ITSENÄINEN SUOMI

KALEVALAN SANKARIT.

Mahtajamme muinaisaikain,
taitajamme tietoin, taikain!
Teidän oli loitsut, luotteet,
virren valta, laulun tuotteet.
Hallitsitte hengen alat,
taidon tarhat, sielun salat,
jumaltiedon julki toitte,
maailmoiden synnyn soitte
nähdä kansan kuolevaisen.
Jumaljuhlat, elon maisen
autuaaksi lauluin loitte.
Vierititte virttä luovaa,
joka määriin, muotoon muovaa
muodottoman alkuaineen,
elon, lämmön laajan laineen.
Vahvistitte runon vallan,
kamppailitte harmaan hallan
hyistä henkäilyä vastaan.
Osoititte, kuinka lastaan
luonto vaalii, nostaa laihon,
kasvattavi mannun kaihon,
joka heelmää hyvää kantaa,
siemenestä sadon antaa.

Korkeamman vielä laihon
kohotitte, hengen kaihon
kasvatitte kunkin poveen.
Lankesitte laulain loveen,
tajuun Yli-Taaton yhtyi
tajuntanne, kasvoi, ryhtyi
käymään tietä kuun ja päivän
ohi Manan maiden häivän.
Vastaan Pohjan pimeen taikaa
valmistitte valon aikaa.
Valtikaksi valon säteen
ojensitte ihmiskäteen.
Tuvilt’ ilman tulen toitte,
soiton suuren soimaan loitte,
rakensitte vasken, raudan,
haahden heljän, satalaudan.

Seppo suurin Sammon takoi,
Hengen käärmepellon vakoi,
suitsin Tuonen sudet suisti,
Manan mahti virret muisti.
Luottain valon vahvaan väkeen
ryntäs Pohjan paasimäkeen,
josta Päivän pyhän nosti,
Pimentolan kohlut kosti.

1920.

ITSENÄINEN SUOMI.

6.XII.1919.

Löi länsi meidät kerran,
puut pyhät, alttarimme kaatoi,
toi meille oudon herran,
poikamme ikeen alla raatoi.
Silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin,
maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin,
vallassa vieraan vaipui miesten mieli,
sai kaiun karun Kalevalan kieli.

Ei kannel Väinämöisen
vapaana, voimakkaana soinut,
se synkän, sydänöisen
sai soinnun, valtavana voinut
kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme.
Sous purret vieraat merten lahtiamme,
ei tapparamme lyöneet enää tulta,
himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.

Min sentään länsi säästi,
sen itä raastoi, surmaan syöksi,
valloille väen päästi,
mi päivän muutti Manan yöksi.
Se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä,
valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä,
se kulki hävitystä, turmaa kylväin,
sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.

Mut silloin Suomi nousi,
se päältään vieraan ikeen puisti,
sen jälleen kaartui jousi,
se surmaan sortajansa suisti.
Kohotti jälleen Kalevalan kielen,
nostatti maasta miesten menneen mielen,
se ääntä kuuli oman hengen Herran,
taas vapaa, voimakas se oli kerran.

Taas alttarisi tulta
suitsuta, kuule pyhää puutas!
Sun, Suomi, maas on multa,
ei tuki vieras enää suutas.
Virität, suuri, jälleen jousen jänteen,
luot katseen ylvään itään sekä länteen,
ei orjuuta sua aseet eikä aika,
povessas palaa Väinämöisen taika!

LEIRILAULU.

Kenraali K.G.E. Mannerheimille omistettu.

Yö uhkaa, myrsky käy,
maa mahtajaansa, vartiaansa vailla.
Ei merkkitulta näy,
se sammui päivän pakenevan lailla.

Pimenee yhä yö,
vain synkät pilvet peittää maata, merta,
salamat siintäin lyö,
ruskottaa idän ilmanääret verta.

Hetkekskään taipua
voi emme, taakkaan tottui hartiamme.
Ken väistyy, vaipua
iäksi voi ja pettää vartiamme.

Vasamat välkähtää,
nyt lyömme kuoleman ja elon arvan,
ei aatosaikaa jää,
nyt rynnättävä ees on joukon harvan.

Uljaasti eteenpäin,
käy myötä mahtajamme, vartiamme!
Maan rakennamme näin,
kohottaa korkeuteen sen hartiamme.

18.IX.1919.

TOUKOKUUN 16 PÄIVÄ.

Katkenneet kaikki kahleet vihdoin ovat,
jotk’ ennen suuruuttasi, Suomi, esti.
Vaikk’ oli kamppailusi karut, kovat,
ne nurkumatta poikas sentään kesti.
Vaikk’ kenttiäsi veljes veri kasti,
kamppailtiin sentään voitonhetkeen asti,
sodittiin silmäin eessä kuolon uhka,
takana kodin rauniot ja tuhka.

Taisteltiin vapaudesta viime veriin,
maksettiin kaikkein kallein voiton hinta,
katsottiin pelkäämättä peitsen teriin,
avartui alttiudesta joka rinta.
Uhrattiin, mutta uhria jos maamme
taas uutta vaatii, uhri uhratkaamme,
ei riitä yksin pelkkä miekan-retki,
on vapaus vallattava joka hetki.

Uhrinsa vapaus joka hetki vaatii,
se vaatii enemmän kuin sydänverta.
Vapaus uudet hengen lait laatii,
on sille uhrattava joka kerta,
kun kansa askelenkin eespäin astuu.
Meill’ lisänä on Hengen edesvastuu,
sen Hengen, joka heimoamme johtaa,
korvessa tulenpatsaanamme hohtaa.

1920.

VASTAISUUDEN SOIHDUT.

Vain korkeempina ajan aallot käy,
kuin tuhotulva kasvaa valta vihan.
Yö uhkaa, pelastust’ ei missään näy,
nyt hukkuako täytyy kaiken lihan?
Inehmo pedon lailla toistaan raastaa,
salamoin taivaat päänsä päällä haastaa;
jumalten äänet sille puhuu turhaan,
ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.

Viel’ ummessa ei haavat meilläkään,
ei kedot kuki, joita hurme kasti.
Povessa meill’ on jäljet roudan, jään,
silmämme säteile ei valoisasti.
Mieltämme jäytää kirveltävä oka,
ei unhon lumi kentillä, vaan loka,
pimeys seutuamme yhä saartaa,
saalista sielussamme kalma kaartaa.

Muualla vaikk’ ois kuinka tumma yö,
sytytä, Suomi, tulet päivän uuden,
sa ylles kaarra tähtikirkas vyö,
väkevät soihdut valon, vastaisuuden.
El sopu ole merkki miehen heikon,
väkevä rinnallensa nostaa veikon,
mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston,
mi omaa kansaa vastaan alkoi taiston.

On aika auroiks säilät takoa,
kädestä hellitä sa miekan kahva.
Laajoiksi vainiosi vakoa,
rauhassa niinkuin taistoss’ ole vahvat
Luo uusi usko inehmojen kotiin,
parhaamme sortuu surman teille, sotiin.
Hulmutkoon päämme päällä rauhan viiri;
näin kirkastetaan maailmoiden piiri!

Vuoden vaihteessa 1920.

AKSELI GALLEN-KALLELA.

26.IV.1915.

Suomen luonnon suuri satu.
Yksinäisen suksen latu
käyvä korpeen, vaara-maille,
asunnoille autuaille;
poikkee Pimentolan pihaan.
Lietsoo lempeen, loihtii vihaan,
lähtee jälleen, kulkee harhaan,
lieskoin valkein tähtitarhaan
nousee, painuu Tuonen lehtoon,
hiipii halki iki-ehtoon.

Astuu urhot yöstä esiin,
Hopeevirit piirtyy vesiin,
herkkyy miesten mielet mesiin,
kumpuu käen kullat kesiin,
käyvät karhut korven pesiin.
Purret puhuu, linnut laulaa,
yö ja päivä toistaan kaulaa
Pohjan pimeen tanterilla,
kuun ja päivän paistamilla.

Kuljet kankahilta Hämeen.
Tiedät seudut suon ja rämeen.
Tunnet Immet, Impivaarat,
vedet suuret, seitsenhaarat,
linnanherrat, vuorenpeikot,
Kiven korvenkäyjä-veikot.
Kaikki esille toit yöstä.

Maine mahtajalle työstä!

KASIMIR LEINO.

In memoriam 8.III.1919.

Vesiltä väljemmiltä, joilla kulta
auringon kiiltää, myrskyt suuret soi,
purjeesi vapauden laulut toi, —
ei tartu niihin tahrat maan, ei multa,

Säkeesi suitsi sarkasodan tulta,
kalvastas kuulsi uuden aamun koi,
kauneimmat muodot sointus kieleen loi,
taiteeseen hengen taiat saimme sulta.

Mestari olit sävelten ja sanan,
suur oli taituruutes, muotos mahti.
Ulappaan purtes piirsi kultavanan,

säteili selkä, läikkyi, lauloi lahti.
Ei suistu sointus koskaan yöhön Manan,
se aamun-kultain ain on kuulas vahti.

SUOMEN OLYMPIALAISILLE.

Ihmisvoima, jännervoima,
rautatahdon kammitsoima,
miehen-mielen aateloima.

Pystypäin, ei maassa matain.
Karkaisema kilparatain,
pyhittämä vuosisatain.

Kansain pienten kirkas kalpa.
Väkivallan, sorron salpa.
Nouset, kaatuu kaikki halpa!

Sinun vastavoimain voitto,
ihmisyyden kannelsoitto,
ajan uuden aamunkoitto!

Ylläs menneen iltarusko,
Olemukses kangastusko?
Ei, vaan vuorenvankka usko.

Et sa taitu, tarmos taipuu
hetkeks, miehes maahan vaipuu.
Ylhäällä on henkes kaipuu.

Ylös, ulos, laajemmalle!
Haastaa teot Europalle:
vaivu emme vainon alle.

Konsa miesten mielet laukee,
vastavoima vaikee raukee.
Portit Europassa aukee.

17.VII.1912.

KUOLEVA ARMEIJA.

(Norjan tuntureilla 1719.)

On iskut isketyt, jo raukee rauta,
on suoritettu sodan sankartyö.
Ylt’ympärillä saartaa jää ja yö
armeijaa, aukee hyinen hankihauta.

Ain auttoi kalpas ennen, nyt ei auta.
Teit työsi, levon, palkan hetki lyö,
nyt tuntureiden hyyn ja lumen vyö
sun peittää. Sulkeutuu silmälauta.

Kotoista ympärillä kaikki. Koti
on sulle paikka, kussa voimas soti
nälässä, tuiskussa ja kesken jään.

Kuss’ soitti kilpaa kera myrskyn luoti,
hurmeesi kussa kuumimpana vuoti,
siell’ löysit kinoksissa suvisään.

Helsinki, tammik. 1919.