IX.

Oli Juho kaiken aikaa seuraillut olojen kehitystä kaupungissakin
ja ennen kaikkea siinä kauppatalossa, josta hän tänne kotipitäjään
oli lähtenyt omaksi isännäkseen ruvetakseen. Ja sellaista olivat
viestit kertoneet, että Juho oli voinut päätellä asiain kehittyvän
siihen suuntaan, että sinne oli ennen pitkää hyvä tilaisuus lähteä
kauppamiestaitoaan koettamaan vaikkapa sellaisenkin miehen kuin
hänen...

Ei hän aluksi ollut puhunut siitä mitään Marillekaan, vaan aivan
yksikseen hautoillut ja punniskellut asiaa. Mutta kun viime Viipurin
matkalla aivan odottamatta se tukkukauppias, jolta Juho suurimmat
ostoksensa teki ja joka tiedettiin suopeaksi suomalaistakin
yritteliäisyyttä kohtaan, oli kysyä paukahuttanut, että kannattiko
tosiaankin ripeän kauppiaan aherrella ahtaissa maaoloissa, kun
lähikaupungissakin oli työmaata ja tilaisuutta, koska sikäläisiä
liikkeitä ei hoidettu kyllin pontevasti, ja kun Juho oli tullut
tunnustaneeksi, että onhan hän ehkä sellaista mahdollisuutta joskus
ajatellut, niin jo täytyi toki puhua asia Marinkin kanssa. Ensin Mari
säikähti:

— Ettäkö muka me yrittäisimme oikein kaupunkikaupalla! Eihän toki.
Kaupunki on vaarallinen sille, joka ei ole siellä syntynyt, se on
säälimätön ja kylmä...

— No, kenen luulet muuallakaan toisen ihmisen osaa säälivän, jos
niin että säälin tarpeeseen joutuu? oli Juho kysynyt.

— Enhän minä sitäkään tarkoita, mutta minusta tuntuu, ettei meiltä
riitä ymmärrystä niin suuriin asioihin kuin siellä eteen tulee... Ja
sitten...

— Mitä sitten?

— Niin, minä pelkään, ettei minusta ole kaupunkilaiseksi.

— Älä joutavia! Eihän tässä ole kysymys mistään sellaisesta
kaupungista kuin Pietari tai edes Viipurikaan, vaan pienestä
pahasesta, joka ei ole vähääkään sen kummempi kuin mikä vähän
suurempi kirkonkylä tahansa. Pitäisihän sinun se tietää — vai onko
tuo sen kummemmalta tuntunut, kun olet siellä käynyt?

— Eihän se kävijästä, mutta enhän tiedä, minkälaiselta se olijasta
tuntuu...

— No, sen taas tiedän minä.

Niin siitä puhuttiin. Ja täytyihän Marin myöntää, ettei täällä maalla
koskaan kaupasta niin suurta voisi tulla, että se kaupunkilaiskaupan
veroiseksi pääsisi kasvamaan.

— Mutta pitääkö meidän kauppamme välttämättä kasvaa? Hyvinhän me
tulemme toimeen nykyiselläkin.

— Tietysti täytyy kehittyä. Paikallaan pysyminen ei ole elämää —
etehen on elävän mieli.

Mutta ei Marin pelko niin väleen häipynyt. Monet kerrat oli Juhon
uudelleen otettava asia puheeksi, ennenkuin hänen vaimonsa taipui
uskomaan muuton mahdollisuutta muuksi kuin toteutumattomaksi
haaveeksi.

Mutta Juhon mielessä haave kiteytyi suunnitelmaksi, jonka
toteuttamista heti oli käytävä valmistelemaan.

Ja sitä mukaa kuin Juho asiaa valmisteli, täytyi Marinkin totuttautua
sellaiseen ajatukseen, ettei koko hänen elämänsä kuluisikaan näillä
samoilla kotitanhuvilla.

Puolen vuoden aika oli Juholle riittänyt selvästi osoittamaan, että
”nappikauppaa” hänen riihipuodissaan oli eteenkinpäin tehtävä,
jos paikoilleen jäi. Tosin sekin kauppa kannatti hyvin, mutta
suurempaa siitä ei koskaan voinut tulla. Juho oli hyvin tyytyväinen
tilinpäätökseensä, vähän omalaatuiseen ja aivan omintakeiseen, mutta
ehdottomasti tarkkaan ja luotettavaan, sillä se osoitti alkupääoman
kasvun sangen huomattavaksi. Ja hän päättelikin, että nyt oli
riittävää alkupääomaa kaupunkilaisenkin kaupan pystyyn saamiseksi.

Siitä kaupasta ei enää tulisikaan ”nappikauppaa”, vaan sellainen,
ettei tarvinnut lähiseutujen maakauppiaitten tehdä ostomatkoja
muualle kuin hänen kauppaansa, sillä sieltä piti saataman kaikkea,
mitä he ja heidän ostajansa tarvitsivat. Aivan sellainen kauppa,
joksi hän olisi kehittänyt Sarkasinin kaupan, jos isäntä olisi
uskonut hänen hoidettavakseen kaikki asiat eikä itse sotkeutunut
mihinkään! Mutta hyvä oli, että sotkeutui eikä antanut Juhon
liikoja rehkiä, sillä jos olisi antanut, niin ei olisi yhtä hyviä
mahdollisuuksia kilpailuun kuin nyt oli. Paljonhan laski Juho
siihenkin, että ostajat tulivat mieluummin suomalaisen kuin vieraiden
kauppiaiden luokse. Senhän hän tiesi omasta kokemuksestaan, kun oli
aina tuntunut vastenmieliseltä kääntyä vieraitten puoleen Viipurissa.
Ja sitä paitsi alkoi juuri nyt viritä uusi ja entistä voimakkaampi
kansallinen herätystuuli Karjalankin kulmilla.

Yhtä nopeasti, kuin hän viime vuonna oli tehnyt päätöksensä paluusta
kotipitäjään, teki Juho nyt päätöksen paluusta takaisin kaupunkiin.

Vain vuoden oli Siirlahden kauppa auki ollut, kun se jo suljettiin
”kauppiaan poismuuton takia paikkakunnalta”. Varasto oli silloin
myyty melkein loppuun, ja mikä tähteeksi oli jäänyt, otettiin mukaan
kaupunkiin uuden kauppavaraston siemeneksi, sillä sellainen usko oli
kauppiaalla ja etenkin hänen nuorella vaimollaan, että se siemen oli
hyväkasvuista.

Kyynel herahti Marilta silmäkulmaan ja jäi hetkeksi ripsiin
riippumaan, kun hän kamarin oven lähtöpäivänä sulki. Mutta kuivuihan
se väleen, kun mies vakuutti, että nyt se vasta heille elämä alkaa,
ja isäkin lohdutteli, että sopiihan sitten tulla takaisin, kun on
aikansa maailmalla ollut ja niin paljon varallisuutta koonnut, että
voi oman talon kotipitäjästä ostaa.

— Oikein puhuttu! Juho siihen sanoi.

Ja heikosti hymyillen Mari silloin kysyi, että mikähän talo se sitten
ostettaneenkaan.

— Emme me muuta osta kuin pitäjän suurimman hovin, mutta sen me
kyllä vielä ostammekin!

Silloin Mari puhkesi vapauttavaan nauruun, ja nauroivathan siinä
kaikki muutkin. Mutta Juho ajatteli itsekseen, että on tässä
matoisessa maailmassa suurempiakin ihmeitä tapahtunut, vaikka
kuuluukin olevan kartanossa neljän manttaalin maat ja tilukset
jakautuvan kolmen kylän osalle: paitsi omaa kylää, vielä Putorin ja
Kivipellon kyliin...

                                                  ⸻

Neljää päivää ennen Juhannusta se kaupunginkauppa sitten avattiin.

Ja sama hyvä onni, joka oli ollut Juholla hänen ensimmäisessä omassa
kaupassaan, seurasi häntä toiseenkin.

Tietysti oli vähän alkuvaikeuksia, ennenkuin kaikki lähti liukkaasti
luistamaan, mutta kun sitten luistamaan lähti, niin kyllä luistikin.
Sillä niin kävi kuin Juho oli laskenut, että oman kansan mies
voitti sellaistenkin luottamuksen, jotka ennen olivat olleet
vieraiden asiakkaita. Liike laajeni nopeasti. Ja sen mukana laajeni
kotitalouskin, sillä kauppa-apulaiset olivat perheen jäseniä samalla
tavalla kuin oli ollut aikoinaan Juhokin vieraissa palvellessaan.
Ei joutanutkaan sen vuoksi Mari enää usein olemaan kaupassa, mutta
liikkeen kehitystä hän silti seurasi yhtä suurella jännityksellä kuin
oli seurannut silloin, kun vielä tiskin takana miehensä toverina oli
häärinyt.

Alkoivat pian katsoa Juhoa karsaasti toiset kauppiaat, etenkin
venäläiset, joilta asiakkaat vähenivät sitä mukaa kuin suomalaisen
kauppiaan liike kasvoi. Mutta välittikö Juho siitä! Hän ymmärsi
kyllä katkeruuden, mutta hän ymmärsi myös sen, ettei suomalaisuus
koskaan pääsisi juurtumaan, ellei vieraitten kansallisuuksien kanssa
lähdettäisi kilpasille kaupankin alalla, sillä taloudellista pohjaa
kaipasi sivistyksellisenkin rakennuksen perustus.

Juho seurasi elävällä mielenkiinnolla kansallisuusaatteen kasvua
ja kytki siihen omankin elämäntehtävänsä. Olivat Juho ja Mari
jo siellä maalla sanomalehdestä lukeneet Helsingin suomalaisen alkeisopiston
talon vihkiäisistä ja molempien mieliin oli syöpynyt
ikäänkuin tunnussanaksi Z. J. Cleven lause: ”Suomen kansassa on
huomattavana pyrkimys kohoamaan.” Tämän pyrkimyksen he tulkitsivat
sellaiseksi, että se vaati jokaista ihmistä kykynsä ja keinojensa
mukaan ponnistamaan omalla sarallaan eteenpäin. Ken sen teki, hän
teki luovaa työtä myös aatteen eteen. Näin käsitti Juho asian ja
tällaisessa näkökulmassa sai hänen elämäntyönsä kantavuuden, joka
sekä kannusti että velvoitti. Ennen kaikkea se sai tarkoituksen ja
itsekkäitten etujen yläpuolelle kohoavan päämäärän.

                                                  ⸻

Oli taas pihlaja kukassaan.

Ja heleän kesäpäivän illansuussa vietettiin kansanjuhlaa vanhan
linnan liepeillä.

Juhlan ohjelma oli loppumaisillaan, ja aurinko alkoi painua
vanhan linnan tornin katveeseen. Silloin nousi puhujalavalle
yht’äkkiä nuorekas, solakka mies. Hän alkoi puhua ja sai heti
kuulijat mukaansa. Hän kuvasi esi-isien taisteluja tässä Karjalan
rajakolkassa, kertoi linnan merkityksestä rajavartiopaikkana
kohtalokkaina aikoina ja vetosi sitten nykypolven velvollisuuksiin.
Ei ollut ääni mahtavasti soiva, pikemminkin vain hennosti helkähtävä,
mutta sanoissa oli sisäistä paloa ja tunteen hehkua, joka vakuutti ja
sytytti, ja sitä paitsi puhuja oli osannut valita sopivimman hetken
esiintymiselleen yllättämällä juhlakansan juuri sen vastaanotto
vireen ollessa herkimmillään.

Juho oli kuunnellut puhetta miltei henkeään pidättäen, sillä
jo ensimmäiset sanat olivat hänet valloittaneet, ja hän jäi
seisomaan paikalleen vielä tuokioksi senkin jälkeen, kun puhuja
suosionosoitusten kaikuessa oli poistunut lavalta. Juho oli
kuulemiensa lauseiden ja äänenpainojen lumoissa ja havahtui vasta,
kun kuuli ympärillään kuiskaillen kysyttävän: ”Kuka hän oli?”
Joku siihen vastasi: ”Runoilija Erkko.” Sen kuultuaan Juho lähti
etsimään puhujaa puristaakseen hänen kättään kiitokseksi. Joku
juhlatoimikunnan jäsen, jolla oli sinivalkoinen nauhasolmuke takkinsa
rinnuksessa, esitti hänet runoilijalle. Ja samalla siinä sovittiin
yhteisistä illanistujaisista vieraan kanssa.

Siitä tuli Juholle unohtumaton ilta.

Runoilija puhui pöytäseuralle intoutuneesti suomalaisuuden
asiasta. Hän käytti sangen jyrkkiä sanoja ruotsalaisuudesta ja
valhekansallisuudesta ja piti luonnollisena, että ruvettiin vaatimaan
suomenkielistä virkamiehistöä, sillä eihän muunkielinen voinut
palvella kansan oikeuksia. Kansan kieli oli oleva kaikkien kieli.
Mutta muutos oli aikaansaatavissa vain kansallisella sivistystyöllä.
Kansa itse tunsi jo syvästi sivistyksen tarpeen. Sille oli siis
ojennettava auttava käsi. Suomalaisen sivistyneistön kautta oli
päästävä siihen yksikielisyyteen, joka oli tulevaisuuden päämäärä,
niin, vieläpä todellisen edistymisen ehto.

Joku seurasta huomautti, että ylen jyrkät mielipiteet helposti
leimattiin puoluekiihkon sanelemiksi ja voivat herättää niinkin pahaa
verta, että asialle siitä saattoi koitua vahinkoa.

— Oikea asia ei koskaan ole liian jyrkkä, sanoi siihen runoilija.
— Ja rehellisen suomalaisen on joka tilassa uskallettava paljastaa
luottamuksella rintansa ja ilmaista vakaumuksensa.

— Mutta entäpä jos ärsyttämällä vain yllyttää vastustajan entistä
häikäilemättömämmiksi...? yritti epäilijä vielä inttää vastaan.

Silloin runoilija löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi painokkaasti:

— Kolmea mies ei milloinkaan saa sietää: kun häväistään totuutta,
kunniaa tai kansallisuutta. Ne ovat henkeäkin kalliimmat.

Sen illan jälkeen Juho tunsi kuuluvansa entistä kiinteämmin
suomalaisuuden taistelurintamaan. Ja runoilijaan hänet siitä lähtien
yhdistivät kunnioittavan ystävyyden siteet. Vaikkei ikäeroa ollutkaan
kuin kolme vuotta, tuntui Juhosta, että tämä hänen uusi ystävänsä oli
melkein kuin viisas vanhus, ehdotonta arvonantoa herättävä mies, joka
näki asiat selvemmin ja ymmärsi ne paremmin kuin muut. Se johtui kai
osaltaan siitäkin, että runoilija oli myös opettaja ja koulunjohtaja.

Oli samoissa illanistujaisissa mukana toinenkin mies, jonka kanssa
Juho teki lähempää tuttavuutta ja jonka sanoille hän mielellään
kallisti korvansa: nuori kauppias Kurkijoelta, joka oli muutamassa vuodessa
kehittänyt isältään perimänsä maakaupan Itä-Suomen
suurimmaksi. Hän oli runoilijan läheinen ystävä, jonka luona tämä
oli edellisen kesän asunutkin. Tulisieluinen aatteen mies oli
tämä kurkijokelainen kauppias, valistunut ja valpas. Juho häntä
itsekseen suorastaan ihaili. Ja tulipa hänen kanssaan illan kuluessa
tarinoiduksi kaupankin asioista ja yhteisesti pahoitelluksi sitä
valitettavaa seikkaa, että tukkukauppa kokonaan oli vieraitten
käsissä, ruotsalaistuneiden saksalaisten ja venäläisten.

— Ennen pitkää siihen kyllä saadaan muutos, sanoi kurkijokelainen.
— Kas, eihän kädenkäänteessä voida kiepsauttaa satojen vuosien
perintöjä merkityksettömiksi, heillä kun on pääomat ja vakiintuneet
suhteet.

— Eikä yhden polven työ tietenkään riitä luomaan tänne meidän
suomalaiselle puolellemme uusia pääomia, ovat tarvinneet siellä
toisellakin puolella monien sukupolvien työn, Juho siihen virkahti.

— Ei se niin varmaa ole, väitti vastaan toinen. — Meissä on voima
nuorempaa ja veri väkevämpää. Ja sitä paitsi on aina edullisempaa
olla ryntääjänä kuin puolustajana... ainakin tällaisessa sodassa...
Jahka tässä oikea ajankohta koittaa, niin eiköhän vain jo meidän
päivinämme päästä taistelutantereelle!

Niin illanistujaisissa haasteltiin.

Ja rohkeilta tuntuivat ajatukset, joita siellä esille tuotiin, Juho
tuumi yömyöhällä kotiin palatessaan ja kertoessaan Marille, jonka
sitä varten herätti sikeästi unesta, illan tapahtumista ja tarinoista.

— Joko te nyt aiotte ruveta peräti koko maailmaa valloittamaan?
kysäisi Mari ja pudisteli unista päätään, jota kuulemat huimasivat.

                                                  ⸻

Oli miten oli — tuon kesäjuhlan muisto teki Juhon entistä
rohkeammaksi kaupallisissakin aloitteissa. Monesti Maria peloitti,
ja varoituksia sai mies vaimoltaan. Mutta Juho vakuutti, ettei hätää
mitään, sillä rohkeahan rokan syö, mutta pelkurilta se jää syömättä.

— Ja entäpä jos ei aina onnistaisikaan, kaksihan meitä vain on ja
kahdelle on kyllä aina sijaa valmiissa maailmassa!

— Mutta miten käy sen hovin oston kotipitäjästä? ilkahti silloin
Mari.

— Se kyllä vielä ostetaan ja sitä ostoa ajatellenhan juuri täytyy
jotakin uskaltaa.

Mutta sitten Juho kävi vakavaksi katsannoltaan ja virkkoi:

— Eipä sillä hovin ostolla taida kiirettä olla, kun ei ole edes
perillistä, jolle sen jälkeensä jättäisi.

Juho suri sitä, ettei heille suotu lasta. Ja suri sitä Marikin,
vaikka umpimielisempänä ei suruaan edes miehelleen näyttänyt.

Eräänä päivänä, kun Juho tuli asioiltaan pankista, sattui häntä
vastaan kadulla ruununvoudin tytär, joka kuului menneen naimisiin
jonkun ruotsalaisen maisterin kanssa ja asuvan Helsingissä, jossa
maisterilla oli opettajanvirka. Oli tietysti nyt tullut vanhempiaan
tervehtimään, koska häntä ei ollut ennen näillä main näkynyt.

Juho tunsi vastaantulijan jo niin etäältä, että hyvin olisi
ennättänyt poikkikadulle kääntyä. Mutta ajatteli, etteipä uhallakaan
käänny, vaan vastaan menee ja suoraan kasvoihin katsoo, sillä eihän
hänellä häpeämistä ole.

Vastaantulija asteli hitaasti ja väsähtäneesti, pää alaspäin
painuneena, aivan kuin olisi ollut raskas suru kannettavana. Ja
Juho ajattelikin itsekseen, että jokohan onni on särkymässä...
Mutta kun allapäin astelija tuli lähemmäksi, havaitsi Juho syyn
askelen verkkaisuuteen. Varsi oli käynyt muodottomaksi: hän oli
raskaana. Vasta kohdalle ehtiessään tulija nosti päätään, tunsi Juhon
ja tervehti, mutta kiirehti samalla askeleitaan, jotta nopeasti
ohitse pääsisi. Juho ehti kuitenkin panna merkille, että harmaiksi
kalvenneille poskille nousi heleä puna.

Juho sai piston sydämeensä. Ei muusta kuin siitä, että oli huomannut
hänen odottavan lasta. Hänellekin siis oli suotu se, jota ei heille
annettu. Ja se jäi pitkäksi aikaa kaivelemaan Juhon mieltä.