puuhaavan puutarhassa.
    Mutta hän oli huomannut, että hänen lähestyessään Kanerva käänsi päänsä
    toisaalle.

    Niin kävi nytkin, kun Irja oli matkalla pappilaan. Tie kulki aivan
    puutarhan vieritse, ja Kanerva näkyi olevan puiden istutushommissa.
    Irja kuuli hänen sanovan rengille:

    ”Noudappa sinä, Jaakko, sekin pikku kuusi tallin takaa, että panemme
    senkin kasvamaan.”

    Ensi kerran hän kuuli Kanervan äänen. Ei sekään ollut sopusoinnussa
    miehen ulkomuodon kanssa. Vaikka ääni ei kuulostanut käskevältä, oli
    siinä sittenkin tahdonvoimaa ja varmuutta, joka ei sallinut
    vitkastelua. Irjan teki mieli seisahtaa puutarhan luona ja puhua
    jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitä sanoa, ja samalla hän näki
    Kanervankin kääntävän katseensa toisaalle.

    Mietteissään Irja jatkoi matkaansa pappilaan päin.

    Oli lempeä syksyinen ilta, ja puiden lehdet olivat jo melkein kaikki
    varisseet. Kellertävä oli nurmikko, ja alakuloisen alastomalta näytti
    ympäristö. Alkoi jo hämärtääkin. Kummallinen kaiho tuntui Irjan
    mielessä, hänen yksin kävellessään. Hän koetti sovittaa yhteen omia
    tunnelmiaan yhä kylmenevän ja kuolevan syksyn kanssa. Sopivathan ne.
    Kunpa osaisi kuvata alastoman, kaihomielisen syksyn, ja sovittaa sen
    omiin orpoihin tunteisiinsa! Sitä Irja toivoi. Siitä saisi erinomaisen
    tarinan, kun vertaisi kesän kauneutta lemmen tunteisiin ja syksyn
    koleutta kuolevaan hyljättyyn rakkauteen...

    Mutta pappilaan tullessa häneltä unohtui se kuva, jonka oli ajatellut
    kyhätä, unohtuivat ne sanatkin, joita oli päättänyt kuvauksessaan
    käyttää. Hän oli erittäin tervetullut pappilaan, ja hän viihtyikin
    vanhan rovastin ja rovastinnan parissa erinomaisen hyvin.

    Kun hän ja rovastinna puhelivat ruokasalissa, ilmestyi sinne pian
    rovastikin piippuineen tarinoimaan. Irja kertoi käynnistään kylän
    takana korkealla vaaralla eikä voinut kyllin ihmetellä näköalan
    suuruutta.

    ”On täällä korkeampiakin vaaroja, joilta on vielä laajempi näköala.
    Karhuvaara esimerkiksi”, sanoi rovasti.

    ”Kevätkesästä on sieltä kaunein näköala. Kaikki, jotka täällä ovat
    käyneet, ovat enimmin ihastuneet Karhuvaaraan ja Repovaaraan”, sanoi
    rovastinna.

    ”Vasuharju, jolla olet käynyt, ei ole, Irja kulta, kuin puolet niin
    korkea kuin ne toiset”, selitti rovasti.

    ”Ovatko ne kaukanakin, Karhuvaara ja Repovaara?” kysyi Irja.

    ”Olisit arvannut Vasuharjulta katsoa. Ne näkyvät taempana kumpainenkin.
    Karhuvaara on vasemmalla, Repovaara oikealla puolella”, selitti rovasti
    ja innostui kuvailemaan niiden mahtavuutta.

    Teetä juotaessa tuli puheeksi, mitä Irja muuten piti olostaan? Oliko
    tullut tuntemaan Kanervaa?

    Rovasti sitä kysyi. Irja oli joka kerta pappilassa käydessään toivonut,
    että tulisi puhe Kanervasta. Hän saisi siten tietää paremmin kuin
    Pitkältä-Riikalta, johon ei ollut paljoa luottamista. Eikä ollut Irja
    rohjennut suoraan ottaa puheeksi Kanervaa, vaikka joka kerta oli mieli
    tehnyt.

    ”Kyllä minä olen nähnyt hänet puutarhassa ja pellolla. Olen
    kummastellut ja ihmetellyt hänen sievää taloaan ja varsinkin
    puutarhaansa”, vastasi Irja.

    ”Joo. Hän onkin etevä maanviljelijä ja ahkera ja siivo mies”, alkoi
    rovasti, ja Irja sai kyselemättä kuulla kaiken sen, mitä toivoikin.

    Papin poika hän oli. Kerran täällä kulkiessaan oli ihastunut seutuun ja
    tahtonut tänne asumaankin. Resuinen oli talo ollut ja maanviljelys
    kerrassaan alakynnessä. Muutamassa vuodessa oli Kanerva kaikki
    korjannut.

    ”Hän on kai rikas?” arveli Irja väliin.

    ”Eikö mitä. Mutta hän pystyy itse mihin työhön hyvänsä, ja ensi vuosina
    sanottiin hänen yötä päivää tehneen työtä. Semmoista talonmiestä ei
    näillä seuduin ole yhtään”, kiitteli rovasti.

    Irjalle johtui taas mieleen entinen kuva tyhmästä papinpojasta, joka ei
    pystynyt muuhun kuin maanviljelijäksi. Hän oli sellaisia nähnyt ja
    kuullut muiden sellaisista puhuvan. Ja samassa hän alkoi epäillä, ettei
    tämä Kanerva kuitenkaan sopinut olemaan Yrjö Kanerva.

    ”Sepä on kumma, että papinpojasta on tullut vain maanviljelijä,
    talonpoika”, sanoi hän kuin säälien.

    ”Jaa, se ei ole mikään häpeä. Se on päinvastoin kunnia. Sen minä
    sanon”, sanoi rovasti päättävästi.

    Mutta Irjan teki mieli saada varmuus Yrjö Kanervasta, ja hän virkkoi:

    ”Onhan niitä paljonkin herraspoikia, jotka eivät... joilla ei ole
    lukupäätä...”

    Irja sanoi sen äänellä, joka merkitsi, että hän otaksui Kanervaakin
    sellaiseksi pökkelöpääksi, umpisuiseksi ja lahjattomaksi naakaksi.
    Mutta silloin rovasti innostui selittämään Kanervan nuoruuden aikaa ja
    mitä mies oli kärsinyt ja mitä yrittänyt. Irja kuuli siinä selvää
    totuutta ja kummasteli. Kanerva oli jäänyt orvoksi. Koulunkäynti
    oli keskeytynyt, ja hän oli omin päin puuhaillen hankkinut
    vähäisen omaisuutensa ja tietonsa. Rovasti otaksui Kanervan
    teräväjärkiseksi mieheksi, joka pystyi... ”Ja senhän muuten näkee
    hänen kirjoituksistaankin”, lopetti rovasti.

    Irja teeskenteli äänensä niin kummastelevaksi kuin suinkin kysyessään:

    ”Kirjoitteleeko hän myöskin?”

    Ja rovastilta hän nyt sai kuulla, että Kanerva oli se Yrjö Kanerva,
    joka kirjoitteli sanomalehtiin.

    Kun Irja illemmalla lähti, antoi rovasti hänelle sanomalehden,
    virkkaen:

    ”Tässäkin lehdessä esimerkiksi on syksystä pieni kuvaus, joka on hyvin
    sievä.”

    Irja kääri sanomalehden kokoon, pisti taskuunsa ja lausui niin
    välinpitämättömällä äänellä kuin voi:

    ”Vai niin. Voinhan sitä jolloinkin katsella, vaikka en juuri usein lue
    sanomalehtinovelleja.”

    Mutta päästyään tielle hän tunsi kummallista halua katsella ja
    arvostella sitä kuvausta. Olihan hän itse päättänyt kyhätä kuvauksen
    syksystä. Miten oli Kanerva tuntenut? Oliko osannut kuvata niin...?

    Hän joudutti askeleitaan. Ilma oli kylmennyt, taivas käynyt tähteen, ja
    Irja näki kuun nousevan Vasuharjun kuusten takaa. Maisema oli kuin
    hopeoitu, ja leveän joen pinta välkkyi kuin suuri, kirkas järvi.

    Kiireisin askelin hän nousi koulukartanoon, joka näytti niin
    juhlalliselta mäntyjen ympäröimänä, kun kuun valo herttaisesti valaisi
    sileää pihamaata.

    Hän istahti keinutuoliinsa, avasi lehden ja huomasi kohta sen
    kellarikerrassa Yrjö Kanervan nimen, ja ensi palstalta hän luki: Syksyn
    kaihomieltä...

    Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta soma ja sattuva. Irja luki sen toiseen
    ja kolmanteen kertaan...

    Niin hänkin oli ajatellut ja tuntenut, kuin Kanerva oli kuvannut. Mutta
    kuinka voi Kanerva niin tuntea ja niin kuvata? Täällä yksinäisyydessä
    ja erämaassa asuva talonpoika? Se oli Irjan mielestä niin kumman
    hienoa, niin hellästi sielua ja sydäntä hivelevää, niin alakuloisen
    surumielistä ja valittavaa. Mitä hän mahtoikaan ajatella, mitä tuntea?
    Kuinka voi olla mahdollista, että mies, joka on niin ruma ja raaka...?

    Irjan tapasi kumma haaveilu, ja hän kuvaili mielessään, ettei se
    ollutkaan Kanerva, joka sen oli kirjoittanut, vaan eräs toinen. Hän oli
    hieno herra, pystykauluksessa. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, musta
    tukka, ja vartalo pitkä ja solakka. Hän se olikin kirjoittanut. Hän
    tapasi Irjan kuutamo-iltana, kertoi kaihojaan, ja sanoi, että hän oli
    sen kirjoittanut silloin, kun ensi kerran näki Irjan silmät...

    Ja Irja haaveksi vielä pitemmälle, kunnes heräsi havaitessaan hienon
    herran olevan pappilan maisterin, joka oli luvannut rakastaa ja
    kuitenkin mennyt, riviäkään hyvästiksi jättämättä...

    Hän tunsi kummallista, painostavaa ikävää, joka tuntui niin ruman
    raskaalta. Tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Melkein pelotti. Muut
    koulurakennuksessa asuvat ihmiset jo nukkuivat. Mutta Irja ei tuntenut
    vähintäkään väsymystä. Ajatukset kaartelivat ristiin rastiin. Syntyi
    jos jonkinlaisia kuvia. Väliin toivoi, että pääsisi tuttavuuteen
    Kanervan kanssa. Pian hän viehättäisi Kanervan, siitä hän oli varma.
    Antaisi hänen rukoilla, kirjoitella rakkauenkirjeitä ja... olisi kumma
    nähdä semmoisen kömpelön miehen...

    Hän hymähti ajatuksilleen. Olisi se vaihtelevaa kuitenkin tässä
    yksitoikkoisuudessa, hän ajatteli. Minkälainen pässi hän mahtoi olla,
    kun ei kertaakaan ollut käynyt koululla, vaikka kaikki muut naapurit
    olivat käyneet? Totta kai hän kuitenkin käy? Olisi hauska nähdä, onko
    hänellä vähääkään ihmistapoja?

    Irja mietiskeli sinne tänne. Vihdoin suuttui itselleen. Päätti olla
    ajattelematta Kanervasta hyvää tai pahaa. Mitä hänellä oli sen miehen
    kanssa tekemistä? Köyhä talonpoika!

    Mutta kun hän sammutti lampun ja sattui silmäämään ulos, näki hän kuun
    valossa alempana laaksossa Kanervan rakennuksen niin kumman sievänä ja
    huomasi pääikkunasta valon loistavan...

    Ja taas hän muisti, mitä vasta oli lukenut sanomalehdestä. Hän valvoi
    ja mietiskeli ohi puolen yön.

    3.

    Irja ja Kanerva ovat tulleet tuttaviksi.

    Talvi on tullut ja joulu lähenemistään lähenee.

    Irja on koko lukukauden elänyt kummallista elämää, jota hän ei itsekään
    käsitä. Väliin tapaa hänet outo surumielisyys, että itkettää, väliin
    taas raivo ja viha temmeltävät sydämessä.

    Irja on ollut niin varma voitostaan Kanervan suhteen, ettei lainkaan
    ole osannut ajatella syytä, miksei Kanerva kohta häneen rakastunut. Hän
    oli niin suloinen ja kaunis, lempeä ja herttainen. Eihän ollut kukaan
    ennen voinut vastustaa hänen lumoaan.

    Häntä olisi niin huvittanut päästä Kanervan lemmityksi. Sillä hän
    aavisti, että sen miehen sydämessä mahtoi olla ääretön tunteiden
    maailma, johon ei kukaan vielä ollut tutustunut. Päästä tuon tyynen
    miehen riehuvaan sydämeen haltijaksi, saada sen liekit leimuamaan, sitä
    Irja toivoi.

    Oli Irja jo viehätysvoimaansa käyttänytkin. Mutta Kanerva näytti
    pysyvän tyynenä, puheli kyllä ja väliin hymyilikin, mutta ei näyttänyt
    sen enempää lämpenevän. Aina kun he olivat sattuneet yhteen seuraan,
    mietti Irja jälestäpäin syitä, miksi Kanerva edelleen pysyi kylmänä.
    Hän ei ollut ennen tavannut ainoatakaan miestä, joka ei jo ensi
    näkemällä olisi lämmennyt. Hän koetti onkia, saadakseen selville
    Kanervan luonteen. Hän luuli tuntevansa miehet. Ja hän sai selville,
    että Kanerva rakasti enemmän iloista, elämänhaluista naista kuin
    kaihomielistä haaveksijaa. Ja sen mukaan Irja koetti käyttäytyä.

    Mutta sitä hän kummasteli, ettei hän onnistunut.

    Usein iltaisin hän istui keinutuolissaan ja mietiskeli. Hän oli koonnut
    kaikki tietonsa ja kokemuksensa päästäkseen selville. Hän ei ollut
    koskaan tavannut Kanervan kaltaista, joka saattoi puhella ja innostua,
    mutta aina osasi välttää puhumasta omia tunteitaan, — jonka katse aina
    luisti sivu silmien ja tähtäsi johonkin kauas. Ja oli kummallista,
    ettei Irjan läsnäolo häntä vähääkään hermostuttanut... Irjaa kiusasi
    tuo Kanervan tyyneys ja varsinkin se varmuus, jolla hän puheli
    ylipäänsä ihmiselämästä. Ja kuta enemmän he seurustelivat toistensa
    kanssa, sitä enemmän Irja innostui, vimmastui ja tunsi selvään, ettei
    hän hetikään vielä ollut lähellä sitä voittoa, johon pyrki.

    Mutta eräänä iltana hän alkoi aavistaa Kanervan oikeaa luonnetta.
    Hänelle selvisi se yhtäkkiä ja aivan arvaamatta. Kerran, kun hän lauloi
    jotakin surumielistä laulua, näki hän, että Kanervan vartalo vavahti ja
    että silmiin ilmausi outo tuli. Silloin hän päätti käyttää uusia
    keinoja.

    Ja siihen sattuikin jouluaattona erinomainen tilaisuus.

    Irja oli menossa pappilaan. Hän kuuli, että Kanervan pihalla
    valjastettiin hevosta, kuuli kulkusen ja aisakellon helähtävän ja
    eroitti Kanervan äänen. Hän hiljensi kävelyään, vetäisi hiuskiharan
    ohimolle ja sovitti lakkia. Hänen oli niin monen monta kertaa tehnyt
    mieli päästä ajelemaan Kanervan kanssa. Kerran hän oli siihen suuntaan
    puhunutkin, mutta Kanerva ei ollut ymmärtänyt taikka ei ollut tahtonut
    sitä ymmärtää. Jos hän nyt ajaa perään? Irja hyppäisi kannaksille ja
    pyytäisi päästä pappilaan asti...

    Hän kuuli hevosen lähtevän pihasta, mutta kun oli niin kirkas kuutamo,
    ei hän viitsinyt silmätä, kääntyikö se pappilaan päin. Mutta pian hän
    kuuli hevosen lähestyvän takanaan ja kulkusen soivan kovemmin...
    Olikohan se Kanerva? Ja oliko yksin?

    Kanerva se oli, ja yksin istui reessä. Irja hyppäsi iloisesti
    kannaksille ja kysyi kyytiä...

    Mutta Kanerva pysäytti hevosensa, nousi reestä ja käski Irjan istua
    nahkasten alle. Itse hän yritti kuskipuolelle.

    ”Tulkaa toki itsekin tänne... kylmähän siinä tulee”, sanoi Irja kuin
    paheksuen.

    Kanerva hiukan hymähti, mutta Irja oli huomaavinaan hänen katseessaan
    samanlaisen oudon tulen kuin kerran illalla laulaessaan.

    Hevonen käveli roimasti, häntä heilahteli aisasta aisaan ja tiu’ut
    soivat. Kuu kulki tuttuja teitään verrattoman kirkkaana ja kokonaisena.
    Ja leuto oli talvi-ilma.

    ”Kuinka tämä tuntuu hauskalta!” sanoi Irja haaveksien.

    ”Niin... nyt onkin niin mainion komea kuutamo ja leppoisa ilma
    talvi-sääksi”, sanoi Kanervakin, mutta Irja oli kuulevinaan hänen
    äänessään hienoa vavistusta.

    ”Mutta minulta tämä ilo kohta loppuu, tuossahan jo on pappila...”

    Irja tunsi Kanervan kääntyvän häneen päin ja melkein kuiskaamalla
    sanovan:

    ”Tulkaa vielä palanen matkaa. Nyt on niin kaihonkaunis ilta... juuri
    sellainen...”

    Hevonen pisti pienen juoksun, ja samassa he olivat ohi pappilan
    tienhaaran.

    ”Minä rakastan tällaista kirkasta kuutamo-iltaa... kun näin saapi
    ajella ja tiu’ut soivat”, sanoi Irja.

    ”Niinkuin minäkin. Minusta tuntuu kuin tuudittuisi hienoihin untuviin,
    kuin ajatukset saisivat toisen suunnan ja niinkuin koko elämä tuntuisi
    hauskalta unennäöltä”, aloitti Kanerva.

    Irja kuuli hänen puhuvan aivan vieressään, kuuli kuinka ääni väliin
    värähteli ja soi aivan erilaiselta kuin ennen. Ja Kanerva innostui ja
    lämpeni puhumaan. Hän haastoi kuin kirjasta luonnon kauneudesta,
    talviöistä, kevätaamuista ja syyskuun illoista.

    ”Te olette suuri luonnon ihailija”, sanoi Irja lämpimästi.

    ”Milläpä orpo huvitteleiksen, ellei omilla tuumillaan, — millä
    vähäväkinen, ellei kehnolla voimallaan.”

    He olivat sivuuttaneet kirkon ja nousivat korkealle mäelle, jolta näki
    laajan kirkonkylän kuun valossa pitkin joen viettävää rantaa.

    ”Mihinkä te aiotte?” kysyi Irja.

    ”Käyn tuolla toisessa kylässä erästä ystävääni tapaamassa. Tulkaa
    mukaan. Emme viivy kauan. Annetaan Mustan juosta.”

    Kanerva tempasi ohjista, ja Musta läksi pistämään kiverää juoksua
    kirkonkylän läpi. Harja hulmusi korkealla luokan alla, kulkunen helisi,
    ja tiuku pauhasi.

    Irja tunsi kummaa iloa, jota ei ennen muistanut tunteneensa. Kanervan
    vieressä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta istua, varsinkin silloin
    kun Musta vilisti niin, että korvissa vinkui ja silmiin vedet kiskoi.
    Hän tunsi kuin sääliä Kanervaa kohtaan, tuota yksinäistä raukkaa...

    Hän kääntyi Kanervaan päin... Irjasta tuntui kuin Kanervan ulkomuodossa
    olisi tapahtunut muutos. Ei hän näyttänytkään Irjan mielestä enää niin
    rumalta kuin ennen. Ehkä hänen kasvonpiirteisiinsä voisi tottua? Ehkä
    häntä voisi rakastaa?

    Ja kun Musta asettui kävelemään, kysyi Irja:

    ”Mitä te ajattelette minusta?”

    Hän tähtäsi Kanervaa suoraan silmiin; hän tiesi, että hiuskihara oli
    sievästi ohimolla ja että kasvot olivat herttaisen punan peittämät.
    Kanerva säpsähti kysymystä, loi pitkän tutkivan katseen Irjaan... ja
    näytti kuin hän olisi tarvinnut kaikki voimansa sanoessaan:

    ”Te olette ainoa nainen, jossa olen nähnyt elämänilon ja ihailemani
    surumielisyyden soveltuvan yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi.”

    Irja ei oikein käsittänyt, mitä Kanerva tarkoitti, mutta muista
    merkeistä hän päätti, että nyt hän oli voitolla, nyt hän oli saamassa
    aukenemaan suljetun sydämen... Melkein henkeä vetämättä hän toivoi,
    että Kanerva kietaisisi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskaisi...
    ja vakuuttaisi...

    Mutta Kanerva ei näyttänyt niin tekevän, hän hoiteli oikealla kädellään
    ohjia ja vasen oli reen perän takana, ja hän tuntui katselevan jonnekin
    kauas. Hän oli työntänyt lakin otsaltaan, joten Irja saattoi nähdä
    hänen kasvonsa vallan hyvin. Sivulta päin nähtyinä ne eivät olleetkaan
    rumat, vaikkeivät juuri säännölliset. Mutta suu oli tavattoman leveä,
    hiukset liian vaaleat ja poskiluut liian ulkonevat.

    He ajelivat pitkän matkaa ääneti. Irja vertaili Kanervaa muihin,
    entisiin kosijoihinsa. Ruma oli Kanervakin, mutta rumempiakin hän oli
    nähnyt. Itselleen hän myönsi, että Kanervan kasvoissa oli jotakin
    miellyttävää varsinkin silloin, kun hän puhui. Tyly hän ei ollut. Mutta
    miksi hän pysyi noin ääneti ja noin kylmänä? Miksi hän ei voinut
    puhella rakkaudesta niinkuin muistakin aiheista? Oliko hän niin ujo ja
    kömpelö?

    ”Täällä tulee hyvin kaunis männikkö, jonka läpi tie kulkee... siellä on
    minusta niin hauska ajella”, sanoi vihdoin Kanerva pitkän vaitiolon
    perästä.

    ”Vai niinkö? Semmoinen tie minustakin on hauska”, sanoi Irja ja
    kumartui sivulle, nähdäkseen eteenpäin.

    Tie nousi mäelle ja laskeusi syvään laaksoon, jossa männikkö alkoi
    kohota kahden puolen. Puut olivat valkoisen huurteen peittämät, ja
    tähdet tuikkivat ja kuu kumotti kirkkaasti niiden läpi. Jalasten alla
    narisi lumi, ja Musta hölkötteli tasaisesti...

    Kanerva huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin jotakin muistoa
    karkoittaakseen.

    ”Mitä te nyt ajattelette?” kysyi Irja hiljaa.

    ”Sanoisinko sen teille? Te ehkä hymyilette, että täysi mies viitsii
    sellaisia ajatella.”

    ”Voi, minä niin mielelläni kuulen teidän puhuvan! Se tuntuu niin
    hyvältä ja opettavalta. Te puhutte aina niin, että luulen omia
    tunteitani selviteltävän. Niin, sanokaa. Minä pyydän.”

    Irja pani ääneensä kaiken soinnun, katsoi Kanervaa hellästi silmiin ja
    taivutti päätänsä Kanervan käsivartta vasten.

    ”Ajattelin vain, kuinka nuorena sepitin tarinan kahdesta rakastavasta,
    jotka tämmöisenä kuutamoiltana matkustivat...”

    ”Niinkö? Se taisi olla kaunis tarina. Kuinka heidän kävi? Mistä he
    matkustivat?”

    ”Mistä he tulivat, sitä en ajatellut. He ilmestyivät järven jäälle,
    missä tikoitettu tie vei toiselle rannalle. Siitä ajelivat metsän läpi
    ja nousivat kiertäen vaaran laitaa, jossa kasvoi pitkää petäjikköä.
    Mutta kun he ehtivät vaaran toiselle puolelle, laskeusi tie sievän
    lammen vieritse, korven poikki pieneen punaiseen mökkiin. Sen mökin
    ikkunasta loistivat tulet... Se oli heidän oma pieni onnelansa...”

    ”Kuinka se lieneekään ollut kaunis tarina!”

    ”Olen sitten jälestäpäin monesti muistanut, kun yksin kuutamoöinä olen
    kulkenut, että onkohan yhtään ihmistä, joka ei ajattelisi samaa, joka
    ei haaveksien toivoisi, että kerran elämässä saisi niin matkata ja niin
    rakastaa...”

    Kanerva lakkasi äkkiä puhumasta kuin pelästyen ja tempasi ohjista
    kiivaasti.

    ”Kas, kohtahan olemme perillä”, hän sitten sanoi välinpitämättömällä
    äänellä. Mutta Irja iloitsi mielessään, sillä hän aavisti, että outo
    satumaailma, jonka hän luuli piilevän Kanervan sydämessä, tästä puolin
    vähitellen aukenenisi.

    Molemmin puolin tietä kasvava männikkö loppui, ja tie nousi vähäiselle
    mäelle, jolla kahden puolen tietä oli mökkejä. Erään mökin luona
    Kanerva pysäytti hevosen, nousi reestä ja virkkoi:

    ”Tässä käväisen sisällä.”

    Hän kaivoi reen sevistä säkin, joka oli puolillaan kalua, nosti sen
    selkäänsä ja kantoi mökkiin. Kirkas tervastuli loimotti takassa, ja
    Irja näki ikkunan kautta kaikki sisälläolijat. Hän näki nuorennäköisen
    naisen, jolla oli tavattoman kauniit ruskeat silmät ja pitkä, musta
    palmikko. Siellä oli vanhempikin nainen, joka näytti olevan mökin
    emäntä. Irja huomasi, että nuoren naisen kasvot ilostuivat, kun Kanerva
    säkkineen meni sisälle. Hän kuuli heidän puhuvan, mutta sanoja hän ei
    eroittanut. Mutta hän oli ymmärtävinään, että tuo nuori nainen katseli
    Kanervaa kovin hellästi ja piti hyvästellessä liian kauan kättänsä
    Kanervan kourassa. Mitähän tämä oli? Mikä oli tuo nuori nainen? Ja mitä
    varten Kanerva juuri heille toi joulutavaraa?

    Irjalle jyskähti mieleen vaikka mitä. Kanervalla oli sittenkin vanhoja
    syntejä, vaikka häntä niin pyhänä pidettiin. Tuo nuori nainen?

    Tultuaan takaisin ja alkaessaan palauttaa hevosta kotiin päin Kanerva
    sanoi:

    ”Heillä olisi ollut valmista kahvia, mutta en tahtonut teitä viivyttää.
    Odottavan aika käy pitkäksi.”

    Irjan huulilla pyöri jo pureva vastaus, mutta koettaen hillitä
    luontoaan hän sanoi:

    ”Siinä mökissä oli komea ja sorea tytär.”

    ”Niin todellakin. Hän on hyvin kaunis. Hän on muuten palvellut minulla
    kaksi vuotta.”

    ”Vai niin. Onko hän se nainen, jonka kanssa olette ajatellut
    naimisiin?” kysyi Irja innokkaasti.

    ”Kuka teille niin on sanonut?”

    Kanerva kysyi sen niin omituisella äänellä, että Irja säpsähti. Ja
    samalla hänelle juolahti mieleen, että Kanervan ja tuon naisen kesken
    oli sittenkin jotakin, josta Pitkä-Riika ei ollut tahtonut kertoa.

    ”Niin olen kuullut”, vastasi hän vain välinpitämättömästi.

    Kanerva naurahti.

    ”Minä arvaan, kuka teille on kertonut, ja voin hyvin kuvailla
    mielessäni, mitä ajattelitte, kun näitte minun vievän joulukostia... Se
    on kyllä tavallista, mutta minä olen vapaa.”

    Kanerva puhui semmoisella äänellä, ettei sopinut epäillä hänen
    sanojaan. Irjaa melkein hävetti epäluulonsa, ja viehättävästi hän
    virkkoi, kääntyen Kanervaan päin:

    ”Suokaa anteeksi, että jotakin epäilin. Nyt uskon mitä sanoitte.”

    Ja Kanerva kertoi, että kyläläiset olivat hänestä ja tuosta nuoresta
    naisesta, jonka Irja oli nähnyt ikkunan läpi, sepittäneet juttuja,
    joissa ei koskaan ollut mitään perää ollut. Irjan teki mieli kysyä,
    miksei Kanerva tosiaankin ollut voinut mieltyä tuohon naiseen, joka
    näytti niin kauniilta ja sorealta. Mutta hän ei saanut sitä kysytyksi.
    Kanerva näytti aavistavan hänen ajatuksensa ja virkkoi:

    ”Hän on kyllä kaunis, mutta meidän sieluillamme ei ole mitään yhteyttä,
    eikä hän tunne minua enkä minä häntä. Nyt on jouluaatto”, sanoi hän
    sitten ja tempasi ohjista. Musta juosta vilisteli, niin että tierat
    lentelivät reen seviin ja vasten silmiä.

    ”Voi älkää, älkää ajako niin kovaa”, pyyteli Irja.

    ”Annetaan mennä, koska on vehkeissä varaa. Hurja meno helpottaa sydämen
    toimintaa.”

    Ja Kanerva kiinnitti ohjia ja massautteli suullaan.

    Irja turvausi Kanervan selän taakse ja tarttui häntä käsivarresta
    molemmin käsin kiinni.

    Musta juoksi, niin että reki tuntui hyppelevän perässä. Talojen ohi
    meni että vilahti, ja metsät vilkkuivat kahden puolen.

    Vastaleessa Musta asettui kävelemään.

    ”Peloitti?” kysyi Kanerva, kun Irja hellitti kätensä hänen
    käsivarrestaan.

    ”Ei minua teidän kanssanne peloita”, vastasi Irja.

    Hetken äänettömyyden perästä Kanerva virkkoi:

    ”Irja... Irja. Kuinka tuo nimi on minusta kaunis ja soma.”

    ”Onko? Ja toiset sanovat sitä rumaksi. Tunnetteko ketään muuta
    Irja-nimistä henkilöä?”

    ”En ketään. Mutta olen aina ajatellut, että se on sievä nimi.”

    He alkoivat lähetä pappilaa.

    ”Tästä teidän hevosestanne minä pidän oikein. Se on niin kauniin musta
    ja niin roima liikkeissään. Syksyllä jo, kun ajoitte kärryillä,
    huomasin, että teidän Mustanne on paljon sievempi muita hevosia.
    Muistatteko, kun ajoitte lyhteitä?” puheli Irja sulavasti.

    ”Hyvin muistan. Silloinhan minä teidät ensi kerran näin”, sanoi
    Kanerva ja huokasi.

    Pappilan tienhaarassa Irja taputti Mustaa kaulalle, puheli sille kuin
    ystävälle:

    ”Voi kuinka Musta on tullut huurteeseen. Nyt Kanervan pitää antaa sille
    oikein hyvää apetta minun muistokseni.”

    Kanervaa hyvästellessään hän puristi kättä lujasti ja kiitti
    hauskuudesta.

    ”Niin, eihän täällä muuta huvia meillä olekaan tarjona”, sai Kanerva
    sanotuksi.

    Hän kohotti lakkiaan hyvästiksi, ja Irja näki hänen ajelevan täyttä
    laukkaa kotiinsa päin.

    4.

    Yrjö Kanervan elämä oli ollut yhtämittaista työtä, varsinkin viimeksi
    kuluneet vuodet. Orvoksi jääneenä hänen oli täytynyt yksin, omin
    neuvoin tulla toimeen ja valita elämänuransa. Hän oli paljon yrittänyt,
    menettänyt paljon ja pahoin pettynyt laskuissaan. Mutta lannistunut hän
    ei ollut vielä. Kun oli suo siellä, vetelä täällä, jäi hänelle vielä
    viimeiseksi yksi turva: ruumiillinen työ.

    Hän oli lukemattomat kerrat pelastunut epätoivosta työllä ja täten
    tullut vakuutetuksi siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta lääkettä,
    joka niin parantaisi alakuloisen mielen, niin virkistäisi ruumiin
    voimia kuin työ. Siksi hän oli mieltynyt aherrukseen ja vaivaa
    näkemällä päässyt pienen maatilan omistajaksi kauas Pohjois-Suomeen.

    Hän oli näinä kuluneina vuosina raatanut miehen lailla, väliin yli
    voimiensakin. Mutta hän osasi nauttia työnsä hedelmistä ja iloitsi
    jokainoasta pienestäkin menestymisestä. Hän käytti kaiken aikansa
    työhön, ja sen vuoksi hän ehti vuodessa toimittaa sen, mitä muut
    kihnuttivat vuosikymmenen.

    Ollen terve ja vankka ja vielä miehuutensa parhaimmassa iässä piti hän
    työtä vain huvina ja hän tekikin sitä iloisin mielin, lauleskellen. Kun
    tuli satoisa vuosi, sitä hauskempi oli työskennellä; kun halla
    hätyytteli ja kun muutoin alakuloisuus ahdisteli, löysi työstä
    unhotusta ja sai rauhan.

    Mutta sitten tunki kaiho toisinaan mieleen pyrkimään. Talvi-iltoina
    varsinkin. Tuli ajatelleeksi yhtä ja toista, nousi mieleen kysymyksiä,
    joille haki turhaan vastauksia, ja kumma oli, että silloin aina tunsi
    itsensä vähäpätöiseksi, yksinäiseksi ja onnettomaksi. Kenen hyväksi hän
    työskenteli? Yksinkö hän kulkisi parhaan elämänsä, saamatta tuntea
    tuulahdustakaan elämän suuresta, todellisesta onnesta? Mutta hän oli jo
    tottunut rauhoittamaan herääviä viettejään. Hän osasi asettua kylmälle
    kannalle ja mietti tehtäväänsä niin persoonallisesti kuin mahdollista.
    Hänen kohtalonsa oli näin määrätty, näin sallittu, eikä siihen mitään
    voinut, arveli hän. Kukin tyytyköön kohtaloonsa älköönkä napisko. Ei
    hän napissutkaan. Mutta sille ei hän mahtanut mitään, että sattui
    hetkiä, jolloin raju riemu täytti sydämen, kun mieli kuvaili suloista,
    vaaleakutrista olentoa, joka sipsuttaisi pihalla, joka valmistaisi
    illallisen ja jolle saisi arvelematta kertoa kaikkien kovien vuosien
    koettelemukset. Sitäkin kuvaa hän koetti himmentää ja iski työhön
    kaksinkertaisella innolla. Mutta se ei lähtenyt mielestä sittenkään,
    vaan ilmausi uudestaan kahta komeampana.

    Hän valvoi myöhään iltaisin ja nousi varhain vuoteelta. Kun muu taloon
    kuuluva väki jo nukkui, istui hän pöytänsä luona lueskellen. Toisinaan
    hän kirjoittelikin, omia ajatuksiaan selvitellen. Mutta aamulla hän oli
    valveilla ennen kuin kukaan muu.

    Pitkinä yksinäisinä iltoina, kun hän joutui mielin määrin
    mietiskelemään omaa elämäänsä, kasvoi ja vaurastui hänen sisällinen
    maailmansa sitä suuremmaksi, kuta pienemmäksi ympäristö supistui.
    Syvällä sydämen pohjalla oli paljon outoa ja omituista, joista kutousi
    suuri ja siintävä satumaailma. Se oli syvä kuin meri ja ulottui taivaan
    rannasta toiseen. Hän ei kenellekään ilmoittanut omaa sisäistä
    aarrettaan, säilytti sitä puhtaana ja valkoisena ja lepohetkinään
    vaelsi sen kultaisia pyhäköitä katsomaan. Ei kukaan aavistanut hänen
    aarrettaan, vaikka hän väliin olikin hajamielinen ja vähäpuheinen,
    vaikka hänet usein nähtiinkin syvissä mietteissä.

    Ja melkein tietämättä itsekään miten, hän oli muovaellut ihanteen,
    jonka kuva asui mielessä aina. Hän näki hänet yksinäisillä
    metsämatkoillaan, näki kylväessään peltoaan ja istuessaan pöytänsä
    luona. Se oli niin puhdas ja ihana kuva, niin ihanteellisen ja
    surullisen suloinen. Se tuli yöllä unissa mieleen kirkastettuna,
    valkoisena enkelinä, joka levitti hennot siipensä suojelevasti hänen
    ylitsensä ja vartioi ja valvoi hänen vieressään. Se kuva oli hänen
    satumaailmansa loistokohta, josta hän lähti ja johon hän palasi.

    Kovien kiusausten hetkinä se sukelsi sydämen kammiosta ja hämmensi
    kaikki muut, vei miehen mennessään ja kuiski korvaan puhtaan lemmen
    voimakkaita sanoja.

    Usein hän havaitsi haaveksivansa ja melkein häpesi lapsellisuuttaan,
    mutta kuva ei kadonnut, eikä hänen satumaailmansa pienentynyt. Ja tuota
    kuvaa mielessä säilyttäen oli häneen juurtunut usko, että oli olemassa
    todellisuudessa semmoinen ihanne. Mutta hän ei ollut sitä koskaan
    kohtaava eivätkä heidän tiensä tulisi koskaan yhteen sattumaan...

    Mutta ensi kerran Irjan nähdessään hän säpsähti. Vilkkaassa mielessään
    hän ehti kuvailla vaikka minkämoista. Ja kun hän ensi kerran vilkaisi
    Irjan silmiin ja kuuli hänen äänensä, riemastui hänen sydämensä. Mutta
    hän oli tottunut taistelemaan ja saamaan rauhan työstänsä. Hän koetti
    rauhoittua ja tyynnyttää herääviä tunteitaan. Hän ahdisti kaikki
    tunteensa niin syvälle, ettei niistä näkynyt jälkeäkään, ja käytti
    kaikki voimansa pysyäkseen tasapainossa. Mutta kuta useammasti hän
    Irjaa puhutteli, sitä paremmin hän oli näkevinään Irjassa yhdistettyinä
    kaikki ne hyveet ja kaiken sen sulon, jonka oli satumaailmansakin
    ihanteessa nähnyt.

    Hurja riemu otti hänet valtaansa, ja hän tunsi outojen, ennen
    tuntemattomien voimien mellastavan sydämessään. Mutta hän ei ollut
    turhaan käynyt elämän kovaa koulua eikä turhaan kasvattanut sieluaan
    kaikkea vastaanottamaan. Hän päätti pysyä levollisena, päätti tutkia
    perinpohjin eikä viimeisessäkään hädässä antautua.

    Mutta nyt palatessaan ajelemasta, muistellessaan mitä he olivat
    keskustelleet ja tuntiessaan Irjaa hyvästellessään, että Irja painoi
    hänen kättään hiukan lujemmasti, hän oli kadottaa kaiken voimansa.

    Riisuttuaan hevosensa aisoista ja vietyään talliin hän suuteli Mustan
    kaulaa siihen kohti, johon oli nähnyt Irjan kädellään taputtavan...

    Hän kävi sisälle, sytytti kynttilät pieneen joulukuuseensa ja istahti
    ikäänkuin raskaasta työstä väsyneenä sen viereen. Ajatukset tuntuivat
    olevan sekaisin, ja hän vapisi kuin suurimmassa tuskassa. Vuosikausia
    hillityt vietit olivat päässeet valloilleen ja mellastivat sekavina
    sydämessä.

    Voisiko se olla mahdollista? Olisiko hänenkin elämänsä seestyvä?
    Olisiko mahdollista, että tuo unissa ikävöity ja kauan kaivattu kuva
    muuttuisi todelliseksi, eläväksi olennoksi, joka tulisi yksinäistä
    elämää sulostuttamaan? Hän näki Irjan kuvan elävänä edessään, muisti
    pienimmätkin piirteet hänen kasvoistaan ja syvällisten silmien hellän
    ilmeen. Hän kuuli Irjan äänen, oli huomaavinaan siinä helkkeen,
    niinkuin Irja olisi tahtonut häntä lohduttaa... Hän luuli nähneensä
    Irjan silmissä sen loistavan kummallisen satumaailman, jota hän oli
    kuvitellut... se oli suuri ja puhdas maailma, täynnä rajatonta
    rakkautta, sääliä ja lohdutusta...

    Ja niinkuin Irja häneen katsoessaan olisi nähnyt hänen syvimpään
    sydämeensä, tuntenut sen tuskat ja aavistanut rajattoman rakkauden.
    Mutta äkkiä hän heräsi haaveistaan, koetti tyyntyä ja uskotteli
    itselleen, että kaikki mitä hän Irjassa oli nähnyt ja kuullut ja
    kaikki, mitä hän itse tunsi, oli kuvittelua, joka vain lisäsi hänen
    tuskiaan entistä kovemmiksi. Eihän se voisikaan olla totta! Kuinka
    voisi Irja häntä rakastaa tai edes kunnioittaa... häntä, jolla ei ollut
    mitään, johon Irja voisi kiintyä... ei niin mitään muuta kuin ihana
    satumaailmansa... Mutta jos Irja rakastaisikin juuri sitä? Jos oli
    aavistanut hänen elämänsä, tullut tuntemaan hänen sydämensä salaisimmat
    asiat ja nähnyt hänen sielunsa syvyyteen? Ja taas muistaessaan, mitä
    Irja oli puhunut, kuinka hellä ja lempeä Irjan syvällisten silmäin ilme
    oli, kuinka hän nojasi päätänsä käsivartta vasten ja kuinka hurmaavan
    kaunis oli hänen äänensä helke, tapasi hänet raju riemu niin
    voimakkaana, että hän hypähti istumasta ja melkein kiljui ilosta.

    Joulukuusen kynttilät olivat melkein lopulleen palaneet, häntä oli
    käsketty illalliselle, mutta hän ei ollut mennyt. Mutta kun hän ei
    vielä toisellakaan käskyllä lähtenyt ja muu väki odotti isännän tuloa,
    arveli talon vanha emännöitsijä:

    ”Taisikin tulla miettimistä isännälle. Pitkä-Riika sanoikin
    opettajaneidin olleen kumppanina reessä.”

    Silloin hän heräsi ja harmistui, suuttui itselleen ja muille ja vastasi
    välinpitämättömällä äänellä:

    ”Mitä on Pitkä-Riika sanonut...?”

    Ja hän meni keittiöön, astui paikalleen syömään ja alkoi tarinoida
    väkensä kanssa niinkuin ei olisi mitään nähnyt eikä tuntenut. Mutta
    vanhalta emännöitsijältä ei jäänyt huomaamatta, että isännän silmissä
    oli kumma, outo kiilto ja että hän oli tavattoman ystävällinen
    kaikille.

    Nyt alkoivat kummalliset yöt ja päivät. Hän oli kuin huumauksessa;
    väliin villi riemu täytti rinnan, väliin hirvittävät tuskat repivät
    sydäntä. Hän kokosi kaiken voimansa ja kuntonsa, koki tyyntyä ja
    punnita asioita. Mutta hän ei onnistunut. Öin, päivin mellastivat oudot
    tunteet hänen sydämessään ja tekivät elämän kamalaksi ja ikäväksi...

    Vihdoin hän sai voimia sen verran, että kykeni töihin, ja hän tekikin
    kuin villinä vihassa tai niinkuin olisi tahtonut ajaa siten kauas pois
    mielestään ihanat kuvittelut ja sydämestään vienot lemmenlaulut. Mutta
    yhä voimakkaammaksi paisui hänen lempensä, yöt olivat yhä unettomammat,
    ja päivät pitkät ja pilviset. Hän oli horrostilassa, osaamatta enää
    itse punnita ajatuksiaan. Ja kun hän iltaisin kovan päivätyön jälkeen
    asettui levolle, karkoittivat kuvittelut unen silmistä ja hän heräsi
    omiin tuskanhuutoihinsa.

    Kaunis oli se maailma, jonka hänen mielikuvituksensa loi pitkinä
    talviöinä. Se oli vielä kauniimpi, vielä puhtaampi kuin se satumaailma,
    jota hän oli aarteenansa pitänyt. Se oli rohkea kuva todellisesta
    onnesta ja siitä elämästä, jota hän kuvaili Irjan kanssa elävänsä. Ei
    se kullalta kimmeltänyt, mutta siinä oli rakkautta rajattomasti, onnea
    ja iloa... niin herttaisen hauskaa elämää kotilieden ääressä.

    5.

    Otteita Irjan muistikirjasta.

    Ensi lehdellä:

    Olen nyt varma siitä, että hän rakastaa minua, mutta hän ei uskalla
    sitä sanoa. Hän on kuin lapsi vielä, niin viaton ja kokematon. Eilen illalla,
    kun tapasin hänet tiellä ja puristin hänen kättään, tunsin,
    että se vapisi. Vähemmällä ovat muut rakkautensa ilmoittaneet. Kun
    kerran tai kaksi olen silmästä silmään katsonut ja vähän hellemmästi
    puhunut, niin silloin he ovat juttunsa aloittaneet.

    Minulla ei ole oikeastaan mitään häntä vastaan enää. Hän on kyllä ruma.
    Mutta hänessä on kuitenkin jotakin erinomaisen miellyttävää, miehekästä
    ja somaa. Hän ei ole ikänänsä ennen rakastunut, ei koskaan elänyt
    naisten parissa, olen sen jo aikaa huomannut. Mutta hän on liiaksi
    tunteellinen ja maalaiseksi naurettavan romantillinen. Minä kuuntelen
    kuitenkin hänen puheitaan suurella nautinnolla, sillä hän puhuu hyvin
    ja on kai paljon kokenut. Ei hänen äänensäkään ole soinnuton. Ellei
    hänellä olisi niin iso suu ja niin liian vaaleat hiukset! Tämmöisellä
    seudulla, jossa ei ole muita nuoria, hän sentään menettelee hupina.

    Saapa nähdä, kuinka kauan hän voi hillitä tunteitaan! Odotan vain, että
    hän kosii minua. Kaikkien laskujen mukaan ei siihen pitäisi olla kauan.
    Olisi todella hauska kuunnella sitä sanatulvaa, jota hän luullakseni
    kosiessaan käyttää. Epäilemättä hän on tunteellisin kaikista
    kosijoistani, ja siksi hän minua niin viehättääkin. Hänen kanssaan saan
    leikitellä kuin viattoman lapsen kanssa.

    Tätä kirjoittaessani näen valon tuikkivan hänen huoneensa ikkunasta.
    Olen aivan varma, että hän kirjoittelee jotakin, ehkäpä novellia,
    taikka jos hänellä on muistikirja, niin hän täyttää sen lehdet
    lemmenrunoillaan. Raukka! Väliin hän sentään minua säälittääkin. Mutta
    kai hänen kuitenkin pitäisi ymmärtää ja älytä, etten minä viihdy
    elämään köyhän maanviljelijän kanssa, jolla jokapäiväinen leipä on niin
    lujassa...

    Minua väsyttää ja hermostuttaa, ja ikävältä tuntuu elämäni. Kas tämä on
    pitäjätä, kun ei ole ainoatakaan nuorta herraa! Keväällä kuuluu sentään
    eräs forsmestari tulevan tänne. Sen kuulin ruustinnalta. Jospa hänkään
    ei olisi komea ja hieno herrasmies!

    Hyvää yötä nyt, muistikirjani. — Sinun lehtiäsi ei kukaan saa lukea.

    Toisella lehdellä:

    Tänään minulla on ollut vieraita, rovasti, rovastinna ja Kanerva. Minä
    en olisi millään muotoa tahtonut, että Kanerva tulisi juuri nyt. Minä
    nimittäin pelkäsin, ettei hän osaisi käyttäytyä tai että hän sanoisi
    jotakin tyhmää, raakaa tai talonpoikaista. Mutta rovastinna kärtti
    minua niin kauan, että minun täytyi lähettää hänelle kutsu.

    Hän olikin heti valmis tulemaan. Luulin, että hän näyttäisi hyvin
    kömpelöltä ja naurettavalta, ujolta ja saamattomalta, mutta kumma
    kyllä, niin ei käynytkään. Hänellä näkyi olevan uusi takki, joka sopi
    hänelle erittäin hyvin. Vartalon muoto tuli sirommin näkyviin, ja
    varsinkin olkapäät, jotka hänellä totta puhuakseni ovat pystyt ja
    komeat kuin parhaalla gentlemannilla. Minä huomasin, että hän kumarsi
    oikein sievästi ja että hän kyllä näkyi osaavan olla ja valikoida
    keskusteluaiheita. Nyt minä olin näkevinäni jotakin herrasmaista
    hänen käytöksessäänkin, varsinkin silloin, kun hän otti esille
    paperossikotelon ja sytytti paperossin palamaan. Ei hän näy olevan
    ahmatti eikä perso. Leipää hän ei ottanut kuin pari pientä palasta
    ensimmäiselle kupille, toisen hän joi sokerin kanssa. Rovastinna
    näyttää pitävän hänestä paljon; sen olen jo ennen hänen puheistaankin
    kuullut. Olen melkein varma, että rovastinna arvaa hänen rakastuneen
    minuun. Näin, että rovastinna tarkasteli sekä minua että häntä. En
    tiedä, liekö huomannut Kanervassa mitään erityistä, mutta ei minussa
    ainakaan. Osaanhan minä toki siksi teeskennellä, jos jotakin häntä
    kohtaan tuntisinkin. Muuten: minä en pidä rovastinnasta. Hänellä on
    niin kumma katse, joka pyrkii luihin ja ytimiin. Minun täytyy panna
    kaikki voimani liikkeelle, että osaisin hänen edessään olla lempeä ja
    rakastettava. Ja kuitenkin hän aina tähtää silmiin ruskeilla pienillä
    silmillään tutkivasti, niinkuin joka hetki epäilisi jotakin. Minä en
    hänen kanssaan tahtoisi pitkiin puheisiin. Rovasti-ukosta sitävastoin
    pidän paljon, vaikka hän onkin jo harmaahapsinen. Hän on varmaankin
    ollut komea kavaljeeri nuorena. Yhä vieläkin hän on niin kohtelias ja
    huomaavainen, että oikein. Tänään viimeiseksi sen huomasin, kun
    lankakeräni putosi lattialle. Eikös ukko ollut näppärä sitä ottamaan ja
    ojentamaan minulle!

    Mitä nyt muuta muistelisin? Niin. Rovasti ja Kanerva puhuivat
    valtiollisista asioistamme. Minusta oli kumma kuulla, että Kanerva
    osasi niin älykkäästi ja maltillisesti puhua. Hänellä on kaiketi hyvä
    muisti, ainakaan hän ei ole sellainen puolihupsu papinpoika, joksi
    häntä ensin luulin. Jos hän ajaisi partansa siihen muotiin kuin herrat
    nykyään, jos hän käyttäisi valkoista kaulusta ja hajuvesiä... ja jos
    hän ei olisi pelkkä maanviljelijä eikä joka päivä puuhaisi mättäitä
    tunkioon... niin kuka tiesi... kuka tiesi... Varma olen kuitenkin, että
    toisenlaiselta hän näyttäisi, jos hän olisi oikeassa herraspuvussa.
    Hänellä on oikein pulska vartalo, notkea ja täyteläinen. Tänä iltana
    hän oli paljon hienomman näköinen kuin koskaan ennen. Kumma on, ettei
    hän minunkaan vuokseni pukeudu paremmin ja pysy erillään tuolta
    kirotulta tunkiolta...

    Hän puristi kättäni hellästi hyvästellessämme ja virkkoi:

    ”Huomenaamulla lähden hyvin varhain Karhuvaaraan honkametsään.”

    Juuri niinkuin minä välittäisin hänen honkametsästään taikka niinkuin
    minun tekisi mieli mukaan. — Ei, tämä menee jo liian pitkälle. Hänestä
    kirjoittelen muistikirjaani kuin suurestakin romaanisankarista. Nyt
    tulkoon piste. Ei sanaakaan enää.

    Kolmannella lehdellä:

    Vaikka olenkin päättänyt, etten kirjoita sanaakaan hänestä
    muistikirjaani ennenkuin hän on minua kosinut, täytyy minun kuitenkin
    nyt piirtää nämä rivit. Luulenpa olevani häneen harmistunut sen vuoksi,
    että hän on niin pitkäpiimäinen. Hän vain haaveksii ja uneksii. Ja
    kuitenkin hän tekee työtä lakkaamatta aivan kuin vihapäissään.
    Kummallisempaa miestä en ole ennen nähnyt. Rovastinna puhuu minulle
    joka näkemällä tyrkyttäen hänen suurista avuistaan; kuinka hän on
    ahkera ja siivo, säästävä ja säännöllinen, siveellisesti tarmokas ja
    kerrassaan puhdas poika. Ja kuinka hän on lämminsydäminen, hellä ja
    hyvä ja uhrautuva.

    Tuon kaiken minä kyllä uskon, mutta omituista on, että vaikka
    rovastinna antaa niin suuren arvon hänen hyveilleen, minä en niistä
    välitä. Hänen romanttisuutensa minua sitä vastoin huvittaa paljon
    enemmän. Kuinka omituisia päähänpistoja hänellä onkaan! Eilen illalla
    sain nimittäin häneltä kirjeen ja siinä sanomalehdestä irtileikatun
    novellinpätkän, jonka olen moneen kertaan lukenut. Kirjeen mukana ei
    seurannut muuta kuin paperilippu, jossa oli vain sanat: Irjalle, illan
    tullen luettavaksi. Hän on varmaankin siinä uskossa, että olen hyvinkin
    ihastunut hänen kirjoituksiinsa. Luulen tämän lähetyksen olevan
    viittauksen hänen tunteisiinsa, siinä ei ole muuta kuin yksinäisen
    haaveksijan kaihoja. Se on kuitenkin hyvin sievästi ja ehdottoman
    vaikuttavasti kokoonpantu. Siinä on monta hyvin kaunista ja
    alkuperäistä ajatusta. On oppineempia, jotka eivät saa semmoistakaan
    aikaan. Hänen käsialansa on oikein somaa ja reipasta, ei luulisi häntä
    raskaan työn tekijäksi. Voi, jos hän olisi vähän kauniimpi kasvoiltaan
    ja jos hänellä olisi parempi asema...!

    Niin. Mitä minä oikeastaan aioinkaan kirjoittaa? Nyt muistan. Siitä
    asti on minulla ollut mieliharmia oikein kosolta. Läksin nimittäin
    eilen käymään pappilassa. Eteisen kellossa lienee ollut jokin
    vika, niin ettei se soinutkaan eikä minun tuloani kuultu. Ruokasalin
    ovi oli kiinni, ja sieltä kuului rovastin ja rovastinnan puhelua.
    Äänessä huomasin erilaisempaa sointua kuin ennen, ja vähentäessäni
    vaatteita kuulin rovastin sanovan:

    ”Hän on kuitenkin herttaisin ja kaunein tyttö, minkä milloinkaan olen
    tavannut. Ja opettajana hän on aivan moitteeton. Hänellä on kerrassaan
    eheä ja hyvä luonne.” Melkein vihaisella äänellä kuulin rovastinnan
    sanovan: ”Sen minä kyllä olen nähnyt, että niin sinä uskot, ja niin
    uskoo Kanervakin. Sinäkin, vanha ukko, olet hänelle niin kohtelias,
    että luulisi sinun rakastuneen... On kummaa, kuinka vähän te miehet
    tunnette naisia! Sillä minä olen varma, että Irja ei ole niinkään hellä
    ja herttainen kuin näyttää. Kaikki hempeys ja sulo, joka kyllä on
    sangen viehättävää ja jolla hän näyttää voivan lumota kaikki, varsinkin
    miehet, on teeskentelyä! Toista löytyy hänen sydämessään. Minä vain
    säälin Kanervaa.”

    Silloin minä äkkiä tempasin oven auki... Rovastinna ei hämmästynyt
    vähääkään, mutta rovasti oli kokonaan kuin puusta pudonnut.

    Rovastinna on minusta ensi näkemältä ollut vastenmielinen, mutta nyt
    minä vihaan häntä sydämeni pohjasta.

    Kuluisi aika, tulisi kevät ja kesä, että pääsisi isompaan maailmaan!

                                                      ⸻

    En voinut nukkua, minun täytyy hetki vielä kirjoittaa. En käsitä, mikä
    minua vaivaa. Hän on ajatuksissani aina tovin kuluttua. Näyttää siltä
    kuin hän tahallaan tahtoisi minua ärsyttää. Olen mielestäni antanut
    hänelle niin selviä viittauksia, että hän rakas... ei, en sanokaan...
    että hänen olisi pitänyt jo rohkaista luontoansa. Jos oikein hänet
    tunnen, ei hän ilmoita rakkauttaan huoneessa, vaan ulkona luonnossa,
    joko ajelemassa tai hiihtoretkellä. Olen odottanut, että hän näinä
    päivinä, kun ilma on ollut niin tavattoman kaunis, tulisi pyytämään
    minua ajelemaan. Mutta mitäs vain! Joka päivä näen hänen palaavan
    metsästä. Hän istuu hajasäärin hyvin korkean rankakuorman päällä lakki
    silmillä... Kerran, kun kuorma kaatui, näin hänen sukkelasti kuin
    parhaan sotilaan joutuvan sitä oikaisemaan. Ja paljaalla käsivoimalla
    hän työnsi kuorman rekineen tielle. Kuinka vankat käsivarret hänellä
    lieneekään! Ja rinta on niin laaja ja korkea! Millehän mahtaisi tuntua,
    jos hän oikein syleilisi? Jos kuitenkin kerran... kerrankaan saisin
    olla hänen sylissään, tuntea hänen lujien käsiensä pitävän ja kuulla
    hänen kuiskivan noita odottamiani sanoja. Hänen sylissään ei ole kukaan
    nainen ennen istunut... Olisi romantillista päästä siihen ensiksi...

    Ah! Minä olen kuin hullu. Nyt lopetan... Saa nähdä, tuleeko meiltä
    lähdetyksi hiihtoretkelle Karhuvaaralle? Hän on jo monesti sitä
    esittänyt.

    6.

    Talven selkä oli jo katkennut, päivät pitenivät pitenemistään, taivas
    kävi helakammaksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Muutamana lämpöisenä
    päivänä olivat räystäät jo ruvenneet kevättä tietämään, kun pitkiä
    jääpuikkoja riippui etelän puolella vieri vieressä.

    Kuolettava ikävä oli Irjalla ollut monta viikkoa. Hänellä ei ollut
    sopivaa seuraa, eikä hän viihtynyt olemaan yksin. Koulutuntien loputtua
    olisi ollut aikaa vierailla, mutta ei ollut juuri mihin mennä.
    Pappilassakaan ei viitsinyt myötäänsä kulkea, ja talonpoikaisissa
    taloissa oli niin surkean kuivaa ja ikävää. Ikävämpää maaseutua oli
    mahdoton ajatella. Ei nuorisollakaan minkäänlaisia harrastuksia, ei
    illanviettoja. Pitkä-Riika tiesi kuitenkin kertoa, että nuoriso
    huvittelehti tavallaan kelpolailla, pitäen tanssejaan ja huvejaan
    milloin missäkin. Kyllä kai he osasivat huvitella, mutta ei sopinut
    Irjan heidän seuraansa mennä. Kerran Irja kuitenkin meni Kurikkaan,
    jossa tiesi kylän nuorison olevan koolla. Siellä näytti olevan hauskaa.
    Oli pulskia poikiakin.

    Muuan poika, Vierelän Hannes, miellytti Irjaa kovasti. Se oli
    kerrassaan uljas poika, pitkä, mustatukkainen ja viekassilmäinen.
    Irjakin yhtyi heidän leikkeihinsä. Hän tuli pariksi Vierelän Hanneksen
    kanssa. Hannes ei näyttänyt olevan hämillään. Päinvastoin hän jutteli
    Irjalle kuin parhaalle tuttavalle ja naureskeli niin viekkaasti.
    Hänellä olikin Irjan mielestä erinomaisen sievä suu, hienot viikset ja
    aivan verrattoman valkoiset ja tasaiset hampaat. Hannes puserteli Irjan
    sormia kourassaan ja hymyili. Kerran Irja puristi vastineeksi...

    Silloin tapahtui, että lamppu sammui ja koko seura jäi pimeään. Syntyi
    hälinää ja kuisketta. Hannes käytti tilaisuutta, samoin kuin muutkin,
    ja veti Irjan syliinsä ja suuteli monta kertaa huulille...

    Irja riuhtaisihe irti ja riensi pihalle minkä ennätti... pyyhki
    huuliaan ja tunsi sydämensä omituisesti lyövän.

    Siitä asti hän ei enää pyrkinyt rahvaan nuorison joukkoon. Mutta
    tapauksesta hän ei kertonut kenellekään.

    Useimmat illat hän vietti koululla omassa huoneessaan, ja silloin hän
    vanhan tavan mukaan katseli Kanervalle päin. Siellä näkyi harvoin
    liikettä. Kanerva oli kohta uudenvuoden jälkeen mennyt tukkitöihin
    kauas pitäjän äärimmäiselle kulmalle. Hän oli mennyt kuin salaa. Ei
    ollut puhunut Irjalle sanaakaan aikeestaan. Pitkältä-Riikalta Irja
    sitten vasta kuuli, että Kanerva oli mennyt moneksi viikoksi
    tukinajoon. Aluksi hän ei välittänyt Kanervan poistumisesta, oli
    melkein iloinen. Mutta kuta useampia päiviä ja viikkoja kului, sitä
    selvemmin hän alkoi kaivata. Tuntui nyt, yksin iltaisin istuessa,
    suurelta nautinnolta muistella mitä Kanerva oli puhunut, miten oli
    käyttäytynyt ja miten oli ollut hienotuntoinen... Ei ollut kuin parisen
    kertaa kättäkään pusertanut, ei kertaakaan tullut liian likelle eikä
    vyötäisiltä kiinni ottanut. Irjaan oli tapaus Kurikassa tehnyt ikävän
    vaikutuksen. Ja sen johdosta hän tuli monet kerrat verranneeksi
    Kanervaa muihin talonpoikaisiin.

    Yhä selvemmästi hän alkoi tuntea, että Kanerva kuitenkin, kaikkine
    vikoineen ja rumine kasvoineen, oli jalo mies, hellä ja hyvä, ja että
    hän oli paljon korkeammalla asteella kuin muut talonpojat. Hän alkoi
    kaivata Kanervan seuraa ja mietiskeli usein syytä, miksi Kanerva niin
    sanattomasti oli moneksi viikoksi poistunut. Irjalle johtui monenlaisia
    mietteitä mieleen. Eikö hän ollutkaan osannut oikein lumota Kanervaa?
    Taikka olisiko Kanervalla omat aavistuksensa Irjasta? Taikka olisiko
    rovastinna sanonut jotakin? Miksei Kanerva ollut ilmoittanut
    rakkauttaan, vaan lähtenyt kuin öinen varas piiloon?

    Irja syytti itseäänkin. Hänen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi
    Kanervan kanssa. Silitellä jolloinkin hänen hiuksiaan, kehua maamiehen
    vapaata ja hauskaa elämää, innostua silloin, kun Kanerva puhui
    viljelyksistään ja karjastaan. Sanalla sanoen antaa enemmän aihetta ja
    rohkeutta Kanervalle.

    Eräänä iltana Irja taas tapansa mukaan istui keinutuolissaan hyräillen
    jotakin laulun nuottia, kun Pitkä-Riika hiipi sisälle. Riika oli
    joltakin kaupungista palaavalta saanut aimo ryypyt ja oli entistään
    puheliaampi ja tietävämpi. Irjaa suututti Riikan hiipiminen ja hän
    sanoi vihaisesti:

    ”Miksi Riika niin hiipien tulee? Minä säikähdin niin pahasti. Se ei
    sovi, ja sitäpaitsi Riikalla ei ole tänään mitään tehtävää täällä.
    Huomenna vasta on keskiviikko, jolloin huoneet puhdistetaan.”

    Irja puhui vihaisella äänellä. Hän olikin niin ärtyisellä ja
    hermostuneella tuulella. Ja kun Riika ei näyttänyt alkavan poistua,
    sanoi hän:

    ”Eikö Riika kuullut? Minä en muuten kaipaa semmoisten ihmisten seuraa.”

    ”Minkälaisten ihmisten?” kivahti Riika vihaisesti.

    ”Semmoisten ihmisten kuin te.”

    ”Vai niin. Minkälainen te itse luulette olevanne? Niinkö luulette,
    ettei kylällä tiedetä, mikä te olette ollut ja mikä olette. Kaunista on
    sekin, noin opettaja-ihmisestä, mitä Vierelän Hannes on kertonut. Ja ei
    kai Hannes ole puoltakaan sanonut... arvaan minä.”

    Irja tunsi veren kohoavan poskilleen, viha vihlaisi sydäntä ja melkein
    kiljuen ja jalkaansa lattiaan polkien hän ajoi Riikan ulos. Mutta
    ovella Riika ehti vielä juopuneella äänellä porista:

    ”Saapi saateri vieköön Kanervakin tietää, koska rovastinnakin tietää.”

    Kun Irja palasi huoneeseensa, purskahti hän katkeraan itkuun ja
    valitteli kuin suurissa tuskissa.

    Seuraavana päivänä hän antoi lapsille lupaa.

    Ja läksi muutamien oppilaittensa kanssa hiihtoretkelle ja mäkeä
    laskemaan Vasuharjulle. Irjan oli äärettömän ikävä ja häntä kaiveli se
    huhu, josta Pitkä-Riika oli kertonut. Mitä ne hänestä tiesivät? Ei
    mitään. Hänellä oli ollut kosijoita joka sormella. Hän oli jaellut
    rukkasia oikeaan ja vasempaan, ja sillä hyvä. Se ei kuulunut
    keneenkään. Kaikkein vähimmin rovastinnaan.

    Tie Vasuharjulle kulki Kanervan pihan läpi, ja Irja hiihti oppilaineen
    sen kautta. Hän ei ollut ennen sitä kulkenut, mutta päätti mennä, kun
    Kanervakaan ei ollut kotona.

    Mutta juuri kun hän pääsi pihalle, ilmausi vanha taloudenhoitajatar
    kuistin eteen jauhovakka kainalossa. He olivat Irjan kanssa hyviä
    tuttavia, ja Irja oli Taavalta lainannut yhtä ja toista pienempää
    talouskapinetta. Kun Taava vaatimalla vaati Irjaa sisälle juomaan kupin
    kahvia, ei Irja isosti vastustellut, sillä hän oli utelias näkemään,
    miltä huoneissa näyttäisi. Olisiko siellä niin somaa kuin päällä päin?

    ”Meillä ei ole muita huoneita lämpiminä kuin pirtti ja minun kamarini.
    Isännän huonekin on ollut kylmillä siitä asti, kun hän läksi
    tukinajoon”, sanoi Taava, kun he tulivat pirttiin.

    ”Onpas tämä siisti ja hauska pirtti”, sanoi Irja ja silmäili
    ympärilleen.

    ”Tulkaa tänne minun kamariini. Tässä sattui olemaan valmista kahvia ja
    vereksiä nisuja, niin tarjoisin...”

    Taava toimitti Irjan istumaan kamariinsa ja meni hommaamaan
    kahvikaluja. Sillä välin oli Irjalla tilaisuutta katsella ja
    arvostella. Taavan huoneesta oli ovi saliin ja kamariin. Irja avasi
    salin oven ja kurkisteli sisälle. Se oli iso, hauska huone
    yksinkertaisine, mutta aistikkaine huonekaluineen. Ja loukossa oli
    Runebergin rintakuva mustalla pöydällä... Irja arvosteli kaikkia
    huonekaluja erikseen, katseli Runebergin rintakuvaa ja huomasi senkin,
    että huoneesta oli hauska näköala puutarhaan ja kauas toiselle puolen
    joen...

    Hän tahtoi vielä nähdä, mihin toisesta ovesta pääsisi, ja avasi sen...

    Mutta samassa Taavakin kahvitarjottimineen kerkesi ja virkkoi:

    ”Fröökynä tahtoo nähdä muitakin huoneita...”

    ”Näin, ettei ovi ollut lukossa, niin avasin... Tämäpä onkin hauska ja
    sievä huone. Kuka tässä asuu?”

    Irja silmäili mielihyvin pieneen huoneeseen, astui yli kynnyksen
    keskelle lattiaa ja ihmetteli. Huone oli kuin jotakin asukasta varten
    sisustettu. Irjan silmä pysähtyi ensiksi pieneen päästävedettävään
    sänkyyn; se oli kukkurallaan makauksia, joiden peittoina oli niin
    hohtavan valkoinen liina, että silmiä huikaisi. Pienoinen pöytä oli
    ikkunan alla. Siinä oli hyvin sievät kirjoitustamineet ja Juhani Ahon
    teoksia. Kaikki muukin huoneessa näytti niin somalta ja sievältä.

    ”Kuka tässä nyt asuu?” kysyi Irja uudelleen, kun Taava ei mitään
    vastannut.

    ”Eihän tässä asu ketään. Eikä ole asunutkaan... tämän isännän aikana.
    Vai on tämä fröökynästä sievä huone! Kyllä tämä onkin. Hauskin
    kaikista.”

    Irja huomasi, että ikkunasta oli hyvin kaunis näköala metsään päin.
    Sieltä näkyi Vasuharjun kalju laki ja pitkä petäjikkö sen kupeelta.

    ”Mitähän varten tämä huone on? Tämä sopisi naiselle mainiosti”, virkkoi
    Irja kahvia juodessaan.

    ”Emäntäänsä varten kai se lienee tämän valmistanutkin. Vaikken minä ole
    sitä koskaan uskaltanut kysyä”, selitti Taava ja katseli syrjäsilmällä
    Irjaan.

    Irja tunsi punastuvansa ja koetti painaa kättä silmille. Taavan silmä
    oli terävä ja musta kuin hiili ja näytti tunkeutuvan sisimpään
    salaisuuteen.

    ”Kelpaa kai tähän tulla, kuka tuo sitten lieneekin... Vaikka olisi
    hyvin likellä”, sanoi Taava ja hymyili.

    Ja kun Irja näytti rupeavan poislähtemään, puheli hän:

    ”Mikä liekin tullut meidän isännälle, kun aivan äkkiä läksi tukinajoon,
    vaikka olisi ollut kotiajoakin vielä. Se onkin ollut niin kumma kaiken syksyn talven
    ja. Lukon takana istunut kuin pahantekijä. Ja lukkoon
    pani huoneensa oven lähtiessään nyt, vaikkei ennen ole koskaan
    lukinnut. Siinä huoneessa olisi fröökynällä katselemista, mutta ei
    päästä sisälle. Kirjojakin iso hylly. No, niinkö olikin kiire?”

    ”Lapset odottavat pihalla. Me aiomme hiihtää Vasuharjulle”, sanoi Irja
    hyvästellessään.

    He hiihtivät Kanervan pihasta lähtevää metsätietä pitkin metsään päin.
    Tie kohosi tasaisesti loivaa vastaletta, kunnes metsän rinnassa
    jyrkkeni, niin että piti lujasti työntää sauvoilla. Lapset hiihtivät
    edellä, Irja perässä.

    Hänen mielensä oli niin omituisen raskas, tuntui kuin olisi ikävä.
    Hauskan romaanin hän täällä eläisikin, jos Kanerva olisi oikein kaunis
    mies, ajatteli hän. Jos hän olisi niin kaunis kuin hän on romantillinen
    ja soma... niin me eläisimme täällä hauskan unelman...

    Hän seisahtui suksilleen ja silmäsi taakseen. Hän näki sievän ja
    mieluisan maiseman, niinkuin jossakin hyvin kuvatussa kertomuksessa.
    Kanervan talo näytti niin viekottelevan kodikkaalta, kun aurinko
    kultaili etelänpuolisia ikkunoita ja savu sankkana kohosi tyyneen
    ilmaan...

    Mutta kun he saapuivat Vasuharjun korkeimmalle huipulle, laajeni
    näköala yhä avarammaksi. Näkyi koko kylä leveän joen kaltevalla
    rannalla. Koulusta näkyi mäntyjen yli katto ja palanen punaista seinää.
    Mutta Kanervan rakennus näkyi kokonaan. Toiselta puolelta jokea näkyi
    suuria vaaroja vierivieressä. Valkoiset hanget peittivät niiden lakia,
    mutta sieltä täältä työntyi musta kallionkieleke vaaran kupeesta.
    Samannäköisiä kukkuloita oli niin kauas kuin silmä kantoi. Irja katseli
    ihastellen ja melkein oli itselleen suutuksissa, ettei ollut tullut
    useammin täällä Vasuharjulla käyneeksi.

    ”Missä ovat Repo- ja Karhuvaara?” hän kysyi lapsilta.

    ”Tuo on Repo, jonka laidassa kasvaa mäntyjä, mutta Karhuvaara on tuo
    tuolla... tuo hyvin suuri... joka paistaa kuin luminen linna”,
    kertoivat lapset ja näyttivät Irjalle.

    Se olikin todella uljaannäköinen vaara, oli kuin tunturi, ja sen puuton
    laki kimalteli niin kauniisti talviauringon säteissä.

    ”Se taitaa olla korkea?” kysyi Irja.

    ”Korkea se on ja kaukana”, sanoivat lapset.

    ”Eikö ole teistä kukaan käynyt sen laella?”

    ”Olen minä. Kanervan isännän kanssa honkametsässä”, sanoi Vilkkilän Jooseppi
    mahtavasti. Ja hän kertoi Irjalle, että he olivat Kanervan
    kanssa käyneet laella asti. Silloin oli ollut kevätaamu ja hankiaisten
    aika.

    ”Mitä te siellä kävitte?” uteli Irja.

    ”Ilman aikojamme kävimme. Kun on niin kaunis aamu, sanoi Kanerva ja
    otti minut mukaan. Sieltä näki pitkälti maailmaa. Näki monta
    kirkkoakin”, kertoi Jooseppi tyytyväisenä.

    Irjankin alkoi tehdä mieli sinne, ja hän päätti, että hankiaisten
    aikana hän sinne menee. Hän alkoi paremmin ymmärtää tätä luontoa. Se
    oli kyllä kolkkoa, mutta komeata ja suurenmoista. Ei ollut Kanerva
    turhaan Karhuvaaraa kehunut.

    Hän oli unhottanut Pitkän-Riikan pistelevät puheet ja hiihteli lasten
    kanssa leikkiä laskien, ilosta hohtavana kylään takaisin.

    7.

    Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä.
    Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti
    mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä
    kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.

    Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän
    ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset
    olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti
    väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja
    riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.

    Hän kirjoitti:

    Olen nyt niin iloinen ja onnellinen... Onnellinenko? Niin kyllä.
    Ainakin tuntuu siltä.

    Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa;
    minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon
    sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin
    pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut
    tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni
    on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei
    edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen
    eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu
    opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia
    huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut,
    että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun
    tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin
    hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista
    siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.

    Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta
    naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan.
    Ja eilen hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen
    ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan
    hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on
    rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet
    kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut
    huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän
    esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että
    menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis
    on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen
    siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa,
    keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin
    luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.

    ”Aivanko kahden lähdemme?” kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen
    tarkoituksiaan.

    Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:

    ”Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin.”

    Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli
    hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti
    kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin
    minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on
    ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan
    muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka
    voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle.
    Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan
    hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.

    Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee
    olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista,
    jossa aika kuluu hupaisesti.

    Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka
    tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi... jos hän vähänkään
    tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa... Mutta hän ei
    aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka
    rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se
    satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on
    nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen
    kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.

    On sentään ihanaa olla rakastettu — aina vähäväliä... Se nuori
    forsmestarikin kuuluu pian tulevan...

    No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla.
    Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain
    tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että
    kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan
    minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä,
    toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän
    pysyttelee parhaiksi romantillisena.

    Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella,
    varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin
    Kanerva.

    Saisi nähdä... olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu?
    Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa
    tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa...?

    Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen,
    näen ja tunnen...

    Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi
    suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen
    henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi
    oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon
    somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu
    metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu
    ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.

    Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti
    olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.

    Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä
    kävelemään...

    Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran
    kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja
    otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli
    kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut
    jostakin... Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä
    mitään liikettä...

    Mutta ehdittyään Kanervan tienhaaraan hän näki Pitkän-Riikan kävellä
    roivivan Kanervan pihasta.

    ”Kuka tuo herra oli?” kysyi Riika Irjalta ja viittasi tielle, jossa
    outo oli menossa.

    Riikan silmät kiilsivät pirullisesti, ja suu vetäysi ivahymyyn.

    ”Mikä herra?” kysyi Irja välinpitämättömästi.

    ”Tuo, jota te nyt hännitätte”, vastasi Riika ja lähti kävellä
    roivimaan.

    Irjaa harmitti kovin. Hän teki äkkiä päätöksensä ja lähti takaisin
    koululle päin. Hän näki Riikan monta kertaa kääntyvän katsomaan, mihin
    päin Irja lähtisi.

    Pahoilla mielin ja pettyneenä hän palasi koululle ja alkoi selailla
    muistikirjaansa.

    8.

    Yöllä oli kylmännyt, ja märkä lumenpinta oli kohmettunut kovaksi ja
    kestäväksi. Irja oli viettänyt unettoman yön ja nousi ja pukeutui jo
    ennen päivännousua. Kun hän laskeusi alas koulun pihalta Kanervalle
    päin, näki hän Kanervan jo seisovan kujalla. Hän heilutti lakkiaan
    Irjalle. Irja käveli suoraan hankea pitkin peltojen poikki Kanervalle
    ja viittasi nenäliinallaan vastineeksi. Kanerva oli takkisillaan,
    uumillaan ommeltu ja koristettu vyö, jossa riippui lappalainen puukko.
    Irja oli keveässä kävelypuvussa, päässään erittäin sopiva musta lakki.
    Hän oli koettanut pukeutua niin vaatimattomasti kuin suinkin, mutta
    samalla aistikkaasti. Ja hän huomasi heti Kanervan riemuitsevasta
    katseesta, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

    Aamu oli kylmähkö vielä, sillä aurinko ei ollut noussut. Mutta ilma
    tuntui raittiilta ja taivas näytti suunnattoman korkealta ja vaalealta.

    He kävelivät peltojen poikki suoraan Vasuharjua kohti. Koko kylä nukkui
    vielä niin kauniin keväisen aamun syleilyssä. Hanki oli kova ja
    kestävä, ja metsästä tuoksui jo kevään lemua.

    Mutta kun he ehtivät Vasuharjulle, näkivät he auringon nousevan suurena
    ja punaisena kahden korkean vaaran välistä. Edessä avautui laaja,
    valkoisten hankien peittämä tunturimaisema, suuri, ääretön erämaa,
    jossa kukkulat kilvan kimaltelivat, kun päivän ensimmäiset säteet
    ehtivät niiden huipuille. Takana näkyi kylä, vielä varjossa, näkyi kuin
    pienoinen sirpale maailmaa...

    ”Ah, kuinka tämä onkin ihanaa!” sanoi Irja haaveksien.

    ”Ei tämä vielä ole. Mutta menkäämme tuonne... näettehän tuon kaikkein
    korkeimman vaaran laen, joka on puuton ja pyöreähkö... sieltä vasta
    näemme kauas keväisiä maailmoita. Se on Karhuvaara”, virkkoi Kanerva.

    He oikaisivat suoraan Karhuvaaraa kohti, kulkivat männikköjen poikki,
    sivu solkikoivujen ja halki palaneiden salojen, mistä milloinkin näytti
    somimmalta. Aurinko nousi nousemistaan ja kultaili vaarojen kupeita ja
    korkeuksien huippuja. Kaukana heidän takanaan näkyi jo korpi, jonka
    läpi he olivat tulleet, ja keltakylkiseen männikköön paistoi päivä kuin
    kullattuun onnelaan. Kevättä henki ympäristö ja sen tuoksu lemusi
    ilmassa.

    Kanerva oli koko talven tätä retkeä mielessään miettinyt, oli
    kuvitellut sen niin äärettömän suurenmoiseksi ja ihanaksi, ja uniensa
    himmeässä maailmassa hän vaelsi usein näitä samoja saloja, joita nytkin
    kulkivat. Täällä hän olisi toivonut voivansa sanoa sen, mitä tunsi,
    kertoa rajattoman rakkautensa ja ilmaista aavistelevat ilonsa.
    Löytäisikö hän vastineen lemmelleen? Löytäisikö Irjan syvällisten
    silmien loistosta sen satumaailman, jonka luuli niissä olevan?
    Ymmärtäisikö sielu sielua?

    Hän silmäsi Irjaan, joka kulki hänen vierellään hohtavan kauniina ja
    aamuvirkkuna, mutta niin surullisen haaveilevana ja kaihomielisenä.
    Irjan katse näytti tähtäävän johonkin hyvin kauas ja mieli kuvailevan
    jotakin muuta kuin mitä edessä näki. Oi, oliko tuon hennon poven alla
    sykkivä sydän, joka tuntisi, uskoisi ja luottaisi niinkuin hän!

    He olivat tulleet aukealle suolle, jonka laidasta Karhuvaara alkoi
    kohota. Ensin oli loivaa myötälettä, mutta vähitellen nousu jyrkkeni,
    muuttui louhikkoiseksi, satumaiseksi. Hyvin kaukana jo heidän takanaan
    siinti Vasuharju ja muilla suunnilla suunnattomia valkopäisiä
    kukkuloita. Kuta korkeammalle ehtivät, sitä enemmän nousu viehätti ja
    sitä korkeammalle mieli teki.

    ”Onko teistä tämä retkemme hauska?... Me läksimme maailmasta, tulimme
    tänne kevään henkeen emmekä ikänä kaipaa takaisin”, sanoi Kanerva
    hurmaantuneena.

    ”On, on. Tämä on suurenmoista ja muistoja virkistävää”, sanoi Irja ja
    riensi edellä.

    Villi riemu tapasi Kanervan. Hänestä tuntui kuin taivaan portit
    aukenisivat... näki edellään rakastettunsa hentona, notkeana ja
    verevänä kiipeilevän tuttuja louhikoita, näki kuin enkelin, jota
    keväisen aamuauringon säteet hyväilivät. Hän riensi puolihulluna
    perässä, päätti suoria Irjan syliinsä ja puristaa sydämelleen niin,
    että sen autio tyhjyys täyttyisi ja tuskat loppuisivat...

    Mutta Irjan katse oli niin omituisen outo, niin kaihon ja surun
    voittama, että Kanerva säpsähti, ojennettu käsi putosi takaisin...

    Ja samalla he pääsivätkin perille Karhuvaaran korkeimmalle huipulle.
    Irja hyppäsi kivelle ja silmäili kaukaisia maailmoja. Kanerva seisoi
    vieressä. Mitä hän sanoisi? Miten ilmoittaisi? Hän oli kuin kadottanut
    oman itsensä. Hän näki koko avaruuden kuin kultameressä säkenöivän,
    näki vierivieressä korkeita valkopää-kukkuloita kuin lumilinnoja,
    niiden välissä soita ja jänkkiä ja repaleita palaneista saloista...

    Hän seurasi Irjan katsetta, joka liiteli taivaanrannasta toiseen, kävi
    pohjoisella, levähti lännellä, mutta lopulta asettui etelälle...

    ”Etelääkö te rakastatte?” kysyi hän hiljaa.

    ”Niin, etelää, tuota kaukaista ja siintävää”, vastasi Irja yhtä hiljaa.

    He katselivat kauan äänettöminä, kuinka keväinen, avara maailma kiertyi
    kultaisen aamuauringon loistoon, kuinka taivaanrannat olivat
    kummallisen hienon harson peitossa. Idässä näkyi silmänsiintämiin
    tummaa saloa ja kaljupäitä kukkuloita. Eteläinen taivaanranta oli
    keveän pilven peitossa, mutta hyvin kaukana siinti muiden pitäjien
    kirkontorneja ja vilahti vaarojen välistä leveän joen polveuksia. Mutta
    pohjoinen taivas oli niin kalsean ja kylmän näköinen.

    ”Ettekö rakasta pohjolaani?” kysyi Kanerva kuin houreissaan.

    Hän näki Irjan kääntävän katseensa pohjalle ja kuuli hetken kuluttua
    hänen vastaavan:

    ”Pohjolanne on niin kylmän sinervä ja riemuton...”

    Kanerva luuli siinä olevan vastineen hänen haaveilleen, toiveilleen ja
    lemmelleen. Hän tunsi kuin puristuvansa kokoon, likistyvänsä vasten
    vaaran lakea ja laskeuvansa maahan. Tunsi toivonsa loppuvan, lempensä
    sammuvan ja ilonsa katoavan, näki taivaan sinen muuttuvan mustaksi;
    kuului kuin koko avaruudessa soitettaisiin hänen kuolinkellojaan, ja
    hänestä näytti kuin korvet olisivat aidatuita kalmistoja ja korkeat
    vaarojen laet hautapatsaita...

    Ja näki Irjan tähtäävän etelälle, niinkuin tahtoisi nähdä etelän usvain
    taakse... nähdä jonkun, jota ikävöi. Ja onton kolkosti soi nyt hänen
    korvissaan Irjan lempilaulu.

    ”Lempi kestää iäti... iäti!”

    9.

    Touon aika oli tullut.

    Puolen peltoa on Kanerva kyntänyt ja istahtaa nyt pientareelle...

    Hän istuu hartiat kumarassa, posket kämmeniä vasten. Hän on laihtunut
    niin että silmät ovat syvällä kuopissa; niissä leimahtaa vähäväliä
    omituinen, synkkä tuli, ja väliin kuolon kalpeus peittää kasvot. Hän
    näyttää väsyneeltä ja rasitetulta, niin uupuneelta kuin ei olisi
    levähtänyt kuukausiin.

    Ilta on lämmin ja suloinen. Piennar työntää ävärtä, ja ruispelto on
    tummanvihreä. Kuuluu käen kukuntaa Vasuharjun alta kuusikosta ja
    vesilintujen kaakatusta joelta.

    Kanerva istuu ajatuksissaan, ei kuule käkien kukuntaa, ei mieli iloitse
    siitä, että kylvön aika näyttää niin lupaavalta. Hänen suuri keväinen
    unelmansa on loppunut, sammunut on toivo kaikesta siitä, jota oli
    ihannoinut ja jumaloinut. Se suuri, synkkä erämaa, jonka laitaan hän
    lapsena jäi, oli nyt vasta puoliväliin taivallettu, eikä enää jaksanut
    uskoa, että löytyisi kosteikkoa tulevillakaan taipaleilla.

    Alakuloinen mieli synnyttää ikävän toisensa perästä, ja pettyneet
    toiveet hakkaavat sydäntä kuin rautavasaralla.

    Hän on taistellut, ja nyt hän luulee olevansa voitolla. Mutta ankara on
    hänen taistelunsa ollut, kovempi kuin hän oli osannut koskaan aavistaa.
    Sillä hän on kadottanut kaiken toivon elämänsä onnesta, uskon siihen,
    että on olemassa todellista, puhdasta, kaikki kestävää rakkautta, ja
    luottamuksen ihmisiin. Yksi ainoa toivo on vielä, hänen lapsuutensa
    vankka usko, että ruumiillinen työ pelastaa kaikesta pahasta.

    Oi, että hänen täytyi kadottaa ihana satumaailmansa ja tuntea ja nähdä,
    että se unissa kuvailtu, kirkastettu morsian ei ollutkaan muuta kuin
    saastainen, likainen varjokuva hänen ihannemaailmansa ystävästä.

    Hän vaipuu yhä syvempiin mietteisiin siitä, mitä hän on elänyt
    kuluneena talvena, mitä tuntenut kevätöinä ja kuinka raivonnut yksin
    valvoessaan. Ja kummastellen hän näkee, että hän elää vielä, ettei ole
    tehnyt hullun töitä, ja että hän vieläkin luottaa lapsuutensa uskoon.
    Kummallisia, outoja kysymyksiä herää hänen mielessään ja kamaloita
    aavistuksia omasta elämästään.

    Hän muistaa niin selvään joka tapauksen Irjan seurassa, ja varsinkin
    heidän viimeisen retkensä Karhuvaaralle. Se retki oli kuin suuren suuri
    satumaailma, johon elävänä pääsi ja jota hän unissaan oli kuvitellut.
    Oli juuri semmoinen kevätaamu, jona hän oli toivonut voivansa viettää
    lempensä pyhää sunnuntaita...

    Mutta hän ei jaksa ajatella loppuun sitä retkeä... se ikäänkuin päättyy
    siihen, kun näki Irjan kivellä seisovan ja etelän ilmoille katselevan.
    Eikä hän edemmäksi pyrikään, sillä se, mitä hän sitten jäljestä tunsi
    ja tiesi, oli repivää ja raatelevaa tappelua, joka tahtoi kiskoa sielun
    ruumiista ja viedä viimeisen luottamuksen...

    Hän sattuu silmäämään tielle ja näkee Irjan kävelevän nuoren
    metsäherran kanssa. Hän kuulee, kuinka Irja nauraa... näkee herran
    kepillään viuhtovan...

    Tumma puna nousee poskille, silmissä leimahtaa hirvittävä tuli,
    kämmenet käyvät nyrkkiin ja hän höpisee...

    ”Kavala, kaunis helvetin lapsi... noin minä sinut raatelisin...”

    Mutta äkkiä hän herpoaa, kalvava ikävä tunkee sydämeen, ja hän
    purskahtaa itkuun... kuin lapsi...

    Ja herää siitä, kun Musta hirnuu ja tahtoo illalliselle.