I.

Se oli tapahtunut samana vuonna, jona Juho oli täyttänyt kymmenen vuotta
.

Kato oli kohdannut maata ja puute oli kurkistanut monen matalan
kurkihirren alle.

Oli kurkistanut siihenkin Humalisten kylän savupirttiin, joka oli
Juhon koti.

Se oli pieni pirtti, ja varsin vaatimaton oli myös koko se ”tila
n:o 1”, josta vähintään viisi polvea saman suvun Tahvanoita, Martteja
ja Juhoja jo ennen Juhon isää, joka myös oli Juho, turpeenpuskijoina
oli niukan elatuksensa saanut. Mutta toimeen siinä kuitenkin oli tultu.
Ja olisi kai tultu jotenkuten sinäkin vuonna, elleivät kevätsäät
olisi jääneet niin myöhäisiksi ja syyskylmät alkaneet niin aikaiseen,
että viljat olivat menneet pelloilta sen tien.

Oli täytynyt keväällä tehdä velkaa. Eikä syksyllä ollutkaan tullut
maksuvälineitä, vaan päinvastoin vain uuden velan tarvetta. Mutta
mistä sitä uutta velkaa oli ottanut, kun ei ollut antajaa! Ja niin
oli tullut nimismies. Eihän se sitä ainoaa lehmää mielellään ollut
vietäväksi kirjoittanut, vaikea sen oli ollut, mutta mitä oli tehnyt
virkamies! Ja sitten oli Mielikki talutettu tarhasta tielle.

Oli sen ymmärtänyt kirvelevin sydämin vanhempi Juho, vieläpä
silmät kyynelissä Maria Matintytärkin, hänen aviovaimonsa, mutta
nuorempi Juho ei ollut jaksanut sitä käsittää, vaan oli piipahtanut
saunannurkan taakse piiloon ja sieltä ihmetellyt, että eiköhän isä
sieppaakin havukirvestä läävän seinästä... Mutta ei ollut siepannut.
Alallaan oli pysynyt. Ei edes nyrkkiä ollut heristänyt, vaan
nöyrästi päänsä alas painanut ja vielä veräjänkin Mielikille ja sen
taluttajalle aukaissut. Ja se oli nuoremmasta Juhosta ollut kaikkein
kauheinta, niin kauheaa, ettei ollut hirvennyt mennä tupaan vielä
pitkään aikaan senkään jälkeen, kun vieraat jo olivat häipyneet
tienmutkasta näkymättömiin.

                                                  ⸻

Vuosiahan siitä jo oli kulunut... neljä, viisi, koskapa nuorempi
Juho oli rippikouluiässä... ja uusi Mielikki oli ajat sitten saatu
hankituksi. Mutta vaikka poika uuden Mielikin tunsi paljon paremmin
kuin vanhan, kun vasta uuden aikana oli vuorollaan kylän karjaa
paimentamaan joutunut, niin ei hän kuitenkaan koskaan sitä vietyä
jaksanut unohtaa. Niin oli käynyt sydämelle se silloinen isän
alakuloisuus ja äidin suru.

Ja kuitenkin olivat olleet ihania paimenessa olot, kun oli saanut
metsiä samota ja mättäillä maaten katsella pilvien kulkua korkealla
taivaalla. Että se olikin niin korkealla! Ja pilvien kulku niin
komeaa. Ihan oli kuin parisniekkain meno maantiellä, kun kuljetettiin
Pietariin teuraskarjaa ja hevosparvia taikka vasikka- ja voikuormia.

Merkillinen maantie! Kylän läpi se kulki ja itseensä Pietariin
se päättyi — ellei pitemmällekin mutkitellut, sillä olihan sitä
maailmaa vielä Pietarin toisellakin puolella. Mutta mistä asti
mahtoikaan se tulla? Kai jostakin Laatokan yläpuolelta, koska
monen pitäjän kautta sanottiin kulkevan. Ja kyllä oli sillä tiellä
silloinkin vilskettä ja vinhaa vauhtia, kun tulla tupsahtivat
Pietarista palaavat kaupankävijät hienoisessa hiprakassa ja ajaa
karauttivat sellaista kyytiä, että piti ymmärrettämän, ettei oltu
köyhiä eikä kipeitä.

Maantie nykyisin kiehtoikin nuoren Juhon ajatuksia vielä väkevämmin
kuin metsän mättäät ja vesivarsien pajupensaat, joista hän kyllä
osasi pillit vuolla, mutta ei ollut oppinut niillä kunnollista
säveltä soittamaan.

Maantien varrella Juho jaksoi viihtyä pitkät rupeamat silloinkin, kun
ei liinakkoharjoja näkynyt eikä niiden ajajia kuulunut. Hän istui
muutamalla ojanvarren kivellä, jonka tiesi tien mutkan piilottavan
kylän katseilta, ja vuoroin luki mukanaan tuomaa kirjaa, vuoroin taas
tuijotti poimuttelevia pyöränvakoja ja antoi ajatustensa lähteä niitä
pitkin kulkemaan.

Oli pitäjän nuori apulaispappi hankkinut kirjoja kuntalaisten
lainattaviksi, ja niitä Juho luki minkä ehti. Ei hän kylläkään
ylettömästi ehtinyt, kun ominpäin opittu luku oli hidasta ja vähän
kangertelevaa, mutta aina sentään sen verran, että kahden viikon perästä
pistäytyi kirkolla kirjansa vaihtamassa.

Ihmeellisesti nuo kirjat osasivat muuttaa sekä maailman että ihmisen
itsensä. Aivan kuin olisivat aukaisseet ennen vain raollaan olleet
silmät sepo selälleen. Ja katso: maailma suureni suurenemistaan —
ihan huimasi päätä ja peloitti järkeä, niin suureksi se väljeni.
Ihminen taas siinä menossa sekä kasvoi että kutistui. Sillä kuta
kauemmaksi hänen ajatuksensa kurottautuivat ja pääsivät, sitä
lyhyemmiksi hän havaitsi askelensa ja sitä vähäisemmän matkan päähän
kantoi hänen katseensa.

Ja sehän siinä olikin ihmeellisintä. Toiselta puolen seestyi ja
valkeni, toiselta sumeni ja hämärtyi. Mutta nuorella Juholla säilyi
kuitenkin sellainen usko, että kyllä kaikki kirkastui, kunhan vain
sai tarpeeksi opituksi.

Sen vuoksi hän ei hellittänyt, vaan istui keväiset ja kesäiset
illat kivellään ja talviset puhteet pankolla päreen alla. Mutta kun
aivot alkoivat väsyä ja kirjaimet hyppiä silmissä, pisti hän kirjan
vyön alle tai ikkunalaudalle ja antoi ajatustensa lähteä omille
matkoilleen kärrynraiteita pitkin taikka lakea kohti verkalleen
kiemurtelevan savun mukana.

Liukkaastihan ne lähtivätkin, kun kerran olivat oppineet tien
löytämään.

Eräs kesäinen asia oli niille tienviittana.

Ei ollut Juhon pienestä kotipirtistä pitkää matkaa lähimpään hoviin,
jonka isäntäväki sai sukulaisvieraikseen kauppiasperheen kaupungista.
Kauppiaalla oli kaksi poikaa, mutta hovissa ei lapsia lainkaan. Ja
kun pojat kaipasivat seuraa ja samalla silmälläpitoa, niin pääsi
Juho, joka oli heitä vanhempi ja varttuneempi, siihen virkaan ja sitä
tietä näkemään vauraitten ihmisten leveää elämää.

Eihän sitä tointa kestänyt viikkoa tai korkeintaan kahta pitemmältä,
mutta ei enempää tarvittukaan virittämään Juhon ajatuksia ja
mielikuvia.

Miksei voisi hänestäkin tulla kauppiasta, joka osti ja möi ja kulki
Pietarin ja sen saman kaupungin väliä, jossa hovin kesävieraat
asuivat? Kauppias oli kyllä venäläinen syntyperältään, kuten kuuluvat
olevan muutkin kauppiaat siellä kaupungissa ja muuallakin näillä
main, mutta olipa hänkin antanut poikansa suomalaistua, jota kai ei
toki olisi sallinut, ellei suomalaisillakin olisi eteenpäinpääsemisen
mahdollisuuksia.

Ja aina kun Juho tätä asiaa ajatteli, tuli hänen mieleensä se päivä,
jona nimismies oli tullut kirjoittamaan heidän lehmänsä vieraille
talutettavaksi, ja sitä päivää seuranneet katovuoden kovat ajat.

Eiväthän ne varhaiset syyshallat tosin olleet aivan kaikkia viljoja
vieneet tämän kotipitäjän vesijättömailta, mutta muualta olivat sitä
tarkemmin vieneet. Ja kun puute oli yleinen ja hätä suuri, niin
ylettyi, köyhyys kaikkialle. Kun Juho vertasi hovin ateriapöytää
kotipirtin särpimettömään leipään, niin nousi katkeruus mieleen.
Taikka: eihän se varsinaista katkeruutta ollut, oikeamminkin vain
sellainen tarmontunteen höystämä sisukkuus, joka pani päättämään,
että paremmille markkinoille oli lähdettävä ja toisenlaiseen elämään
pyrittävä.

II.

Taas oli talvi ollut pitkä ja luminen.

Kerrottiin, että toisin paikoin sydänmailla vielä kesäkuussa ajettiin
reellä järvien jäitä pitkin. Ja kylmää talvea seurasi kolea ja
sateinen kesä. Kylvö ja perunain ja nauriiden istutus myöhästyivät
monia viikkoja. Eikä kaikilla ollut edes mitä kylvää, kun useat
perättäiset huonot vuodet olivat kuluttaneet loppuun jyväsäästöt,
puhumattakaan rahoista, jos keltä niitä joskus lienee säästöön
liiennyt.

Veti vakavaksi tulossa oleva ankea aika vanhemman Juhon, joka tiesi,
ettei ollut hänenlaisellaan muuta keinoa kuin kiristää nälkävyötä.
Mutta melkeinpä vielä vakavammaksi se veti nuoren Juhon, joka
parhaillaan uneksi elämänsä parempaan päin kääntymisen kimmeltäviä
unia ja nyt heräsi pelkäämään, että kurjuus kuristi nekin.

Eräänä iltana, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun nuorukainen oli
päässyt rippikoulusta pyhälle ehtoolliselle, pysäytti isä maantien
mutkaan kirja kädessä aikovan poikansa pihalla ja sanoi, että olisi
vähän asiantapaista.

Isä mittasi katseellaan poikaansa kiireestä kantapäähän, ja
poika yllättyi tästä tarkastuksesta, jonka takana arvasi olevan
jokapäiväisyydestä poikkeavan tarkoituksen, niin että astua
roiskautti vesilätäkköön.

— Katsohan, aloitteli isä, kuten aina, kun hänellä oli jotakin
vakavaa sanottavana, ja piti sitten pitkän tau’on, ennen kuin taas
jatkoi. Asia on nyt sellainen, että minä tapasin viime sunnuntaina
kirkolla räätälin, ja hänen kanssaan tuli puheeksi, että sinä
voisit päästä hänelle oppiin, kun ei sinulla tunnu olevan vetoa
turpeeseenkaan...

Poika lensi tulipunaiseksi. Käsityöläisen ammattia hän ei koskaan
ollut ajatellut. Hänellä oli sellainen aavistus, ettei sillä pääsisi
pitkälle... ei ainakaan sillä opilla, minkä näillä kotikulmilla voi
saada...

— Tässä kun tuntuu taas olevan tulossa ahdas aika, niin merkitsee
yhdenkin suun vähennys ruoan lisää toisille... Ja siellä räätälissä
ei kyllä syötävä ensi hätään lopu, niin että leivän puoli elämää
sinulla ainakin olisi turvattu.

Se oli selvää ja asiallista puhetta, ja nuoremman Juhon terve järki
sanoi heti, että vanhemman neuvoa oli noudatettava. Kukapa sitä
paitsi tiesi, minkälaisia mahdollisuuksia maailmalle pääsyyn siitä
saattoi aueta. Ja jos ei auennut, niin eihän se oppiin meno sentään
elinajaksi ompelupöytään kahlehtinut.

Salamoina risteilivät nuo ajatukset nuorukaisen aivoissa, ja niin
nopeasti hän vastasi isälle suostuvansa sanomalla: ”mikäpä siinä”,
että tämä puolittain ihmetellen kysäsi:

— Oletpa tainnut itsekin tällaista elämänuraa ajatella?

Mutta siihen poika ei virkahtanut muuta kuin, että ”eihän tässä vielä
ole tullut uria ajatelluksi.”

Ja seuraavana maanantaiaamuna hän jo oli paikan päällä havaitakseen
heti huomenelta, että oppipojan tehtäviin kuului enemmän muita
askareita kuin ammattitoimia.

Mutta ei Juho napissut eikä näyttänyt tyytymätöntä naamaa, vaikka
työpäivät venähtivätkin pitkiksi ja vuode työhuoneen pöydällä oli
kova, kovempi kuin kotipirtin uuninkuve, jonka äiti oli osannut
pehmustaa.

Niin lähtivät viikot vierimään. Joka päivä Juhon ensin piti
tehdä rengintyöt ja sitten vasta hän pääsi kiipeämään pöydälle,
sovittelemaan jalat alleen ja ”syyringin” sormeensa alkaakseen
pistellä neulalla tukevaa sarkaa.

Tämä tapahtui sen suuren nälkävuoden kesänä, jona ”alakuloisuus
vallitsi kaikkien mielissä ja ainoastaan hätää ja puutetta kuului
kaikista maanpaikoista, kun harvat rukiinlaihot ja ensi alullaan
olevat kevättou’ot eivät suvainneet suuresti sijaa toiveille”.

                                                  ⸻

Mutta tapahtui sinä kesänä vielä muutakin.

Nimittäin Juholle.

Hän oli jo rippikoulua käydessään pannut merkille, että kirkonkylässä
neidot olivat sirkeämpisilmäisiä ja soreampimuotoisia kuin kotikulman
tuttavat tyttölapset.

Ja kun hän nyt lauantai-iltoina pääsi pistäytymään karkelopaikkoihin,
havaitsi hän naisellisen soreuden virittävän suoniinsa tykinnän ja
vereensä palon. Eikä hän aluksi uskaltautunut lähelle mitenkä olisi
voinutkaan mennä, kun ei tanssia osannut! — syrjästä vain katseli
kademielin, kun toiset pyörittivät, ja ajatteli itsekseen, että
mahtoipa olla hauskaa kietaista käsivarsi vyötäröisille ja siitä
viedä tyttö lattialle... ja olla niin lähellä, että tytön hengitys
poltti poskia ja pyöristyvä povikin joskus vahingossa painautui
rintaa vasten...

Eihän Juho enää ollut lapsi — kävi jo seitsemättätoista ja oli
ruumiiltaan kehittyneempi kuin useimmat ikäisensä ja sitä paitsi
sielultaankin aikamiehistynyt, kun oli tullut noita kirjoja luetuksi
ja toisinaan niiden johdosta vähän ajatelluksikin.

Niin hän päättikin mielessään, että tanssin taito on opittava
hänenkin, jos mieli puolensa pitää ja päästä tyttöjen laumasta
valintansa tekemään ja saada jonakin hämyisenä kesäiltana aitan
ovi aukenemaan. Sillä siitä asti, kun Juho muutamana heinäkuisena
päivänä oli nähnyt Siirlahden tytöt uimassa Neitsytkallion kupeella,
oli aittaan pääsy alkanut kangastaa hänen mielessään korkeimpana
maallisena autuutena.

Että hän olikin sattunut osumaan sinne virran varrelle juuri siihen
aikaan! Oli ollut kirkas sunnuntai, ja kun ei monta poutaista
pyhää sinä suvena ollut nähty, niin oli kai tullut ulkonaolon
tilaisuudet tarkoin vaarinotetuksi. Ensin Juho oli kulkenut kirkolle
ja pysähtynyt kirkkotien varrella olevien ”piiskuupetäjien” luo
— ihan niissä näkyivät tielle asti renkaat, joihin raippoihin
tuomitut pahantekijät kiinnitettiin! — mutta kun päivä oli paistaa
helottanut niin suvisesti, oli tehnyt mieli pitemmälle, ja niin
oli tullut talsituksi sille kohdalle, jolle jättiläisneitsyt tarun
tietämän mukaan oli sen paatensa pudottanut, jota oli sylissään
kantanut, kun Vuoksen ylitse oli kulkenut. Mutta ennen kuin Juho oli
rantaan ehtinyt, oli hän kuullut sieltä tyttöjen iloista huuteloa ja
polskutusta ja pysähtynyt mahtavien riippakoivujen alle aprikoimaan,
uskaltaisiko hiipiä silmänkantaman päähän tai kenties suorastaan
töyräälle asti. Mutta eipä Juho sentään ollut pitkiä aikoja
epäröinyt, vaan oli nopeasti rientänyt eteenpäin ja kumarassa kulkien
tullut töyräälle, josta sitten varovasti ryömien oli laskeutunut
suojaavaan pajukkoon, missä oli varoitellen vääntänyt pari oksaa ja
taivuttanut ne tieltään... ja katso, siitä oli ilmestynyt silmien
eteen koko neitseellinen kukinta yhtä heleänä ja rusohohteisena kuin
päivänkoiton ensimmäinen säteily.

Ihan näky oli Juhon henkeä salvannut, tulikuumiksi olivat kivahtaneet
posket ja ohimot olivat alkaneet jyskyttää. Olihan hän nähnyt naisia
vaatteitta ennenkin... kotisaunassa ja myös muualla... mutta ei ollut
aikaisemmin osannut katsoa samalla tavalla kuin nyt eikä huomata
hipiää hohtavaksi, ei jäseniä pehmeästi pyöristyviksi eikä koko
olemusta salaperäisesti kiehtovaksi...

Ja siihen asti Juho oli pajukossa piileskellyt, että tytöt olivat
pukeneet ylleen ja lähteneet kotimatkalle — vasta sitten, kun he
olivat kääntyneet polulta tielle, hän oli varovasti ympärilleen
pälyten tullut esiin, sillä poskia oli vieläkin polttanut, ja
jollakin tavalla hän oli vaistonnut olevansa synnin teillä, vaikkakin
järki sanoi, etteihän siinä ollut tullut mitään pahaa tehdyksi...
jollei juuri hyvääkään.

Siitä ne kuumat ajatukset ja unet joka tapauksessa olivat alkaneet,
ja jo ennen heinänteon aikaa Juho sopi Siirlahden majatalon rengin
Simon kanssa, joka oli tanssijoista parhaita, että opettaisi taidon
hänellekin.

Ja oppihan Juho tanssit. Simo antoi ohjeet ja neuvoi tahdit, ja Juho
katseli muutamina iltoina silmä kovana pyöriviä pareja ja harjoitteli
itsekseen räätälin perunakellarin takana olevalla tasaisella
tanterella aina, kun sai tilaisuuden välttää isäntäväen silmät.

Mutta kyllä sittenkin sydän jyskytti, kun hän ensimmäistä kertaa
lähti tytön kanssa lattialle. Ja sekaisinhan siinä askelet aluksi
menivätkin, mutta siltavouti Pessin tytär Helena oli sävyisä tyttö
eikä vähäisistä kommelluksista suutahtanut, vaan neuvoi ja rohkaisi,
että kyllä sitä piankin oppii tahdin pitämään. Ja mikä siinä, ettei
olisi oppinut! Ei ehtinyt vielä suvi syksyyn kallistua, niin jo oli
Juho sellaisen tanssijan maineessa, että lähtipä hänen kanssaan
lattialle kauppias Puolakankin tytär, jonka sanottiin herkästi
heitteleväni niskojaan ja joka siksi oli ylpeän immen maineessa,
lähti kerran ja lähti toisen ja vielä kehuikin, että sillä tavalla
hänestä on meno somaa.

Mutta suurimman voittonsa Juho sentään sai syksyn kynnyksellä,
kun sattui kerran karkeloihin markkinoita kulkevan Ivanskansaaren
kauppiaan tytär, joka isänsä matkassa ollen oli nähnyt maailmaa
laajemmalti kuin moni muu ja osasi jalkansa sovittaa soreampiin
askeliin kuin oman kylän tytöt.

Aluksi tuo vieras vain katseli pyöriviä pareja ja hienokseltaan
hymyili, juuri sen verran, että poskiin pienet kuopat kaivautuivat,
mutta jo kotvan kuluttua sanoi, että nyt oli hänkin taipuvainen
lähtemään. Ja sen kun juuri Juho sattui kuulemaan, niin muitta
mutkitta kietaisi käsivartensa vetreille vyötäisille, ja niin sitä
lähdettiin. Menoa se olikin, sellaista, että pysähtyivät monet parit
pyörinnästään vain katselemaan. Komea oli neitonen ja korkeapovinen,
mutta ketterä oli jalannousu ja varsi taipui kuin nuori virpi.
Juho kuljetti häntä kiinteästi ja tunsi silloin tällöin neitosen
painautuvan rintaansa vastaan. Se kiihoitti yhä vinhempään menoon ja
yhä tiukempaan otteeseen. Kun he sitten vihdoin lopettivat, kiitti
neitonen viejäänsä niin kauniilla katseella, että Juhon silmissä iski
salamoita, ja kuuluipa neito sanovan poliisin tytölle, jonka seurassa
hän oli, että siinä vasta oli tanssittaja.

Ja johan Juho tänä ensimmäisenä maailmalla olonsa kesänä ehti niinkin
pitkälle, että tyttöjen aittaan uskaltautui.

Eräänä sellaisena yönä, jona kesän kuulakkaat lupaukset jo ovat
muuttumassa syksyn täyttymykseksi ja ihmisten kiihkeä ikävä on
tyyntymässä hiljaiseksi kaipuuksi, se oli tapahtunut.

Miten lieneekään tullut pohdituksi ja päätetyksi juuri sen saman
Siirlahden rengin Simon kanssa, joka Juholle tanssitaidon oli
opettanut, että tänä iltana sitä yritetään sinne poliisin aittaan,
jossa tiedettiin talon oman tytön ja vieraaksi tulleen sukulaisneidon
nukkuvan. Mutta hiljaa piti liikkua ja kaikin puolin varovainen olla,
sillä isäntä ei suvainnut yöjalkaisia ja oli tunnettu kiivaaksi
mieheksi, niin että tiesi, mitä olisi edessä, jos hän havahtuisi
askelten töminään tai oven vingahdukseen.

Mutta ei isäntä herännyt, ja tytöt aukaisivat heti oven, kun tulijat
koputeltuaan kuiskasivat, keitä olivat.

Vieras oli sama Ivanskansaaren neitonen, jonka kanssa Juho oli niin
vinhasti tanssinut, eikä tyttö edes näön vuoksi yrittänyt piiloon
peittyä, kun tulija varovasti vierelle laittausi. Juho oli arempi...
ei oikein tahtonut osata olla siinä... ja kovin olivat kädetkin
kömpelöt, kun hyväilyyn hykertyivät...

Eihän siinä ehtinytkään paljon muuta tapahtua, sillä lyhyt oli yö
ja perimätavat pitivät kuumenevätkin veret aisoissa, mutta muisto
hämärästä aitasta, jonka seinänrakoihin valkeneva aamu satutti
valoaan, jäi soimaan Juhon mieleen aivan kuin laulun sävel.

III.

Syys tuli, ja tuli talvi, ja hätä ja köyhyys kävivät huutaviksi.

Alkoi puute ahdistaa räätäliäkin, kun ei ihmisillä ollut varaa
teettää uusia vaatteita eikä edes vanhojaan mestarilla korjauttaa.

Pian Juho huomasi, ettei taitaisikaan panna pahakseen mestari, jos
oppipoika vapauttaisi isäntäväen vieraan ruokintavelvollisuudesta.

Juholle tuo huomio oli tervetullut.

Sillä jo ennen sitä hänessä oli herännyt halu lähteä onnensa taontaan
toisille tahoille. Pahasti puutuivat nimittäin jalat pöydällä
istumisesta ja syyrinki painoi sormea, eivätkä ajatukset malttaneet
alunkaan saumoja seurata, vaan tempautuivat milloin minnekin ja aina
paljon pitemmälle kuin neulan hännäksi pujotetun langan päähän.

Eihän hän vielä lyhyenä oppiaikanaan kahdeksan kuukautta vain sitä
oli kestänyt — ollut ehtinyt perin paljon napinreikiä neuloa, mutta
jok’ikiseen neulomaansa oli sen sijaan pistellyt sellaisia unia
ja haaveita, että mestari varmasti olisi manannut uneksijan maan
alle, jos olisi osannut unet tulkita, mutta oppipoikaa ne suuresti
auttoivat kestämään työhuoneen yletöntä yksitoikkoisuutta.

Kas, kangastelivatpa hänen silmissään vieläkin kauppa ja kaupunki,
jotka varmasti pelastivat puutteesta ja antoivat kovanakin aikana
leveämmän leivän kuin räätälin sakset, neula ja lanka!

Ja olihan se tummakulmainen Ivanskansaaren neitonenkin silloin
siellä aitan huomenhämärässä kuiskaillut korvaan, että olisi toki
oikean aikamiehen valittava itselleen sellainen ammatti, että
sillä maailmassa johonkin pääsisi. Ja kun kaikki, mikä sinä yönä
tapahtui (ja jäi tapahtumatta), Juhon mielikuvituksessa sai arjen
jokapäiväisyyttä paljon ratkaisevamman merkityksen, niin olivat
alkaneet nämä neidon sanatkin soida hänen korvissaan melkein kuin
yhdentenätoista käskynä. ”Menenhän minä, menen varmasti, kunhan tulee
oikea aika”, oli Juho itselleen hokenut, ”mutta aikaa ja hetkeä ei
vielä tiedä kukaan”.

Mutta nyt sen tiesi.

Sillä ei ollut enää mikään pidättämässä nuorukaista kotikulmilla, kun
oli jo viime joulun alla ummistanut silmänsä äitikin, helläluontoinen
Maria Matintytär, omalta sukunimeltään Haikonen.

Sovussa ero mestarin kanssa päätettiin.

Ja kun talven selkä alkoi taittua ja päivän puolelle ensimmäiset
sulan maan läikät ilmestyivät, niin lähti kuin lähtikin Juho, joka
helmikuun alussa oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, vaeltamaan
kohti kaupunkia.

Kotoaan hän matkalle lähti. Sillä sinne hän räätälistä oli tullut
hyvästelemään ja muutamia viikkoja viipymään. Mutta tyhjä oli
koti ollut, kun ei ollut äitiä, jonka aina oli tottunut näkemään
talousaskareissa hyörivän ja huolta pitävän melkein olemattomasta
omaisuudesta. Raskaaksi olikin mieli pienessä ja pimeässä pirtissä
painunut — ihan oli tuntunut siltä, että vain puolta elämää siellä
elettiin...

Eivät olleet kaksiset Juhon matkavarusteet: ainoa käyttökelvollinen
pukukerta oli yllä eikä selkäkontissa ollut vaatetta kuin nimeksi
ja eväänä tuskin kahden päivän kuiva haukattava. Housuntaskussa oli
matkarahana kaksikymmentä kopeekkaa. Mutta sitä enemmän oli mielen
rohkeutta ja varmaa tulevaisuudenuskoa.

                                                  ⸻

Eihän Juho sentään aivan umpimähkään kaupunkimatkalleen ollut
lähtenyt.

Tunsihan hän siellä kauppiasperheen ja sen turviin olikin päättänyt
pyrkiä. Eivät toki voineet taivasalle työntää, kun poikien kanssa
oli yhdessä juostu ja heistä hyvää huolta pidetty... ja johan
tietysti hovinkin väen takia auttoivat aluksi sen verran, että tulija
jaloilleen pääsi.

Näin Juho oli asioita ajatellut kaupunkimatkaa havitellessaan. Ja
kaikki oli tuntunut hänestä selvältä ja aivan mutkattomalta. Mutta
kuta lähemmäksi hän tuli kaupunkia, sitä epävarmemmaksi kävi hänen
olonsa. Ehkäpä eivät ole kauppiaan talossa kotosallakaan... ja
saattaahan hyvinkin olla apulaisia niin paljon, ettei useammalle ole
sijaa...? Kuka ne osaa arvata kaupunkilaiset!

Särkyisivätkö unelmat aivan alkuunsa? Juho oli päättänyt, että
kauppamies hänestä tulee, ja semmoinen kauppamies tuleekin, että
vielä kumartaa se Ivanskansaaren kauppias ja kunniana pitää, jos
nuori kauppamies suvaitsee hänen tytärtään lähennellä!

Mutta ei se tummakulmainen neitonen ainoana kannustimena ollut,
vaikka hänessä usein ja monet Juhon ajatukset askartelivatkin. Oli
kannustimia muitakin. Sen Juho huomasi kevätlokaista maantietä
vaeltaessaan, kun aikansa kuluksi piti pientä, hiljaista kuulustelua
itsensä kanssa. Hänessä oli sekä kunnianhimoa että jonkinlaista
vallanahneutta. Juho päätteli sen siitä, ettei hänen tehnyt mielensä
rahaa rahan itsensä vuoksi, vaan sen tähden, että raha antoi keinot
asiain ja olojen määräämiseen.

Aina Juhoa oli huumannut enemmän se, että hevosella pääsee, kuin
se, että rahalla saa. Kerran hän oli sattunut Siirlahden majatalon
pihalle, juuri kun kuvernöörin vaunujen eteen oli hevosia vaihdettu,
ja jäänyt sinne katsoa töllistelemään, kun valkoinen parivaljakko —
toinen hevonen oli majatalon isännän, toinen kauppias Antti Puolakan
— lähti kiidättämään korkeaa herraa eteenpäin. Mutta eipä ollut
silloinkaan juolahtanut mieleen ajatus rikkaudesta, vaan yksinomaan
mahtavuudesta ja käskyvallasta. Juho laski sen tosiasian itselleen
jollei juuri ansioksi, niin ainakin hyveeksi, sillä rahanhimon
ja silmänkoreuden hän kuvitteli suoraapäätä kadotukseen vieviksi
synneiksi, mutta arveli, että jos rahan pani pyörimään eikä kätkenyt
sitä kirstun pohjalle, niin siitä tuli heti lieventävä asianhaara
rikkaudelle. Tietysti oli rikas mies kuvernöörikin, mutta eihän
sellainen herra toki voinut paheellinen olla, kun keisarilta saamansa
korkean viran oli onnistunut pitämään.

Juho muisti tarkalleen kaikki, mitä tuona päivänä majatalon pihalla
oli tapahtunut, niin valtavan vaikutuksen korkean herran käynti oli
poikaseen tehnyt. Siinä oli hääritty ja touhuttu kovasti hevosia
valjastettaessa, ja majatalon isännän ja hänen renkinsä apuna olivat
olleet sekä siltavouti Salomon Pessi että vanginkuljettaja Kosonen,
jotka tietysti olivat tulleet virkojensa puolesta kuvernööriä
vastaan, samoin kuin oli tullut poliisikonstaapeli Matti Inkinenkin,
jota ei kuitenkaan pihalla näkynyt, koska sanottiin kutsutun sisään
herran puheille. Ja sitten siihen vielä oli tullut monia naapureita
ja joku Pyhäjärveltä kotoisin oleva matkamies, joka oli poikennut
majataloon syöttämään hevostaan. Tietysti kurkistelivat touhua talon
lapsetkin, ja kun Juhon viereen oli sattunut majatalon kuusivuotias
pikku tyttö Mari, niin oli se Pyhäjärven mies naurahtaen sanoa
tokaissut, että ”siinähän onkin, nuori mies, sinulle morsian,
valkotukka, kassapää!” Ja sillekö sutkaukselle olivat miehet
nauraneet, mutta pikku Mari oli pillahtanut itkuun ja juossut
tiehensä. Eikä ollut tullut enää takaisin, vaikka miehet pitkän
aikaa vielä olivat reistailleet valjaitten kimpussa, kun hamutsat
olivat olleet vähän sopimattomat, ja ikkunasta Mari oli tyytynyt
katsomaan herran lähtöäkin. Mutta kun parivaljakko oli portinpielestä
kääntynyt maantielle ja lähtenyt huimasti viilettämään, oli Juho —
osoittaakseen, ettei hän ollut millänsäkään — kysynyt isännältä,
että mihin asti ne nämä hevoset vetivät herraa, ja isäntä oli
vastannut, että Konnitsan majataloon vain. Samassa pyhäjärveläinen
oli ratkennut kovalla äänellä laulamaan jotakin renkutusta, ja Juho
oli huomannut, että humalassahan mies olikin.

Juho ei kyllä koskaan rupeaisi viinoja viljelemään, sen hän vakaasti
oli itsekseen päättänyt, ja kun hän nyt ruskeaksi ryvettynyttä
maantietä astellessaan muisti sen pyhäjärveläisen miehen humalan ja
vielä senkin, että muutamia vuosia myöhemmin oli kuullut saman miehen
jo juoneen koko talonsa, niin uudisti hän päätöksensä.

Eikä se ollut ainoa hyvä päätös, minkä Juho talsiessaan teki, sillä
taivalta oli niin pitkälti, että sen taittuessa ehti miettiä monia
asioita ja tehdä monta päätöstä.

IV.

Turhaa oli ollut Juhon levottomuus: hyvin hänen kaupunkiin tullessaan
kaikki oli sujunut.

Aterian ja yösijan hän oli pyytelemättä kauppiaan kodista saanut,
ja pojat olivat olleet iloissaan, kun maalaistuttava oli taloon
ilmestynyt.

Seuraavana huomenena kauppias sitten oli vienyt Juhon kamariinsa
puodin viereen, ja siellä oli sovittu, että hän jää taloon
opettelemaan apulaisen ammattia.

— Sehän sopii hyvin senkin takia, oli kauppias sanonut, — että sinä
tunnet pojat ja olet heitä sen verran vanhempi, että voit pitää vähän
huolta... kuten pidit siellä maallakin...

Ja kun Juho siihen oli vähän rypistänyt otsaansa, oli kauppias
selittänyt:

— Ei sinusta sentään täällä lapsenlikkaa tehdä, vanhempi toveri
vain, ja voivathan pojat, jotka käyvät Mobergin koulua, vuorostaan
ohjata sinua esimerkiksi kirjoittamaan ja paperilla laskemaan, mitkä
molemmat taidot sinä kauppa-alalla välttämättä tarvitset...

Nämä sanat olivatkin sitten täydellisesti rauhoittaneet Juhon, joka
aluksi oli säikähtänyt, että nyt alkaa taas sama peli kuin räätälin
luona, jossa piti tehdä paljon enemmän sellaista, mikä ei kuulunut
ammattiin, kuin opetella neulomatyötä.

Eikä ollut monta päivää kulunut Juhon tulosta, niin jo huomasi uusi
puotiapulainen, että häntä pidettiin ihan perheen jäsenenä.

Olot olivat sellaiset, ettei yritettykään kaivaa juopaa isäntäväen ja
palkollisten välille. Samassa pöydässä kuin kauppias itse ja hänen
perheensä söivät kauppa-apulaisetkin — paitsi Juhoa oli talossa
toinenkin, vanhempi tiskimies ja vapaa-aikansa heillä oli oikeus
viettää muun perheen kanssa.

Kauppiaan poikien ja Juhon välille muodostui pian välitön
toverisuhde. Ikäerokin oli omansa pikemmin lähentämään kuin
loitontamaan, kun maalaispojan oli helpompi kysellä kaikkia
tuntemattomia asioita itseään pienemmiltä kuin suuremmilta, joille
ei aina kehdannut tietämättömyyttään paljastaa. Ja pojista taas
oli mieluista näyttää tietojaan ja taitojaan itseään vanhemmalle,
oikein aikamiehen kirjoissa kulkevalle. Niinpä he rupesivat ahkerasti
leikkimään opettajaa ja panivat Juhon hankkimaan sekä kirjoitus- että
laskuvihot. Laskeminen sujuikin niin hyvin, että heti kun laskutavan
kirjallinen suoritus oli neuvottu, oppilas, joka osasi liukkaasti
laskea yhteen ja vähentää sekä päässä että helmitaululla, oppi saman
tuota pikaa paperillakin toimittamaan. Suurempia vaikeuksia tuotti
kirjoittaminen. Siinä ei tahtonut jo vähän jäykistymään päässyt käsi
taipua piirtelemään kirjainkoukeroita säännöllisiksi, vaan jätti
ne milloin puolitiehen, milloin taas kurotti liian ylös tai liian
alas ja teki ne kulmikkaiksi tai muotopuoliksi, vaikka olikin Juho
käsialaansa siellä maalla harjoitellut piirtämällä kepillä kirjaimia
santaan.

Kauppias rakennutti juuri sinä vuonna, jonka kevätpuolella
Juho taloon tuli, uutta asuinrakennusta. Se oli saatu syksyllä
vesikattoon, mutta sisustustöitä ei ollut kiirehditty, vaan oli
rakennusta koko talven lämmitetty, jotta se kuivuisi. Siellä,
puolivalmiissa talossa, suoritettiin useimmat opetustunnit. Juho
hiipi sinne vihkot kainalossa, asettui lieden ääreen, riisui kenkänsä
ja lämmitellen jalkapohjiaan rupesi ratkaisemaan tehtäviä, joita
pojat sitten hetken perästä tulivat tarkastamaan.

Varsinaisiin ammattinsa alkeisiin Juho perehtyi hyvin pian.
Puodissa häntä aluksi opasti vanhempi tiskimies ja sitten kauppias
itse täydensi opastusta. Ensimmäinen neuvo, minkä vanhempi
virkatoveri hänelle antoi, kuului: ”Muista, ettet ota liian paljon
kassalaatikosta, sillä isot lovet huomataan, mutta pieniä ei panna
merkille... pari markkaa viikossa on sopiva määrä
sinulle!”

Sitä neuvoa Juho kauhistui. Sillä vaikka hänen kotinsa olikin köyhä,
niin olivat niin hyvin isä kuin äiti opettaneet pojalleen, että
vain rehellisyys maan perii. Eikä Juho koskaan omin luvin ottanut
kassalaatikosta penniäkään.

Pakottipa hänen rehellisyytensä hänet kerran paljastamaan poikienkin
kepposen, kun he luvatta olivat käyneet verottamassa puotikassaa,
joka oli lukitsemattomassa tiskilaatikossa. Olivat nimittäin
nallikat nähneet jossakin kaupungilla lelun, joka ei antanut heille
sielunrauhaa: se oli määkivä pässi, joka heidän mielestään oli niin
mainio, että sen hankkimiseksi kannatti tehdä mitä hyvänsä. Kun siis
pojat muutamana päivänä jäivät hetkeksi yksikseen puotiin, kävi
kiusaus ylivoimaiseksi: pässin hinta otettiin tiskilaatikosta. Mutta
kun pojat sitten saivat pässin kotiin, eivät he uskaltaneetkaan
tuoda sitä ihmisten ilmoille, vaan veivät sen puuvajan katolle.
Juho pääsi piilopaikan perille ja tuumi itsekseen, että jollei
hän kerro asiaa isännälleen, voi vielä joutua syylliseksi
varastetun tavaran kätkemiseen, koska ne rahat, joilla lelu oli
ostettu, oli luvattomalla tavalla anastettu. Ja saattoihan sitä
paitsi, tuumiskeli edelleen puotiapulainen ja isäntänsä vesojen
valvoja, koko asia olla järjestettykin juuri hänen rehellisyytensä
koetteelle panemiseksi — kuka ne tiesi kauppiaitten metkut, kun
tavallisissakin taloissa kuului olevan tapana, että muka unohdettiin
uuden palvelijan ylettyville rahaa! Niin meni kuin menikin Juho
isäntänsä puheille ja kertoi, mitä pojat olivat tehneet. Kauppias
huusi heti nallikat kamariinsa ja tiukkasi heiltä totuutta. Ja kun
pojat eivät heti taipuneet tunnustamaan, niin lähetti hän Juhon vajan
katolta noutamaan syntipässin. Eikä tämä vitkastellut, ja kun hän
ojensi villaisen lelun isännälleen, painoi hän samalla kupeita ja
sanoi: ”Nyt pässi määkyy.” Ja määkyikinhän se. Mutta myöskin pojat
määkyivät, sillä he saivat sellaiset isälliset tukistukset, että halu
puotikassan luvattomaan verottamiseen lähti kerta kaikkiaan.

Tämän tapauksen jälkeen Juho kyllä oli vähän peloissaan, että
saattoivat kenties rikkoutua poikien ja hänen hyvät välinsä, mutta
turhaksi osoittautui sekin pelko, sillä pojat päinvastoin alkoivat
nyt kunnioittaa valvojaansa jonkinlaisena hyveellisyyden esikuvana.
Ja isännän taholta hän tämän tapauksen jälkeen sai osakseen entistä
suurempaa luottamusta. Niinpä kauppias, joka oli pitänyt tapana
iltaisin itse jonkun palvelijan kanssa käydä kierroksella talossaan
tarkastaakseen, että ovet oli lukittu ja muutenkin kaikki yökunnossa,
luovutti nyt tuon ehtootehtävän Juholle.

Ei tarvinnut isännän pelätä sitäkään, että Juho olisi ryypännyt ja
rällännyt. Vaikka väkijuomia oli omassa puodissa kaupan ja vaikka
kotona sen vuoksi tehtiin punssia ja sekoitettiin ”karoliinaa”, niin
ei koskenut nuori kauppa-apulainen niihin, ei edes tarjottaessa
maistanut, mikä jo oli sangen tavatonta.

Näin kului kevät ja näin kului kesä, eikä syksykään tuonut
muuta muutosta elämänmenoon kuin sen, että Juho meni oikeille
iltakursseille, joita silloin järjestettiin päivätyössä oleville.
Väsyttihän opiskelu toisinaan pitkän työpäivän jälkeen, mutta
opiskelijalla oli sekä sisua että voimia. Ja palava halu päästä
tiedon aarteista osalliseksi.

Tekihän Juhon toki toisinaan mieli ikäistensä huvitteluihin —
saattoi tiskin taakse ilmestynyt tai vain ikkunan ohitsekin asteleva
soreavartinen ja tavallista sirkeämpisilmäinen neitonen herättää
eloon sen räätälinopin aikaisen ikävän —, mutta hän suisti ikävänsä
vakuuttamalla itselleen, ettei ollut aikaa tansseihin eikä muihin
turhanpäiväisiin huvituksiin. Muutaman kerran Juho vain pistäytyi
iltamiin, mutta ei niissäkään pitempään viipynyt.

Kotona hän vapaa-aikansa pysytteli, enimmäkseen luki ja opiskeli,
mutta seurusteli myös perheen kanssa. Oli nimittäin jo aivan
kotiutunut, vaikka olikin kotiväki vierasta kansallisuutta. Mutta
eipä sitä arkioloissa juuri muusta huomannut kuin siitä, että
saattoivat keskenään jutellessaan milloin tahansa kääntää puheensa
venäjäksi. Olivat jo silmätkin tottuneet huoneitten nurkissa oleviin
pyhäinkuviin, joiden edessä lepattivat pienet liekit.

Kun tuli talvi, hiihteli Juho poikien kanssa sunnuntaisin kaupungin
ympäristöihin virittämään jäniksenansoja. Kun langat oli saatu
paikoilleen, istahdettiin suksille lepäämään ja sytytettiin —
miehuuden merkiksi — savuamaan ”ruuna riimat”, joita Juho sitä
varten oli varannut taskuunsa.

Oppiminen Juholle kuitenkin oli pääasiana, ensi kädessä ammatin,
mutta sen ohella myös muiden tietojen ja taitojen hankkiminen. Eikä
hän laiminlyönyt ainoaakaan opinsaannin mahdollisuutta. Hänellä oli
siinä suhteessa kiire, sillä selvällä järjellään hän käsitti, että
nyt oli koetettava äkisti saada kiinni se, minkä savupirtin poikana
oli jäänyt jälkeen. Vasta sitten oli aika ruveta ajattelemaan, miten
elämänsä viitoittaisi.

                                                  ⸻

Eihän se kaupunki iso ollut.

Mutta vilkkautta sentään oli — ainakin maalaisnuorukaisen mielestä,
sellaisenkin, joka oli kotoisin parisniekkain tien varrelta —, kun
laaja maakunta teki siellä kauppaa.

Ja kuitenkin väitettiin vilkkauden huomattavasti vähentyneen sen
jälkeen, kun Vuoksen laskeminen toistakymmentä vuotta sitten oli
hävittänyt sataman, johon Laatokan laivojen sitä ennen oli ollut
hyvä tulla, ja maakauppalupa oli nostattanut kauppoja ympäristön
maalaispitäjiinkin. Mutta eiväthän maakaupat sentään vastanneet
kaupunkilaispuoteja, ja siksi käytiin edelleenkin ostoksilla
kaupungissa taivaltenkin takaa, vaikkakaan ei ehkä yhtä tiheään kuin
ennen. Kävivät tietysti kotipitäjäläisetkin aina silloin tällöin, ja
tekivät uteliaimmat niistäkin, jotka eivät olleet kanta-asiakkaita
Juhon isännän kaupassa, tikusta asian nähdäkseen oikein omin silmin,
oliko niissä puheissa perää, jotka huhuilivat Juhon päässeen niin
hyvän kaupantekijän maineeseen, että hänen kanssaan mieluisasti asiat
hierottiin ja saatiin sutjakasti luistamaan. Tiesipä joku kertoa
taisi olla majatalon isäntä, joka lienee sattunut kerran kauppiaalle
kyytiin —, että oli kauppias vakuuttanut: ”Siitä pojasta tulee mies.”

Ja jopa rupesi Juho itsekin vähitellen uskomaan, että kyllä nyt oli
hänen elämänsä oikeilla raiteilla — ehkäpä jo samoilla kärrynpyörien
kyntämillä, joita pitkin ajatukset kotikylän tienmutkan kiveltä
olivat päässeet avaraan maailmaan kulkeutumaan.

Mutta ei ollut vielä avara hänen nykyinen maailmansa.

Ja se hänen mieleensä toisinaan kylvi ikäänkuin kapinanhalunkin
siemeniä.

Oltiin tulossa Juhon kolmanteen kaupunkikevääseen, edessä olivat
lumensulamisviikot, ja toisinaan oli jo nyt taivas levoton.

Eräänä tavallista kevättuntuisempana sunnuntaina Juho oli mennyt
ilman aikojaan kiertelemään vanhan linnan liepeitä ja hetkisen
katseltuaan torninseinien kiviä arvaillakseen, mitkä niistä
voisivat olla kotoisin posadnikka Jakovin kuudettasataa vuotta sitten
rakennuttamasta tornista, hän oli istahtanut törmän kannolle
katselemaan auringon kimmeltelyä jäällä, jolle ensimmäiset lampareet
pian ilmestyisivät, jos samaa menoa kohti kevättä vielä muutama viikko
vierähtäisi. Mutta yht’äkkiä oli hänen päähänsä iskenyt
ajatus, etteihän oikeastaan hänellä ollut väliä, oliko talvi tahi
kesä, sillä ei hänen päiviensä kulku kuitenkaan millään tavalla
muuttunut.

Ja eikö se hänen isäntänsäkin ollut aivan kuin paikalleen pysähtynyt,
nimittäin koko toiminnassaan, kaupankäynnissään? Oli vain sama,
joksi kerran oli päässyt, eikä yrittänytkään eteenpäin, vaan otti
päivän vastaan sellaisena kuin se tuli. Elämä kyllä meni eteenpäin ja
maailma muuttui, mutta kauppias ei mennyt eikä muuttunut.

— Ei se ajattelekaan muuttaa mitään, virkahti Juho ääneen. —
Ostaa aina vain samaa ja yhtä paljon ja myy aina vain samaa ja yhtä
vähän... sen sijaan, että pitäisi ostaa uutta ja myydä enemmän...

Ja kun Juho rupesi asioita oikein ajattelemaan, niin täytyi hänen
todeta, että olihan kaupungissa toki sellaisiakin kauppiaita, jotka
uskaltautuivat uusille urille ja laajentelivat kaupankäyntiään minkä
voivat.

Oli esimerkiksi Sarkasin, riuskaotteinen ja sanavalmis mies,
joka osasi vetää ostajia kauppaansa. Hänen liikkeensä meni
eteenpäin — meni, kun pantiin menemään! Siellä olisikin varmasti
sellaista oppimista, jollaista nykyisessä talossa ei edes osattu
ajatellakaan... Venäläinen mies oli Sarkasin, kuten oli nykyinenkin
isäntä, vaikka Sarkasin vieläkin venäläisempi olemukseltaan ja
tavoiltaan — kertoivat hänen olleen apulaisena Lisitzinillä, mutta
sitten naineen Pietarista ja perustaneen oman kaupan vaimonsa
myötäjäisillä —, mutta välipä sillä! Yritteliäs mies joka
tapauksessa, ja jos vain tuli häntä, Juhoa kauppaansa pyytämään,
niinkuin kuuluu uhanneen, niin kyllä sinne mentävä oli. Hyvä että oli
venättäkin tullut sen verran opituksi, ettei ryssä enää myydä voinut,
ja kaipa tuota oppi pian enemmänkin, kun puhumaan pääsi vilkkaan
perheen kanssa.

Kyllä Juho näyttäisi, ettei tarvinnut kaupunkilaisten turhaan kehua
kotipitäjäläisille eikä muillekaan, että parhaiten kävi kauppa
siellä, missä hän oli myymässä! Sillä myymisen taidon Juho tiesi
osaavansa. Mutta ostamisen taito oli vielä opittava, ja Juho aavisti,
että se vaati paljon enemmän kuin myyminen. Tässä nykyisessä paikassa
hän ei sitä koskaan pääsisi oppimaan, niin että muualta se oppi oli
saatava — vaikkapa Sarkasinilta!

Näin mietti Juho sinä kevättuntuisena sunnuntaina, jona hän yksikseen
istui linnansaaren törmällä odotellen, että hänen isäntäväkensä
tulisi sipulikupuisesta kirkostaan, niin että saisi päivällistä,
sillä kevätilma nosti nälän.

Kesän kynnyksellä se sitten tapahtui.

Nimittäin se, mitä Juho keväästä lähtien oli itsekseen toivonut,
vaikkei ollutkaan siitä kenellekään mitään puhunut, että hän pääsisi
väljemmille vesille.

Taisivat jo olla pihakoivut hiirenkorvalla, kun sattui illansuussa
kadulla vastaan Sarkasin. Mistä lieneekään tullut, mutta hyvällä
tuulella tuntui olevan — ei sentään niin hyvällä, että Juho olisi
voinut sitä humalaksi sanoa — ja suoraapäätä tuli kohti ja sanoa
tokaisi heti muitta mutkitta, että hei mies, olisi tässä vähän asiaa!
Ponimai?

Ja Juho pysähtyi ja sanoi, että ehkäpä hän hyvinkin panimaitti,
kunhan sai kuulla, mikä se asia oli.

— Aa, jos et sie muuta halua kuin asian tietää, niin sen saat heti:
tule sie miun talooni, niin et kadu kauppojasi enkä luule katuvani
minäkään.

Ja niin sanoessaan hän ojensi kätensä jo ennen kuin Juho ehätti
vastaamaan, että voidaanhan asiasta neuvotella.

— Hiiteen kaikki neuvottelut, tsort vasmii! Sen kun vain lyödään
kättä. Minä maksan hyvän palkan ja sinä teet hyvää työtä, et petä
pahasti etkä varasta liikoja, vot, siinä kaikki!

Mitäpä oikeastaan Juho enää sellaiseen voikaan sanoa! Kätensä ojensi
siis hänkin ja virkahti:

— Soromnoo, oli menneeksi. Mutta milloin minä tulen?

Ei tahtonut Juho mitenkään näyttää, että oli kärkäs tulemaan,
mieluummin tahtoi uskotella, että palveluksen teki tulevalle
isännälleen lupautumalla.

— Tule milloin sopii. Jos irti pääset ja tahdot, niin vaikka heti.

— Eihän sillä tulolla nyt sentään niin kiirettä tarvinne pitää?
Mutta sovitaanko, että kuukauden perästä?

— Hyvä on, harasoo!

Ja niine sanoineen Sarkasin lähti matkaansa jatkamaan.

Mutta kun Juho tuli kotiin, ei hän hirvennyt mennä muiden pariin
pakisemaan, vaan otti kirjan kainaloonsa ja laittautui puotikamariin
muka lukemaan.

Hänestä tuntui ikäänkuin ilkeältä; melkein kuin olisi tehnyt jotakin,
jota ei olisi pitänyt tehdä, vaikkei se väärää ollutkaan. Hyviä
oli tässä talossa oltu, oli luotettu täydellisesti ja oli annettu
opetustakin kaikessa, missä oli voitu antaa. Ja sen vuoksi saattoi
nyt tuntua kiittämättömältä ja näyttää rumalta, että hän täällä
mitään puhumatta oli luvannut mennä toiseen taloon, kilpailijan
apulaiseksi... Vaikka tuskinpa nykyinen isäntä sitä toista kauppiasta
enempää kuin ketään muutakaan varsinaisena kilpailijana piti, koska
oli siinä uskossa, että kukin hoiti vain omat asiansa ja asiakkaansa,
ei yrittänytkään toisten kustannuksella asiakaspiiriään laajentaa.
Siksi hän säilyi ja oli säilyvä vanhoillisen varovaisena elämänsä
loppuun asti. Ja siinähän se juuri olikin syy, miksi Juho nyt
oli suostunut lähtemään. Mutta voiko hän sen syyn syyksi sanoa?
Ja sanoa piti, että muutto tulee, sillä jos isäntä sen toisaalta
sai kuulla, niin sekö vasta rumaa oli: luottamuksen palkitsemista
epäluottamuksella, joksi salakähmäisyys tietysti katsottaisiin.

Näin kamppaili Juho itsensä kanssa kevätehtoon valkeassa hämärässä,
sillä kiusallisia asioita ei Juhokaan saanut päätökseen yhtä pian
kuin mieluisia. Mutta kun hän loppujen lopuksi pääsi selvyyteen
ja yksimielisyyteen itsensä kanssa, nousi hän heti päättäväisesti
ikkunapöydän äärestä, jossa istui, ja meni suoraapäätä isäntänsä
puheille.

Se tapahtui siihen aikaan illasta iltana, jolloin Juhon oli tapana tehdä
tarkastuskierros, jonka isäntä jo kokonaan hänen toimekseen oli
uskonut. Ja hän sen tänäkin suoritti, sen jälkeen kuin oli
isäntänsä kanssa asiasta puhunut ja täydellisessä sovinnossa saanut
lähtönsä määrätyksi.

Ei ollut nimittäin kauppias ainakaan näyttänyt pahakseen panevansa
sitä, mitä hänen apulaisensa hänelle nyt yht’äkkiä sanoi ja jonka
ytimenä oli sellainen ajatus, että Juhon täytyi päästä koettamaan
elämää muuallakin kuin tutuksi käyneessä talossa, jossa olo jo oli
niin turvallista, ettei hän enää osannut mitään uutta yrittää.

Siihen suuntaan hän oli koettanut varovasti sanansa asetella, ja
isäntä oli sanonut hänet hyvin ymmärtävänsä ja kiittänyt kaikesta,
minkä hän talon eteen oli tehnyt.

V.

Kauppias Sarkasinilla alkoikin Juholle toisenlainen elämä.

Siellä oli kaupanteolla aivan toinen tahti, ja talon muukin meno oli
paljon leveämpää ja liikkuvampaa.

Mutta eipä ollut samanlainen enää Juhokaan kuin oli ollut edelliseen
palveluspaikkaan tullessaan. Hän osasi nyt ammattinsa, tiesi sen
osaavansa, ja se tieto antoi hänelle varmuutta, samoin kuin sekin
seikka, ettei hän ollut taloon pyrkinyt, vaan häntä oli pyydetty.
Ensimmäisestä päivästä hän esiintyi niin, että muut apulaiset
heti vaistomaisesti kohtelivat häntä ilmeisellä arvonannolla.
Ja asiakkaiden suosion hän saavutti ystävällisellä ja hauskalla
kohtelullaan, joka oli vapaa liiallisesta ja teennäisestä
kohteliaisuudesta, mutta arvoa antavaa ja miellyttävää.

Ei ollut Juho vielä monta päivää talossa ollut, kun kauppias
muutamana aamuna tuli puotiin kysymään jotakin vanhimmalta
apulaiselta, joka oli venäläinen syntyperältään, mutta saatuaan tältä
epätyydyttävän selityksen, kääntyi Juhon puoleen ja sanoi:

— Otahan sinä asiasta selkoa, koska kuuluvat sinua sanovan meidän
parhaaksi mieheksemme. Ja mennessään ystävällisesti olalle taputti.
Mutta vanhin apulainen, jota sanottiin ”Starssiksi”, otti siitä
nokkaansa ja rupesi kantamaan kaunaa Juholle koettaen saada hänet
kiikkiin kaikenlaisista asioista.

Juho osasi kuitenkin olla varuillaan, ja kun hän kerran sattui
tulemaan juuri sillä hetkellä ostajattomaan puotiin, kun ”Starssi”
ongiskeli luvatonta päiväosuuttaan kassalaatikosta, huomautti
Juho aivan lyhyesti, että ellei sekä kassalaatikkoa että häntä
itseäänkin jätetty rauhaan, olivat seuraukset ensi kerralla isännän
määrättävissä. Ja se uhkaus tepsi sikäli, että ainakin Juho sai sen
jälkeen olla rauhassa turhalta kiusanteolta.

Mutta oli uudessa talossa paljon muutakin, johon ei ollut aivan
helppo tottua tuota pikaa.

Oli sekä kaupassa että kotipuolellakin.

Täällä kuulsi venäläisyys paljon silmiinpistävämpänä kuin edellisessä
paikassa. Pietarilaisuus ei ollut havaittavissa vain emännässä,
vaan hän oli tartuttanut sen koko ympäristöönsäkin. Perhe puhui
keskuudessaan aina venättä, vaikka suomalaisten vieraiden takia
ja kuullen näiden kieli kyllä heti otettiin armoille. Ja myöskin
ruoat ja elintavat olivat aina jonkin verran loitolla suomalaisesta
olosta. Mutta silti ei suinkaan suomalaisia kohdeltu huonosti, vaan
niin hyvin tiskin ääressä kuin kodissakin paremmin kuin venäläisiä.
Viimeksi mainittuja voitiin komentaa ja sättiä, mutta suomalaisille
ei koskaan annettu haukkumanimiä.

Outous kai saikin aikaan sen, että Juho alkuaikoina usein kaipasi
ensimmäisen palveluspaikkansa oloja ja ihmisiä. Hän saattoi toisinaan
puodissakin, joka oli edellistä paljon suurempi ja komeampi, unohtua
muistelemaan alkutaipaleensa ympäristöä.

Ei tarvittu siihen muuta kuin että sattui sieraimiin
”Venäjän lehtien” tuttu tuoksu tiskin alla olevasta isosta
lehtitupakkalaatikosta taikka että osuivat helähtämään sokerikirveen
iskut tietyllä tavalla laatikonlaidan metallireunaan, kun oli
toppaa paloteltava niitä ostajia varten, jotka tahtoivat naulan
kahvia ja sokeria, ”puoleksi kumpaakin”, niin jo tulivat silmiin
katossa riippuvat valjasremmien niput, öljylamput ja tallin lyhdyt,
kirjavat kaulahuivit ja vesirinkelinauhat ja taustahyllyllä pyöreät
Landrinin karamellitötteröt, teetölkit ja ruskeat ”ruuna riimain”
pitkät laatikot... juuri sellaisina, jollaisina ne ensimmäisestä
kaupunkipäivästä asti olivat muistiin syöpyneet.

Mutta vähitellen Juho tottui uusiin oloihinsa, ja yhä harvemmin
muistuivat entiset mieleen.

                                                  ⸻

Usein Juho ruokapöydässä katseli talon emäntää ja ajatteli, että
tämän on nuorempana täytynyt olla kaunis ihminen.

Ei hän ollut ruma vieläkään — kasvot olivat pyöreässä pehmeydessään
ja aaltoilevan, tumman ruskean tukan kaartamina sangen sievät —,
mutta koko olemus oli jollakin tavalla veltostunut ja ikäänkuin
menettänyt eloisuutensa. Ja Juho tuumaili itsekseen, että Natalia Petrovna
on jotenkin ”jäänyt tien oheen”. (Mitä hän sillä tarkoitti,
jäi hänelle itselleen vähän epäselväksi, mutta ei hän osannut
sitä muutenkaan ajatella.) Niin kauppiaan vaimo käytteli sirosti
kättäänkin, kun ammensi lautaselle kaalikeittoa tai paloitteli
piiraspaistosta, että ihan olisi voinut luulla vallasnaiseksi. Ja
eiköhän lienekin parempain ihmisten lapsena maailmaan tullut... mutta
miksi oli sitten mennyt sellaiselle miehelle?

Eipä sillä: etevä oli mies kauppiaana ja kukoistavaksihan oli talonsa
osannut tehdä, mutta kovakourainen oli vaimolleen, vaikka juuri
myötäjäisten avulla oli jaloilleen päässyt, ja muutenkin käyttäytyi
karkeasti — ”eri paria” olivat, sen huomasi heti. Ja Juholla oli
sellainen käsitys, että rouva kärsi ja kitui ja ikävöi sinne, josta
oli tänne tuotu. Tietäähän sen: Pietarin väljistä oloista täkäläiseen
ahtauteen.

Ja Juho päätteli mielessään, että onnettomuus tulee pakostakin, kun
kaksi aivan eri oloissa kehittynyttä ihmistä kytketään toisiinsa
ja toinen vielä temmataan irti omasta ympäristöstään ja omalta
kamaraltaan.

Kun hän, Juho, joskus pääsi niin pitkälle, että avioliittoa voi
ajatella, niin omasta säädystään ja omilta kotinurkiltaan hän
varmasti nai. Olipa morsian sitten Ivanskansaaren kauppiaan
tummakulmainen tytär tai humalaisen Pyhäjärven miehen tarjoama
majatalon pikku Mari, valkotukka kassapää, sillä ehti kyllä hänkin
hyvin naimaikään, ennen kuin Juho perhettä pääsi perustamaan.

Ei ollut Juho viime vuosina tällaisia asioita joutunut lainkaan
ajattelemaan, mutta nyt talon pyöreäkäsivarsinen ja korkeapovinen
emäntä väkisinkin toi ne mieleen. Sillä hänen ärsyttävän pehmeässä
olemuksessaan oli sitä vetoa, joka tehoaa miehiin. Nimittäin sillä
tavoin, että se tuo heidän ajatuksiinsa naisen, ei aina asianosaista
itseään, ei ehkä edes määrättyäkään naista, vaan yleensä naisen
naisena.

Natalia Petrovna oli Juholle ensi hetkestä asti ylen ystävällinen —
ihan kuin olisi vaistonnut, että hän herkisti nuoren miehen mielen ja
askarrutti hänen mielikuvitustaan.

Juho näki hänestä untakin monena yönä. Mutta unet olivat vähän
epäselviä. Milloin ajoivat he kauppiasta pakoon troikalla sitä
Pietarin tietä, joka kulki Juhon kotikylän kautta, ja pysähtyivät
savupirtin eteen, mutta juuri siinä Natalia Petrovna aivan yht’äkkiä
muuttui äiti-vainajaksi; milloin taas laskettivat jollakin
ihmeellisellä laivalla Laatokkaa ja kauppias ajoi heitä takaa
toisella laivalla, ja juuri kun he olivat pääsemäisillään perille,
törmäsi heidän laivansa karille, ja kauppias pelasti heidät omaan
laivaansa ja riisutti vaimonsa alasti pieksättääkseen hänet, mutta
silloin huusi Juho niin uhkaavasti — että hän huutoonsa heräsi.

Mutta vaikka kauppias olikin kovakourainen ja karkea vaimolleen, oli
hän muuten hyvin mukava mies, iloluontoinen ja leikkisä, etenkin kun
oli muutamia ryyppyjä ottanut, ja niitä hän otti usein.

Mutta se oli hänen ryyppäämisessään ihmeellistä, että vaikka hän
mässäsi ja mekasteli, niin asiansa hän aina silti hoiti. Ja vaikka
olisi ollut niinkin humalassa, että vaappui, kun kävelemään lähti,
niin kyllä selkisi, kun tuli puhe kaupasta ja raha-asioista.

Sitä Juho monta kertaa joutui ihmettelemään, jopa ihailemaankin.
Ajattelipa hän joskus itsekseen niinkin, että jos sattuisi maailmassa
hänen kohdalleen viina sillä tavoin, ettei siitä eroon pääsisi muuten
kuin juomalla, niin tuo taito se silloin oli opittava, ettei päässyt
kukaan pettämään.

Tuli pääsiäinen, ensin oma ja sitten venäläinen.

Ja kauppias satutti ostomatkansa Pietariin siten, että joutui sinne
pääsiäisen viettoon.

Meni venäläisten pääsiäisyönä Juhokin katsomaan kirkkokulkuetta ja
muita menoja ja odotti kirkon ovella siksi, kunnes palvelus oli
päättynyt ja ihmiset tulivat temppelistään. Kun tuli emäntä, niin
kääntyi Juho hänen kanssaan kotimatkalle. Ja Natalia Petrovna sanoi:

— Nyt sinä tuletkin pääsiäisaterialle ja pitämään minulle seuraa
siksi, kunnes naapurit ehtivät tulla.

Ja kun tultiin kotiin, vei emäntä kauppa-apulaisen saliin, jonne
oli katettu komea pääsiäispöytä kaikkine herkkuineen. Ja ensi
töikseen Natalia Petrovna kaatoi kahteen pikariin punaista viinaa
ja pakotti Juhon tyhjentämään pikarinsa. Se oli tahmeaa ja makeaa,
mutta tulista, ja Juho tunsi, miten se valui alas kurkusta liekkinä
ja alkoi palaa veressä. Mutta samassa Natalia Petrovna tuli aivan
hänen eteensä, niin lähelle, että hengitys poltti Juhon poskia, ja
ennen kuin tämä osasi aavistaakaan, suuteli emäntä häntä molemmille
poskille ja suulle sopertaen: ”Kristus on ylösnoussut!”

Juho horjahti ja oli kaatumaisillaan, hänen silmissään lenteli
kultaisia kipinöitä. Mutta samassa hänen täytyi suoristautua ja
hillitä itsensä, sillä eteisestä kuului pääsiäisonnittelulle tulevien
oikeauskoisten naapurien askeleita.

Ennen kuin he tulivat saliin, meni Juho puotikamariin, jossa hänen
vuoteensa oli.

Mutta ei hän pitkiin aikoihin saanut unta.

Hänen korvissaan soi pääsiäiskellojen kimeä kilinä ja hänen
silmissään lentelivät vieläkin kultaiset kipinät.

VI.

Juho oli palannut ensimmäiseltä matkaltaan Viipuriin, jonne isäntä
oli lähettänyt hänet talon asioissa.

Ja niin paljon uutta hän sillä matkalla oli nähnyt, kuullut ja
kokenut, että melkein oli pyrkinyt pää menemään pyörälle.

Kun hän koetti selvitellä kirjavia vaikutelmiaan, lähtivät ne — sen
mukaan kuin säikeet toisistaan erottuivat — vähitellen erivärisinä
lankoina kerille kiertymään. Ja keriä karttui, sillä silmät suurina
Juho oli asioita ja ilmiöitä tarkastellut ja yrittänyt ottaa
mahdollisimman tarkan selon näkemistään, kuulemistaan ja kokemistaan.
Täsmällisesti ja perinpohjaisesti olivat ensinnäkin tulleet talon
asiat hoidetuiksi, vaikka oli niissäkin ollut vaikeutensa ja
vastuksensa, kun olivat muukalaisia kaikki tukkukauppiaat — eivät
vain venäläisiä, joiden kanssa oli jo tottunut toimeen tulemaan,
vaan myöskin saksalaisia, enimmäkseen juuri saksoja, mutta myös
ruotsalaisia.

Olihan Juho monesti ihmetellyt jo sitä, että täällä pikkukaupungissa
kauppa oli melkein kokonaan venäläisten käsissä, mutta että se
Viipurissakin oli yksinomaan muukalaisten hallussa, se vasta pani
päätä punomaan. Eivätkö siis suomalaiset todellakaan suurempaan
kaupankäyntiin kyenneet, kuten isäntä toisinaan humalapäissään
ilkkuen virnaili?

Varmasti kykenivät, kunhan vain pääsivät yrittämään!

Mutta pääsy se tietysti kiikasti. Eikä suinkaan ainoastaan sen
vuoksi, ettei suomalaisilla ollut perittyjä pääomia, vaan myöskin
siksi, ettei heillä ollut tiedollista ja taidollista pohjaa. Omat
korkeammat oppikoulunsa olivat kyllä ruotsalaisilla ja saksalaisilla
ja kaipa ruvettiin kohta puuhaamaan venäläisillekin, mutta
suomalaisille oli tuskin vielä toden perään osattu vaatiakaan.

Tiesihän Juho, että kolmisenkymmentä vuotta sitten oli yritetty
suomalaistenkin puolta pitää, mutta heikoiksi olivat jääneet
tulokset. Pietari Hannikaisen ”Kanava” oli aikoinaan innolla ajanut
asiaa, ja jo ennen häntä oli Jaakko Juteini tehnyt herätystyötä,
jossa myöskin olivat olleet osallisina omalla työllään sivistyksensä
hankkineet kauppa-apulaiset Adam Wilke, joka jälkisäädöksellään
oli tehnyt suomalaisen koulunpidon Viipurissa mahdolliseksi, Juho Pynninen,
joka oli perustanut ensimmäisen kansankirjaston, ja Robert Mallenius,
suomalaisuusasian esitaistelija.

Viimeksi mainittuja miehiä Juho pitikin suuressa kunniassa ja hautoi
mielessään sellaisia salaisia ajatuksia, että kyllä hänkin vielä
vuorostaan... Ellei muuta, niin ainakin siihen hän pyrki, että voi
tehdä kotipitäjässään saman, minkä kuului eräs Anton Keldán tehneen,
nimittäin perustaa kansakoulun.

Nyt olivat Viipurissa kertoneet, että kun kolme, neljä vuotta sitten
oli esitetty yläalkeiskoulun opetuskielen muuttamista suomeksi,
niin ei ollut otettu asiaa kuuleviin korviin. Ja paljon muutakin
olivat tarinoineet sellaista, mikä selvään osoitti, että vaikea oli
kansanmiehen päästä eteenpäin omassa maassaan. Ja sekö vasta oli
järkyttänyt Juhon mieltä.

— Pitääkö sitä sitten aivan väkipakolla...? kysyi hän itseltään.

Eikä hän siihen muuta vastausta keksinyt kuin että:

— Pitää.

Ääneen hän tämän vastauksensa lausui, ja kun samassa ”Starssi”,
joka ei enää ollut ensimmäinen apulainen, koska isäntä siksi oli
korottanut Juhon, sattui tulemaan puotikamariin, jonka pihalle
antavan ikkunan edessä ääneenajattelija seisoi, niin hän kysyi:

— Mitä pitää?

Mutta ei Juho siitä säpsähtänyt, sillä hän oli jo oppinut
säilyttämään mielensä tasapainon kaikissa tilanteissa, vaan sanoi
aivan rauhallisesti:

— Pitää ajaa jauhot ja sokerit lotjasta kotiin, ettei ehdi sade
ruveta niitä kastelemaan.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että saisi mennä tuokin ryssä omalle
maalleen, niinkuin saisi mennä isäntäkin, sillä, ryssähän oli aina
ryssä, vaikka voissa olisi paistettu.

                                                  ⸻

Juho oli siis jo oppinut pitämään mielensä tasapainossa ja suunsa
kiinni.

Mutta oli hän oppinut vielä muutakin.

Esimerkiksi välttämään Natalia Petrovnan lähentelyjä. Sen pääsiäisyön
jälkeen oli nimittäin emäntä koettanut parastaan pitkät ajat. Mutta
eipä ollut vain Juho mennyt ansaan.

Ei sillä, etteikö hän vieläkin toisinaan nähnyt emäntänsä sieviä
kasvoja ja pehmeästi pyöristyviä jäseniä unissaan... Mutta järki
sanoi valveilla ollen, että parempi on kaartaa kuin katua. Ja
karttanut hän oli. Niin selvästi ja silmiinpistävästi, että oli
lopulta täytynyt uskoa Natalia Petrovnankin. Sillä aluksi Natalia Petrovna
ei ollut uskonut välttämistä tarkoitukselliseksi. Oli
tietysti arvellut, että arka se mies vain on, mutta saanee toki
rohkeutta, kun näkee, että olen hänelle suosiollinen. Näin Juho
kuvitteli emäntänsä ajatelleen. Sillä totta kai hänkin luuli olevansa
vastustamaton. Eikä totta puhuen paljon puuttunut, että olikin...
Mutta, mutta...

Ei sillä raukalla muuten elämä hauskaa ollut.

Mies välitti vaimostaan viis. Ryyppäsi ja rälläsi entistä enemmän ja
oli harva se ilta kotoa poissa. Ei pysynyt millään, vaan kapakkaan
kaikkosi taikka meni muihin iltaseuroihin.

Sen vuoksi oli tietysti yhä enemmän asioita jättänyt Juhon
hoidettavaksi. Ja mikäpä siinä, hoitihan ne Juho. Mielellään
hoitikin. Se kun oli ensimmäiselle apulaiselle niinkuin esimakua
tulevaisuudesta ja samalla itsenäisen kaupanteon opetusta — juuri
sitä, jota hän oli havitellut taloon lupautuessaan.

Saattoi jo tapahtua, että isäntä sanoi palkollisilleenkin, jos
jostakin asiasta tietoa kaipasivat, että parasta on kysyä sitä
Juholta.

Eikä kulunut pitkiäkään aikoja, niin olivat jo kaikki Viipurin ostot
siirtyneet Juholle, ja alkoipa isäntä puhua siihenkin suuntaan, että
on vielä opetettava Juho Pietarissakin käymään, mutta puheeseen se
sentään toistaiseksi vielä jäi.

Ja ihmehän olisikin ollut, ellei olisi jäänyt. Sillä kuinkapa olisi
isäntä malttanut luopua niistä huvittelun tilaisuuksista, jotka
Pietari ilmeisesti hänelle tarjosi ja joita hän käytti hyväkseen
niin perusteellisesti, että toisinaan jo kauppa-apulaiset kyselivät
toisiltaan, palanneeko enää ensinkään.

Mutta aina hän sentään palasi. Väsyneenä ja huonokuntoisena tuli.
Ja niin oli ärtyinen, ettei hänelle kukaan uskaltanut aluksi
mitään virkkaa. Varmasti oli silloin vaikea Natalia Petrovnan olo.
Itkettynein silmin raukka tulikin ateriapöytään, jos tuli ensinkään.
Ja kertoivat piiat, jotka tietysti sellaisina aikoina pitivät
korvansa tavallistakin enemmän hörössä, että usein kuului yöllä
parkua ja joskus avunhuutojakin — mutta uskalsivatko he mennä apuun!
Kun sellaista tultiin Juholle kertomaan, niin käski hän tietysti
juorukellojen pitää suunsa kiinni, mutta ajatteli itsekseen, että
syyttäköön itseään, kun moisen miehen on ottanut. Mutta kun hän
kerran tuli maininneeksi asiasta ”Starssille”, niin tämä sanoa
tokaisi, että tietysti lyö — aa mitenkä muuten, kaikkihan toki omia
akkojaan... onhan siihen miehellä oikeus.

VII.

Vuodet vierivät.

Eikä toinen toisestaan paljonkaan eronnut ei muussa kuin siinä, että
yhä suuremmassa määrin jäi liikkeen hoito Juhon huoleksi.

Teki sentään kauppias vielä itse ostomatkansa Pietariin — pari
kertaa vuodessa sinne tavaran hankintaan lähti, mutta paljon tuhlasi
niillä matkoilla rahoja ja harkitsemattomasti ostot suoritti. Se
harmitti Juhoa, joka tiesi, että paremmin olisi hän jo pystynyt nekin
asiat hoitamaan eikä olisi matkoillaan talon kukkarosta niin suurta
lovea lohkaissut. Mutta minkä sille teki? Omahan oli kauppiaan asia,
niin että tietysti sai hoitaa, miten halutti.

Kaiveli se kuitenkin Juhon mieltä.

Ja kaivelivat sitä muutamat muutkin asiat.

Oli nimittäin Juho muutamana kauniina kevättalven sunnuntaina
tutustunut erääseen kauniiseen neitoon, kaupunkilaiseen ja
varakkaaseen, joka oli miellyttänyt nuorta liikemiestä niin suuresti,
että hän vähitellen oli alkanut etsimällä etsiä seuraa.

Naimi oli neidon nimi, ja hänen isänsä oli ruununvouti.

He kävelivät kuutamoiltoina yhdessä, tanssivat joissakin iltamissa,
kunnes alkoivat tavata toisensa harva se päivä, milloin missäkin.

Juho oli ollut selvästi huomaavinaan, että tyttö piti hänen
seurastaan, eikä koettanutkaan salata omaa ihastustaan. Sillä tavoin
he sopivat hyvin toistensa pariin.

Siitä Juho saikin päähänsä, että Naimin hän nai ja oman kaupan
perustaa, sillä meneehän toki appi vävylleen takuuseen, joten pankki
ei voi luottoa kieltää... Ja pitkäksi aikaako hän, Juho, luottoa
tarvitsee! Kyllä osaa panna asiat niin luistamaan, että valeen
omilleen pääsee, ja silloin vain viheltelee ja poimii voittoja, kun
ei tarvitse rahasta mitään maksaa, kuten täytyy velkavarastojen
pitäjien.

Oli ihmeellistä, miten tällaiset tuumat saattoivat muuttaa niinkin
tyynen ja tasaisen miehen kuin Juhon aivan toiseksi ihmiseksi, joka
kokonaan unohti menneisyytensä, kuvitteli nykyisyyden loistavaksi
ja hahmotteli tulevaisuuden suorastaan huimaavaksi. Kaikki oli
ruusunväristä ja rusohohteista. Juho itse oli sellainen tekijä,
että kunniana piti mikä perhe tahansa moisen miehen kosintaa:
tulevaisuuden mies, jolla jo olivat rikkaudet käden ulottuvilla ja
maine varmalla pohjalla!

Olihan ruununvouti kerran tullut heitä vastaan, kun Juho oli
ollut Naimin kanssa kävelyllä, ja aivan suopeasti hymyillen oli
virkaherra tervehtinyt. Tietysti! Eihän ollut kaupungissa eikä
lähimmässä ympäristössäkään nuorta miestä, joka kykeni kilpasille.
Ja ruununvoudin rouva kuului aatelisesta syntyperästään huolimatta
olevan niin hiljainen ja hyvänluontoinen ihminen, että vain ajatteli
tyttärensä parasta ja toivoi hänelle hyvää miestä, sellaista, joka
kykeni turvaamaan yhtä hyvät oltavat kuin lapsuuden kodissa, sillä
Naimi oli hänen ainoa lapsensa.

Ainoa mikä saattoi olla vähän epäilyttävää, oli se, ettei Juho
osannut ruotsia, mutta tokkopa tuo sentään niin suuri puute oli edes
ruununvoutilaisten korvissa, etteivät muut ansiot sitä kyenneet
korvaamaan... ja kuka tiesi piankin alettiin suomea opettaa
herrasväellekin...

Ei siinä Juholla muu ollut edessä kuin käynti tytön vanhempien
luona. Sillä sen oli hän kirjoista lukenut ja tiesi muutenkin,
että vallasväenkin keskuudessa oli asia ensin sovittava morsiamen
vanhempien kanssa ja sitten vasta sormus hankittava.

Niin päätti hän siis, että ensi sunnuntaina menee.

Ja minkä Juho kerran päätti, niin se myös pysyi, sillä itsepäisyys
oli hänessä suuri.

Lauantai-iltana Naimin tavatessaan hän vain kautta rantain otti
selville, olivatko vanhemmat tyttärelleen sulhasta tyrkytelleet
tai tarjoilleet, ja saatuaan siihen kieltävän vastauksen hän oli
virkahtanut noin vain huolimattomasti, että vähänhän näillä main
valinnan varaa olikin. Mutta kun Naimi silloin oli alkanut puhua
muista asioista, niin ei ollut Juhokaan enää yrittänyt jatkaa. Vasta
erottaessa hän oli sanoa laukaissut:

— Huomenna minä tulen teille. Lienevät ruununvouti ja rouva
kotosalla kirkkoajan jälkeen?

Silloin Naimi oli säikähtänyt ja hätäpäissään kysynyt:

— Mitä ihmettä? Onko kauppias Sarkasinilla jotakin asiaa?

Mutta Juho oli vastannut ylpeästi, etteihän hän muiden asioilla
sunnuntaisin kulje, vaan omiaan silloin toimittaa.

— Mitä, mitä, mitä ihmettä... ei suinkaan vain...

— Mitä sitten?

— Ei, ei, ei... sehän on mahdotonta... Ja silloin se oli Juhon
suusta päässyt:

— Minä tulen pyytämään ruununvoudilta ja hänen rouvaltaan heidän
tytärtään.

Naimi oli puhjennut huutamaan:

— Se olisi sulaa hulluutta... ei ikinä sitä saa tapahtua.

Mutta Juho oli pitänyt huutoa vain neidon kainouden ilmaisuna ja
vastannut, että sehän se vasta viisautta olikin.

— Hulluutta se on, sanon minä ja kiellän kaikki sellaiset
yrityksetkin.

Ja samalla hän oli kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan minkä jalat
kantoivat.

Vähän oli Juho sitä ensin ihmetellyt, mutta sitten oli taas
tuumaillut, etteihän se mitenkään muuta voinut olla kuin
neitseellistä arkuutta, ja niine arveluineen oli puotikamariinsa
pujahtanut.

Sunnuntai valkeni kirkkaana ja paisteisena, ja Juho piti aurinkoa
hyvänä enteenä. Hänen mielensä oli melkein kevyt, eikä hän
ensinkään tuntenut pelkoa edessä olevan asian vuoksi, tuskin oli
jännittynytkään — sellaiseen varmuuteen oli jo itsensä kasvattanut.

Tavallista suuremmalla huolella hän kuitenkin ajoi partansa, suki
hiuksensa ja harjasi pyhävaatteensa.

Ja sen verran hän odotti kirkonajan päätyttyä, että hyvin ehtisivät
hänen laskujensa mukaan herrasväet syödä, ennenkuin kosija lähti
kävelemään ruununvoudin taloa kohti.

Piika siellä tuli ovea avaamaan, kun tulija nykäisi ovenpielen kellon
kilisemään. Ja Juho kysyi asiallisesti, oliko ruununvouti kotona.

— Kotona on, kamarissaan istuu... tuon oven takana.

Ja Hilma -- Juho tiesi, että hänen nimensä oli Hilma, kun tyttö usein
kävi puodissa ostoksilla — osoitti olkansa ylitse oikealle.

Juho koputti ovelle. (Joutavaltahan se koputtaminen tuntui, kun jo
oli kelloa kilisyttänyt ja tiesi herran olevan huoneessa, mutta
kauppias oli kerran sanonut, ettei herrasväissä koskaan koputtamatta
ovea saanut aukaista.) Käskevä ääni huusi: ”Sisään.” Ja silloin
Juho hiukan hätkähti. Mutta häkeltymistä ei kestänyt silmänräpäystä
kauempaa. Seuraavassa tuokiossa hän jo aukaisi oven ja astui
kynnyksen ylitse.

Ruununvouti istui pöytänsä takana ja kohotti päätään papereista:

— Kuka sieltä...

Samassa hän kuitenkin tunsi tulijan ja sanoi:

— Vai niin, Sarkasinin puotimieskö se onkin? Kysymyksen muoto ei
oikein miellyttänyt Juhoa, jonka mielestä isännän nimen mainitseminen
tässä yhteydessä oli hänen oman persoonansa väheksymistä, mutta
tyytymättömyyttään millään tavalla ilmaisematta hän vastasi vain:

— Niin, minähän tässä...

— Entä mitä ”minä” sitten niinkuin tahtoo?

— Olisi vähän asiaa...

— Mutta, hyvä mies, nythän on sunnuntai ja asioita varten ovat
arkipäivät.

Nyt olisi tietysti ollut Juholla vielä tilaisuus peräytyä, ja
sekunnin ajan hän jo sitä ajattelikin, kun ei ruununvouti edes
kättelemään noussut eikä istumaan kehoittanut, mutta sehän olisi
pelkuruutta — ja ratkesiko sitä paitsi asia sillä tavoin! Niinpä hän
virkahtikin:

— Tämä minun asiani ei ole virallista laatua, vaan yksityistä.

— Mikähän se sellainen voi olla? kysyi ruununvouti.

Mutta ei Juho tullut ajatelleeksikaan, että sanoissa olisi ollut
pilkallisuuden tai armollisen alentuvaisuuden vivahdusta. Hetkisen
hän kuitenkin mietti, ennenkuin laukaisi:

— Tahdon puhua herra ruununvoudin kanssa. Onhan nimittäin tapana,
että vanhempien suostumusta pyydetään...

Taas hän jäi hetkiseksi miettimään, uutta taukoa käyttikin
ruununvouti sanoakseen:

— Nyt minun täytyy sanoa, etten ensinkään ymmärrä...

Ja silloin Juho taas sai sanat suuhunsa ja lausui yhtä varmasti kuin
jos olisi seisonut todistajana oikeudessa tai ollut rovastin edessä
lukukinkereillä:

— Pyydän suostumustanne siihen, että saan tyttärenne... vaimokseni.

Ruununvouti ei hetken aikaan saanut hengitystään kulkemaan, tuijotti
vain pullistuvin silmin Juhoon sillä tavalla, ettei tämä tiennyt,
pitikö herra häntä mielipuolena vaiko murhaajana tai ehkä molempina.

Ei Juho kuitenkaan vielä siitäkään säikähtänyt, vaan tuijotti yhtä
tuimasti takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Katsohan vain,
totta minä tarkoitan!

Vihdoin ruununvouti sai siemauksen ilmaa keuhkoihinsa, sen verran,
että saattoi kysyä:

— Oletteko menettänyt järkenne vai oletteko humalassa keskellä sunnuntaipäivää
?

— En kumpaakaan, yritti Juho vastata.

Mutta samassa ruununvouti alkoikin jo syytää sanoja suustaan
sellaisella voimalla, että niitä tuli aivan kuin rakeita rajuilmalla:

— Ja mokoma jauhoryssän puotirotta uskaltaa tulla selvin päin ja
keskellä kirkasta sunnuntaipäivää pyytämään minun tytärtäni aivan
kuin vertaistaan! Se on niin ennenkuulumatonta, etten tiedä, mitä
sanoa. Mikä hän luulee olevansa? Ihanko muka säätyläinen? Maanmoukka!
Renki! Tiskiläinen! Laarin lakaisija!

Ruununvouti sähisi ja puhisi. Ja sitten hän äkkiä nousi seisomaan
pöytänsä takana, ojentaikse joko näyttääkseen mahtavammalta tai
saadakseen ilmaa keuhkoihinsa, joista se alinomaan uhkasi loppua, ja
huusi käheällä äänellä:

— Ja nyt hän korjaa luunsa, senkin narri, ja vähän äkkiä!

Juho ei aluksi oikein tajunnut, mitä tämä merkitsi. Ettäkö hän,
tuleva pohatta ja ainakin kolmen ruununvoudin arvoinen mies, voi
saada osakseen tällaisen kohtelun, kun tuli tekemään kunniallista
tarjousta? Mutta kun hänelle sitten huudettiin ”ulos”, niin hän
tajusi. Ei kuitenkaan suin päin lähtenyt, vaan seisoi toki raivoavan
ruununvoudin edessä vielä sen hetken, että ehti päätellä: ”Tuon
saa vielä katkerasti katua ja omat sanansa syödä!” Mutta sitten
hän pyörähti kantapäillään ja meni taakseen katsomatta ja mitään
sanomatta.

Vasta kun Juho tuli kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen, selvisi
hänelle häväistyksen merkitys täydellisesti. Tietysti ruununvouti
rientäisi nyt ilkkumaan häntä, ja kaikki kaupungin juorukellot
alkaisivat kalkattaa. Entäpä ostajat puodissa — katsoisivat
häntä kuin mitäkin kummaa ja nauraa hihittäisivät toisilleen ja
apulaisille, että tuoko se sai vasikannahat ruununvoudilta, kun luuli
olevansa herrastytön arvoinen sankarisulhanen!

Kostaisihan Juho ja näyttäisi sekä ruununvoudille että muille,
mikä hän oli miehiään ja että kyllä vaikka kuvernöörin tyttärelle
kelpaavan elatuksen vielä ansaitsisi. Mutta eihän sitä ihan tähän
hätään saanut tehdyksi. Aikaa siihen vaadittiin. Ja sillä välin
koiranleuoilla oli tilaisuus virnistellä.

Niin kävi asia kunnialle, että Juho päätti heti ensi töikseen lähteä
koko kaupungista niin pian kuin vain irti pääsi.

— Onhan lääniä muuallakin, sanoi hän puoliääneen itsekseen.

Ja sitä sanoessaan hän ajatteli kotipitäjäänsä ja sitä asiaa, jota
oli viime viikolla eräs hänen kotikyläläisensä sanonut puodissa
käydessään. Oli nimittäin tuonut terveiset kotoa ja sitten virkkanut:
”Kas, kun et tule kauppiaaksi sinne kotipuoleen — johan sielläkin on
vähitellen vaurastuttu ja oikean elämän alkuun päästy.”

Miten olisikaan, jos sinne perustaisi maakaupan, oikein kunnollisen,
ja laajentaisi sitä sen mukaan kuin kannattaisi?

Oli Juho aina silloin tällöin näiden vuosien varsilla kotipitäjässä
pistäytynytkin ja sen verran oli ympärilleen tähyillyt, että oli
huomannut sielläkin elettävän köyhyyden korjautumista seurannutta
nousuaikaa, niitä seitsemää lihavaa vuotta, jotka taivaan viisaan
harkinnan mukaan olivat laihoja seuranneet.

Sen verran oli Juholla jo säästöjäkin, että niillä jotenkuten pääsi
alkuun, ainakin vaatimattomaan. Eikähän sen alun siellä maalla
tarvinnutkaan suurellista olla. Parempikin, että oli vain pieni
kauppa, jotta uskalsivat kaikki tulla ostajiksi.

Näin mietiskeli ja tuumani Juho kiivain askelin katuja
kierrellessään. Ja sitä tehdessään kypsyi hänen päätöksensä varmaksi
vakaumukseksi, jota eivät enää Sarkasininkaan ylipuhuttelut voisi
horjuttaa, sillä hän arvasi, ettei kauppias aivan mielisuosiolla
ensimmäistä apulaistaan laskisi menemään.

                                                  ⸻

Kaiveli, kaiveli häpeä Juhoa.

Toisena tuokiona syttyi hänen mielensä silmittömään vihaan, korvissa
humisi, ja aivoihin iski hehkuva halu päästä käsiksi häpäisijään,
pieksää hänet, ruhjoa nyrkeillään ja näyttää kouraantuntuvasti,
ketä oli loukannut. Mutta tuollainen mielihalu oli kuitenkin vain
silmänräpäyksellinen salama. Sillä äkkipikaisuutensahan Juho jo oli
oppinut järjellään hillitsemään, ja nytkin järki sanoi hänelle, että
vähäinenpä oli ilo ruumiillisesta kurituksesta, hyöty aivan olematon.
Ei, toisella tavalla oli kostettava ja häpeä pois pyyhittävä!

Mutta toisena tuokiona taas hän rupesi syyttelemään itseään, ja se
oli paljon tuskallisempaa kuin ruununvoudin vihaaminen. Ehkäpä olikin
oikeassa herra sanoessaan häntä narriksi? Suuria oli kuvitellut
itsestään, sillä mikä olikaan hän, savupirtin poika, joka ei
edes koulua ollut käynyt, vaan vielä siihen aikaan, kun Naimi jo
tavaamisen oli jättänyt ja luki puhtaasti vaikkapa postillaakin,
juoksenteli kotikylän karjaa paimenessa.

Illalla hän kiemurteli vuoteessaan saamatta unta silmiinsä. Koetti
kääriytyä huppuun, ettei kattoon tarvinnut tuijottaa, mutta ei
siitä apua ollut. Kaiveli, kaiveli vain mieltä. Jo hän muutamaan
otteeseen tuli ajatelleeksi sitäkin, että ehkäpä ei ollut edes
täysijärkinenkään, kun noin oli antautunut narriksi ruununvoudin
silmissä ja koko kaupungin silmätikuksi, sillä sehän hän tietenkin
nyt oli. Ei, ei hän jäisi tänne enää pilkattavaksi hinnalla millään!
Huomenna jo sanoisi kauppiaalle, että katsokoon itselleen toisen
apulaisen. Ja jos joskus tähän häpeän pesään vielä palaisi, niin ei
tulisi kömpien eikä kävellen, vaan komeasti ja omana herranaan, joka
ei olisi köyhä eikä kipeä. Näkisipä silloin Naimikin!

Niin, Naimi. Mikähän osa hänellä tähän häväistykseen mahtoikaan olla?
Ehkä ei ollukaan mikään, ehkä nytkin valvoi yksikseen ja itki isänsä
ylpeyttä ja maailman kovuutta?

Eikö mitä! Olihan eilisiltana kieltänyt tulemasta ja sanonut Juhon
aikeita sulaksi hulluudeksi. Ei toki sillä tavalla olisi puhunut, jos
toista mieltä olisi ollut. Samassa koplassa oli tytär isänsä kanssa.
Oli tietysti vain ajankulukseen Juhon kanssa leikkinyt... niinkuin
kissa leikkii hiiren kanssa... Mutta saipa nähdä, saipa nähdä
Naimikin — kyllä valkeni vielä päivä, jona kunnianaan olisi pitänyt
Juhon kotiin emännäksi pääsemistä. Mutta eipä päässyt. Sillä silloin
siellä jo oli toinen tai ei sinne ensinkään emäntää huolittukaan...
Kyllä sentään huolittiin, sillä ikäväksi kävisi elämä yksinäiselle
miehelle, ja tarvitsihan sitä paitsi kauppiaan koti haltijattaren.

Mutta ei Juho enää herraskaisesta morsiamesta välittäisi. Ei
ikinä! Hän oli maalainen, talonpoikaisrotua, ja samaa rotua piti
olla elämänkumppanikin. Niinhän hän oli ennenkin ajatellut. Ja
niin ajatteli hän nytkin. Eikä se ollut ihmiselle häpeäksi, että
oli talonpoikaista juurta, päinvastoin kunniaksi se oli. Ja sitä
paitsi: talonpoikainen ihminen saattoi kyllä nousta herrassäätyyn
kuolemattoman sielunsa kärsimättä siitä vahinkoa, mutta
herraskaisesta ei koskaan voinut tulla kunnollista talonpoikaa — jos
tuli talonpoika, niin pilalle meni.

Sillä tavoin Juho ikäänkuin syventyi itseensä, olemuksensa hetteihin
ja uumeniin. Ja hän vaistosi, että vähitellen alkoi taas hänen
elämänkäsityksensä, joka oli ollut eksymäisillään harhateille,
päästä oikeille ja alkuperäisille raiteilleen. Hänen oli oltava
edelleenkin maalaispoika, varovainen ja pikemminkin epäluuloinen kuin
herkkäuskoinen, oli oltava mies, joka tiesi suoriutuvansa eteenpäin
maailmassa, eikä koskaan enää antautunut haihattelemaan ja kuuseen
kurkottamaan.

Ja hänen niin pitkälle ajatuksissaan päästyään ilmestyi sielun
silmien eteen tuttu lapsuusnäkymä: valtamaantie, jota pitkin
parisniekat ajoivat ja pojan ajatukset seurasivat pyöränjälkiä
suureen maailmaan.

Sitä ilmestystä hän piti sallimuksen merkkinä ja osviittana: hän oli
taas löytänyt oikean tien. Ja sitä tietä oli nyt kuljettava.

                                                  ⸻

— Miksi lähdet? kysyi Sarkasin, kun Juho oli sanonut, että nyt hän
sitten lähtee pois talosta.

Siihen kysymykseen oli vähän vaikea vastata niin, että Sarkasin olisi
asian ymmärtänyt, eikä Juho sitä yrittänytkään, virkahtihan vain:

— Kotiin kaipaavat... jotta täytyy muuttaa...

— Mene joksikin aikaa, mutta älä muuta. Saat palkkaa, vaikka olisit
puolikin vuotta.

— Ei se käy. Tahtovat, että aukaisen siellä kaupan.

— Vai maakauppiaaksi! Tiedätkö, mies, ettei siitä paksua leipää
lähde? Huolia itsellesi vain kasaat, mutta et rikkautta.

Ja pitkälti kauppias perusteli mielipidettään ja todisteli, että
nythän vasta Juho elämänsä tyhmyyden oli tekemäisillään.

Mutta kun ei sellainenkaan todistelu tehonnut, huomautti kauppias,
että kaupungissahan Juholla oli hyvä nimi ja maine, niin että ajan
mittaan voi kohota korkealle ja päästä ties miksi.

— Katsohan, tiedän minä senkin, että ruununvouti on ajanut sinut
ulos talostaan, kun yritit hänen tytärtään kosia...

Sarkasin piti pienen tauon, jonka aikana Juho, joka oli lentänyt
tulipunaiseksi, ehti ajatella: Jo se on siis kulkupuheena kaupungilla.

— Mutta ei juttu koidu sinulle vahingoksi, vaan hänelle, sillä
kaikki ihmiset nauravat hänen kopeuttaan, mutta kunnioittavat sinua,
joka rehellisesti menit hänen puheilleen.

Lohduttihan se vähän Juhoa, mutta ei se mitenkään hänen päätöstään
voinut horjuttaa. Sillä nyt olivat sen päätöksen juuret paljon
syvemmässä maaperässä ja lujemmassa kamarassa kuin loukatun ylpeyden
pintakuoressa.

Kun Sarkasin huomasi, ettei mistään apua ollut, herkesi hän
tunteelliseksi ja syleili Juhoa kiitokseksi, yrittipä vielä
venäläiseen tapaan poskille suudella, mutta sen Juho sai torjutuksi.

Mutta Natalia Petrovna, jolle uutinen päivällispöydässä kerrottiin,
sanoi kylmän ivallisesti:

— Vai on jo paisunut niin suureksi, ettei enää meille mahdu.

Kauppias siihen kivahti jotakin vihaista vaimolleen, mutta Juho vain
hymähteli hiljaa, sillä hän tiesi, että loukattu ylpeys oli Natalia Petrovnankin
sanojen takana.

Tämä tapahtui yhdeksännellä vuodella sen jälkeen, kun Juho oli
kaupunkiin tullut.

VIII.

Kun Juho palasi kotipitäjäänsä, ei ollut vielä maa paljaana, mutta
rannan pajuissa oli jo valkeita kissoja.

Hän ei enää asettunut asumaan siihen savupirttiin, jossa elämänsä
ensimmäisen päivänvalon oli nähnyt, vaan vuokrasi Siirlahden majatalon
pienestä sivurakennuksesta kamarin ja rupesi siihen kodiksi.

Sillä majatalon maalta hän oli keksinyt hirsiseinäisen vanhan riihen,
jota ei enää puimiseen tarvittu, ja aprikoinut, että siitä sai vähin
kustannuksin kauppapuodin. Riihi oli aivan maantien varrella, ja kun
se oli isännälle viraton, niin luovuttihan hän sen toki kaupaksi.

Sattuikin Juho saamaan avukseen miehen, jolla peukalo ei ollut
keskellä kämmentä ja joka siksi osasi vähin kaikkia ammatteja, ja
niin alettiin kahden miehen voimalla puhkoa tiiviisiin seiniin
ikkunoita ja muurata kiukaan paikalle savutorvellista lämmitysuunia.
Oli tietysti oviaukkoakin kohennettava, ettei tarvinnut ostajien
kyyristyä kynnyksen ylitse astuessaan, ja parret oli poistettava ja
tilalle tehtävä seinille hyllyt ja seinänvierustoille laarit jauhoja
ja ryynejä varten, joita ei hiirien pelosta uskaltanut säkeissä
säilyttää. Riihen kupeella olevasta viistokattoisesta kylkiäisestä
korjattiin ruumenien rippeet ja tehtiin puupermanto, niin että
saatiin varastovaja puodin viereen.

Siihen viikot hupenivatkin niin, että ehtivät puhjeta kukat tuomiin,
ennenkuin päästiin tavaroita paikoilleen sijoittamaan.

Tavaralähetyksiä oli alkanut jo tulla aikoja ennen puodin
valmistumista, sillä heti, kun riihestä oli isännän kanssa sovittu,
oli kauppias käynyt Viipurissa varastoa itselleen tilaamassa. Eihän
Juho tietysti suuria ollut uskaltanut hankkia — paljon enemmän oli
tukkukauppiaissa tyrkytetty ja paljon suurempaa luottoa luvattu kuin
mitä rohkeni ottaa —, mutta tuli sitä sentään tavaraa niin paljon,
että pieni puoti varastovajoineen ahdinkoon täyttyi.

Ennen pihlajanmarjain punoittamista ehti sitten tapahtua vielä
paljon...

Majatalon Marista oli niinä vuosina, jotka Juho oli kaupungissa
palvellut, kehkeytynyt sorea impi. Ja heti majataloon asetuttuaan
nuori kauppias olikin ihastellut hänen puhtoista vaaleuttaan
ja punaposkista terveyttään. Ei ollut häneltä myöskään jäänyt
huomaamatta neitosen askelen joustavuus eikä työnteon riuskeus.
Ja niin hän oli tullut jo aivan ensimmäisinä päivinä verranneeksi
maalaistyttöä kaupunkilaisneitoseen, siihen, jonka vuoksi hän tänne
syntymäsijoilleen oli palannut. Eihän vantterampivartisessa majatalon
Marissa kylläkään ollut sitä sulavaa siroutta, joka oli viehättänyt
kauppa-apulaista ruununvoudin neitosessa, ei myöskään samaa hipiän
hienoa kuulakkuutta, joka miehen siellä kaupungissa oli hurmannut,
mutta sen sijaan Marissa oli toisia avuja, joita herrasneidiltä
puuttui: oli tervettä raikkautta, oli välitöntä herttaisuutta ja
sydämen vilpittömyyttä. Ja sieväthän olivat kasvotkin, sirkeät
siniset silmät ja huulet punaiset kuin puolukat.

Ja sitten tuli kesä.

Nuori veri, kesäöitten kaipuu, lyhyt matka tyttöjen aittaan...

Eikähän täällä maalla mutkallisia menoja kysytty eikä kaivattu. Kun
oli heleimmillään suvi ja öitten valkoinen hämärä herkimmillään, niin
toistui ensimmäisen nuoruuden kesäsatu haaveineen ja havahtumisineen
seinänraoissa kiiltävään päivännousunkultaan. Ja kun samaa satua oli
kerrattu muutamia kertoja, lähtivät kahden nuoren ihmisen ajatukset
kuljettamaan unelmia eteenpäin, ja — miten olikaan! — niin ne jo
tapasivat toisensa yhteiseksi viitoittunutta elämäntietä aukomasta.

                                                  ⸻

Sinä lauantaina, jona Juho asteli tuttua tietä kirkonkylän pappilaan,
tunsi hän mielessään suurta tyydytystä. Elämä alkoi nyt ratketa
oikeaan suuntaan, sellaisille laduille, jotka hän tunsi likeisiksi
luonnolleen ja syntyperälleen. ”Varmaankin tulee Marista hyvä
vaimo, kodin emäntä ja oikea äiti minun lapsilleni... Eihän se
kaupunkilainen herrastyttö koskaan olisikaan voinut ajatella minun
ajatuksiani samalla tavalla kuin minä niitä ajattelen... Eikä se
tänne maalle olisi suostunut tulemaan millään eikä milloinkaan, ja
täältä kuitenkin on meikäläisen alettava elämänsä...”

Niin oli hyvä mieli, että laulatti, vaikkei laulaa osannutkaan.

Nyt hän tuli notkelmaan. Siinä tuntui alamaan viileä henkäisy. Piti
vetää ilmaa sieraimiinsa. Se lemusi väkevälle — tuliko tuoksu
suopursulle?

Taas tie nousi harjun loivaa mäkeä. Miten olisi poiketa tuolle
tienkupeen kummulle? Mieli teki. Sillä Juho tiesi, että sieltä näki
muutaman niistä kirkasvetisistä järvistä ja lammista, joita tällä
maanäärellä joka paikassa sinerti kallioiden, kumpujen ja harjujen
välissä ja joita vuolaat virrat ja pienet purot yhdistelivät sinisenä
verkkona jakamaan ja raidoittamaan viljelysaukeiden vihreyttä ja
metsämaisemien tummuutta.

Ei hän sentään malttanut poiketa tieltä, vaan jatkoi matkaansa,
vaikka ei taas kiirettäkään huolinut pitää. Asteli vain aivan kuin
olisi ilman matkanmäärää huvikseen talsinut. Mikä siinä, kun oli
lauantai ja rovasti kuitenkin oli kotona pappilassaan!

— Johan se on toista kymmentä vuotta ollut täällä rovastina
Röönlunti, Juho tuumi itsekseen aivan ääneen, kun ei ollut kohdalla
kuulijoita. — Niin, niin... alun toistakymmentä, koska on jo kulunut
kahdettatoista ajastaikaa siitä, kun minut ripille laski. Silloin se
Röönlunti kyllä vielä oli uusi virassaan...

Nyt näkyi jo kirkko: tapuli kohosi taivasta kohti.

Ja Juho tunsi, miten veri nousi poskipäihin, kun hän tuli
ajatelleeksi, että sieltä saarnatuolista mies sitten huomenna
pudotetaan —: ”jokohan tuo ihan kauppiaana kuuluttaa?”

— No, kuuluttipa minä kuulutti... sanoi hän taas ääneen.

Sillä tietysti oli mentävä huomenna kirkkoon omin korvin kuulemaan.

Mielellään sinne meni — muka jo senkin vuoksi, että oli uutta
nähtävää. Sillä nyt oli paikoillaan alttaritaulu, johon takavuosina
varoja oli koottu ja jota ei vielä ollut olemassa, kun Juho viimeksi
kotiseurakuntansa temppelissä kävi.

— Jeesus siunaa lapsia... Minkähänlaiseksi siinä lienee tapaus
kuvattu?

Varmasti kauniiksi, koska taulu kuului olevan hovimaalaajan tekemä,
ajatteli Juho vastaukseksi omaan kysymykseensä, kääntyessään
maantieltä pappilan pihamaalle johtavalle kujalle.

Kuukautta myöhemmin rovasti vihki Juhon ja Maria Matintyttären
kristilliseen avioliittoon.

Leikattiin silloin vuosi 1878, ja Juho oli kuusikolmatta vuotias,
Mari huhtikuussa täyttänyt kaksikymmentä.

                                                  ⸻

He tyytyivät siihen yhteen kamariinsa.

Mitäpä he sen useammalla: päivät kuluivat kuitenkin molemmilta
kaupassa, ja talon tuvassa Mari pistäysi heidän ruokansa keittämässä,
milloin ei vain puodin uunissa lämmittämään tyytynyt. Sillä puodissa
he arkisin söivätkin.

Perin oli vaatimaton tämä kauppapuoti, mutta hyvin siinä vain
kauppa ensimmäisestä päivästä alkaen kävi. Osasi näet uusi kauppias
kohdella ostajia heidän mielikseen, vieläpä aivan kuin asettua heidän
asemaansa eikä vain pysytellä omassaan, ja yhtä tuttavallinen oli
kauppiaan nuorikko, joka tietysti tunsikin asiakkaitten olot vielä
paremmin kuin vuosikausia kaupungissa viipynyt miehensä. Ja niin
arvelivat pitäjäläiset, että kun ei kauppa sen kummempi ollut kuin
vanha riihi, niin ei tarvinnut kauppiaan hintojaankaan kummempina
pitää, vaan saattoi myydä parempia tavaroita kuin toiset kauppiaat,
mutta yhtä halvoilla hinnoilla. Sellaista puhuttiin. Ja voihan siinä
hyvinkin perää olla. Sillä osasipa Juho jo tavaransa ostaakin ja
pienet olivat hänellä kustannukset eikä nylkemisen himoa alunkaan.

Mutta sen hän kyllä katsoi, ettei yksinomaan omilleen päässyt, vaan
myöskin kohtuullisen voiton sai.

Kun Juho ja Mari ensimmäisen vuosineljänneksen päättyessä tarkastivat
varastonsa ja tekivät laskelman kaupankäynnin tuloksista ja
liikkeensä asemasta, niin totesivat he, että jos samaa menoa edelleen
jatkui, ei heidän kannattanut laskea käsistään niitä vieläkin
suurempia ansiomahdollisuuksia, joita laajennettu liike tarjosi.
He olivat siitä asiasta — kuten kaikista muistakin — aivan
yksimielisiä, vaikka molemmat olivatkin varovaisia ja todellisuuden
kamaralla pysyviä kaikissa laskelmissaan ja suunnitelmissaan.

Tavaraa täytyi siis hankkia lisää pikemmin ja enemmän kuin Juho oli
uskaltanut olettaa riihen kylkiäistä varastovajaksi sisustaessaan. Ja
saihan sitä tavaraa, sai kirjoittamalla, mutta piti sentään välillä
itsekin pistäytyä Viipuriin ostomatkoille, että tiesi, mitä maksoi
ja niistä edullisimmin osti. Kun Juho oli näillä matkoilla, oli Mari
yksin kaupassa, mutta hän hoiteli jo asioita aivan yhtä varmasti kuin
aikaisemmin askareitaan majatalon taloudessa.

Aamusta iltaan siinä kyllä sai ahertaa, mutta sitä varten kai ihminen
olikin nuori, että jaksoi työtä tehdä, ja kun nuorena teki, niin
kaipa sitten vanhana sai huoahtaa... Tyytyväinen oli Mari oloonsa,
ei osannut muuta toivoa kuin että samaa menoa vain jatkuisi. Kas,
oli kaupankäynnissä aina jännitystä sen verran, ettei ihminen
välinpitämättömäksi herennyt, ja vaihtelua tarjosi puodissa oleminen,
kun ihmisiä, vaikkapa vain tuttujakin, tuli ja meni ja jokaisella oli
erilaiset puheet ja omat tarinansa.

Oli tosin jännitystä muussakin elämässä: tähyilihän maanviljelijä
taivasta ja tarkasteli mullan voimaa, oli peloissaan hallaöinä ja
levoton liian pitkien poutien takia, kantoi huolta elukoistaan ja
omaisuudestaan... mutta se oli sittenkin toisenlaista jännitystä,
ikäänkuin enemmän sallimuksesta riippuvaa, ainakin ihmisen omista
aloitteista riippumattomampaa kuin kauppiaan jännitys, joka kohdistui
välittömämmin oman harkinnan ja omien otteiden tuloksiin. Marikin
vaistosi tämän sähköisyyden päivä päivältä ottavan hänen olemuksensa
yhä täydellisemmin valtoihinsa. Saattoi tapahtua, että hän keskellä
yötäkin hätkähti äkkiä valveille sellaiseen säikähdykseen, että
nyt olikin tullut tehdyksi vikapisto jauhon ostossa: oli muka
ostettu juuri hinnan ollessa korkeimmillaan, ja tavara olikin äkkiä
halventunut... ja pahinta oli, että oli tullut ostetuksi varastoa
pitkäksi aikaa...

Kerran Mari oli säikähdystään unissaan niin pahasti parahtanut, että
oli siihen parkaisuun Juhokin herännyt ja hädissään kysynyt, mikä
oli hätänä. Mutta kun oli saanut kuulla asian, niin tyytyväisenä oli
itsekseen todennut, että eipä kauppiaalle sopivampaa elämänkumppania
maailmasta olisi löytynyt. Ja tavallistakin hellemmäksi oli syleily
miehen puolelta silloin muodostunut.

Juholla oli herkkä mieli ja helposti hehkuttuva tunne-elämä siitä
huolimatta, että hän osasi pitää päänsä kylmänä ja mielensä
tasapainossa laskelmia ja kaupallisia suunnitelmia tehdessään.
Joskus se Maria melkein oudoksutti, sillä hänestä tuntui siltä,
että hänen miehensä olemukseen mahtui kaksi eri ihmistä. Niin tuiki
toisenlainen oli se kylmästi harkitseva kauppamies, joka nopeasti
ja erehtymättä laski voittonsa ja tappionsa mahdollisuudet, kuin
se miltei lapsellisesti heltyvä aikaihminen, jonka silmiin kihosi
liikutuksen kyynel ja syttyi innostuksen tuli varsin vähäisistäkin
virikkeistä. Siitä Mari kyllä piti, että niin oli, vaikkei itse
ollutkaan yhtä hereä tunneläikähtelyiltään. Jos hän milloin heltyi,
niin pakotti toki itsensä aina hillitsemään mielialojensa ailahtelut,
koska häpesi niiden ilmituloa omalta kohdaltaan. Ihmetteli Mari sitä
toisinaan itsekin, että häpesi itsessään sellaista, jota toisessa
ihaili, eikä osannut sitä selittää. Olisihan oikeastaan hänelle, joka
vasta hiljan oli aikaihmisten kirjoihin otettu, tuollainen heltyminen
ollut luonnollisempaa kuin Juholle, joka oli mies ja iältään
paljon varttuneempi. Mutta niin vain oli, että Juho kävi hänelle
rakkaammaksi juuri sen takia, että hän huomasi miehessään sellaista,
mitä hän itsessään ei hinnalla millään olisi suostunut antamaan ilmi.

Onnellinen oli siis Marin ja Juhon yhteisen polun alkutaival.
Menestyksen kruunaama työ tuotti tyydytystä, ja rakkaus antoi juuri
sen, mitä molemmat olivat siltä odottaneet — ei enempää, mutta ei
myöskään vähempää.

Ja viikot vierivät ja kasvoivat kuukausiksi.

IX.

Oli Juho kaiken aikaa seuraillut olojen kehitystä kaupungissakin
ja ennen kaikkea siinä kauppatalossa, josta hän tänne kotipitäjään
oli lähtenyt omaksi isännäkseen ruvetakseen. Ja sellaista olivat
viestit kertoneet, että Juho oli voinut päätellä asiain kehittyvän
siihen suuntaan, että sinne oli ennen pitkää hyvä tilaisuus lähteä
kauppamiestaitoaan koettamaan vaikkapa sellaisenkin miehen kuin
hänen...

Ei hän aluksi ollut puhunut siitä mitään Marillekaan, vaan aivan
yksikseen hautoillut ja punniskellut asiaa. Mutta kun viime Viipurin
matkalla aivan odottamatta se tukkukauppias, jolta Juho suurimmat
ostoksensa teki ja joka tiedettiin suopeaksi suomalaistakin
yritteliäisyyttä kohtaan, oli kysyä paukahuttanut, että kannattiko
tosiaankin ripeän kauppiaan aherrella ahtaissa maaoloissa, kun
lähikaupungissakin oli työmaata ja tilaisuutta, koska sikäläisiä
liikkeitä ei hoidettu kyllin pontevasti, ja kun Juho oli tullut
tunnustaneeksi, että onhan hän ehkä sellaista mahdollisuutta joskus
ajatellut, niin jo täytyi toki puhua asia Marinkin kanssa. Ensin Mari
säikähti:

— Ettäkö muka me yrittäisimme oikein kaupunkikaupalla! Eihän toki.
Kaupunki on vaarallinen sille, joka ei ole siellä syntynyt, se on
säälimätön ja kylmä...

— No, kenen luulet muuallakaan toisen ihmisen osaa säälivän, jos
niin että säälin tarpeeseen joutuu? oli Juho kysynyt.

— Enhän minä sitäkään tarkoita, mutta minusta tuntuu, ettei meiltä
riitä ymmärrystä niin suuriin asioihin kuin siellä eteen tulee... Ja
sitten...

— Mitä sitten?

— Niin, minä pelkään, ettei minusta ole kaupunkilaiseksi.

— Älä joutavia! Eihän tässä ole kysymys mistään sellaisesta
kaupungista kuin Pietari tai edes Viipurikaan, vaan pienestä
pahasesta, joka ei ole vähääkään sen kummempi kuin mikä vähän
suurempi kirkonkylä tahansa. Pitäisihän sinun se tietää — vai onko
tuo sen kummemmalta tuntunut, kun olet siellä käynyt?

— Eihän se kävijästä, mutta enhän tiedä, minkälaiselta se olijasta
tuntuu...

— No, sen taas tiedän minä.

Niin siitä puhuttiin. Ja täytyihän Marin myöntää, ettei täällä maalla
koskaan kaupasta niin suurta voisi tulla, että se kaupunkilaiskaupan
veroiseksi pääsisi kasvamaan.

— Mutta pitääkö meidän kauppamme välttämättä kasvaa? Hyvinhän me
tulemme toimeen nykyiselläkin.

— Tietysti täytyy kehittyä. Paikallaan pysyminen ei ole elämää —
etehen on elävän mieli.

Mutta ei Marin pelko niin väleen häipynyt. Monet kerrat oli Juhon
uudelleen otettava asia puheeksi, ennenkuin hänen vaimonsa taipui
uskomaan muuton mahdollisuutta muuksi kuin toteutumattomaksi
haaveeksi.

Mutta Juhon mielessä haave kiteytyi suunnitelmaksi, jonka
toteuttamista heti oli käytävä valmistelemaan.

Ja sitä mukaa kuin Juho asiaa valmisteli, täytyi Marinkin totuttautua
sellaiseen ajatukseen, ettei koko hänen elämänsä kuluisikaan näillä
samoilla kotitanhuvilla.

Puolen vuoden aika oli Juholle riittänyt selvästi osoittamaan, että
”nappikauppaa” hänen riihipuodissaan oli eteenkinpäin tehtävä,
jos paikoilleen jäi. Tosin sekin kauppa kannatti hyvin, mutta
suurempaa siitä ei koskaan voinut tulla. Juho oli hyvin tyytyväinen
tilinpäätökseensä, vähän omalaatuiseen ja aivan omintakeiseen, mutta
ehdottomasti tarkkaan ja luotettavaan, sillä se osoitti alkupääoman
kasvun sangen huomattavaksi. Ja hän päättelikin, että nyt oli
riittävää alkupääomaa kaupunkilaisenkin kaupan pystyyn saamiseksi.

Siitä kaupasta ei enää tulisikaan ”nappikauppaa”, vaan sellainen,
ettei tarvinnut lähiseutujen maakauppiaitten tehdä ostomatkoja
muualle kuin hänen kauppaansa, sillä sieltä piti saataman kaikkea,
mitä he ja heidän ostajansa tarvitsivat. Aivan sellainen kauppa,
joksi hän olisi kehittänyt Sarkasinin kaupan, jos isäntä olisi
uskonut hänen hoidettavakseen kaikki asiat eikä itse sotkeutunut
mihinkään! Mutta hyvä oli, että sotkeutui eikä antanut Juhon
liikoja rehkiä, sillä jos olisi antanut, niin ei olisi yhtä hyviä
mahdollisuuksia kilpailuun kuin nyt oli. Paljonhan laski Juho
siihenkin, että ostajat tulivat mieluummin suomalaisen kuin vieraiden
kauppiaiden luokse. Senhän hän tiesi omasta kokemuksestaan, kun oli
aina tuntunut vastenmieliseltä kääntyä vieraitten puoleen Viipurissa.
Ja sitä paitsi alkoi juuri nyt viritä uusi ja entistä voimakkaampi
kansallinen herätystuuli Karjalankin kulmilla.

Yhtä nopeasti, kuin hän viime vuonna oli tehnyt päätöksensä paluusta
kotipitäjään, teki Juho nyt päätöksen paluusta takaisin kaupunkiin.

Vain vuoden oli Siirlahden kauppa auki ollut, kun se jo suljettiin
”kauppiaan poismuuton takia paikkakunnalta”. Varasto oli silloin
myyty melkein loppuun, ja mikä tähteeksi oli jäänyt, otettiin mukaan
kaupunkiin uuden kauppavaraston siemeneksi, sillä sellainen usko oli
kauppiaalla ja etenkin hänen nuorella vaimollaan, että se siemen oli
hyväkasvuista.

Kyynel herahti Marilta silmäkulmaan ja jäi hetkeksi ripsiin
riippumaan, kun hän kamarin oven lähtöpäivänä sulki. Mutta kuivuihan
se väleen, kun mies vakuutti, että nyt se vasta heille elämä alkaa,
ja isäkin lohdutteli, että sopiihan sitten tulla takaisin, kun on
aikansa maailmalla ollut ja niin paljon varallisuutta koonnut, että
voi oman talon kotipitäjästä ostaa.

— Oikein puhuttu! Juho siihen sanoi.

Ja heikosti hymyillen Mari silloin kysyi, että mikähän talo se sitten
ostettaneenkaan.

— Emme me muuta osta kuin pitäjän suurimman hovin, mutta sen me
kyllä vielä ostammekin!

Silloin Mari puhkesi vapauttavaan nauruun, ja nauroivathan siinä
kaikki muutkin. Mutta Juho ajatteli itsekseen, että on tässä
matoisessa maailmassa suurempiakin ihmeitä tapahtunut, vaikka
kuuluukin olevan kartanossa neljän manttaalin maat ja tilukset
jakautuvan kolmen kylän osalle: paitsi omaa kylää, vielä Putorin ja
Kivipellon kyliin...

                                                  ⸻

Neljää päivää ennen Juhannusta se kaupunginkauppa sitten avattiin.

Ja sama hyvä onni, joka oli ollut Juholla hänen ensimmäisessä omassa
kaupassaan, seurasi häntä toiseenkin.

Tietysti oli vähän alkuvaikeuksia, ennenkuin kaikki lähti liukkaasti
luistamaan, mutta kun sitten luistamaan lähti, niin kyllä luistikin.
Sillä niin kävi kuin Juho oli laskenut, että oman kansan mies
voitti sellaistenkin luottamuksen, jotka ennen olivat olleet
vieraiden asiakkaita. Liike laajeni nopeasti. Ja sen mukana laajeni
kotitalouskin, sillä kauppa-apulaiset olivat perheen jäseniä samalla
tavalla kuin oli ollut aikoinaan Juhokin vieraissa palvellessaan.
Ei joutanutkaan sen vuoksi Mari enää usein olemaan kaupassa, mutta
liikkeen kehitystä hän silti seurasi yhtä suurella jännityksellä kuin
oli seurannut silloin, kun vielä tiskin takana miehensä toverina oli
häärinyt.

Alkoivat pian katsoa Juhoa karsaasti toiset kauppiaat, etenkin
venäläiset, joilta asiakkaat vähenivät sitä mukaa kuin suomalaisen
kauppiaan liike kasvoi. Mutta välittikö Juho siitä! Hän ymmärsi
kyllä katkeruuden, mutta hän ymmärsi myös sen, ettei suomalaisuus
koskaan pääsisi juurtumaan, ellei vieraitten kansallisuuksien kanssa
lähdettäisi kilpasille kaupankin alalla, sillä taloudellista pohjaa
kaipasi sivistyksellisenkin rakennuksen perustus.

Juho seurasi elävällä mielenkiinnolla kansallisuusaatteen kasvua
ja kytki siihen omankin elämäntehtävänsä. Olivat Juho ja Mari
jo siellä maalla sanomalehdestä lukeneet Helsingin suomalaisen alkeisopiston
talon vihkiäisistä ja molempien mieliin oli syöpynyt
ikäänkuin tunnussanaksi Z. J. Cleven lause: ”Suomen kansassa on
huomattavana pyrkimys kohoamaan.” Tämän pyrkimyksen he tulkitsivat
sellaiseksi, että se vaati jokaista ihmistä kykynsä ja keinojensa
mukaan ponnistamaan omalla sarallaan eteenpäin. Ken sen teki, hän
teki luovaa työtä myös aatteen eteen. Näin käsitti Juho asian ja
tällaisessa näkökulmassa sai hänen elämäntyönsä kantavuuden, joka
sekä kannusti että velvoitti. Ennen kaikkea se sai tarkoituksen ja
itsekkäitten etujen yläpuolelle kohoavan päämäärän.

                                                  ⸻

Oli taas pihlaja kukassaan.

Ja heleän kesäpäivän illansuussa vietettiin kansanjuhlaa vanhan
linnan liepeillä.

Juhlan ohjelma oli loppumaisillaan, ja aurinko alkoi painua
vanhan linnan tornin katveeseen. Silloin nousi puhujalavalle
yht’äkkiä nuorekas, solakka mies. Hän alkoi puhua ja sai heti
kuulijat mukaansa. Hän kuvasi esi-isien taisteluja tässä Karjalan
rajakolkassa, kertoi linnan merkityksestä rajavartiopaikkana
kohtalokkaina aikoina ja vetosi sitten nykypolven velvollisuuksiin.
Ei ollut ääni mahtavasti soiva, pikemminkin vain hennosti helkähtävä,
mutta sanoissa oli sisäistä paloa ja tunteen hehkua, joka vakuutti ja
sytytti, ja sitä paitsi puhuja oli osannut valita sopivimman hetken
esiintymiselleen yllättämällä juhlakansan juuri sen vastaanotto
vireen ollessa herkimmillään.

Juho oli kuunnellut puhetta miltei henkeään pidättäen, sillä
jo ensimmäiset sanat olivat hänet valloittaneet, ja hän jäi
seisomaan paikalleen vielä tuokioksi senkin jälkeen, kun puhuja
suosionosoitusten kaikuessa oli poistunut lavalta. Juho oli
kuulemiensa lauseiden ja äänenpainojen lumoissa ja havahtui vasta,
kun kuuli ympärillään kuiskaillen kysyttävän: ”Kuka hän oli?”
Joku siihen vastasi: ”Runoilija Erkko.” Sen kuultuaan Juho lähti
etsimään puhujaa puristaakseen hänen kättään kiitokseksi. Joku
juhlatoimikunnan jäsen, jolla oli sinivalkoinen nauhasolmuke takkinsa
rinnuksessa, esitti hänet runoilijalle. Ja samalla siinä sovittiin
yhteisistä illanistujaisista vieraan kanssa.

Siitä tuli Juholle unohtumaton ilta.

Runoilija puhui pöytäseuralle intoutuneesti suomalaisuuden
asiasta. Hän käytti sangen jyrkkiä sanoja ruotsalaisuudesta ja
valhekansallisuudesta ja piti luonnollisena, että ruvettiin vaatimaan
suomenkielistä virkamiehistöä, sillä eihän muunkielinen voinut
palvella kansan oikeuksia. Kansan kieli oli oleva kaikkien kieli.
Mutta muutos oli aikaansaatavissa vain kansallisella sivistystyöllä.
Kansa itse tunsi jo syvästi sivistyksen tarpeen. Sille oli siis
ojennettava auttava käsi. Suomalaisen sivistyneistön kautta oli
päästävä siihen yksikielisyyteen, joka oli tulevaisuuden päämäärä,
niin, vieläpä todellisen edistymisen ehto.

Joku seurasta huomautti, että ylen jyrkät mielipiteet helposti
leimattiin puoluekiihkon sanelemiksi ja voivat herättää niinkin pahaa
verta, että asialle siitä saattoi koitua vahinkoa.

— Oikea asia ei koskaan ole liian jyrkkä, sanoi siihen runoilija.
— Ja rehellisen suomalaisen on joka tilassa uskallettava paljastaa
luottamuksella rintansa ja ilmaista vakaumuksensa.

— Mutta entäpä jos ärsyttämällä vain yllyttää vastustajan entistä
häikäilemättömämmiksi...? yritti epäilijä vielä inttää vastaan.

Silloin runoilija löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi painokkaasti:

— Kolmea mies ei milloinkaan saa sietää: kun häväistään totuutta,
kunniaa tai kansallisuutta. Ne ovat henkeäkin kalliimmat.

Sen illan jälkeen Juho tunsi kuuluvansa entistä kiinteämmin
suomalaisuuden taistelurintamaan. Ja runoilijaan hänet siitä lähtien
yhdistivät kunnioittavan ystävyyden siteet. Vaikkei ikäeroa ollutkaan
kuin kolme vuotta, tuntui Juhosta, että tämä hänen uusi ystävänsä oli
melkein kuin viisas vanhus, ehdotonta arvonantoa herättävä mies, joka
näki asiat selvemmin ja ymmärsi ne paremmin kuin muut. Se johtui kai
osaltaan siitäkin, että runoilija oli myös opettaja ja koulunjohtaja.

Oli samoissa illanistujaisissa mukana toinenkin mies, jonka kanssa
Juho teki lähempää tuttavuutta ja jonka sanoille hän mielellään
kallisti korvansa: nuori kauppias Kurkijoelta, joka oli muutamassa vuodessa
kehittänyt isältään perimänsä maakaupan Itä-Suomen
suurimmaksi. Hän oli runoilijan läheinen ystävä, jonka luona tämä
oli edellisen kesän asunutkin. Tulisieluinen aatteen mies oli
tämä kurkijokelainen kauppias, valistunut ja valpas. Juho häntä
itsekseen suorastaan ihaili. Ja tulipa hänen kanssaan illan kuluessa
tarinoiduksi kaupankin asioista ja yhteisesti pahoitelluksi sitä
valitettavaa seikkaa, että tukkukauppa kokonaan oli vieraitten
käsissä, ruotsalaistuneiden saksalaisten ja venäläisten.

— Ennen pitkää siihen kyllä saadaan muutos, sanoi kurkijokelainen.
— Kas, eihän kädenkäänteessä voida kiepsauttaa satojen vuosien
perintöjä merkityksettömiksi, heillä kun on pääomat ja vakiintuneet
suhteet.

— Eikä yhden polven työ tietenkään riitä luomaan tänne meidän
suomalaiselle puolellemme uusia pääomia, ovat tarvinneet siellä
toisellakin puolella monien sukupolvien työn, Juho siihen virkahti.

— Ei se niin varmaa ole, väitti vastaan toinen. — Meissä on voima
nuorempaa ja veri väkevämpää. Ja sitä paitsi on aina edullisempaa
olla ryntääjänä kuin puolustajana... ainakin tällaisessa sodassa...
Jahka tässä oikea ajankohta koittaa, niin eiköhän vain jo meidän
päivinämme päästä taistelutantereelle!

Niin illanistujaisissa haasteltiin.

Ja rohkeilta tuntuivat ajatukset, joita siellä esille tuotiin, Juho
tuumi yömyöhällä kotiin palatessaan ja kertoessaan Marille, jonka
sitä varten herätti sikeästi unesta, illan tapahtumista ja tarinoista.

— Joko te nyt aiotte ruveta peräti koko maailmaa valloittamaan?
kysäisi Mari ja pudisteli unista päätään, jota kuulemat huimasivat.

                                                  ⸻

Oli miten oli — tuon kesäjuhlan muisto teki Juhon entistä
rohkeammaksi kaupallisissakin aloitteissa. Monesti Maria peloitti,
ja varoituksia sai mies vaimoltaan. Mutta Juho vakuutti, ettei hätää
mitään, sillä rohkeahan rokan syö, mutta pelkurilta se jää syömättä.

— Ja entäpä jos ei aina onnistaisikaan, kaksihan meitä vain on ja
kahdelle on kyllä aina sijaa valmiissa maailmassa!

— Mutta miten käy sen hovin oston kotipitäjästä? ilkahti silloin
Mari.

— Se kyllä vielä ostetaan ja sitä ostoa ajatellenhan juuri täytyy
jotakin uskaltaa.

Mutta sitten Juho kävi vakavaksi katsannoltaan ja virkkoi:

— Eipä sillä hovin ostolla taida kiirettä olla, kun ei ole edes
perillistä, jolle sen jälkeensä jättäisi.

Juho suri sitä, ettei heille suotu lasta. Ja suri sitä Marikin,
vaikka umpimielisempänä ei suruaan edes miehelleen näyttänyt.

Eräänä päivänä, kun Juho tuli asioiltaan pankista, sattui häntä
vastaan kadulla ruununvoudin tytär, joka kuului menneen naimisiin
jonkun ruotsalaisen maisterin kanssa ja asuvan Helsingissä, jossa
maisterilla oli opettajanvirka. Oli tietysti nyt tullut vanhempiaan
tervehtimään, koska häntä ei ollut ennen näillä main näkynyt.

Juho tunsi vastaantulijan jo niin etäältä, että hyvin olisi
ennättänyt poikkikadulle kääntyä. Mutta ajatteli, etteipä uhallakaan
käänny, vaan vastaan menee ja suoraan kasvoihin katsoo, sillä eihän
hänellä häpeämistä ole.

Vastaantulija asteli hitaasti ja väsähtäneesti, pää alaspäin
painuneena, aivan kuin olisi ollut raskas suru kannettavana. Ja
Juho ajattelikin itsekseen, että jokohan onni on särkymässä...
Mutta kun allapäin astelija tuli lähemmäksi, havaitsi Juho syyn
askelen verkkaisuuteen. Varsi oli käynyt muodottomaksi: hän oli
raskaana. Vasta kohdalle ehtiessään tulija nosti päätään, tunsi Juhon
ja tervehti, mutta kiirehti samalla askeleitaan, jotta nopeasti
ohitse pääsisi. Juho ehti kuitenkin panna merkille, että harmaiksi
kalvenneille poskille nousi heleä puna.

Juho sai piston sydämeensä. Ei muusta kuin siitä, että oli huomannut
hänen odottavan lasta. Hänellekin siis oli suotu se, jota ei heille
annettu. Ja se jäi pitkäksi aikaa kaivelemaan Juhon mieltä.

X.

Juho ja Mari olivat käymässä Viipurissa.

Entistä useammin nyt olikin sinne asiaa Juholla, joka samalla kuin
hän sai hoidetuksi liikeasiansa myös ikäänkuin vahvisteli sen
aatteensa vakaumuksellisuutta, minkä oli elämäntyönsä johtotähdeksi
itselleen omistanut.

Samana vuonna, jona Juho aukaisi kauppansa siellä Laatokan liepeen
pikkukaupungissa, oli maakunnan pääkaupungissa ryhdyttykin suureen
yritykseen: oli perustettu ja pantu käyntiin suomalainen oppikoulu.
Tämä aloite oli tietysti antanut kansalliselle mielelle uutta
virikettä, ja sen jatkuvasti vireillä pitämiseksi oli perustettu
”suomalainen seura”, joka määräajoin kokoontui Belvederen ravintolaan
. Ohjelmaan kuului esitelmiä, keskusteluja ja taiteellisia
esityksiä. Emännät pitivät vuoron perään huolta tarjoilusta, paikka
kun oli yksinomaan kesäravintola, ja yhdessäolo muodostui vapaaksi ja
kodikkaaksi.

Sattui nyt niin onnellisesti, että Juho ja Mari joutuivat Viipuriin
parahiksi ennättääkseen seuran ohjelmalliseen illanviettoon.
Oli iltamassa muitakin kaupungissa vierailevia maaseutulaisia,
kuten esimerkiksi runoilija Erkon kurkijokelainen ystävä, ja
hänen seuraansa Juho vaimoineen heti lyöttäytyi. Kurkijokelainen
oli matkalla Helsinkiin, sillä hänet oli valittu valtiopäiville
talonpoikaissäädyn jäseneksi. Tämä lisäsi tietysti Juhon häntä
kohtaan tuntemaa arvonantoa, joka kyllä jo ennestäänkin oli
sangen suuri. Mari, joka hiukan empien oli lähtenyt matkalle
ja aivan arastellen tullut tilaisuuteen, mieltyi ensi hetkestä
kolmeneljättävuotiaaseen vuoden valtiopäivämieheen, joka välittömällä
seurustelullaan osasi aivan alkuunsa hälventää hänen ujoutensa.
Tuli kurkijokelainen siinä muun tarinan lomassa kertoneeksi vähän
omistakin vaiheistaan — ei kehuen eikä keikaillen, vaan pikemminkin
hienokseltaan itsestään leikkiä laskien — ja Mari kuunteli
hänen juttuaan viehättyneenä. Pojasta oli tahdottu lukumiestä,
kun vanhemmat olivat, hänen omien sanojensa mukaan, erehtyneet
pitämään tavallista karjalaista vilkasluontoisuutta tavattomana
pään terävyytenä, ja niin hänet oli lähetetty aluksi Wilkkeen lyseoon
kouluun ja sitten maan ainoaan suomalaiseen Jyväskylään.
Mutta malttoiko hänenlaisensa miehenalku istua paikoillaan kirjan
ääressä ja osasiko karjalainen tulla toimeen ajan mittaan kaukana
kotiseudultaan! Muutaman vaivalloisen opintietä taivallettuaan
hän päättikin yrittää toisille taipalille, erosi lyseosta ja antoi
kohtalon houkutella itsensä sotilasuralle. Mutta eipä karjalainen
vilkkaus sotilaalliseenkaan kaavaan taipunut, vaikka kyllä taivuttaa
koetettiin, ja niin mies kiitti onneaan, kun pääsi eroon Suomen
kaartista ja sai palata kotipuoleen. Siellä hän meni isänsä
liikkeeseen, jota nyt jo kuusi vuotta oli omin ohjin hoitanut.
”Eikähän siinä muuta valittamista ole kuin että vähän käy ajan
mittaan yksitoikkoiseksi, mutta kai sitä sentään kymmenen vuotta
jaksaa kestää.”

— Entä sitten, kun on vuosikymmen täyttynyt? Mari kysyi.

Ja siihen kurkijokelainen naurahtaen vastasi:

— No, sitten pitää taas keksiä jotakin uutta, ettei pääse
vanhenemaan ennen aikojaan.

Juholle hän taas kertoi valtiopäiväkuulumisia:

— Onhan siellä tehty useampia anomuksia suomalaisten oppikoulujen
perustamisesta, ja talonpoikaissäädyssä niillä kyllä on kannatusta,
mutta on vastustus kuitenkin vielä sangen suuri, niin että tiesi
miten siinä käy. Toinen on sitten tärkeä asia erittäinkin meille
karjalaisille: lahjoitusmaiden lunastusmaksujen huojentaminen, josta
myös olen anomuksen allekirjoittanut.

Illan esitelmöitsijänä oli nuori maisteri Werner Söderhjelm,
viipurilainen synnyltään ja jo tunnustetun etevyytensä takia
tulevaisuuden miehen maineessa, vaikkei vielä ollut viittäkolmatta
täyttänyt. Esitelmän aiheena oli kuvanveistotaide yleensä ja
erityisesti Takasen Ariadne. Olipa puheena oleva taideteos kuulijain
nähtävänäkin — sen oli nimittäin omistaja, konsuli Wolff,
luovuttanut tilaisuuteen tuotavaksi, ja sen hohtavan valkoiseen
marmoriin hakattu ylevä kauneus herätti läsnäolijoissa, joille nuoren
tiedemiehen valaiseva ja sytyttävän innoittunut esittely kirkasti
tämän kauneuden arvot, yleistä ja suurta ihastusta.

Juholle esitelmä ja sen havainnollistajana oleva taideteos aukaisivat
portit valtakuntaan, jonka rajoille hän ei aiemmin ollut osannut
pyrkiäkään. Missäpä hän olisi joutunut kosketuksiin taiteen kanssa!
Mutta kun hän nyt joutui, tunsi ja vaistosi hän, että tästä
sykähdyttävästä kosketuksesta muodostui elämys, jolla oli oleva
vaikutusta ja kenties merkitystäkin hänen elämälleen. Olihan hän
monesti elämänsä varrella nähnyt kauneutta ympärillään, mutta ei
ollut osannut ottaa siitä irti muuta kuin pintakuoren. Nyt olivat
hänen silmänsä auenneet — niin hän ainakin kuvitteli — ja hän
päätti opetella tavaamaan kauneuden suurta kirjaa. Hänen herkkä
mielensä oli saanut uuden virikkeen läikähtelyilleen.

                                                  ⸻

Aret kotosalla olivat tietysti arkia, pitkiä ja työläitä päiviä sekä
Juholle kauppamiehenä että Marille kauppatalon emäntänä.

Mutta Juhon kantamusta kevensi hänen aatteellisuutensa hetteistä
pulppuava vilvas vesi, jonka solinan hän saattoi kuulla keskellä
jokapäiväisimpiäkin toimia ja jota hän arkiaskartensa väliaikoina
nautti melkein samalla ahneudella kuin janoinen erämaankulkija
keitaan kosteutta.

Ei valittanut taakkaansa emäntäkään. Sillä myöskin hänellä oli
unelmansa. Ne eivät ehkä hiponeet aivan yhtä korkeita pilvilinnoja
kuin Juhon ajatukset, mutta tuulentuvissa viihtyi Marikin. Hän
unelmoi sellaista tulevaisuutta, että sai palata takaisin maalle,
samalle kamaralle, jolla oli kävelemään totutettu ja josta oli
opetettu maan siunaus korjaamaan. Siellä oli rauha ja hiljaisuus,
tähdet paloivat suurina ja hanget hohtivat puhtaina, keväällä
kylvettiin ja syksyllä korjattiin, ja elämä kulki vakiintunutta
latuaan... Ja siellä vasta oli tilaisuus ajatella ja lukea ja oppia
kirjoista ja elämästä...

Olihan Juho luvannut sinä päivänä, jona sieltä tänne lähdettiin,
että kyllä palataan, ja lupailihan vieläkin, kun jonakin heidän
hellyytensä hetkenä Mari toisinaan siitä muistutteli. Mutta ei
vielä, ei vielä... Ei ollut muka tarpeeksi varallisuutta koossa.
Niinkuin siihen nyt miljoonia tarvittaisiin! Sillä leikillään
toki Juho silloin hovista oli puhunut... eihän kukaan tavallinen
talonpoikaisihminen tosissaan sellaisia asioita ajatellut. Vaikka
kukapa sentään tiesi niin tarkalleen, mitä vilkasajatuksisen miehen
päässä milloinkin liikkui! Oli se kurkijokelainenkin välähytellyt
sellaisia päähänpistoja, ettei niille tuntunut mikään olevan
mahdotonta. Ja annahan olla: eikö sattunut sellaistakin, että yksin
Marinkin haaveet joskus hetkeksi hairahtuivat hovin haltiattaren
poluille, mutta eivät ne sentään koskaan niillä pitempään viipyneet
— ihan kuin itseään pelästyen kaikkosivat vaatimattomampaan taloon,
kun äkkäsivät, mihin olivat eksyneet.

XI.

Vuodet kuluivat.

Kun neljäs täyttyi, valittiin Juho valtuustoon, mikä merkitsi,
että hänet tunnustettiin yhteiskunnan pylvääksi ja kaupungin
pomoksi. Sellaisena hänen osalleen tuli monia luottamustoimia:
rahatoimikamarin jäsenyys, puheenjohto kauppaseurassa, jäsenyys
kansakoulun ja iltakoulun johtokunnassa ja tiesi missä kaikissa,
uskottiinpa hänelle yksin palokunnankin päällikkyys.

Tietysti nämä monet puuhat veivät Juhon ajasta kaiken, mikä
kauppa-asiain hoidosta liikeni, toisinaan näpistelivät vielä viimeksi
mainittuakin. Alinomaa oli kokouksia, ja ellei ollut varsinaisia
virallisia, niin piti kokoontua neuvottelemaan yksityisesti yleisistä
asioista, etteivät ne valmistelemattomina joutuneet ratkaistaviksi.
Ja kun asiallisten syiden perusteella oli yhteen tultu, niin
jatkettiin niiden verukkeella usein yhdessäoloa varsinaisten asiain
jo selvittyäkin.

Yksin Mari istui enimmät iltansa käsitöineen tai kirjoineen, joita
Juho ei enää usein joutanut lukemaan — hyvä, kun sai sanomalehden
kunnolleen luetuksi! — yksin hän istui, ja yhä polttavammaksi kävi
ikävä maalle. Sitä polttavammaksi, kuta selvemmin hän alkoi ymmärtää
liike-elämän ja kaupunkilaisolojen vetäneen Juhon jo niin kokonaan
pyörteisiinsä, ettei hän niistä enää koskaan voisi vapautua. Ja
monena yönä, kun Juho viipyi myöhään ja Mari valvoi vuoteessaan,
kostuttivat kuumat kyynelet hänen pieluksensa pellavaisen päällyksen.

Ja vuodet vierivät...

Olihan heidän varallisuutensa jo sellainen, että pääomaa olisi ollut
riittävästi verrattain suurenkin tilan ostoon, sen Mari tiesi, sillä
edelleenkin Juho uskoi hänelle kaikki asiat, voitot ja tappiot
vaikka pieniksihän ne tappiot olivat yleensä jääneet, mutta voitot
sen sijaan kasvaneet niin suuriksi, ettei kumpikaan alkutaipaleella
sellaisia ollut osannut ajatella.

Ja osoittihan menestys selvästi, että kauppamieheksi Juho oli
syntynyt. Niin että kai olisikin väärin koettaa saada häntä
siltä uralta kääntymään toiselle. Sitä asiaa Mari ajatteli hyvin
usein, ja aina kun hän ikävissään kaipasi toisenlaisia oloja ja
toisenlaista elämää, tuli aivan kuin uutena Mooseksen lain käskynä
hänen mieleensä: Ei sinun pidä pakottaa miestäsi luopumaan siitä
kutsumuksesta, mikä hänelle annettu on.

Ja ne käskysanat kirvoittivat taas kyynelet.

                                                  ⸻

Juho seurasi omien asioittensa kehityksen ohella myöskin
kurkijokelaisen ystävänsä otteita ja edesottamuksia. Hänestä oli
tullut Juholle eräänlainen esikuva tai ainakin esimerkki. Ei niin,
että Juho olisi pyrkinyt häntä matkimaan, mutta siten, että sai
hänestä ikäänkuin varmuutta ja tukea.

Siksipä Juholle toikin paljon miettimistä ja uusien suunnitelmien
aiheita uutinen, joka kertoi kurkijokelaisen päättäneen lopettaa
suuren maakauppansa siirtääkseen koko liiketoimintansa toisille
aloille: laivanvarustukseen ja puutavarakauppaan.

Juho tiesi, että Kurkijoen maakauppa oli tuonut kokoon sangen suuren
pääoman. Siksi täytyi sen lopettajan laskea voivansa kartuttaa
pääomaa vielä nopeammin ja tehokkaammin uudeksi toimialakseen
valitsemallaan kaupankäynnillä.

Olikinhan tietysti puutavara-ala tuottoisa ja löi luonnollisesti
vesiteiden varsilla laivanvarustuskin leiville. Mutta tukkukaupan
tehoon eivät kumpainenkaan päässeet kehittymään, ellei ollut
panna likoon miljoonapääomia sahoihin ja metsiin ja sellaisiin
aluksiin, jotka kykenivät meriäkin kyntämään. Siksi häämötti Juhon
tulevaisuuden taivaalla edelleenkin suurimpana ja kirkkaimpana
sellainen tähti, joka johti suureen tukkukauppaan. Kunpa vain olisi
tarpeeksi pääomaa, niin ei hän empisi hetkeäkään, vaan matkustaisi jo
huomenna Viipuriin ja perustaisi sinne suomalaisen suurliikkeen, joka
möisi tavaroitaan koko Karjalaan, Savoon, Keski-Suomeen ja miksei
Pohjanmaalle asti. Se pitäisi nyt perustaa, kun suomalaisuus juuri
eli väkevää nousua ja taistelu alkoi kaikilla rintamilla.

                                                  ⸻

Näitä ajatuksia hautoi Juho samana vuonna, jona Castrén teki
suomalaisuuden taistelussa huomattavan kielianomuksensa, minkä
tietysti myöskin kurkijokelainen valtiopäivämies allekirjoitti.

Kun Mari kuuli kerrottavan kurkijokelaisen lopettavan maakauppansa,
kysyi hän mieheltään:

— Joko tuli pitäneeksi sitä kymmenen vuotta?

— Miksi sitä kysyt? Juho ihmetteli. Silloin Mari kertoi, mitä kerran
suomalaisen seuran iltamassa Viipurissa oli tullut kurkijokelaisen
kanssa tarinoiduksi. Ja kun Juho muisteli vuosilukuja, niin kymmenen vuottahan
siitä tulikin.

— Käyköhän niin, että vuosikymmen riittää sinullekin tämän kaupan
pitoajaksi? aprikoi Mari.

Juho katsoi ulos ikkunasta aivan kuin olisi tulevaisuuteen
tuijotellut, kun vastasi:

— Hyvin riittää, ellei siinä jo ole liikaakin... Sitä vastaustahan
Mari kyllä odotti, mutta siitä huolimatta se vavahdutti sydänalaa.
Sillä se oli ikäänkuin sinetti muuttokirjaan, joka merkitsi taas
outoa ja entistä levottomampaa elämää. Eikä hän malttanut olla
kysymättä:

— Kenenkähän eteen sinäkin kulutat itseäsi ja suret ja pyrit, kun ei
ole meillä... lapsiakaan?

Hän hätkähti itsekin sanojaan ja viimeisen edellä tulikin tauko,
mutta sanoahan piti sentään sekin, kun jo niin pitkälle lause oli
päässyt suusta livahtamaan. Lapsettomuus oli heille molemmille arka
asia. Mari tunsi sen sillä tavalla, että oli uskovinaan juuri sen
asian ajavan miehensä kuumeiseen toimintaan ja hakemaan unohdusta
kodin ulkopuolelta, ja kantoikin jonkinlaista syyllisyydentuntoa
mielessään, vaikka järki sanoikin, etteihän hän sille mitään voinut.

Mutta Juho kääntyi verkalleen ikkunasta vaimoaan kohti ja sanoi
äänellä, jossa ei ollut katkeruuden vivahdustakaan:

— Perillisiä meillä ei ole, mutta siksipä ovatkin velvollisuutemme
suuret sitä asiaa kohtaan, jonka toteuttaminen on meidän sukupolvemme
elämänmääränä. Katsohan, suomalainen sivistyselämä tarvitsee kestävää
pohjaa voidakseen päästä puhkeamaan kukoistukseen, ja se pohja on
meidän, kansallisten liikemiesten, luotava. Se pitää saada kantavaksi
ja laajaksi, jotta sille voivat turvallisesti taiteilijat ja
tieteilijät työnsä perustaa.

Sellainen oli Juhon ohjelma, jonka toteuttamiseen tähtäsi hänen
elämänsä ihanteena oleva asia: suomalaisen suurliike-elämän
luominen. Eihän hän tietenkään sitä yksin voinut aikaansaada,
mutta ehkäpä hän omalta osaltaan voi olla mukana sitä virittämässä
aloitteen tekijänä ja edesauttajana. Hän tahtoi päästä mukaan, pyrki
siihen koko tulisella tahdollaan ja ensipolven taittumattomalla
tarmollaan. Tienraivaajan kunnia oli ainoa kunnia, jota hän piti
himoitsemisen arvoisena, ja sen hän asettikin niin korkealle, että
sitä kurottaakseen mielellään uhrasi elämänsä mukavuuden ja mielensä
rauhan, jos niin vaadittiin.

Oli kahdenlaisia liikemiehiä: sellaisia, jotka kävivät kauppaa
silmämääränään vain oma etu, rikastuminen rikastumisen vuoksi, ja
taas toisia, jotka eivät ensinkään ajatelleet rahojensa kokoamista
kirstunpohjalle, vaan pitivät niitä välikappaleina, jotka sitä mukaa
kuin niitä karttui oli pantava uudelleen liikkeeseen yhä laajemmalti
hyödyttämään luovaa työtä. Eikä sitäkään, mikä sitten loppujen
lopuksi ylijäämäksi kertyi, saanut jättää hedelmättömäksi, vaan oli
pidettävä huolta, että sekin joutui uusia arvoja synnyttämään, sillä
oikeastaanhan kaikki voitto oli vain lainaa kansan kädestä.

Tällaisen ihanteellisuuden valossa Juho viitoitteli kauppiastietään
yhä laajempia toimialoja ja suurempia tehtäviä kohti. Ja juuri tämä
ihanteellisuus muodostui hänen suunnitelmiaan kannattavaksi ja
eteenpäin vieväksi eläväksi voimaksi.

XII.

Mutta ennen kuin Juho lähti suuria suunnitelmiaan toteuttamaan,
tahtoi hän täydentää ammattituntemustaan ulkomaisella opintomatkalla.

Kymmenen vuotta pidettyään jo suureksi paisunutta kauppaliikettään
pikkukaupungin ahtaissa oloissa, hän lopetti sen yhtä nopeasti kuin
oli kurkijokelainen viittä vuotta aikaisemmin omansa lopettanut.
Ja kun kaikki asiat oli saatu selvitetyksi, muuttivat Juho ja Mari
Viipuriin. Mutta tuskin oli siellä koti kuntoon saatu, niin lähti
Juho jo matkalle.

Aluksi hän pysähtyi Pietariin, jota hän tunsi jonkin verran
entuudesta, kun oli sinne asti muutaman kerran Viipurin matkoillaan
piipahtanut ja joskus vähin kauppojakin siellä tehnyt. Mutta nyt hän
perehtyi Pietarin pörssi- ja kaupalliseen elämään perinpohjin, sillä
hän käsitti, että Pietarin kaupan täytyi olla tärkeänä tekijänä hänen
tulevassa tukkukauppa-toiminnassaan, koska sen ehkä tärkeimmäksi
kulmakiveksi oli muodostuva jauhokauppa. Niinpä hän seurasikin
erityisen tarkoin kaupantekoa viljapörssissä, jonka kurssivaihtelujen
numerot kiinnittivät hänen huomiotaan ja kannustivat hänen valpasta
kauppamiesälyään laskelmien tekoon. Sitä paitsi hän viihtyi
Pietarissa sekä siksi, että sille ominainen värikkyys ja loistavaan
suurkaupunkilaisuuteen kätkeytyvä omalaatuinen alkuperäisyys
viehättivät häntä, että myöskin sen vuoksi, että hän osasi venäjän
kieltä niin paljon, että taidollaan, jonka hän palvellessaan
oppivuosiensa venäläisiä isäntiä oli hankkinut, hyvin tuli toimeen.

Niiden tuttavien maanmiesten joukossa, jotka hän Nevan kaupungissa
tapasi, oli eräs suomalaishenkinen, vaikkakin vieraskielistä
nimeä kantava liikemies, jonka monipuolista taitoa ja suurta
kyvykkyyttä Juho jo aikaisemmin oli oppinut pitämään arvossa. Ja
heidän eräänä päivänä istuessaan kahden päivällisaterialla Palkinin
ravintolassa Juho tuli aivan kuin sattumalta vaikkakin tietysti ihan
tarkoituksellisesti — väläytelleeksi pöytätoverilleen tukkukaupan
aloittamisen mahdollisuutta. Tämä innostui heti asiaan ja ojensi
kätensä:

— Mukana olen minä siinä juonessa, jos vain huolitaan, vaikka jo
huomispäivänä!

Juho pani mielihyvin merkille puhekumppaninsa välittömän innostumisen
asiaan, koska piti sitä todistuksena suunnitelmansa ajankohtaisesta
otollisuudesta, mutta sanoi naurahtaen, ikäänkuin koko asia vielä
olisi vain tupakkajutun varassa:

— Eihän sitä tiedä, tuleeko siitä mitään, siinä kun ovat niin
monet mutkat matkassa... Mutta älähän huoli sentään, veli Ville,
puhua asiasta kenellekään, jos nimittäin sattuisi niin, että siitä
sittenkin jotakin tulisi.

Ja Ville lupasi.

Mutta kääntyessään illansuussa Nevskin vilinästä vähän hiljaisemmalle
Sadovajalle, jonka varrella hän asui Gastinitsa Dagmarissa, Juho
päätteli itsekseen, että tulisipa siitä sopiva yhtymä, jos saisi
mukaansa kurkijokelaisen lisäksi vielä tämän Villen.

Pietarista Juho jatkoi matkaansa Libauhun ja Königsbergiin, teki
kierroksen Berliiniin ja Hampuriin ja palasi kotiin Tanskan ja
Ruotsin kautta.

Ja matkan varrella olivat hänen aikeensa kiteytyneet varmaksi
suunnitelmaksi, niin että hän ensi töikseen Viipuriin tultuaan rupesi
katselemaan sopivaa taloa tukkuliikkeen kauppataloksi.

                                                  ⸻

Siihen aikaan, jolloin Juho asettui Viipuriin, osoitti Karjalan
pääkaupungin kaupallinen elämä elpymisen oireita sen heikentymisen
jälkeen, joka oli ollut seurauksena Savon radan valmistumisesta.
Sillä merkit viittasivat siihen suuntaan, että eri teille harhautunut
kauppaliike oli taas hakeutumassa takaisin entiseen luonnolliseen
uomaansa ja oli varmasti entisestään vahvasti voimistuva, kunhan
parin kolmen vuoden perästä vielä Karjalan rata saatiin valmiiksi ja
liikenteelle avatuksi. Näin ollen oli odotettavissa uuden kaupallisen
kukoistuskauden alkaminen.

Ja siksi oli tärkeää, että suomalaiset liikemiehet pitivät niin
kiirettä, että ehtivät ajoissa kilparadalle eivätkä myöhästyneet
ensimmäisestä lähdöstä, joka oli edullisin.

Toistaiseksi oli kauppa vielä kokonaan vieraitten käsissä, kuten oli
ollut jo vuosisatojen ajan.

”Onhan se kohtalon ivaa, että Suomen suojaksi rakennetusta
rajalinnasta onkin tullut muukalaisuuden suoja suomalaisuutta
vastaan”, oli jo J. H. Erkko kertonut ajatelleensa linnansalmen
tienoiden vanhoja kortteleita ja rantatöyräiden valleja
kierrellessään.

Monet vaiheet olikin Viipurin kaupalla ollut.

Linnan liepeille vähitellen kasvanut kaupunki oli alun pitäen
vetänyt ”saksoja” puoleensa, ja Hansaliittoa edustavat saksalaiset
olivat olleet kaupungin etevimpiä kauppiaita ja rikkaimpia
porvareita. Eivätkä ruotsalaiset, vaikka olivatkin kohonneet
valtaan hallinnon, kirkon ja koulun sekä oikeudenkäynnin aloilla,
olleet pystyneet kaupan alalla kilpailemaan saksalaisten kanssa.
Suomalaiset olivat tietysti kokonaan jääneet lapsipuolen asemaan,
kun eivät — jo kielitaidonkin puutteen takia — olleet kyenneet
pitämään puoliaan yhtä köyttä vetäviä ruotsalaisia ja saksalaisia
vastaan. — Tällä kannalla asiat olivat olleet venäläisen aikakauden
alkaessa, eikä sekään ollut tuonut muutosta suomalaisen aineksen
asemaan. Saksalainen väestö oli saanut huomattavia lisiä Venäjältä
päin tulleista saksalaisista liike- ja virkamiehistä, ja kun
Viipurin oloja oli ruvettu muodostelemaan Itämeren maakuntain
malliin, oli saksalaisuus huomattavasti varttunut. Siitä oli
ollut seurauksena, että ruotsalaisten keskuudessa oli voitu panna
merkille saksalaistumista. Lisäksi oli vielä tullut uusikin
kansallisuus: venäläisen sotaväen mukana oli Viipuriin siirtynyt
kaikenlaisia sotaväen tarvikkeiden hankkijoita ja varustajia, joista
sitten aikaa myöten oli tullut ammattilaisia, pikkuporvareita ja
huomattaviakin kauppiaita. — Mutta sitten oli tapahtunut käänne
viipurilaisen asujamiston vaiheissa. Kun Vanha Suomi jälleen oli
yhdistetty muuhun Suomeen, oli viralliseksi kieleksi taas tullut
ruotsi, yhdysliikenne muun Suomen kanssa oli vilkastunut, sieltä
oli tullut kaupunkiin uusia virkamiehiä, ja niin oli saksalaisuuden
täytynyt vähitellen lähteä peräytymään, vaikka sen vaikutusvalta
vielä vuosikymmenien ajan oli leimannut Viipurin sivistyselämää ja
kauppaa. Sillä saksalaisten mukautuminen uusiin oloihin ei suinkaan
ollut merkinnyt heidän luopumistaan omasta kansallisuudestaan.
Vähitellen ruotsinkielisen aineksen valta-asema kuitenkin oli käynyt
niin ylivoimaiseksi, että varsinainen saksalaisvalta oli katkennut.
Saksalaiset perheet olivat oppineet ruotsia seurustellessaan
ruotsalaisten kanssa, joihin he vähitellen olivat liittyneet
avioliittojenkin kautta. Mutta kokonaan he eivät vieläkään olleet
omista perinteistään irtautuneet, ja kun heidän valta-aikoinaan
ylläpitämänsä oppikoulu oli lakannut, lähettivät monet lapsensa
saksalaisiin kouluihin maan rajojen ulkopuolelle. Tukkukauppiaista
oli edelleenkin enemmistö saksalaisia, mutta he puhuivat oman
kielensä ohella myös ruotsia. — Suomalaisuuden eteneminen oli vielä
aivan alullaan ja rajoittui miltei kokonaan sivistyselämän aloille,
joten liike-elämän piiri oli jäänyt aivan koskemattomaksi.

Mutta nyt se ei enää saanut jäädä.

Nyt oli lähdettävä kaupankin miesten liikkeelle, ja nyt he
lähtivätkin.

                                                  ⸻

Tiesihän Juho, että vastassa oli vankat varustukset: polvesta polveen
kulkeneet perinteet ja perinnöt, tiedot, taidot ja omaisuudet,
mutta olihan toisellakin puolen voimia: itsepäinen pyrkiminen
eteenpäin, ensipolven innostus ja suomalainen sitkeys, ja kaipa nekin
merkitsivät jotakin, vaikkei niiden tukena ollutkaan muuta kuin omin
töin ja toimin kootut varat, jotka tietenkään eivät vetäneet vertoja
vanhoille rikkauksille.

XIII.

Juho oli saanut kurkijokelaisen yhtymään tuumaansa.

Se oli käynyt varsin vaivattomasti, sillä puutavarakauppias ja
laivanvarustaja oli itsekin alkanut mietiskellä samoja asioita, kun
oli huomannut viipurilaisen kaupan olevan kääntymässä noususuuntaan.
Mutta yksityiskohdittain ei suunnitelmaa vielä ollut heidän kesken
pohdittu.

— Tee sinä ehdotus, niin tarkastetaan se sitten yhdessä. Joka
tapauksessa voit luottaa siihen, että minä tulen mukaan yhtiömieheksi.

Siihen se sillä kertaa oli jäänyt.

Ja Juho oli ajatellut itsekseen: ”On sellainen suurten piirteiden
mies, tuo Jaakko, ja sellaistapa juuri nostajaksi tarvitaankin!”

Oli sillä kertaa ollut kiire kurkijokelaisella, kun kohta taas
alkoivat valtiopäivät ja niissä asioissa oli juuri ollut mentävä
Helsinkiin.

Eräänä päivänä tuli Juhon luokse kotiin Ville, jota Juho ei ollutkaan
kunnolla tavannut sitten kun Pietarissa. Ja mies sanoa laukaisi heti
ensi työkseen, että nyt oli sitten jo yhdestoista, ellei suorastaan
kahdeskintoista hetki aloittaa juttu, jos mieli ollenkaan aloittaa.

— Mutta mistä hiivatista sinä tiedät, että tässä todellakin aiotaan
aloittaa? Juho oli hiukan häkeltyneenä huudahtanut.

Ville oli hymyillyt:

— Kuulehan, hyvä veli, aina siitä hetkestä asti, jona sinä
ensimmäisen sanan virkoit, ja sehän tapahtui Pietarin Palkinissa
juuri samassa, kun sinimekkoinen kasakkakokki miekkansa terästä
sujautti kaukasialaisen shaslikin sinun lautasellesi, minä olin aivan
varma, että sinä jo olit päättänyt käydä kiinni asiaan.

— Mikä sinut niin varmaksi teki? kysyi Juho. Ja taas Ville hymyili
vastatessaan:

— Sinä itse, veli hopea.

— Miten?

— No, katsohan, tunsinhan sinut ja tiesin, mikä sinä olit
miehiäsi... Eivät sinunlaisesi puhu perättömiä edes vahingossakaan,
nimittäin silloin, kun on oikeita rautoja tulessa.

Ja niin siinä sitten muutaman tunnin ajan savupilvet leijailivat
kauppamiesten päitten päällä, kun he istuivat papereitten ja
laskelmien yli kumartuneina ja puhuivat asiat selviksi ihan tulevaa
toiminimeä myöten, jossa oli oleva kurkijokelaisen ja Juhon
supisuomalaiset sukunimet, kun taas Ville, jonka sukunimi oli
vieraskielinen, oli siinä esiintyvä vain Kumppanina.

Mutta kun Villen mentyä Juho kertoi vaimolleen, mistä kaikesta nyt
oli sovittu, sanoi Mari:

— Itsepähän tiedät, mihin kelkkaan menet. Kunpahan se nyt vain
tiellä pysyisi eikä hankeen kaataisi...

Sillä Marilla oli edelleenkin ikävä maalle, vaikka hän jo olikin
alistunut kohtaloonsa ja jo alkanut tottua uusiin oloihinsa.

Kun sitten valtiopäivämies palasi Helsingistä, tehtiin lopullinen
sopimus yhtiökumppanuudesta.

Ja alettiin heti kuumeisella kiireellä panna liikettä pystyyn.

Ne olivat työläitä aikoja, mutta kaikki kolme osasivat tehdä
työtä, jota paitsi heitä kaikkia kannusti sama uranuurtajankunnia,
joka Juhon mielessä jo aikoja sitten oli kangastellut ainoana
himoitsemisen arvoisena kunniana.

Elokuun 13 p:nä 1891 liike aloitti toimintansa.

                                                  ⸻

Oikealla ajankohdalla pääsikin uusi toiminimi aloittamaan liikkeensä,
ja kaupankäynti saavutti alunperin voitollisen vauhdin.

Viipurin ensimmäinen kansallinen suurliike joutui nimittäin
heti maakunnan suomalaisen kauppamiehistön ja ostavan yleisön
mielenkiinnon kohteeksi. Mutta pian kiinnittivät siihen huomionsa
liikemiehet muissakin osissa maata.

Toiminimi harjoitti kotimaisten ja siirtomaatavarain, viljan ja
tehdastuotteiden tukkukauppaa. Ja maakauppiaita veti tietysti
puoleensa supisuomalainen liike, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti
ja jossa he tiesivät isännistön omakohtaisten kokemusten nojalla
osaavan punnita asiakkaittensa olosuhteet. Viimeksi mainittu seikka
oli tärkeänä tekijänä ehdottoman luottamuksen hankkimisessa uudelle
tukkukaupalle, jota kilpailijat eivät suinkaan aluksi aivan suopein
silmin katselleet, vaikka heidänkin oli ensi otteista alkaen
tunnustettava suomalaisten kauppiaiden tarmo ja taito.

Työnjako kolmen yhtiökumppanin kesken muodostui aivan kuin itsestään
sellaiseksi, että Jaakko, kuten Juhon oli tapana sanoa, hoiti
aatteen, Juho osti ja Ville möi. Tämä työnjako perustui asianomaisten
luonteenomaisiin edellytyksiin ja taipumuksiin, jota paitsi Jaakon
osalle langennut ”aatteen hoito” tietysti johtui siitäkin, että hän
edelleenkin — tosin viimeistä kertaa liikkeen perustamisvuotena —
oli valtiopäivämiehenä.

Liikkeen luonnollisen myyntialueen muodostivat Karjala ja Savo.
Mutta pian laajeni tämä alue niin, että kaupankäynti ulottui Etelä- ja Keskisuomeen,
vieläpä ennen pitkää Pohjanmaalle, ihan Rovaniemeä
myöten.

                                                  ⸻

Se osa, mikä Juholle oli tullut työnjaossa, pakotti hänet alkuaikoina
usein olemaan matkoilla, käymään milloin Pietarissa, joka tietysti
oli tärkeä ostopaikka, milloin Helsingissä, jonkun kerran
Tampereenkin tehdaskonttoreissa. Juhon vilkkaalle luonnonlaadulle
liikkuminen ei kuitenkaan ollut rasitusta. Päinvastoin matkat toivat
vaihtelua ja niillä oli tilaisuus arkiaskareiden ohella hoidella
muitakin harrastuksia.

Taide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Siitä oli tullut
hänen suuri rakkautensa. Miten se lieneekään hänessä herännyt?
Eräs aikaisempia virikkeitähän oli ollut Takasen Ariadne ja
sen yhteydessä pidetty esitelmä kuvanveistotaiteesta, ja
kuvaamataiteista olikin juuri veistotaide se, jota hän eniten ihaili.
Kenties siksikin, että hänen vankka todellisuustajunsa omaksui
täydellisimmin sen kouraantuntuvaisuuden kuin maalaustaiteen,
joka edellytti tehokkaampaa mielikuvitusvälitystä kangaspinnasta
puuttuvien ulottuvaisuuksien täydennykseksi. Mutta rakasti hän
maalaustaidettakin. Ja ensimmäisillä Pietarin-matkoillaan hän monesti
pistäytyi Eremitagen ja Aleksanteri III:n museon aarteita ihailemassa.

Teatteri-innostuksen taas Juhossa oli herättänyt Ida Aalberg,
jonka hän jo ensimmäisellä, syrjäisestä pikkukaupungista aikoinaan
tekemällään pääkaupunkimatkalla oli nähnyt Noorana ja sitten
seuraavana syksynä Viipurissa Reginana olipa hän sattunut Viipurin
juuri siksi marraskuun illaksi, jona Ida Aalbergia
oli juhlittu laakeriseppelein ja hänelle oli ojennettu kultainen
rannerengas ja jalokivisormus. Eikä Juho sen jälkeen ollut
laiminlyönyt ainoaakaan tilaisuutta teatterinäytännön näkemiseen, kun
vain tällainen tilaisuus oli tarjoutunut.

Saman vuoden keväänä, jona tukkuliike aloitti toimintansa,
Suomalainen teatteri vieraili Viipurissa viiden viikon ajan, ja
jokaisen ohjelman, jossa Ida Aalberg esiintyi, Mari ja Juho kävivät
katsomassa: Romeon ja Julian, Hedda Gablerin, Erotaan pois, Sota rauhan aikana
...

Pietarissa käydessään Juho tyydytti teatterikaipuutaan Marinskissa
silloin, kun sai nähdä siellä baletin — oopperasta hän ei osannut
nauttia, sillä yksinkertainen laulu oli korkein aste, jolle hänen
musikaalisuutensa jaksoi nousta.

Juho rakasti taidetta niin suuresti, että hänen rakkautensa lähenteli
harrasta palvontaa. Tämä rakkaus oli aivan platoonista — siinä
merkityksessä, että rakastajan persoonallinen suhde rakastettuun
pysyi vain kunnioittavan ihailun asteella. Sillä taiteen ymmärtäminen
syvällisemmässä merkityksessä oli Juholle vierasta. Eihän hänellä
ollut koskaan ollut tilaisuutta kouluttaa itseään siinä enempää kuin
muissakaan käytännöllisen elämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa.
Mutta hänen vaistonsa sanoi, että taide oli tarpeellinen asia
arkisuuden vastapainoksi ja että se kirkasti ihmiselle sellaisia
arvoja, jotka muuten olisivat jääneet häneltä kätköön. Sen vuoksi
taide oli muodostunut Juholle uskon asiaksi, ja hän ainakin kuvitteli
ymmärtävänsä sitä ja nautti siitä siksi.

— Taide on kulttuurin kukka, hänellä oli, tapana sanoa. — Mutta se
ei pääse puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, ellei sivistystä saada
kohoamaan.

Siksi muodostuikin kansanvalistus taiteen rinnalla hänen
välittömimmän harrastuksensa kohteeksi.

Juho tunsi katkerasti omalta kohdaltaan sivistyksen puutteen. Sillä
vaikka hän oli hankkinut itselleen tietoja sangen kunnioitettavan
määrän ja seurannut aikaansa ja suomalaista kulttuurikehitystä
valistuneen ihmisen valppaudella sillä tavoin, että aina oli
pyrkinyt omaksumaan kaikesta omankin osansa, painoi hänen mieltään
kuitenkin se, ettei hän itseoppineena ollut voinut hankkia
jatkuvalle tietopuoliselle kehitykselle tarvittavaa pohjaa, joten
hänen sivistyksensä pakostakin aina pysyi niin puutteellisena,
ettei se riittänyt peittämään ensipolvisuuden lävitse kuultavaa
nousukkaisuutta. Siinä suhteessa Juho tiesi ja tunsi olevansa
jäljessä molemmista yhtiökumppaneistaan, ja se kiusasi häntä,
vaikkeivät nämä koskaan antaneetkaan toverinsa mitään siinä suhteessa
huomata.

Ja niin hän oli vakavasti päättänyt omalta osaltaan tehdä
kaiken, minkä suinkin voi, suomalaisen kansansivistyksen
kohottamismahdollisuuksien laajentamiseksi.

Mielihyvin Mari seurasi miehensä ajatuskulkua näille poluille ja
pani tyytyväisenä merkille, että Juho, vaikka olikin kauppamies
sormenpäitään myöten, arvioi henkiset harrastukset aineellisia
korkeammiksi. Sillä Marikin oli vuosien varrella joutunut
paljon ajattelemaan asioita ja muodostamaan elämän kulusta oman
vakaumuksellisen katsomuksensa. Hyvyys oli hänen mielestään se
ominaisuus, joka ihmisen ennen kaikkea oli koetettava itselleen
hankkia ja jota hänen kanssaihmisissäänkin oli koetettava kehittää.
Vain sen avulla saattoi antaa elämälleen sisällystä, ehkäpä sydämen
kulttuurilla korvata senkin, minkä tietoa puuttui.

Ensimmäisiä laajakantoisempia kansanvalistusyrityksiä, joissa Juho
aktiivisesti oli mukana, oli Uudenkirkon kansanopiston pystyyn
saaminen. Sen perustamispuuhiin ryhdyttiin sellaisella innolla ja
tarmolla, että jo vuoden perästä opisto aloitti toimintansa omassa
huoneistossa, jolle Juho oli käynyt paikan katsomassa. Opiston
johtokuntaan hän kuului alusta alkaen rahastonhoitajana, mikä
toimi ei ollut pelkästään muodollinen kunniavirka, kun rahakirstu
useimmiten sattui olemaan tyhjillään juuri silloin, kun varoja
kipeimmin tarvittiin.

— Paljonko pitää olla? kysyi rahastonhoitaja rahojen noutajalta, ja
kun sai tietää summan, vakuutti tyynesti: — Saapi.

Sillä ellei rahoja ollut, niin rahastonhoitaja katsoi
velvollisuudekseen ne hankkia joko panemalla omistaan tai takaamalla.
Mikäli jaksettiin, maksettiin sitten nämä lainat, loput kuitattiin.

Olikin Juholla jo mahdollisuus näin tehdä ja näin asioihin suhtautua,
koska voi pitää itseään varakkaana miehenä.

Vuosi vuodelta liike yhä vain varttui ja sen vaihto karttui, niin
että toiminimi pian tunnettiin kaupallisena tekijänä kautta maan ja
luettiin alansa ensimmäisiin kuuluvaksi.

Loppiaisen v. 1895 pidettiin ”draamallinen iltama”
maaseudun suomalaisia näyttelijöitä varten perustettavan
eläkerahaston pohjan aikaansaamiseksi. Tässä tilaisuudessa olivat
läsnä kaupungin suomalaisen sivistyneistön kaikki edustavimmat
piirit, sillä näyttämötaide oli karjalaiselle mielelle rakas ja se
suomalainen teatteri, joka kierteli maaseutua — August Aspegrénin
— ikäänkuin oma laitos, vaikka tiedettiinkin sekä
kuopiolaisten että tamperelaisten myös pitävän sitä samalla tavalla
omanaan.

Juho oli sinä päivänä ollut hermostunut. Häntä oli painanut ajatus,
että hänen juhlapuhujana oli tehtävä niin kaunis rakkaudentunnustus
Thalialle, että vaikutus voitiin laskea markkoina ja penneinä.

Valmistaessaan puhettaan hän oli tuuminut itsekseen, että onhan
sekin sentään oikeastaan vain kaupantekoa... Mutta samassa hänen oli
täytynyt tunnustaa, että toisenlaista kauppaa se sentään oli kuin se,
johon hän oli tottunut: ”Huutokauppaa, enkähän minä vielä sellaista
ole koskaan toimittanut...” Ihan tuo ajatus oli ruvennut naurattamaan
kesken hermostuksen.

Ja hymy karehti Juhon suupielissä vielä hänen astuessaan lavalle.
Mutta siinä se sitten väleen jähmettyi, kun hän huomasi vastassaan
monipäisen yleisön ja havaitsi satojen silmien olevan itseensä
naulittuina. Sydänalaa kouraisi, mutta eihän siinä enää muu auttanut
kuin aloittaa.

”Hyvät naiset ja herrat”, tuli hänen suustaan, vaikka Juhosta ääni
olikin aivan vieras, ja hän tunsi, miten se vapisi. Hän nielaisi
kerran tarmokkaasti ja lähti sitten päättäväisesti jatkamaan. Oli
toki onni, että hän osasi joka sanan ulkoa, ettei siinä tarvinnut
miettimään ruveta, ja sitä paitsi oli vielä varmuuden vuoksi
paperikin povitaskussa...

”Hyvällä aatteella on aina mahtava voimansa, se antaa intoa aatteen
toteuttamiseen, se antaa voimaa vaikeaan tehtävään.”

Niin Juho aloitti, ja tämä alku vakaannutti hänen äänensä ja antoi
jonkinlaisen varmuudentunteen koko olemukselle, niin että hän
verrattain tyynesti voi lähteä soutamaan sitä puheensa asiallisuuden
suvantoa, jossa kuvattiin Kansanteatterin syntyä ja sen alkuvaiheita
ja joka päättyi sopivaan mainintaan siitä epäilyksestä, jolla monet
ihmiset olivat tähänkin kansalliseen yritykseen suhtautuneet, ja
Aspegrénin omaan uskoon tehtäväänsä, ”työhön, jolla on niin suuri
merkitys kulttuurielämässä, ettei se voi olla menestymättä.”

Juho piti nyt pienen tauon ja ryyppäsi vähän vettä edessään pöydällä
olevasta lasista, koska oli nähnyt muidenkin puhujien niin tekevän
ja kun sitä paitsi arveli sen osoittavan kuulijoille, että tottunut
on mies tällaiseenkin hommaan eikä hevin häkelly. Sitten hän korotti
äänensä ja sanoi:

”Taiteen kaunein kukka on runous ja sitä on Kansanteatteri jo
seitsemän vuotta meille maaseutulaisille esitellyt. Itsekukin
tiedämme, kuinka monta kertaa tämä kansallinen taideseura
meitä on saattanut elävästi tutustumaan suurimpain runoilijain
hengentuotteisiin, kuinka monta kertaa saanut meidät ymmärtämään
itsemme, puutteemme ja virheemme.”

Ja lopuksi puhuja vetosi niihin vaikeihin oloihin, joissa
”taideseuran” jäsenet tekevät työtään ja täyttävät kutsumustaan, ja
kehoitti kaikkia läsnäolijoita tukemaan taiteen työntekijöitä ja
auttamaan heitä turvaamaan vanhuutensa päivät.

Juho kumarsi ja laskeutui alas lavalta. Hän kuuli käsien läiskeen
paukahtelevan ja yhtyvän huminaksi. Se tuntui hyvälle ja mairitteli,
vaikka Juho arvelikin sen sentään pikemmin merkitsevän sen asian
hyväksymistä, jonka puolesta hän oli puhunut, kuin itse puhetta.

Mutta kun hän tuli takaisin paikalleen ja otti taskustaan nenäliinan
pyyhkiäkseen silmälasinsa, jotka olivat sumentuneet, kumartui Mari
kuiskaamaan hänen korvaansa, että oikein hyvin meni puhe.

Sanoivat sitten illan kuluessa samaa muutkin, ja niin siitä Juho
innostui, että kun lopuksi siirryttiin Seurahuoneeseen illallisille,
niin tarjosi Juho pöytäkunnalleen samppanjaa. Kun pullo paukahti
tulpan auetessa, niin se muistutti kättenpauketta.

Siitä illasta alkaen Juhon teatteri-innostus alkoi kehittyä
varsinaiseksi harrastukseksi.

Ja kun toista vuotta sen jälkeen viipurilaiset teatterinystävät
kokoontuivat neuvottelemaan keinoista suomalaisen maaseutunäyttämön
toiminnan turvaamiseksi — valtioavuttoman Kansanteatterin jouduttua
uhattuun asemaan valittiin Juho toimikuntaan, jonka tehtäväksi
annettiin osakeyhtiön muodostaminen maaseututeatterin tukemiseksi.
Tämä aloite johtikin sitten siihen, että tammikuun 30 p:nä 1899
pidettiin sen osakeyhtiön perustava kokous, jonka turvin seuraavana syksynä
aloitti toimintansa Suomalainen Maaseututeatteri, jonka Juho
tunsi aivan kuin omakseen.

                                                  ⸻

Mari seurasi näitä Juhon harrastuksia elävällä mielenkiinnolla, ehkä
kuitenkin kaikkein elävimmällä kansanvalistusrientoja. Niinpä hänen
vaikutuksestaan Juho niiden uhrausten lisäksi, joita rahastonhoito
vaati, kustansi vuosittain eräitä vähävaraisia oppilaita Uudenkirkon kansanopistoon
. Se oli ikäänkuin jonkinlaista hyvitystä siitä, ettei
heillä kumpaisellakaan ollut nuoruudessaan ollut tilaisuutta eikä
mahdollisuuttakaan opinahjoihin pääsemiseen.

Mutta vaikka Marikin näin pyrki antamaan sisällystä elämälleen
niillä henkisillä harrastuksilla, jotka hän jakoi miehensä kanssa,
ei hän koskaan laiminlyönyt niitäkään velvollisuuksia, jotka hän
käsitti itsellään olevan suurkauppiaan vaimona. Hän oli edelleenkin
miehensä uskottuna kaikissa liikeasioissa, hänen kannustajansa,
jopa neuvojansakin, joka toisinaan naisellisella vaistollaan
havaitsi asioita, jotka pysyivät salassa yksin liikemiehen
tarkkanäköisyydeltä. Ja kotinsa ovet Mari piti vieraanvaraisesti auki
maakunnan kauppiaille, kun he tulivat kaupunkiin kaupantekoon.

Viimeksi mainittuja velvollisuuksia tulikin entistä enemmän Marin
ja Juhon kodin osalle, kun ”Kumppani”, joka oli työnjaossa saanut
myynnin osalleen, kuoli. Se oli tietysti suuri menetys jälkeen
jääville liiketovereille, mutta ketään he eivät poismenneen tilalle
ajatelleetkaan ottaa, vaan jakoivat keskenään hänen tehtävänsä
luovuttamalla niistä huomattavan osan myös luottamustaan nauttiville
liikeapulaisilleen. Vainajan oikeudenomistajain osuus suoritettiin
sopimuskirjan määräämällä tavalla ja toiminimi säilytettiin
entisellään, mikä liikesopimuksessa tällaisen tapauksen varalle
niinikään oli edellytetty.

XIV.

Kauppa oli Karjalan pääkaupungissa vilkastunut vilkastumistaan sen
jälkeen, kun maakunnan uusi rautatie oli valmistunut, ja aivan
erityisesti tämän uuden kulku- ja kuljetustien avautuminen oli
tehostanut sitä kauppaa, jota kaupungin ensimmäinen suomalainen
suurliike harjoitti. Yhä ilmeisemmäksi kävi vuosi vuodelta, että
kaupunki oli tullut valtavan kukoistuskauden kynnykselle, ja yhtä
ilmeiseksi, että Jaakon ja Juhon nyt kahden omistama suurliike oli
kasvamassa alallaan maan suurimmaksi.

Uusia suomalaisia liikkeitä alkoi nousta, ja monet niistä
osoittautuivat elinkelpoisiksi ja vanhempien kanssa
kilpailukykyisiksi. Näin alkoi koko liike-elämässä suomalaistuminen,
vaikkakaan tämä suomalaisuus ei vielä voinut ajatellakaan käydä
rintamarynnäkköön ylivoimaista muukalaisuutta vastaan. Mutta jo
puuhailivat kansallismieliset talousmiehet yhdistymistä omaksi
liikkeen- ja teollisuudenharjoittajien seuraksi, ja kauppa-apulaiset
olivat jo perustaneet oman yhdistyksensä, jonka puheenjohtajaksi
olivat pyytäneet Juhon.

Myöskin kunnallisessa elämässä alkoi suomalainen aines saavuttaa
jonkin verran vaikutusvaltaa. Oli Juhokin viidentenä Viipurin vuotenaan
valittu kaupunginvaltuustoon, jossa kansankielellä jo oli
oikeus päästä kuuluville.

Vanhan viljelyksen elinvoimaisuus väheni sitä myöten kuin sen
edustajien yhteiskunnallinen valta-asema heikentyi. Nuoren kulttuurin
voima varttui varttumistaan, mutta se ei jaksanut sentään kasvaa
tasa-askelin kannattajiensa kasvavan vaikutusvallan ja vaurastumisen
kanssa. Siitä johtui, että siinä esiintyi kosolti nousukkaisuuden
silmäänpistäviä rosoisuuksia, joita vastapuoli käytti ivan ja pilkan
aiheina.

Hovioikeus oli ollut ruotsalaisuuden vahvimpia varustuksia. Mutta
jo olivat sielläkin muurit alkaneet rakoilla ja johan olivat aikoja
sitten päässeet sinnekin tunkeutumaan ensimmäiset suomalaisuuden
kärkimiehet ikäänkuin enteiksi tulossa olevasta välttämättömästä
suomalaistumisesta. Se oli merkinnyt hyvin paljon. Sillä hovioikeuden
herrat olivat olleet niin korkealla yhteiskunnan arvoasteikossa,
etteivät heidän rinnallensa olleet kelvanneet muut kuin suurimpien
kauppahuoneiden isännistöt sekä jotkut runsaspalkkaisimmat pankki- ja
muut virkamiehet. Nämä ainekset, joihin tietysti vielä kuului
kotimaisen pataljoonan upseeristo, muodostivat edelleenkin kaupungin
seuraelämän kerman, joka varsin alentuvasti suvaitsi suhtautua
nousukkaihin. Suomenmielisillä ei yleensä ollut asiaa kerman
piireihin, ja jos joskus joku mahtimies — vaikkapa läänin kuvernööri
— oli suomenmielisiin lukeutunut, oli hänen suomenmielisyytensä niin
arveluttavasti järkyttänyt hänen arvoansa, että seurustelu hänen
kanssaan oli muodostunut vain viralliseksi välttämättömyydeksi.

Muut säätyläiset, vähempipalkkaiset virkamiehet, koulunopettajat,
vähittäiskauppiaat, konttoristit ja muut porvarit olivat muodostuneet
jonkinlaiseksi keskiluokaksi, jakautuen eri ryhmiin kansallisuutensa,
sivistystasonsa ja harrastustensa mukaan, ja ainoastaan yleisissä
juhlatilaisuuksissa ja julkisissa huveissa oli nämä ryhmiä erottavat
rajapyykit voitu unohtaa.

Tästä keskiluokasta olivat lähteneet aloitteet niihin uudistuksiin,
joita suomalaisuus jo oli aikaansaanut, ja siinä oli edelleenkin
kansallisten pyrkimysten varmin ja vahvin tuki. Tietysti tämän
luokan ruotsalaiset ja saksalaiset, jotka noudattivat kuuliaisesti
yhteiskunnan ylimmän kerrostuman tunnussanoja, koettivat vieläkin
jarruttaa suomalaisuuden etenemistä, mutta turhaa oli enää
potkia tutkainta vastaan. Venäläiset taas pysyivät yleensä aivan
passiivisina ja puolueettomina — heille riitti omien taloudellisten
etujensa valvominen.

                                                  ⸻

Eihän Juhon enempää kuin Marinkaan päähän ohut pälkähtänyt yrittää
lähennellä niitä piirejä, jotka omissa ja muidenkin silmissä
muodostivat yhteiskunnan kermakerroksen. Mutta ennen pitkää Juho
joutui niiden kanssa kosketuksiin sekä liikeasiain että kunnallisten
ja muiden luottamustoimien takia. Nämä kosketukset rajoittuivat
kuitenkin kohtaamisiin ja yhdessäoloon kotien ulkopuolella,
”puolueettomilla alueilla”, mitä ei kumpaiseltakaan puolelta
katsottu kanssakäymiseksi seurustelullisessa merkityksessä.
Kuta merkityksellisemmäksi tekijäksi ”nousukas” huomattiin
niin kaupallisen kuin kunnallisenkin elämän alalla, sitä
tuttavallisemmiksi heittäytyivät kuitenkin yksinpä vanhojenkin
porvaripatriisisukujen jäsenet tuossa asiallisessa kanssakäymisessä,
vaikka kodit siitä huolimatta edelleenkin olivat yhtä loitolla
toisistaan kuin olivat alunperinkin olleet.

Marille tämä kotien loitolla olo oli mieleen. Hän ei hinnalla
millään olisi suostunut seurusteluun perheissä, joiden kieltä hän ei
osannut eikä edes ymmärtänyt ja joiden koko elämänkatsomus oli yhtä
kaukana hänen elämänkatsomuksestaan kuin oli hänen kokemuspiirinsä
heidän kokemuspiiristään, jos viimeksi mainittua edes siksi voi
sanoa. Sillä mitä olivat kokeneet nuo kauppaneuvoksettaret ja
konsulinrouvat, jotka olivat rikkaina syntyneet ja huolettomina
eläneet ja tietysti kaikissa suhteissa suruttomina kuolivatkin! Mari
ei suinkaan heitä halveksinut, vaikka hänellä oli syytä olettaa
heidän häntä halveksivan, pikemminkin hän sääli heitä. Sillä hänen
mielestään heidän asenteensa oli valheellinen ja perustui väärään
elämänkäsitykseen, mutta tämä valheellisuus ei tietenkään ollut
tahallista itsepetosta, vaan se johtui samasta erehtymisestä ja
harhasta, johon koko heidän olemassaolonsa oli eksynyt. Se oli
sitäkin säälittävämpää, kun he Marin uskon mukaan olivat kaikin
puolin sivistyneitä ihmisiä, eivät vain tiedolliselta opiltaan, vaan
myöskin esiintymisensä koulutukselta.

Todellakin: Mari kunnioitti vilpittömästi heidän sivistystään. Eikä
hän ottanut kuuleviin korviin niitä juoruja, jotka keittiöportaita ja
muita takateitä käyttäen toisinaan hänelle yritettiin kantaa.

Kuten esimerkiksi rääväsuisen Liisan, pyykkimuijan, juttuja.

Suoraan oli tullut kaupungin mahtavimmasta talosta, ja mitä olikaan
julkea jutellut!

— Vielä se kauppiaanrouva uskoo noiden ihmisten hienouteen, oli
veistellyt. — Ei kuitenkaan ikänä hollituvassa puhuta sellaista
kieltä, jollaista sen talon emäntä piioilleen paapattaa. Siitä on jo
sivistys kaukana, kun alimpaan paikkaan manaa, jos köyhä palkollinen
ylimääräisen sokeripalan tai vesirinkelin puoliskon uskaltaa
kahviinsa ottaa. Ja mikä on sellainen sivistys, jolta saituus
säädyllisyyden sokaisee! Niin totta kuin yleensä tosi totta on, minä
sinne työhön mennessäni aina Punaisenlähteen torilta rinkelinauhan
ostan, että on omaa purtavaa kahvin kanssa, ja hameen taskussa
minulla on omat sokeritkin.

— Säästäväisyys on oikea asia, Mari oli siihen yritellyt.

— Miksei ole, mutta itaruus on väärä asia. Ja sen minä sanon
kauppiaanrouvalle, joka itse on kansanlapsena kasvanut, että kyllä ei
ihmisen ja ihmisen välillä ole minkäänlaista erotusta. Tyhmät vain
uskovat, että parempain ihmisten lasten ja muiden välillä on juopa,
jonka ylitse ei johda porraspuuta. Haukkuuhan se kauppaneuvoksetar
kauppaneuvoksenkin ihan samalla tavalla kuin piikansa ja renkinsä,
kun vain sille päälle sattuu. Siinä tulee sanoja vaikka minkälaisia,
sellaisia, ettei yksinkertainen talonpoikaisihminen varmastikaan
osaisi keksiä niitä edes peltoonsa päässeille naapurin elukoille.

— Eiköhän tuossa nyt sentään ole vähän liikaa... Mari taas oli
yritellyt lieventää.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa, sillä nyt oli Liisa,
joka oli epäillyt kauppiaanrouvan asettuvan kauppaneuvoksettaan
puolelle, suorastaan ratkennut riemuun:

— Vaiko muka liikaa! Liian vähän siinä on. Ei nimittäin
kauppaneuvoksetar ole rahtuakaan parempi kuin se saksalainen
konsulinrouva, joka tuskin osaa työihmistä muuksi sanoa kuin elukaksi
tai portoksi ja äpäräntekijäksi, vaikka koko kaupunki tietää, että
hän ajattaa itsensä yksin kesähuvilaan ja siellä komentaa nuoren
rengin jota aina ajomiehenään pitää, kanssaan huoneeseen...

Silloin Mari oli keskeyttänyt sanatulvan ja jyrkästi sanonut, ettei
hän tahdo kuulla enempää. Hän ei tietysti uskonut Liisan puheissa
olevan totuutta siteeksikään. Ja sitä paitsi hän ymmärsi Liisan
yrittävän toisia solvaisemalla päästä suosioon ja hankkia itselleen
etuja, ja se loukkasi häntä. Loukkasi häntä vielä sekin, että
pyykkimuija uskalsi ruveta hänelle puhumaan niin tuttavallisessa
sävyssä, ettei ikinä niille toisille panettelemilleen — olisi samaa
puheentapaa uskaltanut käyttää.

Kyllähän Juhostakin toisinaan tuntui, että verrattain vähiin ne
tietojen pääomat supistuivat, jotka olivat suurporvareillakin
sivistyksen perustuksena. Tietysti heistä useimmat olivat saaneet
paljon enemmän oppia kuin hän, jonka oli ollut itsensä hankittava
joka ainoa murene. Mutta suuremmaksi hän sentään oli kuvitellut eroa
itsensä ja heidän välillään kuin miksi se oli osoittautunut, kun hän
heitä lähemmäksi oli tullut.

Oli Juho joskus ottanut puheeksi tämän asian Jaakonkin kanssa,
joka hänen mielestään oli sangen tietorikas ja sitä paitsi osasi
käyttäytyä kuin hienokin herra, kun niikseen tuli, ja taas toisella
kertaa, kun sitä tarvittiin, asettua ihan talonpoikaisen ihmisen
kannalle.

— Katsohan, veli hopea, Jaakko oli sanonut, kun Juho ensi kertaa
nämä asiat puheeksi hänen kanssaan oli ottanut, — sivistystä on
monenlaista... Eivät sitä tiedot yksinään tee, vaan siihen tarvitaan
paljon muutakin. Ja jos minä totta puhun, niin eivät suinkaan kaikki
tämän kaupungin porhot ansaitse edes puolisivistyneiden ihmisten
nimeä, vaikka itseään sivistyneinä pitävät. Mutta on heidän parissaan
sentään tosisivistyneitäkin monia...

No, tulihan Juho pian omienkin huomioidensa perusteella todenneeksi,
että ero oli sivistyksen ja sivistyksen välillä. Ja vähimmin koppavat
olivatkin juuri sivistyneimpiä, joiden kanssa tuli paremmin toimeen
ja saattoi olla vapaammin oma itsensä kuin niiden kanssa, joilla sana
sivistys vain oli oman tyhjyytensä suojana ja peitteenä.

Eikä ollut Juholla valittamista, että hänen sivistyneisyyttään
olisi väheksitty suomalaisissa piireissä, joissa hänen toimintansa
kansanvalistuksen hyväksi oli todistuksena sivistystahdosta, hänen
teatteriharrastuksensa osoituksena suhtautumisesta kulttuurin
kauneimpaan kukkaan, taiteeseen, ja hänen toimintansa suomalaisen
liikemieskunnan kohottamiseksi, m.m. liikkeenharjoittajain seuran
puheenjohtajana, luettiin niinikään hänelle ansioksi tässä suhteessa.
Ja kun hänet vielä valittiin kaupungin vanhimman suomalaisen
oppikoulun, klassillisen lyseon, kouluneuvoston jäseneksi, oli se
tunnustuksena siitä, että häntä kunnioitettiin miehenä, joka pystyi
kansallistavan vanhan kulttuurikeskuksen suomalaisen sivistystyön ja
henkisten rientojen kokoojaksi ja kohottajaksi.

Ja sellainen kokooja Juho tahtoikin olla, taikka oikeammin:
sellaiseksi hän tahtoi tulla ja kehittyä. Ei mikään inhimillinen
saanut olla vierasta, kaiken henkisesti arvokkaan ja kaiken kauniin
oli annettava lämmittää sydäntä, ettei se päässyt viilentymään
aineellisessa arkityössä.

Politiikkaa Juho ei harrastanut sillä tavalla, että olisi ottanut
osaa riitoihin ja taisteluihin. Hänelle riitti se, että oli selvä
suomalainen, ”vanhako” vaiko ”nuori”, yhdentekevää, kunhan vain
pääsuunta oli selvillä. Kun puolueryhmien välit alkoivat sortokauden
koitteessa kiristyä, koetti hän edelleenkin pysytellä ryhmistä
riippumattomana, mutta tunsi ehkä sittenkin olevansa lähempänä
vanhasuomalaisia, kun taas hänen liikekumppaninsa Jaakko alunperin
oli ollut lähempänä nuorsuomalaisia.

Erimielisyyksiin liikekumppanusten välillä eivät nämä suuntautumiset
koskaan johtaneet. Jaakko hoiti edelleenkin ”aatetta” ja Juho ennen
kaikkea kaupankäyntiä, joka vain laajenemistaan laajeni ja vuosi
vuodelta osoitti yhä suurempia tuloksia.

Mutta pian joutui ”aatteenkin” hoitaminen Juhon huoleksi. Sillä
ei ehtinyt täyttyä toiminimen yhdestoista vuosi, niin jo korjasi
viikatemies — juuri kesän kynnyksellä — Juhon toisenkin
liikekumppanin. Tämän työtoverin menetys oli raskas isku, sillä
Jaakkohan oli kaiken aikaa ollut ikäänkuin koko yrityksen henkisenä
johtajana, sen aatteen varsinaisena edustajana, jonka siipien
kantovoimaa heidän liikkeensä oli kiittäminen vauhtiin pääsystään,
nousustaan ja menestyksestään.

Juho tunsi ja tiesi, minkälainen oli vastuu, joka nyt joutui hänen
yksin kannettavakseen. Mutta hän ei enää pelännyt vastuuta. Hän
vaistosi, että hänellä oli riittämiin voimia taakan kantamiseen, ja
hän tiesi, että hänellä oli ammattitaitoa asiain hoitamiseen.

Ja niin hän ryhtyi päättäväisesti yksin johtamaan suurta liikettä ja
vaalimaan niitä perinteitä, joita toiminimi vuosikymmenen varrella
oli saanut kaupungin, maakunnan ja maan suomalaiseen liike-elämään
vakiinnutetuksi.

XV.

Komea liiketalo.

Ei tosin yhtä hienostunut arkkitehtuuriltaan kuin suurimman
saksalais-ruotsalaisen kauppahuoneen patriisinpalatsi linnansalmen
liepeellä, mutta tukevampi rakenteeltaan ja jykevämpi muodoiltaan —
kansallisempi sävyltään ja myöskin kansanomaisempi.

Arkkitehtihan sen tietysti oli luonut, mutta Juho oli määrännyt,
minkälaiseksi se oli tehtävä. Sen piti kuvastaa koottua, vahvaa
voimaa ja seisoa vankkana maaperällään, ja sen julkisivussa tuli olla
punertavaa graniittia, oman maan kauneinta kalliota, arvokkaassa
yksinkertaisuudessa, ilman turhia koristuksia. Ja sellainenhan siitä
tulikin. Ja kaunistuksetkin tulivat Juhon mielen mukaan: tunnetun
kuvanveistäjän taideteoksia portin pihtipieliin.

Niistä veistoksista Juho suuresti iloitsi. Ja kun hänen näyttäessään
uutta taloa eräälle vanhalle syntymäpitäjänsä isännälle tämä
sanoi kuvat nähdessään, että ”ihan ovat kuin oli teidän Marinne
morsiamena”, niin vedet kihosivat näyttäjän silmiin ja aivoihin iski
ajatus, että taidetta on konttoriinkin hankittava asiakkaille ja
apulaisille kauneuden katkismukseksi.

Harkinnalla valittu oli tietysti liiketalon paikka: lähellä
rautatieasemaa ja muittenkin liikenneväylien likeisyydessä,
mutta se oli sitä paitsi aivan erityisesti mieleen Juholle, joka
rakasti enemmän uutta kaupunkia leveine suoraviivaisine katuineen
ja valoisine nykyaikaisine kortteleineen kuin vanhan kaupungin
koukeroisia kujia, joiden varsilla matalain talojen vanhanaikaisissa
julkisivuissa oli vuosisataista patinaa ja porttiholvit johtivat
ahtaille pihoille.

Sillä Juhon ajatukset olivat suuntautuneet niin yksinomaan
eteenpäin, ettei hänen mielikuvituksensakaan jaksanut saada ravintoa
menneisyydestä. Näin olikin hänelle vanha kaupunki menneen ajan
hauta, uusi taas tulevan kehto. Hänellä, kiireiden ja toiminnan
miehellä, ei ollut aikaa viipyä sellaisissa unelmissa, joille ylpeät
ja rakkaat muistot antoivat väriä, vaan hän tarvitsi unelmiensa
virikkeiksi tulevaisuuden rohkaisevia ja uljaita toivoja.

Joutui tietysti Juhokin sentään joskus kuljeskelemaan vanhan
kaupungin mäkisiä ja mutkaisia katuja. Mutta hän ei kulkenut niitä
unissakävijänä, jonka mielikuvituksen jokin puoleksi sortunut
vallinaukko saattoi virittää kansoittamaan Vahtitorninkadun
haarniskoiduilla linnanhuoveilla tai Mustainveljestenkadun
messuavalla munkkikulkueella, vaan hän liikkui sielläkin elävien
ihmisten asioilla eikä varjokuvien parissa. Häntä ilahdutti enemmän
se, että uusi aika aivan kursailematta sielläkin oli paiskannut kättä
menneisyydelle ja että vanhojen talojen seiniin oli puhkaistu leveitä
myymälänikkunoita, kuin se, että vanhaakin sentään oli säilynyt —
rippeitä menneiltä vuosisadoilta ja siltä myssypäisten isoäitien
ajalta, joka vieläkin ilmielävänä saattoi vilahtaa silmiin jonkin
matalan ikkunan vaikeitten uutimien ja vihreitten ruukkukasvien
välistä.

Juhon liikkeen konttori oli tietysti talon ensimmäisessä kerroksessa.
Se oli pitkä, pitkä sali, koko rakennuksen levyinen, niin että toisen
seinän ikkunat antoivat kadulle ja toisen pihalle. Ja tämän pitkän
salin alkupäässä oli leveä lasiovi isännän avaraan huoneeseen,
toisessa päässä taas lasi-ikkuna kassaan, aivan kuin pankissa. Mutta
salissa olivat konttoriväen pulpetit rivissä molempia ikkunaseiniä
pitkin, ja keskellä oli kuin leveä katu.

Omaan asuntoonsa nähden ei ollut Juholla enempää kuin Marillakaan
ollut vaatimuksia arkkitehdille esitettävänä. Hän oli saanut tehdä
talon ylimmästä kerroksesta minkälaisen parhaaksi oli nähnyt. Sen
Juho vain oli sanonut, että sauna sinne piti tulla. Ja suomalainen
saunahan siellä olikin, vieläpä niin mukavasti sijoitettuna, että
suoraan makuuhuoneesta sinne lyhyen käytävän kautta pääsi. Mutta ei
tämä mukavuus johtunut minkäänlaisesta ylellisyyden halusta, vaan se
oli vain olemuksen pohjalla säilyneen maalaismielen hyvittämistä.

Marissa tämä maalaismieli eli vieläkin väkevämpänä vetona maalaisiin
oloihin kuin Juhossa. Kun oli tullut puheeksi uuden kodin
sisustaminen — tarvittiinhan sinne uudet huonekalutkin niin Mari oli
sanonut Juholle:

— Eiköhän liene parasta, että arkkitehti saa tehdä huoneet niitäkin
myöten mielensä mukaan valmiiksi?

Ja niin oli sitten suurin piirtein tapahtunutkin. Juho oli sentään
omaan huoneeseensa nähden pidättänyt itselleen oikeuden määrätä,
millä tavoin sinne huonekalut oli asetettava ja mitä seinille oli
ripustettava.

Kaunis koti siitä tietysti oli tullut. Kauniit olivat huoneet,
kauniit huonekalut ja kaunista taidetta oli seinillä. Ja samalla
kuin kuvanveistäjä oli ollut tekemässä talon ulkopuolta kaunistavia
veistoksiaan, oli Juho antanut hänen muovailla rintakuvat myöskin
Marista ja itsestään, ja ne olivat nyt ruokasalin tyylikkyyden
korostuksina.

Mutta kauan kesti, ennenkuin Mari tunsi uuden asunnon kodikseen. Se
oli hänestä pitkät ajat aivan kuin vieraitten ihmisten asumus, johon
hän sattumalta tai vahingossa oli joutunut. Liian komealtakin se
hänestä tuntui.

Vaikka hyvin hän tiesi, että kyllä heillä oli oikeus tuohon
komeuteen, olisipa ollut vielä suurempaankin. Sillä niin olivat
liikkeen asiat edistyneet, että jo kaksi vuotta sen jälkeen, kun
Juho oli jäänyt yksin suurliikettä johtamaan, vuosivaihto nousi
kymmeneen miljoonaan, ja tällaisesta vaihdosta jäi tietysti voittoa
paljon. Seitsennumeroinen luku tarvittiin jo heidän yksityistäkin
omaisuuttaan ilmaisemaan.

Kauppa kasvoi ja liikeasiat luistivat.

Mutta isänmaan asiat pahenivat pahenemistaan. Venäläisen sortovallan
nyrkki kohosi yhä uhkaavampana.

Kipeästi jokainen uusi isku koski Juhoonkin. Hän oli saanut kokea
ankaran järkytyksen, kun tohtori Lyly, jonka kanssa hän oli joutunut
varsin läheiseen kosketukseen valistusrientoja ajaessaan, ei enää
ollut jaksanut kestää ankean ajan painostusta ja maanpaon ikävää,
vaan oli ampunut itsensä yksinäisellä puistonpenkillä Berliinissä. Ja
muitakin tuttuja oli kohdannut kova kohtalo, karkotettuina kodeistaan
ja maastaan eli heitä eri tahoilla maailmaa.

Juho oli varma siitä, että ainoan tehokkaan vastustuksen
venäläistyttämiselle tarjosi tarmokas kansanvalistustyö. Sen vuoksi
hän entistäkin laajemmassa mittakaavassa rupesi sitä tukemaan.
Niinpä hän yhdessä vaimonsa kanssa perusti heidän syntymäpitäjäänsä
kansanopiston, varusti sen huoneistolla, opetusvälineillä ja
kirjastolla ja kannatti sitä yksinänsä. Niinikään hän auliisti tuki
nuorisoseuraa, jonka puheenjohtajana hän oli ollut monet vuodet, ja
toimi paikallisen kirjallisuudenseuran johtokunnassa. Hänessä eli
jatkuvasti syvä ja nöyrä kiitollisuus niistä herätteistä, jotka hän
aikoinaan oli saanut syntymäpitäjänsä pienestä lainakirjastosta,
ja sitäkin hän oli vuosien varrella kartuttanut kirjalahjoilla
ja nyt hän varusti sen pääomallakin ajanmukaista laajennusta ja
kunnossapitoa varten.

                                                  ⸻

Juho oli samalla kertaa herkkien sykähtelyjen ja väkevien vaistojen
mies.

Ja ensipolven alkuvoimaisuus purkautui hänessä ilmoille muussakin
kuin taittumattoman tarmokkaassa työssä.

Hän joutui sinä kaupallisena ja yhteiskunnallisena merkkimiehenä,
joksi hänet nyt yleisesti ja empimättä tunnustettiin, monenlaisiin
seuroihin sekä kotikaupungissa että muuallakin, etenkin maan
pääkaupungissa, johon hänellä usein oli asiaa, ja myöskin
Pietarissa, mihin tavaranostot ja muut liikeasiat hänet usein
veivät. Ja kun sattui sopiva seura, niin Juho mielellään irtautui
ankarasta asiallisuudesta ja laski valloilleen koko rehevän
renessanssiluontonsa.

Hän saattoi sellaisina puuskina heittäytyä poikamaisen vallattomaksi
ja ikäänkuin riuhtaista itsensä irti kaikista sovinnaisuuden
kahleista antaakseen väkevän talonpoikaisverensä läikkyä
vapaasti alkuvoimaisuudessaan. Monet kerrat hän istui saman
liikkeenharjoittajain seuran ”lupilla”, jonka arvossapidetty
puheenjohtaja hän oli, ”pikkutuntejakin” myöhemmälle uskottujen
ystävien parissa, eikä silloin pidetty lukua punasuisten
Meukow-puolikkaiden lukumäärästä konjakin piti olla laadultaan
”Grande Champagne 1842”, ja vuosiluku antoi Juholle aiheen
huomautukseen, että ”aine” oli siksi niin hyvää, kun se oli häntäkin
kymmenen vuotta kypsempää — niinkuin ei siitäkään, montako lasia
särettiin sirpaleiksi. Sillä kun oikein lennokkaiksi innostuttiin, ja
se tapahtui hyvin usein tällaisissa istunnoissa, oli Juhon uskollisen
seurakumppanin, Kannaksen rajaseudulla syntyneen varatuomarin
ja asianajajan tapana venäläisittäin viskata tyhjentämänsä lasi
”kapinetin” kaakeliuunia vastaan ja vaatia toisiakin juotuun maljaan
osallistuneita tekemään samoin.

Juho viihtyi hyvin tämän häntä puoltatoistakymmentä vuotta nuoremman
varatuomarin seurassa, koska tiesi hänetkin ”omatekoiseksi” mieheksi;
tuomarin isä oli ollut ajuri, mutta sentään ymmärtänyt panna poikansa
oppikouluun, jonka tämä sitten itseään samalla elättäen oli käynyt
ja vielä yliopistossakin leipätyötä tehden lukunsa suorittanut. Nyt
hän oli hyvätuloinen mies ja sitä paitsi varakkaissa naimisissa ja
hoiti Juhonkin liikkeen lakiasioita. Oli heillä yhdyssiteensä vielä
Uudenkirkon kansanopisto, jonka tukijoihin tuomarikin rajaseudun
poikana kuului. Myöskin innostus taiteeseen oli yhteistä, sillä
asianajaja nautti suuresti maalaustaiteesta, jota luuli ymmärtävänsä,
ja teatterista, jota ymmärsikin.

Mutta kun ruvettiin laulamaan, mikä tapahtui aina, kun tunnelma
herkistyi, niin silloin Juho, joka tahtoi johtaa laulua — se
oli muuten miltei poikkeuksetta sama suomalainen kansanlaulu —
seisoaltaan ja molemmin käsin, kuten oli nähnyt Klemetinkin tekevän,
määräsi:

— Nyt tuomari pitäköön suunsa kiinni, sillä hän ei osaa laulaa!

Mutta auttoiko kielto, kun tuomari oli yhtä täydellisesti tunnelman
vallassa kuin toisetkin. Harvoin hänen yhtymistään kuoroon, vaikka
se kipeästi leikkasikin sopusointuisuutta, sentään huomattiin, kun
hän aina ovelasti säästi sen siksi, kunnes huomasi ensimmäisten
kyynelkarpaloiden vierähtävän Juhon poskipäille.

Toinen kantavieras Juhon pöydässä tällaisissa illanistujaisissa
oli ”Iisakki”, viipurilaisen kirvesmiehen poika, joka käytyään
neliluokkaisen realikoulun oli aluksi harjoitellut isänsä
ammattia, sitten suorittanut teollisuuskoulun kurssin ja vihdoin
hankkinut itselleen varallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman
rakennusmestarina. Hän oli piirtänyt toista sataa taloa Viipuriin ja
niiden lisäksi vielä maatalojakin. Rakennusmestari oli avosilmäinen
mies, harrasti teatteria, kun oli itsekin seuranäyttämöillä aikoinaan
esiintynyt, ja katseli asioita kotoista horisonttia laajemmista
näkökulmista, kun oli ymmärtänyt laajalti maailmaa matkustaa.
Suorasukaisena puheiltaan ja liikkuvaälyisenä käytännön miehenä
hän oli saavuttanut Juhon luottamuksen siinä määrin, että kauppias
monissa asioissa neuvotteli rakennusmestarin kanssa — paitsi
tietysti kaupallisissa, sillä ”ne minä hoidan itse, äläkä sinä
yritäkään niihin puuttua, koska minä ne asiat tiedän paljon paremmin.”

Monesti oli ”kapinetin” pyöreän sohvapöydän ritarien joukossa
myöskin vilkas ja eläväsilmäinen lukkarikoulun ja monien kuorojen
punaposkinen ja tuuheaviiksinen, taiteilijasolmioinen johtaja, jonka
niinikään teatterin johtokunnan jäsenyys liitti tukkukauppiaan
pöytäkuntaan.

Toisinaan nämä istunnot kävivät niinkin perusteellisiksi, että kerhon
ravintoloitsija lähetti edeskäypänsä Sakarin, joka oli seurueen
erityisessä suosiossa hiljaisen ja häveliään olemuksensa ansiosta,
kautta rantain ehdottelemaan vähän huomaamattomampia otteita. Sillä
saattoihan tapahtua sellaistakin, että herrat saivat päähänsä ruveta
keilanlyöntiin käyttämällä sekä keiloina että palloina tyhjentämiään
viinipulloja, ja siitähän syntyi sellainen jyry, että se kuului
pitkälti Revonhännän rannalle. Sakari kyllä tiesi, että jos sillä
tuulella kerran oltiin, niin ei siinä hänen enempää kuin isännänkään
sana mitään auttanut, mutta yrittihän käskyläinen kuitenkin ovelta
sen verran sievästi ja hymysuin virkahtaa, että saattoi isännälleen
vakuuttaa koettaneensa valaa öljyä aalloille, mutta saaneensa
sellaisen vastauksen, että ”mitä sinä, poika, tässä komentamaan
yrität, kun minä puheenjohtajana hyvin teidän, miten asiat talossa on
hoidettava!”

Helsingissä Juhoa kaivattiin muittenkin kuin liikeasiain takia. Hänet
oli valittu suuren rautatiekomitean jäseneksi, ja niistä asioista
pidettiin tuontuostakin neuvotteluja ja kokouksia.

Pääkaupungissa hän mielellään istui iltojaan taiteilijain kanssa,
milloin eivät velvollisuudet ammatillisiin tai virallisiin seuroihin
sitoneet. Hän viihtyi nimittäin taiteilijain parissa, heittäytyi
heidän joukossaan huolettomaksi, välittömäksi — miljoonalaskelmissa
liikkuvasta liikemiehestä ei silloin näkynyt jälkeäkään muussa kuin
vieraanvaraisuuden suurpiirteisyydessä.

Kun tultiin ravintolaan, niin Juho tavallisesti ensi töikseen komensi
kumartelevaa hovimestaria: — Pankaahan kaksi ”Nuitsia” jäihin, ja
katsotaan sitten, millä tässä pohjustetaan.

Kyllä Juho tiesi, että oli tapana juoda punaviini lämpimänä, mutta
se ei haaleana maistunut hänelle. Ja kun hän kerran sai kuulla, että
sellainenkin herra kuin August Strindberg niinikään vaati Beaunensa
jäähdytettynä, ilostui hän ikihyväksi:

— Siinä nyt näkevät ne, jotka ovat minuakin pistelleet, että
oikeille miehille käy lämmin viini liian laimeaksi.

Mutta jos seurassa oli naisia, ei jäihin pantukaan ”Nuitsia”,
vaan ”Likkoota”, sillä ”keltaista leskeä” pidettiin samppanjoista
ylhäisimpinä.

Juho antoi suuren arvon sille tosiasialle, että hän oli tuttava
maan ensimmäisten taiteilijain kanssa, saattoipa hän näillä
tuttavuuksillaan toisinaan suorastaan ylpeilläkin. Jos esimerkiksi
sattui seuraan ensikertalaisena joku nuori taiteilijatar, joka ei
tuntenut Juhon tapoja ja sen vuoksi vähän oudoksuen arasteli hänen
tuttavallisia ystävyydenosoituksiaan, myhähteli suurkauppias leppeän
leikillisesti ja sanoi omalla karjalaisella kotimurteellaan:

— Kyl mie oo taputelt kaikkii... oo taputelt...

Ja sitten seurasi koko rivi asianomaisen edustaman taiteen
ensimmäisiä nimiä.

Usein Juho myös ojensi taiteilijoille auttavan kätensä; avusti
opintomatkoille lähtijöitä ja tuki kotimaassa työskentelijöitä
lainoilla ja lahjarahoilla. Eikä annettuja lainoja pahasti
takaisin vaadittu — ne maksettiin, jos jaksettiin —, sillä olipa
kirjanpidossa erityinen tili tällaisia menoeriä varten, ja alunperin
oli otettu huomioon huomattavan tappioprosentin todennäköisyys siinä
tilissä.

Samaa tiliä rasitti usein myöskin kotikaupungin teatteri, joten Juho
ei suotta puhunutkaan ”miu teatteristai”. Se oli vuosien varrella
yhä suuremmassa määrin jäänyt hänen tuestaan riippuvaksi. Mutta ei
Juho sanonut sitä omakseen sen vuoksi, että tahtoi tuoda esiin sille
antamaansa aineellista kannatusta, vaan osoittaakseen vain, miten
likeinen ja tutunomainen hänen suhteensa taidelaitokseen oli.

Helsingissä käydessään Juho mielellään seurusteli myös kotiseudun
ylioppilaspiirien johtomiesten kanssa eikä laiminlyönyt
osakuntajuhlia, jos vain suinkin voi kutsuja niihin noudattaa.
Hänen nuorekas mielensä kaipasi nuoruutta innoituksekseen. Eikä
hän suinkaan ensiksi poistuvien kunniavieraiden keralla lähtenyt
juhlista, vaan unohtui usein istumaan vielä senkin jälkeen, kun
inspehtorikin oli jo lähtenyt. Ja kun nuoret parveilivat Juhon
ympärillä pikkutunneilla ja koristivat hänet musta-punaisella
marsalkannauhalla, säteilivät hänen punertavahipiäiset kasvonsa onnea
ja tyytyväisyyttä.

Kun Juho toi viimeiset terveiset J. H. Erkon haudalle
viipurilaisilta, jotka pitivät vainajaa niin omanaan, että olivat
ripustaneet hänen muotokuvansa kunniapaikalle yksin liikkeen- ja
teollisuudenharjoittajain kerhohuoneistoon, niin alleviivasi
hän puheessaan läheistä suhdettaan edesmenneeseen runoilijaan
numerotiedoin siitä, mitä ”mie ja miun virmai” vuosittain olivat
uhranneet suomalaisen lyriikan alttarille. Se oli kauppiaan tapa
tunnustaa velkansa ja velvollisuutensa kansallista kulttuuria ja
runoa kohtaan.

Erkkoon Juhon olivat yhdistäneet lämpimän ystävyyden ja vilpittömän
kunnioituksen siteet. Tämä kunnioitus ei perustunut vain vuosien
takaiseen tuttavuuteen eikä ystävyys vain siihen seikkaan, että
runoilijan läheinen suhde Juhon liikekumppaniin, viimeksi mainitun
kuoltua, oli siirtynyt eloon jääneeseen, vaan se juonti juurensa
syvällisemmästä yhteenkuuluvaisuudentunteesta. Paimenlaulujen
laulajassa Juho nimittäin kunnioitti miestä, joka lähteneenä
samantapaisista oloista kuin hänkin, oli raivannut itselleen tien
sivistykseen, vieläpä kaikkein kukkeimpaan, sillä runoushan oli
kulttuurin kaunein kukka. Näin Juho oli J.H. Erkon elämänkaaressa
näkevinään oman elämän juoksunsa eräänlaisen rinnakkaisradan,
tunnustaen kuitenkin aina ja ehdottomasti runoilijan polun omaa
tietään paljon korkeampitasoiseksi. Sillä henkiset harrastuksethan
Juho yhä vieläkin empimättä arvioi aineellisia arvokkaammiksi, ja
hän suri edelleenkin katkerasti sitä, ettei omalta kohdaltaan ollut
päässyt riittämiin asti henkisen kulttuurin arvoista osallisiksi.

XVI.

Samana vuonna, jona J. H. Erkko kuoli, Juhosta tuli kauppaneuvos.

Arvonimi tuotti hänelle suurta tyydytystä. Sillä paitsi sitä, että
uusi kauppaneuvos tunsi itsensä mairitelluksi, kun arvo kohotti
hänet asteikossa kaupungin suurimpien ja vanhimpien kauppahuoneiden
päämiesten rinnalle, hän piti sitä myöskin suomalaisen liike-elämän
täysikasvuisuuden virallisena tunnustuksena.

Sattui niin, että Juho vähän sen jälkeen, kun hänestä oli tehty
kauppaneuvos, Pietariin pistäytyessään tapasi siellä kaksi muuta
viipurilaista kauppaneuvosta, nimittäin valkohapsisen, mutta
vilkkaan, aito venäläisen kupetsin ja saksalaisittain ruotsia
puhuvan, hienon pankinjohtajan. Herrat lyöttäytyivät yhteen ja
tulivat niin hyvin toimeen keskenään, että juhlapäivällisiä
seuranneen aamiaisen jälkeen menivät yhteiseen valokuvaankin.
Kotiin tultuaan Juho heti kehysti kuvan ja ripusti sen työhuoneensa
seinälle. Ja vieraille näytti hän sitä ilmeisellä mielihyvällä:

— Siin on kolme kauppaneuvosta, mie ja kaksi muuta, kaik
viipurilaissii!

Toinen asia, joka myöskin mairitteli Juhoa, oli se, että hänet
kutsuttiin rautatiehallituksen neuvottelevaksi jäseneksi.
Silmiinpistävällä tyytyväisyydellä hän aina matkustaessaan näytti
junailijalle koko vuodeksi kirjoitettua ensiluokan vapaalippuaan.
Ei tietenkään sen vuoksi, ettei lippu hänelle mitään maksanut,
sillä tosiasiallisesti se kyllä tuli sangen kalliiksi, vaan aivan
lapsellisesta ilosta, kun hänen mielestään vapaalippu teki hänestä
jollakin tavoin junassa etuoikeutetun matkamiehen, melkein sellaisen,
että junakin oli hänen ja hänen ”virmansa”.

Mutta huolimatta luottamustoimistaan, kokouksistaan — niin
monista virallisista kuin tiheistä epävirallisistakin — ja muista
harrastuksistaan, Juho herpaantumattomalla kauppiastarmolla ja
elävällä mielenkiinnolla ohjasi yhä laajenevaa liikettään aina vain
suurempiin vuosivaihtoihin ja -voittoihin. Vaikka apulaiset olivat
mitä luotettavinta ja taitavaksi kouliintunutta väkeä, jolle omistaja
huoletta saattoi uskoa asioiden hoidon pitemmiksikin rupeamiksi, ei
Juho hellittänyt ohjaksia käsistään, vaan valvoi tarkasti kaikkia
asioita, ennen muita tietysti ostoja, joiden suorittaminen hänen
vakaumuksensa mukaan oli kaiken kaupankäynnin a ja o. ”Osta oikeaan
aikaan oikeaa tavaraa oikeilla hinnoilla, niin kyllä kauppasi käy
ja leiville lyö”, oli hänen tapanaan kauppavaltuuston kokouksissa
ja muualla sanoa nuoremmille kauppiaille, joita jo oli noussut
useampia suomalaisistakin piireistä, vieläpä tukkukauppiaitakin,
joista muutamat jo pyrkivät vähin kilpailemaankin. Mutta ei Juho
siitä kilpailusta pahoillaan ollut, vaan päinvastoin iloitsi, koska
tilaa oli vielä monelle ja hänellä itsellään markkinoilla niin pitkä
etumatka, ettei kukaan hevin kantapäille päässyt.

                                                  ⸻

Mari oli yhä useammin yksin.

Olihan muutamia tuttavia rouvia, joiden kanssa hän mielellään
seurusteli silloin tällöin. Mutta enimmäkseen hän pysytteli
kotioloissaan. Teatterissa hän kyllä kävi — olivathan siellä heidän
johtokunnanpaikkansa aina käytettävissä — ja toisinaan hän pistäytyi
konsertteihinkin.

Eräänä päivänä Juho sitten oli tullut parasta tuultaan tohisten
päivällispöytään:

— Mari hoi, annahan tuoda pullo viiniä kellarista.

— Mikä on — eihän tulle vieraita?

— Ei vieraita tule. Kahden me viini juodaan.

— Minkä kunniaksi? oli Mari udellut.

— Koetahan arvata, Juho oli kiusoitellut.

— Mistäpä minä?

— Vieläköhän muistanet, mitä kerran sinulle tulin luvanneeksi? Juho
oli kysynyt.

— Olet luvannut niin paljon, että kukapa ne kaikki muistaisi!

— Mutta tämä sinun toki tulisi muistaa... Palvelijatar oli tuonut
pöytään viinipullon, jonka Juho itse oli aukaissut. Kun hän oli
täyttänyt lasit ja kohottanut omansa, oli hän sanonut:

— Nyt se sitten on ostettu, se meidän syntymäpitäjämme suurin hovi.

Mari oli tuijottanut häneen tuokion ikäänkuin epäillen miehensä joko
laskevan leikkiä tai hourailevan, mutta kun Juho toistamiseen oli
vakuuttanut, että ostettu oli hovi, niin oli Mari asettanut lasinsa
koskemattomana takaisin pöydälle ja kysynyt aivan järkytettynä:

— Ettäkö sinä todellakin malttaisit lopettaa kauppasi ja muuttaa
maalle?

Juho oli hiukan tyrmistynyt vaimonsa kysymyksestä, jota hän ei enää
ollut arvannut odottaa, mutta oli sentään pitemmättä tauotta saanut
sanotuksi:

— No, eihän sitä tietenkään käden käänteessä suurta kauppaa voi
lopettaa, enkä minä sitä nyt ole aikonutkaan, niin että kyllä maalle
meno vielä siirtyy tuonnemmaksi... sillä eihän tällaista liikettä
myöskään voi tuuliajolle jättää... mutta saattaahan olla, että
joskus...

Silloin Mari oli purskahtanut itkuun.

Hän ei ollut voinut sille mitään. Kyynelet olivat tulvahtaneet
silmiin, vaikka hänen itsensäkin oli täytynyt itkuaan ihmetellä.
Sillä eihän hänkään enää pitkiin aikoihin ollut toden teolla
ajatellut mahdolliseksi, että he palaisivat sinne, mistä olivat
lähteneet. Mutta nyt se ikävä kai taas oli kohottanut päätään,
sama ikävä, joka pahimmin poltti mieltä kevättoukojen aikaan,
mutta syttyi toisinaan muulloinkin, kuten esimerkiksi, kun sattui
vaikkapa heinäkuorma kadulla ajamaan ohitse Punaisenlähteen torin
vaakahuoneeseen punnittavaksi ja hän tunsi sen uhoavan rehun ja
mullan ja maan tuoksuja.

Juho oli ihmetellyt. Mutta ei sentään ollut mitään kysellyt, vaan oli
ruvennut vain kiireesti selittämään, että yhdessä toisen kauppiaan
kanssa, kaimamiehen, joka hyvin oli menestynyt kartanonostossa
ennenkin, he sen olivat ostaneet, kun sinne oli sopiva rakentaa
saha ja mylly ja sähkölaitos, ja varmasti viljelyskin teollisuuden
yhteydessä paremmin kannatti... Sitä paitsi oli kreivi, jonka
hallussa hovi oli ollut viimeisten vuosikymmenien ajan, myynyt sen
sangen kohtuulliseen hintaan, niin että nyt se oli ollut ostettava...
Ja mitäpä he niin suurella kartanolla kuin neljällätuhannella hehtaarilla
tulevaisuudessakaan, jos sinne tulisi mennyksi niinkuin
vanhuuden päiviä viettämään — riittihän heille kahdelle ihmiselle
kaksikin manttaalia, manttaali kumpaisellekin...

Siinä Juho oli hymähtäen kohottanut lasinsa, mutta kun Mari oli
jättänyt edelleenkin omansa koskemattomaksi pöydälle, hän oli
innostunut jatkamaan:

— Katsohan, tämä hovi ei koskaan ole ollut lahjoitusmaita, vaan on
alkuaan ollut jonkun ruotsalaisen suurherran tiluksia, joihin on
kuulunut vielä Suotniemikin, mutta sitten se kuuluu kulkeutuneen
venäläisten käsiin ja joutuneen jollekin Letinskille, kunnes sen
häneltä osti rikas apteekkari, joka sitten vuorostaan luovutti sen
Impilahden papille, jonka isännyyden aikana minä synnyin... Mutta kun
sinä tulit maailmaan, niin se oli jo kreivin hallussa... Ja nyt siitä
puolet on meidän!

Mäin Juho oli tarinoinut. Ja Mari oli tyyntynyt itkustaan, mutta
mietteissään oli jäänyt eteensä tuijottamaan.

Sitä oli miettinyt, ettei ihminen koskaan edeltäpäin osaa aavistaa,
mikä arpa hänelle elämässä lankeaa... Varmasti häntäkin monet
kadehtivat ja ajattelivat, että niin hyvä olla kuin on hänellä ei
ole heillä, sillä eivät he osaa havaita, että ikävä polttaa kaikkia,
eivätkä he arvaa, että hän olisi valmis vaihtamaan osansa monenkin
vaatimattomissa oloissa elävän ihmisen asemaan.

Mutta se oli ollut viimeinen kerta, jolloin Mari oli antanut ikävänsä
ja kaipuunsa purkautua ilmoille.

Oli hänellä sitä paitsi nyt ikävänsä haihduttajiakin kodissaan,
kaksi sukulaistyttöä, Juhon veljentyttäriä, jotka kävivät koulujaan
kaupungissa ja asuivat heillä ja alkoivat jo olla niin varttuneita,
että Marilla oli heistä seuraa ja rattoa. Mutta toiselta puolen he
myöskin aina toisinaan johdattivat hänen mieleensä toisen ikävän,
sen, ettei hänellä omaa lasta ollut, joka olisi jäänyt hänen
jälkeensä parhaita unelmia jatkamaan ja ehkä toteuttamaankin...

                                                  ⸻

Kävihän heillä vieraita, kävi oman kaupungin väkeä ja kävi
vieraspaikkakuntalaisia, mutta harvoin heillä oli kutsuja, sillä
eivät hekään perhepidoissa kulkeneet.

Mutta kun oli kulunut ummelleen seitsemäntoista vuotta siitä elokuun päivästä,
jona toiminimi liikkeensä oli aloittanut — se sattui
muuten olemaan kolmastoista, ja Juho piti sitä onnenpäivänä —, he
olivat kutsuneet parhaat tuttavansa päivällisille kotiinsa.

Asianajaja ja kansallisen pankin johtaja, molemmat rouvineen, oli
pyydetty tulemaan puolta tuntia ennen muita. Ja kun he olivat
tulleet, pyydettiin heidät Juhon huoneeseen. Tuomari tiesi
asian, ja salaperäisyyden väre, joka ei ollut hymyä, karehti
hänen suupielissään. Hän oli Juhon pyynnöstä ja tämän paperille
merkitsemien ohjeiden mukaan laatinut jälkisäädöksen, ja se piti nyt
asianmukaisesti todistaa. Taikka oikeastaan olikin testamentteja
kaksi: toinen oli aivan lyhyt, ja siinä Juho määräsi Marin
täydelliseen hallintaan kaiken jäämistönsä, joka sitten Marin kuoltua
oli jaettava erilaisiin kulttuuritarkoituksiin sillä tavalla kuin
toisessa, molempien aviopuolisoiden allekirjoittamassa testamentissa
määrättiin.

Selittämättä tarkemmin tämän jälkimmäisen paperin sisällystä
Juho pyysi läsnäolijoita nimikirjoituksillaan vahvistamaan, että
Mari ja hän olivat täysijärkisinä ja omasta vapaasta tahdostaan
jälkisäädöksen viimeisenä tahtonaan allekirjoittaneet.

Kun vakuutukset oli asianmukaisesti allekirjoitettu, suljettiin
paperit kuoriin, jotka sinetöitiin ja joista toinen varustettiin
merkinnällä, että se vasta Marin kuoleman jälkeen oli avattava.
Sitten Juho ojensi molemmat kuoret pankinjohtajalle pankin holvissa
säilytettäviksi. Ja nyt tuotiin tarjottimella valmiiksi täytetyt
samppanjalasit ja tuomari lausui julki sen toivomuksen, ettei
vast’ikään sinetöityjä kuoria vielä pitkiin aikoihin tarvitsisi avata.

Mutta kun sitten toiset vieraat tulivat, ei tästä asiasta enää
puhuttu sanaakaan, ja päivällispöydässä Juho, lausuessaan vieraansa
tervetulleiksi, kiitti heitä vain siitä, että olivat vaivautuneet
kesäasunnoiltaan kaupunkiin viettämään hänen ”virmansa” vuosipäivää.
Ja Mari hoiti emännyyttä sillä vaatimattoman olemuksensa mukaisella
meluttomalla vakavuudella, joka vieraiden silmissä leimautui yleväksi
arvokkuudeksi, vaikka se oikeastaan oli ujouden häveliäisyyttä.

XVII.

Vuotta ennen kuin kauppaneuvoksen kuudes kymmenluku täyttyi, hän
matkusti ulkomaille.

Se tapahtui jo aikaiseen keväällä, huhtikuussa.

Juhon oli aina tehnyt mieli Pariisiin, josta taiteilijat olivat
puhuneet kuin mistäkin luvatusta maasta, mutta ei hänen koskaan ollut
tullut lähdetyksi. Nyt hän suuntasi suoraa päätä sinne matkansa.
Sille häntä tulkkina ja oppaana seurasi nuori pankinprokuristi, jonka
isä, kunnianarvoisa kultaseppä, oli elinpäivinään kuulunut kaupungin
suomalaisuusmiesten kantajoukkoon ja arvossapidetyimpiin vanhan
polven liikkeenharjoittajiin.

Pariisin nähtävyydet nautittiin — sen minkä viikossa ehti — eikä
Montmartren huvittelupaikkojakaan unohdettu, ei varsinkaan ”Iloisesta
” kauppaneuvokselle tuttuja Maximin mallisia. Mutta ei
unohdettu myöskään Louvren taidekokoelmia eikä Luxembourg’iakaan,
jonka nykyaikaa lähempänä olevat teokset kiinnittyvätkin Juhon
mieltä sytyttävämmin kuin vanhojen mestarien oudommaksi jäävä
käsiala. Noustiin tietysti Eiffelintorniin ja ajettiin kierros
Boissa. Pistäydyttiin Pörssissä ja istuttiin eräänä iltana kokonaisen
pitkän näytöksen aika Molièren talossa, missä tietysti Juhoa, joka
ei ymmärtänyt vuoropuhelusta tavuakaan, vahvasti haukotutti, mutta
”olihan sentään sielläkin oltu”.

Kaunishan oli Seinen kaupunki, ja vilkkaasti sykki elämä avenyillä
ja bulevardeilla, joiden puissa jo oli kevään ensimmäistä vaaleaa
vihreyttä.

Mutta vieraaksi jäi sittenkin Juholle tämä ”valon kaupunki”, paljon
vieraammaksi kuin olivat ensimmäisellä ulkomaanmatkalla kaksikymmentä vuotta sitten
jääneet Berliini, Kööpenhamina ja Tukholma, vaikk’ei
hän niidenkään kieltä ollut osannut, vaan silloinkin oli joutunut
tulkin apuun turvautumaan.

Koska Juho vaistosi olevansa lähempänä elämänpoljentoa ja ihmisiä
Saksassa, vaikk’ei hän sielläkään välikäsittä päässyt ihmisten
kanssa puheisiin, matkusti hän Pariisista Wiesbadeniin hoitamaan
terveyttään. Tosin terveys ei erikoisempaa hoitoa kaivannut, koska
kauppaneuvos omankin vakuutuksensa mukaan oli terve kuin pukki, mutta
ainahan sitä sentään varmuuden vuoksi saattoi hyvääkin vielä parantaa.

Kyllähän se kylpylääkäri, jonka puoleen hotellin isäntä neuvoi
kääntymään, virkansa puolesta puhui liikalihavuudesta ja
rasvoittuneesta sydämestä, mutta siihen Juho vain vastasi,
että lihavuutta pidetään Suomessa sekä komeuden että terveyden
todistuksena, eikä hänen ammatissaan ja arvossaan miehen sovikaan
laihaksi ja luisevaksi kuivettautua enempää kuin rasvattomaksi
liottautuakaan.

Wiesbadenissa Juho viihtyi aivan erinomaisesti. Huippusesongin
vilkas elämä — huhti- ja toukokuussahan siellä oli saman verran
kylpyvieraita kuin vakituisia asukkaita — viehätti häntä, siinä
kun ei vilinästä huolimatta ollut suurkaupungin kiireiden levotonta
kuumeisuutta, ja vehmaiden puistojen lehtevä kauneus viritti mieleen
viihtyisän tunnelman. Sitä paitsi hotellissa oli ja eli kuin
kotonaan, kun siellä oli kotivävynä suomalainen mies, joka hoiti
varajohtajan tehtäviä. Olipa vieraidenkin joukossa pari suomalaista,
hienoja vanhoja neitejä, aikoinaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin
lähimpään ystäväpiiriin kuulunut sisarpari, sekä sitä paitsi kaunis
ja elämäniloinen moskovalainen kauppiaanrouva, jonka kanssa Juho voi
solkata venättänsä päivällispaperossiaan polttaessaan.

Mutta retkillä ympäristöihin oli oppaana eräs saksalainen,
rautatieonnettomuuden johdosta saamallaan tapaturmavakuutuksella
mukavasti elävä tohtori, joka jostakin syystä oli kiintynyt
kauppaneuvokseen ja hänen suomalaiseen tulkkiinsa. Tämä opas
johdatti Juhon milloin Biebrichiin näyttääkseen, miltä kohdalta
Julius Caesar aikoinaan oli kulkenut Reinin ylitse, milloin
Schiersteiniin, hedelmäpuiden ympäröimään vanhaan kylään, jonka
laitaan näkyi viinistään kuulun Rauentalin kirkontorni, milloin
taas Nerobergille tai muihin luonnonpuistoihin ihailemaan vanhoja
pyökkejä, pehmeälehtisten loiskasvien ympäröimiä plataaneja ja
monisatavuotisia tammia. Näin Juho tutustui perin pohjin tähän
jo Kaarle Suuren Visibadan nimellä tunnettuun lämpimien
lähdesuonten kaupunkiin niin, että hän suurmaailmallista hienoutta
uhoavalla Wilhelmstrassella tunsi olevansa yhtä kotonaan kuin
konsanaan Viipurin Torkkelinkadulla, ja Kurhausin parvekkeella hän
istui yhtä turvallisesti kuin Espilän kotoisella kuistilla.

Tunnontarkasti kauppaneuvos kuitenkin, kaikesta huolimatta, hoiti
terveyttään. ”Täytyy, täytyy, etteivät mene rahat hukkaan, kun tänne
kerran on tultu.” Aamulla hän sekä kylpi termaalivedessä että kävi
sitä Kochbrunnenin Trinkhallessa juomassa, ja juonnin päälle hän
käveli säädetyt minuutit, ennenkuin palasi hotelliin lepäämään ja
levon jälkeen saamaan hierontaa. Vaikka tämä hoito siis oli sangen
perinpohjainen, ei se millään tavalla väsyttänyt rotevaa ruumista,
vaan päinvastoin piristi sekä sitä että henkeäkin.

                                                  ⸻

Kauppaneuvos viipyi Wiesbadenissa niin kauan, että prokuristin ennen
hänen lähtöään oli palattava pankkiin. Mutta silloin tuli hänen
sijaisekseen Juhon ”oman teatterin” johtaja. Ensimmäinen päivä kului
tietysti uuden ”yksityissihteerin” tuliais- ja hänen edeltäjänsä
läksiäisjuhlintaan. Mutta seuraavana aamuna alkoi virantoimitus,
jonka ohjelman Juho määritteli seuraavaksi:

— Jos on tullut sähkösanomia, niin niihin vastataan, ellei ole
tullut, mikä tietysti on kaikkein parasta, niin voidaan, jos
ei muutakaan satuta keksimään, kirjoittaa muistiinpanoja minun
elämäni varrelta, etteivät sitten, kun aika minusta jättää,
pääse kaikennäköiset poropeukalot elämäkertaani sorkkimaan omien
keksintöjensä mukaiseksi. Kello kaksi mennään sitten syömään,
minkä jälkeen minä tupakoin ja otan pienet nokkaunet ja sinä saat
tehdä joko samaa tai mitä tahdot, mutta seitsemältä on taas oltava
aterialla, ja kaipa me sitten taas illaksi keksimme jonkinlaista
ajanvietettä.

Ja kyllähän sitä keksittiinkin. Sillä milloin ilmestyi
tervehdyskäynnille kylpemään tulleita suomalaisia, joille piti
näyttää kaupunkia, milloin pelastui koko maailma yhteentörmäyksestä
pyrstötähden kanssa tai oli jokin suomalainen tai saksalainen
merkkipäivä, jota oli juhlittava.

                                                  ⸻

Kun ”yksityissihteeri” eräänä kauniina kahdentoista
lyönnillä ilmestyi kauppaneuvoksen eteen, joka jo silloin oli
läpikäynyt kylvyt, vedenjuonnit, hieronnat ja levot ja kasvot
hyvinvointia hohtavina istui pöytänsä ääressä, sai tulija tavallisen
leppoisan hyvän huomenen asemesta tervehdykseksi äreän mörähdyksen.
Ja kun ”yksityissihteeri” mahdollisimman hienotunteisesti uteli
pahantuulen syytä, viskasi kauppaneuvos hänen eteensä sinisen
sähkösanoman, jossa oli vain muutamia numeroita ja joitakin
käsittämättömiä ”extra primoja”.

— Mitä tämä merkitsee? Kauppaneuvos ei kunnioittanut sihteeriään
edes syrjäsilmäyksellä, kun hän vastasi:

— Ovat ostaneet, aasit, koko vuoden vehnäjauhotarpeen kalliilla
hinnalla, ja nyt hinnat ovat laskeneet aivan vietävästi.

Sihteeri koetti ottaa osaa päämiehensä suruun parhaimpansa mukaan,
mutta osanotto vain lisäsi kiukkua.

— Vastataanko sähkösanomaan...? Kauppaneuvos ponnahti pystyyn:

— Tietysti vastataan!

Sihteeri istuutui, otti esille kynänsä ja kirjoitti osoitteen
odottaessaan sanelua.

Kauppaneuvos käveli pari kertaa edestakaisin yli lattian, sitten hän
yht’äkkiä pysähtyi ja sanoi tiukalla äänellä:

— Ei tule muuta kuin yksi sana, mutta se tulee kolmeen kertaan:
”Aasit.” Ja sitten minun nimeni alle.

Eikähän siinä auttanut muu kuin kirjoittaminen.

Kun sähkösanoma oli kirjoitettu, kysyi sihteeri vähän arastellen:

— Onko tänään sitten vielä muuta?

— Ei, kauppaneuvos tiuskaisi. — Kyllä tässä on jo tarpeeksi yhden päivän
osalle!

Sihteeri poistui, kauppaneuvos jäi vihaisesti kävelemään vuoroin
pitkin, vuoroin poikki huoneen.

Oli kimmeltävän kirkas päivä. Sonnenbergerstrassen varrella
kukkivat kastanjat, joiden valkoiset tertut olivat kuin joulukuusen
kynttilät, Kurparkin lammikon valkeat joutsenet toivat mieleen
sadun kaarikaulaiset ihmelinnut, ja kävellessään lennätinkonttoriin
kauppaneuvoksen sihteeri ajatteli: ”Mitä minua liikuttavat jauhojen
hinnat!”

Mutta kuuden ajoissa iltapäivällä koputettiin sihteerin huoneen
ovelle. Siellä oli kauppaneuvos. Hän ei tullut sisään, vaan sanoi
vain ovenraosta väärentämättömimmällä kotimurteellaan:

— Paaha äkist mökki päälleis! Myö männää kaupungil syömää — hyö
pittäät tääl niin happamii viinilöi.

Sihteeri, joka oli ehtinyt panna merkille, että hänen päämiehellään
jo oli smokingi yllään, pukeutui nopeasti ja meni alas hotellin
halliin, jossa hän tapasi Herr Kommerzienratin aivan loistavalla
tuulella:

— Ajuri odottaa. Pitää saada kunnollista ruokaa. Lähdetään
Carltoniin.

Se merkitsi, että syötiin strassburgilaista hanhenmaksaa lusikalla
syviltä lautasilta ja juotiin palanpainikkeeksi hyväilevän lempeää
Liebfraumilchiä Porilaisten marssin säestyksellä — sen nimittäin
musiikki aina kultarahan toivossa viritti Herr Kommerzienratin
ilmestyttyä näköpiiriin.

— Joko veli on jaksanut unohtaa jauhot? yritteli arkaillen ja
varovasti kauppaneuvoksen pöytätoveri.

— Päinvastoin, naurahti kauppaneuvos. Jauhorahoilla tässä nyt
juhlitaankin.

— Kuinka niin?

Kauppaneuvos ratkesi riemukkaaseen nauruun:

— Katsohan, sain iltapäivällä sähkösanoman, jossa sanottiin
jauholaivan ajaneen karille ja koko lastin vahingoittuneen piloille.

Sihteeri tuijotti päämieheensä pyörein silmin ja sanoi:

— Sehän on kauheaa... mutta niin on aina, ettei onnettomuus koskaan
tule yksin...

Kauppaneuvoksen iloinen nauru lähenteli nyt räjähdyspistettä:

— Vai onnettomuus, vai onnettomuus... ha-ha-haa... Nythän sinä, veli
hopea, puhut melkein kuin mielipuoli. Sie et ymmärrä tätä assiita
ensinkää!

Ja sitten kauppaneuvos selitti ihmettelevälle pöytätoverilleen,
että haaksirikkohan se juuri hänet tappiosta pelasti, lasti kun oli
vakuutettu ja samoin vielä sille laskettu voittokin.

Siitä tuli tietysti hauska ilta, jonka kuluessa Liebfraumilch
ehdittiin vaihtaa sekä ”Likkoohon” että ”Meukohviin”.

                                                  ⸻

Juho puhui usein hyvästä onnestaan eräänä kaupallisen menestymisensä
tärkeimpiä tekijöitä.

Mutta vieläkin tärkeämmäksi hän asetti suomalaisuuden aatteen.

— Mitä olisin mie, hyvät herrat, ja mitä miun virmain! oli hänen
tapana sanoa. — Mie ja miun virmain o noussee vaa suomalaisuuve
aattee avul.

Ja niin voimaperäisesti hän alleviivasi vieraillekin ihmisille
aatteen merkitystä toiminimen kehityksessä, että kun Snellmanin päivää
vietettiin päivälliskutsuilla Mainzin rantaravintolan
pengermällä — paitsi kauppaneuvosta ja hänen sihteeriänsä olivat
tilaisuudessa läsnä hotellinomistajan suomalainen vävy ja saksalainen
tohtori — ja saksalainen vieras piti isännälle kiitospuheen, niin
hän lausui:

— Herra kauppaneuvos on ystävällisesti kutsunut meidät kanssaan
viettämään kaikkialla sivistyneessä maailmassa tunnetun
kauppahuoneensa vähemmän tunnetun perustajan muistoa. Olemme
vakuutetut, että kauppaneuvoksen liikkeen perustaja oli suuri mies,
mutta mitä olisi hänen työnsä merkinnyt, ellei sen jatkajaksi
olisi ilmestynyt meidän isäntämme veroista miestä! Kauppaneuvos on
vaatimaton ja tahtoo annettavaksi kaiken kunnian vain sille miehelle,
jonka muistoa tänään vietetään, mutta me ymmärrämme kauppaneuvoksen
oman suuruuden ja merkityksen hänen maalleen ja kohotamme lasimme
hänen jatkuvaksi menestyksekseen.

Kilistettiin. Ja kauppaneuvokselle suomennettiin tohtorin puhe, minkä
johdosta hän virkahti:

— Hää puhhuu sujuvast. Mitäh? Hyvin sujuvast. Ja ymmärtääp
Neelmannin elämäntyön.

Ja kääntyen sihteerinsä puoleen hän lisäsi:

— Sano sie hänel, että hää o viisas mies, ja mie kunnioitan häntäki.

Sihteeri käänsi nämä sanat niin, että kauppaneuvos kiitti tohtoria ja
tahtoi juoda suuren Saksan maljan.

Malja juotiin, ja sitten hyräiltiin pikkuhiljaa ”Reinin vahtia”,
kunnes hotellinomistajan vävy katkaistakseen juhlallisuuden kohotti
lasinsa ja sanoi:

— Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!

Kauppaneuvos säesteli:

— Likkor, likkor... seer sööne.

Ja kääntyen hotellinomistajan vävyn puoleen hän huomautti:

— Sie oot myös viisas mies, joka ymmärrät sekä Neelmannii että
likkoi.

                                                  ⸻

Kotimatkalla Suomeen — silloin oli toukokuu jo loppumaisillaan —
oli viivyttävä muutama päivä Berliinissä. Siellä piti nimittäin ostaa
tuliaiset, ja sillä verukkeella sinne jäätiin viikoksi.

Tietysti ne tuliaiset ostettiinkin. Kokonainen tusina
leninkikankaita, sekä silkkisiä että villaisia. Mutta ei niiden
ostoon sentään mennyt tuntia pitempää aikaa, sillä Wertheimista
kaikki saatiin — kauppaneuvos selitti, että aina pitää ostaa
suuresta liikkeestä, jossa valikoima on paras —, ja kuitenkin
kauppaneuvos suoritti ostamisen asiantuntijan tavoin ja
kangaskauppiaan tarkkuudella: hän tunnusteli kaikkia haluamiaan
lajeja peukalon ja etusormen välissä, asetutti ne päivänvaloon
nähdäkseen värin ja valoa vasten havaitakseen kudonnan laadun,
taisipa haistellakin toisia.

Kun tämä tärkeä toimitus oli saatu suoritetuksi, syötiin
perusteelliset juhlapäivälliset Kaiserhofissa, ja aterian aikana Juho
vakuutti sihteerilleen, joka tuli huomauttaneeksi, että kohta sitä
sitten taas ollaan kotona:

— Kyl onki parasta päästä kottii... Ja sitten hän vielä lisäsi
hymähtäen:

— Ja oman Mari vieree...

XVIII.

Samana vuonna, jona Juho teki ulkomaanmatkansa, hänet asetettiin
eduskuntaehdokkaaksi.

Vaikka politiikka ei mahtunutkaan kauppaneuvoksen harrastuspiiriin,
vaan oli hänelle melkeinpä vastenmielistä, niin hän alistui
ehdokkuuteen, kun hänelle vakuutettiin, että se oli välttämätöntä, ja
todistettiin, että se oli hänen isänmaallinen velvollisuutensa.

Mutta vaalipiiriään kiertämään häntä ei saatu. Hän palkkasi
itselleen, kuten sanoi, ”sijaiskärsijän”, vaalipuhujan, jonka tuli
hänen puolestaan selvitellä kysymyksiä. Ennen kuin tämä mies lähti
liikkeelle, hän kävi tietenkin kauppaneuvoksen luona tiedustelemassa,
olivatko hänen näkökohtansa sopusoinnussa ehdokkaan vakaumuksen
kanssa. Juho antoi hänelle silloin seuraavat ohjeet:

— Politiikasta ei saa puhua mitään minun laskuuni, se muista!
Jos kysyvät, mikä on minun ohjelmani, niin sano vain, että se on
sivistyksellinen ja taloudellinen.

— Mutta entäpä jos tahtovat tietää tarkemmin?

— Mitä? No, sano heille, että yksityiskohdista puhutaan sitten
jälestäpäin... ja jolleivät siihen tyydy, niin sano, ettei heidän
huoli olla pikkumaisia, kun en minäkään ole.

Näihin periaatteisiin oli vaalipuhujan tyydyttävä. Mutta kun sitten
siirryttiin puhumaan käytännöllisistä asioista, valtuutettiin hänet
antamaan sangen suuriakin lupauksia.

— Saat sanoa heille, että rautateitä minä kannatan. Ratoja pitää
saada paljon — ei saa rakentamisesta tehdä loppua tässä maassa,
ennenkuin veturi viheltää joka pitäjässä.

— Entäpä jos tahtovat tietää, missä järjestyksessä radat
rakennetaan...?

— Siihen taas sano, että sen asian päättää eduskunta, joten he kyllä
saavat järjestyksen aikanaan kuulla.

Vaalipuhuja puisteli päätään. Mutta mikäpä hänen auttoi. Sillä
kauppaneuvos vain naurahteli:

— Jollei se heille kelpaa, niin sano, että äänestäkööt toisia.

Niine hyvineen oli vaalipuhujan lähdettävä. Mitä kaikkea hän sitten
maakunnassa puhui, jäi kauppaneuvoksellekin tietymättömäksi.
Mutta valituksi ehdokas tuli. Ja eduskunnassa hänestä tehtiin
rautatievaliokunnan puheenjohtaja.

                                                  ⸻

Niin monet kiireet odottivat Juhoa hänen ulkomailta palattuaan, ettei
hän edes Marille ehtinyt suuria kertoa matkansa vaiheista.

Mutta eräänä kesäisenä iltana, kun he kahden seisoivat kesäasuntonsa
läheisellä merenrannalla ja katselivat kiiltävää ulappaa, kysyi Mari
mieheltään, mikä häneen oli tehnyt valtavimman vaikutuksen siellä
maailmalla — Pariisiko kenties?

Juho mietti hetken, ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten varmasti:

— Ei Pariisi. Se oli minulle liian suuri ja liian levoton... en
minä siitä saanut oikein selvääkään... Vaan Mainz, pieni kaupunki,
vanha ja hiljainen, Reinin rannalla. Siellä oli tuomiokirkkokin,
jonka kivisissä lattialaatoissa vielä näkyivät suomalaisten ratsujen
kavionjäljet kolmikymmenvuotisen ajoilta...

— No, nekö ne sitten...?

— Eivät ne, vaan aivan toiset asiat. Katsohan, siellä eli jo pari sataa vuotta
ennen suomalaisten ratsumiesten käyntiä se mies,
jonka suotiin tehdä muuan maailman kaikkein suurimpia keksintöjä,
kirjojen painamisen alkuunpanija. Ja kun minä siellä museossa
näin hänen valamiaan kömpelöitä kirjaimia, niin en voinut olla
muistelematta niitä aikoja, jolloin paimenpoikana piirtelin vieläkin
kömpelömpiä kirjaimia Vuoksen valkoiseen rantahiekkaan oppiakseni
kirjoittamista...

— Ja sekö sinusta sitten...?

— Se.

Syntyi hetken hiljaisuus. Juho piirteli kävelykepillään
kuvioita santaan aivan kuin vieläkin muistellen lapsuutensa
kirjoitusharjoituksia. Mutta sitten hän kääntyi Marin puoleen ja
sanoi:

— Olen tullut ajatelleeksi, että kun ensi vuonna astun seitsemännen vuosikymmeneni
kynnyksen ylitse, niin olisi kai paikallaan, että
silloin muistaisin vähin tiedettäkin... Minusta tuntuu, että vaikka
en olekaan itse päässyt tieteen portteja raottamaan, niin olen
kuitenkin saanut nauttia niin paljon tieteen hedelmistä, että velkani
sille on varsin suuri.

Mari katseli miestään ja nyökkäsi:

— Oikeassa olet, annettava on... nyt ja tietysti myöskin sitten...

— Niin, tietysti sitten vielä enemmän. Toisen kerran taas he
puhuivat taiteesta. Juho oli tilannut konttorinsa peräseinälle
isokokoisen maalauksen, joka esitti satamaelämää laivoineen ja
jauhosäkkejä kantavine työmiehineen. Se oli hiljan valmistunut,
ja Juho arveli, että siitä monet konttorissa kävijät oppivat
ymmärtämään sekä kaupallisen työn että taiteen merkityksen aivan kuin
jonkinlaisesta aapiskirjasta.

— Voit hyvinkin olla oikeassa, Mari sanoi. — Mutta vaikk’eivät
siitä niin paljon muut oppisikaan, niin tuottaahan kuva ainakin
sinulle itsellesi iloa joka kerta, kun siihen silmäsi sattuvat, ja
johan sekin riittää taulun olemassaolon oikeutukseksi...

Juho mietti hetken, sitten hän kysyi äkkiä vaimoltaan:

— Oletko sinä koskaan tullut ajatelleeksi, mitä taide oikeastaan on?

Mari vastasi:

— En ole ajatellut sitä, sillä minusta on tuntunut, ettei
sitä tarvitsekaan ajatella minunlaiseni ihmisen, jolla ei ole
perustietojakaan siitä. Mutta minusta tuntuu, että taideteos voi
miellyttää vain silloin, kun katsoja tajuaa, mitä se esittää, ja kun
hän ymmärtää, mitä sillä taiteilija on tahtonut kuvata ja sanoa.

Juho jäi tuokioksi tuumimaan vaimonsa sanoja. Sitten hän virkkoi:

— Niin, kyllähän minunkin on helpompi nauttia taideteoksesta, jos
näen ja käsitän, mitä se esittää. Mutta eiköhän kuitenkin liene
kaikkein tärkeintä se, että taiteilija on saanut siihen juuri sen,
minkä hän on nähnyt, sillä tavalla, että katsojankin kauneudenkaipuu
herää. Sillä luulen, että jos teos herättää meissä tuon kaipuun, niin
se on taidetta, vaikk’emme ymmärtäisikään, mitä se esittää.

Juhossa oli herkkä taiteen vaisto.

Ja suuri kunnioitus sekä taidetta että tiedettä kohtaan.

Ja kun hän koetti ottaa elämästä irti kaiken, minkä se hänelle voi
tarjota — ehkä toisinaan vähän enemmänkin —, niin hän maksoi
antimet tinkimättä ja lahjoitti hyvityksen lämpimällä kädellä ennen
kaikkea juuri taiteelle ja tieteelle. Hän oli siinäkin suhteessa —
elämääkin kohtaan — rehellinen kauppamies.

Eikä Juho itse koskaan pitänyt merkillisenä sitä, että hän oli
aloittanut elämänsä köyhänä paimenpoikana ja päässyt kohoamaan
kauppaneuvokseksi, sillä olivat kai monet muutkin miljoonamiehet
lähteneet köyhistä kodeista vain vaivainen viisikymmenpenninen
taskussa. Mutta sitä hän piti merkillisenä, että ilman kouluja ja
korkeamman opin antimia oli voinut päästä osalliseksi kaikesta siitä,
mitä elämä oli hänelle antanut. Ja siitä hän osasi olla nöyrästi
kiitollinen.

Nöyryys johtui siitä, että hän miljoonia käsittelevänä
kauppaneuvoksenakin oli osannut säilyttää paimenpojanmielensä
tärveltymättömänä ja juuri siksi oli ymmärtänyt tehdä elämänsä
rehevämmäksi ja rikkaammaksi kuin monet sellaiset, joille
elämänantimet alunperin oli tarjottimella eteen tuotu.

Tuosta paimenpojanmielestä johtui myöskin hänen huumorintajunsa,
joka auttoi hänet monen kynnyksen ylitse. Hänen leikinlaskunsa oli
leppeää, ja hän osasi nauraa makeasti omillekin inhimillisille
heikkouksilleen. Huvittipa häntä toisinaan sanoa muutamalle
ystävälleen, joka oli opetellut matkimaan hänen vähän omituista
puhetapaansa, että ystävä taas puhuisi samalla tavalla kuin ”mie isse
puhun”, etteivät ihmiset erottaisi, kumpi puhui — tuhmuuksia.

Ja kun hänen kerran teatterin johtokunnan puheenjohtajana oli
annettava ankara varoitus eräälle näyttelijälle, joka liiaksi
maistelleena oli ilmestynyt parrasvaloon, niin hän ensiksi ankarasti
moitti rikoksen tehnyttä, sanoen, että uusitusta rikoksesta
ehdottomasti oli seurauksena ero teatterista, mutta lopuksi hän
ikäänkuin lohdutukseksi lisäsi:

— Ja nyt sie jatka vaa niinku ennekii...

Vasta kun toiset johtokunnan jäsenet purskahtivat nauruun, Juho
huomasi harhasanontansa ja kutsutti näyttelijän takaisin sanoakseen
hänelle:

— Sitä mie tietyst tahoin sannoo, jot näyttele sie niinku ennekii,
mut ryyppää harvemmi.

                                                  ⸻

Eduskunnan täysi-istunnoissa Juho ei turhanpäiten puheenvuoroja
käyttänyt. Mutta valiokunnassaan hän johti puhetta asiallisesti ja
syventyi kysymyksiin perusteellisesti.

Poliittista mielenkiintoa ei edes edustajanaolo hänessä voinut
herättää. Joka kerta kotona käydessään istuntokauden aikana hän
valitteli tympäytymistään puoluepeliin.

Kerran kun jonkin ensi-illan jälkeen oli koolla joukko
kauppaneuvoksen tuttavia, herroja ja naisia, Seurahuoneen avarassa
kulmahuoneessa, kuultiin oven takaa Juhon varsin kantava, hiukan
möreähkö ääni.

— Eikö pyydetä joukkoon? ehdotteli joku seurasta.

— Pyydetään vain, niin saadaan kuulla tuoreimmat pääkaupungin
uutiset, sillä ilmeisesti kauppaneuvos on vast’ikään iltajunalla
tullut kotiin.

— Saadaan vielä samppanjaakin, kun hyvin sattuu, virkahti
naapurilleen merkitsevästi silmää iskien veitikkamainen ja aina
kujeiluvalmis pormestari.

Kauppaneuvos tuli myhäilevänä ja aurinkoisena seuraan. Hän oli
parhaimmalla tuulellaan ja tervehti rakastettavan kohteliaasti
naisia, joita kohtaan hän aina käyttäytyi ritarillisesti.

— No, mitä siellä Helsingissä sanotaan poliittisesta tilanteesta?
kysyi sanomalehdentoimittaja.

Kauppaneuvos, joka juuri oli pääsemäisillään puheen alkuun vieressään
istuvan nuoren ja iloisen pormestarinrouvan kanssa, viskasi
vastauksen vinhasti:

— Politiikka, mitä se on? Mie sanon, että se on pelkkää p...aa!

Kohtalokas sana oli noussut kauppaneuvoksen täyteläisille huulille ja
pääsi niiltä putoamaan kotoisen kokonaisena, leveänä ja lämpimänä.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Ja Juho joutui aivan hämilleen, tuo
seuraelämään sopimaton suorasukaisuus oli päässyt häneltä vahingossa
livahtamaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä räjähti pöydän
ääreltä ilmoille vapauttava nauru. Ja kauppaneuvos nousi tyytyväisenä
paikaltaan kutsumaan edeskäypää:

— Tuokaa samppanjaa! Pormestari sanoi vierustoverilleen:

— Mitä minä sanoin!

Eikä politiikasta sen koommin puhuttu sanaakaan.

                                                  ⸻

Liikkeessä luistivat asiat edelleen moitteettomasti.

Tietysti isännän ollessa eduskuntatyössä Helsingissä jäi yhä enemmän
asioita prokuristin ja muitten vanhempien apulaisten ratkaistaviksi,
mutta kaikissa tärkeämmissä ja suuremmissa asioissa käännyttiin
puhelimitse kauppaneuvoksen puoleen. Ja aina kotona pistäytyessään
Juho tarkoin otti selon asioista ja neuvotteli niistä ei vain
konttoriväkensä, vaan myöskin Marin kanssa. Kääntyipä Marin puoleen
toisinaan prokuristikin, jos sattui niin kiireellinen asia, ettei
ehditty pääkaupungissa olevan isännän kanssa neuvotella.

Mutta vaikka asiat näin luistivatkin ja liike vain menestyi, niin
alkoi Juhon mielessä kypsymistään kypsyä eräs tuuma, jota hän
jo joskus aikaisemminkin oli itsekseen hautonut: muuttaa liike
osakeyhtiöksi.

Siitähän oli moniakin etuja. Mutta ennen kaikkea se, että tapahtui
mitä tapahtui hänelle itselleen, niin ei liike ainakaan jäänyt
sattumien varaan, vaan oli järjestysmuodoiltaan vakiinnutettu ja
tulevaisuudenkin varalle turvattu.

Samana vuonna, jona Juho täytti kuusikymmentä vuotta, hän tämän
suunnitelmansa toteuttikin. Itse hän jäi liikkeen toimitusjohtajaksi,
ja johtokunnan jäseneksi tuli tietysti myöskin Mari.

Kaksi kumppania oli kolmen miehen toiminimestä jo poistunut, nyt oli
asiat järjestetty niin, että kolmannenkin vuoro voi tulla.

Ja pian se tulikin.

XIX.

Kaupungin kuulut ”lauluveikot”, joiden kannattajajäsen tietysti
Juhokin oli, viettivät vuosijuhlaa Raatihuoneen salissa samana
iltana, jona kauppaneuvoksen, teatterinjohtajan ja teatterin
taloudenhoitajan oli määrä lähteä kumarrusmatkalle Helsinkiin
hankkiakseen taidelaitokselleen niukkaa valtionapua vähän suuremman
avustuksen, jota se kipeästi tarvitsi. Siitä johtui, että yöjunaan
nousi kolme hännystakkista herrasmiestä. Kunkin matkalaukku oli tuotu
asemalle kotoa. Mutta matkakassaa ei kukaan ollut huomannut varata.
Sen verran saatiin kuitenkin yhteisesti kokoon, että kahdet matka- ja
kolmet makuuvaunuliput voitiin lunastaa — kauppaneuvoksellahan
oli vuosivapaalippunsa. Kun aamulla pääkaupunkiin tultaessa junassa
pukeuduttiin, ei viitsitty turhanpäiten penkoa matkalaukkuja, vaan
mentiin hännystakkisina hotelliin, jossa vasta peseydyttiin ja
pukeuduttiin arkisempaan asuun. Ja kun näin oli sonnustauduttu, sanoi
Juho, että nyt mennään katsomaan erästä äsken uusittua ravintolaa,
jossa sopivasti voidaan syödä aamiainen.

— Entä raha? kysyi taloudenhoitaja. — Eihän meillä ole edes
kymmentä markkaa yhteensä.

— Älä huoli sitä surra, sanoi Juho. — Tulehan vain kaikessa
rauhassa mukaan.

Kun tultiin ravintolaan, tilasi kauppaneuvos ensi töikseen pullon
samppanjaa ja selitti pöytäseuralleen, että samppanja on oikeastaan
huomenjuoma eikä sitä muina vuorokaudenaikoina pitäisikään juoda
muuten kuin aivan hätätilassa.

Kun kello tuli kymmenen, määräsi Juho tuotavaksi toisen pullon ja
sanoi edeskäyvälle, että vähitellen saa ruveta kattamaan aamiaistakin
viereiselle pöydälle. Sitten hän kääntyi pöytätoveriensa puoleen ja
ilmoitti lähtevänsä kaupungille:

— Jos vähän satun viivähtämään, niin tilatkaa uusi pullo.

Ja niin hän lähti.

Mutta ei hän kovin kauan viipynyt, ja kun hän tuli, säteilivät
hyväntuulisuutta punakat kasvot, joiden vähän ulkoileviin poskipäihin
silmälasien kultaiset sangat olivat kaivaneet itselleen vaot, ja hän
nauroi makeasti kertoessaan:

— Kyllä varmasti luuli Nyypummi ensi aluksi, että minä, hänen
pankkinsa hallintoneuvoston jäsen, olin mennyt päästäni vialle.
Ha-ha-haa... Kun, nähkääs, pääsin hänen puheilleen, niin sanoin
ensi töikseni, että olisikohan luoton toiveita, kun oli kipeä rahan
tarve. Pääjohtaja katseli kovin tutkivasti, kai arvellen, että kyllä
täytyy olla suuren summan tarve, kun mies sitä varten matkustaa
pääkonttoriin. Mutta silloinpa vasta hänen pitkä partansa alkoi
oikein pelosta tutista, kun minä vastaukseksi hänen kysymykseensä,
monestako miljoonasta oli puhe, sanoa tokaisin, että muutamasta
tuhannestahan tässä vain... Ja niin se harmaa parta tutisi, että
minun vihdoin täytyi sanoa koko totuus. Mutta silloin Nyypummi
huomautti, ettei sentään konttorihenkilökunnan takia pitäisi ottaa
kymmentätuhatta vähempää. No, ei sitten, sanoin siihen minä.
Niin että, pojat, kyllä nyt on tiedossa aamiaisen lisäksi vielä
päivällinenkin.

Käytiin sitten päivemmällä parin senaattorin ja parin esittelijän
luona. Ja kun toinen senaattoreista yritteli sanoa, että valtion
rahamassia koetetaan kaikenlaisiin tarkoituksiin verottaa, niin
vastasi kauppaneuvos rauhalliseen tapaansa:

— Voihan niinkin olla. Mutta minä en ainakaan ole niitä, jotka
kerjäävät kaikenlaisiin tarkoituksiin, vaan vaadin nytkin osani ihan
oikeaan ja kohtuulliseen asiaan.

Ja sitten hän nousi nojatuolista ja kääntyi seuralaistensa puoleen:

— Emmekä me nyt huoli herra senatyörin aikaa pitemmälti kuluttaa.

                                                  ⸻

Kuusikymmenvuotispäivänään kauppaneuvos lahjoitti
kuusikymmentätuhatta markkaa kulttuuritarkoituksiin.

— Se on vain tuhat markkaa vuotta kohti, ja paljon enemmän
jokaisesta vuodesta olisi korvausta maksettava, sillä monen tuhannen markan
edestä on jok’ikinen vuosi minulle antanut, mutta vielähän
sitä kerran kuollaankin...

Ja kun kauppaneuvoksen kunniaksi toimeenpannuilla juhlapäivällisillä
ylistettiin hänen etevyyttään ja esimerkillisyyttään, niin ei hän
malttanut olla lopuksi huomauttamatta:

— En minä, hyvät herrat, ole tehnyt mitään muuta kuin
velvollisuuteni. Olen ollut aivan yksinkertaisesti vain
suomalainen ja karjalainen ja sellaisena olen koettanut työlläni
ja toimellani edistää suomalaista kauppaa ja teollisuutta ja vähän
maanviljelystäkin... niin no, ja sitten tietysti myös pönkittää
kansallista kulttuuria ja sen kukkaa. Mutta olen aivan varma siitä,
että teistä jokainen minun asemassani olisi tehnyt saman, niin että
turha tässä on ruveta liikoja suurentamaan yhden miehen töitä. Ja
sen minä sanon vielä kerran, vaikka jo olen sanonut sadat kerrat
ennenkin, että en olisi minä mitään ilman suomalaisuuden aatetta,
sillä sen voimalla olen noussut, se on nostanut minun liikkeeni niin
kuin nostaa aalto venheen ja minut itseni niin kuin nostaa aalto
lastun harjalleen. Ja kun nyt kaikki tämän asian taas tietävät, niin
ehdotan minä, hyvät herrat, että tästä lähtien ei enää turhia puhuta,
vaan keskustellaan hauskemmista asioista juhlan kunniaksi.

Ja niin sitten keskusteltiinkin.

Mutta eihän juhlimista toki yhden rupeaman istumiseen maltettu
uskoa, vaan samaa menoa pyrittiin parhaimman taidon mukaan jatkamaan
vielä seuraavana päivänä ja vähän sitäkin seuraavana. Ja kun vieraat
vaihtuivat, niin tulihan niitä aina taas uusiakin puheita pidetyksi
ja pitihän taas juhlijan kuunnellakin ja taas vastata, että eihän
tänne oltu puhumaan tultu.

Mutta kun ei puheista sittenkään loppua tullut, keksi kauppaneuvos
loppujen lopuksi suukapulaksi uhkauksen, että ”jos vielä yrittää
joku puhetta, niin minä paikalla nousen tästä tuolistani ja luikin
tieheni”.

Ja se naula veti.

                                                  ⸻

Muutamaa viikkoa 60-vuotispäivän jälkeen Juho ja Mari pitivät
päivälliskutsut kodissaan.

Sattui nimittäin samoihin aikoihin käymään kaupungissa eräs
maan ensimmäisiä kirjailijoita ja eräs tunnettu säveltäjä, joka
aikaisemmin oli vuoden ajan johtanut Musiikin Ystäväin orkesteria.

Kirjailija oli vakaumuksellinen aatteen mies, jonka kerrottiin
elintavoissaankin noudattavan ankaraa askeesia, ja säveltäjä taas
niin heiveröinen ruumiinrakenteeltaan, että kun aikoinaan ensimmäisen
kerran talossa kävi ja emäntä häneltä kysyi, saiko kenties tarjota
kupin kahvia tai lasin viiniä, vastasi kiittäen, että jos olisi
saatavissa aspiriinipulveri ja lasillinen vettä, niin se olisi
kaikkein parasta tarjoilua.

Nämä asiat huomioon ottaen Juho oli vähän levoton päivällisten
onnistumisesta. Mutta jo vieraitten saapuessa — kunniavieraitten
seuraksi oli kutsuttu kansallisen pankin johtaja, asianajaja,
teatterinjohtaja, pormestari ja hovioikeuden soitannollisin
asessori, kaikki naisineen valkeni isännän mielestä talvipäivän
taivas, kun hän huomasi, ettei kirjailija tullutkaan tolstoilaisissa
saappaissa ja nuoravöisessä paidassa, vaan aivan tavallisten ihmisten
vaateparsissa ja kovassa kauluksessa. Ja kun sitten päivällispöydässä
kunniavieraat, molemmat yhdestä suusta, kiittelivät mainiota
valkoviiniä — sen valikointi olikin vaatinut kauppaneuvokselta
ja hänen ”yksityissihteeriltään” monet käynnit reiniläisten
Weingrosshandlungien Probierstubeissa —, niin suli tunnelma
täydelliseen välittömyyteen.

Keksipä säveltäjä vielä sellaisenkin tempun, että kun salissa
istuttiin odottelemassa kahvitarjottimen tuloa, niin pyysi kaatamaan
valmiiksi konjakin laseihin ja sytyttämään lasit, kun ne tuotiin
sisään. Niin tehtiinkin, ja kauniit siniset liekit innoittivat
haaveellista musiikkimiestä niin, että hän istahti flyygelin ääreen
improvisoimaan sinisten tulien laulun...

Juho oli tietysti tästä aivan riemuissaan. Ja monet kerrat hän illan
kuluessa huudahti, etteihän elämä ilman taidetta olisi elämisen
arvoista. Hänen lapsenmielensä läikähteli lepattelevien liekkien
lailla ja hänen mielikuvituksensa kutoi kauniita kuvia unelmista ja
koreita kuvioita sanoista.

— Olen monesti ajatellut, että teidän, kirjailijain ja taiteilijain,
tulevaisuutenne ja erinomattainkin vanhuutenne täytyisi saada
jollakin tavoin turvatuksi, hän sanoi kirjailijalle. — Ja niin
minä omasta puolestani olen asiaa aprikoinut, että pitäisi saada
pystyyn taiteilijakoti, jossa kirjailijat, kuvanveistäjät, maalarit,
näyttelijät ja laulajat saisivat asua ilmaiseksi tai ainakin hyvin
halvalla ja elää yksinomaan työlleen. Ja aionpa minä, mikäli minun
vallassani ja voimassani on, tällaista aatetta osaltani vielä
toteuttaakin...

— Sehän olisi suurenmoista, sanoi kirjailija.

— No, ei huolita puhua mistään suurenmoisuudesta, mutta kyllä kai
siitä voisi hyötyä olla kulttuurimme kukille... Ja sitä paitsi:
onhan armotonta ajatella, ettei esimerkiksi vanhoilla näyttelijöillä
ja laulajilla enempää kuin teillä kirjailijoillakaan tai muilla
taiteilijoilla ole minkäänlaista vanhuuden turvaa, vaikka olettekin
koko elämänne uhranneet kauneuden luomiseksi koko kansallenne iloksi,
kuten jo ystäväni Juhana Heikki Erkko aikoinaan lauloi...

— Kaunis ajatus, sanoi säveltäjä.

— Ja varmasti mahdollinen hyvällä tahdolla toteuttaakin.

Nyt puuttui mustapartainen pankinjohtaja puheeseen — hän oli niin
innostunut maalaustaiteen harrastaja, ettei muille taiteille osannut
sanottavampaa arvoa antaa — ja sanoi kuivan varmasti toteavaan
sävyynsä:

— Ennen kaikkea olisi tietysti tärkeää, että saadaan ateljeeritalo,
jossa maalarit voisivat rauhassa ja huolien ahdistamatta
työskennellä...

Mutta kauppaneuvos keskeytti hänet:

— Täytyy, täytyy tietysti maalareille tehdä ateljeerejä, mutta ei
saa unohtaa muitakaan, ei kirjailijoita eikä näyttelijöitä, ei liioin
laulajia, jotka ilahduttavat meitä sävelillään.

Nyt istuutui säveltäjä taas flyygelin ääreen ja sanoi soittavansa
kesäisen auringonlaskun.

Herkkä soitto herkisti mielet. Istuttiinpa hetkinen hiljaa vielä
senkin jälkeen, kun viimeinen akordi oli häipynyt.

Mutta sitten Juho nousi ja sanoi:

— Hyvä herrasväki, tuskinpa voitte arvata, minkälaista kesäiltaa
minä muistelin, ystävämme tässä niin kauniisti soitellessa
säveleitään... Niin, tulin muistaneeksi muuatta heleän heinäkuun
päivänlaskunhetkeä kaukana Vuoksen suulla, Laatokan liepeillä.
Minulla oli ilo istua ilta runoilijan kanssa — se oli tietysti
Juhana Heikki Erkko — ja kun me siinä istuimme ja katselimme ruskon
punertamien pilvien sinertymistä ja heijastumista vedenkalvoon, niin
huomasimme kaukaisen niemen nenässä liikettä, ja kun tähyilimme
tarkemmin, havaitsimme kolmen nuoren tytön, kolmen kassapään
kaunokaisen laskeutuvan rannalta uimaan... Sekö oli näky! Ja
runoilija keksikin heti, että se oli antiikin kauneutta... vähän
pakanallista tietysti, mutta pyhää silti... Ja seuraavana aamuna
hän toi aamiaispöytään paperin, jolle oli kirjoittanut runon ”Neiet niemien nenissä
”.

Mutta Mari, joka enimmäkseen oli istunut hiljaa taikka vain
puoliääneen puhellut rouvien kanssa minkä niitäkin vähäistä, virkahti
nyt:

— Kyllähän te Heikki Erkon kanssa aina tytöt huomasitte!

Ja Juho naurahti:

— Niin huomasimme, ja huomaanhan minä ne vieläkin. Ja kyllä taidat
sinäkin, Mari, pojat huomata, vaikka et ole yhtä avomielinen kuin
sattuu olemaan miehesi. Täytyyhän ihmisen kaikkea Jumalan luomaa
kauneutta nöyränä ja kiitollisena ihailla.

XX.

Oli aikoja sitten Mari ymmärtänyt, ettei sinne kotipitäjän suureen
hoviin koskaan tulisi muuttoa.

Mutta eihän estäisi mikään ostamasta kartanoa lähempänä kaupunkia,
jos sattuisi sellainen myytäväksi.

Ja sattuikin sellainen.

Ei ollut täyteen puoltakaan penikulmaa sinne kaupungista. Ja kaunis
oli kaksikerroksinen päärakennus, puusta tehty, itsensä Engelin
piirustusten mukaan. Kaunis myöskin puistoinen puutarha tyylipuhtaine
huvihuoneineen ja katveisine lehtiholvineen. Oikea herraskartano
se oli, ja herroillehan se oli kuulunutkin kautta aikojen. Sopivan
suuruisiksi sattuivat sitä paitsi viljelysmaat — seitsemäsosa
vain siitä syntymäpitäjän suurhovin manttaalimäärästä — joten ei
hoitokaan liian suuria huolia tuottanut. Aikoinaan lienee kyllä
ollut suurempi, mutta vuosisatain varrella oli kai lohkoillut
ja murentunut. Väitettiin ensimmäisen kerran mainitun jo vuonna 1370,
vuodesta 1447 oli ollut Kaarle Knuutinpoika Bondella, vuonna 1570
taas Juhana III oli antanut tilan pantiksi Hannu Laurinpoika Björnramille,
1600-luvulla se oli ollut Horn-suvulla ja Kaarle XI:n
reduktiossa se oli joutunut valtiolle, sitten sen oli Venäjän valtio
lunastanut ja viime vuosisadan alussa se oli kulkeutunut niille
Thesleffeille, joiden perillisiltä Juho sen nyt osti.

Mari oli tästä ostosta iloinen. Johan nyt vihdoinkin saattoi toteutua
hänen suuri unelmansa. Ja niin lähellä kaupunkiahan se oli, että voi
siellä Juhokin asua ja sopivasti aina aamuisin ajaa konttoriin.

— Ja kun minusta aika jättää, niin se jää sinulle leskiasunnoksi
aivan kuin Liuksiala, kaskuili Juho.

— Älä turhia höpise, vastasi Mari. Kesäksi he muuttivat sinne ja
siitä tuli valoisa kesä.

Ja saivat he elää siellä vielä toisenkin kesän.

Mutta se jäi sitten heidän yhdyselämänsä viimeiseksi.

Pimeänä marraskuisena perjantai-iltana Juho meni allapäin
kaupunginvaltuuston kokoukseen hänet oli pari vuotta sitten valittu
valtuuston puheenjohtajaksi.

Juho oli pahalla tuulella siksi, että tiesi esityslistalla olevan
muutaman ikävän asian, jonka arvasi aiheuttavan juonitteluja ja
tuottavan puheenjohtajalle harmia.

Niin se tuottikin.

Ja kun kokous oli lopussa, tunsi kauppaneuvos olevansa hyvien
ystävien lohdullisen seuran tarpeessa ja meni sen vuoksi
liikkeenharjoittajien kerhohuoneistoon.

Sieltä löytyi aina hyviä ystäviä, joiden parissa myöhäiset iltatunnit
kuluivat rattoisasti.

Kun Juho vihdoin aamupuolella yötä malttoi lähteä vaeltelemaan
kaupunkikotiansa kohti, hän tunsi heti ovesta ulos astuessaan
tuoreen lumen tuoksun. Lunta oli tuiskunnut yöllä, ja katukäytävät
olivat nuoskean kerroksen peitossa, johon jalka upposi kuin pehmeään
pumpuliin.

Tuntui hyvältä sille, joka tuli kuumuudesta ja tupakansavusta, vetää
raikasta tuoreutta keuhkoihin. Kauppaneuvos pysähtyi hengittämään.
Oikein piti aukaista turkki, että sai tarpeekseen hyväilevästi
vilvoittavaa raikkautta ahmaistuksi.

Lumen tuoksu toi mieleen lapsuudenkodin kinokset... Siitä olikin
kauan, kun Juho viimeksi oli lapsuutensa aikoja muistellut. Ei
liiennyt aikaa muistoihin. Aina oli touhua, milloin mitäkin, kirjavia
kiireitä.

Kas, että nyt piti tuoreen lumen tuoda mieleen muistot, hyvät ja
suloiset! Sillä mieluisiksi Juho ne arvioi siinä aamuhämäräisessä
kadunkulmassa seistessään. Ja kun johonkin ikkunaan äkkiä lehahti
valo, muistui mieleen savupirtin pärevalkean loimut, joiden
lepattavassa valossa Juho oli lukemaan oppinut samalla kuin vanhempia
veljiä oli opetettu.

Eihän ollut ollut niitä veljiäkään monesti tullut elämän varrella
ajatelluksi. Sinne olivat vain jääneet entisiin oloihinsa —
yhdestä veljenpojasta oli sentään tullut mies konttoriin ja kaksi
veljentytärtähän oli koulua käymässä... Mutta oli Juho toki aikanaan
huolta kaikista kuitenkin pitänyt, eikä ollut puutetta ainoankaan
eteen tullut.

”Kai minä kauppiaaksi synnyinkin, koska jo kymmenvuotiaana kykenin
kaupanteolla itselleni vaatteet hankkimaan”, Juho tuumi itsekseen.
Sillä nyt hän siirtyi muistoineen räätälin pöydälle. Ai, kun siinä
oli ikävä istua, kun jalat puutuivat ja koko ruumista pakotti...!

Ja ikäänkuin puutuneita jäseniä oikoakseen kauppaneuvos nyt lähti
kävellä toikkeroimaan eteenpäin. Oli liukas keli, pari kertaa hän
kaatuikin.

Vihdoin Juho pääsi omalle kadulleen. Ja talonsa eteen hän pysähtyi.

— Komea talo, hän sanoi ääneen. — Ja portin päällä Mari
morsiamena...

Hän heltyi kyyneliin.

Mutta sitten hän tunsi vilunväristyksen käyvän ruumiinsa lävitse ja
lähti raskaasti ja vaivalloisesti nousemaan portaita.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna ei kauppaneuvos jaksanut nousta vuoteestaan. Hänen
jäseniään kolotti ja suonia poltti korkea kuume. Hän oli vilustunut
pahasti.

Päivemmällä kutsuttiin tohtori, joka tutki sairaan ja sanoi Marille:

— Keuhkokuume, — molemminpuolinen... ikävä juttu.

— Hengenvaarallinenko? Mari kysyi alistuvaiseen tapaansa.

— Kaikki riippuu siitä, jaksaako sydän kestää, lääkäri vastasi.

Mari aavisti, ettei se jaksaisi. Mutta hän säilytti tyyneytensä ja
istui aamusta iltaan sairasvuoteen vieressä.

Juhon oli ihmeellisen hyvä olla. Kuume herpaisi ajatukset ja antoi
mielikuville sadun siivet.

Milloin Juho näki itsensä paljasjalkaisena paitaressuna
juoksentelemassa sinisen Vuoksen valkeahiekkaisella rannalla, milloin
taas maantienmutkan kivelle kiivenneenä kirjaa lukemassa. Vuoroin
hän juoksenteli valkoisella sannalla ja vuoroin luki mustia rivejä
valkealta paperilta, kunnes silmissä alkoi lennellä kultaisia ja
punaisia kipinöitä ja kuvat väistyivät jonnekin kauas, kuvittelijan
vaipuessa utuiseen ja untuvaiseen syvyyteen, joka oli pehmeä ja
turvallinen kuin emon syli.

Mutta kotvan kuluttua seestyivät jälleen sairaan näyt: nyt hän,
Juho, oli hieno herra, jonka edessä kumartelivat Sarkasinit ja
ruununvoudit... Kas, kas vain, miten olivat nukkavierut ylpeän
virkamiehenkin vaatteet hienon herran verkaisten rinnalla! — ihanhan
yritti miespoloinen kumarrellessaan pimennossa pysytellä — ja kuka
siellä hänen selkänsä takana piileskeli? Eikö vain ollutkin tytär,
hienohelma muka, mutta, auta armias, minkä näköinen! Aivan harmaa
hipiältään ja syvälle vajonneiden silmien ympärillä mustat juovat.
Ruma, ruma oli raukka kuin pellonpelätti!

Juhon käsi liikkui peitteellä, liikkui levottomana ikäänkuin jotakin
etsien, ja Mari vaistosi sen etsivän hänen kättään. Kun hän tarttui
sairaan hapuilevaan käteen, huomasi hän heikon hymyn karehtivan
miehensä suupielissä, ja se täytti Marin mielen hiljaisella ilolla.

Mutta toisin vuoroin Juho oli olevinaan mahtava mies. Nyt vasta hän
oikein mahtava olikin! Tulivat suuretkin herrat hänen luokseen,
kaikkein suurimmat, ja kohtelivat kuin vertaistaan, elleivät
suorastaan ylempänään pitäneet. Ja hänen sanojaan kuunneltiin, hänen
neuvojaan kysyttiin. Kävi kuvernöörikin kysymässä, mitä kuului hyvin
kunnioitetulle kauppaneuvokselle — kas, kun ei sentään ristimä- ja
isännimillä puhutellut, vaikka mieleltään olikin ryssä!

Nyt taas Juho osti ja myi kaiken maailman tavarat, ja kaikissa
maan sanomalehdissä — kolmannen sivun alareunassa — oli ilmoitus
hänen toiminimensä teestä, ja kun sitä teetä juotiin jokaisessa
Karjalan mökissä, niin ymmärsipä hän panna pystyyn rinkelitehtaankin
Kolikkoinmäelle, ettei tarvinnut kauan teetä paljaaltaan hörppiä...
Mutta sitten hän olikin suuren hovin herra, joka ajoi parivaljakolla,
ja tienvieressä paljastivat miehet päänsä ja naiset niiasivat
syvään... Valkeat hevoset vetivät vaunuja, korskeat jalorotuiset
eläimet, luokissa ja siioissa hohtivat silkat hopeat, ja ajajan
pitkä piiska viuhahteli ilmassa kuin onkivapa... Se vasta oli menoa!
Mutta yht’äkkiä kyyti loppui. Lienevätkö vaunut ojaan sortuneet
— hovin herra ainakin ojasta löydettiin henkitoreissaan. Mutta
kun hänet vuoteeseen riisuttiin, niin huomattiin, että vain pieni
paimenpoikahan siinä makasikin.

Siihen houraili ja nukahti. Elämä äänineen ja valoineen, päivineen
ja öineen, oloineen ja ihmisineen loittoni hänestä loittonemistaan.
Valtimon iskut herpaantuivat ja häipyivät häipymistään samaan
olemattomuuteen, johon nukkujan taju jo oli huvennut.

Juho veti viimeisen hengenvetonsa niin hiljaisena huokauksena, ettei
Marikaan sitä osannut erottaa.

Kun sairaanhoitajatar totesi sydämen pysähtyneen, oli kello yksitoista aamupäivällä
.

Päivä oli maanantai, joulukuun ensimmäinen vuonna 1913.

Vain kolmatta vuorokautta oli tauti työhönsä tarvinnut.

                                                  ⸻

Viisi päivää myöhemmin kauppaneuvoksen tomu siunattiin viimeiseen
lepoon suomalaisen seurakunnan kirkossa.

Osanotto surujuhlaan muodostui valtavaksi. Paitsi kunnallista elämää,
kauppaa ja teollisuutta olivat mitä arvovaltaisimmin edustettuina
maan tieteet, taiteet, kirjallisuus ja kansanvalistus.

Pappi aloitti puheensa siitä raamatunlauseesta, joka toteaa,
ettei kenelläkään täällä maan päällä ole pysyväistä kaupunkia.
Seppeltenlaskijat kiittivät lennokkain lausein juurevaa, voimakasta
miestä, jonka elämäntyö oli ollut yhteiskunnallisesti yhdistävää,
taloudellisesti nostavaa ja sivistyksellisesti kohottavaa.

Mutta yksin istui penkissään kauppaneuvoksetar kalpeana kasvoiltaan,
joita suojaili suruharsollaan, mutta tyynenä ja hillittynä. Hän
kuuli puheet, kuunteli laulut ja soitot, näki seppeleet, jotka
kohosivat yhä korkeammaksi lehtien ja kukkien vuoreksi. Mutta vasta
kun Lauluveikot virittivät vainajan lempilaulun ”Voi, minua poika raukkaa
”, saman, jota Juho aina herkkinä hetkinään oli tahtonut
johtaa, kihosivat kyynelet Marin silmiin.

                                                  ⸻

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen pankinjohtaja toi holvistaan
ne sinetöidyt kuoret, jotka viisi vuotta aikaisemmin oli hänen
huostaansa uskottu. Ja liikkeen prokuristin, josta nyt oli tullut
yhtiön toimitusjohtaja, Marin ja Helsingistä hautajaisiin saapuneen
J. H. Erkko-vainajan veljen läsnäollessa pankinjohtaja mursi Juhon
testamentin sinetin.

Marihan tiesi, mitä se toinenkin asiakirja, joka vielä jäi avaamatta,
määräsi. Ja hän tunsi miehensä muiston velvoittavan itseään niin
hallitsemaan nyt huostaansa uskottua jäämistöä, että voi, kun hänen
lähtönsä hetki tuli, omalla viimeisellä tahdollaan vielä täydentää
Juhon viimeistä tahtoa.

Ja valkea parivaljakko vei sitten Marin sinne maalle...