On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän
laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina
aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.

SISÄLLYS:

Tuomiokirkossa.
Matkalla rintamalle.
Etelää kohti.
”Posti on tullut!”
Leirielämää.
Matti Kuha.
Taistelun kestäessä.
Pitkänperjantain saarna.
Hiljainen Yrjänä.
Valkoinen Tampere.
Kunnian kentiltä.
Valkoinen arkku.

TUOMIOKIRKOSSA.

Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon
saakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava
ilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin
olisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut
rauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen
jumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa
myöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset
kuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin
tällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä
täällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka
toisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä,
mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja
kiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa
Kristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää
tulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan
kuvaa kirkon perällä. ’Mitä sanoo Vapahtaja?’ ’Onko oikein, että minun
poikani lähtee?’ ’Hän on niin nuori vielä.’

Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa
kirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena,
tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: ’Ole hyvässä
turvassa!’ ’Minä elän.’

Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli
kirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta
kosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: ’On hyvä
antaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.’

Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki
penkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan.
Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa
soidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää,
kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne
seisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat
nuorukaisten rivit.

Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä
rintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta
vastaanottamaan.

Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä
varustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö.
Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken
vakavuuden.

Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa
kirkkoon, lakkasivat yht’äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei
hiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa,
hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni
noustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:

”Ken Herraan panee turvansa,
Ain’ apua se saapi;
Ei pelkääkään se kuoloa,
Ken häneen uskaltaapi.
Suojassa Herran sotimaan
Puolesta rakkaan isänmaan
Siis lähden rohkiasti.”

Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin.
Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon
mukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen
ja heidän omaisilleen.

”Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule
kokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa
tarkastamassa.”

Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.

Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita
hän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa
paikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen
tarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus
painoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli
vaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti,
veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli
päässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat
kasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.

Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko
nyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät.
Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli
pohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi.
Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan.
Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren
kansan kohina.

Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan
lähteville.

Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa.

Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko
kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli
paikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen
Jumala, Herra Sebaot.

Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko
se turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon
aikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka
Suomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä
uhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi.
Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v. Döbelnin
rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala,
Herra Sebaot.

Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa
tarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin.
Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.

Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo
siitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa
samat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet
iltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden
mielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut
miehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala . Döbelnin soi voiton,
tulisivat he v lailla antamaan hänelle kiitoksen.

Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja
seurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat
urut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui
pappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen.
Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä
voittoon.

Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat
loppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku
joukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi
voitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja
korkean kupoolin.

”Jos sotaan kaadunkin, ma saan
Viel’ ihanamman isänmaan
Taas taivahassa.”

Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki
täyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat
valkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä.
Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä.
Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa
taivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset
ymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille...

Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko
tuomiokirkon portaita alas.

Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre...

MATKALLA RINTAMALLE.

Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle
matkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä
koettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken
päämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus
askartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla
sotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja
liittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII
pitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v.
Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja — kuka jaksaakaan luetella
kaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa
elävät.

Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka
samettia.

Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin
joukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus
varsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti
vapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi
ehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä
taisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri.
Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat
olleet ja menneet.

Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin
rautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa ”sotapoikia”
nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen
jäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja
ennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen,
juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa.
Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa
ja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että
täällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä
pojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.

Melkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo heti
Kempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, ja
leipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydät
voileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkä
rintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiin
mukaan m.m. kokonainen voidritteli.

Laulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja sen
ystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas ”eläköön”! ja juna
liukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman.
”Pikku-Jussi” seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensa
kainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihan
hänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus.
Kun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukana
on ”Pikku-Jussi”, jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä,
jolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän piti
välttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen ”kivekäs”. Eikä siinä
auttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossa
nuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen ”eläköön”. Se oli
liminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.

Ruukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja — kahvia,
viimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivät
vahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle ja
he lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.

Oli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet.
Kuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinilla
lämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidän
keskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan.
Johtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:

”Näill’ urhoill’ uhmaa maailmoja vaikka”.

— Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. — Se kuuluu
olevan varmaa.

— No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitä
pikemmin.

Pojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. ”Tampereelle,
Helsinkiin, Pietariin!”

— Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katuja
kivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.

Sitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saada
kerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.

Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi
sotilasjunaan.

— Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.

Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja
porinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.

— Onko se totta?

Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa
hyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että
hän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei
hänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa
riehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan
iloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain
harhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän
uutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä
innostua.

— Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.

— Ovat, niinkuin ovat olleetkin.

Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken
osanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota
ahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien
mieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli
ollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen
halulla.

Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle.
Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä
kuunneltiin:

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!
Sinuun koskea ei väkivalta saa.
Sua suojelemme,
Verin varjelemme.
Ollos huoleton!
Poikas valveill’ on.

Juna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. ”Eläköön”-huudoin ja
liehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Juna
paransi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensi
käänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.

Oli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitse
Keski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivat
muinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamut
kohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää,
joka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoi
kuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsi
ja lähti retkilleen...

Joukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön ja
keskustelevat.

He nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niin
räikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaa
tämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.

Aarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaan
Venäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdä
tuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenä
Muurmannissa, ”hoidellut” siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia,
osoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisia
sotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot.
Hän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella,
että muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen ja
juostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissa
yöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaunun
jarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana,
liikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinä
metsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen ”asiamiehenä”
kaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisena
kulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tuntee
useat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka.
Kerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskelee
hän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevalle
papille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hän
matkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. Yhdessä
Venäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdä
kotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaan
valtiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunut
pommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanut
kuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Mutta
tästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkaus
ja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.

Juna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohi
kiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisen
värin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joilla
joukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässä
unessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oli
Pohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittää
aluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahden
rantoja.

— Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinen
oltu vaiti.

— Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.

Joukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.

Ajatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkin
kuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi,
saamatta koskaan kotimaataan nähdä?

Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi
uni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.

Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat
siihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana.
Muutamana pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin
säilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä
ja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen,
vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta
varsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat
jostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne
tätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella.
Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu
sellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat
vankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä.
Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä
vireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.

Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan
kuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta
eräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä
nuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä.
”Tunteeko pastori minua?” Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa.
’Missä olemme tavanneet ennen?’ ’Oulun lääninvankilassa,’ kuuluu reipas
vastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja
sydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö
Aarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä
rauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.

— Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja
nousee mennäkseen nukkumaan.

Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu
voimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee
unia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan ”antaakseen
joukolle moraalista kannatusta”. Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä
kuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin
jyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein
hyvä olo sitä kuunnellessa.

Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki
kuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.

ETELÄÄ KOHTI.

Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen
niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa
jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun
suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se
jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen
poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken
päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen
kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi
huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se
metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono
häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla
lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen
sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti
hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee
tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä,
Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin
kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia
lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa
reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään
rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla
liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee
katkonaisesti tahdissa: ’sota, sota, sota, sota.’

Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta
Merikarvialle.

Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas
jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla
matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole
koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi
korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa
maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä
istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan
hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun
kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta
asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa
poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma
kuulla.

— He’ en douli’ häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle
Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.

— Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän
jo on suorittamassa.

Tyytyväisinä nämä närpiö- lapväärtiläiset ja muuten suhtautuvatkin
kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja
eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa,
joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi
kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan
palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty
viimeinenkin kivääri.

Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin
takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle
sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen,
että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.

Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa
metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja
odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia
Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.

Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan
Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi
aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on
kylmästä koko lailla konttautunut.

Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten
hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.

Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.

Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat
kuularuiskut hävinneet?

Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat
uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.

Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin
sanoa hyvästit koko kapistuksille.

Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät
tule.

Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan
pihaan kuuraisina ja kohmettuneina.

Ensimäisenä tulee kujalla vastaan ”Olle”, joka on viettänyt yönsä
kuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän
käheäksi painuneella äänellä:

— Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.

Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki
kolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon
vitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta
liikahtamaan.

— No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan
punikkien maassa?

— Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa
”Olle” ja tekee juhlallisena kunniaa.

— Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet
kiväärikuormat?

— Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.

Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.

Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen
keskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää
jälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja
ömossalaiset pääsevät suorittamaan ”asevelvollisuuttaan”.

Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla
sotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän
eteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat
kauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot
tappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin
edessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän
kuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä
rupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan
näyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.

Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään,
Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on
kevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri
värivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä
kauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi
äkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon.
Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat
kaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.

Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä
raksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä.
Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa
kylmille.

Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen
vainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja
hävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina.
Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies
liittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa
pahempana ja vaarallisempana vastustajana.

Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat
käydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan
suojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta
saapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo
tulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee
komennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian kirkolle,
muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.

Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky
saapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan
ajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut
rintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu
taistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja
hevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina
kuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua
yhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman
äärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan
päässä olevassa Pirttijärven kylässä.

On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He
ovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on
Pirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja
uhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet
rekiin ja valmiina matkalle taisteluun.

Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan
koittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen
Haminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti
oululaisten saavuttua paikalle on ”Pikku-Jussi” lähetetty yhden
kuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta
ennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan
Pirttijärvelle.

Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle
jälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän
kulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille
Jumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien
kasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii,
hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.

Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on
papin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun
innokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti
näihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan.
Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä
heistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä
osanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja
pappi pysähtyy sen ääreen.

— Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.

— Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.

Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen
jälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan
matkaansa kylän toista päätä kohti.

Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.

"POSTI ON TULLUT!"

Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo
sana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen
povessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa
puolesta?

Niin, tuskinpa.

Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden
ääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa
käteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.

Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka,
jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki,
jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri
puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista
tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.

Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa
ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla,
jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä
kirkkaalla kiväärinlaukauksella.

Senpävuoksi muodostuukin sana ”koti” sotilaalle yhdeksi kalleimmista.
Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo
tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.

— Posti on tullut!

Se viesti vierii läpi kylän.

Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina.
Vääpeli, ”komppanian äiti”, lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä.
Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat
niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa
toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta
päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas
jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari
sukkia, oman äidin kutomia. — Ah, jopahan löytyi paketti omallekin
nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus
vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa,
saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä
tutkimaan.

Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset,
mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat
kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää
lämmin tunne. ”Rakas poikani!” Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On
kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän
annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla
seisovalle pojalleen: ”Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen
naulasta! Minä vähän varsaa harjailen.” — Kotoiset kuvat täyttävät
mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa
miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi
kuormastossa.

Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana
Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee
pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina
ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.

Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa
hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää
häirinnyt...

Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle
väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat
parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.

— Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa
toinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen
ajatuksensa ovat kotona.

... Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla.
Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat
vanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton
päässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha
uhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen
hajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa
lepattamaan.

Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset
tulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin
poika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää
höyrypurtta. ’Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä
lähteä pitäjälle sairaan luo’...

Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu
mietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa,
pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos
pihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun
jääneille etuvartioille.

”Posti on tullut!” Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana
sisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se
tuo sotatantereelle kodin asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo
mukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen
ja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat,
kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko kotoisen maailman.
Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha
opettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana
kodista tuottaa niin suloista mielihyvää.

Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.

Mitä tuo posti heille?

Useimmiten ei mitään.

On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin ”postitoimistossa”
on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja
kirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat
mielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin
pöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen
esiin ja kysyy kirjettä.

Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.

— Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.

Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.

— Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa.
Taitavat luulla jo kuolleeksi.

Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä
kirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje
tullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.

Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden
rinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin
”toimistoon”, mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin
oli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen
muinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille,
jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä.
Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja
poikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni
suloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei
kuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan
makaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko
hän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset
ovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman
paras isä.

Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla
kirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet
hoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut
ja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus
siitä, miten veljet jaksavat.

Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja
seuraava kenttäposti vie ”isoilta veljiltä” kirjeen ”rakkaalle pikku
siskolle” sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka
toinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku
sisko pitää vaikka kukkia.

”Posti on tullut!” Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia
ajatuksia ja johtaa mieleen kodin.

Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin
sadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja
ja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä,
jolloin heilläkin oli koti.

Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vain isänmaa, jonka puolesta he
ovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.

LEIRIELÄMÄÄ.

Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa,
virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän
parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet
hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän
viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen
työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat
hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja
huolettomaksi.

Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni.
Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa
ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi
laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla
istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka
korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa.
Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria
pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua
kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän
ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista
rihkamaa sotasaaliiksi.

Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen,
heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin
ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä
soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta
uskallusta puuttuu.

— Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn
kuuntelemassa, mitä ”Oke” kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen
toverilleen.

Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja
sylkäisee.

— Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin
mieleni... sisälle.

He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään ”muina miehinä”.

Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden
vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:

— Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!

Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä — niinkuin sanotaan —-
mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille,
jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava
kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan
pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät
riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.

Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille
sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää
veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.

Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni ”Inga pientä
”, pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on
”koneenkäyttäjänä” ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia
kiitollisina kuulijoina.

Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.

Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen ”Oke”, jolla on jakaus
keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta,
pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.

— Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä
perunoita vaan, että ”dreadnoughtit” saavat jotakin matkaselskaapiksi.

Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:

— Mitä ne ’retnoutit’ ovat?

— No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?

— Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä...

— Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on
suomeksi silakka. Paina mieleesi.

Ja ”Oke” nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.

— No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o 2:n
kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.

— Jos Oke-herra laulaisi edellä...

— No alotetaan:

Jääkäreillä muassaan on
menestys ja onni,
kun meikäläisten vyössä ompi
saksalainen pommi.
Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,
Lapua ja Härmän loukko,
Vöyri, Kauhava ja muut

laulaa ”Oke” ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja
ollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.

— No joko rupeaa tarttumaan?

— No kyllä... minulla on ääni niin käheänä.

— Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa ”Oke” ja rupeaa
kertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana,
syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään
toisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja ”Oke” oli
ollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä
tutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt,
että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei
kuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun
laita. Siihen oli Renfors tokaissut: ”No puhu sinä, niinkuin minäkin!
Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat
keskeyttävät ja sanovat: ’Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa’” Ja
Renfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä
ryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö
punikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja
kalvostimet käsissä, niin että pois tieltä... Ja kihloissa rikkaan
talontyttären kanssa... ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa
omituisessa kamarissaan... aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään
punainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta
kylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. — Viime tutkinnossa hän oli
puhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen
valehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on
silloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että
pirtin ikkunat helisevät. ’Ähhäh!’ ’Eivät ole röörit oikein kunnossa!’

Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.

— Se oli sukkela mies.

— Oli se.

— Sehän vapautettiin?

— Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän
tarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.

Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo
Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin
”Helppo-Heikki” Oulun markkinoilla.

— Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.

— Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut
laiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.

Hän panee gramofoonin soittamaan ”Kaksipäistä kotkaa”.

— Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa
punikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.

— Valehtelette.

— No kun et usko, niin älä sitten kysele.

Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän
katoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä
myöten.

— Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään
määräajalleen.

Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan
muuttuneella äänensävyllä:

— Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos
nyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.

Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto
joutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.

Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin
käytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet
uhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä
huolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita
menee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla
voita leipänsä päälle.

— Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?

Puhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana

ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:

— Mikä?

— Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!

Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.

— Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka
miehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie
Suomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän
leväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! — Ja sinä siellä!
Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän
on määrä. Missä maidonjakajat ovat? — Herra Jumala! Te teette minut
aivan hulluksi?

Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen
kyllyydestä.

Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä
asetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria
annosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi
lainkaan.

Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen.
Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä
ruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset
tarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.

Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät
leiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.

Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon
ruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli
maantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää.
Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot
pyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään
omasta kenttäkeittiöstä.

”Pikku-Jussi”, jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla,
yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää ”täiapellia”. Hänen edessään
pöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä
täytäntöön pannuista ”kuolemantuomioista”.

Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä
kuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset
silmäripset. Hän seuraa jännityksellä ”toimituksen” kulkua kuin
virallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.

— Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta
spriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät
liikehdi eivätkä muodostele ketjuja.

— Taitaa olla hyvä keino?

— Häh?

Kuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.

— Sanon, että taitaa olla hyvä keino.

—- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.

Keinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E.
ja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äsken
valmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat.
Hiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönä
ja tuonut tärkeitä tietoja.

— On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele,
lausuu E.

— Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.

— Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.

— Niin, se ”kissakuti”, nauraa hiihtokomppanian päällikkö. — Siitä
olisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.

”E:n kissakuti” oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän oli
nim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen ja
oppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvian
rannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästä
löydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutaman
torpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampui
sen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäin
kissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehet
lähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäällä
ketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatus
luonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin jo
perääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyvään
kiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne — omiksi miehikseen.
Ketjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohti
kuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneen
sinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineen
lähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaisten
tiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton
”kissakuti” oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinut
olla vaarallisemmatkin seuraukset.

Kenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitä
sovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miesten
oltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomia
tapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen
”Pikku-Jussille”, joka parhaillaan veti paitaa ylleen.

Kulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllä
miesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyi
katsomaan.

Miehet seisoivat rivissä liikahtamatta. ”Komppania, eteenpäin mars!”
kajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. ”Syöksyyn!” Joukko
lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sitten
pitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivat
liikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessä
pystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kerta
toisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.

Pastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskua
saariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä,
pitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia joka
hetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaiku
kantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.

Pastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikä
lie ollut merkinantolaukaus.

Hän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.

MATTI KUHA.

”Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan”.

(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)

Matti Kuha oli ”ruuta numero kakkosen kuski”, niinkuin hänellä
itsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin
joukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata ja kymmenen vuotta takaperin,
vaan nuorukainen vielä, mutta silti
edeltäjänsä veroinen.

— Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen
tapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.

Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin
Pudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka —
niinkuin hän itse kirjoitti, ”rätisee kuin sotakoneet rintamalla”.
Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi,
että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.

Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät
pulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin
luottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi
uskollisesti kunniantekoasennossa.

— Tuota... siellä olisi kahvia... kuularuutapojilla. Jos pastori
tulisi juomaan...

Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos
olisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.

Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin
Pudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen kansa
kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä,
ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, — kyllähän hän sen
tiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului
Ranua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja
paljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin
senkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan.
Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta ”Vänrikki Stoolin tarinat
” ja puhdevalkealla lueskellut ”Tunkkerista” sekä
Malmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.

Ja nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä ja
valkoiset toisella puolen.

Hän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormalla
maatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan ”roskat” polttaneet koko
kaupungin... narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivin
markkinatuliaisiksi äidilleen.

Laskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan.
Hän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinä
iltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.

Hän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassa
postin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Matti
istui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.

— Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehden
syrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.

Matti höristi korviaan.

— Sinnekö sotaan?

— Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä.
Vanhat ukotkin lähtevät.

Isäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:

— Ja täältä kuuluu myös lähtevän.

Matilta sammui piippu.

— Vai jo lähtevät täältäkin... Pudasjärvenkin pojat?

— Niin kuuluvat lähtevän.

Matti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässään
kulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.

Hetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astui
ovelle.

— Mihin nyt lähdet?

— Tuota... Kuren alle...

— Mitä sinne yön selkään?

— Tuota... passia noutamaan... nimismiehestä.

Ennenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyi
pihasta ulos.

Maantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoi
retkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallista
nopeammin.

Vai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät... tuota... Niinpä lähden
miekin... Saanhan kerran tapella... ja antaa viholliselle selkään...
tuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukava
katsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn.
Saapi niitä rökittää juuttaita...

Matin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulet
tiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. — Hän
hiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksi
hän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jo
matkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.

Kaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta.
Narikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaan
tapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivat
vain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, oli
kamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneiden
talojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sitten
ilmoittautumaan suojeluskuntaan.

Hänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestä
hauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuret
valtuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jolla
ei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijä
miten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. — Tuota... se pitää
olla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.

Ja pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.

Jonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivat
aluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niin
tavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut ”rukuttelemaan”. Mutta
lopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissä
tahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.

Muutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamalle
vapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän menee
ilmoittautumaan mukaan.

— Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.

— Tuota... hevosta ajanut.

— No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuha
hevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.

Hevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinä
moitteettomasti. Kuularuisku miehet tarvitsivat luotettavaa
kuskia ja niin tuli Matti ”ruuta numero kakkosen” palvelukseen.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut koko
komennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihan
hemmoitteli häntä.

Mutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaus
tarttunut.

Niin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollut
ylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänellä
oli huollettavanaan kaksi: ”Osuuskaupan ruuna” ja ”Pikku-Musta”.

Vuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuli
olla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriä
paikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit,
samoinkuin hän itse myös.

— Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotka
räjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjalla
ankarassa shrapnellisateessa. — Viiään ruuta sinne, mihin päällikkö
käskee.

Huulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtä
rauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.

Hevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopulta
siihenkin ja ”ruuta” tuli asemilleen.

Oli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanut
konekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaa
tulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esille
hevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:n pataljoonaa N:o 1,
joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku oli
nimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa ja
taemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oli
ruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, miten
mahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensä
maalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimein
kuuluviin, sillä kääntyen ”Osuuskaupan ruunan” puoleen, joka sillä
kertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:

— Se on hävytöntä... ja vaarallista!

Ilmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan ja
hörähti lyhyeen.

Harhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistä
välittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesi
levottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni,
istahtaen jälleen entiselle paikalleen.

— Fiuu!

Kiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti.
Mutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampua
omia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.

”Fiuu!” lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensa
turvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutaman
mäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitää
silmällä taistelun kulkua.

— Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se
oli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla,
syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä
sijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti
punaisille kuuluvana.

— Tat-tat-tat...! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla
sekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.

Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen
selvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle
aukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli
nähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht’äkkiä
heittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin
nopeaan kuin kerkesi.

— Pum... fongngng... trätsh!

Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi
shrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja
ryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.

Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat
silmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella
haavoittuneena.

Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut
on saatava ”tohturiin”, maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla
ambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä
matkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen
hevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista
tuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien
paukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.

Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti.
Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi,
että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.

Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin
äskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut
häntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut
tämäkin... haavoittuneen kuletus.

Matti muisteli ”Viissömiä”. Nuori mies vielä, mutta kelpo
sotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja
Viissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta
silloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit... Viissömi...
se oli ruotsinkieltä.... Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia,
selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara.
Lahtivirta... tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä
muutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi
kuulusti paljon hienommalta... niinkuin Nuussömikin... Se se oli oikea
herrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa
Oulussa... sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat... Mutta
alhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra... vääpeli...

Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se
tämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? ’Sooh, ruuna!’ ’Mitä sinä siinä!’
’Saaketti!’ — Aivan outo tie!

Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht’äkkiä kuuli kuularuiskun
rätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia
paarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa
punaisten linjalle.

Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä
ruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti
totisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: ’No,
mitäs nyt tehdään, Matti?’

Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle,
koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä.
Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin
henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin
Soveliuksen jääkärin... ja se mies ei ollut mamman poikia.

Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään
ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu
huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.

Yht’äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä
tuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja.
Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja
yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.

V:n pataljoonan miehiä!

— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten
ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.

Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön
”ruuta”, joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.

Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi
vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.

Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi
syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä
valmiina.

— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin
ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkää
te ampuko... omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean
häränsilmäyksen.

— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset
koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.

Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja
toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovat
omia ihmisiä... Oulun poikia. Älkää te ampuko!

Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!

Innokkaat Vläiset: eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä
maalaispoikaa.

Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään
välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen
pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellä
makaa jo hevonen riihen kupeella... ja tuota... te ammutte vain. Se on
hävytöntä ja vaarallista!

Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön
valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää
pitänyt tehdä.

Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä Vläiset: olivat
aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta
ollenkaan.

Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että
ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja
ärjäisi:

— Pois tieltä!

Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.

— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?

Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä
pois paikoiltaan.

— Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen
rekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!

Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.

— Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.

— No ovat! Johan minä sanoin, mutta... tuota... te kun ette uskoneet,
vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.

Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!

— Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki
hikeä punoittavalta otsaltaan.

— Tuota... Kuha...

— Mikä? Kuha?

— Ruuta numero kakkosen kuski.

— Oululaisia?

— Ei... tuota... kun Pudasjärveltä...

— Mutta kuulut oululaisiin?

— Jos... tuota... oululaisiinpa tietenkin.

Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.

— Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn
ottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. —
Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.

Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle
ja patteri vaikeni.

Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti
ajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä,
jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään
konekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa
ollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.

Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän
huomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt
ottamassa ”asiasta selvää” ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan,
missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.

Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa
kertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin,
mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran,
jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein
alleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:

— No kun ampuivat ihan omia ihmisiä... tuota... Oulun poikia... ja
tappoivat jo yhden hevosenkin...

TAISTELUN KESTÄESSÄ.

Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin
ilmoittanut Lavialla oleville, että ”siell’ arpaa lyötiin Suomen
sotijain”. Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet
lasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea
taistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.

Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia.
Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin kolmen desimetrinpituisia
teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon
muotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. ”Siinä viedään uusia evähiä”,
tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä
shrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen
oli valkoisten ”rautapytyillä” päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.

Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla,
jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta
hyvin he olivat kunnostautuneet.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia
taistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.

Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä
kuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat
jännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät
puhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.

Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei
ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.
Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.
Haavoittuneita!

Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.

Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät
saaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää
taistelun kulusta.

He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin
saisi joitakin varmoja tietoja.

Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt
mieli puhella.

Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen
kuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin
haavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari
kuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: ”Siinä on oululainen, tuo
toinen.”

Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää,
kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä.
Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää
siinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.

Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän
lähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille
hyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana,
silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli
katsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat
lähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa
taistelleena.

Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa
. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista
viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja
hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen
ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee
omiaan.

Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa
päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha.
Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.

He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta
vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin
kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut
aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä
odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.

Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea
veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?

Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista
kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori
oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet
pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut
kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä.
Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli
nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa.
Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen
retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut
huolensa papille.

— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan
kirjoittaa vaimolleni?

— Lupaan. Ole varma siitä.

He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut
halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua,
että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin
luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet
lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi
vaimolleen.

He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa
mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty
hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran
oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.

Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen
mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa
joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan
enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään
taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut
itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli
vaiennut.

Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa
päästä taistelupaikalle.

Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja
oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen
matkaansa.

He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun
he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.

— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.

— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita
kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.

Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se
tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden
jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun
hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.

— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.

— On. Minä tulen juuri sieltä.

Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se
tietää.

Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli
onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta
joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli
lopussa?

Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä,
kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä
punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he
olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli
poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä
näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat
hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet.
Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä
madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut
niin rauhallinen ajaa.

Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään.
Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi
joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat
vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin
silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.

Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten
kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja
saavuttivat määräpaikkansa.

Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa.
Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli
haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut
ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta
he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta
viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa.
— Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko
päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.

Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He
olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä
oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin
kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt
lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.

Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili
ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu
kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut
kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä,
melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan
tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa
kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan
pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua,
omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt
lepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen
suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan
raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja
muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu
paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli
jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa
sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia
kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille,
joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on
kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä
tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin,
sunnuntai...

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai...

PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.

Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja
kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen
viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat
kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän
poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut
oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus
oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että
komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen
poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas
ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan.
Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään,
joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut
toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille,
sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja
samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.

Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa.
Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla
tavalla kuin ennen. Ajatus, että ”hänen pojilleen” ei kukaan pitänyt
jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli
jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut
haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.

Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus
pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli
auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.

Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi
silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:

”Rakkaat pojat!

”On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään
kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä
paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen
lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.

”Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois
juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä
nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin
siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne
rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät
kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin
saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.

”Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla
olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja
kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan,
juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä
kaukana rintamalla.

”Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää
kenttäsaarnani kirjeessä.

”Pitkäperjantai — sovinnon päivä.

”Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten.
Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka
helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.

”Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän
puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan
puolesta.

”Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös
verellä.

”Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä
vapaustaistelullemme.

”Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain pääajatuksia. Ne ovat
vain — jos niin tahtoisin sanoa — poimittuja laaksosta, kukkulan
juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa.
Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, — siellä, missä seisoo
risti.

”Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän
ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.

”Mitä näette siellä?

”Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan
yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa
kuin risti.

”Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan synnin.

”Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat
ristiinnaulittua, edustavat ihmiskuntaa. Heidän syntinsä, jotka
aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.

”Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen
vanhurskauden.

”Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja
lohduttaa katuvaa ryöväriä.

”Se on vanhurskautta.

”Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus
Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.

”Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten puolesta, jotka naulaavat
hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.

”Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa
vainoojistaan hyvää?

”Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?

”Siinä on meille pelastus.

”Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.

”Tämä on lohdullinen ajatus.

”Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä
hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?

”Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan
usko meihin osoittautuisi vääräksi.

”Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon
kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän
tiedätte jo vähän, mitä taistelu on. Sehän ei ole leikkiä.

”Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku
rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne
mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan
pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän
auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne.
Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan
pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat
teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja
illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat
vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.

”Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii,
seuraisi teitä yhtä uskollisesti.

”Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne.
Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman
hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti.”

Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti
loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen
taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi
vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata
virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että
pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.

Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui
kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes
kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.

Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan
mustanaan.

Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia
kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut
sankari.

Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku
kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle.
Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.

— Kukahan se mahtoi olla?

Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi
pastorin puoleen.

— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — On
kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.

Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut
olla mahdollista.

Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle
lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle
äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa
. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi
halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän
N.M.KY raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut
ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken
luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski
oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. ’Enhän minä olisi
häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.’
’Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.’ ’Se onkin Eenokki niin
omantunnontarkka poika.’ ’Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään
pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.’ ’Mutta ei tainnut saadakaan.’ Näin
oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa
hänen kasvojaan.

Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti
oli odottanut.

Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha,
harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.

Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.

Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli
päässyt ”lomalle”, pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää
Uutta.

Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok
. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen
umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin
sanoihin:

”Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä.”

Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän
ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä
komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut
yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?

Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä
postiin.

HILJAINEN YRJÄNÄ.

Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:

Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa
oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien
untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis
ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä
nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.

Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden
mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin
koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli
koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja
tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella
oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä
harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä
kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin
sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, ”Hiljaisessa Yrjänässä
”, — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vielä
suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän
kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut
syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut,
kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia
enemmän kuin meissä muissa.

Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen
vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen
aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli
tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että
häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan,
mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet
ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui,
että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan
räiskyvään tuleen.

Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille
joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli
joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut
purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita
hän yht’äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä
parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa
sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.

Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa
ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan,
”kapteeni” voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä
kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut
”Amerikkalaisen lippumarssin”, josta me kaikki niin paljon pidimme.

Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen
liekkien tanssia.

Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä
arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan
liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden
sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen
katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin
hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen
hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen
väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt
jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht’äkkiä hänen päänsä
liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin,
suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli
jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin
sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti
kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.

— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?

Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo
olimme tottuneet.

Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs
joukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.

Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain
kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta
mietelmiensä kerää purkamaan.

Me valmistauduimme kuulemaan.

Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko
valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:

— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään.
Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on
minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan,
pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin
selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni
selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja
jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen,
salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, —
kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte
— olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen ja vasta
myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla
mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon
enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni.
Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.

Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:

— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli
siitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minua
miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen
ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.

Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät
muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.

— Puhu vain, kehoitin minä.

— Mutta Aslalla on kirje keskessä.

Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.

— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.

Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:

— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä
luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää
pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu
sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen
kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja
seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tulee
toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä
astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen.
Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti
kalustohuoneessa kesää odottamassa.

Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen
ajatustensa kulun.

— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata,
juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot
täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin
luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti
toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä
virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä
temppelissä käydä.

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

— Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja
saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina
rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois
ajanut, — muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää
rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä
hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.

— Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää
tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja
sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa
valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet
kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja
murha ovat hyveiksi muuttumassa.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

— Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut
lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin
omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen
työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa
maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.

— Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa
isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa
iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata
oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien
virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta
lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.

Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä
sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat
lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:

— Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta
kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille
Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri
on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan
maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden
sävelen. — Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me
Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.

Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen
entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin
tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että
hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen
esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja
verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina,
papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö
astui huoneeseen:

— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen
suorina kuin tikut.

— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?

— Minä!

Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti
silmiin.

— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta
velvollinen.

— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi
vakuuttavana.

Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti
tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut
lähteä.

— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.

Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan
lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani
pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.

Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui
vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään
valmistamista ennen retkelle lähtöä.

— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo
eilen.

Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.

Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin
hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit
selkään.

— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.

— Terve, terve! Onnea retkelle.

Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti
minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.

Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.

— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneet
ruumistakaan mukaamme.

Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.

Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.

— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen
ollut, lopetti kertoja.

Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin
kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona
saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.

Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä ”tykkien virrestä”.
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:

”Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten
lailla voitamme itsellemme luvatun maan.”

Hän oli tarkoittanut ”uutta Suomea”, jota me nyt olimme valloittamassa
itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut ”luvatun
maan” vielä kauniimmassa merkityksessä.

VALKOINEN TAMPERE.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja
uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien
arvoinen.

Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri,
ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.

Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli
tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin
talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.

Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen
Tampere on muuttunut valkoiseksi.

Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi
valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli
täynnä valkoisia, — jos vielä punaisiakin, — viimemainitut kuitenkin
aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta,
pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista
taivalta.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.

Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.

Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat
kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut
hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista
joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty
musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta,
ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että
taistelu oli tauonnut.

Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. ”Kaikkivoipa
Jumalamme”. Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua
ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten
koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden.
Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja
kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.

Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen
tilanteeseen: ”Ja koko Juuda nosti sotahuudon.”

Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla
oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli
Tampere, pakanallisen ”Israelin” lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä
ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin
rukoilemaan Herraa.

Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä
väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja
pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella
rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.

Valkoinen hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa
keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen,
voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden
elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.

Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli
Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus
sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa
ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon
edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko
täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen
tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella.
Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit
kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:

”Me näimme Herran.”

Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili,
miten Tampereen taistelussa monipäiväisessä oli nähty Herra. Hän puhui
sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta.
Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa
valkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo?
Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?

Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.

Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.

Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön
kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen
osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi
tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere,
valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.

Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli
ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja.
Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä
ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat
päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa
loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä
suurta iloa.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi...

KUNNIAN KENTILTÄ.

Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja
herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan
miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan
ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä,
kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi
kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden
ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa
merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja
Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja
kiukkuisena... Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä
Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala
temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset
joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia
kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin
varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.

Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja
ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.

Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.

Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?

Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan.
Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin
luoti pirstonut muutamana varhaisena aamuna. Kalastaja,
vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle.
Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja
ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset
hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien
kestävyyttä.

Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä
tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa
pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien
huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi
valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä
nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.

Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun
kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa
paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan
luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä
sitä ole vielä korjattu. — Mutta muuten on kaikki ennallaan
lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät
monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.

Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot
kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa
ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut
kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan
vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin
muistoistaan heräten:

— Tuohon se kaatui... se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin
seitsemäätoista vielä...

                                                  ⸻

Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa,
jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on
sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota
ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet
kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut
pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut
jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat
kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset.
Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta
uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.

Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia
tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa.
Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina
kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin
vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla
voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä
ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi,
tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä
temppelinhäväisijöistä.

Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin
selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.

Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi,
Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy
jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras
rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen
julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää
tahtoa.

Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.

                                                  ⸻

Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän
päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin
kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja
tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla
vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä
pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen
lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja
Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.

Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut.
Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä
mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten
joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.

Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä
ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät
punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen
kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori
nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet
paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän
tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat
vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista
metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin
punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja
Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa’asta naurustaan.

Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä,
Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva
maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista,
puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan
hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.

Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun
temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien
jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla
ja vainioilla.

Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan
rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena.
Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies
kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen
tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä.
Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan ”könninkelloon”,
joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.

Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.

Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee
siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat.
Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi
tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari
vaipui hurmeissaan.

Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan
esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla,
hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan,
kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla
yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät
vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.

’Tähän kaatui yksi’, sanoo muuan heistä. ’Hän oli nuori ja reipas ja
uhmasi kuolemaa’. ’Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku
johtaa navettaan’. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat,
hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen
”paikka” on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki
on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja
heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan.
’Katsopas tässä!’ ’Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!’ ’Hän mahtoi
olla kukkien ystävä.’

Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen
ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon
punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut
liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.

Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt
kasvaa kukkia kauttaaltaan...

VALKOINEN ARKKU.

Oletko nähnyt valkoisen arkun?

Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.

Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein
jok’ainoa päivä.

Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta
umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.

Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat
seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana
katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku
kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle,
pyhälle asialle.

Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet
miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet
naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.

Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku
vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen
kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa
sydämessä ilkeän vahingonilon.

Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka
lainehti.

Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois
sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut
pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.

Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden
ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli
puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti
määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.

Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis
sisältö.

Mitä sisälsikään valkoinen arkku?

Kotona, vasta kotona se oikein ymmärrettiin.

Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi
äidin lemmen ja isän toivon.

Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.

Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui
niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko
paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei
kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon
vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin
suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava
tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa,
kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle
vieraallekin: ”Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!”

Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten
kodissa tuli olla.

Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden
kanssa.

Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli
valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta
sen kanssa.

”Kuka sinä olet?” kysyi kaappikello.

”Minä olen valkoinen arkku.”

”Mitä sinulla on kannen alla?”

”Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle
kaartuva tukka.”

Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot
kävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.

”Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän
kurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli
piilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka.”

Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää
tuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa
lapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain
kanssa.

Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja
nyykäytti päätään.

Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän
näköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.

Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun.
Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista
silmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen
arkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä
kertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.

Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.

”Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin.
Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä
kauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu.”

Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.

Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut,
kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut,
kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän
seistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. — Ja senkin hän oli
kuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan
edestä.

”Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat
vaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan
kaupunkiin.”

”Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala.”

Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä
kulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle
valkeaan, pyhään kaupunkiin.

Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.