XIII.

Juho oli saanut kurkijokelaisen yhtymään tuumaansa.

Se oli käynyt varsin vaivattomasti, sillä puutavarakauppias ja
laivanvarustaja oli itsekin alkanut mietiskellä samoja asioita, kun
oli huomannut viipurilaisen kaupan olevan kääntymässä noususuuntaan.
Mutta yksityiskohdittain ei suunnitelmaa vielä ollut heidän kesken
pohdittu.

— Tee sinä ehdotus, niin tarkastetaan se sitten yhdessä. Joka
tapauksessa voit luottaa siihen, että minä tulen mukaan yhtiömieheksi.

Siihen se sillä kertaa oli jäänyt.

Ja Juho oli ajatellut itsekseen: ”On sellainen suurten piirteiden
mies, tuo Jaakko, ja sellaistapa juuri nostajaksi tarvitaankin!”

Oli sillä kertaa ollut kiire kurkijokelaisella, kun kohta taas
alkoivat valtiopäivät ja niissä asioissa oli juuri ollut mentävä
Helsinkiin.

Eräänä päivänä tuli Juhon luokse kotiin Ville, jota Juho ei ollutkaan
kunnolla tavannut sitten kun Pietarissa. Ja mies sanoa laukaisi heti
ensi työkseen, että nyt oli sitten jo yhdestoista, ellei suorastaan
kahdeskintoista hetki aloittaa juttu, jos mieli ollenkaan aloittaa.

— Mutta mistä hiivatista sinä tiedät, että tässä todellakin aiotaan
aloittaa? Juho oli hiukan häkeltyneenä huudahtanut.

Ville oli hymyillyt:

— Kuulehan, hyvä veli, aina siitä hetkestä asti, jona sinä
ensimmäisen sanan virkoit, ja sehän tapahtui Pietarin Palkinissa
juuri samassa, kun sinimekkoinen kasakkakokki miekkansa terästä
sujautti kaukasialaisen shaslikin sinun lautasellesi, minä olin aivan
varma, että sinä jo olit päättänyt käydä kiinni asiaan.

— Mikä sinut niin varmaksi teki? kysyi Juho. Ja taas Ville hymyili
vastatessaan:

— Sinä itse, veli hopea.

— Miten?

— No, katsohan, tunsinhan sinut ja tiesin, mikä sinä olit
miehiäsi... Eivät sinunlaisesi puhu perättömiä edes vahingossakaan,
nimittäin silloin, kun on oikeita rautoja tulessa.

Ja niin siinä sitten muutaman tunnin ajan savupilvet leijailivat
kauppamiesten päitten päällä, kun he istuivat papereitten ja
laskelmien yli kumartuneina ja puhuivat asiat selviksi ihan tulevaa
toiminimeä myöten, jossa oli oleva kurkijokelaisen ja Juhon
supisuomalaiset sukunimet, kun taas Ville, jonka sukunimi oli
vieraskielinen, oli siinä esiintyvä vain Kumppanina.

Mutta kun Villen mentyä Juho kertoi vaimolleen, mistä kaikesta nyt
oli sovittu, sanoi Mari:

— Itsepähän tiedät, mihin kelkkaan menet. Kunpahan se nyt vain
tiellä pysyisi eikä hankeen kaataisi...

Sillä Marilla oli edelleenkin ikävä maalle, vaikka hän jo olikin
alistunut kohtaloonsa ja jo alkanut tottua uusiin oloihinsa.

Kun sitten valtiopäivämies palasi Helsingistä, tehtiin lopullinen
sopimus yhtiökumppanuudesta.

Ja alettiin heti kuumeisella kiireellä panna liikettä pystyyn.

Ne olivat työläitä aikoja, mutta kaikki kolme osasivat tehdä
työtä, jota paitsi heitä kaikkia kannusti sama uranuurtajankunnia,
joka Juhon mielessä jo aikoja sitten oli kangastellut ainoana
himoitsemisen arvoisena kunniana.

Elokuun 13 p:nä 1891 liike aloitti toimintansa.

                                                  ⸻

Oikealla ajankohdalla pääsikin uusi toiminimi aloittamaan liikkeensä,
ja kaupankäynti saavutti alunperin voitollisen vauhdin.

Viipurin ensimmäinen kansallinen suurliike joutui nimittäin
heti maakunnan suomalaisen kauppamiehistön ja ostavan yleisön
mielenkiinnon kohteeksi. Mutta pian kiinnittivät siihen huomionsa
liikemiehet muissakin osissa maata.

Toiminimi harjoitti kotimaisten ja siirtomaatavarain, viljan ja
tehdastuotteiden tukkukauppaa. Ja maakauppiaita veti tietysti
puoleensa supisuomalainen liike, jossa heitä kohdeltiin kotoisesti
ja jossa he tiesivät isännistön omakohtaisten kokemusten nojalla
osaavan punnita asiakkaittensa olosuhteet. Viimeksi mainittu seikka
oli tärkeänä tekijänä ehdottoman luottamuksen hankkimisessa uudelle
tukkukaupalle, jota kilpailijat eivät suinkaan aluksi aivan suopein
silmin katselleet, vaikka heidänkin oli ensi otteista alkaen
tunnustettava suomalaisten kauppiaiden tarmo ja taito.

Työnjako kolmen yhtiökumppanin kesken muodostui aivan kuin itsestään
sellaiseksi, että Jaakko, kuten Juhon oli tapana sanoa, hoiti
aatteen, Juho osti ja Ville möi. Tämä työnjako perustui asianomaisten
luonteenomaisiin edellytyksiin ja taipumuksiin, jota paitsi Jaakon
osalle langennut ”aatteen hoito” tietysti johtui siitäkin, että hän
edelleenkin — tosin viimeistä kertaa liikkeen perustamisvuotena —
oli valtiopäivämiehenä.

Liikkeen luonnollisen myyntialueen muodostivat Karjala ja Savo.
Mutta pian laajeni tämä alue niin, että kaupankäynti ulottui Etelä- ja Keskisuomeen,
vieläpä ennen pitkää Pohjanmaalle, ihan Rovaniemeä
myöten.

                                                  ⸻

Se osa, mikä Juholle oli tullut työnjaossa, pakotti hänet alkuaikoina
usein olemaan matkoilla, käymään milloin Pietarissa, joka tietysti
oli tärkeä ostopaikka, milloin Helsingissä, jonkun kerran
Tampereenkin tehdaskonttoreissa. Juhon vilkkaalle luonnonlaadulle
liikkuminen ei kuitenkaan ollut rasitusta. Päinvastoin matkat toivat
vaihtelua ja niillä oli tilaisuus arkiaskareiden ohella hoidella
muitakin harrastuksia.

Taide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Siitä oli tullut
hänen suuri rakkautensa. Miten se lieneekään hänessä herännyt?
Eräs aikaisempia virikkeitähän oli ollut Takasen Ariadne ja
sen yhteydessä pidetty esitelmä kuvanveistotaiteesta, ja
kuvaamataiteista olikin juuri veistotaide se, jota hän eniten ihaili.
Kenties siksikin, että hänen vankka todellisuustajunsa omaksui
täydellisimmin sen kouraantuntuvaisuuden kuin maalaustaiteen,
joka edellytti tehokkaampaa mielikuvitusvälitystä kangaspinnasta
puuttuvien ulottuvaisuuksien täydennykseksi. Mutta rakasti hän
maalaustaidettakin. Ja ensimmäisillä Pietarin-matkoillaan hän monesti
pistäytyi Eremitagen ja Aleksanteri III:n museon aarteita ihailemassa.

Teatteri-innostuksen taas Juhossa oli herättänyt Ida Aalberg,
jonka hän jo ensimmäisellä, syrjäisestä pikkukaupungista aikoinaan
tekemällään pääkaupunkimatkalla oli nähnyt Noorana ja sitten
seuraavana syksynä Viipurissa Reginana olipa hän sattunut Viipurin
juuri siksi marraskuun illaksi, jona Ida Aalbergia
oli juhlittu laakeriseppelein ja hänelle oli ojennettu kultainen
rannerengas ja jalokivisormus. Eikä Juho sen jälkeen ollut
laiminlyönyt ainoaakaan tilaisuutta teatterinäytännön näkemiseen, kun
vain tällainen tilaisuus oli tarjoutunut.

Saman vuoden keväänä, jona tukkuliike aloitti toimintansa,
Suomalainen teatteri vieraili Viipurissa viiden viikon ajan, ja
jokaisen ohjelman, jossa Ida Aalberg esiintyi, Mari ja Juho kävivät
katsomassa: Romeon ja Julian, Hedda Gablerin, Erotaan pois, Sota rauhan aikana
...

Pietarissa käydessään Juho tyydytti teatterikaipuutaan Marinskissa
silloin, kun sai nähdä siellä baletin — oopperasta hän ei osannut
nauttia, sillä yksinkertainen laulu oli korkein aste, jolle hänen
musikaalisuutensa jaksoi nousta.

Juho rakasti taidetta niin suuresti, että hänen rakkautensa lähenteli
harrasta palvontaa. Tämä rakkaus oli aivan platoonista — siinä
merkityksessä, että rakastajan persoonallinen suhde rakastettuun
pysyi vain kunnioittavan ihailun asteella. Sillä taiteen ymmärtäminen
syvällisemmässä merkityksessä oli Juholle vierasta. Eihän hänellä
ollut koskaan ollut tilaisuutta kouluttaa itseään siinä enempää kuin
muissakaan käytännöllisen elämän ulkopuolelle lankeavissa asioissa.
Mutta hänen vaistonsa sanoi, että taide oli tarpeellinen asia
arkisuuden vastapainoksi ja että se kirkasti ihmiselle sellaisia
arvoja, jotka muuten olisivat jääneet häneltä kätköön. Sen vuoksi
taide oli muodostunut Juholle uskon asiaksi, ja hän ainakin kuvitteli
ymmärtävänsä sitä ja nautti siitä siksi.

— Taide on kulttuurin kukka, hänellä oli, tapana sanoa. — Mutta se
ei pääse puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, ellei sivistystä saada
kohoamaan.

Siksi muodostuikin kansanvalistus taiteen rinnalla hänen
välittömimmän harrastuksensa kohteeksi.

Juho tunsi katkerasti omalta kohdaltaan sivistyksen puutteen. Sillä
vaikka hän oli hankkinut itselleen tietoja sangen kunnioitettavan
määrän ja seurannut aikaansa ja suomalaista kulttuurikehitystä
valistuneen ihmisen valppaudella sillä tavoin, että aina oli
pyrkinyt omaksumaan kaikesta omankin osansa, painoi hänen mieltään
kuitenkin se, ettei hän itseoppineena ollut voinut hankkia
jatkuvalle tietopuoliselle kehitykselle tarvittavaa pohjaa, joten
hänen sivistyksensä pakostakin aina pysyi niin puutteellisena,
ettei se riittänyt peittämään ensipolvisuuden lävitse kuultavaa
nousukkaisuutta. Siinä suhteessa Juho tiesi ja tunsi olevansa
jäljessä molemmista yhtiökumppaneistaan, ja se kiusasi häntä,
vaikkeivät nämä koskaan antaneetkaan toverinsa mitään siinä suhteessa
huomata.

Ja niin hän oli vakavasti päättänyt omalta osaltaan tehdä
kaiken, minkä suinkin voi, suomalaisen kansansivistyksen
kohottamismahdollisuuksien laajentamiseksi.

Mielihyvin Mari seurasi miehensä ajatuskulkua näille poluille ja
pani tyytyväisenä merkille, että Juho, vaikka olikin kauppamies
sormenpäitään myöten, arvioi henkiset harrastukset aineellisia
korkeammiksi. Sillä Marikin oli vuosien varrella joutunut
paljon ajattelemaan asioita ja muodostamaan elämän kulusta oman
vakaumuksellisen katsomuksensa. Hyvyys oli hänen mielestään se
ominaisuus, joka ihmisen ennen kaikkea oli koetettava itselleen
hankkia ja jota hänen kanssaihmisissäänkin oli koetettava kehittää.
Vain sen avulla saattoi antaa elämälleen sisällystä, ehkäpä sydämen
kulttuurilla korvata senkin, minkä tietoa puuttui.

Ensimmäisiä laajakantoisempia kansanvalistusyrityksiä, joissa Juho
aktiivisesti oli mukana, oli Uudenkirkon kansanopiston pystyyn
saaminen. Sen perustamispuuhiin ryhdyttiin sellaisella innolla ja
tarmolla, että jo vuoden perästä opisto aloitti toimintansa omassa
huoneistossa, jolle Juho oli käynyt paikan katsomassa. Opiston
johtokuntaan hän kuului alusta alkaen rahastonhoitajana, mikä
toimi ei ollut pelkästään muodollinen kunniavirka, kun rahakirstu
useimmiten sattui olemaan tyhjillään juuri silloin, kun varoja
kipeimmin tarvittiin.

— Paljonko pitää olla? kysyi rahastonhoitaja rahojen noutajalta, ja
kun sai tietää summan, vakuutti tyynesti: — Saapi.

Sillä ellei rahoja ollut, niin rahastonhoitaja katsoi
velvollisuudekseen ne hankkia joko panemalla omistaan tai takaamalla.
Mikäli jaksettiin, maksettiin sitten nämä lainat, loput kuitattiin.

Olikin Juholla jo mahdollisuus näin tehdä ja näin asioihin suhtautua,
koska voi pitää itseään varakkaana miehenä.

Vuosi vuodelta liike yhä vain varttui ja sen vaihto karttui, niin
että toiminimi pian tunnettiin kaupallisena tekijänä kautta maan ja
luettiin alansa ensimmäisiin kuuluvaksi.

Loppiaisen v. 1895 pidettiin ”draamallinen iltama”
maaseudun suomalaisia näyttelijöitä varten perustettavan
eläkerahaston pohjan aikaansaamiseksi. Tässä tilaisuudessa olivat
läsnä kaupungin suomalaisen sivistyneistön kaikki edustavimmat
piirit, sillä näyttämötaide oli karjalaiselle mielelle rakas ja se
suomalainen teatteri, joka kierteli maaseutua — August Aspegrénin
— ikäänkuin oma laitos, vaikka tiedettiinkin sekä
kuopiolaisten että tamperelaisten myös pitävän sitä samalla tavalla
omanaan.

Juho oli sinä päivänä ollut hermostunut. Häntä oli painanut ajatus,
että hänen juhlapuhujana oli tehtävä niin kaunis rakkaudentunnustus
Thalialle, että vaikutus voitiin laskea markkoina ja penneinä.

Valmistaessaan puhettaan hän oli tuuminut itsekseen, että onhan
sekin sentään oikeastaan vain kaupantekoa... Mutta samassa hänen oli
täytynyt tunnustaa, että toisenlaista kauppaa se sentään oli kuin se,
johon hän oli tottunut: ”Huutokauppaa, enkähän minä vielä sellaista
ole koskaan toimittanut...” Ihan tuo ajatus oli ruvennut naurattamaan
kesken hermostuksen.

Ja hymy karehti Juhon suupielissä vielä hänen astuessaan lavalle.
Mutta siinä se sitten väleen jähmettyi, kun hän huomasi vastassaan
monipäisen yleisön ja havaitsi satojen silmien olevan itseensä
naulittuina. Sydänalaa kouraisi, mutta eihän siinä enää muu auttanut
kuin aloittaa.

”Hyvät naiset ja herrat”, tuli hänen suustaan, vaikka Juhosta ääni
olikin aivan vieras, ja hän tunsi, miten se vapisi. Hän nielaisi
kerran tarmokkaasti ja lähti sitten päättäväisesti jatkamaan. Oli
toki onni, että hän osasi joka sanan ulkoa, ettei siinä tarvinnut
miettimään ruveta, ja sitä paitsi oli vielä varmuuden vuoksi
paperikin povitaskussa...

”Hyvällä aatteella on aina mahtava voimansa, se antaa intoa aatteen
toteuttamiseen, se antaa voimaa vaikeaan tehtävään.”

Niin Juho aloitti, ja tämä alku vakaannutti hänen äänensä ja antoi
jonkinlaisen varmuudentunteen koko olemukselle, niin että hän
verrattain tyynesti voi lähteä soutamaan sitä puheensa asiallisuuden
suvantoa, jossa kuvattiin Kansanteatterin syntyä ja sen alkuvaiheita
ja joka päättyi sopivaan mainintaan siitä epäilyksestä, jolla monet
ihmiset olivat tähänkin kansalliseen yritykseen suhtautuneet, ja
Aspegrénin omaan uskoon tehtäväänsä, ”työhön, jolla on niin suuri
merkitys kulttuurielämässä, ettei se voi olla menestymättä.”

Juho piti nyt pienen tauon ja ryyppäsi vähän vettä edessään pöydällä
olevasta lasista, koska oli nähnyt muidenkin puhujien niin tekevän
ja kun sitä paitsi arveli sen osoittavan kuulijoille, että tottunut
on mies tällaiseenkin hommaan eikä hevin häkelly. Sitten hän korotti
äänensä ja sanoi:

”Taiteen kaunein kukka on runous ja sitä on Kansanteatteri jo
seitsemän vuotta meille maaseutulaisille esitellyt. Itsekukin
tiedämme, kuinka monta kertaa tämä kansallinen taideseura
meitä on saattanut elävästi tutustumaan suurimpain runoilijain
hengentuotteisiin, kuinka monta kertaa saanut meidät ymmärtämään
itsemme, puutteemme ja virheemme.”

Ja lopuksi puhuja vetosi niihin vaikeihin oloihin, joissa
”taideseuran” jäsenet tekevät työtään ja täyttävät kutsumustaan, ja
kehoitti kaikkia läsnäolijoita tukemaan taiteen työntekijöitä ja
auttamaan heitä turvaamaan vanhuutensa päivät.

Juho kumarsi ja laskeutui alas lavalta. Hän kuuli käsien läiskeen
paukahtelevan ja yhtyvän huminaksi. Se tuntui hyvälle ja mairitteli,
vaikka Juho arvelikin sen sentään pikemmin merkitsevän sen asian
hyväksymistä, jonka puolesta hän oli puhunut, kuin itse puhetta.

Mutta kun hän tuli takaisin paikalleen ja otti taskustaan nenäliinan
pyyhkiäkseen silmälasinsa, jotka olivat sumentuneet, kumartui Mari
kuiskaamaan hänen korvaansa, että oikein hyvin meni puhe.

Sanoivat sitten illan kuluessa samaa muutkin, ja niin siitä Juho
innostui, että kun lopuksi siirryttiin Seurahuoneeseen illallisille,
niin tarjosi Juho pöytäkunnalleen samppanjaa. Kun pullo paukahti
tulpan auetessa, niin se muistutti kättenpauketta.

Siitä illasta alkaen Juhon teatteri-innostus alkoi kehittyä
varsinaiseksi harrastukseksi.

Ja kun toista vuotta sen jälkeen viipurilaiset teatterinystävät
kokoontuivat neuvottelemaan keinoista suomalaisen maaseutunäyttämön
toiminnan turvaamiseksi — valtioavuttoman Kansanteatterin jouduttua
uhattuun asemaan valittiin Juho toimikuntaan, jonka tehtäväksi
annettiin osakeyhtiön muodostaminen maaseututeatterin tukemiseksi.
Tämä aloite johtikin sitten siihen, että tammikuun 30 p:nä 1899
pidettiin sen osakeyhtiön perustava kokous, jonka turvin seuraavana syksynä
aloitti toimintansa Suomalainen Maaseututeatteri, jonka Juho
tunsi aivan kuin omakseen.

                                                  ⸻

Mari seurasi näitä Juhon harrastuksia elävällä mielenkiinnolla, ehkä
kuitenkin kaikkein elävimmällä kansanvalistusrientoja. Niinpä hänen
vaikutuksestaan Juho niiden uhrausten lisäksi, joita rahastonhoito
vaati, kustansi vuosittain eräitä vähävaraisia oppilaita Uudenkirkon kansanopistoon
. Se oli ikäänkuin jonkinlaista hyvitystä siitä, ettei
heillä kumpaisellakaan ollut nuoruudessaan ollut tilaisuutta eikä
mahdollisuuttakaan opinahjoihin pääsemiseen.

Mutta vaikka Marikin näin pyrki antamaan sisällystä elämälleen
niillä henkisillä harrastuksilla, jotka hän jakoi miehensä kanssa,
ei hän koskaan laiminlyönyt niitäkään velvollisuuksia, jotka hän
käsitti itsellään olevan suurkauppiaan vaimona. Hän oli edelleenkin
miehensä uskottuna kaikissa liikeasioissa, hänen kannustajansa,
jopa neuvojansakin, joka toisinaan naisellisella vaistollaan
havaitsi asioita, jotka pysyivät salassa yksin liikemiehen
tarkkanäköisyydeltä. Ja kotinsa ovet Mari piti vieraanvaraisesti auki
maakunnan kauppiaille, kun he tulivat kaupunkiin kaupantekoon.

Viimeksi mainittuja velvollisuuksia tulikin entistä enemmän Marin
ja Juhon kodin osalle, kun ”Kumppani”, joka oli työnjaossa saanut
myynnin osalleen, kuoli. Se oli tietysti suuri menetys jälkeen
jääville liiketovereille, mutta ketään he eivät poismenneen tilalle
ajatelleetkaan ottaa, vaan jakoivat keskenään hänen tehtävänsä
luovuttamalla niistä huomattavan osan myös luottamustaan nauttiville
liikeapulaisilleen. Vainajan oikeudenomistajain osuus suoritettiin
sopimuskirjan määräämällä tavalla ja toiminimi säilytettiin
entisellään, mikä liikesopimuksessa tällaisen tapauksen varalle
niinikään oli edellytetty.