HUIPUILLA

VERIVALA.

Verivalani vannonut oon.
En tahdosta isien, ystävien
kuin Hannibal muinen,
en suitsussa jumalain alttarien.
Minä valani vannoin,
kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,
kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,
vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,
min alla purjehti pilvet.

Verivalani vannonut oon.
En kostoa vierahan, vennon heimon,
mi omaani uhkaa,
en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,
miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,
en polkea peltoja, tallata tarhoja
vainoojan maan.

Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,
heimoni hyljätä, ystävät heittää,
jumalien suitsuvat alttarit jättää,
yksin taistella, kamppailla, nousta,
kuiluja kulkea, tuskia tuntea,
korkeella kangastushuippuja nähdä,
joille aurinko purppurahehkun
kirkkaimman heittää,
joilla humisee raikkaimmat tuulet.

Alla syvimmät, synkimmät kuilut,
yllä hopeakangastus-huiput.

1906.

HUIPUILLA.

Taivas yllä, manner alla,
ympärillä hyiset huiput,
talven kirkkahat kinokset.

Alla uhkuvi elämä,
puhkeavi puihin pihka,
sihisevi mannun mahla,
tuulet ilman tuoksutäydet.

Täällä talvi, viima vinha,
silmä siinnossa lumien,
katse kentillä kiteiden,
sydän surmien ilossa,
mieli häissä Hallatarten.

Kevät keikkuen tulevi,
mielet innosta ilona,
veret valta-valkeana,
tulet Helka-helluntaiset,
rukoukset, riemu soipi,
sydän inehmon herkkä, hellä.

Tääll* ei riemuita, rukoilla,
tääll’ ei loista luojan liekit,
sydän ei säälistä sykähdä,
aatos lemmestä avarru,
tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.
Tunnon jää on ainut lämpö,
mielen halla hyyrrelamppu,
joka säihkyen säkenöi,
kuumottavi keskiyössä.

Veljenkättä kaikki lyövät.
Kirpoavi kahle, muurit
murtuu raudan, roudan luomat.
Vapahina vangit valjut!
Kajasta vi toivo kirkas,
unet, uskot uudet luopi.

Tääll’ ei vankeja, vapaita,
veljeyttä, vertaisuutta,
tääll’ ei uskoja, unia,
tääll’ ei toivoa, totuutta,
ylin yks on käsky kylmä:
korkealla aina kierrä,
niinkuin tähti talvitaivon,
pyhä, puhdas, koskematon,
kiillä, konsa ei kimalla
päivän kirkas kultakehrä,
itse pakkasen purema
muille tuhlaten tulesi
näytä oudot ilmanrannat,
yösen synkät umplukset,
vaivan ylpeän ylängöt.

Keväällä 1906.

SANKARIT SOTII.

Pois katsojajoukot,
pois aseita, kalpoja kantavat joukot,
nyt sankarit sotia käyvät!

Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,
ei paisu julmina käsien jänteet,
vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,
lyö aivoissa siintävät salamat oudot,
yö synkkänä yllä ja alla lepää.

Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa
taivaita, maita ja meriä, joita
tuhannet tuulet pilvihin nostaa,
kuiluihin viskaa.
Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.

Sankarit sotii, sankarit sotii,
tuskat tuimimmat rintoja polttaa,
sydämiä leikkaa.
Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,
kuiluista nousevat tuhannet taasen,
nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,
ml mykkänä lepää.

Sankarit sotii,
etäältä himmeä rusko vain hohtaa
kerran nousevan päivän, mi takaa
vuorien synkkien säteitä heittää
harvoja, valjuja taistojen teille.

1906.

MITÄ VARROTTE?

Mitä varrotte meiltä, te kirjavat joukot?

Me seisomme yössä. Henkemme soihtu
suurena palaa, kun sammuvi tulet
taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa
vuorisen, louhisen, jylhän tienoon.
Mitä varrotte meiltä?

Me emme seuraanne konsana liity,
emme kanssanne valloita maita, mahteja kiunoo.
emme vajoo kuin pisara vajoo
hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.

Me yksin seisomme vartiona yössä.
Mitä varrotte meiltä?

Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,
ei valaise teitänne, matkaanne johda.

Eri matka on teillä ja toinen on määrä.
Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,
etäisin, suurin.

Erotkohon tiemme!

Te pyrkikää pienien tultenne ääreen,
majainne rauhaan tai taistonne teille.
Me synkkiä polkuja taivallamme,
louhia kuljemme, kuiluja käymme.
Me sytytämme soihtumme suureen liekkiin,
mi valaisee tulevaisuuden maata,
jonne ei silmänne, aatteenne kanna.

Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,
mitä varrotte vielä?

1906.