Henkilöt:

Maisteri Toivola.
Talonisäntä.
Talonemäntä.
Talontyttö Selma.
Männistön Maija.
Kaksi vierasta miestä.

Ensimäinen näytös.

Näyttämö kuvaa talonpoikaista tupaa. Isäntä paikkaa siloja,
emäntä kehrää ja tytär ompelee. Matkustava herra kesäisessä
matkailijapukimessa tulee kumarrellen laukkunensa tupaan ja
katselee ympärillensä.

Toivola, Isäntä, Emäntä, Tyttö.

TOIVOLA. Hyvää päivää! Sopisiko minun saada asua tässä talossa tämän kesän
?

ISÄNTÄ (Nostamatta päätään työstänsä). Noh! — miks’ei. Mistäs ollaan?

TOIVOLA. Helsingistä minä olen ja nimeni on Toivola. (Kättelee emäntää,
tytärtä ja isäntää, kääntyen sitte ympärillensä katsellen, jolla aikaa
isäntä kuhisee ja viittailee emännälle ja vieraasen kaikenmoisilla
liikkeillä.)

EMÄNTÄ. Niin, (lopettaen kehräämisensä), kyllähän meillä olla saatte.

TOIVOLA. Paljonko maksaa kuukaudessa asunto ja ruoka sekä muuten
täysihoito?

ISÄNTÄ. Niin — — enhän — hm, tuota taida sanoa näin äkkiä.

EMÄNTÄ. Olisiko markka päivältä paljo?

TOIVOLA. Ei suinkaan, ei suinkaan.

EMÄNTÄ. Minä vaan en ole tottunut kaikkia ruokia niin hienosti
laittamaan — — sano — laittamaan — — sano — laittamaan.

TOIVOLA. Kylläpä siitä toimeen tullaan. Minä en vaadikaan mitään
erinomaisia laitoksia, ei mitään herkkuja, kunhan vaan ruoka on
puhdasta ja tuoreen makuista. Niinkuin, tuoretta lihaa, perunoita,
kalaa, kanan munia sekä leipää tietysti myös, ja muuta semmoista
tavallista ruokaa. Kauranryynivelli on myöskin hyvin terveellistä
syödä.

EMÄNTÄ. Kyllä minä koetan parastani. — Kun olisi useampia vieraita,
antaisin halvemmallakin asunnon, ravinnon ja hoidon.

TOIVOLA. Saatanhan minä toimittaa tänne muitakin kesävieraita.

ISÄNTÄ (Aina vaan neulojen). Tottapa meille sopii asumaan vaikka
useampikin, — on meillä huoneita...

TOIVOLA. Niinpä, — — niin minäkin luulen. Minä lähden noutamaan
tavaroitani siis, ja asun täällä tämän kesän, — — ja kalastelen
tuolla tuon kauniin järven rannalla...

ISÄNTÄ. Asukaa täällä vaan! — Kyllä täältä kaloja saatte.

TOIVOLA. Minä menen noutamaan matkalaukkuni tänne.

(Menee.)

ISÄNTÄ. Ei sille Toivolalle — niin oli kaiketi hänen nimensä —
tarvitse muokata kaikkia hyviä ruokia. Kyllä ne laiskat herrat saavat
syödä huonompaakin ruokaa, — ja niinpä se itsekin sanoi: ”Ei hän vaadi
herkkuja”.

EMÄNTÄ. Mahtaako se vaan meille maksaa?

ISÄNTÄ. Se on tietty. Vai eiköst’, — vai eiköst’. — — — Aina herrat
runsaasti maksavat sekä antavat vielä juomarahat ja hyvät ryypyt. Ei
meidän tänä suvena tarvitse viinaa ostaa. Toivola antaa meille viinaa
niin paljo kuin vaan juodaan, sen saat nähdä, ja saavatpa nyt rengitkin
kerran suunavauksia.

EMÄNTÄ. Taitaa olla hyvä herra tuo Toivola. — — Mikkolassa kumminkin
asui viime suvena oikein erinomainen mies, tukkiherra, se se
Nordenfani, tai mikä sen pahuksen nimi taas olikaan. Se juotti heti,
kun tuli taloon, taikka piti semmoiset tulijaiset, että koko talon väki
pyllyili, ja emäntäkin sanoi saaneensa siltä hienoa Tinttaviiniä. Se
oli hyvä herra, se.

TYTTÖ (Ommellessaan). Saa nähdä, antaako se Toivola minulle mitään?

ISÄNTÄ. Antaa kyllä. Vai eiköst’, — vai eiköst’. — Aina herrat tytöt
rakkaina pitävät ja heitä ”respekteeraa”.

EMÄNTÄ. Laita itsesi nyt puhtaampiin vaatteisiin ja puhu sen Toivolan
kanssa hyvin hienosti, niin kyllä Toivola rupee sinusta pitämään, —
herrat hyväilevät hienoja likkoja.

TYTTÖ. Minulle täytyy tehdä pian uusia vaatteita. En minä kehtaa sen
Toivolan kanssa puhua vanhoissa vaatteissa.

ISÄNTÄ. Tehdään kai niitä. Kyllä Marseenin mampselli niitä pian tekee
ja laittaa vielä semmoiset rusetit, turnöörit, krumilunssit, ett’ älä
huoli. Mutta laittakaa nyt huoneet puhtaiksi ja toimittakaa syömistä
Toivolalle! Minä tuon aitasta sianreiden pöytään. Kyllä Toivolan
kumminkin nälkä on. Maalu! mihin sä pistit aitan avaimen silloin kun
olit ottamassa perunapuurojauhoja? Taitaa olla piimäkamarin
muurinotsalla.

EMÄNTÄ. Niin aina — ja herrat syövätkin possun pintaa niin
mielellänsä. Tuo koko reisi vaan! Ei sille kumminkaan vähät piisaa.
Minä keitän munia, tahi keitä sinä, Selma, Toivolalle munia, vaan hyvin
kypsiksi! Ei ne herrat tykkää raakamaisista.

ISÄNTÄ. Rahaa meille tulee Toivolasta ja muista herroista — ja kyllä
minä niitä nyljen, sen sanon, — ei se ole syntikään. Kylläpä herroilta
saakin kiskoa, — ei se ole synti, eikä häpeä, kun se Toivola nyt vaan
tulisi! Nyt on niin kova rahanahtaus, ettei sitä mistään tahdo saada.
— Toivola meille taitaa antaa jo tänään muutaman markan juomarahoiksi,
ja varmaankin se hyvät tulijaiset ”pistouvaa”. Totta se semmoinen herra
on. Vai eiköst’, — vai eiköst’.

EMÄNTÄ (Häärää touhussaan). Laitetaan vaan Toivolalle valmiiksi kaikki
ja pidä sinä, tyttö, munista murhe, ettei ne ole raakamaisia!

(Menee).

ISÄNTÄ. Niin oikein, — pankaa valmiiksi Toivolalle, kun se kumminkin
pian tulee! — — Kyll’ se provasti Kaimanius-vainaja näemmäs sanansa
piti. Hän sanoi aina: Teillä on niin kaunis talo ja kauniilla paikalla.
Minä toimitan teille kesävieraita. Samaa kuuluu sanoneen Rajaportin
Manta, joka palveli pappilassa siihen aikaan alikarjakkona. Hänkin oli
luvannut meille toimittaa kesävieraita.

(Esirippu laskee).

Toinen näytös.

Edelliset, Männistön Maija ja kaksi vierasta miestä.

TOIVOLA (Istuu siistinnäköisessä huoneessa keinutuolissa sanomalehti
kädessä ja laulaa säveleellä ”Laulajapoika”):

Järven laineet ja tuima tuuli
Tuntevat huoliani :,:
Ahtolan armas hellä helma
Kätkee mun suruani :,:

Kun istun yksin rannalla
Ja itken ikävääni :,:
Niin silloin järven aaltoset
Ovat ystäviäni :,:

Toiveeni petti ja neitoni jätti
Mun järven aaltoloihin :,:
Usein olen upottanut
Kyyneleeni noihin :,:

ISÄNTÄ (Tulee veitikkamaisesti laulun lopussa viinapullo kädessä).
Passaako ottaa ryyppy? Ei Toivolalla taida vielä kumminkaan olla
parempia aineita kotona? (ottaa pullon suusta ryypyn).

TOIVOLA. Minä en käytä väkeviä juomia itseäni enkä muitakaan ihmisiä
varten ja kiitän siis vaan teidänkin tarjouksestanne; nauttia en saata
kumminkaan pullostanne.

ISÄNTÄ. Soo’oh! — Noh! — mimmoinen te olette, kosk’ette tahdo sitä
hyvää tehdä, että ottaisitte, kun minä ilman naksua tällä kerralla
annan? Ottaapa papitkin, jotka ovat parhaita herroja, ja sentähden
minäkin toisinaan otan pienen naukun, ja luulin teidän tekevän samoin.
Se suuri tukkiherra, jolla kuuluu olevan rahaa niin kuin muutakin
paperia, oli viime suvena Mikkolassa ryypännyt oikein miehen tavalla.

(Juo pullostaan ylpeänä).

TOIVOLA. Kyllä, — kyllä maailma on vielä mustia matoja täynnä, ja
kauan saamme taistella viinaa vastaan, tuota hirmuhaltiata, joka
vallitsee ylhäisten hoveissa ja alhaisten hökkeleissä. Kauan saavat
raittiuden harrastajat tehdä työtä isänmaassamme ennenkuin kansaamme
syvälle juurtunut juoppouden pahe eli salainen kalvava tauti saadaan
poistumaan kansastamme.

ISÄNTÄ. Olisiko Toivolalla rahaa minulle antaa? On semmoinen ahtaus
rahasta, kun viljakin on halpahintaista, eikä mistään muustakaan saa
rahaa.

TOIVOLA. Saatte kyllä sitä, (antaa muutaman setelin), tässä on 20 markkaa
.

ISÄNTÄ. Palkollisetkin saavat niin paljo palkkaa, eivätkä sentään tee
työtä. Tuskin ansaitsevat siitä ruokansa. Mutta annas, kun pyhä tulee,
niin käydäänpä sitte kädet taskuissa ja papirossit suussa kylän
kujilla, rengitkin.

(Menee).

TOIVOLA. Kirottu viina! Sinä saastainen heittiö olet heidät turmellut
ja turmelet yhä vieläkin; mutta varro vaan, kerran sinun täytyy
kuitenkin väistyä. Jos et ennen anna meille voittoa, kun armeijasi ovat
niin suuren suuret muka ja sinä itse luulet saavasi vain hallita ja
vallita, niin täytyy sinun kumminkin lannistua, koska tohtori
Tervejärki saa kansassa parannuksia toimeen.

EMÄNTÄ (Tulee kavalana). Ei minun sovi sentään vähällä Toivolaa pitää.
Kuluu leipääkin ja muuta niin paljo. — Toivola on hyvä ja käy syömään
sinne toiselle puolelle nyt!

TOIVOLA (Varustautuu lähtöön ja kokoilee papereita pöydällä). Johan me
siitä sovimme minun tänne tullessani. Ei siitä nyt puhuta.

(Lähtee).

EMÄNTÄ (Tomuja pyyhkiessään tirkistelee pöydällä oleviin papereihin).
Mimmoinen mies se Toivola mahtaa olla? Onkohan se edes mikään herra?

MÄNNISTÖN MAIJA (Tulee kielevänä ja pysähtyy ovipieleen seisomaan kädet
ristissä, pyöritellen peukaloitansa toistensa ympäri). Hyvää päivää!
Tulin teitäkin kurkistamaan.

EMÄNTÄ. Päivää, päivää! — Minä tässä juuri puhuin itsekseni
Toivolasta. Mahtaako se mikään herra ollakaan? Taitaa vaan olla joku
maankulkuri, jolla ei ole rahaa, ei muutakaan? Kuka ne kaikki kulkurit
tietää nyt tähän aikaan?

MAIJA (Liukaskielisenä). Kaikki tässä nyt herroja on! Ohhoh! Ei sitä
sentään juuri niin olla — — —

EMÄNTÄ. Istu! — istu, että saadaan vähän jutella. Sinä olet aina
ennenkin pian ihmiset tuntenut.

MAIJA (Seisoo töröttää vaan vielä hetkisen ja katselee milloin emäntään
milloin hamettansa). Istua saanut olen. Vai Toivola sen nimi on. Ei
herroilla semmoisia nimiä ole. Kyllä minä sitä kohtakin ajattelin, kun
se aivan jalkapakassa asemaltakin tuli ja kantoi vielä laukkuansa. Minä
se juuri katselin tuota Mattilan Mantan kanssa ja sanoinkin: mikä
sällinlortti tuokin on? Niin minä juuri sanoin. Ei ne semmoiset mitään
herroja ole. Mikkolan herra, se suuri tukkiherra, jolla rahaa on ja
rikas kuuluu olevankin, antoi kyytimiehellensä viime suvena aina
ryyppyjä, ja sai teijänkin äijä siltä kerran päänsä täyteen. Semmoiset
miehet ne vasta herroja ovat. Mitä tuommoiset Toivolat! Jopa minä sitä
äijälle sanoin. — Vai Toivola sen nimi on. Vai Toivola, kun nyt vaan
muistaisin. Kaikkia niitä teillekin tunkee. Johan minä sitä sanoin.

EMÄNTÄ (Häärää pöydän ääressä). Sanos muuta, Maijakulta. Minä olen
ollut koko päivän niin kiukkuinen ja päänikin on kipeä. Ei se pitänyt
tuliaisiakaan, ei tuonut myös lahjaakan; mutta kyllä ylpeä näyttää
olevan ja kävelee kuin rovasti taikka pastori. Toista oli sentään
Mikkolan herra. Se vasta herra oli. Laukkuryssätkin aina antavat
jotakin ja ovat niin erinomaisen ystävällisiä. Luulin minä sitäkin
ensin paremmaksi.

On niitä kaikkia tässä maailmassa, ja niin — (kuulostelee ja sanoo
hiljaa). Nyt tulee se Toivola.

TOIVOLA (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, molemmat katsoen
kieroon, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä
talossa kulua tämä kesä? Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä
kummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin? Olenhan kuitenkin täällä
luonnon helmassa, kaukana kaupungin hälinästä, täällä Häneen
herttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät
selät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia
hyväkseni, joille sieluni kauan on ikävöinnyt.

ISÄNTÄ (Tulee piippunysä suussa ja matala lippulakki päässä). Tulin
katsomaan, —- kaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla.

(Istuu ovipieleen nostamatta lakkiansa ja vetelee tuuheita savuja).

TOIVOLA. Se on oikein, että tulette minuakin katsomaan, kun täällä
vielä näin yksin olen. (Herkee kirjoitustyöstä ja istu kiikkutuoliin).
— — — Tuossa on minun kirjoittamiani kertomuksia, (osottaa muutamia
pöydällä olevia vihkoja) joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa on
vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani tuumaan painattaa
(ottaa käteensä muutaman vihkon). — Oletteko te kuulleet mitään Elias Lönnrotista
?

ISÄNTÄ (Sylkee roimasylkiä). En ole kuullut.

TOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka
lausuin hänen, kuuluisan kansalaisemme, hautausjuhlassa. Jos
suvaitsette ja sallitte, niin minä lausun se teille nyt. (Toivola,
lausuu ja isäntä istuu kumarassa haukotellen usein):

Miksi seisoo kalmistolla
Joukko suuri suruissa?
Miksi häilyy kansa tässä
Kyyneleitä vuotaissa?
Mitä mustalla murheen hunnulla
Luonto tässä verhoaa?
Miksi kellot kumajaa,
Kaipaavasti kaikuaa?
Miksi soipi Suomen kannel
Suruisasti näin?
Siksi seisoo surun saatto
Kalman kartanolla nyt,
Kun on meiltä miehistämme
Surman saaliina sortunut
Rakas, hellä Eliaamme mennyt.

Siksi soipi Suomen kannel
Surun virttä haikeaa,
Siksi sykkää sydämemme
Murheen tunteill’ ainian.
Pois on mennyt kansanlapsi,
Pois on lasten ystävä,
Pois on sankar’ arvollinen,
Siit’ on meillä ikävä.

(Isäntä, nostaa päätänsä ja koettaa keskeyttää runonlausuntoa; mutta
Toivola vaan innostuneena keskeytymättä jatkaa).

Raskaita kaihon, kaipauksen
Kyyneleitä vuotaa nyt;
Surun sumut, pimeyden pilvet,
Murheen usvat mielemme
On nyt peittänyt.
Suuri on kaatunut kansalainen,
Kiitänyt kuolon kitahan,
Siitä surevi suomalainen
Häntä seuraten hautahan.

(Isäntä nousee ja ojentelee käsillänsä kattoa kohden, viskottelee
huokaamalla.) Kyllä kai Toivolalla olisi antaa...

TOIVOLA. (Kuulematta).

Ehkä kutsui Luoja hänen pois
Suomen saloilta kulkemasta,
Vaikk’ei häntä nyt kanssamme ois
Ja vaikka hän herkesi laulamasta,
Elää kuitenkin kaikusa maine,
Versoaa virkeä hedelmä,
Kauan säilyypi oiva aine
Töistä ja toimista ylevä.

(Isäntä on levoton ja istuu taas).

Köyhänä, pienenä, matalassa mökissä,
Sammatin töllissä syntynyt on,
Alhaisna, nöyränä kurjuutta kärsien
Kohosi hän arvohon.
Hän, joka soinnutti
Suomen soissa ja saloissa
Runottaren luomaa kannelta;
Hän, mi ilmoille saatti
Somat Suomen laulut ja veisut
Syntyneet Suomelan sammolta,
Hän on muinaisuutemme henkiin
Herättänyt, elomme, olomme
Pyrintöihin uusiin edistänyt.
Hänen ovat ansiot
Suuret ja monet,
Kansamme, kielemme, kehityksessä;
Hänen ovat muistot
Ja pyhimmät tunteet
Meillekin jalossa merkityksessä.

ISÄNTÄ (Kyhnyttelee molemmin käsin päätänsä ja murisee jotakin
sanoakseen; mutta Toivola yhä jatkaa).

Taivahan taatto taitti hänen meiltä
Täysin tuleentuneena tähkäpäänä;
Täytyyhän vihdoin ihmisen
Näiltä murheen mustilta teiltä,
Aavikoilta avaroilta manalahan mennä.

ISÄNTÄ (Haukotellen lähenee lausujaa, ja huutaa). Sopisko Toivolan
— — — niin (hiljemmin) — jos passaisi — —

TOIVOLA (Innolla).

Täytyyhän kerran,
Kutsuissa Herran,
Tuonelan kellojen soidessa
Jättää meidänkin
Maallinen maja
Ja taivahasen tuonne pyrkiä.
Jospahan silloin, elämän illoin
Saisimme Eliaan vaunuilla matkustaa!
Muistaos sinä suruinen suomalainen,
Että sulta on kaatunut kansalainen,
Mi työssä, toimessa,
Meistä muista on eroavainen.
Eläös sinäkin nuorukainen,
Pyrkiös nuori nainen
Toivosi samahan satamahan,
Jotta viimein, kun kutsuupi
Luoja tuonelan tuville täältä pois
Onnellisena, autuaana käskeä vois!

ISÄNTÄ (Perääntyy istuimelle pää kumarassa ja katsoo permantoon).
Jassoo, — niin — — —

TOIVOLA (Lausuntoonsa vain vaipuneena hänestä huolimatta jatkaa
edelleen).

Pieni kun sinapin siemen,
Suuretki toimemme ovatki vain,
Jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan
Ja maahamme kansaamme ain’. —

Sopispa sentään toivon
Siivillä lentää
Elämän ehtoolla korkeuteen,
Jos ois tullut toivottu turva
Ja iloisella mielellä saisi päästä kirkkauteen.

Kullakin meillä on uskottu leiviskä,
Jot’ei maahan kaivaa saa;
Vaan halulla hartahalla
Tulee meidän sitä kartuttaa.
Työhön on Luoja meidät luonut
Luonnon salihin,
Maailmaan katoovaan hetkeksi suonut
Valmistuaksemme taivaisihin.

Tänäpänä viettää pohjolan kansa
Sumeata surun juhlallisuutta
Tänäänhän kätketään
Syntymäseurakunnassansa
Mies, minkä arvoa oivallisuutta
Kertoa ei voi kielin.

Lepäös rauhassa
Vaipunut miesi
Äitisi helmassa rakkaassa!
Synnyinmaasi ja kansan liesi
Jo hehkuvi täydessä tulessa.
Eläköön muistosi,
Kasvakoot istuttamat taimesi,
Että niistä rehottaa
Toivokkaat puut!
Kansamme kauan
Muistakoon miestä,
Min nimi on Lönnrot!

ISÄNTÄ (Nousee ja aikoo hitaasti lähteä; mutta kääntyy kuitenkin ovelta
takaisin ja tiuskaa äkäisesti). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset
Lömpruukit. Olikohan se pappikaan edes.

TOIVOLA. Ei hän ollut pappi, mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa
paljon enemmän kuin moni pappi. Toisella kerralla selitän hänestä ja
hänen töistänsä enemmän.

ISÄNTÄ. Voi maailma sinun turhuuttasi! Vai semmoiset Lömpruukit? — —
Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi
viemässä Toivolan kirjan?

TOIVOLA. Minä annoin hänelle jo 10 penniä. Tässä on vielä 5 penniä.

ISÄNTÄ. Tarvitsisin minä myös rahaa, kun palkollisetkin maksavat niin
paljo ja vilja on vallan halpaa.

TOIVOLA (Kiivaasti). Aina vaan ruikutatte! Myykää talonne, jotta saatte
rahaa!

ISÄNTÄ. Ei nyt taida olla kellään niin paljo rahoja, kuin minä tahdon
talostani.

TOIVOLA. Kuinka paljo tahdotte?

ISÄNTÄ. 20,000 markkaa ja hyvät harjaiset.

TOIVOLA. Eiköhän 10,000 markkaa piisaisi!

ISÄNTÄ (Halveksuen). Ei suinkaan Toivola ostaisi, vaikka minä myisin
taloni 10,000 markallakin. Ei teillä niin paljoa rahoja ole.

TOIVOLA. Ehkäpä niitä on sentään.

ISÄNTÄ (Ylpeästi). Tässä on käsi (lyö kädellään Toivolan käteen); jos
Toivolalla vaan on 10,000 markkaa, niin minä annan koko taloni teille.
Saatte vielä mummovainajan vanhan satulan ja mustan kissan.

(Samassa tulee kaksi talonpoikaista miestä
piiput suussa näyttämölle).

TOIVOLA. Hyvä! No niin! Kuulkaa nyt miehet, että tämä isäntä myy heti
minulle talonsa 10,000 markasta!

ISÄNTÄ. Kyllä minä annan taloni teille, kun Toivola vaan kohta antaa
rahat, ne 10,000 minulle.

TOIVOLA. Jahah! — Kauppa on siis selvä pitemmittä mutkitta (ottaa
setelilompakon laukustaan ja lukee niitä). Tässä näitä on.

(Lukee 10,000 markkaa).

ISÄNTÄ (Hämmästyen). Oijoi! Kuka olis’ uskonut? — — Ja paljaita 500 markan
seteliä!

TOIVOLA. Rahat saatte nyt siis ja minä saan talon, kuten puhuttu on.

(Antaa rahat isännälle).

ISÄNTÄ (Kyhnyttää päätänsä ja ottaa vastahakoisesti rahat). En minä
sentään nyt tiedä.

TOIVOLA (Leikillisesti). Kyllä minä tiedän ja nämä vieraat miehet myös
tietävät, jotta kauppa on selvä. Eikö niin?

VIERAAT MIEHET (Yhteen ääneen). Jaa’ah, kyllä se niin on, kuin herra
sanoo.

TOIVOLA. Minä olen ollut ennen aivan köyhä ja ryypiskellyt joskus
hiukan väkeviä juomiakin. — Mutta olen noin 10 vuotta ollut
maistamatta niitä ja olen sen ajan kuluessa säästänyt 10.000 markkaa,
joilla nyt sain ostaa tämän talon.

ISÄNTÄ (Päättävästi). Minä annan rahat teille takaisin.

TOIVOLA. Antakaa vaan, jos tahdotte; mutta minä en anna taloa, sillä
onhan kauppamme ollut aivan selvä. ”Sanasta miestä, sarvesta härkää”,
sanoo suomalainen sananlasku.

ISÄNTÄ. Minun täytyy sanoa tämän asian vaimolleni. (Menee,
suutuksissaan ja pudottaa taskustaan setelitukun näyttämön lattialle).

TOIVOLA (Vakaasti). Siinä nähdään, mitä juoppous, raakuus, tuhma ylpeys
ja ahneus voivat vaikuttaa. Tämä isäntä nyt esimerkiksi on luullut
yksinänsä vain saavansa hallita ja vallita. Hän näkyy kunnioittavan
ihmistä rikkautensa mukaan. Minua on hän pitänyt köyhänä, ja semmoisena
siis vallan arvottomana. — — Nyt saa hän kuitenkin kerran nähdä,
”ettei ole koiraa karvoihin katsomista”.

(Isäntä tulee samassa juosten näyttämölle ja emäntä samoin
perässä, hutkien miestänsä luudalla selkään sekä tyttö viimein
hitaasti, itkien, silmiänsä pyyhkien).

EMÄNTÄ (Yhä lyödessään). Vai sinä, — senkin lurjus! — Ilman minun
lupaani. — — — Jaa’ah!

TOIVOLA (Kiivaasti). Hyvät ystävät! Ei täällä tämmöistä elämää tarvita.
Kyllä se näytös saa olla näyttämättäkin. Älkää toki tänne tulko
tappelemaan.

(Vie isännän lavalta ja emäntä, aina vaan lyöden miestään
luudalla ja puhkien, seuraa hänen kintereillänsä).

TYTTÖ (Itkien). Minun täytyy sitte lähteä kotoani, rakkaasta
syntymäkodistani. Oi! Voi!

TOIVOLA (Palatessaan iloisesti ja tyttöön katsoen). Älä sure impi
ihanainen. Minulla on nyt tässä talossa emännän virka avoinna. — Jos
haluat kanssani jakaa elämän ilot ja surut, niin katsahda tänne ja anna
kätesi minulle ja minä annan sydämeni ikuisesti sinulle.

(Tyttö horjuu, kallistuu hieman Toivolaa kohden ja antaa
tenhottomasti kätensä Toivolan käteen. Toivola pistää sen
kainaloonsa ja alkaa laulaa säveleellä: ”Sä maa”).

Siis omani sä olet
Täällä maailmass’,
Sun tuoni yksin voipi
Multa ryöstää.
Se siunaus seuratkoon
Hautahan ast’, kun vanhempasi
Meille kerran myöntää.
Kun vanhempasi meille kerran myöntää.
— Sulle käteni mä tarjoon ja sydämmeni
Ja omanasi tahdon aina olla.
Sua lempiä pyydän mä kaiken ikäni
Ja elää aina luonas’ sovinnolla
Ja elää aina luonas’ sovinnolla.

(Toivola ottaa Selman vasemman käden omiin käsiinsä
ja laulaa’ yhä):

Nyt lyökäämme kättä
Ja onni verraton seuratkoon
Elämämme tietä
Ja rakkaus, kuin käskyistä
Suurimpi on,
Se kaikkialla.
Ohjatkohon meitä!
Se kaikkialla
Ohjatkohon meitä!

(Esirippu laskee).

Kolmas näytös.

(On sama huone, kuin toisessa näytöksessä. Perhe istuu sovinnossa
teepöydän ääressä, juoden juomalaseista ja kahvikupeista teetä
nisuleivän kanssa. Emäntä kaataa laseihin ja kuppeihin sillin tällöin
teetä. Selma istuu neuloen Toivolan vieressä kainona.)

Edelliset henkilöt, paitsi vieraita miehiä.

TOIVOLA (Isännälle). Itsekin jo mahdatte ymmärtää kotimaisen
teollisuuden arvoa?

ISÄNTÄ. Minä olen aina sanonut, että puhdas paloviina on parempi, kuin
ulkoa tuodut konjakit, viinit, rommit ja sampankaljat ja muut kalliit
juomat. — —

TOIVOLA. Puhumatta väkijuomista, jotka kerrassaan joutavat
muinaismuistojen sekaan, käytetään meillä äärettömän suuri paljous
ulkomaisia nautintoaineita ja teollisuuden tuotteita. Niiden sijaan
pitää kotimaiset ainekset päästä, jotta saadaan rahoja pysymään omassa
maassa. Tämä kotimainen puolukan lehdistä valmistettu tee esimerkiksi
on kyllä terveellistä ja hyvänmakuista ja kaikin tavoin edullisempaa,
kuin kallis kahvi, joka miljoonia markkoja on maastamme tyhjentänyt ja
vieläkin tyhjentää, jos ei vaan sen nautinnosta luovuta.

MÄNNISTÖN MAIJA (Tulee hämmästyneenä). Hyvää iltaa! Oikein tuulinen
ilma siellä nyt on.

EMÄNTÄ (Hyvitellen Maijaa puuhaa kuppien ja lasien parissa). Kah! Eipä
sinua taas ole näkynyt.

MAIJA (Mulauttaen katseensa pöydän puoleen, peukaloitansa pyörittää).
Niin, mitäs tuosta köyhän ihmisen käymisestä rikkaissa.

EMÄNTÄ. Istu nyt tännemmäksi ja juo kanssamme kuppi teetä.

(Tarjoo hänelle sitä kädestänsä ynnä leipää).

MAIJA (Maija on lykkäävinään kuppeja luotansa; mutta samalla nuolee
huuliansa ja pitää kiinni teevadista). Ei sitä nyt minulle olisi
tarvinnut. — Tulin muutoin vaan, kun hiukan asiaa on maisterille. En
tiedä puhunko sitä?

TOIVOLA. Juokaa kursailematta! Kyllä se hyvää on. Puolukan lehdistä se
on valmistettu. Parempaa se on, kuin kahvi.

EMÄNTÄ (Naurahtaa). Ann’tieks’ ett’ se on hyvää; mutt’ se on
terveellistä.

MAIJA (Puhaltelee, kaataa juomaa kupilta teevatiin ja alkaa sitä
ryystiä suuhunsa). Kyll’ tätäkin juo, kun siihen tottuu. — —
Tulin kuulemaan maisterilta yhtä asiaa.

(Antaa kupin emännälle).

TOIVOLA. Mikä se on? Sanokaa vaan!

MAIJA (Liukkaasti). Toimittaisiko Toivola, taikka maisteri, minun
poikani papinkouluun? Ei hänestä ole muihinkaan toimiin, kun niin
kivulloinen ja muuten saamaton on. Papiksi paras olisi panna koko
Jussa, koska hän tekee kaikki työt ylösalaisin. — — — Kansakouluun
muutamat rikkaat talolliset lapsiansa ovat panneet; mutta meidän Jussaa
ei semmoisiin kouluihin panna. Paljasta pahuutta siellä opetetaan, eikä
pääse edes papiksikaan sieltä. Mahdottoman leveät kuvapaperit siellä
ovat seinillä (karttoja tarkoittaa) ja niissä on rumia käärmeiden kuvia
ja sarvikkaita pirun muotoisia, ja pelit ja kaikki pahanhengen juonet
siellä ovat. Papinkouluun Jussa paras on. Saisihan sitte maata
paikallaan ja minullekin olisi hauskaa kuulla hänen saarnailevan omassa
kirkossa, ja sitte provastin jälkeen pääsisi papiksi tänne. Jo näin
semmoisen unenkin ja unikirja sen selittää hyvin. Tulin nyt
kysymään. — — —

TOIVOLA. Kuinka vanha poikanne jo on?

MAIJA (Maija matkien). Kuinkako vanha Jussa on. Kyllä on paras ikä.
Kynttelistä on kolmannellakymmenellä. Ei sitä lapsuus enää vaivaa,
vaikka ei ole missään koulussa ollut. Hänessä vaan on papillinen henki,
jommoinen provastillakin. Jo 12:sta vanhana hän messusi kuin paras
pappi.

TOIVOLA. Ei vanhasta tahdo olla konkariksi. Jos hänellä kuinkin ovat
hyvät luonnon lahjat, niin sopii koettaa. Mitä miehenne on siitä
sanova?

MAIJA (lyö kämmeniänsä yhteen). Mitäkö äijä sanoo. Ei hänen tule sanoa
mitään. Minun ovat pojat. Jussa pojasta paisuu pappi. Jaskasta tehdään
lukkari. Hän sopii hyvin siksi. (Menemäisillään).

Onneakin toivotan ja lykkyä tykö nuorelle parille, koska kuulin kylässä
naimiskauppoja maisterin tehneen. Selma on siis jo päässyt
herrasväkeen. — Eihän sitä tiedä ihminen, mikä sika porsaasta tulee.

(Poistuu, taaksensa usein vilkkuen).

ISÄNTÄ (Nostaa päätänsä). Minä olen aikaa suuttunut noihin
ostoviinoihin ja luulisin olevan parasta kotipolton, ettei tarvitsisi
kaikista viinapulloista herroille rahojansa antaa.

EMÄNTÄ (Istuu pöydän ääreen). Olivat kyllä ne kotipolton ajat paremmat.
Ei tullut kovin usein kaupunkimatkoja tehdyksi. — — Eivät menneet
rahat kaupunkiin.

TOIVOLA (Levottomasti). Voi, voi! — Elkää nyt aina mässätkö
viina-asioista. Ne semmoiset ajatukset hornankattilaan! Ei pidä
ajatella koko viinaa. Onhan meillä muutakin miettimistä. Harkitaan nyt
vain tulevaisesta taloudestamme. Sen järjestäminen hyvään kuntoon on
nyt välttämätön.

ISÄNTÄ (Kynsäsee korvallistansa). Niin, — no — en — minäkään muun
vuoksi; mutta kun minulla nyt on hyvin aikaa. Joutaisin kyllä
viinapannun vieressä nyt istuskelemaan.

TOIVOLA. Te näytätte olevanne perinjuurin kiintyneet vanhoihin
tapoihinne ja niitä on vaikea karkoittaa; mutta oikeus ja kohtuus saa
lopultakin rehellisen, kuuluisan ja mainehikkaan voiton. — Mitä minun
pikku aviosiippani sanoo tästä kiistasta? Minä luullaksesi olen kaiketi
aivan väärässä, kun vastustan vanhempiasi ja kansassa olevaa
juoppoutta. Minä mahdan olla semmoinen riiviö, joka en kunnioita
vanhoja ihmisiä ja heidän vanhoja hyviä tapojansa, olen varmaan joku
antikristuksen lähettiläs, vai miten, kultuseni?

SELMA (Nostaa silmänsä kainosti ja lopettaa ompelutyönsä). Et suinkaan.
Minä en niin koskaan ajattele, vaikka olenkin hiukan maailmaa nähnyt ja
kovin vähän ihmisiä tunnen — Minulla on kumminkin omatunto. Se sanoo
sinun puhuvan totta. Olen myös saanut nuorella ijälläni lukea muutamia
kirjoja. Niissä vastustetaan viinanhimoa ja juoppoutta. Minun
mielestäni ei viina ole tähänkään taloon tuonut rauhaa ja rahaa, vaan
surullista riitaa ja toraa. Monta kyyneltä olemme saaneet vuodattaa
viinan vuoksi. Usein on uni paennut maatessani, juopuneiden rähinän
tähden. Hartaasti haluan viinan ja muiden tarpeettomain nautintojen
poistamista. Minulla ei milloinkaan niistä hauskuutta ole, eikä
sielulle taikka ruumiille hyvää tule.

TOIVOLA (Innolla). Armaani! — Nuori ystäväni ja tarmokas
taistelutoverini! En olisi uskonut, jos en omasta suustasi nyt kuulisi,
että sinä käsität asian oikein ja että juominkien hirveät seuraukset jo
tunnet. — — Saattoipa joku puustakatsoja kummastella, kun me
keskenämme rakensimme n.s. avioliiton ja kun minä muka juoppouteen
taaskin vajonneena sinuun mielistyin samassa talonkaupan tekemisessä,
kuten muistat. — — Se oli ainoastaan minun pyhä velvollisuuteni ja
tarkoitus sekä luja toivo estää sinua joutumasta pahuuden pauloihin ja
elämän harhateille, sillä esimerkillä, varsinkin vanhempain esimerkillä
on valloittava vaikutus nousevassa nuorisossa. Vanhempien ihmisten
juominen eli oikeastaan juopuminen vaikuttaa aina turmiollisesti
nuoreen ihmiseen.

EMÄNTÄ (Lähestyy pöytää). Olen minä monesti toivonut jotakin muutosta
meidän elämässä. — Nyt näyttää toiveeni toteutuvan, ja sinä lapseni
olet jo kumminkin pelastettu. Sitähän olenkin hartaasti odottanut. Näin
on sallittu käyvän. Me vanhukset saamme elää rauhassa talouden huolista
ja murheista, — elämän iltaa odottaissa. Täyttäkää te toimenne tässä
talossa toisella tavalla, kuin me olemme sen tehneet vanhanaikuisella
viisaudella. Seuratkoon onni teidän pyrintöjänne ja siunaus olkoon
yrityksissänne!

ISÄNTÄ. Selman sanat soivat korvissani niin kummallisesti ja minä
tunnen jotakin soimaavaa niissä; mutta myöhäistä se taitaa olla ”kuin
Ison Liisan rukous”. Olen joskus ollut luopumaisillani vanhoista isiltä
perityistä juomatavoistani. Ei se kuitenkaan ole tapahtunut. Nyt luovun
väkevien nauttimisesta. Kyllä jo ymmärrän. Vanhuus ja kokemus saa
minunkin päähäni raittiuden hyödyn. On se vienyt, — viina on vienyt
meiltä monta markkaa. Ei yhtään markkaa ole se tuonut. Kyllä niin on.
On kai? Vai eiköst’ vai eiköst’.

TOIVOLA (Hartaasti). Siunattu olkoon tuo jalo päätös! Tässä
talossa ei siis viina vallita saa. — Luojan avulla hävitköön se
naapureistammekin. Sen sijaan saamme kyllä terveellisiä ja ravitsevia
nautintoaineita. Viinan hinnalla toimitamme terveysopillista ja muuta
hyödyllistä kirjallisuutta asuntoomme. Kahvistakin koetetaan irtaantua,
sillä ei sekään ole terveellistä. Parempi hyvänmakuinen yksinkertainen
kotimaisista aineista valmistettu juoma on. Sillä tavoin säästämme
pienet pennimme kotinurkissa tulevaisuuden varaksi. — Muorilta ja
vaarilta ei myöskään ravinto puuttuman pidä, kun vain sovinnossa elämme
ja yhteistä hyvää harrastamme.

ISÄNTÄ. Olkoon niin. Saammehan kumminkin ruokaa, jota tietysti
tulevakin on näin vähäisestäkin talosta pienelle perheelle.
Tuhlaamiseen eivät talon varat riitä. Jos olisin minä säästäväisempi
ollut ja ennemmin viinasta luopunut, niin saisin muijani kanssa nauttia
vanhoilla päivillämme koottuja varoja; mutta ne ovat menneet. Silmät
aukenivat myöhään.

TOIVOLA. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Onni on tapahtunut
vihdoinkin.

ISÄNTÄ (Liittyneenä Selman ja Toivolan käsiin). Ei meillä hätää tule.
— Kiitollisena toivotan onnea ja menestystä teille molemmille.

TOIVOLA (Selman kanssa käsikkäin). Kiitoksia siitä! Toivokaamme niin!
(Lausuu eli laulaa):

Taisteluun, veli ja siskoni sorja,
Kevät on kaunis ja mieli on norja,
Suomen onnea puolustamaan
Kurjuutta vastaan tappelemaan.

Lemmitkö kansaasi, ystävä kulta?
Toimihin astu! Sen vaativi sulta
Suomesi, kansasi, syntymämaa;
Hyljätä sitä et koskaan saa.

Tiedämme, missä on kansan voima,
Oommehan selvillä, veljeni oiva;
Mutta, jos raakuutta punnitsen,
Tunnemme myöskin juuret sen.

Terveeksi elpyy kansasi suonet,
Turhaan takoovat turman juonet,
Raitis kun kaikki mun kansani on,
Silloin on Suomi jo voittamaton.

Sotahan siis, sinä veikko ja sisko,
Elä kurjuuteen kansaasi — — kisko!
Kiirehdi: tyhjäksi turmion teet,
Monen silmään luot ilokyyneleet.

(Esirippu laskee).