OLIKO SE VÄÄRIN?

I.

Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon
väristä... melkein sinervänharmaata...

— Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa...

— Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!

— On sitä saatu kolkutella...

— No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen
herroja olemme.

— Pianhan se nyt jo menee...

— Jo räsähtelee...

Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään
valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat
ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka
sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin
hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa
linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät
teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas — sillä he
olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista
saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena,
juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti
kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi
vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen
koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea
räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta
varmasti halkeamaan...

— Nyt se ei enää kestä montaa iskua — tuumi vanhin veli.

— Ei... mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta
alta pyöreä. Tule heti...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja
toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin.
Ja veli...

Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä...
Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea
etsien, katoavan — ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan
rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle
tapahtui...

Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin
hirvittävän, että miltei kangistui:

Veljestä näkyi vain pää ja rinta — koko alaruumis oli
murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat
kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän
suutaan kuni kuivalle heitetty kala...

Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti... nosti... nosti... Kaikki
musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään... Turhaa! Se
painoi monta tuhatta kiloa.

Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli — eikä
nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan
rusentanut luut, lihakset... koko alaruumiin paperin-ohueksi,
veriseksi massaksi... Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta
kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen
alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen
alaruumiistaan ollut jälellä.

Ja hän eli vielä!

Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät
silmänsä ja korisi:

— Voi... voi... vo-iih! Auta... Mutta käänsi samassa kauhistuneen
katseensa kiveen — ja vaikeni...

Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen
kangen ja nosti... taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat
silmänräpäyksessä hänen otsaltaan... Mutta tulos oli sama kuin
äskenkin!

Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut
kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen
kauheat terävät silmänsä.

— Älä koeta... se on... turhaa. Voih... pikku poikani... vaimoni...
kun jäivät...

— Veljeni... veljeni... — vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen
sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.

— Auta vaimoani... ja poikaa... — voihki onneton ja hänen siniset
huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän
jatkoi läähättäen:

— Voi... kärsin... lopeta tuskani... veli... ammu...

Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän
lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi
epätoivoisesti rukoillen:

— Ei veli! En voi! En voi! Veljeni... veliraukkani!

— Mutta ajattele... jos täytyy kärsiä... kauvan... iltaan...

Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin
pelastuksen löytänyt:

— Minä juoksen hakemaan apua!

— Ei... et... saa! — parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen
suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen,
ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. — Voi jos... tietäisit...
Sinun täytyy... täytyyh! — loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi
tuskanhuudoksi.

Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin
viimeisin voimin — peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä
pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin
kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen
suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti
hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko
maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään
ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen,
verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman — aivankuin
äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja
jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit... Ja joka puolella
pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun
ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto
saalistaan... Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen
kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:

— Pian... pian...

Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta;
siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että
se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja
tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi
ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa
veljeään.

Silloin hän ei voinut enää kestää! Hänen täytyi se tehdä!

Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun
veljensä ohimoon ja laukasi...

Onneton ei liikahtanut — hiukan värähti...

Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi
veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen
ohimosta... miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat
ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen... Sitten hän
huokasi raskaasti... kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet
velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti
ilmoittamaan tapahtumasta.

Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta...

II.

Vankikopissa — kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei
koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru,
vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät
kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin
askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.

Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa,
ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä —
vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa,
oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio
— ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli
totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän
vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden kuluttua
!

Nyt koetti hän tyynesti ajatella miksi hän oikeastaan oli täällä?

Mitä oli hän siis tehnyt?

Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän
rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä:
pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä — ainakin
pieneksi ajaksi.

Oliko se väärin?

Väärin on se, — ajatteli hän — jos tekee pahaa tai vahinkoa
jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on
yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut
mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen
veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän
kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri
huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis
rikos lieventää tuskia?

Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä
tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri — tai kuka hyvänsä — saisi
lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää,
eikä voi itse sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai
muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka
seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät
ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei
hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään
noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle
itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi
vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä
eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita
ja kuolevia! — Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui
vankilassa ei voi tehdä toisin kuin hän teki.

                                                  ⸻

Kukaan kunnon ihminen — ajatteli hän edelleen — ei voisi,
tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna,
runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi
olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen
eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa
tapauksessa. Mutta ihminen: ”luomakunnan kruunu”, ”luonnon herra”,
”maailman valtias” — sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään
ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen
hengenvetoon — omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa.
Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö
hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin
tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä
poikaansa... Ah!

Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään
ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut.
Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta,
kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään
kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen
äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:

— Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset
tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa
tätäkään rikokseksi.

Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen
henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun
hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi
muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle,
eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! — se on suuri
synti!

Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen
joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän
tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat ”sivistyneet” tuomarit?
Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka
vanha, nykyaikaan soveltumaton — vaikka se olisi kuinka typerä!
Kuinka epäinhimillistä, raakaa...!

Entä jumala — lennähti hänen mieleensä.

Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia
kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui
kuolevan veljensä rukouksiin — niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo
tietää mitään sellaisesta jumalasta! Se ei ole silloin mikään
jumala — se on itse sysimusta perkele:

Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri
koppia, kuin peto häkissään — raivoten vihasta, katkeruudesta ja
surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli
harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen
rautakalterien välitse... Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei
täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä
varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi
itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.

Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin
suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos
hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat,
tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen...
Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla...

Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön
hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki — muisti, kuinka
he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia
juottamassa... Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo
korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta
veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun
purskahtamaisillaan... Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät,
jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly,
ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset... Hän tunsi
mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen
silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:

— Veljeni... rakas... veliraukkani...

Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä...

... Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina...