Kynnyksellä.

Pihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen
kuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta
vietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta
ei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä,
värivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen
ystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.

Kun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui
uuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta
kimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko
näytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille
viskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.

Kyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta
ja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä
tehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi
hevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan
paikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle
ja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin
hän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun,
pihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.

Kuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja
juhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa
kultaa minne ikinä hän katsoi!

— Täällä sitä nyt ollaan. — Kyytimies talutti hevosen aisoista ja
viskasi päitset rattaiden pohjalle.

Kyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin
tositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli
saada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin
miehistä apua oli saatavissa.

Posket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden
purkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista
tavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit
omassa kodissaan.

Vasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja
matkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan
sitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan
kauniilla paikalla.

Hän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon
kultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä
hänen eteensä. — Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi
pukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin
oma esine.

Kuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen.
Yksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella
oli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki
kysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin
halvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja
vaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa
kodissa!

Käsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan
veltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun
aurinko iloisesti paistoi huoneeseen.

Hän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja
katsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten
hän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi
sitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai
mitä ja missä hän itse oli.

Senjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä
vilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.

Pihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä
saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi
tässä tällaisessa asussa!

Hän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen
edellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati
ohjelman päivän töille.

Ensi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa
kaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen
koulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin
että opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla,
joka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä
pappilaan.

Kyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan
lähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä,
kun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. ”Erkin
merityttö”, sanoi hän peiliin katsoessaan. ”Sininen ja valkoinen kuin
kesätaivas”, kaikui hänen korvissaan.

Mutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa
pappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa
pappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut,
suuresti poikkeava tavallisuudesta. Hänen pappilassaan ei ollut
paljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä.
Lempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen
ainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon
tasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä
ja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset
askeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin
pyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö
oli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden
rikkatunkiolta.

Arkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle
kiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla
kukkivat ruusut.

Kyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli
aivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän
monesti oli saanut kantaa vettä.

Ja kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin
kiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.

— Vai uusi opettajamme! — Rovastin katse pyyhkäisi isällisen
lempeästi hänen päälakeaan. — Käykäähän sisään, — tänne, tänne,
täältä kai emäntäkin löytyy. — Rovasti astui edellä tietä näyttäen.

Sali, johon he astuivat, oli suuri ja valoisa. Maljakoissa tuoksuvat
kukat, rehevä kasvisryhmä huoneen perällä ja punertavan harsokankaan
peittämät taulut kiinnittivät ensimmäiseksi Kyllikin huomiota. Nekin
muistuttivat sitä kotia, jota hän oli saanut sanoa omakseen ja joka
hänen mieleensä oli jättänyt pyhän, haihtumattoman jäljen.

Mutta kuva entisyydestä särkyi, kun salin takana olevasta huoneesta
tulla sipsutti pieni tylleröinen, iloisen näköinen nainen.

— Tässä on vaimoni ja tässä Vaaramäen uusi opettajatar, esitteli
rovasti. Ja niin vastustamaton oli vanhan valkopartaisen rovastin
Ja hänen iloisen pikku vaimonsa ystävällisyys, että Kyllikki pian
unohti mielipahan, jota hän hetkeksi oli tuntenut, kun yhtäläisyys
entisyyden kanssa särkyi.

Salista siirryttiin hetken kuluttua ruokasaliin, jonne rovastinna
kutsui kahvipöydän ääreen. Puhuttiin ensin koulua koskevista
asioista, sitten rovasti rupesi kertomaan paikkakunnan oloista.

Vaaramäen koulu oli etäällä kirkolta. Ja pappilakin oli jäänyt
kirkonkylästä kuin takahankaan. Se oli siitä syystä mukava
levähdyspaikka matkalla Vaaramäeltä kirkolle. Asutus pitäjässä oli
erittäin harvaa. Seurapiiri oli siitä syystä laajalle ulottuva. Ja
ystävällisille seuratavoille panivat Suopohjalaiset paljon arvoa.

Rovastin puhellessa tarkkasi rovastinna äidillisiä huomioita tehden
Kyllikkiä. Tuollainen nuori, elämänhaluinen tyttö piti tietysti
seurustelusta ja vilkkaasta elämästä. Mutta hän tuntui samalla niin
välittömältä, niin lapsellisen suoralta ja luonnolliselta, että
rovastinnan yhtäkkiä kävi sääli häntä.

— Kirkonkyläläisistä, — pisti rovastinna miehensä puheen väliin, —
tahtoisin erityisesti suositella teille opettaja Siivosen perhettä.
Rouva Siivonen on älykäs ihminen ja hänen miehensä samoin. He ovat
molemmat erinomaisen kunnon ihmisiä.

— Eikös sitten kaikki täälläpäin ole sitä? — Rovasti vilkutti
veitikkamaisesti silmää vaimolleen. — Eikös kaikki?

Kyllikki nauroi. — Minä päätän rovastin puheista, että
Suopohjalaisilla on jonkun verran pikkukaupunkilaisten heikkouksia.
Kyläilylle, kohteliaisuuksille ja kaikenlaisille pikku asioille
annetaan paljon arvoa.

— Ai, ai, ai! — Rovasti pudisti sormea. — Vai on tämä meidän uusi
opettajamme sellainen, joka ymmärtää sitäkin mitä ei sanota.

Kyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi
kertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän
aikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin
paljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa
oli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle
ulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan,
mutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se
aivan kuin auttoi eteenpäin.

Kyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat
ja ääni värähti lämpimän innostuneena.

— Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan.
Minä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille,
— olenhan itse — —

Lause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä
syntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.

Rovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn
Kyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa,
oli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua.
Muutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan
loukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen
vastustanut.

— Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti
vakuuttamaan.

— Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille,
jatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.

Salatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta
muutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli
peittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan
rovastiin. — En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin
ainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään
huutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.

— Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna
nyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt
samoin.

— Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun
rovasti Ask kuoli.

— Aukusti Ask! — Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti
kädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.

— Oletteko te Aukustin kasvatti, — se sama, josta hän kirjoitti
meille vähää ennen kuolemaansa?

Rovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli
kertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä
eteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin
epäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.

— Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin,
kiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan
ylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä
pienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.

Rovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin
pari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä
siitä.

Evästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki
vihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja
mieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä
käynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti
oli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä.
Koulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun
nähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot
muuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta
opettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut
valituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs
kaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin
joutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä
nyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli — Hilma Heponen, sama
Hilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa
ensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.

Muutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma
koti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.

Iloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään
Kyllikin sisimmässä.

Tie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle
tie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada
puhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti
rovastinnan sanat.

                                                  ⸻

Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta.
Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä
kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.

Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin
eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä
salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat
siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.

Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain
epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut.
Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi
tavannut vanhoja hyviä ystäviä.

Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet,
jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma
kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona
ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli
laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista
pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi
kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! — Kovin mukava,
lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.

Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui
sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan,
jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen
jalkojensa juureen.

Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo,
katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.

Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen
soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta
hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta.
Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain
seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän
sellaisesta pitää!

Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi
tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa,
ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa
ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin
heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän
piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että
lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun
sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä
hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän
kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin
äiti lapsensa.

Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin
äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut
keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen
kokemustensa pistävimmät piikit.

Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin
oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin
katsominen lamautti, — ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui
hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän
tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka
huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja
tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin
hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät
kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen
lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee
kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen
aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.

Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä.
”Eteenpäin”, sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, ”eteenpäin”.
Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen
ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo
vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa
jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet
notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu
rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman
olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen
luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat!
Ja hän osasi. — Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, — ja
rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.

Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.

Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt
ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi
ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se,
ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän
pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä
soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä
sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka
Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan
rupesi itkettämään.

Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi
katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.

Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse,
halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen
tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut.
Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen,
jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja
hymyileväksi.

Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä.
Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön,
valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut
voimia.

Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen.
Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani
edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.

Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma
johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla,
vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä
edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli
tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?

Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen
silmiään kirveli.

Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka
kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin
milläkin tavalla.

Tuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan
päälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen
omaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui
askeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen
varjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä,
laiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan
taakan painamana.

Hän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen.
Sitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut
arka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.

Tehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän
ei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin
edessä.

Vasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen
ääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.

Hän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja
varovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin,
yhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.

Hän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma
koulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja
onnea.