XXIII.

Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen.
Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona
ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli
lattialla ja sanoi: ”kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen,
ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä
yötä!” Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai
juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan
ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti
kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli
kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään.
Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta
lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina
oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit,
viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä
vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he
niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.

Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva
ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa,
Kristus ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai
kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei
hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla.
Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.

Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään
ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se
pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!

”Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?” sanoivat vanhemmat, muistellen
sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta
toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: ”sillä on vallan tavattomia
mielitekoja ja juonikas luonto.”

Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi
pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. ”Tavattoman
oitillinen ihmisenalku!” sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja
piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki
tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan
silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt
sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää
tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.

Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli
vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se
häneenkin masentavasti.

Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin
vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja
toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen
luokseen.

Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun
kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla
häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa
riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää.
Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se
sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt
ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään
tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin
oikeassa Jumalan edessä...?

Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut
ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen
puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen
sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan
arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui
tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.

Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi,
joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti,
ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on
pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi,
iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin
syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että
Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja
väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa,
jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.

Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja
valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota
ilmaisevat sanat: ”koska hän helvetissä vaivassa oli” ja ”minä kovin
vaivataan tässä liekissä.” Haki selitykselleen pontta sieltä täältä
raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen
suurta painoa sen 8 värsylle: ”Mutta pelkureille ja uskottomille, ja
hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja
epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä
järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema.”

Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut
omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita
pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi
ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen
sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle
rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua
Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen
samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut
saaneeksi ”Joonas Hookananpojan näky” nimisen kirjan, jossa kuvattiin
helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin
naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että
Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille
viskasi sen tuleen ja sanoi:

”Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin
kohmeloisen pahoja unennäköjä.” Mutta silloin anoppi valitti vävyn
julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä
ajatella.

”Se ei ole oikeaa”, sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta
kivulloisuudesta; ”on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä
pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti.” Ja
Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät,
hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä
jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta
sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen
ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin
multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa
kahvikuppiin. ”Mutta kyllä paranee”, vakuutti tietäjä, ”ette uskokaan
kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt.”

— ”Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa”, pani vanha Heta.

Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä.
Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta
Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua
tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä
johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti
se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.

Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki
vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin,
jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi
raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa
olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein
auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä,
iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin
lääkkeitä apteekista.

Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän
tunsi muutamien viikkojen päivää kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri
yhtään ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan
työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa
peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.

Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin
paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi
kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat
kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta
toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.

Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman
hilpeältä. — Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja
jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle,
jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki
se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja
ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt
laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen
keveän elämän, — niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen
lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.

Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla
tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.

”Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa — jo tänä yönä joutua
helvettiin”, huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi
aivan tajuttomaksi.

Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan — neljän peninkulman
päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa
kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia
vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän
piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen
ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä.
Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen
tuvan Heikin? Jaa.

Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä
pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän
riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.

”Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin”, tuumivat
vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: ”Hae toki pappi että sielu tulis
pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos
sais sen Haltion Matin tänne.”

”Teidän ei pidä”, sanoi Erkki raskaalla äänellä, ”kaikilla
hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan
tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan.”

Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän
asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä
iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä
tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy...

”Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa”, pyysi Erkki
hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.

”Mistä sinä sen tiedät?” kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.

”Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu.”

Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla
äänellä:

”En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut
saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan
tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen
oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta
koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia.”

”No, hakekaa sitten pappi”, sanoi Erkki ja huokasi.

Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle
sairaan luokse.

Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin
heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.

Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella
laidalla piiriä.

Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle
Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt
iltapuoleen kovenivat tuskat.

Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset
olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta,
joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.

”Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori
arvaakaan”, valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa
kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen
osottaneensa.

”Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi”, vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä
suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.

Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että
oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat
kärsimykset tuottanut. ”Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole
ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus.”

Sitten alkoi viimeinen taistelu.

”Voi kuinka kau-kauh — ei — tie-tied... usko... voi mihin...”

Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin
rinnoilleen ja lausui hartaasti:

”Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!” Haltion Matti — Heta oli
päivällä haettanut taloon — tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja
muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi
koko ruumiiltaan.

”Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me.” Heta itki
ja huokaili tuota sanoessaan.

”Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän”, sanoi Ylli miettiväisesti,
— Erkki syvästi suruissaan virkkoi:

”Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa
kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo
ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden...”