TAISTELUN KESTÄESSÄ.

Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin
ilmoittanut Lavialla oleville, että ”siell’ arpaa lyötiin Suomen
sotijain”. Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet
lasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea
taistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.

Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia.
Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin kolmen desimetrinpituisia
teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon
muotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. ”Siinä viedään uusia evähiä”,
tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä
shrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen
oli valkoisten ”rautapytyillä” päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.

Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla,
jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta
hyvin he olivat kunnostautuneet.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia
taistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.

Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä
kuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat
jännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät
puhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.

Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei
ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.
Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.
Haavoittuneita!

Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.

Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät
saaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää
taistelun kulusta.

He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin
saisi joitakin varmoja tietoja.

Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt
mieli puhella.

Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen
kuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin
haavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari
kuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: ”Siinä on oululainen, tuo
toinen.”

Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää,
kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä.
Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää
siinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.

Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän
lähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille
hyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana,
silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli
katsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat
lähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa
taistelleena.

Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa
. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista
viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja
hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen
ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee
omiaan.

Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa
päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha.
Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.

He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta
vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin
kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut
aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä
odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.

Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea
veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?

Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista
kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori
oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet
pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut
kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä.
Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli
nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa.
Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen
retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut
huolensa papille.

— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan
kirjoittaa vaimolleni?

— Lupaan. Ole varma siitä.

He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut
halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua,
että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin
luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet
lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi
vaimolleen.

He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa
mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty
hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran
oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.

Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen
mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa
joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan
enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään
taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut
itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli
vaiennut.

Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa
päästä taistelupaikalle.

Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja
oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen
matkaansa.

He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun
he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.

— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.

— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita
kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.

Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se
tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden
jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun
hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.

— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.

— On. Minä tulen juuri sieltä.

Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se
tietää.

Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli
onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta
joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli
lopussa?

Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä,
kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä
punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he
olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli
poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä
näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat
hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet.
Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä
madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut
niin rauhallinen ajaa.

Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään.
Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi
joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat
vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin
silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.

Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten
kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja
saavuttivat määräpaikkansa.

Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa.
Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli
haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut
ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta
he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta
viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa.
— Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko
päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.

Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He
olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä
oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin
kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt
lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.

Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili
ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu
kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut
kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä,
melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan
tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa
kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan
pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua,
omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt
lepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen
suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan
raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja
muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu
paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli
jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa
sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia
kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille,
joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on
kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä
tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin,
sunnuntai...

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai...