Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    LUOMINEN

    LUOMINEN.

    Alussa maa oli autio ja tyhjä,
    pimeys lepäsi syvyyden päällä,
    määrättä hyrskyen mustimmat laineet
    kiersivät mittaamatonta merta,
    vaahdoten valkeina tuolla ja täällä
    kiehuivat muodotta muodostuvat aineet,
    etsien toisia yhtyäkseen kerta.

    Alussa maa oli autio ja tyhjä.

    Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,
    jylisten pauhasi myrskyjen myrsky,
    hälveni pimeys ja liekkeinä leimuten
    hehkui ja hulmusi tulipuna tähti
    äärettömäin avaruuksien yössä.
    Syvyyden kultana keinuvaa pintaa
    Elämä kulki.

    Aaltojen harjalta harjalle aallon
    myrskysi luovista voimista suurin.
    Halkesi kahtia vellovat vyörteet
    vuorina vierien outoihin ääriin,
    vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,
    sijansa heittäen karkelokentäksi
    luomisen työlle.

    Lieskoina leimusi vahvuuden tähti
    helmiä, kultia kylväen maille,
    raskaina ilmoihin harmajat huurut
    hyisistä, himmeistä notkoista nousi,
    kaaoksen kylmähän rintahan henki
    hehkuvaa tultansa luojista suurin.

    Hälveni häivät, kiehuen iti
    maa, joka jäisenä lepäsi äsken.
    Kuohuen aukeni vihreä helma
    kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,
    siittäen pursuvat, paisuvat mahlat,
    työntäen taivaille uhkaavat huiput.
    Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
    synnytti viimeksi syvimmän synnyn,
    huippuja kulkevan ihmisen suuren.

    Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,
    ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,
    ei loppunut työ.

    Väristen vartoo päivät ja yöt
    levotta luomisen suurinta juhlaa
    maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,
    luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
    Milloinka salama synkehin lyö,
    klrkastavainen ja uudesti-luova,
    milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy
    Mestarin suurimman raivoisa palja,
    milloinka miljoonat kuiluihin syöksyy
    verissä luomisen kiehtova malja?

    Vavisten luojaansa vartoo maa.
    Koska sen salama leimahtaa?

    1906.

    KAIKKEUDEN KUORO.

    1.

    AVARUUKSIEN KUORO.

    (Logoksien laulu.)

    Olemuksemme yö iankaikkinen on,
    ikipakkasien lepo liikkumaton.
    Valo aurinkoparvien harva ja hento,
    elo ainoa jättiläismaailmain lento.

    Ylt’ympäri ainainen äänettömyys,
    suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys.
    Pisaroina vain auringot helmaamme putoo,
    iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.

    Ei alkua meillä, ei loppua lie,
    sylissämme käy elämän iäinen tie,
    säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää,
    tilikirjansa yön ikihelmahan piirtää.

    Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö
    taas toisensa, jatkuvi luomisen työ,
    edest’ estehet murtuvat, särkyvi sulku.
    Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!

    Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois
    kulunut kuin hetki vain kiitävä ois.
    Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu,
    runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.

    2.

    AURINKOJEN KUORO.

    (Keruubien laulu.)

    Yön läpi ennämme
    tyhjyyden teitä.
    Lieskoina lennämme,
    vuosmyriaadit
    ei heikennä meitä.
    Kuin valomerinä
    myrskyten vierimme,
    pois tulikerinä
    kauaksi kierimme,
    pauhaten tuulen ja ukkosen lailla
    liidämme yön ikivarjojen mailla.

    Maalimain säihkyvät, siintävät sarjat
    seuraavat meitä.
    Kultaiset karjat
    koskaan ei heitä
    lieskamme rataa.
    Kuin pisaroina
    helmaamme sataa
    huurujen hehkuvat, polttavat pilvet,
    lyö salamoina
    yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.

    Saatamme sankarin
    suurien töiden
    suorittajaksi.
    Voimamme ankarin
    käy ajan öiden
    kautta vain
    valkeammaksi.
    Annamme auttavain,
    armahtavaisten
    valtojen valvoa.
    Pois yli maisten
    myrskyjen nostamme
    hiljaisten, lempiväin
    valkeain naisten
    siunaavat silmät.
    Murramme, kostamme
    karsaiden, empiväin
    katsehet kylmät.

    Kuin tulivirtoina
    vyörymme yössä,
    ah ikipirtoina
    raiumme työssä
    luomisen suuren.
    Alkunsa juuren
    kaikelle annamme,
    elohon tuomme
    ja hautahan kannamme.

    Meistä on kaikki, me jällehen juomme
    maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi,
    etsimme eksyneet lähteiden luoksi
    iäisen elon.
    Laulamme voittoa kuoleman pelon,
    kutsumme lapsemme lepohon syvään,
    yön läpi tähtlhin päin ylentyvään.

    3.

    KIERTOTÄHTIEN KUORO.

    (Arkkienkeleiden laulu.)

    Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman
    välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa.
    Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa
    valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.

    Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan,
    yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto.
    Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto,
    ain yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.

    Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten
    aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon,
    tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon,
    kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.

    Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun
    ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin,
    nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin
    keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.

    Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon,
    ain yhä uusia taivaita tahdomme kiitää,
    siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää
    jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.

    4.

    KOMEETTA.

    (Monaadin laulu.)

    Yksin yössä, yksin jäässä,
    kylmässä ja itsekkäässä

    kierrossa, miss’ elo turtuu,
    kaikki kaunis katoo, murtuu,

    lennän rataa, jot’ en tunne
    itsekään. En tiedä kunne

    vie mua tahto oudon vallan
    halki hyyn ja ikihallan

    yksin, ilman seuralaista.
    Kuu ei kierrä, päivä paista,

    missä kuljen, kunne kiidän.
    Salamana yössä liidän,

    yöstä tulen, katoon yöhön,
    säkenöivään tähtivyöhön.

    Mutta tieltäin kaikki sammuu,
    kalman kylmät karjat ammuu.

    Katselevat mua kammoin
    kaikki, katselleet jo ammoin

    ovat erakkoa taivaan,
    joka syöksee surmaan, vaivaan

    maisen rodun. Niin ma kuljen
    tietäni, ja jäähän suljen

    olemuksen oudon sadun.
    Kulkija oon laajan ladun,

    aluttoman, loputtoman,
    kylmän, yksinäisen, oman.

    Teen, mit’ eivät toiset tehneet,
    näen, mit’ ei toiset nähneet.

    9.XI.1914.

    IHMISEN LAULU.

    (Eleusilainen kuoro.)

    Laaksosta nousemme,
    veren alkuvaisto
    pyhä, puhdas, ehtymätön eloamme johtaa.
    Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme
    jännitys ohjaa.
    Suuri on taisto,
    kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.
    Astuu alas aatos etsien pohjaa,
    meri alla välkkyy ja päivä päällä hohtaa,
    kuilusta kultaiset, kimaltavat langat
    taivaalle kehrää, mi outona puuntaa.
    Purppurapurtensa, heljät helmihangat,
    poukaman pohjasta aavalle suuntaa.

    Aavoja harhaamme,
    vailla äärtä, rantaa.
    Tahdomme parhaamme
    uhriksi kantaa
    hengelle, jonka hehkuva tuli
    aineemme polttaa ja uudeksi muovaa.
    Etsimme tarhaamme,
    kangastuskaarta
    keskeltä kaukaisen, keinuvan meren,
    autuuden saarta.
    Laulamme luovaa
    laulua veren,
    jonka lieskassa kahleemme suli,
    ääret oudot aukes,
    pilvien pyhä, pitkä jännitys laukes.

    Maailma ääretön allamme aukee,
    syöksyy syvyys pilviin ja päivä yöhön raukee,
    syttyy tähdet korkeat kannelle taivaan,
    riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan.
    Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet,
    kaukana heläjävi hengen laulut uudet.
    Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy,
    maailmoiden Mestari työhönsä ryhtyy.
    Kulkee pyhä väristys ja vaipuu tomuun mielet,
    tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet
    äärettömiin ääriltänsä ahtailta siirtyy,
    iäisestä iäisyyteen tulikirjat piirtyy.
    Alas syöksyy miljoonat, kuohuen aukee
    kaikkeuden syli,
    nousee sillat siintävät syvyyksien yli.

    1910.

    KATOAVAISUUDEN KUORO.

    Mitä elämä on?
    Kevyt Kuuttaren kultarihma,
    mi liittää yhtehen maan ja taivaan,
    välisilta yön sekä auringon.
    Mitä elämä on?
    Päivänpaistehen hopeavihma,
    mi lankee lempeenä ihmisen vaivaan.

    Mitä ihminen on?
    Sävel helkkyvä, kulkeva kylmässä yössä,
    jumal-aate suuressa luomisen työssä.
    Meri valtava, vyöryvä maailman ääriin,
    aineen kytkevä kahleiden määriin.
    Veri voimakas, syöksyvä, häipyvä harhaan,
    lieska, nouseva tähtien tarhaan.
    Mitä ihminen on?
    Säen väikkyvä, väistyvä varjohon.

    Mitä maailma on?
    Kuvasarja suuri ja loppumaton.
    Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu,
    kesä kerkeä, syksyyn mi vaihtuu.
    Merten myrsky, mi yössä ärjyy,
    auer, mi auringon suukosta värjyy.
    Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner,
    kadon-kaunis, kylmä ja kuihtuva manner.

    Mitä elämä on?
    Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro:
    Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro
    elo uhrata, jättää jäljelle parhain,
    min löysi, kulkien kautta harhain.
    Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli,
    sen kantoi korvahan oudoin tuuli,
    sen sieluun kuiskasi äänetön huuli.
    Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli,
    soi yössä helisten kanteleen kieli.
    Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu,
    elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu,
    mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa,
    tyynesti katsoen kaiken katoa
    polkunsa niinkuin aurinko kulkee,
    yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.

    1910.

    TYÖN LAULU.

    Ehtoo tummuu,
    rusko sammuu
    mustaan yöhön.
    Syttyy hiillos,
    leimuu liesi,
    hehkuu rauta.
    Ryhtyy työhön
    töiden miesi,
    kirkas viillos
    ilmaan piirtyy.
    Muodot muuttuu
    sinne siirtyy
    aine, jossa
    toinen aine
    toista puuttuu.
    Musta laine
    suvannossa
    elon liikkuu.

    Iskee tulta
    ilman ukset,
    kirkkaat kulta-
    kangastukset
    yössä aukee.
    Ukkospilvet
    synkät laukee,
    tärisevät
    avaruudet,
    värisevät
    ihanuudet
    salamoivat
    elon yössä.
    Työn ja tarmon
    vasket soivat,
    sävelvyössä
    hymni helää
    ihmisyyden,
    joka armon
    luotaan heittää,
    joka elää,
    vaikka taivaan
    ylevyyden
    jumalviha
    julma peittää.

    Työ on elon
    valtavirsi:
    laulat, lahoo
    kalman hirsi,
    isket, suistuu
    mereen vuoret,
    käsket, nousee
    touot nuoret.
    Päivä saatu
    taivahasta,
    laulun laatu
    toiminnasta.

    1908.

    TYÖ.

    Alussa oli aate, joka työksi
    myöhemmin muuttui, muovas maailman
    mielensä mukaan. Päivän paahtavan
    toisille soi se, toisille taas yöksi

    sen muutti, syvyyksihin heidät syöksi.
    Se aarteet esiin toi, soi armahan
    elämän juoksun, huolen harmahan
    taas toiset sai. Se kietoi otsavyöksi

    jään, hallan helmet, joka miestä käytti
    mieltänsä myöten, ruhjoi sekä nosti.
    Lakinsa oudot lahjomatta täytti.

    Se elämälle antoi määrän, muodon.
    Se vuoroin palkitsi ja vuoroin kosti,
    soi matkan tyynen, taikka venheen vuodon.

    1919.

    HENGEN TEMPPELI.

    (Pekka Ervastille 26.XII.1919 hänen täyttäessään 44 vuotta.)

    Sen herkin hengessämme luo,
    pystyttää sielun pyhin kaipuu,
    ylhäisin usko pohjan suo,
    maan uumeniin mi alas vaipuu.
    Vahvuuteen nousee välkkyvään
    sen kimmeltävä kurkihirsi,
    öin, päivin pyhään hämärään
    kohoaa hengen korkein virsi.

    Ylhäällä säteet auringon
    kutovat liekehtivän katon,
    sen seinät tähtitulta on,
    sen loisto syvä, sammumaton.
    Sen alttarilla kuultava
    ylhäinen ikiliekki palaa,
    kajastus valon taivaista,
    mi alas hengen hehkun valaa.

    Keskellä aineen säteilee
    se niinkuin öinen linnunrata,
    siell’ laulut hengen helisee,
    kuin tiima kiitää vuosisata.
    Nykyinen, mennyt, tuleva
    siell’ liittyy yhteen joka hetki,
    siell’ yht’ on suuri, korkea
    niin kuoleman kuin elon retki.

    Ei aika sitä hajota,
    ei koske siihen kalma, kato,
    ken hengessänsä vajota
    voi siihen, hälle kypsyy sato,
    mi kautta aikakausien
    vain korkeampaa heelmää kantaa,
    mi kautta luomismyrskyjen
    Ikuista etsii elon rantaa.

    Loi henkesi tään temppelin,
    sen tulta pyhää vartioit sa,
    yö missä oli synkehin,
    säkenen sinne aina toit sa
    sen sytyttäen valtavaan
    puhtaaseen, pyhään hengen paloon,
    näin valaisten sa ihmismaan
    taivaiseen nostit ikivaloon.

    Tietäjä hengen temppelin,
    palakoon aina sielus soihtu
    säkenin suurin, siintävin,
    kohotkoon niinkuin luote, loihtu.
    Levitköön yli päivän, yön
    laill’ loistavaisten tähtitarhain,
    teit, suuri tietäjämme, työn,
    mi seisoo kautta maisten harhain!

    SEITSEMÄN UNIKEKOA.

    (Isälleni omistettu 27.VII.1920 hänen täyttäessään 63 vuotta.)

    Taru tietää: aikahan muinaiseen
    pyhän uskon urhoa seitsemän
    sylihin syvän luolan suljettiin.
    Mut luolan aukko kun ummessa, niin
    valo voimakas syttyi pimeyteen,
    nous nurmi nuori, ja välkehtivän
    puron kirkkahan siimeessä puistikon
    näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi
    ihanan ikipuut, sävel lintujen soi,
    valo lempee kuin Luojan auringon
    pimeässä paistoi päivin ja öin.
    Jumalaa urohot siell’ aattein ja töin
    monet vuossadat hartaina palvoivat;
    rukouksissa milloin he valvoivat,
    lepäs toisinaan lehvien alla he taas.
    Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon
    nälän tullessa heille, mut kerran paas
    jylisten ovi-aukolta vieritettiin.

    Sätehet Jumalan iki-auringon
    levis luolahan, pois katos kukkaset, puut,
    puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut.
    Urohot ulos luolasta astuivat niin,
    ylös katseensa nostaen taivaisiin
    he Luojan ihmettä ilmoittivat:

    ”Syvät hengen ihmehet on ihanat.
    Vaikk’ alhaalla vangiks sen sulkea voi,
    iät sentään sen vapausvirret soi,
    vaikk’ yöhön se syöstään ja kahleisiin,
    kohoaa avaruuksiin se siintäviin.
    Purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen,
    sen laulu on voimakas, voitollinen.
    Se vaikka ainehen vankina on,
    yhä yhtyy se tähtien karkelohon,
    pyhät, valkeat puistot maan päällä se luo,
    Elävän Jumalan tulimaljasta juo.
    Olemusta se auringon heijastaa,
    pyhän liiton kaarena seijastaa,
    välisiltana kulkee se taivaan ja maan,
    kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan.
    Sadat vuodet se toivioretkeään käy,
    mut sittenkään ei tomun jälkeä näy
    sädevaatteissa sen. Salass’ suurta se luo,
    ja luomansa Luojan jalkoihin tuo
    tuhatvuosien kätköstä aurinkohon,
    sitehet kun vankilan särjetyt on.”

    PÄÄSIÄISKELLOT.

    Avaruuksissa soi sävel pääsiäiskelloin,
    heläjöi pyhin, valtavin malmirinnoin.
    Purot kahleensa luo, vedet ouruvat velloin
    kohisee kiloss’ auringon kimmelpinnoin,
    yöt, päivät laulaen lakkaamattaan
    kevätlaulua talven tappavan takaa,
    ylemmäs yhä noustessa päivän rattaan,
    elonviestin, mi auliina antejaan jakaa.

    Valon kellot soi, avaruuksihin kiitää
    sävelet maan parmailta kiurujen tavoin.
    Kevähän pyhä henki kentillä liitää,
    ota kuoleman katkesi, hauta on avoin,
    elon Herraa ei sido käärinliina,
    mi hankien laill’ lunastuksemme peitti.
    Ah loppunut on pimeys sekä piina,
    pois valtias orjanvaatteensa heitti!

    Puvun paistavan päällensä jälleen hän pukee,
    kevyen kuin kukkien, yrttien tuoksu,
    kimallus jota kasteen ja auringon tukee,
    jota vyöttävi virtojen välkkyväin juoksu,
    puvun kimmeltävän, keveän kuin huntu,
    mi yllä on karkelevain kevätkeijuin,
    puvun aineettoman kuin on arin tuntu,
    min aavistaen kevätyössä näät leijuin.

    Pyhät kellot soi ylösnousemuksen,
    kohoaa avaruuksihln henki kevään
    ylös kentille korkean kirkastuksen,
    sylihin elon auringon säteilevään.
    Sido ei sitä kahlehet maan eikä aineen,
    povehensa ei kätke se kuoleman kirttä,
    se ilmoissa lailla laulavan laineen
    heläjöi elon voittavan pääsiäisvirttä.

    Pääsiäisenä 1920.

    JOULUKELLOT.

    Soi kellot suuret, ihanat,
    sanomakellot soi,
    synnystä sielun kertovat,
    mi maahan rauhan toi.

    Toi maahan rauhan, rakkauden
    suloisen sanoman,
    muinaisten sukupolvien
    jo ammoin anoman.

    Inehmon suvun mennehen,
    mi kulki helmass’ yön
    tiet’ erheiden, tiet’ taistojen
    sairaana sielu, syön.

    Tuhannet murheen murtamat
    katseensa valoon loi,
    ah yössä suuret, ihanat
    nyt synnyinkellot soi.

    Ne kunkin sydämessä soi
    Rakkauden syntymää,
    vain siellä seimen saada voi
    Jumalan Poika tää.

    Hän asunnokseen kokonaan
    nyt vaatii ihmisen,
    Hän käy ei yöhön, kuolemaan,
    vaan täyttää sydämen

    lämmöllä, ikivoimallaan,
    tien näyttää elämään.
    Hän sydämihin syntyy vaan
    sulattain kuolon jään.

    1919.

    MAASSA RAUHA.

    Soi kauhun sävelin ei enää sota,
    vallitsee maassa rauha, tahto hyvä,
    levenee leipä, tallaamatta jyvä
    saa maata maassa, murrettu on ota

    nyt kuoleman, niin palatsi kuin kota
    halvinkin seistä saa, on tyventyvä
    henkemme myrsky. Suuri, syventyvä
    lähestyy lepo öistä vartiota.

    Kristuksen , ihmeen, kirkastuksen
    poloa hellii raastettua maata.
    Aukaisee tähtisilmä lapsi uksen.

    Nyt aika ristiriitojen on laata,
    on täyttyvä nyt hetki kaipauksen
    — iäiseen rauhaan, Luoja, lapses saata!

    Marrask. 1918.

    SIELUN PUISTOT.

    Salass’ sielumme on ikikukkivat puistot.
    Elämäin edellisten ne kätkevi muistot,
    ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat
    kuten hetteiden helmahan heijastuvat,
    ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta
    kuvastaa nykyaikaa ja kaukaisinta
    tulevaa sekä mennyttä valhetta elon,
    kuten heijastaa hete tähtien helon.

    Salass’ sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain
    olennoituu elomme puhtain ja parhain
    pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan,
    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan.
    Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää,
    näkymättömät voimat sen heti siirtää
    salass’ sielumme tarhoihin vihannoiviin,
    siell’ yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin
    se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu
    kuten virran kalvossa päilyvä puu.

    Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras,
    siell’ aukeaa joka aatos harras
    kuin kukkanen umpustaan, joka aukee
    elon armauteen, sylinantihin raukee
    ikirakkauden, joka auringon lailla
    sädehtii sen kentillä autuailla.
    Sen aurinko rakkaus on: joka työmme,
    min rakkaudessa vain teemme, se yömme
    valonantajaks ainaiseksi muuttuu,
    ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.

    Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi,
    kuin valkea joutsen sen virtoja sousi;
    joka myötätunnon ja säälin sana
    teoks puhjeten ain yhä loistavampana
    kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun
    ylenee hävittäin yön hyytävän haamun;
    joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti,
    sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.

    Salass’ sielumme on pyhät paistavat tarhat,
    todemmat kuin on elon häipyvät harhat,
    siell’ aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan,
    vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan:
    vihan tunne vilpillinen kuten kyynä
    kähisee, sydänjuuria jäytää syynä,
    min rakkauden teko yksin voi poistaa,
    joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.

    28.IX.1920.

    HEKLA.

    El kesän nuori nurmi peitä pintaani,
    luo lämpöään ei tunteet herkät rintaani.

    Korista kukkakentät eivät juurtain,
    jäät vyöryvät vain paasiani uurtain.

    Ei tulvi tuoksut, käy ei tuuli lauha,
    ei lepää liepeilläni kevään rauha.

    Ikuiset hanget harteitani peittää,
    rautaiset rakeet pilvet päällein heittää.

    On olemuksein synkkä alku-yö,
    kuiluissain ainainen käy luova työ.

    Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,
    siell’ leimuaa vain tulivirtain vuo.

    Jään halki sinkoon sinisalamoita,
    ei niiden voimaa aurinkokaan voita.

    Pimeimpään yöhön sytytän ma soihtuni,
    kuin halki kuoleman ma laulan lolhtuni.

    Mun voimallain ei äärtä eikä rajaa,
    maan syämen lieskat kuumentaa sen pajaa.

    Maan uumenet se ristiin rastiin vakoo.
    Sen syvyyksissä jumalvoimat takoo.

    Sen tulta ihminen ei koskaan ryöstä,
    kuin valkeus luomisen se puhkee yöstä.

    1919.

    POJALLENI.

    Ypö-yksin kulje tiesi:
    Paikkaa karta, jonne liesi
    lämmin viittoo. Ole miesi!

    Kova, kylmä niinkuin rauta.
    Itse itseäsi auta —
    eessäs elo taikka hauta.

    Itse vastaa elon-vaalis.
    Korkealla olkoon maalis;
    tunto tyyni työsi saalis.

    Hehku, mutta lieskat salaa.
    Virvatuli pian palaa
    loppuun. Ikuisempaa halaa!

    Elon kaikki katso muodot.
    Selvää vettä souda, luodot
    kierrä. Säästät venheen vuodot.

    Älä säiky tuskaa, vaivaa,
    ylpeänä tiesi raivaa.
    Taivaan tähdet ohjaa laivaa.

    Ikitähdet yllä, alla,
    ympärillä hyinen halla
    yöss’ on yksin kulkevalla.

    Lapset yhden rodun liemme.
    Vaikka joskus erois tiemme,
    eloon saman tulen viemme.

    3.VI.1914.

    AURINGOLLE.

    Aurinko, ah iankaikkinen lietemme,
    tiedotta, tietemme,
    valveilla, nukkuissa, tehdessä työtä,
    päivää ja yötä
    kierrämme hehkuvan helmasi tulta.
    Ah, elonantimet yksin on sulta!
    Aavikon hiekka ja muokattu multa,
    musta ja muhkee,
    heelmien runsauteen joka puhkee.
    Mieroa kiertävän kallehin kulta,
    valtiaan välkkyvä purppuravaate,
    rintamme kaipuu ja aivomme aate,
    elämän soihtu ja kuoleman ota,
    rakkauden ikirauha ja sota,
    valta, mi maast’ idun pienimmän nostaa,
    voima, mi murtaa ja ruhjoo ja kostaa.

    Aurinko, ah elonliekkimme ainoa!
    Kestimme kylmää ja nälkää ja vainoa
    vaipuen huoleemme,
    silmäsi siunaavat käännä taas puoleemme.
    Päivämme siunaa, mi säihkyen herää,
    laihomme kultaisen tehdä suo terää.
    Käännä pois kato,
    suo hyvä, suotuisa sää sekä sato.
    Rakkauden syvä soinnuta kieli,
    anna lämmin ja laupias mieli,
    käännä katseemme koittavaan ruskoon,
    voittavaan uskoon
    kasvata uuteen, jonka vain tapaa
    mies, mi on suuri ja voimakas, vapaa.

    Ruotsinpyhtää, 4..X1919.

    JUHANNUS.

    Nyt tulvii tuoksut, kesä kukkein on,
    elämään joka solu, hermo herää,
    kiireesti kimalaiset mettä kerää
    aittaansa paahtehessa auringon.

    Nyt koittanut on hetki inehmon,
    hän touot teki, kylvi, kävi erää.
    Nyt luojan päivä paistaa täyttä terää,
    — löi hetki lyhyt levon, nautinnon.

    Kauniille kaikelle nyt aistit avaa,
    ei hehku kauan päivä päällä pääsi,
    samassa saapuu syys, kun suvi havaa.

    Hän palkan saa, ken työtä tekee, raataa,
    ikuinen viisaus näin kerran sääsi,
    — ken kylvänyt on, hän myös korren kaataa.

    1910.

    KUOLEMAA KOHTI.

    Kohti outoa tähteä kummaa
    tietä tummaa
    uupunut saatto
    kumara kulkee.
    Yö pyhä sulkee
    piiriinsä himmenevät elon muistot.
    Koittanut on iankaikkinen aatto.
    Aukeavat vitivalkeat puistot.

    Henkäys hiljainen oudoista maista,
    autuaista.
    Välke valtava tähtien vyössä,
    ah, vapauttava valkeus yössä.
    Vaipuu väsynyt, polttava pää,
    tähdet taivahan kimmeltää.

    18.II.1915.

    KUOLEMA.

    (Unikuva.)

    Hämärä virta, vierivä verkalleen,
    hohde himmeä kalvossa kuulaan veen,
    saapuva mailta, joiden et ääriä tunne,
    vyöryvä eespäin, kenkään tiedä ei kunne.

    Takana tummat, louhiset jyrkänteet,
    kalliot karut, kuiluiksi haljenneet,
    raunioita niin kauas kuin silmä kantaa.
    Kyynelraidat peittävät mykkää rantaa.

    Outoa rauhaa uniset aallot soi,
    nouse ei koskaan päivän hehkuva koi.
    Pisara joskus puiden oksilta putoo,
    kuudan kylmä hopeaharsoja kutoo.

    Kaikkialla äänetön autius,
    elon ja kuolon kaamea arvoitus.
    Mistä ja minne? Kenkään ei vastata saata,
    aika on täällä kysymästä jo laata.

    Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan,
    totta ei mikään, kangastelua vaan.
    Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee,
    varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.

                                                       ⁂

    Virran pintaa venhe kiitää
    höyhenkevyt, valkee,
    laineilla kuin utu liitää.
    Aallot eivät halkee
    eessä keulan, haihtuvainen
    jälkehen jää vana,
    missä haaksi hopeainen
    kulkee korkeana.

    Purtta vanhus valkee ohjaa,
    vaitelias, vakaa.
    Katse, jonka nää et pohjaa,
    kuultaa kulmain takaa.
    Ohimoilla outo siinto,
    rauha ikuisuuden.
    Kaukaisuuksiin silmänkiinto,
    koittoon aamun uuden.

    Keulapuolla nuori nainen
    nojaa helmilaitaan.
    Katsoo kultakiharainen
    virran väylään kaitaan.
    Kimmeltävät tähtitarhat
    yllä, alla hohtaa.
    Säkenöiden todet, harhat
    toisensa nyt kohtaa.

    Elonko vai kuolon laiva
    kulkee virran veessä?
    Päättynytkö pitkä vaiva,
    onni outo eessä?
    Kysyt, etsit vastausta,
    eespäin pursi soluu.
    Kohti kuolon kirkastusta
    joutsen valkee joluu.

                                                       ⁂

    Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha
    yö ympärillä yhä kirkastuu.
    Hiljainen, tähtiheloittava rauha
    säteillen kaikkialle laskeuu.
    Ei kuulu heikointakaan henkäystä,
    yön hetki on nyt salaperäisin.
    Taivaiden ääretöntä kimmellystä
    heijastaa virta valoin välkkyvin.

    Lähestyy nuorta naista hopeehapsi,
    kirjaillun antaa hälle värttinän,
    luo katseen neitoon, lausuu: ”Kehrää, lapsi,
    kultainen loppuu lanka elämän.
    Haaveista heljimmistä puno rihma,
    kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo.
    Tähdistä tielles hersyy hopeevihma,
    lankaasi liitä helmilangat nuo!”

    Levittää silkkiteltan sitten yli
    kehräävän naisen, palaa paikoilleen.
    Verkalleen valkenee yön tumma syli,
    raukeevat tähdet outoon kirkkauteen.
    On seutu muuttunut, vai liekö sama,
    kuin elokin ja kuolo samaa on.
    Vain toinen raskas, toinen kirkastama
    oudoimman, siintävimmän auringon.

                                                       ⁂

    Lepää virta aamun autereessa,
    kentät aavat kasteen kimalteessa.

    Kaikkialla kylmän kuulas tuntu,
    mailla hallan hopeainen huntu.

    Hyinen hohto pilven hattaroissa,
    päivän kehrä, kuu ja tähdet poissa.

    Jäiset juovat ilman ääriin piirtyy,
    virran kalvoon niiden siinto siirtyy.

    Äänetönnä venhe vettä viiltää,
    kuurahelmin aavelaiva kiiltää.

    Nousee vanhus niinkuin patsas pilven,
    ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven,

    jonka viskaa virtaan purren eteen.
    Painuu kirjopinta kylmään veteen,

    välkkyy, vaipuu, heittää hopeansa
    hohdon virtaan. Laineet loistossansa

    valkein lieskoin lyövät keulaa vasten.
    Pursi aaltoja ui autuasten.

                                                       ⁂

    Kuin kätten outoin kosketuksesta
    kahdeksi silkkiteltta silloin halkee.
    Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee
    yön kastehelmet vielä kutreilla.
    Kädestä kirpoo elon kehräpuu,
    kultaiset langat katkee, kirkastuu
    ylt’ympärillä aamun aallot yhä.

    Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä
    kehrääjän mielen, huumattuna astuu
    hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu
    hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli.
    Verkalleen aukee syvyyksien syli,
    ylitse partaan neito sinne soluu.
    Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.

    Kuin vellomana kulta-aaltojen
    kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen
    veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen
    kilvellä lepää, silkkisuortuvainen
    pää nojaa käteen, katse autuaana
    taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana
    laineilla outo laulu ikuisuuden,
    min soinnut helkkyy, halki avaruuden.
    Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven,
    pois kantavat sen niinkuin hopeepilven
    korkeelle, yhä korkeemmalle aina.

    Sävelten aallot vyöryy voitokkaina,
    kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi,
    kehiksi auringot käy loistaviksi,
    valojen valtameriin kaikki raukee.
    Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.

    4.I.1913.

    HELKATUL1.

    Ikiliekki ihmisen henki on,
    se on syttynyt säteistä auringon,
    ja päivän puoleen se halaa.
    Vaikk’ kuiluiss’ se kulkee, ja helmassa yön,
    tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,
    ja tähtiin se takaisin palaa.

    Koti henkemme aurinko ainainen on,
    vain hetkeksi vaivumme varjohon,
    ja kahleihin maan sekä aineen.
    Lyhyt täällä on toivioretkemme vain,
    tääll’ liekkiä henkemme kirkastain
    me kestämme kahleiden paineen.

    Rajat ainehen meitä vaikk’ kammitsoi,
    ne hetkekskään meitä ei kytkeä voi,
    tulen lailla on sielumme vapaa.
    Maan uumeniin vaikka se vangitaan,
    pian kahleet se pirstoo ja pinnalta maan
    kohoten pihat pilvien tapaa.

    Pyhä liekki henkemme iäinen on,
    se Poika ainut on auringon,
    vaikk’ kahleissa maisten harhain.
    Mut harhain kun tuskat sen kirkastan,
    kotihin ylös jälleen se kohoaa
    yli tähtien siintäväin tarhain.

    Toukok. 1920.