XX.

Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut
hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä
keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli
tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.

Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.

— Uuras, — sanoi hän, — minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet
jo pitkän aikaa — —

— Sehän on minun oma asiani.

— Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun
huolistasi.

— Ei niitä huolia voida jakaa.

— Mitä huolia sinä tarkoitat?

— Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi
koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.

Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen
rintaansa.

— Mitä sinä sanot?

— Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi,
joita lohduttelet ja ymmärtelet.

— Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.

— No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä
elämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin
ja asettua tykkänään maalle.

Leena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.

— Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä
sinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?

— Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, — vastasi Leena
tekeytyen aivan levolliseksi.

— Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan
varsin suuri, — sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. —
Minä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi
pitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että
kaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.

— Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?

— Avioeroa.

— Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?

— Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä
uuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.

— Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi.
Tämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.

— Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia
tarvitsen täyden vapauden.

— Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes
olet aivan selvillä asiastasi, — sanoi Leena ja läheni miestään
huolestuneesti hymyillen. — Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin,
voin minä kestää siinä kuin sinäkin.

— Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa.
Tässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan
yksin ja vaatia vapaat kädet! — sanoi mies niin varmasti, että Leena
kalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.

— Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?

— Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani,
kaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan?
Nyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole
sama!

— Pitääkö aloittaa uudestaan?

— Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!

— Minne sinä muuttaisit?

— Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.

Leena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut
suuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä
kuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan
kuluttua.

Hän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten
itsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.

Eliisa tuli häntä vastaan kysyen:

— Onko täti sairas?

— Olenko minä? — vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin
peläten olla yksin.

Komea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä
tarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka
läpi ei ollut pääsyä.

Vuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut
äidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli
hänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä
uraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista
tuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin,
että Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta
Leena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja
työntääkseen Uuraan etualalle.

Hän oli monet kerrat ajatellut: — Miten voisinkaan elää ilman
Uurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana
kaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.

Ja nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan
tarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään
uskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen,
mitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä;
mitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän
keksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja
niin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.