KOTITARKASTUS

I.

Arvo Korpela nukkui vielä kun ovikelloa varovasti soitettiin
ja palvelustyttö töytäsi sisään pelosta kalpeana ja soperteli
hätääntyneenä:

— Voi, herätkää... herätkää... Koko rappukäytävä on täynnä poliiseja
ja outoja miehiä... ja upseeri... se kysyy...

— Kuka kysyy?

— Se... upseeri... kysyi asuuko tässä tohtori Sadovsky. — Minä
vedin oven kiinni...

— Se oli hyvä... Älä avaa... Tulen heti... — virkkoi Korpela ja
hyppäsi kiireesti sängystä.

Nyt ne tulivat häntä vangitsemaan — ajatteli Korpela pukeutuessaan.
Mitä pirua nyt teen? Nytpä tiedän: hänen täytyy paeta kyökin
rappusien kautta — välähti hänen hämmentyneissä aivoissaan ja
välittämättä kiivaasta soitosta juoksi hän kyökin rappusille
katsomaan olisiko tie avoinna, mutta aukaistuaan oven seisoi häntä
vastassa kolme pelokkaan näköistä miestä, revolverit ojennettuna.
Hän veti oven kiinni, meni siihen huoneeseen missä Sadovsky vaimonsa
kanssa asui ja ilmoitti lyhyesti asian tilan. Sadovsky hymyili
surullisesti, kohautti olkapäitään ja sanoi alakuloisella äänellä:

— No, sille ei voi mitään... Olkaa hyvä ja laskekaa sisään!

Nyt olivat poliisit kai päättäneet murtautua väkisin sisälle, koska
ovea jyskytettiin vimmatusti ja rappusilta kuului huutoja, melua
sekä epäselvää sorinaa. Sitäpaitsi soi kello yhtämittaa. Korpela
aukasi oven. Siellä seisoi poliisimestari hieman kalpeana ympärillään
toistakymmentä sivilipukuista miestä, jokaisella käsi päällystakin
taskussa näki selvästi heidän pitelevän revolveria — ja mulkoilivat
ympärilleen arkoina ja luihuina kuin vangitut sudet häkissä; alempana
rappusilla näkyi sitäpaitsi muutamia vormupukuisia poliiseja. Korpela
silmäsi halveksivasti joukkoa ja kysyi tyynesti:

— No?

Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja
hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja
viralliseksi, kysyi:

— Asuuko tohtori Sadovsky täällä?

— Kyllä. Mitä asiata? — Hän on vielä vuoteessa.

— Niin... tuota, on vain vähäsen... sellaista ikävää asiaa... —
vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen
sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt
uuden ajatuksen:

— On vain vähän asiata!

Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen
astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka
piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:

— Missä huoneessa hän asuu?

— Tässä. Mutta... suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut...

Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn
huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla;
vahdit sentään jätettiin joka ovelle. — Korpela riensi jatkamaan
pukeutumistaan.

Nyt oli siis tullut se, mitä Sadovsky toissapäivänä sanoi
aavistavansa; urkkijat olivat viime aikoina seuranneet häntä miltei
joka askeleella. Hän oli Venäjän ensimmäisen Valtakunnanduuman jäsen
ja erään julistuksen allekirjoittaja, josta tiesi hallituksen häntä
vainoovan. Hän oli paennut silloin Suomeen ja oli elellyt kaupungissa
jo toista vuotta saavuttaen työväestön täydellisen luottamuksen ja
suosion auttavaisuutensa sekä ihmisystävällisyytensä takia. Kaupungin
työväentalolla oli hän joka päivä ottanut vastaan sairaita; maksua
otti hän vain varakkaimmilta aivan köyhiltä ei hän ottanut mitään.
Kaiket iltapäivät kulki hän sairaiden luona esikaupunkien hökkeleissä
ja monet olivat ne perheet, jotka hän oli pelastanut kuolemasta ja
kurjuudesta. Vaikka hänen oma vaimonsa oli jo kaksi kuukautta maannut
sairaana, oli hän silloinkin aina valmis antamaan apuansa. Siksi
olikin hän rakastettu.

Kun Korpela oli pukeutunut aikoi hän mennä Sadovskyn huoneeseen.
Ovella seisova urkkija kuitenkin esti sen. Korpela kutsutti
poliisimestarin ja vaati, että jos kotitarkastusta pidetään, niin
hänen täytyy saada olla läsnä, koska huone oli hänen hallussaan ja
siellä olevat huonekalut olivat hänen. Kun se pienen sananvaihdon
jälkeen myönnettiin, kohtasi häntä näky, joka pani hänet harmista
vapisemaan: salapoliisit ja urkkijat olivat hajaantuneet ympäri
huonetta innokkaaseen etsiskelyyn ja menettelivät kuin siat
mansikkamaassa: laatikot revittiin auki, paperit, kirjeet ja
käsikirjoitukset tarkastettiin perinpohjin, liinavaatekorit
tyhjennettiin, puhtaat liinavaatteet viskattiin lattialle,
mattojen alustat tarkastettiin, tyynyt ja patjat revittiin auki ja
etsittiin, jos sieltä edes löytyisi jotakin; sanalla sanoen: kaikki
mahdolliset ja mahdottomat paikat nuuskittiin! Ja ylinnä keikkuili
rietasnaamainen venäläinen urkkija ja jakeli käskyjä suomalaiselle
poliisiupseerille, joka kiltisti ja nöyrästi niitä totteli, vieläpä
kehoitteli kätyreitään yhä innokkaampiin ponnistuksiin. Pöydän
ääressä istui Sadovsky kuin leijona kurjan, nuuskivan rakkilauman
keskellä, joka ei vielä uskalla karata uhrinsa kimppuun. Hän korjaili
tulta samovarissa, jossa höyrysi teevesi ja katseli urkkijain hommia,
surunsekaisella säälillä nyökäyttäen äänettömästi ja kylmästi päätään
poliisimestarille, joka selitti, miten Venäjän ””
oli tullut käsky vangita hänet ja hän toimii vaan kuvernöörin
käskystä; hänelle tietysti tällaiset ovat ikäviä toimia, mutta ei
auta, hänen täytyy vangita virka pakottaa, j.n.e.

Mutta sängyssä makasi laihana ja kuolonkalpeana Sadovskyn vaimo,
itkien katkerasti ja sylkien verta. Hän oli jo kaksi kuukautta
maannut kuolemanheikkona; hän sairasti keuhkotautia ja verensyöksyä.
Se oli näky, joka olisi saanut pedonkin heltymään, mutta ”esivallan”
edustajiin se ei tehnyt mitään vaikutusta: pirullinen hymy huulillaan
he vain tekivät inhoittavaa työtään!

Sadovsky valmisti teetä kannuun, kaatoi koneellisesti laseihin ja
aikoi viedä myöskin vaimolleen; mutta huomattuaan hänen sylkevän
verta, antoikin jotain rohtoa ja pyyhki hitaasti veren hänen
sinikalpeilta huuliltaan...

Sen tehtyään alkoi hän juoda teetä hitaasti — aivankuin olisi
tahtonut pitkittää yhdessäoloa vaimonsa kanssa mahdollisimman kauan;
hänen kaikki liikkeensä olivat omituisen säännöllisiä ja hitaita
ja niissä ilmeni ikäänkuin äänetön vastalause sitä barbarimaista
menettelyä vastaan... Juotuaan lasillisen otti hän ääneti esille
paperossivalmistusvehkeet, valmisti hitaasti yhden paperossin ja
alkoi polttaa, tuijottaen synkästi itkevää, tuskasta värisevää
vaimoansa. Ooh, mitä tulisikaan tuo mies, joka on ensin kärsinyt
vainoa, sentähden, että on ollut sorrettujen puolustaja, ja nyt
täytyy jättää kuoleva vaimonsa tänne vieraaseen maahan, ilman turvaa
ja apua, eikä enää koskaan näkisi häntä! Se on kamalaa! — Ja kuka
voi kuvailla tuon vaimoraukan tunteita jäädessään tänne yksin ja
tietäessään, että hän viimeisen kerran näkee elämäntoverinsa, tuon
hellän, jalon, jota hän jumaloi! Hänet ehkä hirtetään, ammutaan tai
viedään Siperian tundroille kuolemaan — ja hänen täytyy kuolla
täällä yksin, unohdettuna, ilman turvaa, kaukana kotoaan, kaukana
rakkaistaan... Kuka mittaa ne tuskat? — Korpela puri hampaitaan
kipuun asti, tätä ajatellessaan, hän käveli edestakaisin lattialla
salatakseen vihaansa ja mielenkuohuansa, mutta ei onnistunut. Hänen
silmänsä kävivät kosteiksi, hänen rintaansa painoi kuin raskas kivi
tuota petomaisuutta ajatellessaan.

Tällä välin olivat urkkijat saaneet ”työnsä” valmiiksi: kirjat,
liinavaatteet, tyynyt, talouskalut, — kaikki olivat revittynä,
pirstottuna lattialla. Sen toimeenpanijat seisoskelivat ikäänkuin
hiukan häpeissään ja vilkuilivat luihuina ympäri seiniä — kai
siitä syystä, etteivät löytäneet mitään arvokasta. Tosin otettiin
muutamia viattomia kirjoja, yksi yksityiskirje ja pari rohtopulloa
takavarikkoon ”epäiltävinä”, muutenhan olisi näyttänyt kovin nololta,
jos ei mitään saalista olisi löytynyt!

Kun Sadovsky yhä tupakoi, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan, että
luikurit jo odottelivat, kävi poliisimestari rauhattomaksi:
hän vilkasi kelloaan, ja käveli levottomasti edestakaisin
lattialla, mutta kun ei tästä ollut toivottua tulosta, korjasi hän
sapelinhihnaansa, otti arvokkaan ryhdin, rykäsi pari kertaa ja lausui
käskevän virallisesti:

— Koettakaas joutua!

— Kohta... kohta... jupisi Sadovsky, katsahtaen ympärilleen kuin
nähdessään pahaa unta, siveli miettivästi partaansa, mutta istui
edelleen.

Hetken perästä hän nousi, astui hitaasti vaimonsa vuoteen viereen
ja katsoi häntä äänettömänä. Sitten kumartui suutelemaan... Vaimo
joka pitkän aikaa oli kuin tuskan jäykistämänä tuijottanut miestään,
tarrautui häneen niinkuin hukkuva pelastajaansa ja hukkuvan
hätähuutoa muistutti hänen vihlova itkunsa. Hänen ruumiinsa vavahteli
kuin kouristuskohtauksessa näytti siltä, kuin aikoisi hän kuolla
tuohon viimeiseen syleilyyn... Niin Korpela tunsi yhtäkkiä, että eräs
ihmiselämän kauheimpia näytelmiä: tuolta nääntyneeltä naisraukalta
riistetään heti viimeinen pelastusrengas ja jätetään elämän
myrskyaallokkoon ja miehen täytyy avuttomana nähdä elämäntoverinsa
uppoavan jättää hänet avutta. Ja sellaista tapahtuu nyt heti — nyt
juuri.

Korpela voihkasi käheästi, hänet valtasi mieletön tuska ja viha,
hänen silmissään musteni ja hän tahtoi tehdä jotain kauheata,
kostaisi edes — mutta huomasi sen heti järjettömäksi ja
mahdottomaksi ja puri vain hammastaan...

Mutta Sadovsky irroitti hellällä väkivallalla tuskasta vapisevan
vaimonsa kädet kaulaltaan... suuteli häntä vielä kerran otsalle...
nousi silmät kosteina, suu lujasti yhteenpuristettuna ja puki
päällystakin yllensä, heitti vielä silmäyksen ympäri huonetta —
ikäänkuin olisi tahtonut painaa tuon kamalan kuvan sielunsa pohjaan
— kätteli jäähyväisiksi Korpelaa ja astui sitten sanaakaan sanomatta
ovesta ulos, poliisit kintereillään. Korpela lähti vaistomaisesti
myöskin jälessä — tahtoi vielä heittää yhden silmäyksen tuohon
marttyyriin... Rappukäytävässä oli suuri lauma poliiseja, jotka
kärsivällisesti, susien lailla olivat odottaneet, ja nyt aivankuin
tyytyväisyydestä muristen ottivat vastaan uhrinsa...

Korpela aikoi mennä lohduttamaan tuota onnetonta naisraukkaa, mutta
samassa hän huomasi ettei hän voisi mitään lohdutusta tuoda. Mitä
hän sanoisikaan! Pitäväthän ne uhrinsa! — Mutta jos sentään jotakin
sanoisin, ajatteli hän ja aukasi oven.

Mutta tultuaan sisälle, pysähtyi hän äkkiä kuin olisi häntä lyöty
vasten kasvoja... Tuon onnettoman itkussa, hänen taudin runteleman
ruumiinsa nytkähdyksissä kaikessa, kuvastui niin hillitön, kamala
epätoivo, etteivät mitkään sanat kykene sitä lohduttamaan — ne
tuntuivat kaikki hulluilta ja tarkoituksettomilta tässä kauhistuksen
kodissa. Hän yritti sanoa edes jotakin, mutta ei voinut: tuntui siltä
kuin suuri rautarengas puristaisi hänen rintaansa ja rautakoura
kuristaisi hänen kurkkuansa sieltä tuli vaan epäselvää kähinää... Hän
suuteli onnetonta kädelle ja riensi huoneesta kuin pahojen henkien
ajamana...

II.

Se oli pahaenteistä ja kamalaa aikaa. Epämääräinen pelko
jäyti ihmisten mieliä, kuin joku tuntematon kauhea tauti. He
katsoivat toisiaan säikähtynein, epävarmoin silmin ja puhuivat
kuiskaten salaperäisistä ryöstöistä, pommiräjähdyksistä ja
yöllisistä vangitsemisista, joita oudot, naamioidut miehet
olivat panneet — tai tulisivat panemaan — toimeen. Poliisi
”paljasti” useita ryöstösuunnitelmia, jotka poikkeuksetta olivat
”vallankumouksellisten” laatimia! — Kaduilla maleksi luihuja,
epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka vilkuilivat levottomasti
ympärilleen ja kuuntelivat ahnaasti, korvat höröllään kulkijoiden
puheita; jos pysähtyi kadulle tai porttikäytävään keskustelemaan,
sai olla varma, että sellainen olio pian hiiviskeli läheisyydessä,
niinkuin shakaali hiipii raadon ympärillä...

Tuona pahaenteisenä ja kamalana aikana oli Suomessa paljon
nuoria venäläisiä, jotka jollakin tavoin olivat ottaneet
osaa vapausliikkeeseen, ja sentähden olivat paenneet omaa
hirmuhallitustaan. He olivat kodittomia, turvattomia, elivät
puutteessa ja kieltäytymisessä, — heillä ei ollut muuta kuin
aatteensa, hehkuva innostuksensa ja luja uskonsa totuuden ja oikeuden
lopulliseen voittoon... Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he
tahtoivat levittää tietoa ja valistusta, tahtoivat parempaa olotilaa
ja rakastivat vapautta enempi kuin omaa henkeänsä!... He olivat
luulleet täällä saavansa olla ...pelastuvansa ainakin hirsipuusta!
— mutta monet, monet saivat katkerasti pettyä! Suomalainen hallitus
ryhtyi, Venäjän hallituksen huomautuksesta, järjestelmälliseen
ajojahtiin näitä turvattomia ihmisiä vastaan. Juuri heidän syykseen
sysättiin salaperäiset roistoteot, joita palkatut provokaattorit
tekivät; juuri etupäässä heitä seurasivat salaperäiset miehet —
venäläiset urkkijat kuin verikoirat, tai varjot...

Ja kun nuo vainotut nukkuivat rauhatonta untaan, tapahtui usein,
että nuo tummat miehet tunkeutuivat väkisin heidän asuntoonsa
ja vangitsivat heidät — lukuisan suomalaisen poliisijoukon
avustamana. Vastustus sellaista ylivoimaa vastaan oli turha —
eivätkä he tahtoneetkaan väkivallalla täällä ruveta vastarintaan
— ja huhuttiinpa, että eräs nuori mies, joka ryhtyi vastarintaan,
kannettiin pois revolverin kuulan lävistämänä ja hän kuoli toisena päivänä
... Heidät vietiin aina vankilaan, sieltä parin päivän perästä
kaikessa hiljaisuudessa Pietariin vietäväksi, jossa
heitä useita tuomittiin viattomina, kuten Venäjällä on tapana —
hirteen. Sanomalehdet kertoivat näistä yöllisistä vangitsemisista
tuhkatiheään, mutta paljon hävyttömän paljon — tapahtui niin, ettei
niistä julkisuudessa tiedetty mitään.

Sellaista oli silloin!

Niinpä oli kaupungissa sinäkin yönä, kun aamulla Sadovsky
vangittiin, pantu toimeen oikea ajometsästys: kuuteen eri asuntoon
oli tunkeuduttu ja vangittu kahdeksan eri henkilöä. — Korpela
luuli nähneensä aamulla jo niin paljo raakuutta, ettei häntä enää
liikuttaisi mikään, mutta hän ihan kiehui raivosta kuullessaan, miten
poliisit yöllä olivat menetelleet! Eräänkin venäläisen asunnossa
oli ainoastaan nuori vaimo vastasyntyneen lapsensa kanssa kotona,
kun poliisit sydänyöllä tulivat vaatimaan sisälle. Vaimoparka oli
vallan jähmettynyt kauhusta eikä uskaltanut laskea, vaan alkoi
sydäntäsärkevästi huutaa apua. Poliisit särkivät hirmuisella
ryskeellä oven säpäleiksi, tunkeutuivat sisälle ja tarkastivat kaikki
perinpohjin. Vaimoraukka sai pelästyksestä ja kauhusta ankaran
hermokohtauksen — ja jälestäpäin tuli hän mielipuoleksi...

Kaupungin työväenlehti leimasikin sellaiset raakamaisuudet teoiksi,
jotka vetävät vertoja venäläisen poliisin hirmutoimille — jopa
muutkin lehdet paheksuivat sellaista petomaisuutta... Sitäpaitsi veti
Sadovskyn vangitseminen erikoista huomiota ja osanottoa puoleensa...
Mielet olivat kiihdyksissä...

III.

Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki
Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen
mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa
pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:

Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja,
jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa,
runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun
työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään,
jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita
siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli
siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti
siinä ponnisteltiin eteenpäin. — Kun nämä kurssilaiset kaikessa
rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta,
avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon
ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna — Sadovsky.

Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä... ja
tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan...
Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä — nähtävästi eivät luulleet
salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa
noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä.
He kalpenivat ja nolostuivat — niinkuin nolostuu varas, joka
murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena
tarkastelevan häntä... Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat
erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle... Nyt käsittivät
kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan
sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt
tultiin — kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla
löydetty mitään ”tärkeätä”! — tarkastamaan tännekin!

Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen
vallankumouslaulun ”Varschavjankan” — johon kaikki kuin yhteisestä
sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan
laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan
askelten jyske... Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen —
vallankumouslaulu sekin — ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti
yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut
Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät
loistivat, posket hohtivat... useat itkivät... Tuntui siltä, kuin
tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita
olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa
sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden
puolustajat...

Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja
pysähtyi tuon laulavan joukon eteen — seisoi siinä niin omituisen
surumielisenä ja ylevänä... ja silmissä kimaltelee kyynel...
Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale;
eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti
siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo
pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko
maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa,
huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta... Siinä kuvastui katkeruus
vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien
kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten
vaimojen ja lasten valittava itku... Vaikka useimmat itkivät, niin
siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan
kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen...
Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien
löytymisestä — niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana,
yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi... Tuo laulu
antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja
tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi
pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka
kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja
toivon kyyneleiltä...

Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko
vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet
hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot
liikutuksesta kalvenneina... Ainakaan ei olisi sillä hetkellä
tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat
nämä olleet ruumiina — siksi uhkaavilta näyttivät miesten
kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun
laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta
värisevällä äänellä:

— Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky!
Eläköön!

Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät... kuulua koko
maailmalle, kajahti salissa.

Sadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui
askeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:

— Toverit... veljet... Kiitän teitä!

Hän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos — poliisijoukon saattamana...

Uudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi... mutta Sadovsky sulettiin
pimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään...

                                                  ⸻

jokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi
vielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa
pyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri — entinen
suomalainen upseeri — lupasi sen hänelle. Tähän luottikin
vaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä
tapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni
suurella vaivalla vankilaan; mutta saman aamuna oli hänen
miehensä jo lähetetty Pietariin — odottamaan tuomiota rikoksesta,
jonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan
sinne turhaan itseänsä vaivata — hänet vangittiin myöskin ja
lähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja
lähetettiin Siperiaan — siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen
eräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja
ja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt:
tundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti...

Ei olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei
saanut hän enää nähdä kotiaan... miestään... Sillä mies istui samaan
aikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta
rikoksesta...