FREDRIK MALM TAHTOO ITSEKIN AJATELLA

Fredrik Malmin, tirehtöörin, ”nuoren konsulin”, unettomat yöt eivät
ota väistyäkseen. Nyt hän ei edes mene vuoteeseen, istuu vain ja
kuuntelee, kuinka kulkuset tuon tuostakin kilisevät talvisella,
öisellä kadulla. Yölamppu palaa, mutta uutimet ovat ylhäällä, ja
katulyhdyn valosta lankeaa heikko heijastus viheriäseinäiseen
huoneeseen.

— Minun täytyy suoraan sanoa, että sinä olet hullu, — oli isä,
Cerelius Malm, viimeksi illalla tokaissut.

Voi olla mahdollista, jopa hyvinkin mahdollista, mutta hän oli nyt
enemmän kuin puoli vuotta käynyt oikeutta itsensä kanssa, esittänyt
itselleen asioita ja tosiseikkoja myötä ja vastaan ja oli koska
tahansa valmis myöntämään, ettei hänen ajatustensa juoksu ollut niitä
kaikkein nopeimpia, vaan että hän sentään kaikesta huolimatta oli
mies, vieläpä tavallista rehellisempi mies.

Skandaali Malmien huoneen kohdalla! ”Eikö jo Kaarle Malm tehnyt meitä
kyllin puheenalaisiksi!”

Fredrik Malm rypisti kulmiaan ja koetti sijoittua puolueettoman
syrjäisen asemaan, kuvitella, millä silmin syrjäinen asioiden kulkua
katselisi, sanoisi ja ajattelisi. Ehkä jotenkin näin: sydämettömiä,
kovia ja sydämettömiä ovat Malmit.

Niin kai, niin kai.

Mutta yö kuluu, viimeinenkin kulkija menee kotiinsa eikä Fredrik Malm
pääse järkevissä punnitsemisissaan tuota tuonnemmaksi. Kaipa
kaiken lopuksikin niin on, ettei näitä asioita käynyt tavallisella
arkijärjellä punnitseminen.

”Sinun pitää naida, Fredrik, naida.” Kaksi ventovierasta ihmistä,
tyyntä ja rauhallista, asettuu asumaan yhteen, jotta kauppahuone
Malm saisi perillisen. He ovat viileitä, he sietävät hyvin toisiaan,
syrjäinen saattaisi luulla, että he ovat onnellisiakin, ja mikseivät
he sitä olekin. Vuodet kuluvat, perillistä ei tosin kuulu, mutta se
asia on aivan kuin jollakin tavoin hautautunut, eivätkä he kaipaa
mitään, mitä heillä ei ole. Fredrik Malm on tyytyväinen. Cerelius Malm
on tyytyväinen: asia on järjestetty. Ja Fredrik Malm tekee
mielessään johtopäätöksen, että tällaista se rakkaus sitten mahtanee
olla, mutta mitä varten muutamanlaiset ihmiset sitten pitävät siitä
senpäiväisen metelin.

Niin kuluvat vuodet rauhallisina, vauraina ja toistensa kaltaisina,
kunnes nyt ollaan siinä tilanteessa, että Fredrik Malm istuu
valvoskellen.

Tapahtuu, että hän muutamana aamuna itse menee pankkiin, — siitä on
nyt puoli vuotta. On kysymyksessä yksi noita Weiseroeder & Sohnin,
Lyypekistä, merkillisiä shekkejä, jotka tulevat kuin taivaan linnut
ilman mitään järjestystä ja logiikkaa. Ihmeellinen tapa hoidella
asioita! Niin, — hän menee itse pankkiin, ei käväisekään johtokunnan
huoneessa, vaihtaa muutaman asiallisen sanan kolmannen johtajan
kanssa, toimittaa asiansa ja on jo lähdössä.

”Anteeksi, herra konsuli, rahat unohtuivat.”

Ääni hivelee ohimennen hänen korvaansa, mutta samalla hän suutahtaa:
eikö ihminen ymmärrä, ettei hän rahtaa rahoja mukanaan, vaan että ne
pitemmittä puheitta pannaan hänen tililleen. Kääntyy sitten hiukan
kärsimättömänä takaisin.

”Aivan niin, tämähän on uusi”, sanoo hän lauhtuneena tullen uudelleen
kassalle.

Fredrik Malm alkaa selitellä, uusi kassaneiti kuuntelee hämmentyneenä
ja punastellen ja pyytää anteeksi, että on tullut suotta herra
konsulia vaivanneeksi.

”Ei tee mitään”, vastaa Fredrik Malm, ”mutta onko asia nyt selvä?”

”Kyllä, herra konsuli.”

Sitten hän nyökkää ja lähtee.

Kun Fredrik Malm nyt istuu ja muistelee tätä tapausta, ei hän
huomaa siinä lainkaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Se, missä
nyt ollaan, oli kasvanut niin hiljaa ja huomaamatta, ettei hän
oikein ollut tajunnut, minne päin oltiin menossa. Ja kuta enemmän
se oli kasvanut, sitä tyytymättömämmäksi Fredrik oli tullut omaan
itseensä ja omaan olemassaoloonsa, sitä enemmän hän oli halveksinut
itseänsä ja sitä kylmempänä ja autiompana hän oli nähnyt sen laajan
huoneiston, jota nimitti kodikseen. Nyt, nyt hän luuli osapuilleen
ymmärtävänsä Kaarle Malm-vainajaakin.

Mutta mitä se, jonka hän nyt tunsi itsessään heränneen, oli sille hän
ei uskaltanut antaa nimeä.

Pankkineiti Malmien sukuun. No niin, onpa kummempaakin nähty: eikö
joku Ekeman aikoinaan nainut palvelijatartaan.

Yö kuluu, yhden lyönti on jo kaikunut yli nukkuvan kaupungin, mutta
Fredrik Malm istuu vielä ja valvoo.

Naisen nimi on Agnes Forsius, hän on kolme vuotta sitten tullut
ylioppilaaksi, eikä kukaan muu kuin Fredrik Malm huomaisi hänessä
mitään erikoisempaa. Hän on solakkakasvuinen, tummaverinen, ja
hän istuu määrätuntinsa pankissa palvellen erilaisia ihmisiä
rauhallisesti ja tasapuolisesti. Mutta hän osaa hymyillä kauniisti ja
hillitysti, hänen äänensä on vieno ja lämminsointuinen, ja koko hänen
olennossaan on jotakin lempeää ja hyvää.

Hyvää, se sana oli oikeaan osattu. Fredrik Malm ei ylimalkaan tee
huomioita ihmisten suhteen eikä hän muista, milloin hän erikoisesti
oli tämän huomion tehnyt. Kenties se oli tapahtunut jonakuna
määrättynä kertana, kenties se oli aikojen kuluessa syntynyt
vaikutelma. Kuka tietää ja osaa sanoa. Hän saa aihetta mennä pankkiin
tavallista useammin, eikä se liene herättämättä huomiota. Vastoin
tapaansa hän asioidessaan sanoo enemmän kuin on tarpeellista, hän,
Fredrik Malm, Cerelius Malmin poika.

Vähitellen hän sitten oli alkanut nähdä asiat eri valaistuksessa.
Hän tuntee itsensä nuoreksi, elinvoimaiseksi, hän haluaisi tehdä
jotakin, mitä hän ei tavallisesti tee. Matalat, laajat, ummehtuneet
konttorihuoneet kyllästyttävät häntä, Johan Malmin aikuiset kuluneet
tammipulpetit näyttävät hänestä rumilta ja vastenmielisiltä ja niiden
takana istuvat miehet tylsiltä, tarkoituksettomilta koneilta, jotka
häiritsivät hänen olemassaoloansa. Eikö hän ole suotta idartanut
tässä koko ikäänsä, onko hän kenties joku koneenkäyttäjä, joka on
luotu pitämään koko tätä koneistoa käynnissä, tai joku amiraali,
jonka tehtävänä on vain keskustella päivän paahtamien kapteenien
kanssa rahdeista, konnossementeistä ja muonasta ja valehdella,
ettei sitä tai sitä vanhaa kapustaa ole tällä kertaa varaa korjata!
Eikö siihen virkaan löydy Malmeja yllin kyllin, köyhiä ja rikkaita,
lahjakkaita ja lahjattomia! Onko hän tuomittu muuttumaan eläväksi
kassakaapiksi, jolla ei ole aavistustakaan oikeasta elämästä,
senvuoksi, että on Cerelius Malmin poika.

Oman itsensä tarkasteleminen oli Fredrik Malmille outoa, ja aluksi
hänen tahdottomat ajatuksensa olivat pelästyttäneet häntä. Mutta
sitten ne alkoivat viihdyttää, ja lopuksi hän alkoi kuvitella, kuinka
olisi voinut olla, ja tehdä vertailuja. Mitä oli hän puolisolleen
tai hänen puolisonsa hänelle: ihmisiä, jotka hienotunteisesti
vetäytyivät omiin huoneisiinsa, huomatessaan että rupesivat toisiaan
ikävystyttämään. Nyt hän enemmän aavisteli kuin tunsi jotakin aivan
muuta.

Ja silloin kun syksyiset tuulet lennättelivät kellastuneita lehtiä
pitkin puistokäytäviä ja kesäinen luonto taisteli kuolinkamppailuaan,
silloin olivat Fredrik Malmin salaiset ajatukset muuttuneet
puolittain lausutuiksi, epäröiviksi sanoiksi. Heinäkuun kylvöstä
alkoi lokakuu näyttää hedelmiä. Se tapahtui Pyhän Olavin puistossa,
niinkuin moni Malmien suvulle kohtalokas tapaus. Ajatukset käyvät,
sydän on täynnä, ja hän on matkalla Einar Malmin, tuomarin, luo.
Tahtomattaan tavoittaa hän edellään kiiruhtavan naisihmisen, ja nyt
tuntuu siltä, kuin lakkaisi sydän kokonaan lyömästä. Peritty tapa ja
ylpeys kieltävät puhuttelemasta, toiset tunteet käskevät.

”Te olette valinnut perin sopimattoman kävelyilman, neiti Forsius.”

Nainen hämmentyy ja punastuu.

”Olen menossa tuomari Malmin luo. Annan yksityistunteja hänen
tyttärelleen.”

”Niinkö? Sittenhän meillä on sama matka edessämme.”

Nyt ei nainen vastaa mitään. Hän ei nähtävästi tiedä, kuinka
puhuttelisi konsuli Malmia yksityisoloissa.

”Käyttekö usein tuomari Malmilla?”

”Kahdesti viikossa, tiistaisin ja perjantaisin.”

”Eikö se sentään ole hiukan rasittavaa; teidän varsinaisen
toimennekinhan antaa paljon tekemistä.”

”Toisten ihmisten täytyy, herra konsuli.”

Sehän tosiaankin on maailman laki: toisten täytyy enemmän, toiset
tulevat toimeen vähemmällä. Ja Fredrik Malm ei huomaa kylmää, ei
syksyä eikä viimaa, hänen on hyvä ja viihdykäs olla, häntä ei sido
mikään. Kun he saapuvat perille, on hän hyväntuulinen ja melkein
lennokas, ja Einar Malm katselee häntä salaisesti ihmetellen.

Näin tapahtuu pitkin, tiistaisin ja perjantaisin. Fredrik Malm
ajattelee ennakolta näitä päiviä jännityksellä ja vavistuksella, ja
hän tietää, että toinenkin ajattelee niin. Ja lopuksi hän menee niin
pitkälle, että kääntyy takaisin, ennenkuin Einar Malmin Högvalla
alkaa näkyä. Hän tuntee, että hänen täytyy niin tehdä, ja selittää
sen rehellisesti.

”Ettei tule turhia puheita”, sanoo hän.

Naisen käsi vavahtaa hänen kädessään, ja hän tuntee lämpövirran
käyvän läpi ruumiinsa, kun nainen luo katseensa alas.

”Ehkä tämä ei ole oikein soveliasta, herra konsuli”, virkahtaa nainen.

”Soveliasta... Ah, te tiedätte kyllä rajan ja minä myöskin. Menkää
te nyt vain, minulla on aikaa enemmän kuin kylliksi, ja minä odotan
teitä...”

”Mutta, herra konsuli...”

”Ettekö kernaasti sallisi, että odotan?”

”Tietysti, herra konsuli, mutta se on aivan eri asia. Ei tämä käy,
konsuli Malm, uskokaa minua, se ei käy.”

Ja kerrankin tapahtuu niin, ettei Fredrik Malm tiedä, mitä hän puhuu.

”Ellette te tahdo”, sanoo hän, ”niin minulle ei kukaan lue lakia”.

”Niin, mutta minulle”, vastaa Agnes Forsius hiljaisesti.

Fredrik Malm vaipuu syviin mietteisiin.

”Minulle voidaan lukea lakia”, jatkaa nainen vienosti, ”ja kenties
kaiken lopuksi teillekin, herra konsuli: teidän oma rouvanne, vanha
konsuli Malm ja koko Malmien suku”.

Hiljaisuus. Sitten;

”Kaikessa köyhyydessäni lienen sittenkin minä meistä kahdesta
riippumattomampi.”

Meistä kahdesta! Konsuli Malmia oli pyörryttänyt, hän olisi siinä
paikassa tahtonut sulkea naisen syliinsä.

Mutta Agnes Forsiukselle voitiin lukea lakia. Eräänä iltana kertoi
Einar Malm, että hänen tyttärellään oli toinen opettaja. ”Eihän hän
sellaista voinut käyttää, luonnollisesti.”

Fredrik Malm raivostui harvoin, mutta nyt hän raivostui.

”Sano suoraan, että epäilit häntä minuun.”

”Olkoon niin sitten.”

”Millä oikeudella?”

”Sinä itse tiedät sen paremmin.”

”Hyvä on. Mutta sinun tulee muistaa, Einar, että sinä ja teikäläiset
seisovat minun ja isäni jaloilla.”

Einar Malm kalpeni, hän alensi äänensä suostuttelevaksi ja koetti
puhua järkeä. Vaan Fredrik Malin nousi ja lähti.

Ja eilen kuiskasi pankinjohtaja Troberg, että neiti Forsius
tahdottiin pois pankin palveluksesta, ja ilmoitti sen sellaisella
äänellä kuin olisi osoittanut Fredrik Malmille suuren luottamuksen.

”Niin, sinullahan on oikeus ottaa ja eroittaa henkilökunta”, vastasi
Fredrik Malm kylmästi.

”Grossmüllerit tahtovat sitä”, kuiskasi pankinjohtaja Troberg.

”Grossmüllereillä ei ole ratkaisevaa puhevaltaa.”

”Ja herra isäsi myöskin.”

Fredrik Malm jäykistyi.

”Minun valtani ulottuu sinuun”, sanoi hän, ”henkilökunnan kanssa
minulla ei ole mitään tekemistä”.

”En tiedä”, huoahti pankinjohtaja Troberg avuttomasti, ”isäsi antoi
minun selvästi ymmärtää...”

”Kerrot minulle aivan aiheettomia asioita”, lopetti Fredrik Malm
kooten kaikki voimansa, ”sinunhan pitäisi tietää, että sinun asiasi
on valvoa, että henkilökunta toimii moitteettomasti, — ei minun”.

Ja Fredrik Malm meni kotiinsa, mutta seuraavina tunteina vallitsi
Malmien talossa suuri epäsointu, joka oli päättyvä suureen
äänettömyyteen.

”Sinä olet täysi hullu, Fredrik”, tokaisi Cerelius Malm melkein
huutaen.

”Minä olin hullu silloin kun lähdin kosimaan en itselleni, vaan —
Malmin suvulle”, vastasi Fredrik Malm, joka ei koskaan ennen ollut
isäänsä vastustanut.

”Näitä asioita sinä et, Fredrik, käsitä enempää kuin ennenkään.”

”Minä en tahdo vastustaa sinua, isä. Mutta pyydän sinua muistelemaan,
millaista meillä on ollut...”

”En minä mitään epäsopua ole huomannut enkä myöskään kummankaan
teistä kärsivän.”

”Kuinkapa kaksi vierasta ihmistä, joilla ei ole toistensa kanssa
mitään tekemistä, voisi tuottaa toisilleen kärsimyksiä.”

”Neiti Forsius muka on jotakin?”

”En väitä mitään; mutta ennen en ole kenenkään sanonut merkitsevän
niinkään paljoa, enkä hänenkään, ennenkun nyt pakoittamalla
pakotetaan.”

”Sinä et kuitenkaan ole enää mikään nuorukainen, Fredrik.”

”En, sen pahempi. Ja Greta Malm ei myöskään ollut pelkkä tyttö.”

Silloin vanhuksen harmaja pää painui alas, ja Fredrik Malm huomasi
sanoneensa liian raa’asti.

Tämä viimeinen kohtaus on tapahtunut kahdeksan tuntia sitten, ja
Fredrik Malm on viisi tuntia istunut huoneessaan ja koettanut tulla
päätökseen. Leikkaus on välttämätön eikä se edes tuota tuskaa
kummallekaan. Hänen vaimonsa nukkuu jossakin laajan rakennuksen
huoneessa, mutta toinen — hän tuntee sen — ajattelee häntä ja
aavistelee tuskallisesti tulevaisuuttaan ja tapahtumia, jotka ovat
edessä.

Tornikello lyö kolmea. Silloin Fredrik Malm nousee, menee ruokasaliin
ja tekee itselleen grogin. Mitäpä hyödytti vaivata itseään asialla,
joka oli itsestään selvä. Tästä valhe-elämästä piti tulla loppu, ja
mitä pikemmin, sen parempi.

Himmeässä valossa välkähtelivät pöytähopeat, ja vastaseinältä katseli
häntä Johan Malmin keltainen, mustataustainen muotokuva.

”Niin — niin, — katsele sinä vain, vanhus, kyllä minä nytkin kuljen
kunniallisilla teillä.”

Hetkisen Fredrik Malm seisoi keskellä huoneen lattiata, sitten hän
puristi huulensa yhteen ja lähti läpi pitkän huonerivin vaimonsa
makuuhuoneeseen. Askelten narina muuttui pehmeitä mattoja vasten
hiljaiseksi tassutukseksi, mutta salin parketilla ne kajahtelivat
kolkosti, kunnes taas häipyivät sivuhuoneisiin. Ja valot syttyivät
yhdessä huoneessa toisen jälkeen, kunnes viimein koko pitkä
ikkunarivi heittää valoaan hämmästyneelle, öiselle kadulle. Nyt
tapahtuu Malmin valkoiseksi laastitussa talossa jotakin, ja selvää on
tuleva.

Konsulinna Malmin makuuhuoneen ovi oli raollaan, ja leveä valoviiru
lankesi pimeän etuhuoneen lattialle. Fredrik Malm seisahtui
hämmästyneenä: miksi hänen vaimonsa valvoi! Mutta sitten hän hiljaa
naputti ovelle.

Konsulinna oli täysissä pukimissa, hiukan kalvakka hän oli, mutta
vaalea ja täyteläinen ja häikäisevän kaunis.

”Suo anteeksi, että tulen näin kummallisella ajalla.”

”Ei tee mitään, Fredrik. Ole hyvä ja istuudu.”

Fredrik Malm istuutui ja katseli vaimoaan, jota hän kylmästi,
ylimalkaan vain täyttääkseen isänsä tahdon oli mennyt kosimaan
yhtenä kolmesta, välinpitämättömänä siitä, saisiko häntä tai ei,
mutta jota hän siitä huolimatta oli vannonut rakastavansa myötä- ja
vastoinkäymisessä.

”Sinä vain täällä istut ja valvoskelet, Liesel”, sanoi hän kotvan
kuluttua.

”Niin, minä oikeastaan säälin kokoon tavaroitani”, vastasi konsulinna
Malm rauhallisesti. ”Isäsi kävi täällä illalla.”

”Ja tietysti hän kertoi pienestä kohtauksestamme.”

”Kyllä.” — Konsulinna Malm laski katseensa alas ja hypisteli
ajatuksissaan pöytäliinaa. Sitten hän nosti katseensa. — ”Olisin
kuitenkin kernaammin nähnyt, että sinä itse olisit ehtinyt
aikaisemmin.”

”Minä tulin sitä varten nyt.” Fredrik Malm tunsi kuinka sydän löi
tuntuvammin. Pitkän aikaa vallitsi huoneessa hiljaisuus.

”Minä en tahdo estää sinua tulemasta onnelliseksi, kun sinulla on
siihen tilaisuus”, lausui konsulinna Malm vihdoin. ”Olen tehnyt
tehtäväni niin hyvin kuin olen voinut, ja kun olen tiellä, niin
lähden.”

Fredrik Malm hymähti alakuloisesti.

”Näin se siis oli tuomittu päättymään, Liesel. Me näemme, että on
turhaa sotia jumalia vastaan.”

”Ennenkuin lähden, täytyy minun kuitenkin tehdä sinulle pieni
tunnustus. Sallithan sen?”

”Herran nimessä, ma chère. Meillä on aina ollut aikaa tyynesti ja
kiihkotta selvitellä asiamme.”

”Niin”, virkkoi konsulinna Malm raskaasti, ”voin pukea sanomiseni
hyvinkin lyhyeen muotoon. Sinä tulit ottamaan minut, minä tulin, se
oli kylmän järjen asia. Me saatoimme kumpikin aavistaa, millaiset
välimme tulisivat olemaan, emmekä kaivanneet parempaa.”

”Aivan niin, Liesel...”

”Pyydän, ettet keskeytä, vaikka minullahan, totta kyllä, on näiden vuosien
aikana ollut aina puheenvuoro. Sinä et ole minua liiaksi
häirinnyt.”

”Jatka, Liesel.”

”No niin. Minulla oli entiset pienet kokemukseni, jotka sinä
vallan hyvin tiedät; sinulla kai ei mitään, enkä luullut, että
niitä sinulle koskaan tulisikaan. Myönnän, että ensimmäinen vuosi
kanssasi oli hiukan — uskallanko sanoa — yksitoikkoinen, mutta
aloin tahtomattani seurata sinua. Sinä olit tullut, niinkuin oikea
Malm tulee, selittänyt asiasi kylmästi ja kirkkaasti ja voittanut.
Sitä myöten oli kaikki selvää. Senjälkeen olit taas oma itsesi ja
vaivuit omiin toimiisi. Kun koko kansa kirkui kahdeksantuntista
työpäivää, teit sinä kaksinkertaisia; minä näin, kuinka uurteet
otsallasi syvenivät ja kuinka hiuksesi harvenivat, kuinka sanasi
kävivät entistä harvemmiksi ja kuinka vähän kaikki muu maailma sinua
liikutti. Silloin, Fredrik, silloin näin sinussa miehen, ja silloin
heräsi minussa halu olla sinulle jotakin. Olisin tahtonut olla
sinulle avuksi tai edes saada laskea käteni sinun hiuksillesi, mutta
sinä olit kaukana ja lopuksi aloit olla myöskin korkealla. Mutta minä
opin sinua pelkäämään ja rakastamaan. Jo ennenkuin sinä, vuosikausia sitten,
aloin minä viettää unettomia öitä...”

”Mutta miksi”, huudahti Fredrik Malm, ”miksi sanot sen nyt vasta!”

Konsulinna Malm kohottautui ja hänen äänensä sai taas hopeisen,
kylmän värinsä.

”Joku voisi sanoa sitä naiselliseksi harkinnaksi”, vastasi hän,
”mutta koetan olla vilpitön. Sanon sen siksi, etten myöhemmin tulisi
kiusaukseen häiritä sinun onneasi, ja siksi, että tilinteon hetki
antaa voimaa ja uskallusta, jota minulla ei ennen ole ollut. Mutta
älä anna sen häiritä suunnitelmiasi, Fredrik, ja ennen kaikkea: osta
onnesi vaikka mistä hinnasta. Katso, minä olen jo tottunut toiseen
jos toiseenkin.”

Fredrik Malm nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla,
ja veret hänen kasvoillaan paloivat. Mutta hänen puolisonsa oli
kuluttanut voimansa loppuun ja lysähti sohvan nurkkaan tarkaten
miestään kalpein kasvoin ja loisteettomin silmin. Ulkoa kuului
heikosti viiden lyönti.

”Jalompaa olisi ollut lähteä välinpitämättömänä, kylmänä ja
tunteettomana”, sanoi konsulinna viimein hiljaa, ”ja niin oli
aikomuksenikin, mutta sinä tulit onnettoman heikolla hetkellä,
Fredrik. En voinut muuta kuin sanoa, mitä vuosikausia olin pitkinä
päivinä ja öinä ajatellut.”

Konsuli Malm istuutui vaimonsa rinnalle ja siveli hellästi hänen
kättään.

”Sinä siis... rakastat minua?” kysyi hän.

”Niin, valitettavasti.”

Mies aikoi sanoa jotakin, mutta pidätti itsensä. Huoneessa vallitsi
taas tuskallinen, enteitä täynnä oleva hiljaisuus.

Hetken kuluttua nousi konsuli Malm ja alkoi uudelleen mitellä huoneen
lattiata. Kaksi voimaa veti häntä, molemmat lumosivat ja kiehtoivat.
Selvistä, määrätietoisista asioista ei nyt ollut puhettakaan. Kaikki
tuntui kulussaan pysähtyneen.

Viimein kääntyi hän vaimonsa puoleen ja hänen katseensa näytti
kirkastuneen.

”Liesel”, sanoi hän.

”Niin.”

”Sinä et matkusta minnekään.”

”Mutta mitä se sinulle merkitsee?”

”Se voi merkitä hyvinkin paljon. Haluaisin oppia tuntemaan sinut ja
rakastamaan sinua.”

”Eiköhän se liene liian myöhäistä?”

”En tiedä. Siemen on kylvetty, ja ajan kysymys on, itääkö se.”

”Fredrik, jos sinussa on jotakin nousemassa, niin älä anna väärän
hienotunteisuuden minua kohtaan tukahduttaa sitä, ettemme molemmat
joudu kärsimään. Minun hermoni, Fredrik, eivät ole rotuhermoja,
mutta kilpailemaan jonkun kanssa ja nähdä sinun taistelevan, —
siihen en tahdo ryhtyä.”

”Liesel, sinun ei tarvitse kilpailla.”

”Mutta lupaus, vakuutukset toiselle. Älä petä!”

”Anna anteeksi, mutta minä en ole Kaarle Malm. Mitään sanoja ei
ole ollut vielä, Jumalan kiitos. Lupaa minulle, Liesel, että pysyt
alallasi.”

”Hyvä on, minä lupaan.”

Ja Fredrik Malm suutelee puolisoaan keveästi otsalle ja menee.

Hänen otsansa on synkkä, ja hänen askeleensa ovat raskaat. Hän on
muutamassa tunnissa ikäänkuin vuosia vanhentunut. Jollekulle hän on
tehnyt vääryyttä, mutta kenelle hän on tehnyt suuremman vääryyden,
siitä hän ei saa selvää. ”Minä yritin ajatella omin päin”, sanoo hän
itsekseen, ”mutta ajatus jäi vain tyngäksi”.

Hän ajattelee vaimoansa, joka häntä rakastaa, ja viatonta, nuorta
tyttöä, jonka kanssa ei tosin ole keskusteltu ihmissielun syvimmistä
asioista, mutta joka katsoo häneen kuin kaikkivaltiaaseen ja
vavistuksella odottaa koittavaa päivää, — ajattelee ja miettii, ja
ennenkuin hän huomaakaan, nousee kyynel, jonka olemassaolosta hänellä
tähän saakka tuskin on ollut aavistusta, silmänurkkaan.

Lamput huoneissa jäävät palamaan. Kun hän tulee lepokammioonsa, on
hän väsynyt niinkuin olisi kulkenut pitkän matkan. Pitkät kotvat hän
turtuneena, ajatuksettomana istuu nojatuolissa ja tuijottaa eteensä.
Ei hän tunne, että hän on uhrautunut jonkun hyväksi, pikemminkin hän
tuntee uhranneensa jonkun omaksi hyväkseen. Ristiriita on auttamaton.

Mutta viimein hän ojentautuu täyteen pituuteensa, ja silmiin tulee
heikko loiste.

”Minä olen niitä Malmeja”, sanoo hän itsekseen, ”joita varten on
olemassa ainoastaan työ. Miksi minun piti ruveta herkäksi ja ryhtyä
asioihin, joita hoitelemaan minussa ei ollut miestä.”

Fredrik Malmille oli todellakin olemassa ainoastaan uuras, sitkeyttä
kysyvä työ. Ja nyt hän selvästi tuntee, että jos hänen isänsä on
väkipyörä, niin hän itse on suurin koneremmi siinä koneistossa, joka
piti Malmien kauppahuonetta käynnissä.

Sinä yönä ei Fredrik Malm mene levolle. Kun kello lyö seitsemää,
menee hän konttoriin, ja piharengit ovat parhaillaan lakaisemassa
jalkakäytävää.

”Tuo meidän konsuli ei taida nukkua koskaan”, sanovat he keskenään.

He eivät osanneet aavistaa, että tästedes heidän konsulinsa tulisi
nukkumaan vieläkin vähemmän.