I.

— Ota ryyppy!

Vanhus katsahti ympärilleen. Ei ketään! Hän pani sikarintumpin
uudestaan suuhunsa. Vetäsi. Katsoi silmät harallaan, hieman arkana
oveen.

— Ryyppy! ota... sinulla on, kaapissa.

Vanha mies käännähti levottomasti penkillä, mutta suu oli mennyt
nauruun. Puhuiko todellakin joku?

Mitä?

— Ryyppy sinun pitää saada... se on niin saakelin hyvää... Suussakin
on outo maku, aivan kuin vasikan... tphyi! Vihellä! Kaapissa on...
kamarissa.

Hän nousi. Huuli värisi — levottomuudestako vai sisäisestä
nauramistarpeesta, ryypynolemisen tiedosta?

Tuo kuiskaaja? Kyllä hän sen tuntee. Vanha tuttu, omat ajatukset. Ne
puhuivat joskus kuin sivullinen, milloin kiusaten, härnäten, pilkaten,
milloin kiihottaen, selittäen tai tuomiten. Aina tilapäämielialojen
mukaan.

Vanha Siimon Kirsi käveli yli suuren tuvanlattian takan luo, ottaakseen
tulitikkuja muurinotsikolta ja sytyttääkseen sammuneen sikaarin.
Yhtäkkiä pysähtyi puoli lattiassa. Hänen korvaansa kuului miehen huuto,
kamala hätähuuto. Siinä oli sanojakin, mutta niitä ei eroittanut.
Ainoastaan ääni!

Siimon Kirsi seisoi keskilattialla suu kauhusta auki valahtaneena, otsa
rypyssä, koko olemus pelkkänä korvana.

Hän oli iso mies, yli kolmen kyynärän, hartiat jykevästi kyömyssä,
kasvot punakat, parta äsken ajeltu, tukka harmaa.

Huuto oli muuttunut kirkunaksi. Hän seisoi ja kuulteli yhä. Sitten se
lakkasi. Kuultelija huoahti helpotuksesta, astui. Lattia melkein
notkahteli.

Joku tulee eteisessä. Kirsi tuntee jalankäynnistä renki-Joosen.
Tyytymättömyyden väre käy yli kasvojen. Niillä kuvastaa säännöllisen
alkoholinautinnon pysyvä punerrus ja punertava raukeus. Oli juuri
aikonut pistäytyä omaan kamariinsa, mutta se renkilurkki tutkii ja
arvaa.

— Veisaa! kuiskaa joku.

Siimon Kirsi tottelee kohta, alkaa hymistä matalalla äänellä:

”I-i-loit-se sie-lu-un Her-rras-ssa ja o-ole tu-r-vas’ hy-yväs’!”

Joku nauroi. Siimon Kirsi käänsi päätään, mutta huomasi samalla että se
olikin hän itse.

Renki viipyi eteisessä niin että Kirsi ehti kamariin. Ovessa hänet
yllätti hätivä kiire ja aivan kuin pelkurin tunne. Taas juuri siinä
kuiski ja hätyytti:

— Näkee se... renkinulikka, ja nauraa... ja kertoo maailmalle että
sulla on viinaa ja sinä poltatat sitä... se katsoo selkääsi nyt... nyt
ja arvaa että sinä menet ryyppäämään...

Mutta kamarin ovi on jo kiinni ja renki kuuluu vasta tulevan tupaan.
Rauhottuen tuumii Kirsi, että onko se jo mennyt päähän, vai? Polvet
ovat hieman väsähtäneet. Mikä niissä? Ryyppää.

— Nähköön! Lempoako sinä siitä!

Todellakin. Hän röyhisti komeata rintaansa. Mitä? Kuuluiko se huuto
taas? Ei. Astuu uudestaan tupaan ja jatkaa:

”Hä-än a-a-vun a-an-taa-a va-ai-vo-ois-saa”, — — —

Kirsi kävelee pöytäpenkille. Tuvassa vallitsee sunnuntairauha. Missä
lienevätkin kaikki?

Joose on heittäytynyt pitkälleen penkille. Vanhan isännän veisuunhyrinä
on hänelle jo kertonut, että sillä taas on. Tarkalla vainullaan hän
haistaa, kun tämä astuu tupaan, hajun, joka lemahtelee penkille asti.
Renki suoristautuu kismittelemään ja huokaa sanoiksi:

— Kun sais viinaa.

— Mitä sinä sillä? kysyy vanha Kirsi nuhtelevana ja otsa rypyssä.

— Tekee mieli.

— Piru sellaisen mieliteon antaa.

— Antaneeko hänen piru vai Jumala, mutta mieleni mun tekee.

— Rukoile Jumalaa että ottais himon pois.

— Ottaiskohan? Joose nauraa takinhihaansa.

— Ottaa. Joka Jumalalta pyytää apua, pääsee pahoista himoista ja
viettelyksistä, selittää Kirsi. Samalla hänelle vilahtaa mieleen,
mahtaako Joose huomata että hän on maistanut.

— Ei se mitään huomaa... sellainen tohlo, kuiskaa joku.

Kirsi ilostuu.

— Jumalaa pelkääväisen ihmisen ei tee ollenkaan mieli viinaa, hän
tolkussaan selittää.

Joosea naurattaa. Hänen tekee mieli kirota ja sanoa. Mutta kun on
sydäntalvi ja tässä on hyvä ruoka ja hyvät hevoset, ei viitsi suututtaa
äijää, kun se nyt pitää isännyyttä. Nuori isäntä... mikä tauti sitäkin
vaivannee? Onko se juomisesta, vai? Sanovat että se jo näkee
viinapiruja.

— Jumalaapelkääväinen ihminen nauttii kaikki jumalanlahjat
kiitoksella.

Ja vähän ajan kuluttua:

— Nyt se on kaikki niin kallistakin että...

Se joku kuiski:

— Anna rengille ryyppy... kyllä se hintansa haukkuu... paremmin tykkää
sinusta ja talosta... otat itse samalla julkisesti, Jumalalle
kiitokseksi.

Lattiapalkit rusahtelevat. Siimon Kirsi astelee kamariin tuodakseen
pullon. Juuri kun hän avaa kamarin oven, kuuluu taas se äskeinen huuto,
mutta lakkaa kohta. Hän ei pysähdy sitä enää kuulemaan. Korva alkaa
siihen tottua.

— Kyllä se siitä paranee... pitäis saada vain vähän parempaa...
konjakkia.

— Ky-yllä, kyllä se siitä... pitää vain hankkia apteekista konjakkia.
Saat samalla itsekin suunmuutteeksi, kuiskaa se joku.

Siimon Kirsin rajupiirteinen suu menee hymyyn. Hän ottaa kaapista
taskupullon ja hulauttaa. Etsii käsiinsä pikarin ja alkaa astua
takaisin tupaan.

— Vihellä! Sano: piru, ja hymyile, renki tulee hyvälle tuulelle...

— Kylläpä se nyt taas. Siimon Kirsi melkein tuskaantuu. — Enhän minä
ole monta ryyppyä ottanutkaan?

— Et, lemposoi, et ole. Raitis kuin pukki. Kun et vain räpytä silmiäs,
niin renkikään ei tiedä yhtään. Vihellät vain, olet iloinen ja sanot:
pirusekänä!

Joose kääntää päätään penkiltä makuultaan, kun kuulee lattian takanaan
rusahtelevan. Vanha Kirsi pitää kädessään pikaria ja kaataa pullosta.
Huulet viheltävät ja silmät veristävät.

— Pirusekänä, katso! Ei vapise vanhan käsi. Eikö ole luja? No ota
ryyppy, poika!

Joose nousee vikkelästi.

— Oikeinko te viinaa?

— Mitä muuta, kieltolakia pitää noudattaa.

Joose ryyppäsi. Kehui että se oli hyvää, äkälteli, ryöki ja väänsi
suuta.

Kirsi avasi jo suunsa alkaakseen hyräillä kun vei pullon takaisin.
Mutta silloin kuului taasen vihlovan läpileikkaavana toisesta päästä
rakennusta miehen hätähuuto. Molemmat jäivät suu ammollaan ja
pelästyneen näköisinä kuultelemaan. Vanhuksen käsi vapisi nyt. Hän ei
ollut enää varma että voisi pitää kamariin saakka pullon ja pikarin
käsissään. Siksi pisti ne taskuihinsa.

Hänen polvensa horjuivat ja silmissä kuvastui syvä levottomuus.

— Onko isäntä vielä kipeä? kysyi Joose.

— On, kipeä on.

— Sano, että poikasi on keuhkokuumeessa, kuiskattiin.

— Keuhkokuumetta, mitä lie.

— Vai keuhkokuumetta.

Pihalta kuului heleä lapsen nauru.

Vanhan Kirsin silmissä ilme kirkastui. Kävellessään pihaan päin
antavalle ikkunalle lientyivät äskeisen tuskan pusertamat karkeat
piirteet. Miehen ääni oli lakannut kuulumasta, mutta sen sijaan täytti
pihan ja tunki tupaan lapsen iloinen kirkuna.

Ukko istui penkille ikkunan eteen ja punakka naama loisti nauttivasta
riemusta. Pihassa leikki hänen poikansa poika, pieni, 3-vuotias Iiska,
lumisilla äitinsä kanssa.

— Eipä nyt kuulu mitään, kuuli Siimon kuiskauksen, vavahti,
väänteleikse levottomasti... Isävainajasi näki viinapiruja ja näet
sinäkin... se on suvussa. Maijakin, tyttäresi on hulluna. Se on
perintöhulluutta... sitä se on...

Vanha Siimon yritti hämmentää vainoavan ajatuksen kuiskivaa kiusaa ja
koetti nauraa ääneen katsellen poikansa pojan eloisaa temmellystä.

— Se on suvussa... Iiskakin tuntee jo ryypyn, näitkö kerrankin?

— Joutavia, joutavia! ärähti vanhus.

Yritti vielä kerran nauraa pihassa leikkivän lapsen ilolle. Mutta häntä
vapisutti oudosti. Mikä se vapisuttaa? Mieleen meni itsestään, että
ryyppy sen poistaisi. Taitaa tupa olla vähän kylmä. Pullo kyllä oli
taskussa, mutta Joose makasi penkillä, kasvot tosin seinäänpäin, mutta
varmaan uinaillen valkoisia unia. Oli mentävä kamariin.

Juuri kun hän astui vanhanaikaisen korkean kynnyksen yli, uudistui
taasen äskeinen miehen huuto. Tällä kertaa se koski vanhukseen niin
että hän vaivoin sai jalkansa yli kynnyksen, johon oli vähällä
kompastua. Samassa pääsi hiljaa:

— Mutta, herrajumala, onko se edes vieläkään lähettänyt hakemaan sille
konjakkia?

II.

Pikkuinen Iiska nauroi koko sydämellään ja kirkui:

— Nakkaan... nakkaan... nakkaan!

Iiskalla oli kädessään pallo sulavaa lunta.

Äitiään sillä uhkasi ja uhkasi. Äiti hyppi ja juoksi edellä, ilakoi ja
lepersi:

— Iiskapa ei osaa... ei ylety äitiin... eipä osaa... eipä ylety!
Kultainen muru ei osaa.

— Otaan... otaan... ha-ha-ha-haa!

Lumipaakku sattui todellakin metrin päässä vehkeilevään äitiin. Tämä
syöksi käsiksi pojuun, tempasi ylitsekuohuvassa hellyydenpuuskassa
syliinsä, puristi rintaansa vasten ja peitti suudelmilla punottavat
rehevät posket ja tunteelliset siniset silmät. Poikanen halaili
häthätää, mutta lapikkaat pieksivät jo levottomina äidin uumia. Lapsi
pyrki takaisin maahan jatkaakseen uudelleen äsken katkennutta kisaa.

Nainen oli pitkä ja solakka, ikä noin 30 tienossa. Vaalean villaisen
huivin sisästä näkyivät hyvin kauniit kasvot. Silmät olivat harmaat ja
kylmät. Kun hän katseli poikasensa temmellystä, tempasi tunne kuitenkin
mukaansa. Silmäin kylmä, teräksinen välke suli, niistä tuikki hehkuva
rakkauden tuli. Ja kun nainen pusersi lasta rintaansa vasten, sai
silmien hehku rajuavan, villin purkauksen tapaisen ilmeen. Kun lapsi ei
tähän millään erikoistavalla vastannut, potkien pyrki vain takaisin
lumipalloa heittämään, pakeni hehku.

Iiska yritti uudelleen kiihdyttää äitiä leikkiin. Mutta tämän silmistä
oli kadonnut lämpö, yksin mielenkiintokin. Hän vastasi lapsen
telmintään välinpitämättömänä, koneellisesti. Katse oli kääntynyt
sisäänpäin. Ajatus askarteli muualla.

Poika kadotti mielenkiinnon äitiinsä. Hän luopui palloleikistä ja
kiintyi pieneen, viheriäksi maalattuun kelkkaan. Heittäen äidin
kokonaan itsekseen, rupesi Iiska panemaan lumipaakkuja kelkalle.
Suojailman vuoksi olikin lumi koossa pysyvää. Lumikuorma kelkalla
kasvoi, sen mukana lisääntyi lapsen mielenkiinto ja heräävän työnilon
valtaava tunne.

Äiti oli jäänyt seisomaan monen sylen päähän lapsesta. Hänellä oli
päällään tulipunainen, pitkähkö villaröijy, lyhyt harmaa hame ja
korkeat pieksut. Kaikki hyvin yksinkertaista. Mutta hänen ruumiinsa
muodot ja ryhti vaikuttivat mieltäkiinnittävästi. Osasiko hän pukea
tavallista sirommin vai oliko ruumis tavallista miellyttävämpi, on
vaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän, seisoessaan lumisessa pihassa,
liikahtamatta, vaikutti siten että teki mieli katsoa.

Harmaitten terässilmien katse oli lapsen etääntyessä kääntynyt
sisäänpäin. Koko kasvojen ilme oli saanut synkän sävyn. Hän muisteli
jotain ja näytti unohtavan nykyisen hetken. Mitä kauemmin siinä seisoi,
sitä syvempi suru ja epätoivo alkoi värittää ilmettä.

Kartanolla oli vallinnut sunnuntairauha. Palvelijatkin joko nukkuivat,
tahi olivat kylässä. Joose oli äsken käynyt tallissa ja sieltä kuului
nyt hevosten syönninlouksutus. Navetassa oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
muuan kana, äänestä päättäen, äsken putosi orrelta.

Eikä sairas isäntäkään ollut nyt huutanut puoleen tuntiin.

Iiska oli niin kiintynyt lumityöhönsä, että unohti kokonaan äidin, eikä
muutenkaan äännellyt.

Taivas oli vetisen sinervä. Aamulla oli satanut lunta, nyt jälkeen
puolisen oli suloinen talvisuvi. Se synnytti pitkien pakkasten jälkeen
vienosti heräävän kevättunnelman.

Lapsi pihassa tunsi sen nostattavaa iloa. Se ahersi luonnon
viittaamalla tavalla pitääkseen elämän liikkuvaa viriä voimassa. Teki
työtä, kasasi lunta kelkkaan, veti sen toisaalle, kaasi ja haki uutta.
Iiska eli työssään. Se oli hänelle elämää, — unta, rauhassaistumista
ja lepoa ihanampaa. Lapsen silmistä loisti elinvoimainen elämänhalu,
salaperäinen, aherrukseen, jotain tekemään valmis.

Kevät lähenteli, hiiviskeli luonnossa. Lapsi kuuli sielussaan sen
kiehtovia ääniä.

Nainen oli astunut muutaman askeleen lähemmäksi leikkivää poikaa. Mutta
siihen pysähtynyt aivan kuin tilaltaan siirretty muistopatsas.

Taas kuului sairaan miehen huuto. Se kävi kuin leikaten läpi
vaikenevan, äänettömän sunnuntairauhaisen, kevään hiipivää lähentelyä
tuntevan pihan.

Silloin vaimo liikahti. Hän katsahti yli olkansa rappusille, aivan kuin
odottaen että sinne joku ilmestyisi. Mutta siellä ei näkynyt ketään.
Huuto uudistui pienten välihetkien perästä. Viimeiseksi eroitti siitä:

— Apuun! Jeesus armahda!

Iiskankin huomio oli herännyt. Hän näytti kuultelevan. Juoksi äidin luo
ja kuiski:

— Isä... isä... huutaa.

Äiti otti syliin.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut lasta halailemalla puristaa
sielustaan kuohuvan katkeruuden.

Poika kuulteli. Kun ei enää mitään kuulunut, pyrki uudelleen alas, otti
kelkan ja alkoi juoksennella piirissä äidin ympäri matkien isän
hätähuutoa:

— Jeesus armahda... Jeesus armahda!

Äiti oli juuri kieltämässä, kun ovelle ilmestyi mies alusvaatteissaan.
Hän piti kiinni pihtipielistä kahdenpuolen.

— Kun ei... kukaan... tule apuun! huusi hän katkerasti moittivalla
äänellä.

— Mitä siellä sitten... tekee? virkkoi vaimo välinpitämättömästi.
Mutta silmä jäi samalla seuraamaan miehen punertavia, päästä
ulospullistuneita silmiä, jotka kauhusta pyörien alkoivat tuijottaa
eteisen ikkunaa kohti. Sairaan valtasi koko ruumista tärisyttävä
vavistus. Tukka, joka oli saanut kasvaa pitkäksi, oli pörröllään ja
pystyssä. Lihavilla läpikuultavan vaaleilla, pöhöttyneillä kasvoilla
virtaili hiki. Hän näytti vapisevan kauhusta. Ojentaen molemmat kätensä
porraskäytävän kulmaukseen hän hyökkäsi, iski ja löi molemmin nyrkein.
Kohta hän kuitenkin syöksi toiselle puolen käytävää, veti penkin alta
varsiluudan ja alkoi hutkia seiniin. Samalla mies karjui, kiroili,
siunaili ja tömisti jaloillaan. Veri vuosi suupielistä ja käsistä.
Vihdoin pysähtyi raivostunut seisomaan. Silmissä vilahti hetkellinen
älynvälähdys. Sairas lankesi polvilleen, ryömi lattiassa ja huusi
Jeesuksen apua. Mutta samassa hulluudenkohtaus taas uudistui. Nurkassa
näkyi hänen silmiinsä joku. Raivostuen syöksi hän jaloilleen, tempasi
luudan ja alkoi hutkia, särkien ikkunat ja uhaten puhkaista
lautaseinän.

Iiska oli hiipinyt äitinsä syliin. Yhdessä olivat he paenneet
navettaan. Lapsi ei puhunut mitään, hän vain puristautui lujemmin äidin
rintaa vasten ja vapisi. Kauhun ilme väreili vaimonkin kasvoilla. Lasta
puristi hän rintaansa vasten aivan kuin turvaten siihen ja peitti tämän
kasvot suudelmilla.

— Eliisa, virkkaa lapsi hiljaa ja katsoo äitinsä silmiin navetan
hämärässä.

Eliisa vavahti. Miksi lapsi nyt juuri häntä ristinimellä puhutteli? Ja
äänessä oli jotain isänsä äänestä silloin kun...

— Eliisa, virkahti Iiska uudelleen.

— Iiska, vastasi äiti jotain sanoakseen. Mutta lapsen puhuttelu tuntui
arvoitukselliselta.

Joku avaa navetan oven. Vanha Siimon pistää päänsä sisään.

— Onko täällä ketään?

Oli. Eliisa selitti pelkäävänsä, niin ettei hän uskalla tulla. Vanhus
sanoi, että he olivat Joosen kanssa avustaneet Malakiaksen sänkyyn.
Mutta hän luulee, että on käytävä apteekissa. Kun se vain saisi
muutaman ryypyn konjakkia, siihen paikkaan paranisi. Hän oli puhunut
pojalle, että pitää tästä suunsa ja pistänyt lantin kouraan. Mutta
Eliisan pitäisi nyt tulla, Malakias kaipaa. Jos sen menee mieli
pahaksi, se tulee uudestaan.

Eliisan sielussa oli yrittänyt nousta ilkeys. Ne ovat samasta
lähteestä, isä niinkuin poikakin! Tuima mieli jo läikkyi. Mutta hän
katseli vanhusta. Yhtäkkiä välähti mielessä, miten hyvä tämä ukko on
ollut hänelle. Miten juuri siihen aikaan, jolloin miehensä
markkinahäpeä tuli tiedoksi, tämän vanhuksen hienotunteinen osanotto
hänen onnettomuuteensa oli melkein ainoa, mikä kiinnitti hänet elämään.
Nytkin sai hän katsahdetuksi silmiin, näki rotevan vanhuksen
sielunpohjaan saakka: mikä pohjaton, syvä suru, jota nytkin
yritti peittää hymy ja vihellys. Mutta heti kun Eliisan katse
silmänräpäykseksi pysähtyi uppoamaan vanhan Siimonin vielä veristävään
silmään, alkoivat tämän huulet vapista. Silloin suli Eliisan harmaa
silmä.

— Voisitteko te, vaari, mennä apteekkiin?

Siimonin kasvoilla värähti iloisempi viri.

Juuri tuota ääntä hän oli miniästään houkutellut!

— Tietysti. Panen pikkusuodin puihin.

— Saako Iiskakin tulla? kysyi poika, joka nyt kieppui vaarin käsissä.

— Saako se tulla? kysyi ukko.

— Mutta... no on nyt kaunis ilma.

— Saa Iiska tulla, saa tulla, saa tulla!

Eliisan suu meni jo hymyyn. Poika oli kiivennyt isoisän syliin.

Puolipihasta palasi Eliisa vielä talliin, jossa isoisä jo laittoi
hevosta.

— Mutta... eihän vaari vain mitään anna Iiskalle?

— Ole joutavoimatta!

— Sitä en minä sallisi, lapselle.

— Lakeristaa.

— Lakeristaa... noo, se ei mitään.

Hän vei pojan tupaan pukeakseen.

III.

Oli apteekkarin nimipäivä. Pitäjään herroja istui apteekkarin pienessä
kabinetissa iltapuhdetta tupakoiden. Olivat etsineet kukin mukavat
istuimet. Niitä olikin tässä rikkaan miehen taide- ja mukavuusmaulla
varustetussa huoneessa jokaisen tarpeiksi. Puhvelinnahalla päällystetty
sohva ja nojatuoleja, joihin upposi aivan kuin henkilöityneen hekuman
avattuun syliin.

Herroja oli kaikkiaan kuusi: apteekkari itse, pieni, mustapintainen,
ulkomuodoltaan italialaista muistuttava, viekassilmäinen herra;
rovasti, pieni ja alkavassa lihassa, nykerönenäinen, lapsellisen ja
avuttoman näköinen, hemmoteltu vanhus; lääkäri, pitkä, hoikka,
kaljupäinen maailmanmies; vallesmanni, täksi vieraskäynniksi
arvelluttavan perinpohjaisesti pesty, ajeltu ja kammattu ja vahoitettu
virkamies, jonka suupieli tuntui aina olevan valmis laskemaan rivon
herrassukkeluuden; liikemies, joka pingoittuneesta naamasta päättäen
oli viime aikoina rikastunut gulashi. Näille kaikille oli riittänyt
hekuman avattuja, erimuotoisia helmoja. Ainoastaan yksi istui
tavallisella topatulla tuolilla taampana, lähellä ovea ja kakluunia.
Hän oli nuori ja hyvin ujo, pitäjään äsken tullut kappalaisen
virantekijä, armovuodensaarnaaja.

Apteekkari Lemón oli juuri tullut apteekista ja istahtanut korituoliin,
jota pehmitti harvinaisen metsänelukan pitkäkarvainen kaunis talja,
silmäillyt salavihkaan ympäri, tutkiakseen vierastensa viihtymistä.
Hänen intohimonsa oli tämä kabinetti — rahan kera tietysti. Hän oli
etsinyt omasta mielestään mielenkiintoisia taide-esineitä tämän
huonekaluston lisäksi, huolimatta niiden kalleudesta. Ja kabinetti
asetettiin näytteille aina, kun tuli vieraita. Sen piti synnyttää
viihtymystä ja kalvavaa mielitekoa, nautinnonhimoa ja nautintoa.
Salainen ilo, kun näki vieraitten silmissä kateudenvivahduksen kera
hekumoivan, nauttivan ilmeen, siinä isännän palkinto.

Hänen silmänsä vaelsi ympäri seuruetta salaisin, terävin
valonheittäjävivahduksin, tutkien ohimennen, hymyillen aina. Pastori
Rapisen ”hyljätyn” istumasijan hän oli heti huomannut, mutta ei siitä
välittänyt. Sai kyllä istua siinä, papinsälli, köyhä, hyvässä lykyssä
jumalaapelkääväinen akkain pappi...

Hän alotti tarkastelunsa rovastista, Moiliaisesta, joka istui lähellä
autuaasti hyvinvoipana, nenänykerö ja hieno sikaari pystyssä, ruumis
vajonneena puhvelinahkaan kuin jumalankukkaroon. Rovasti ei puhu
mitään, hän kuultelee vain harvakseen puhallellen sikaarisavuja,
kuultelee sitä hajanaista keskustelua, jolla herrat yrittävät kuolettaa
odotusaikaansa. Isäntä ajattelee: jumalanmies. Suu vivahtaa hymyyn. Hän
sattuu vertaamaan rovastia ja itseään. Apteekkari oli vapaa-ajattelija.
Hymähtää: valitkoon Jumala itse meidän kesken!

Lääkäri, Heimopiittari. Apteekkarilla oli kaunaa tälle, joskus oli
riideltykin. Nyt taasen sovittu. Mutta lääkäri oli joutavan tarkka
muotojen mies. Ei jakanut spriireseptejä aivan apteekkarin halun
mukaan, tuppausi liian lähelle hänen ammattisalaisuuksiaan,
”liehittelemään kansaa”, y.m. Apteekkari koetti vakoilla lääkärin
askeleita, voidakseen hänkin joskus astua kannoille, kostaa. Hän katsoi
miestä syrjäsilmällä, kun tämä jutteli nimismiehen kera eräästä
salapolttopuuhasta.

Seuraava oli nimismies Fors, apteekkarin paras ystävä. Riita oli joskus
yrittänyt tulla siitä, kun apteekkari ei tahtonut aina uskaltaa täyttää
nimismiehen huomattavaa spriitarvetta. Mutta jotenkuten oli siitä
sentään päästy. Hra Forssilla ei ollut mitään erikoisharrastuksia. Hän
oli vain virkamies, joka koetti teettää työnsä poliisikonstaapeleilla,
voidakseen itse päästä niin vähällä kuin suinkin.

Liikemies Himosen naama oli jo alkanut loistaa. Hän puhui nimismiehelle
kiihkeästi muutamasta kauppa-asiasta. Oli ollut kyseessä saada lisenssi
jollekin suuremmalle ”tavaraparttialle”, mutta sitte ei ollut
saatukaan. Eikä Himonen tiennyt missä vika oli. Arveli kuitenkin että
se oli hallituksessa, joka ilmeisesti rajoittaa kansan etuja valvovain
yksityisten liikemiesten kilpailuvapautta, jättääkseen suosimilleen
armoitetuille vapauden nylkeä. Apteekkari oli alkanut mieltyä tähän
mieheen, huolimatta siitä, että sekin oli vain suomalainen nousukas.
Mutta hänen suunnitelmissaan oli järkeä ja suuripiirteisyyttä ja puhui
hauskasti.

— Kas pastori! Apteekkari hypähti ylös korituolistaan. — Te istutte
siellä ovipielessä vain. Tänne! Hän osoitti omaa tuoliaan.

Pastori nousi ja kumarsi kiittäen. Ei mitenkään hän isännän paikkaa!
Tässä on hyvä.

Apteekkari Lemón istui velvollisuutensa tehneen ilmeellä takaisin
tuoliinsa.

Juuri silloin kannettiin juomavehkeet pöytään. Muuan ikkunaverho, joka
ei ollut täysin sulettu, laitettiin. Ja kun palvelija oli mennyt, otti
apteekkari pullon jostain ja laski sen salaperäisin hymyin pöytään.
Puheensorina lakkasi. Rovasti kiinnitti katseensa katon läpi taivaasen
ja imi savuja, nimismies pyyhki sikaaristaan tuhkan porsliiniaugurin
ammottavaan kitaan ja hymyili jännitettynä. Tohtori katsoi hieman
totisena pulloa, gulashi pani kätensä sievästi ristiin alkavan
ylpeytensä päälle, ja katsomatta mihinkään, virkkoi:

— Hjaa — jaa — jaa.

Armovuodensaarnaaja ovipielessä oli saanut levottoman ilmeen. Hänen
silmänsä vaelsivat nopeasti vakoillen yli seurueen ja palasivat aina
pöytään, jossa karahvi seisoi. Pastori liikahteli tuolillaan ja muutti
jalkaa, katsoi kelloa ja isäntää vuorotellen. Mutta hän ei
ilmeisestikään uskaltanut nousta, vaikka kaikesta päättäen teki mieli.

Kun isäntä oli saanut kaikki järjestykseen, virkkoi hän:

— Käykää päälle!

Pidättävä halpaus alkoi helpottaa.

— Mitä se isäntä? alkoi rovasti, laskien katseensa korkeuksista
helmeilevään pulloon ja hymyillen rakastettavaa vanhanmiehen leppoisaa
hymyään. — Oikeinko se... eikö tämä ole laitonta?

Jotkut katsoivat, että puhuuko se tosissaan vai leikillä?
Armovuodensaarnaajan otsalla vilahti tyytyväisyyden ja ilon ilme.
Sitähän hänkin!

— Laitontako? Mitä sanonee tämä lainpalvelija? Apteekkari katsoi
nimismieheen viekkaasti syrjittäin. — Mutta evankeliumihan on tullut
laintäyttämiseksi, vai kuinka, setä?

— Niin, niin kyllä, vaan eihän sitä nyt sovi oikein tällaisiin.
Rovasti pyyhki sikaaristaan tuhkan augurin suuhun ja ajatteli: kylläpä
on ruma kuvatus, vaikka mukava. Jatkoi:

— Mutta se taitaakin olla vanhaa varastoa tämä, luvallista nauttia?

— Monen vuoden vanhaa, ilmoitti apteekkari.

— Ei taida kuuluakaan sitte kieltolain alle? Rovasti katsoi
nimismieheen, pujottaen samalla muutamia sokeripalasia lasiin.

Forssin kasvoilla väikkyi iloisen pilkallinen ilme, kun lasiaan
laittaessa loihe lausumaan:

— Se on näiden maallisten lakien kanssa jonkunverran samalla tavalla
kuin taivaallistenkin: niissä on aina hieman tulkinnan varaa.

— Vai on se niin! sanoi rovasti nauraen makeasti. Minulla on ollut
tänään vatsavaivoja. Jos nyt panen vähän vatsanlääkkeeksi, vai mitä
tohtori arvelee?

— Minä voin antaa sedälle reseptin.

— Ja minä saan sen nauttia heti tässä?

— Paikalla. Rauhoittakaa vain omatuntonne.

— Ja siihen ei maallisen lain valta ulotu. Lääkäri on kieltolainkin
ylitse kaikkivaltias, selitti Fors.

Pidättynyt odotustunnelma alkoi vapautua ja muuttua rattoisaksi
pikkupiirimielialaksi. Kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota
armovuodensaarnaajaan, joka ovipielessään yhä levottomana harkitsi
tuliko hänen mennä vai jäädä. Vihdoin isäntä huomasi.

— No pastori! Tehkää hyvin.

— Kiitoksia, minä olen raitis.

Nuori mies nousi aivan kuin aikeessa sanoa vihdoinkin hyvästi. Kaikki
katsoivat häneen. Mutta hän ei vieläkään näyttänyt ratkaisseen tuliko
viipyä vai lähteä.

— Vai olet sinä raitis, virkahti rovasti hieman pilkallisesti ja
oneasti, sekä maisto samalla.

— Mutta eikö nyt sopisi pikkunen? kysyi apteekkari.

— Ei!

— Vai on pastori niin jyrkkä, totesi nimismies.

— Maassa, jossa on kansan ja eduskunnan säätämä kieltolaki, ei
ainakaan papille muu sovi kuin ehdoton raittius.

Tämä tuli kuin pommi. Samalla kohtasivat hänen silmänsä rovastin
katsetta, joka loukkauksesta välähti. Välittömästi tuli sieltä:

— Taidat tässä ruveta tuomariksi?

— Puhun itsestäni.

— Sanoit papeista.

— Siten kuin minä käsitän pappisvelvollisuuteni. Minä en saa
harjoittaa mitään ylitsekäymisiä itse, joita minun tulee Jumalan ja
yhteiskunnan lakien mukaan muilta kieltää.

Rovasti sovittautui vielä mukavammin hemmottelutuoliin, joka
synnillisesti näytti häntä hyväilevän. Pää löysi entistä mukavamman
tilan selkänojan yläreunaa vasten. Hieroen päänsä takapuolta, sovittaen
siihen ja asetellen polveaan toisen päälle, koska se tässä tuntui niin
erittäin sitä kaipaavan, hän virkkoi:

— Olet sinä nyt olevinasi... ää.

Siitä tunsi, että hänen mukavuuttaan oli häiritty. Tuo poikaviikari!
Olkoon ensinnä neljäkymmentä vuotta pappina ja tulkoon sitte...

— Minä en tahtonut loukata setää, sanoin vain itsepuolustuksekseni.

— Röyhkeyttä se oli... ää. Muna tahtoo olla kanaa viisaampi aina.
Meillä vanhoilla on ylitsekäymisemme, nuorilla heidän ylpeytensä... ää.
Rovasti ryyppäsi. — Jumala näkee kaikki, hm.

Nuori pastori olisi voinut jo mennä, mutta ikävä yhteensattumus
esimiehensä kanssa pidätti. Oli kovin vaikea ratkaista miten olisi
meneteltävä.

Armovuodensaarnaaja ei ollut milloinkaan sattunut tällaiseen seuraan,
jossa yleinen mielipide tuntui olevan niin jyrkästi toinen kuin hänen.
Vain ylioppilasseuroissa oli ollut, minkä oli ollut, eikä
juopottelevissa kuin pari kertaa. Mutta nämä olivat vanhoja herroja. Ne
johtivat koko pitäjään sivistynyttä mielipidettä. Tunsivat tavat ja
toisensa perin pohjin. Hän oli nuori, outo ja vieras. Jos hän alistuu,
näyttäytyy hän raukaksi. Jos alkaa julkisen riidan, pitävät häntä
pöyhkelijänä. Jos hän poikkeaa hymyillen tästä, antaa hänkin
myönnytyksensä kieltolain rikkomiselle. Jos hän puhuu suunsa puhtaaksi,
saa hän kaikki vihamiehikseen...

— En minä röyhkeydessä, alotti armovuodensaarnaaja nöyrästi.

Rovasti vääntäytyi mukavassa olinpaikassaan hermostuneesti.

— Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn... jatkoi pastori.

— Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti
Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.

Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.

— No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.

Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.

Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa,
kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.

— Maaliskuu taitaa olla... ää-hää...

Kilistettiin.

IV.

Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven
takana.

— Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä,
alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä
lempeässä suusopessa. — Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän
jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti
sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on
asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt
ylönjuomisen, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna
on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle
jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen
helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen
tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä,
raskauttavia huolia... ää.

— Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on
tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki
kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa,
kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.

Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:

— Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo
väsyä... ää.

Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti
ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen
rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko
oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen
johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.

— ... ää.

Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:

— Minun ajatukseni, jos saan sanoa...

— Sanokaa... mielelläni! nyökäytti rovasti.

— — on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus
siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo
sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on
yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse
muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei
ole, vaikka...

— Koko kieltolaki on tällaisen... anteeksi että katkaisen, pyysi
apteekkari.

— Sanokaa vain.

— Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman
ja kiihotuksen tulos!

— Jos ei nyt juuri niinkään... ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden
herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun
eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin... minä luulisin, että se
Brattin järjestelmä olisi hyvin mukava. Siivot ihmiset saisivat
ryyppynsä nauttia ja olla silti kunnon kansalaisia, ei tarvitsisi tehdä
sitä näin sulettujen kartiinien takana... ää. Naurahti.

Herrat nyökyttelivät päitään ja naureskelivat.

— Niitä on sellaisia, jatkoi rovasti, jotka tarvitsevat tässäkin
asiassa lain holhousta, niinkuin tämä Malakias Kirsikin. Kuuluu olevan
aivan surkeassa tilassa.

— Juonut tenttua ja pontikkaa... Siihen vie kieltolaki! huudahti
apteekkari Lemón.

— Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

— Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

— Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

— Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

Puheeseen sekausi Himonenkin:

— Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa
ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan
viinapiruja nähnyt.

Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

— Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

— Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan
kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti
apteekkari istuessaan:

— Sellaista se tekee, kieltolaki!

— Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin
kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

— Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

— Tyypillinen delirium tremens.

— Oo... taas?

— Onko sitä ilmennyt jo ennen?

— Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

— Vai niin. Silloin en ollut täällä.

— Eikö vaadittu tohtoria sinne?

— Huomenna, jollei nyt hellitä.

— Mitä siihen sellaiseen... ää?

— Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

— Saiko?

— Tietysti.

Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä
mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin
mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi
rovastia ja mainitsi halunsa.

— Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja
romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos
herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies
taitaa sen tunteakin.

Ja rovasti alkoi kertoa.

Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä,
Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias,
nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut
paremmanpuoleisessa varallisuuden tilassa, elänyt siivosti ja nauttinut
yleistä luottamusta. Mutta viinaanmeneviä ovat miespuoliset jäsenet
olleet, kuten olen kuullut, jo tämän Siimoninkin isä. Ja Siimonin tytär
on mielisairas, houruinhoitolaitoksen asukas.

Tämä nykyinen isäntä, Malakias, oli nuorena miehenä aivan ehdottomasti
raitis. Hän oli harvinaisen kaunis nuorukainen, innokas urheilija ja
lukumies. Sitä oli hauska nähdä, sitä poikaa, ja mielellään vanhempikin
mies hänen kanssaan sanan vaihtoi.

Mutta sitten rupesi mies harrastamaan kilpa-ajoja. Hän hankki oriin,
kulki sen kanssa kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja tottui hevosmiesten
joukossa ryypiskelemään.

Näillä samoilla retkillä hän luultavasti tutustui nykyiseen vaimoonsa,
jonka isä, suurviljelijä naapuripitäjäästä, oli pojan vienyt kerran
kotiinsa leikillään katsomaan tytärtään. Siitä tulikin tosi ja minun,
vanhan miehen, täytyy kehua, että komean morsiamen Malakias sai. Rikas
se myöskin piti oleman, vaikka sitä nyt ei vielä tiedä, kun isä on
kiinni suurissa asioissa, kuuluu toisinaan kallistavan lasia hänkin ja
tekevän silloin varomattomia kauppoja, kun sattuu.

Sitten siitä ruvettiin puhumaan, että tämä Malakias rupesi juomaan
aivan tuhottomasti. Entisestä siististä, raittiista miehestä tuli
muutamassa vuodessa niin auttamaton juomari, että kertovat hänen jo
pikku-ukkoja näkevän. Silloin kyllä, kun hän pysyi kotona, koetti
hillitä itseään ja vaimokin taisi vaikuttaa, mutta kun taas lähti
matkoilleen, silloin kaikki parannus meni nurin.

Pahimmiksi asiat näyttivät kehittyvän kuitenkin vasta sitten, kun
Malakias lankesi pitämään yhteyttä huonojen naisten kanssa. Siihen asti
vaimo hoiteli ja apusi miestään. Mutta kun kerran omin silmin näki
kaupungissa Malakiaksen muutaman huonomaineisen naisen seurassa,
silloin katkesivat suhteet. Se emäntä on ylpeä ja lujatahtoinen nainen.
Hän jätti sillä kertaa miehensä markkinoille ja tuli yksin kotiin,
kohteli sittemmin aivan kuin vierasta miestä. Siitä syntyi merkillinen
suhde. Mies rukoilee anteeksi, vaimo ei korvaansa kallista. Hän ei
myöskään hauku eikä pauhaa, kuten naiset tavallisesti tällaisessa
tapauksessa. Hän on vain jäisen kylmä ja vieras. Mies on, kaikesta
huolimatta, aina ollut vahvasti kiintynyt vaimoonsa, on rukoillut
rukoilemasta päästyäänkin anteeksi, mutta mikään ei auta. Entinen
rakkaudellinen, lämmin suhde on kerrassaan loppunut. Se se on, joka
Malakiasta nyt painaa. Ja hän juo suruunsa, mitä käsiinsä saa. Se on
murheellinen suhde kahden nuoren ja luonteeltaan kelpo ihmisen välillä.

Mutta kaikkein liikuttavimmaksi tekee suhteen se, että heillä on pieni,
taitaa olla kolmivuotias, poikanen, jossa vanhempain eristetty rakkaus
nyt kahden puolen yhtyy. Heillä on ollut useampia lapsia, mutta kaikki
muut ovat kuolleet, tämä yksin elää. Kumpikin vanhemmista elää nyt
tässä pikkupojassa. Siinäkin ilmenee kuitenkin jo se surullinen puoli,
että lapsi jollain tavoin karttaa isäänsä, arvatenkin alituisen
juopumuksen ja löyhkän vuoksi. Ja miesraukka, joka, kumma kyllä, pitää
että hänen juomahimonsa on perinnöllinen, on alkanut pelätä, että se
periytyy myöskin hänen ainoaan poikaansa, jos elää.

Vaimon koko elämä kohdistuu poikaan, jota hän vierottaa isästä niin
paljon kuin suinkin.

Sydän heltyy, kun hetkisenkin seuraa näiden nuorten ihmisten elämää.
Mies toisinaan selvällä ollessaan melkein tylsänä, kodilleen puoli
vieraana, ikävöiden armahtavaa katsetta vaimoltaan, yrittäen kiihottaa
rakkauden vilahdusta esiin pikkupojastaan saadakseen ikävöivään
sieluunsa hetkiseksi pilkistämään yhdenkin rakkaudensäteen, jota hän
vaimonsa sielusta turhaan odottaa.

Lääkäri oli seurannut mielenkiinnolla. Hän ei ollut ennen kuullut tätä
perhetragediaa näin esitettävän. Erikoisesti kiinnitti häntä sen
psykologinen puoli. Kysyi:

— Onko vaimo ennen rakastanut miestään?

— Aivan erikoisesti! Sanovat että hän oli siihen suorastaan
hullaantunut, totesi rovasti.

— Ja nyt on kokonaan kylmä?

— Aivan kylmä.

— Ja mies yrittää rakkautta uudistaa.

— Kaikin voimin.

— Ja syynä jäähtymiseen on, että tapasi miehensä huonon naisen
seurassa?

— Naisen miehensä sylistä, oikasi Himonen.

Rovasti sanoi hämillään:

— Miten lie ollut... minä en sellaisia niin tarkkaan tutki,
yksityiskohtia.

— Ja lasta molemmat hellivät?

— Intohimoisesti. Sievä pikkupoika se onkin, oli äsken ukon mukana,
kertoi apteekkari.

— Aivan oikein! huomasi lääkäri.

Taas koputettiin.

Kirsistä oli nyt tullut renki Joose. Emäntä on pyytänyt lääkärin
tulemaan, kun isäntä on sairaana.

— Joko vanha isäntä ehti kotiin? kysyi lääkäri.

Ei ollut ehtinyt. Mutta isäntä oli niin sairaana. Ja emäntä pelkää.

— Pelkääkö?

— Jos tohtorin sopisi tulla? Mulla on juoksija.

Tohtori lähti.

V.

Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa
ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä.
Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä
tuntisi... pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä
kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää päivää... kuinka monta
onkaan kestänyt?

Ja sitten... Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain...
ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli
viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin
kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta
sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte
pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan
savitulvaan, joka pyrki suuhun...

Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä.
Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän
luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne
olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys
oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista
mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki
jäässä. Silloin teki mieli nukkua... nukkua pois kaikesta. Kunnes taas
ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.

... Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja
katsoo... Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi.
Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa
sänkyyn... Se vihaa... Minä raukka! Jeesus armahda!

                                                  ⸻

— Haa haa!

Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen
katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa... Hänessä herää
himo.

— Tule! huutaa. — Pirujako kiusaat? — Tule!

Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä... Sylissä ei ole
mitään... jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja...

Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.

... Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan
minulle anteeksi!

— Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?

Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa
ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin... Mutta
tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat... vajoovat
pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi
liejussa... rannattomassa, pohjattomassa liejussa... Harmaassa,
vetelässä savivellissä... hyi!... Auttakaa!... Huk-huk-hukkuu!...
Siniharmaata savea... eikä pohjaa... Menee suuhun... kor-rviin...
silmiin... Apua!... Herra Jeesus!...

Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä
kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä.
Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.

Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.

Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin
katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa,
hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.

— Mikä nyt?

Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:

— Hukun... saveen... Apua!

Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää
kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.

Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.

— Mitä nyt?

Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen
kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.

Vaimo yrittää vetäytyä pois, mutta ei tee vielä suoranaista väkivaltaa.

— Mitä sinä nyt?

Ääni on kireä, kylmä, vihainen.

— Konjakkia!... Jeesuksen Kristuksen nimeen.

— Mistä! huudahtaa vaimo.

— Sinulla on, Eliisa. — Armahda minua, minä kuolen.

Eliisa kääntyy mennäkseen.

Miehen kädet hellittävät. Hän valahtaa vuoteeseen kuin riepu, ummistaa
silmänsä ja näyttää vaipuvan taas tajuttomuuteen.

VI.

Vaimo jää seisomaan ja katsomaan. Katsoo kuin tiedotonta kuollutta,
luulee että mies ei huomaa eikä tajua.

Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä.
Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä
rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa
ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään
silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin
muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa
tyttösilmää...

Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä.
Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä
värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.

Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet,
jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet,
sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.

... Ne ovat osanneet pitää suitsista! Kun ”Lintu” oli aisoissa ja
Malakias suitsissa...

Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein
toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin
nousi Malakias \”Linnun” kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo
istua, sankarin rinnalla... Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi
sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä
kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja
purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan,
aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään...

Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin
ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran,
että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut
ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka
hihkuu, eikä sitä, kuka ajaa ja kuinka...

Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn...

Harmasta silmästä välähti vihanlieska.

... Ja sitten tapahtui se...

Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin.
Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira,
juoksukoira.

Ensin oli Eliisa itkenyt lakkaamatta ja Malakias oli itkenyt silloin
tällöin, kironnut himoaan ja syntiään ja lankeemustaan ja vannonut
parannusta. Mutta hän rikkoi yhä uudestaan. Häntä hallitsi joku muu
kuin hänen oma tahtonsa.

Vaimon sielussa lakkasi itku. Siellä jäähtyivät tulet, entinen
rakkauselämä sammui, sen lähteet kuivuivat. Mikäli Malakias laskeutui
aste asteelta, sikäli Eliisan sielussa ylönkatse jäädytti ja paadutti.
Sinne sijoittui asumaan halveksimisen tunne, joka ei enää sittemin
koskaan näyttänyt poistuvan. Se vain samalla, kun kävi kiinteämmäksi,
moninaistui ja rikastui alkaen tuottaa eräänlaista nautintoa, joka
omituisella tavalla korvasi entistä rakkautta.

Malakiaksella oli jo ennen ollut tilapäisiä viinahulluuden kohtauksia,
mutta aivan näin rajua ei koskaan ennen. Vaimo ei halunnutkaan salata
itseltään toivovansa että tämä kohtaus päättyisi kuolemaan.

Miksi miesrenttu häntä sitoo, kytkee, nimittää vaimokseen? Millä
oikeudella?... vaikka on ajelehtinut kaikenlaisten markkinalutkain
kanssa ja... ja...

— Jumala!... Sinä tiedät, että minä olen puhdas.

Hän melkein sihisi hampaistaan tämän ajatuksen.

Mutta se samalla häntä rauhotti. Kuitenkin heräsi sielussa joku
syyttelevä ajatus, joka esti viattomuuden ilon hekumoimista yhdessä
kostoajatuksen kera. Hän ei tietänyt mitä se oli. Jotain epämääräistä
vain.

Eliisa koettaa harkita älyllisesti. Hän yrittää etsimällä etsiä
tunnetta, joka lämmittäisi. Hänen sielussaan on vilu, hän kaipaa
lämmintä. Joka tapauksessa tuo mies on raukka, onneton.

Mutta hän ei löydä lämmintä kohtaa, sellaista, joka herättäisi
osanottoa, häntä melkein enemmän viluttaa. Markkinanaiset, kilpailijat,
eivät hetkeksikään poistu mielestä. Hän näkee miehen niiden seurassa
peliä pitämässä. Hän purasee hammasta.

— Sitä ei hän anna anteeksi! hän taas melkein ääneen ajattelee. On
antanut miehelle neitseellisen puhtautensa, ensi-rakkautensa ja —
senkin hän hyvin tiesi! — kuulun kauneutensa. Mies on kaikki
huijannut, heittänyt lokaan, lutkain jalkoihin. Niiden kanssa pitänyt
peliä ja pil-kan-nut häntä...

Eliisaa puistatti.

Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt
siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa,
laupeutta, apua...

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään... ettei lintu vain lehahtaisi pois
vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa
nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume.
Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.

Elämän toivon.

Sairas ulisee ja vaikertaa.

... Ei ikänä anteeksi! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen
ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas
puoliääneen vanhan ajatuksensa:

— Mitä sääli hyödyttää säälittävää!

... Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän
monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin...

— Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää
miehensä lutkan sylistä!

Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on
sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.

Uusi raivokohtaus alkaa. Se kestää nyt pitkään, pitkään.

Vaari ei ole vielä ehtinyt kotiin apteekista. Emäntä alkaa epäillä
konjakin parannusvoimaa. Joose saa panna puihin juoksijan ja noutaa
lääkärin.

Hän saapuu melkein samassa kuin ukkokin. Erinäisiä keinoja käyttäen saa
lääkäri sairaan rauhottumaan.

VII.

On tullut kevät.

Ensimäiset huhtikuiset suvituulet puhaltelevat etelästä. Lumi sulaa.
Tiet käyvät likaisiksi. Kujissa putkahtelee syvään. Muutamilla
vainioilla alkaa näkyä maaläikkiä. Koski jo korottaa äänensä. Taivas on
alkanut muuttaa väriään.

Ihmisistä katoaa talvinen kankeus. Sydämissä tapahtuu sulaminen. Koko
olemuksesta loistaa: kevät tulee!

Malakias Kirsi ajaa lantavettä sulavalle hangelle. Haju leyhähtelee
kauas. Hänen silmästään pilkistää elämäntuntu: se hymyää. Ja suu hymyää
myös! Riuska ori on päässyt jalottelemaan lantavesilaatikon vetäjänä.
Perässä, muutaman sylen matkassa ajaa Joose vanhaamustaa samanlaisine
kuormineen. Ajaa ja viheltää. Polkkaa.

Itse Malakiaksenkin huulet suippenevat vihellykseen. Poikana se konsti
häneltä kävi. Sittemmin oli jäänyt. Hän muistelee...

Pöhötys kasvoilta ei ole vielä kokonaan poissa. Silmien ympärillä
asustaa musta rengas ja poskipäiden ylipäässä paksut pussit. Malakias
muistaa ne.

Hän ei nyt ryyppää, — ”tällä kertaa” sanoo hän, jos joku kysyy. Se ei
siis merkitse lopullista raitistumista. Hän selittää viimeisen
viinatautinsa johtuneen siitä, että luuli pontikassa, jota oli ostanut
satunnaiselta trokarilta, olleen ”jotain myrkkyä”. Nyt tahtoo Malakias
näyttää, ettei hän ole mikään viinanorja — vielä. Tämä ajatus on häntä
ihmeellisesti kannustanut.

Emäntä kaihoo, karttaa, vetäytyy syrjään, kun Malakias hymyten,
hyväksitehden, katuvana lähestyy. Ei anna anteeksi. Malakiaksen
omassatunnossa polttaa. Antaahan Jumalakin anteeksi! hän ajattelee...

Mutta kevät! Etelätuuli tuo lohtua. Se hivelee talven haavaa.

Elämä kääntää esiin uutta sivuaan. Kas! Malakias kiintyy siihen: pelto!

Siitä nyt puhuvat kaikki, pellosta, maasta, maahengestä. Hevosista on
miesten kesken puhuttu ennen. Se on alkanut hieman hellittää.
Nykyään vain maasta, pellosta, nevasta, lannasta, siemenestä,
viljelysvuoroista, koneista ja siitä kuka paraiten osaa hoitaa peltoa,
panna suon kasvamaan.

Sepä on omituista. Miksi hevoset nyt ovat syrjään jääneet? Hevoset...
Ihana hevonen tämäkin ori, Poju! Mutta merkillistä, että häntäkin,
Malakiasta ikäänkuin tympäsee ajatella ainaisia hevosajoja. Siinä lie
jotain lapsellista, jotain huijarimaista, jotain... mitä hänessä. Ennen
oli toisin. Miestä, joka raskaalla työhevosella kulki juoksuajoissa,
pilkattiin. Nyt äkkää Malakias sellaiset miehet maamiesten etunenässä.
Sellaisista puhutaan, niille annetaan arvoa, ne rikastuvat. Hinnat ovat
maantuotteilla suuret, hirveän suuret. Malakiaksella on ollut vain
vähäsen luovuttaa. Salakaupassa olisi saanut enempi, mutta ei
ole viitsinyt... paitsi minkä on antanut kylän yleisille
viinankeittäjille. Niille täytyy antaa yhteisen sopimuksen mukaan. Ne
maksavat puolentoistakertaisen hinnan. Kyllä kannattaakin! Ottavat
melkein liikaa hintaa... Onhan siinä vaaraa. Sakot on luvattu yksissä
maksaa.

Astellessaan oriin jälessä johtuu ajattelemaan, että nyt hän ei ole
viinankuluttaja tällä kertaa. Kyselee itseltään: mistähän kummasta se
johtuu, että viina häneen tekee sellaisen vaikutuksen? Niitä näkyjä oli
jo ennen yrittänyt näytellä, mutta ohi olivat menneet. Moni ryyppää
yhtä paljon kuin hänkin, mutta eipäs vain näe viinapiruja. Mikä senkin
tehnee? Liekö perintövika? Pastori oli sanonut, että jos suvussa on
ollut juoppoutta useammissa polvissa, se voi vaikuttaa. Ja sitä on
ollut. Isä on juonut ja hänen isänsä. Isäkin on joskus näyttänyt
oireita, mutta ei vaarallisia.

Malakias oli sitä mukaa kuin tuli terveemmäksi ajatellut juomahimon
perinnöllisyyttä. Se palasi yhtämyötään ja yhä mielenkiintoisempana. Ja
mikäli hän painui siihen uskoon, että himo voi olla isänperintöä,
sikäli hänessä alkoi kasvaa isä-Siimonia kohtaan kaunaa.

Kun synnin juuret alkoivat juontaa isään, alkoi poika, sitä itse
huomaamattaan, vapautua edesvastuusta, samalla kun tuomitsemisen henki
isää kohtaan kasvoi. Isän syyhän se sitten olikin, ettei hän saattanut
pysyä kohtuudessa, nauttia huvikseen, olla niinkuin muut oikealla
tavalla päissään. Isä on ryypännyt elinaikansa, — poika saa sairastaa
pohmelot! Varsinkin nyt, jolloin hän ei uskaltanut ryypätä, kun hän
näki isänsä, tavallinen punerrus poskipäissä, nenänsivun vavahtelevan
ja silmät sirrillään, oli poika tuntenut niin syvää katkeramielisyyttä,
ettei enää voinut olla ynseätä mieltään näyttämättä.

Ukko oli herkkätunteinen, suri poikansa surkeutta, ei vastannut tämän
pahoihin tuuliin, koska piti ne kokonaan Malakiaksen harmistuneen
mielen harhakuvina. Omallatunnollaan ei vanhus tuntenut pienintäkään
häivää. Muisti vain omaa, rehellistä vaellustaan, mielessä vilahti
muutamia verensekauksesta aikoinaan sattuneita ikäviä näkyjä. Mutta Hän
vavahti. Oli tullut vahinkoja taloudessa ja hevoskaupoissa. Velkaa...
No ei se mitään! Onpa hyvä aika. Kaikki maksaa. Puupökkelökin maksaa ja
aidanseiväs. Metsää pitää myydä ja maksaa velka. Kaikki! Sitten
panemaan rahaa kokoon. Monet ovat jo panneet. Miksi ei hänkin...
Iiskalle pitää jäädä.

Häntä värisytti, kun mieleen yhtäkkiä vilahti miten lähellä kuolemaa
oli ollut ja miten kamalata kaikki. Mutta nyt hän elää ja hänellä on
poika... on poika!... Iiska, pulska, vankka poika. Siitä hän kasvattaa
miehen! Ei salli pojan päästä ollenkaan viinanmakuun. Tulkoon siitä
raitis. Kouluuttaa herran. Tottahan sitte pysyy, kun sivistyy, etteivät
ne talonpoikaiset veret ja verenviat vedä viinaan.

Vaikka osaavathan ne nekin, herrat, juopotella. Monesti oli hänkin
ollut samoissa seuroissa. Kilpa-ajopäivällisilläkin. Ja sitte niillä on
aina ne naiset... Naiset...

Mielikuvitus varastautui markkina-naisseuroihin. Malakias yritti
riistäytyä pois, vaikkapa tähän virtsanajoon, mutta itsepintaisesti
yritti pysyä siellä markkinoilla. Muuankin. Sillä oli kumman kierot
silmät... se näki aina, nauroi virnisteli ja iski silmää, vaikka ei
katsonutkaan.

Sai ryöstäytyneeksi väkisin pois sieltä ja pääsi takaisin poikaan,
Iiskaan, silmäterään, pikkuiseen poikaan, hänen poikaansa, joka perii
mitä hänellä on.

Tuntui taas kerran mukavalle ja lupaavalle elämä. Miehen rinnassa
jatkoi kevät nousuaan.

— Kun ottais pienen ryypyn.

Sepä oli somaa! Ilmeisesti joku kuiskasi sen korvaan. Ainakin hän kuuli
sen.

— Ei se vahingoita, yksi ryyppy.

Mikä kuiskii...? Malakias hymyää. Onpa minulla poika. Kun Eliisa vain
antaisi anteeksi. Minä rakastan. Millä saan hänet uskomaan sen?
Jumalani...

Mutta hänen täytyy, eihän ihminen voi iäti vihata? Eikä kukaan ole
itsekään synnitön...

— Ottaa vain ryypyn silloin, toisen tällöin, sitä veri kaipaa, kun on
tottunut.

— Mutta kun ei saata... ”silloin tällöin!” äännähti Malakias
kuuluvasti, väitellen kuiskuttajan kanssa.

— Kyllä siihen pian harjaantuu.

— Eipä! Minä kohta juon.

— Nauretaan sellaiselle miehelle, joka ennen on tohtinut ryypyn
kallistaa ja nyt siihen paikkaan lakkaa kuin veteen.

— Ei uskalla...

... Poika on nyt kasvamassa, maata rupeat asumaan, velkasi maksat,
rikastut. Emäntäkin leppyy. Mikäs siinä: pakko on leppyä mieheensä.

Juttelu oli kuuluvinaan korvassa. Malakias tiesi, että omat ajatukset
siinä vain peliä pitivät. Mutta häntä miellytti kuulla. Se kaikki
nostatti mieltä. Elämä sai sen kautta väriä ja viehätystä.

Kaiken sen yläpuolella leijui pikkuinen poika, joka nytkin taapersi
pihassa puuhevoisineen, tai lammasnavetassa nuorten karitsain kera
luikki aidantakana piilosilla ja pani pä-ä-ää.

Virtsa vuosi avatusta aukostaan koskena. Ori asteli hieman arkana
pehmeässä lumessa. Malakias tunsi tekevänsä työtä. Oikeata
hyödyllistä työtä. Maamiehen työtä. Hän tapasi itsensä ajattelemasta
kevätkylvöä. Ja samalla menivät ohi paritkin maaliskuiset kilpa-ajot,
joihin oli aikonut, mutta kuitenkin jäänyt pois. Nyt tuntui tuo
poisjääminen suurelta voitolta. Miehen arvo omissa silmissä nousi.
Lisäsi siihen kaikellaista: ei ollut maistanutkaan, Iiska oli ruvennut
pyrkimään isänsä mukaan, ja nyt ajettiin oriillakin pellonhöystöä —
hän itse.

Levoton mieli hetkeksi asettui. Joose vihelsi marssia. Malakias yhtyi,
aluksi hymisten. Työnsi hieman kiinni virtsalaatikon suihkuaukkoa.
Väkevä lannanhaju yritti ilettämään. Mutta se oli sivuasia, kun sydän
samalla täyteläisenä tunsi, että mies tekee työtä.

Kiuru ilmestyi ihan pään päälle. Malakiaksen täytyi laata hymisemästä
ja kurkistella kiurua.

— Kylläpä se!

Syvä elämäntuntu täyttää miehen rinnan. Ajatukset liikkuvat kuin pilvet
myrskyävällä taivaalla.

Hänen oli vaikea tavottaa rauhaa. Kun sellainen tunne kosketti näinä
keväisinä työpäivinä, näytti hetkiseksi avautuvan taivaanreuna. Joku
tuntui tuten puhuttelevan ja kehoittavan ystävällisesti työhön.

Sellaisina hetkinä koko hänen olemuksensa huusi: elämää!... elämää!

VIII.

Eliisa seisoi maitokamarissa ja sihvilöi. Avatusta ikkunasta tulvehti
sisään raikas keväinen ilma. Hämärsi, mutta hän ei ollut vääntänyt
sähköä. Karjakartanolla paloi sähkölamppu. Sieltä kuului palvelustytön
laulu kimakan helähtelevänä:

”Osta sä kulta se kukkumakello,
kukkumakello, kukkumakello,
Osta sä kulta se kukkumakello
sun sänkyspäähän naulahan.”
— — — — —

Toinen tyttö kertasi mukana aina jonkun säkeen. Ja vihdoin yhtyi
Joosekin. Hän luikkasi tallista, jonka ovi oli auki. Yritti saada
bassonsa syväksi ja heliseväksi:

”— — sun sän-kys-pää-hän-nau-la-han!”

Ukko kuuluu tömistävän jalkojaan eteisen lattiaan ja käyvän tupaan.

Eliisa toimittelee ajatuksiinsa vaipuneena lopputehtäviään. Ikkunasta
löyhähtelevä raikas tuuli hivelee hänen täyteläistä kaulaansa ja
paljaita käsivarsiaan. Hän kuulee laulun, mutta jäykkä katse ei
myhähdä. Äsken jo huomasi seuraavansa tyttöjen laulunliritystä, mieli
lauhtui kuin keväisen tuulen puhallus. Viime aikoina oli hän tottunut
niin lakkaamattomiin, hetkeksikään poistumattomiin raskaisiin
ajatuksiin, että kun ne nyt, aivan viime viikkoina, olivat toisinaan
yrittäneet kirkastua, oli joskus tapahtunut että hän heti sellaisen
sattuman jälkeen syöksähti aivan äärimmäiseen epätoivoon. Ja siksi hän
oli jo ruvennut pelkäämään jokaista tällaista valonvälähdystä, koska
kintereillä seurasi melkein aina sielunkipu, elämänpimento, epätoivo.

Hän kuulteli laulua. Ei ajatellut juuri mitään. Viime aikoina olikin
tuntunut turvallisimmalta kieltäytyä ajattelemasta, solua, hipua tai
huomaamatta kulkea asiasta toiseen, päivästä toiseen ilman
mielenkiintoa. Elämässä ei ole mitään, jonka vuoksi maksaisi vaivan
riemuita, innostua, nauraa. Voi olla muille, mutta ei hänelle...
Hänelle oli lapsuus ikävä. Äiti ja isäpuoli riitelivät alinomaa.
Isäpuoli piti hänestä, suosi ja hellikin tavallaan. Mutta äiti vihasi
isäpuolta. Sanottiin että sekin oli ollut uskoton. Liekö? Mahdollista.
Hän ei ymmärtänyt miksi äiti kylmeni hänelle, lapselleen. Nyt oli hän,
itse koettuaan aviomiehen uskottomuutta, alkanut ymmärtää äitiä.

Ihminen epäilee, vihaa silloin kaikkia!

Malakias oli nyt ollut juomatta. Hän oli parantunut. Yrittelee
lähennellä. Mutta hän ei salli! Se ei tule sen paremmaksi. Hänelle
oli joku ystävä sanonut: Jumala vaatii nöyryytystä. Hän kysyi: miksi?
Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mieheni on pettänyt minut. Rakkaus on
minussa kuollut. Häneltä kysyttiin: vihaatko sinä? En tiedä, hän
vastasi. Nytkin hän sitä ajatteli. Elämä on harmaata ja kylmää. Täällä
vain petetään ja vihataan. Nyt Malakias taas luulee rakastavansa ja
ruikuttaa...

Hän hymähti katkerasti.

— Ruikuttaa rakkautta!

... Mitä se sitten on?... Olla tänään minun kaulassani, huomenna
katulutkain... Hyi sentään! — Huononakin ollessani minä en tahdo
kilpailla sellaisten kanssa. Saavat pitää omansa, hän ja ne...

— Ja minä pidän omani: poikani ja kunniani.

Hän tunsi, miten itsetunto lisäsi elinvoimaa ja uhmaa. Tuli melkein
hyvä olla. Alennustila ei tuntunut niin alentavalle, eikä elämä niin
harmaalle. Mielessä vilahti: missähän se Iiska? Äidillinen levottomuus
täytti samalla mielen. Harmaa, kylmä tunnelma sai lämmintä väriä. Hän
unohti siinä hetkessä koko äskeiset mietelmänsä. Nehän tulivat ja
menivät nykyään itsestään, omia aikojaan.

Tiloitettuaan maidon, otti hän käteensä erään astian ja lähti tupaan.
Astuessaan sisään ovesta huomasi samassa silmänräpäyksessä Malakiaksen,
joka nikarteli höyläpenkin vieressä haravia korjaten, Iiskan sahaamassa
pienellä sahallaan ja ukon takinhelman ja pieksusaappaan vilahtavan
kamarinovessa ja heti oven painuvan kiinni omituisella kiireellä,
naksahtaen tutulla tavallaan, jossa oli hieman erikoinen ääni silloin,
kun ukko aikoi mennä kaapille. Sen Eliisa nytkin huomasi ja hymähti.

Ukko oli hänelle sentään niin herttaisen hyvännahkainen, melkein hieman
parempi ja avuliaampi vielä kun oli hiukan maistahtanut. Mutta Eliisan
silmä keksi heti Malakiaksen viheltävän. Sähkö valaisi huonosti,
lampussa oli kuin joitakuita tulisia onkilieroja vain.

— Mikä sen sähkön taas? Malakias katsoi lamppuun ja samalla Eliisaan.
Sattuivat silmät yhteen, viivähtivät kahden puolen. Eliisa naurahti:

— Eihän se Iiska vain sormiansa sahaa?

Läheni.

Iiska sahata-nilkutti.

— Ei Iiska, aika mies, kehui isä.

Iiska sahasi suurta halkoa.

— Näytä, ettet sinä, sekaantui äiti pojan sahuuseen.

Mutta poika huusi:

— Ei!... anna minä tahaan!

Ja sahasi.

Molemmat vanhemmat seisoivat ja katsoivat poikaa. Katseet taas yhtyvät.
Malakiaksen silmä rakastaa ja odottaa. Tuntuu kuin koko hänen
hermostonsa odotuksesta vapisisi: nytkö se on lopussa tämä
korpivaellus? Onko nyt kevät tullut?

— Rakas Eliisa! hän kuiskaa.

Mutta silloin Eliisa ikäänkuin pyyhkii häntä ohimennen silmäyksellä,
joka on kylmä, harmaa, kuollut, ja lähtee askareilleen.

Silloin jää Malakias paikalleen kuin patsas. Katse seuraa elottomana
ovea kohti astelevaa naista. Eliisan astunta on keveän joustava, ruumis
notkahtelee sulavasti, huivi on valahtanut niskaan ja valtaava
hiuskuontalo ikäänkuin riemuiten pelmahtanut vapauteensa. Malakiaksen
sydämessä syöksähtää. Silloin ennen — näky oli monikertaan uusiutunut
— kun Eliisa noin poistui luota, hän aina katsahti taakseen ja löysi
Malakiaksen katseen lumottuna... Silloin Eliisan silmissä eli kutsuva,
hyväilevä, kiemaileva rakkaus. Se kutsui, aivan kuin lapsena
leskijuoksuun, ja Malakiasta ei voinut pidättää mikään. Hän juoksi ja,
jos vain ihmisten silmä välttyi, sulki viehättävän vaimon syliinsä.

Hieman kalseata oli Eliisan halailu silloinkin. Hänen luonteestaan
puuttui se kuumentava tuli, jota Malakias omassaan tunsi olevan niin
valtaisia annoksia. Tuli, joka kuumentaa rakkauden ahjoa. Eliisa osasi
sitä kiihottaa ja iloita sen kuohusta Malakiaksessa. Mutta itse pysyi
aina pidättyvänä, hieman viileänä. Hän oli niitä, jotka mieluummin
ottavat kuin antavat.

Malakias oli elänyt koko keväimen uuden elämän aavistelevissa
merkeissä. Hän ei ollut pannut huuliinsa pisaraakaan viinaa. Hän tunsi
miten elinvoima hiljoilleen palasi ruumiiseen, miten ajatuskyky
kirkastui, miten mielenkiinto tarttui yhä uusiin asioihin. Malakias oli
kuin puu, joka oli pitkän aikaa ollut revittynä juurineen maasta,
epämääräisessä muuttotilassa, jonka juuri toisensa jälkeen kuivuu,
kuoleutuu, oksa toisensa jälkeen lakkaa viheriöitsemästä ja väsyy. Kun
puu sitten pääsee takaisin juurilleen, tuntevat ensin elinvoimaisemmat
elämänkutsumuksen. Mehevässä mullassa on elämä. Se nousee juuria myöten
runkoon, latvaan, oksiin. Yhä useammassa juuressa elämä vertyy, yhä
useampi oksa ja lehvä alkaa viheriöidä. Puu voimistuu, alkaa elää.

Näin oli käynyt Malakiaksen. Hän itse tunsi sen omassa ruumiissaan.
Vapiseminen väheni päivä päivältä. Voima palasi. Käden omituinen,
paisunut pulleus vaihtui hiljalleen työkädeksi. Pöhötys posken
yläpäästä laski. Silmä alkoi saada eloisuutensa.

Hän odotti että Eliisa unohtaa sitten, kun Malakias paranee, saa
takaisin miehen ulkomuodon ja huomaa ettei hän enää juo. Hänen heräävä
elinvoimansa etsi uusia tehtäviä ja eräisiin se imeytyi suurella
voimalla.

Varsinkin talouteen. Kevättä varten oli hän varustautunut nyt kuin
mies. Hän tahtoi kylvää, rakentaa, järjestää. Mitä enempi hän ajatteli
ja puuhasi käytännöllisten asiain kimpussa, sitä vähemmän hän kärsi
aviosuhteen rikkoutumisesta. Mutta se tuli ja hyökkäsi päälle aina kun
silmä välttyi. Silloin näytti siltä kuin kaikki, kaikki olisi turhaa
niin kauan kun tämä yksi asia on järjestämättä.

Hän luuli tuntevansa vaimonsa perinpohjin. Eliisa oli hieman viileä.
Mutta sitä ei Malakias ollut koskaan ottanut lukuun. Onhan Eliisa
kuitenkin hänen. Ja siihen hän tyytyi. Kun hän sai rakastaa ja Eliisa
hymyili — se riitti. Mutta nyt. Hänen täytyi aina ajatella, kun
Eliisan kanssa silmä sattui yhteen: nyt hän ajattelee minun
lankeemustani. Eihän hän voi sitä olla ajattelematta? Ei hän voi!
Ihminen on ihminen. Hän luulee, että minä muistan niitä. Hänen
rinnallaan. Sellaisia!...

... Armahda Jumala, miten minä kuitenkin saatoin! Mutta ikinä ei
sellaista olisi selvällä... ei koskaan. Selvällä minä en koskaan...
Mutta miksi vie viina sellaisiin?... Häpeästä sitte täytyy juoda lisää
ja sitte tulee liikaa.

Miten kaikki onkaan muuttunut siitä, kun Eliisa tuli meille. Ajattelin
että hänellä piti olla hyvin, että hänen ei ikinä pidä saada syytä
moittia minua, minä kun teen kaikki mitä hän... Nyt?...

Hänen kätensä vapisi niin, että sai osoitella ennenkuin sai
haravanpiikin lapaan.

Mutta nyt alkoi Iiska itkeä. Saha oli purassut sormeen. Eliisa lensi
ulkoa. Malakias tempasi syliinsä. Verta tuli, mutta haava ei ollut
suuri. Ukkokin kamaristaan hätään asteli.

Koko hätä muuttui lapsen lohdutteluksi. Isä piti sylissään. Äiti sitoi.
Vaari jutteli:

— Kyllä se paranee.

— Paha taha, sanoi Iiska mielistyen sormisiteeseen.

— Paha saha, kertasi äiti.

— Minä panen pahan sahan pois, sanoi ukko.

— Iikka tahaa vielä!

Ja poika vääntäysi isän sylistä.

— Sahaa uudesta! kehoitti isä.

— Ei enää, torui äiti.

— Anna sen...

— Sahaa kaikki sormensa.

Siinä keksi Malakias jo leppeämmän vivahduksen.

Hänen sielussaan alkoi laulaa pieni lintu.

Äiti meni.

— Älä vain anna sille enää sahaa, varoitti mennessään.

Uudelleen, totesi Malakias. Hän sieppasi pojan syliinsä.

— Me lähdemme katsomaan ”Pojua”.

— Pojua, Pojua! hoki poika käärien kätensä isän kaulaan.

IX.

— Me olemme kaikin syntisiä, sanoi pastori Rapinen ja tutki
katseillaan Eliisaa, joka kahvitarjottimesta kiinni pitäen istui pöydän
vieressä.

— Epäilemättä. Ja minä olen yksi suurimmista, mutta...

— Mutta?

— Mutta minä en voi uskoa, että Jumala olisi lähettänyt minulle
rangaistuksen tässä muodossa.

— Miksi ette? Mistä te tiedätte, mitä muotoja Jumala milloinkin haluaa
käyttää?

— En tiedäkään. Mutta miksi Jumala antoi minulle miehen, joka juo
itsensä juoppohulluksi?

Eliina oli suuttunut. Sieramet kohoilivat ja poskilihakset värisivät.
Hän jatkoi:

— Minä olin lapsi, ja Jumalan piti tietää että olin viaton! Miksi
Jumala laittoi minulle juopon miehen, joka sen lisäksi...?

Hän heitti ylpeästi päätään kuin taisteluun hyökkäävä naarasleijona.
Tumma puna oli noussut poskille. Hän ei lopettanut. Asiahan oli
julkinen. Hän tiesi, että Malakias oli laittanut tämän keskustelun
pastorin kanssa.

Pastori Rapinen ei ollut odottanut näin tuimaa otetta. Hän oli tottunut
juttelemaan vain naisten kanssa, jotka alistuvat. Tämä oli toista
lajia. Hän mietti hetkisen ennenkuin jatkoi, alentuneella, muuttuneella
äänellä:

— Kyllä minä ymmärrän teitä, mutta...

— Mitä Jumala tarkoittaa sillä, että hän antaa minun kärsiä rikoksesta
jota en ole tehnyt? Sitä minä en ymmärrä.

— Syntiä ovat kaikki tehneet.

— Niin! Mutta miksi ei minua rangaista niistä joita ehkä olen tehnyt?
Miksi minulta viedään elämä?

— Eihän Jumalalla ole määrättyjä rangaistusmuotoja. Mutta: te olette
luultavasti hyvin syvästi rakastanut?

— Miestänikö?

— Niin: hyvin, hyvin syvästi?

Eliisan huuli vavahti. Hieman avuttomana katsoi hän pappiin. Suu yritti
hymytä, mutta ei onnistunut.

— Onko miehenne saanut tuntea, että te rakastatte häntä?

Veri oli tipahtaa poskista, kun hän virkkoi:

— Minä en ole koskaan ollut kenenkään muiden kanssa missään suhteissa.

Sitte hän näytti miettivän. Ja aivan kuin totuus olisi pakottanut hänet
vielä lisäämään:

— Minä en tiedä... minulla taitaa olla sellainen luonne...

Enempää ei hän voinut sanoa.

— Minä ymmärrän, tyytyi pastori. Mutta entäpä jos tämä olisi
vaikuttanut vierottavasti mieheenne?

Vaimon huulet taas vavahtelivat.

— Onko hän niin sanonut?

— Ei.

Eliisa tuntui hieman vapautuvan kiusallisesta vaikutuksesta.
Ajatuksissaan hän sanoi:

— Minä luulen rakastaneeni niin paljon kuin minä olen voinut.

— Niin, sanoi pastori, enempäähän ei ole oikeus kellään vaatia.

Hän rykäsi ja jatkoi:

— Mutta jokaisella ihmisellä on lupa vaatia onnellista elämää.

Vaimo nosti kysyvää katsettaan.

— Sen saamiseksi täytyy uhrata usein se, mikä ihmisen mielestä
näyttää olevan juuri hänen onnellisuutensa elinehto.

Eliisan katse kysyy.

Pappi jatkaa:

— Ymmärtääksenne minua, täytyy hieman selittää. Teidän miehenne olisi
kaivannut myöskin hellää sääliä, osanottoa ja anteeksiantamusta
lankeemuksessaan, voidakseen tulla sellaiseksi mieheksi jota te
ajattelitte ja rakastitte.

Pastori katsoi läpitunkevin silmin.

Eliisa ei katsettaan väistänyt, mutta silmässä ilmeni suurta
levottomuutta. Pappi jatkoi:

— Teidän miehellänne on perinnöllinen alkoholismi. Hänen
juoppohulluutensa on isien perintö. Häntä tuskin saattaa pitää itse
syyllisenä, ainakaan muuta kuin osittain. Syy on isissä,
yhteiskunnassa, joka toimittaa ihmisten saatavaksi tätä kamalaa
ainetta, niissä, joiden esimerkki houkuttelee heikkoja juomaan, niissä
juopoissa, joiden seurassa tauti on kehittynyt. Mutta langennut saa
kuitenkin koko yhteiskunnan edessä kantaa kaiken edesvastuun. Eikö
sellainen ihminen ole myöskin säälittävä, aivan kuin ihminen joka
tietämättään saa spitaalitartunnan? Eikö myös hänellä ole aihetta
syyttää Jumalaa: miksis minun tämän kaltaiseksi teit?

Nyt vaimo vapisi. Hän kurotti kätensä pappia kohti kuin apua anoen ja
kuiskasi:

— Me-meneekö se tauti... aina... perintönä?

Harmaat silmät lävistivät pappia. Mutta kun pastori viipyi, kiljahti
Eliisa:

— Oi! Älkää sanoko. Se ei mene! Ei saa!

Hän hyökkäsi nyrkit pystössä kohti kalpeana seisovaa pappia, ikäänkuin
estääkseen tätä sanomasta kauheinta. Mutta samalla hän lysähti tuoliin.
Vääntelehti ja voihki niin hirveän tuskan vallassa että papinkin
kyyneleet alkoivat vuotaa.

— Poikani... poikani!... Hyvä Jumala armahda!... Älä enää meitä
rankaise niin hirveällä tavalla.

Rukous tippui huulilta kuin kyynelin.

Yhtäkkiä hypähti hän jaloilleen, polki raivoten lattiata ja kohotti
ristitetyt kätensä taivasta kohti huutaen:

— Herra Jumala... ota minun kunniani ja onneni, mutta säästä lapseni
tältä hirmuiselta perinnöltä!

Pappi läheni kalpeana, joko auttaakseen tukeamalla vapisevaa vaimoa,
tahi langetakseen polvilleen rukoukseen. Mutta Eliisa riensi kiivaasti
omaan huoneeseensa ja heittäysi vuoteeseensa valittaen kipeästi.

X.

Sillä aikaa kun edellä kerrottu tapahtui, oli Malakias liikkunut
kartanolla. Iiska ajeli naapurin vuotta vanhemman tytön kanssa, tytön
ollessa hevosena ja Iiska ajajana. Malakias ei tehnyt oikeastaan
mitään. Hän kävi huoneissa, tarkasteli rattaita, työkaluja, kohenteli,
kolisteli, mutta katsoi joka välissä asuinrakennuksen rappusille, tahi
kuulteli. Kun kuuli kiivaan, lyövän ovenkäynnin, säikähti. Sen
yhteydessä oli jotain ääntä kuulevinaan. Kun kiireesti, melkein
puolijuoksua riensi tupaan päin, löi hänen sydämensä kummasti. Miksi
ovi kävi niin kovasti? Mitä tapahtui? Oliko sittenkin tullut tehtyä
tyhmästi pyytäessään papin puhumaan Eliisan kanssa? Mutta kun hän ei
itse osannut. Hän kyllä ajatteli ja ymmärsi, mutta paremmin tunsi kuin
kykeni pukemaan sanoiksi sen, miten heidän asiansa oli.

Tuska oli pannut hänet kerran avaamaan sydämensä pastori Rapiselle. Ja
tämä oli ymmärtänyt niin hyvin, että sitä oli kumma kuulla. Kun pastori
puhui hänen lankeemuksestaan, oli se erilaista kuin muiden puhe. Kerran
oli siitä hänelle puhunut rovasti ja tuominnut niin että hän ensin
pelästyi ja alkoi vapista — hän oli silloinkin ”pikkusen maistanut”,
muisti hän. Mutta sitten oli hänen luontonsa noussut, kuohahtanut.
Hänhän oli syyllinen, syntinen, langennut! Eikä hän koskaan ollut muuta
ajatellutkaan, paitsi silloin kun toverijoukossa hulluteltiin, oltiin
yhdenlaisia, hurjasteltiin eikä kaduttu mitään. Mutta hän oli pyytänyt
anteeksi, ainakin koettanut. Eliisa ei antanut. Ja rovasti tuomitsee!
Mitä varten sitte armo on? Eikö se olekaan katuvalle syntiselle? Jollei
ole armoa, mitä sitä sitte maksaa vaivaa nöyrtyäkään ja anteeksi
pyytää? Elämähän on mennyt. Sovittamaton rikos on tehty. Vaimo, pappi,
kaikki vain tuomitsevat ja Jumala rankaisee heidän tuomionsa mukaan...

Hän muisti elävästi miten hän suuttui rovastille. Rovasti oli mennyt
noloksi ja ruvennut syyttämään että hän oli nytkin juovuksissa. Meni
pois asiasta. Niin hän olikin, mutta ei kiusallakaan tunnustanut.
Väitti olevansa vesiraitis. Silloin olisi saattanut potkaista pappia,
se oli niin olevinaan — syntinen itsekin, viinanjuoja hänkin, ahnekin,
eikä edes mikään uskovainen. Mitä sellainen!

Mutta tämä Rapinen oli aivan toisellainen. Malakias oli tuntenut, että
hän tuli lähelle, että hän veti puoleensa, että hänestä huokui
rakkautta — omituista, puoleensa vetävää rakkautta, jollaista hän ei
ollut ikänä saanut toisesta ihmisestä kokea. Samalla kun hänessä
syyllisyydentunto kävi yhä syvemmäksi, huomasi, kuinka pastori Rapisen
sanat, persoona, olemus ikäänkuin nosti häntä ylös suosta, herättäen
aivan uutta elämäntoivoa. Jumala esiintyi hänelle pastorin esittämänä
aivan uudessa valossa.

Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva,
riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään
hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai
elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä
kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin
syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa.
Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan
tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas
häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes
uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan
eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin,
että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan —
pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.

Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan
häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan
kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä
ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.

Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen
kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti
neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että
pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain
veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa
Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä
syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää
aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan
riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy
kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään
kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma.
Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne,
eikä muista... Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan,
siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan
aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa,
elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon
puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.

Koko ”Jumalan mielenmukainen” katumus jäikin siihen. Tapaus ei
ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet
kuitenkin hieman araksi.

Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli
saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle
miehelle... Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli
masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin
tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi
huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään,
hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde
palautettu.

Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli
lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain
sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan,
valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti
tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan
kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä
lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias
on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii
itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa
valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla
perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.

Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt?
Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä
ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa
pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu
kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa,
mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan
lepotilaan.

Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa
omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut
juuri häntä, on tämä:

— Minä en ole ollenkaan tiennyt näistä asioista mitään... on tullut
ryypättyä.

— Minä olen kuullut, sanoo pastori ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Malakias yrittää katsoa pastoria silmiin, mutta katse livistää, huuli
vavahtaa, vetäytyy hammasten väliin. Ryähtää, korjautuu istumaan
tuolilla, mutta ei tahdo löytää mukavaa... Löytää itsensä katsomasta
uuninpellinnauhoja ja sitte pastoria, aivan kuin suurella
luottamuksella odottaen jotain.

Kaikki oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Pastori oli sanonut sitte jotain
hyvin hiljaa, veljellisesti. Se koski aivan toista asiaa. Mutta ääni
oli veljen. Se rauhoitti. Hätääntyneellä oli joku, johon luotti. Hän
luotti pastoriin rajattomasti.

Hän alkoi avata sydäntään...

Jumala tuntui silloin olevan hyvin lähellä ja hymyilevän. Koko ajan
ajatteli hän siinä poikaansa. Periikö hänkin juomataudin? Sitä ei hän
kysy, eikä pastori sitä sano. Mutta Malakias tekee johtopäätöksiä
jokaisesta sanasta, äänenvivahduksesta, katseesta. Ja kun Jumala tuntuu
olevan lähellä, eikä ollenkaan tuomitse, kättä vain kurottaa, on
Malakiaksella lopulta se vaikutelma, että Jumala on antanut anteeksi ja
ottanut suojaansa hänen poikansa...

                                                  ⸻

Pastori tuli ovessa vastaan. Hänen katseensa oli hätäinen ja syvästi
murheellinen. Kädellään osoitti hän emännän huoneeseen.

Kun Malakias astui sisään, makasi Eliisa vuoteessa ja katsoi tulijaan,
harmaissa silmissä syvästi murheellinen, kysyvä ilme. Malakias meni
vuoteen viereen eikä silmänräpäykseksikään vilauttanut katsettaan
epämääräisyyden luihuille poluille. Eliisa näki sen.

Hän tarttui miehensä käteen ja alkoi hillittömästi itkeä. Malakias
laskeusi vuoteen viereen polvilleen.

XI.

Malakias havaitsi elävänsä merkillistä kevätkautta. Melkein joka päivä
tuntui joitakin hänen elämäänsä uudestasynnyttäviä vaikutuksia.
Ruumiissa ilmeni säännölliset voimistumisen merkit. Ajatusvoima
vapautui konttaavasta ja hidastelevasta koteloelämästä, jossa oli ollut
paljo aavistuksia, mutta vain harvoin kirkkaita, reippaita, toimintaan
ajavia, elämäntekoihin yllyttäviä ajatuksia. Kaunis kevät oli aivan
kuin luotu Malakiaksen elämäänheräämistä varten. Kummastuksella huomasi
hän, miten auringon ja sateen yhdessä lumesta paljastama, sulattama,
kosteuttaan huokuva maa tuntui nyt läheiseltä. Se veti puoleensa,
herätti eloon innostavia mielialoja, synnytti viljelysajatuksia ja
työhalua. Niinä päivinä, jolloin odotteli liian kosteuden haihtumista
voidakseen aloittaa muokkauksen ja kylvön, kävi hän saroilla
lakkaamatta. Hänen oli pelloille ikävä. Tuntui kuin olisi ollut hyvin
kauan ja kaukana poissa ja palannut taas. Kotonahan Malakias oli ollut,
käväissyt myöskin keväisin pelloilla. Mutta häntä oli jo useina vuosina
rasittanut työn pelko ja pellon muokkauksen ikävyys. Oli ollut paljon
tekemistä kantakirjaoriitten kanssa. Pellon muokkaus sai silloin jäädä
rengeille, piioille ja päiväläisille. Mutta kun rengitkin vuosi
vuodelta ikäänkuin kuluivat ja typistyivät, jäi käteen vain tynkiä.
Sellaisten miesten pellonmuokkauksesta ei tahtonut tulla mitään, sen
vuoksi oli isäntäkin ruvennut ikäänkuin häpeemään ja karkuilemaan
peltoja. Joka kerta kun keväisin niitä kävi katsomassa, ne tuntuivat
äänettömästi valittavan ja nuhtelevan... Jokaiselta erikseen oli
kuuluvinaan kuin sairaan uikutusta. Kylvämään hänen täytyi ahtaastakin
mennä, milloin ei saanut isävaaria sinne houkutelluksi. Mutta silloin
tunsi olevansa kuin vieraassa työssä; pääasiaksi tuli, että joutui
nopeasti pois. Kun myöhemmin kävi katsomassa orasta ja sittemmin
laihoa, tuntui sydänalassa aina kaiverrusta, joka oli yhteydessä
omantunnon soimauksen kanssa. Pellolle meni aina tietoisin vaatimuksin
ja odotuksin että siellä pitäisi nyt olla hyvä laiho. Mutta joka vuosi
vika uudistui: laiho heikkoni, pelto otti yhä runsaammin kaikenlaista
rikkaruohoa. Isäntä-Malakias sai kävellä pientareitaan kuin varkain ja
peläten, ettei laiho ala ääneen valittaa, ohdake ja pilliäinen
loistavassa komeudessaan pilkata ja huutaa. Se oli kaikki
syyllisyydentuntoa.

Niin tuli hän usein takanasilmin. Matkalla kotiin menivät jo oriit
mieleen. Joku saattoi kotona odottaa tammansa kera. Ikävä mieli meni.
Ori lauloi kuin kukko. Sen maine oli laajalta tunnettu. Siihen yhtyi
lukemattomia muistoja ja tuttavuuksia. Mielikuvat karkasivat
rasittumasta pois pelloilta astutuksiin, kilpa-ajoihin ja
hevosnäyttelyihin.

Se oli aivan eri maailma. Kyllä sielläkin oli maamiehiäkin, oikeita
tukevia pellonmuokkaajia. Mutta Malakias oli vain hevosmies. Ja sillä
hän itseään lohdutti, kun ohdakkeen mahtava, komea punapäinen
harjaskukka kohotti päänsä yli ohrantähkäin ja tervehteli tutuksi
tehden ja ollen olevinaan.

Mutta nyt. Malakias oli kuin pellon lumoissa. Työhalu pakotti
päivä päivältä voimistuvissa jäntereissä. Mieliala asusti
maanviljelysaskareissa, ja hevosharrastusta vastaan tunsi melkeinpä
suoranaista vastenmielisyyttä. Omituinen sattuma sekin, ettei
hevostuttavia ollut pitkään aikaan käynyt talossa. Ne kaikkosivat
silloin, kun Malakias sairastui. Eivät tulleet edes katsomaan, antoivat
ystävän olla oman onnensa nojassa. Eivätkä sittenkään, kun hän
parantui, kiirehtineet. Kun ei ollut kenen kanssa puhua hevosista,
vieraantui. Isäkin oli niin vanhanaikainen, ettei hänenkään kanssaan
huvittanut. Oli aikoinaan kyllä ollut ahkera hevosvaihtaja hänkin ja
muisti puhua kaupoistaan. Mutta Malakias katsoi hevosvaihdon kuuluvan
muinaisiin asioihin ja nauroi sellaiselle. Joose oli niin
yksinkertainen ja saamaton, että kiroili Pojua, kun se on muka niin
raju, ja siis pelkäsi. Ei niiden kanssa viitsinyt. Lähi naapuri oli
raittiusmies, eikä Malakiaksella ollut hänen kanssaan yhteistä. Muut
kyläläiset ilmeisesti eivät olleet oikein vielä selvillä, milloin
Kirsiin sopii mennä.

Malakias siis sai elää yksin kotiväkineen, vieraantua hevosasioista ja
kauniin keväimen kera lipua lähemmäksi maata, taloutta ja perhettään.

Sen jälkeen kun pastori Rapinen oli käynyt, oli tapahtunut
aviopuolisoiden kesken ikäänkuin äänetöntä lähentymistä. Asiasta ei
tosin puhuttu, mutta Malakias havaitsi, että Eliisassa oli tapahtunut
muutos. Kun silloinen itku oli loppunut, oli hän lähtenyt askareilleen
ja katsonut merkillisellä tavalla suoraan Malakiasta silmiin. Ja
Malakias oli vastannut katsomalla, tietämättä tulisiko hymyillä vai
osoittaa huolta.

Tottumus kiteytyi nyt tälle pohjalle. Päivä meni toisensa jälkeen. He
alkoivat puhua ja neuvotella keskenään. Malakias, jossa jo oli alkanut
tapahtua hiljainen tasautuminen, elämäntunto kun etsi aivan itsestään
viihtymystä maatöistä, viljelyssuunnitelmista ja kuvitelmista,
talousaskareista y.m.

Mutta kaiken tämän taustalla oli poika, pikku Iiska, joka päivä
päivältä valloitti isän sydämen yhä ylivoimaisemmin pelkällä
tallustamisellaan, huudollaan, naurullaan ja jutuillaan,
olemassaolollaan. Tähän tuli nyt lisäksi äänetön mutta syvästi tunnettu
rauha vaimon kanssa. Samalla tuntui kevättään elävässä, uudestaan
elämälle syntyvässä sielussa, kuin entisyys kokonaisuudessaan, myöskin
se raskain, olisi alkanut sulkeutua muistojen takalistoille. Samalla
hänessä rakkauselämä elpyi merkillisesti samanmuotoisena kuin aivan
nuorena, jolloin Eliisan tuli tuntemaan ja omisti hänet.

Eliisa oli sikäli muuttunut myöskin, että hän oli uudelleen voittanut
itsensä ja ruvennut katsomaan miestään silmiin. Tämän silmistä olikin
kadonnut pitkäaikainen verestys. Tummat renkaat olivat vaalenneet ja
pussit hävinneet. Silmästä löysi taasen Malakiaksen vilpittömän
katseen. Siitä oli alkanut hävitä aikaisempi arkuus, juoppoudenaikainen
luihuus ja sijaan oli ilmestynyt se sama miehuullinen, itsetietoinen
tirkistys, jonka Eliisa tunsi niin hyvin ”sankari-ajoilta”. Eliisa ei
huomannutkaan, miten hän suli, talttui ja taipui tämän katseen edessä
ja lipui hiljoilleen lähemmäksi miestä, jonka aviorikollisuus samalla
himmeni eikä enää ollut joka näkemä silmäin edessä.

Häntä vaivasi kohtaus pastorin kanssa. Luonne, joka oli
järjestelmällisesti kätkenyt sydämeensä ja kantanut yksin kohtalonsa ja
surunsa, kärsi siitä, että verrattain vieras mies oli saanut
tilapäisesti kurkistaa hänen sieluelämäänsä. Mutta siitä huolimatta
mitään vihaa ei hän saattanut tuntea. Pikemminkin hän kaipasi uutta
keskustelua, niin vaikealta kuin tuntuikin miten voisi löytää sopivan
keskusteluaineen ja estää pappia tulemasta liian lähelle, pyhitetylle
alalle.

Omituista kyllä, se valtaava tuska, minkä Eliisassa synnytti pastorin
selitys juomahimon perinnöllisyydestä, hellitti muutamien päivien
kuluessa. Pelko, että hirveä perintö seuraisi Iiskalle, ei ottanut
oikein vakaantuakseen. Äitinä hän ei sitä ajanpitkään saattanut uskoa,
vaikkakaan ei päässyt sen mahdollisuusoletuksesta. Tämän helpottavan
sieluntilan aiheutti ilmeisesti myöskin se, että suhde pojan isään,
Malakiakseen, oli taas oleellisesti muuttunut, että Malakiaksen
taloustoiminta, hänen raitistumisensa ja reipastumisensa herätti aivan
uusia elämän kevättunnelmia, joiden rinnalla kaamea pelko pojan
kohtalosta, joka juonti alkunsa siitä menneestä kurjuudesta, ei voinut
vallata mieltä. Sillä poika oli hänelle niin rakas, se oli hänen ainoa
todellinen jumalansa, jota hän äskeisinä kovina aikoina katsoi,
halaili, vaali ja kasvatti voittaakseen kuolettavan elämäntuskan.
poikansa elämälle. Tässä elämän keväisen nousun uudessa vaiheessa oli
siinäkin Iiska keskuksena. Jos hänen olisi pitänyt ajatella ja pelätä
yhä, että pojassa ehdottomasti uusiutuu isän tauti, hän ei olisi voinut
ensinkään tuntea tätä kevättä, vaan olisi painunut suruunsa.

Mutta nyt oli tarina juomahimon ja sitä mahdollisuutena seuraavan
juoppohulluuden periytymisestä Iiskaan muuttunut näissä sopivissa
olosuhteissa äidille elinvoimaa lisääväksi kannustimeksi taistelemaan
sellaisen mahdollisuuden toteutumista vastaan. Ja hän taistelisi!

Vielä ei oikein tajunnut, mitä muutoksia hänen ajatusmaailmassaan
oikein tapahtui. Mutta sen saattoi huomata, että mieheen äskettäin
kohdistuneen ylenkatseen kylmä, harkittu voima siirtyi tukemaan vihaa,
joka yhä selvätajuisempana kohdistui viinaan ja sen kanssa yhteydessä
oleviin seikkoihin. Hänen mielessään eli tässä suhteessa yksi ainoa
voimakas ajatus: Iiska ei tulisi saamaan huuliinsa pisaraakaan viinaa
niin kauan kun hän sen voisi estää. Pojan hän opettaisi tietämään, mikä
erikoisvaara juuri häntä viinan nauttimisen kautta uhkasi. Hän antaisi
poikaa opettaa sellaisten, jotka ymmärtävät.

Siten saavutti äiti sielussaan joltisenkin välirauhan.

                                                  ⸻

Kauraa kylvetään. Malakias oli aamuvarhaisesta Joosen kera äestänyt.
Sitten oli Malakias alkanut kylvää. Työ tehtiin nyt perusteellisemmin
kuin moneen vuoteen. Miina, palvelustyttö, oli tullut myöskin
peittämään.

Naapureita oli pelloillaan. Ainoastaan eräs lähi saroista makasi vielä
koskematonna. Se oli Malakiaksen erään juomatoverin oma.

Aurinko paistaa kirkkaalta, viileältä taivaalta. Kuuluu yhtaikaa monen
näkymättömän kiurun loistava viserrys. Pelloilta sattuu korvaan milloin
äestävien tyttöjen laulu, milloin kimakka nauru, kisaileva huuto,
hevosta kiirehtivä tai haukkuva toruminen. Kylväjät liikkuvat
arvokkaina, väkäisinä, työntävät maahan siementä.

Malakias huomaa tämän kaiken. Hän keksii olevansa nyt taas kyläläisten
rintamassa, elimellisesti mukana, parhaitten joukossa. Mieleen vilahtaa
tuskainen, painostava häpeäntunne viime keväältä. Kylvö oli jäänyt
myöhälle. Hän ei viitsinyt, teki syyksi ettei joutanut. Kun ei sattunut
saamaan muitakaan kylvämään, täytyi vihdoin itse. Mutta se oli jo niin
myöhään, että eräitten toisten oli oraalla, ja häntä hävetti.

Nyt sitä vastoin. Äsken kävi muuan naapuri, joka kylvi sarallaan,
katsomassa. He puhuivat aivan kuin entisaikaan, silloin, jolloin hän ei
vielä kevättään tarvinnut oriille ja juopottelulle.

Tämä kaikki oli elämää. Hän vihelsi. Muisteli mitä lauluja osaisi. Ja
niitä tuli mieleen rivittäin.

Tämä sarka alkoi lähetä loppua. Sitte toiselle. Miten hän nyt voi
hyvin! — Kello talon katolla soi. Joko nyt on päivällisaika?
Todellakin. Sepä hauskaa.

— Laske siihen valjaat, Miina, ja mennään syömään. — Hoi Joose!
Syömään.

— Jaa-hah!

Malakias astui Miinan hevosen luo. Se oli ruskea tamma. Varsa oli jo
parin kierroksen ajan alituiseen kurottanut turpaansa emon nänneihin,
mutta kiire ajo oli estänyt onnistumasta. Kun tamma nyt pysähtyi, oli
varsalla niin kiire, ettei Miina tahtonut ehtiä valjaita pudottaa. Hän
hätisti varsaa pois. Tamma katsoi pitkään ja kutsuvasti. Varsa jo
kikatti ilmi tyytymättömyyden. Emo sanoi: hö-hö. Silloin jo aisakin oli
poissa tieltä. Varsa otti osansa. Malakias taputteli tammaa ja puhui
mielistellen. Tamma katsoi viisailla silmillään hyväksyen.

— Mene vain, sanoi isäntä Miinalle. Minä tulen tamman kanssa, kun
varsa saa enimpään hätäänsä.

— Kiki, kiki nyt. Tyttö taputti varsaa hellästi ja meni.

Kaikilta saroilta liikkui kylvöväki kylää kohti. Kuului iloista
hälinää, huutoja ja leikinlaskua.

Isoisä ja Iiska tulivat vastaan kujassa. Iiska työnsi edellään vanhaa,
piikitöntä haravaa ja lauloi. Isoisä asteli viivytellen pojan jälessä,
imi piippuaan ja myhäili. Heti kun isä tuli tamman ja varsan kanssa,
heitti Iiska haravakulunsa, koko huomio kiintyi varsaan. Poika yritti
sekaantua jalkoihin, mutta isä tempasi syliinsä. Iiska sai hyväillä
varsan kaunista päätä, taputella poskea ja turpaa ja yrittää sormellaan
koskettaa sen silmääkin. Tamma pysähtyi katsomaan, sai hyväilyn
isännältä ja oli rauhallinen. Isoisä kysyi kylvöksestä ja ilmaisi
hyvänmielensä, kun kuuli miten pitkälle on ehditty.

Kun tultiin pihaan, tuli Eliisa aitasta leipiä käsivarrellaan ja
heiluttaen kädessään suurta avainta. Tukka oli huivittomassa päässä
löyhtynyt väkkärältään ja muuan valtainen suortuva hulmahti somasti.
Jalka astui joustavasti ja vartalo notkahti. Hän pysähtyi, katsoi
kujaan, kun sieltä tuli väki. Kasvot olivat hiessä.

Malakias näki jo kauas miten hän hymyili ja katsoi. Kun Eliisa nousi
tuvan portaita, näki Malakias vain sen, miten hän nousi. Isä puristi
yhä varsan kera lepertelevää poikaa rintaansa vasten ja ajatteli: saapa
nähdä tuleeko Eliisa takaisin pihalle, kun saa leivät tupaan? Ellei,
vie hän Iiskan sylissään äidilleen ja sanoo terveisiä pellolta...

Mutta samalla jo Eliisa ilmestyikin takaisin rappusille...

XII.

Vainiot hulmahtelivat hienossa kesätuulessa. Joka soppi oli täynnä
auringonpaistetta. Aurinko ei vielä paahtanut, se huokui vain elämää.
Alkukesä oli niin terve, että se kuullosti oikein hihkuvan olemassaolon
ja luomisen riemussa.

Malakias Kirsi oli tehnyt työtä. Hän tunsi olevansa nyt juoksevan
elämän tasalla, saavuttaneensa useitten vuosien menetykset.

Hän rasvasi itse kirkkorattaita. Niitä, joilla ajettiin emännän kanssa
vuosia takaperin. Kilpa-ajorattaat saivat ruostua vajassa nyt.
Malakiaksella ei ollut mitään erityistä halua niihin. Muistaessaan
ettei kirkkorattaita käytetty koko viime kesänä, eikä emäntä ollut
kilparattaillakaan missään, kävi sielun läpi kiusaava vihlaus. Mutta se
asettui kohta. Nyt oli muutenkin korjattu niin paljo laimiinlyötyä ja
luhistunutta. Malakias tempasi pyörästä. Se huilasi iloisesti. Äsken
oli Malakias itse puhdistanut rattaat savesta ja ravasta. Sylinahka oli
vielä pyyhittävä.

Tallista kuului Pojun terävä kauranpureminen, Oriillekin oli viime vuosina
riittänyt vain harvoin kauraa. Ihminen tunsi korvallaan, miten
oriin kaura-intohimo kuohahteli, miten se himoiten ja ahnehtien puri ja
tuntui nauttivan oman hampaansa erinomaisesta käyttökelpoisuudesta.

Malakias kävi panemassa takin päälleen. Eliisa puki. Iiska tallusteli
valmiina. Isä-Siimon hyräili virttä. Palvelustyttö siisti tupaa,
eteistä ja portaita ja lauloi. Malakias näkee ja tuntee tämän kaiken.
Hän on tämän elämän keskus. Jos hän juo, asuu epäjärjestys tässä. Piika
ei lakaise sunnuntaiaamuksi noin. Hänen huulensa ovat pitkällään, hän
ajattelee: mitähän tällaisen talon on väliä. Ja Eliisa on vihainen,
ei puhu mitään. Hän ei edes käske piikaa. Eikä isä hyräile. Vain Joosen
ääni kuuluu, mutta hän kiroilee. Samalla joku kolisee, joku vinkuu,
Iiska itkee, tuulikin on kylmää — —

Nyt on kevätkesäinen sunnuntai-aamu. Eliisan silmässä on loistoa, pää
on pystössä, hän taas tuntee olevansa olemassa! Malakias on ylpeä
Eliisasta. Sielu on täynnä onnea, samassa sen yli kuitenkin tuntuu
kulkevan kuin havauttavana tummana pilvenä entisyyden muisto. Vaan hän
työntää sen syrjään. Panee Pojun puihin.

Orikin on iloa täynnä. Kaikki istuvat rattaille. Eliisa antaa tytölle
viime käskyjä, tyttö vastaa lupauksin. Vanha Siimon istuu rappusilla ja
myhäilee, houkutellen Iiskaa jäämään kotiin. Iiska huutelee ylpeitä
kieltojaan, on olevinaan mies, valmistuu Pojua ajamaan äitinsä sylistä.

Poju hölkkää kartanokujassa. Notkanteissa tempovat vieterit. Iiskalla
on iloa. Hän huutaa, vaatii suitsia. Vanhemmat nauravat.

Käännytään maantielle. Se on suoraa, sileätä. Tuolla kilometrin päässä
on metsä, johon tie sukeltaa. Poju korskahtaa pari kertaa, lautanen
alkaa tuutia. Kavio kapsaa tahdissa, laulaa. Harja hulmuaa. Kaunis pää
keinuu tasaisesti ja nauttien kuin lumpeenkukka joenpoukaman
hiljaisessa aallokossa.

Eliisalla on poika sylissään. Hän puristaa lasta yhä varmemmin. Yrittää
hieman arastamaan — pitkästä ajasta. Mutta samalla nousee riemuntunne,
ei yllättäen ja purkautuen, vaan malttavana, täyteläisenä. Se tuo
elämään keveyttä, nostattaa kuin siiville.

Pojun lautaset tuutivat, korvat vakaantuvat sojoon, harja hulmuaa, pää
keinuu, kavio laulaa. Silmä varastautuu joka havainnon välissä suitsia
piteleviin käsiin. Rauha valtaa: ei ole hätää! Miehen nyrkeistä on
pehmeä, veltto, ympyräinen pöhötys poissa. Ne ovat nyt karkeat,
ahavoituneet, lujat. Eliisa katsahtaa salaa syrjäsilmällä Malakiasta.
Miehuuden ruso tummentaa nyt lujaa poskea, poissa on pöhötyspussi,
poissa arka, pälyilevä, anteeksipyytelevä epävarmuus. Eliisa tuntee,
miten keväinen elämä hänen sielussaan juurtuu ja varmistuu. Ja
vaikka mieleen menee se pahinkin, hän pääsee pelkällä pienellä
sielunpistoksella, mutta tuntee heti voittaneensa.

Metsäinen taival on lopussa. Alkavat laajat vainiot ja kylät. Malakias
antaa Pojun käydä. Miten se käy! Heittää jalkaa kuin leikiten, pälyy
ympärilleen kuin riemuiten näkemistään. Yrittää katsoa joskus taakseen,
rattaille, vallaton leikki kauniissa silmissä ja korvissa kuulteleva,
herkkä vire. Rattailla olevat näkevät tuon kaiken, juttelevat ja
nauravat.

— Poju, Poju! kuiskaa Eliisa.

— Poju-Poju-Po-ju-Poju, loppumattomiin Iiska.

Ympärilleen pelloille katselee Malakias. Hän arvostelee miten on kylvöt
tehty, miten maa muokattu, kuka on ehtinyt aiemmin, ken vähän
myöhästynyt. Hänen mielenkiintonsa on nyt kokonaan kylvöasioissa.
Talouselämä on jollain tavalla ilmestynyt hänen eteensä ja paljastanut
elämänarvoja, joiden olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Siitä on
silmä saanut uuden terävyytensä, siitä usko ja voima valloittaa
takaisin Eliisa.

Sivuutettiin tuttuja jalkalaisia. Muuankin vanhahko mökkiläinen,
Sirkki, siinä meni, jalka jo luuvalon onnuttamana, virsikirja
kainalossa, akka perässä kahden metrin matkassa. Tervehtivät akalle.
Akka vastaa. Sirkkikin kääntyy. Kasvoille ilmestyy iloinen vivahdus.

— Ka, tuttuja, päivää!

— Hyvää päivää, vastaa Malakias. Ottaisin rattaille, mutta ei näihin
nykyaikaisiin sovi... pieniä ovat.

— Ei niihin sovi, sanoo Sirkki. Ne ovat samanlaisia kuin vanhanajan
vieterit. Turkulaiset olivat hyviä. Noo, ei tässä mitään, kävellään.

— Kohtapa tässä ollaankin kirkolla, kilottaa Sirkin Liisa ilman
vähintäkään katkeruutta äänessä.

Pariskunta oli kaukaa periltä. Heidän kotitiensä kulki ohi Kirsin.

— Tulkaa meille lepäämään, kun kirkolta palaatte! huusi Eliisa.

Kiittelivät ja lupasivat. Ori alkoi juosta. Ihmisiä oli yhä tiheämmin
tiellä, tuttuja ja vieraita.

Kumpaisestakin tuntui kuin kaikki olisivat olleet tänään juuri heille
erikoisemman ystävällisiä.

Kirkossa ei ollut paljon ihmisiä. Rovasti itse saarnasi. Hän puhui
vanhatestamentillisesta tekstistä, Elias-profeetasta, kun hän söi ja
joi ja matkusti sen ruuan avulla neljäkymmentä päivää yötä ja neljäkymmentä
Herran vuoreen Horebiin asti ja miten Herra siellä häntä puhutteli
ja kutsui vuorelle ja Elias Herran kysymyksiin: ”Mitä tässä teet,
Elias?” vastasi aina: ”Minä olen kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin
puolesta; sillä Israelin lapset ovat hyljänneet sinun liittosi,
kukistaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi miekalla, ja minä
yksinäni jäin; mutta he etsivät minua surmatakseen.”

Tekstin lukemistavasta ja äänenpainoista kuullosti, että rovasti oli
aikonut pitää ankaran saarnan. Mutta kun hän alkoi puhua, oli tuuli
mennyt ohitse. Kuulija, joka jännitti huomiokykyään tekstin luvun
aikana, pettyi heti ensi lauseissa: saarnaaja ei saanut kiinni mistään.
Hän haparoi kuin pois lentäneen linnun jälessä. Sitten hän alkoi
kerrata tekstin sanoja uudelleen. Pääsi vihdoin tarttumaan ajan
yleiseen syntisyyteen. Siitä saattoi aina jotain sanoa. Luisui vihdoin
vanhalle ladulleen, uudisti entisen, moneen kertaan ennen puhumansa
annoksen. Siitä pääsi hieman veriinsä. Alkoi laskettaa nyt suin päin.
Ohi mennen tempasi hän pyörteeseen mukaan itsensä ja seurakunnan
välisen riidan, puhuen siitä peitetyin sanoin, seurakuntaa ja itseään
mainitsematta. Mutta ken hyvänsä saattoi ymmärtää mitä tarkoitettiin.
Ja kun hän tästä nyt pääsi Elias-profeetan sanoihin: ”Minä olen
kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin puolesta” j.n.e., alkoivat
isäntämiesten näköiset sanankuulijat katsella sivuilleen ja heidän
silmiinsä ilmestyi hämilläolon avuton tunnelma.

Malakias Kirsi oli istunut totisena ja jäykkänä kaiken aikaa ja
kuullellut. Hän oli tullut kirkkoon sielu janoisena. Elämän nousun
uudessa keväimessä olivat arkiset aherrukset antaneet niin runsasta
ravintoa, että kun hän astui kirkkoon ja virrensävel soi seurakunnan
laulaessa urkujen mukanasoitolla, tuntui sielussa yhtäkkiä joku sulku
avautuvan ja aukeamasta virtasi sisään ihmeellisesti voimakasta elämää.
Se tuli ikäänkuin kukkurana sille anteeksisaamisen aavistukselle, joka
tänä aamuna ja varsinkin tällä matkalla oli täyttänyt mielen.

Hän koetti tarttua kiinni rovastin lukemaan tekstiin kuin vanha,
kokenut kristitty, jolle sana kuuluu lapsuuden perintöoikeudella. Hän
tajusi tässä keväisessä uudestasyntymismielessään olevansa velvollinen
seuraamaan saarnaa sana sanalta ja ajatteli rovastista kauniisti,
pohjaltaan hyväntahtoisena ja herttaisena pappina ja nuhteli taas
itseään silloisesta loukkauksestaan. Mieli oli hyvä ja kristillisellä
sovinnon ja rakkaudenhengellä täytetty. Malakias lähti seuraamaan
rovastin puhetta sana sanalta, ajatus ajatukselta.

Hänellä oli vaistomainen tunto siitä, että hänen elämänsä parannukselle
tulisi tästä saarnasta uusi nousuporras. Tekstin aavisti hän johtavan
ankaraan syntien ja lankeemusten ruoskimiseen ja Herran kurituksen
syiden selvittämiseen. Mieli nöyrtyi, ajatus vaelsi muistellen
syntisessä elämässä, se nuuski ja löysi rikosta ja epäpuhdasta aina
kirkonovelle saakka. Mutta mieli ei nyt masennu. Sillä Jumalan
ylläpitävä armo ennättää, antaa voimaa, nostaa... Hän taistelee
noustakseen. Usko vie voittoon Jumalan armon avulla. Hän, Malakias,
syntinen, langennut raukka, turvaa Jumalan armoon...

— Muuta turvaa minunlaisellani syntisellä ei ole, tunnustaa hän
puoliääneen, nöyränä, pää laskettuna kätten päälle virsikirjalaudalle.

Rovasti oli jo hetkisen puhunut. Malakias huomaa, että onkin ajatellut
muuta eikä seurannut rovastin saarnaa. Nyt hän terottaa huomiokykyään.
Mutta jokin sekaannus vaivaa häntä, ei voi seurata ajatusjuoksua.
Rovasti panee sanoja peräkkäin, mutta Malakias ei ymmärrä niiden
tarkoitusta. Hän lankee epäilemään, että puhe on sekavaa. Mielenkiinto
herpautuu. Ajatus hajautuu ja kulkee omia teitään. Ensin se yrittelee
hiiviskellä kirkossa, mutta pujahtaa pian ulos, maailmalle,
jokapäiväisiin askareisiin ja kaikellaiseen muuhun. Malakias alkaa
levätä, muistella huvikseen viikon töitä, kylvöpuuhia, hevosia,
pikkuvarsaa, kellarinkattoa, jonka hän aikoo huomenna laittaa,
maitokamarin ovensaranaa, joka meni rikki eilen illalla myöhään, kahta
uutta lapiota, jotka maksoivat 26 markkaa kappale, kesantoa, jota hän
ajatuksissaan kiertää, tarkastelee ojia ja potkii kokkareita
pientareilta pellolle...

— Niin on nykyäänkin laita, rakkaat sanankuulijat, saarnaa rovasti.
Äänen muuttumisen vuoksi teroittuu Malakiaksenkin huomio ja
mielikuvitus tempautuu jumalanpalvelukseen. Pappi jatkaa:

— Papin julistamaa jumalansanaa ei uskota. Häntä pilkataan ja
vainotaan. Kirkkoon tullaan sanaa kuulemaan vain silloin tällöin, kun
asioita muutenkin sattuu kirkolle. Elias söi ja joi. Mitä hän söi ja
joi? Rakas sanankuulija, sellaistako leipää kuin täällä leivotaan ja
kaljaa jota täällä tehdään? Niinkö hän joi kuin juomari ja suursyömäri?
Ei, rakas sanankuulija. Herra itse valmisti aterian, siksi oli se niin
ravitseva, että Elias saattoi matkustaa sen voimalla neljäkymmentä päivää
ja neljäkymmentä yötä yhteen mittaan. Kukapa profeetalle
jumalattomassa israelissakaan muut? Ja kukapa nytkään? Kun
sananpalvelija menee kinkerille, ei jokainen seurakunnan jäsen halua
hänen kanssaan enää leipää taittaa. Mene omin ruokinesi vain, pappi, ja
tarkasta onko seurakunnan lukutaito hyvä vai huono. Leivo itse leipäsi.
Herra lähettää tulonsa edellä sodan ja kalliin ajan, niinkuin on
meillekin nyt lähettänyt. Niin hän lähetti merkit Eliaksenkin edellä
ennenkuin Elias tuli pyhälle Horebin vuorelle. Tulee meillekin vielä
maanjäristyksiä, myrskyjä ja muita, ellei jo ole tullut, tulee varmaan.
Sanan palvelijan täytyy sanoa: ”Minä olen kiivaillen kiivaillut”...

Vihdoin saarna loppui. Miehinen seurakunta oikasi virsikirjalaudoilla
levänneitä päitään ja katsoivat unisina ja hajamielisinä ympärilleen,
aivan kuin hieman noloina ja pelästyneinä kyselläkseen: Joko se loppui?
Mitä hän sanoi?

Mutta kun rovasti alkoi nyt lukea rukouksia, pysähtyi pälyileminen,
katseet seivästyivät lattiaan, hartaus painautui seurakuntaan, kaikki
epätietoinen ja hämärä oli kuin pyyhitty. Saarnan olemassaolo oli
unohdettu. Sielut tarttuivat kauniiseen rukoukseen kuin tuttuun,
ystävälliseen käteen, joka ei vie harhaan. Kaikki oli taas ihan
selkeätä. Jumalanpalvelus läheni loppuaan, pian saisi nousta ja mennä.
Velvollisuudentunto täytti yleistunnelman.

Hieman kesken aikojaan vaati Kirsin Iiska jo äitiään viemään hänet
ulos. Eivätkä äidin vastaväitteet auttaneet.

Kun Malakias vähän jälkeenpäin tungoksessa tuli ulos, ei hän heti
löytänyt omiaan.

Mutta kirkonveräjän ulkopuolella tapasi omankyläläisensä, Riitaluhdan Esan
. Tämä oli hieman kiihtyneenä jostain ja veti Malakiaksen
takinhihasta syrjään saadakseen sanoa ilmeisesti hyvin tärkeätä asiata.

XIII.

Malakias äkkäsi heti, että Esa oli ottanut ryypyn ja että takin
povitaskussa pullotti. Outo, epäselvä ajatusvirta kulki läpi aivojen.
Malakias oli huomaavinaan, että siinä törmäsi vastakkain jotain.

Tahi oikeammin: joku jonkunaikaa levännyt mahti tuntui heräävän,
avaavan suutaan ja haukottelevan. Sitä asettamaan ja nukuttamaan ryntää
toinen sillä aikaa valtaan ja herruuteen päässyt. Malakias astelee Esan
vieressä. Esa juttelee kiihkeästi miten paikkakunnan sanomalehteen on
kirjoitettu heidän kylältä sellainen häväistysjuttu, että sen
kirjoittajalle pitää antaa sellainen muistutus, ettei enää toista
kertaa rupea kyläänsä häpäisemään.

Opas johti Malakiasta pois kulkutieltä, kohti hieman syrjässä olevaa
metsäistä saareketta. Huomatessaan tämän, pysähtyi Malakias ja sanoi,
että emäntä ja poika odottavat kylässä hevosen luona, eikä hän voi
tulla. Esa kohotti hieman takkinsa rintapieltä — sieltä näkyi
pullonsuu — ja katsoi merkitsevästi Malakiaksen silmiin. Tämä ravisti
päätään, otti askeleen jo palatakseen ja virkahti:

— En minä! Mutta mitä on kirjoitettu ja kuka?

Esa lähti mukana astumaan takaisin. Matkalla kylään hän kertoi.

Sanomalehteen oli nyt kirjoitettu, että meillä Takamäen kylällä on
isäntäin kesken se viinanpoltto-osuuskunta ja kerrottu juurtajaksain
miten se on järjestetty. Vielä selitetään sekin miten me olemme
liikenevän viljamme laittaneet kaikki viinaksi, joten meiltä ei ole
liiennyt paljo mitään yleiseen kulutukseen.

Aluksi Malakias kuulteli välinpitämättömänä, aivan kuin asia ei
ollenkaan kuuluisi hänelle. Mutta kun paljastuksessa ilmeni sen
jatkuessa seikkoja, jotka silloin tällöin hälppäsivät välittömästi
hänenkin liikavarpaitaan, alkoi hänen mielenkiintonsa herätä. Hän tunsi
siinä, että kylän uusi kansakoulunopettaja lie — hän alkoi kohta
epäillä opettajaa — ryhtynyt paljastamaan maailmalle kylänmiesten
salaisuutta, jonka säilyttämisestä oli miehissä ylpeilty parisen vuotta
ja pidetty sitä kylän kunniana. Oli oikein sovittu siitä, ettei kukaan
saa päissään siitä mitään puhetta ottaa, silloin kun tulee helposti
sanoneeksi liikoja. Tämä yhteinen salaisuus oli sitonut Takamäen
kyläläiset entistään paljon lähemmin yhteen. Ennen oli kylällä ollut
sonni- ja puimakoneosuuskunnat, mutta varsinkin viimemainittu pyrki
muuttumaan vain riidan aiheeksi. Mutta sitte kun tuli tämä
viinanpoltto-osuuskunta, pääsivät miehet lähemmäksi toisiaan ja
muodostivat ikäänkuin valtion valtiossa, omine viinankeittohommineen,
seuranpitoineen, lakineen ja valtiosalaisuuksineen.

Tämän johdosta Takamäen kylä entistä enempi eristäytyi muista pitäjään
kylistä. Ennen oli silloin tällöin hienokseen nuruttu, kun piti olla
niin kaukana kirkolta ja pitäjäläiset tuntuivat heitä pitävän itsestään
jälkipajulla olevina. Mutta nyt olivat takamäkeläiset nousseet jollain
tavoin johtavaan asemaan, ainakin omasta mielestään. He kun olivat ajan
suuren tarpeen, viinakysymyksen, ratkaisseet niin ettei ollut kellään
omalla kylällä puutetta, antaneet yleiseen kulutukseen vain sen
verran viljaa, että kruunun silmä peitettiin ja käyttäneet loput
viinankeittoon. Jotkut olivat sanoneet heille, että sellainen on
laitonta. Mutta arvostellessaan ajan elämää ja ihmisten edesottamisia
mieskarohissa, sanoivat he kaikin hammasten välistä ja sylen
piristessä, että he antavat sellaisille laeille passituksen, joka ei
vie kunnianpaikkoihin.

Niin eli ukoissa, jotka koko sielultaan olivat muuten porvarillisen
mailmankatsomuksen läpitunkemia, se ajatus, että Takamäki oli,
näinä poikkeusaikoina, jollain tavoin kohonnut itsenäiseen,
riippumattomaan asemaan, niin että Suomen tasavallalla ei ole ainakaan
sen elintarve- ja viina-asioissa minkäänlaista sanomista. Jos taas
valtiovalta poliisiensa ja oikeutensa kautta sekaantuisi Takamäen
sisällisiin asioihin, he olisivat valmiita rikkomaan kaikki
diplomaattiset suhteet ulkomaailman kanssa, jos niikseen tulisi.

Se oli kaikki vapaudentuntoa, suurta vapautta, etuja ja oikeuksia
tuottavaa takamäkeläistä politiikkaa, joka ei tahtonut enää tietää
mitään velvollisuuksista.

Kaikki he olivat mieleltään kirkollis-uskonnollisia. Jumalaa ei saanut
pilkata eikä sakramentteja hylkiä. Piti käydä silloin tällöin
kirkossa. Ja kun kylään tuli raamatunselitys, kuului kristillisiin
velvollisuuksiin mennä sinne. Kaikesta tästä olikin Takamäki ollut pari
miespolvea kirkonkirjoissa erittäin kehutussa maineessa. Mutta sillä he
uskoivatkin täyttäneensä velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Kun Jumala
ja kirkko eivät vaatimuksiaan vain ruvenneet lisäilemään, tulisivat
takamäkeläiset olemaan aina velvollisuuspaikallaan aivan yhtenä
miehenä.

Maallinen järjestys sitä vastoin näytti pyrkivän aina muuttumaan heidän
vahingokseen ja sitä he moittivat sanoin ja teoin. Verot kasvoivat,
hevosenkenkäin ja naulain hinnat nousivat, päivämiesten ja palvelijain
palkat ja... Mutta mitään helpotusta mistään ei kuulunut. He alkoivat
epäillä jo koko esivaltaa ja eduskuntaa. Säätävät lakeja ja purkavat
niitä. Ei lempokaan tiedä mikä milloinkin on voimassa. Kun siitä saa
tiedon, on jo muutettu. Käskee niitä sitte totella!

Alkoi näyttää viisaimmalta elää tätä maallista elämää oman järkensä
mukaan piittaamatta mitään herrain laeista. Varsinkin kun ollaan rehtiä
miehiä muutenkin.

Se tuntui mukavalta ja vapaalta. Varsinkin kun koko kylä oli niin
yhtä mieltä. Vallankumouksen vapaus oli vihdoinkin tullut
Takamäellekin. — —

Malakias on kuullut ystävänsä selostuksen kirjoituksesta. Sanomalehti
on hänellä kädessään. Malakias ei nyt rupea lukemaan tiellä, mutta
hänellä on lehti kotona, siellä hän lukee. Molemmat ovat varmoja, ette
kirjoittaja on viime syksynä kylän koululle tullut uusi opettaja,
Sinisalmi. Hän oli näyttänyt jos viime talvena olevan suuri
raittiusintoilija.

Malakias huomasi joutuneensa tilaan, jolloin hän ei ollut ollenkaan
selvillä, mitä tulee ajatella ja tahtoa. Viime aikoina oli hän elänyt
aivan kokonaan sellaisessa mielentilassa, jolloin raittius on hyvin
tärkeä, jopa suorastaan pelastava elämänarvo. Mutta jos nyt joku menee
innottelemaan siihen määrään, että kyläkunnan hyvä maine pilataan
sanomalehtikirjoituksella, varsinkin kun sen tekee mies, joka on vasta
äsken tullut kylään, eikä tiedä kuinka siivo ja hyvä kylä Takamäki on,
sellainen vaatii että miesten pitää tarttua asiaan.

Toiselta puolen on hän hieman arka. Kaikki tietävät että hän on ollut
juoppohulluna. Hän on itse sitä kauhistunut. Ihmiset tietävät että
heillä on ollut hädässä pappi ja lääkäri. Sitten vielä menee mieleen
sekin. Ne taitavat aina sitäkin muistaa? Hän on ajatellut ettei hän
enää ryyppää. Hän muistelee kironneensa viinan. Yhtäkkiä ajattelee:
todellakohan minä olen aikonut pysyä aivan raittiina? Yritti saada
siitä selvää mielikuvaa. Mutta ajatus tuntui värisevän kuin hermostunut
käsi, joka yrittää lankaa hienon neulan silmään.

Malakias ei nyt juuri tässä Kirkonkylän maantiellä voi aivan
ehdottomasti sanoa, onko hän päättänyt olla raitis aina, vai
toistaiseksiko vain? Tämä ajatus keskittää niin kokonaan hänen
huomionsa, että juoppohulluuden kamalat kokemukset, sitä seurannut
parantumisen ilo ja uuden elämän keväinen nousu muistuttavat tajunnan
takalistolla olemassaolostaan aivan kuin paksun sumun takaa, joka
pidättää ääniaallotkin.

Vaeltaessaan tässä sumussa löytää Malakias itsensä ajattelemasta
Riitaluhdan Esan taskussa palkkerehtavaa pulloa. Sitä vain, että Esalla
on nytkin pontikkapullo.

Mutta hän näkee vaimonsa ja poikansa jo hevosen luona tuossa pihassa.
Poju kuopii maata hieman levottomasti. Esa juttelee, että illalla
pitäisi kokoontua miehiä vähäsen pitämään tuumaa siitä, mitä asian
vuoksi on tehtävä. Malakias lupaa tulla. Hänellä on joku epämääräinen
tunto siitä, että hänen pitää sinne mennä, muuten kylän maine on
vaarassa eikä se tule puhdistetuksi. Hän on johtavia miehiä,
kansakoulujohtokunnan jäsen, omistaa hyvän oriin ja kantakirjatamman.
Hänen kylvönsä on kylvettynä...

Ja mikä se sitten on se Sinisalmi? Lähtee kirjoittelemaan kylästään
roskaa. Ryyppää tahi ei, se on kunkin oma asia, se ei kuulu toiselle.
Ja jos keittääkin...

Esa meni omaa hevostaan laittelemaan. Eliisa katsahti vakoillen
Malakiaksen silmiin, mutta niissä ei ollut mitään merkkejä tuoreesta
ryypystä. Hän lausui jonkun iloisen sanan, mutta Malakias oli
mietteissään. Vasta kun he olivat maantiellä ja Iiska taas aikoi hamuta
suitsia, kun Malakias jännitti ohjaksia ja Pojun lautaset alkoivat
tuutia ja ihmiset väistyivät kahden puolen leveätä tietä, vasta silloin
rupesi Malakiaksen katse kirkastumaan.

Eliisa alkoi muistellen jutella jotain rovastin saarnasta, mutta ei
kiittänyt sitä.

XIV.

Kylänmiehiä oli kokoontunut Riitaluhdan kamariin. Itse Esa, Kirsin Malakias,
Sumun Heikki, Heikkilän Ville ja Napamäki. Kirkosta tultua
oli saatu uusi Jobin posti. Kylän parhain viinankeittäjä, Tappurainen,
oli joutunut tehtaineen keskellä kirkonaikaa nuuskijain käsiin. Tehdas
oli hävitetty, 75 litraa viinaa, samoin suuri määrä ainaa. Miehet
olivat jo tottuneet pitemmän aikaa elämään tehtaan ja varaston
menettämismahdollisuuden epätiedossa, niin että vahinko ei sellaisenaan
aivan erikoisesti harmittanut muita kuin Sumun Heikkiä, joka oli
rikkain ja lihavin ja itarin, eikä ollut eläissään tottunut
luovuttamaan penniäkään hyppysistään tuntematta jonkun aikaa
jälkeenpäinkin epäilystä, että oli antanut vetää itseään nenästä.

Vaan tässä oli jotain muuta. Tappurainen oli parhain heidän
keittäjistään. Mutta mies oli suuri lurjus ja ennakolta laskematon. Jos
hän ottaa kurit päälleen, niin selittää ja paljastaa koko osuuskunnan
ja joudutaan kaikin vastaamaan. Tähän asti oli mennytkin hyvin.
Keittäjäin kanssa oli ollut sopimus, että jos kiinni joutuvat ja
sakkoihin ja linnaan, niin isännät maksavat sakot ja elättävät perheet
vankeusaikana. Eikä sellaista ollut vielä sattunut kuin yhden kerran.
Niin hyvin oli onnestanut. Viinaa oli keitetty ja pysytty sillä hyvissä
taskurahoissa. Mutta tämä Tappurainen oli juonikkomies. Nyt pitäisi
saada sitä vielä yli puhua, ettei vain seota heitä asiaan. Luvata
vaikka jotain erityistä lisäkorvausta.

— Ei se mitään tarvitse, on saanut osansa ja hyvän palkan, muistutti
ehdotusta vastaan Sumu.

— Maksaisi hänelle, perhanalle, ainakin lupaisi, myönteli Napamäki.

— Kyllä tämä on sellaista kauppaa, jossa komplotin jäsenten täytyy
myös täyttää lupauksensa, sanoi Heikkilä ja naurahti.

— Se siinä onkin, olla niiden kaikellaisten kanssa komplotissa!
tuskitteli Sumu tukkaansa kynsien. — Mutta mistä niitä ottaa
luotettavia tähän aikaan?

Esan suu meni nauruun.

— Luotettavia lainrikkojia, virkkoi.

Sumu kiivastui:

— Niin, mutta eihän se sellainen mikään laki?... Piruko sitä pitää,
enempää kuin sitäkään, joka käskee grammottain punnita leivän isännälle
ja emännällekin?

Sumu katsoi tutkien vuorotellen jokaisen naamaan. Jatkoi:

— Kuka niitä sellaisia lakia tottelee? Mitä siihen kenenkään tulee
syönkö minä vai juonko ja paljoko vai vähän, kun se on mun omaa
ruistani? Ja tätä hallituksen huushollaamista tämän viinan kanssa, sitä
en minä ole ikänä ymmärtänyt muuksi kuin herrain juonitteluksi. Ensin
ne ottivat viinankeittoluvan talonpojilta ja antoivat porvareille. Nyt
muka kielletään kokonaan, mutta herrat vedättävät valtion laivoilla
ulkomailta ja juovat niinkuin ennenkin.

— Entä apteekkarit ja tohtorit! huudahti Esa, ottaen piipun suustaan,
että voi paremmin sanoa. — Tämäkin meidän apteekkari... voi pentelettä
kun on rikastunut tentunkaupalla.

— Ja tohtori, huomautti Heikkilä matalalla äänellään ja katsoi
kulmainsa alta Esaa.

— Niin, sanoi Esa, alentaen ääntään kuiskaavaksi. — Joka
spriireseptistä ottaa kymmenen markkaa ja ilman tautia kysymättä antaa
niin paljo kuin vain miehet pyytävät. Kuinka ei lääkäriä ja apteekkaria
sakoteta ja linnaan tuomita, kun muita tuomitaan?

Hän pani leukansa kysyvästi pitkälleen ja tutki silmillään jokaista
seuran jäsentä vuorotellen.

Napamäki mörähti:

— Eikä niistä edes sanomalehtiin kirjoiteta.

— Niin, kun ei edes se Peetarin häjy suutari, sosialisti, ihmetteli
Esa.

— Bolsevikki se nyt on, selitti Napamäki.

— Noo polse- eli menseviikki, sitä pirummin sopisi sellaisen. Vai eikö
ne nekään vihaa herroja niinkuin meitä talonpoikia? kysyi Esa.

— Ee-ei tokikaan, selitti Sumu. — Molemmathan ne ovat meidän
niskassa, jotta me elättäisimme heitä.

Alempi huulensa ulottui pitkälle ylähuulen ylitse, kun hän nauroi
hartaasti, katkeruuden säteillessä silmistä ja lihavan ruumiin
hyllyessä.

— Halvalla, mörähti taas Napamäki.

— Halvalla, niin, sepä se! totesi Sumu jatkaen: — Ennen ei niille
kelvannut meidän kasvattama ruisleiväksi, kun saivat Saksan ja Amerikan
nisut. Nyt kun sitä ei saada, nyt kelpaa meidän ruis. Hintaa emme
kuitenkaan saa määrätä me, vaan he ja hallitus, ja halvan jos halvan.
Mutta menepäs pyytämään lääkäriltä voidelappua, apteekkarilta
sormipullollista troppia, tahi Peetarin suutarilta puolipohjia
kenkiisi, itse he määräävät hinnan ja sellaisen hinnan että oikein
hävettää... tphyi lempo sentään!

— Kyllähän tuota, mekin nyt olemme saaneet, tuota, hintoja, yritti
Heikkilä ja katsoi kulmainsa alta ikäänkuin leikillään moittien Sumuun.
Tämän alahuuli työntyi entistä pitemmälle, ja ylähuuli vetäysi sisään
ja ylöspäin paljastaen ruskeat ja harventuneet hammasrivijäännökset.

— Sinäkin! Oletko nyt sitte niin rikastunut, ettet enemmälle
kartanollasi sijaa löydä? Sumu sanoi sen kiivaudella ja sydämen
pohjasta. Mutta kun toiset rupesivat nauramaan, lievensi hänkin, silmä
alkoi hymyillä, kun ruskea hammasrivi vielä uhkaavasti irvisti.

Esa käänsi asian nyt oikealle tolalleen, kysymykseen, jota varten oli
kokoonnuttu, nim. sanomalehtikirjoitukseen ja sen kirjoittajaan. Kaikki
eivät olleet kirjoitusta nähneet ja Esan piti se sen vuoksi lukea.

Se oli ”Kirje Takamäenkyliltä” ja sanottiin siinä m.m.

”Se ei ole ollenkaan kumma, jos viinateollisuus täällä niin rauhassa
saa kukoistaa, kun melkein kaikki kylän isännät ovat samassa juonessa.
En tiedä varmaan, mutta niin kerrotaan, että heidän keskuudessaan on
suuri viinankeitto-osuuskunta, jolle kukin luovuttaa viljaa heidän
keskenään sopimasta hinnasta. Viinankeittäjille on taattu, että jos
kiinni joutuvat, niin perheitten elatus maksetaan linnassaolo-ajalta ja
sakot ja vielä korvausta. Ja mökkiläiset ovatkin ottaneet niin
ammatikseen viinan keittämisen ja kauppaamisen, ettei kukaan enää tahdo
muihin töihin joutaakaan. Ikävintä on vielä se, etteivät asianomaiset
viranomaiset tartu asiaan, vaikka heille on ilmoitettu monta kertaa.
Mutta tätä ei sovi ihmetellä, kun kerrotaan että nimismies saa
Takamäestä joka viikko pontikkalekkerin omiin tarpeisiinsa. Koko
Takamäen kylä on tullut niin huonomaineiseksi, että on ihmisiä, jotka
sanovat, että ne saisi kaikki miehet ja ison osan akkojakin kulettaa
linnaan näistä viinarikoksista. Juoppous on kasvanut niin, että
juoppohulluus on muuttumassa oikein vasituiseksi Takamäen taudiksi.”

Alkoi kuulua murinaa joka taholta. Esa pysähtyi.

— Katos vietävätä, kuinka kovin hävyttömästi.

— Jopa likaa opettaja pesänsä.

— Opettajako tämän sitte...?

— Opettajapa tietenkin. Mutta kun oikein tuosta taudistakin. Eihän
ihminen itse tautiansa.

Malakias sekaantui asiaan myöskin:

— Minua se vissiin sillä juoppohulluustaudilla?

Hänen poskensa punottivat. Suu yritti hymyyn, silmästä pilkisti
suuttumus.

— Ja valehtelee vielä, kiivaili Sumu. — Jos nyt on yksi vähän
sairastellut, niin eihän täällä ketään muuta? Ja se yksikin on nyt
terve kuin pukki, näkyy olevan, eikä kuulu maistavankaan. Siitä pitää
vastata. Kirjoita sinä Esa ja hauku.

— Ei, sanoi Esa. — Ei se sillä ole hyvä. Tämän kirjoituksen vuoksi
nyt jo on hävitetty paras kyyneltehdas. Nimismiestä on julkisesti
vaadittu käymään kimppuumme eikä hän uskalla olla tulematta. Tähän
kylään on tullut piru miehekseen. Saatte nähdä, että jos hän saa täällä
olla, niin muutaman viikon päästä ei Takamäen kuusenjuuri enää heru
teille tippaakaan ja moni meistä on sakotettu ja kylä häväisty.

Esa hengähti. Suuttumus, joka hänen puhuessaan aste asteelta nousi,
salpasi jo hengitystä. Puukonarpi poskessa oli alkanut punottaa. Toiset
kuultelivat vaieten mihin ehdotukseen Esan puhe päättyisi. Hän jatkoi:

— Kun Jumala panee meille taudin, emme saa enää sairastaakaan rauhassa
kodeissamme, vaan meidän kipumme vedetään sanomalehtien palstoille,
meiltä viedään kotirauha ja kunnia.

Joukko mumisi ja murisi ja alkoi vähitellen tajuta mistä on kysymys.
Mikä vaihtoi hermostuneesti polvea toisen päälle, kuka kynsäsi päätä,
ken sylkäsi.

Esa jatkoi:

— Tämä kylä on ollut aina kuuluisa yksimielisyydestään. Kylän asioita
ei ole juoruttu mihinkään. Ja täällä on ollut niin siivoa elämää että
papitkin ovat kehuneet. Mutta nyt tulee tänne muka lasten opettaja,
joka alkaa kellottaa kylän asioita koko maailmalle.

— Panee pois sen sellaisen! örähti Napamäki. — Pois!

Sumu oli asiassa mukana:

— Niin, pannaan juutas pois, meidän vallassahan se on, pinnisti mies
kiinteästi kurkustaan kitisten.

— Mutta se riippuu johtokunnasta, sanoi Esa ja katsahti Kirsiin
kysyvästi. — Esimies on Nevalainen ja se taitaa olla opettaja-hyvän
kanssa samaa mieltä. Ei muka ryyppää. Ja sitte Luhtasmäen emäntä, joka
pitotilaisuudessakin siitä raittiudesta väkättää kuin väkkärikello.
Hän, muka, ettei heillä ryypätä eikä kieltolakia rikota. Tässä meidän
puolella ei taida oikein selvästi olla muita kuin Kirsin Malakias, vai
oletko sinäkään?

Malakias rykäsi teennäisesti. Esa oli pannut kysymyksellään hänet
ikävään koetukseen. Hänen päänsä oli kuumentunut jo sen johdosta,
että sanomalehtikirjoituksessa oli niin avonaisesti viitattu
hänen sairauteensa. Masentava nöyryytyksentunne ja kiivas
kunnianpuolustusvaisto kamppailivat keskenään. Nyt tuli taas uusi
vaikeus: ruvetako näiden kylänmiesten ja osuuskuntatoverien kera
puhdistamaan kylän mainetta yrittämällä ajaa pois opettaja, vai
asettuako johtokunnan raittiiden jäsenten kannalle ja jättää
sanomalehtikirjoittelu opettajan omaksi yksityisasiaksi? Hiki kihosi
hänen otsalleen. Miehet odottivat vastausta. Tuli epämääräinen:

— Mikä tuossa olisi parhainta?

— Panna pois! huusi korotetulla äänellä Sumu.

— Kyllähän minä, mutta en minä usko, että se käy niin helposti, pitää
olla jokin laillinen syy.

Kirsi huokasi helpotuksesta. Hän oli vihdoinkin jotain sanonut
puolustuksekseen.

— Laillinen, matki Esa. — Onko tämä kylän kunnianloukkaus laillista,
häh? Eikö se ole lainrikos?

— Kirjoittaa siitä, että kylässä rikotaan kieltolakia, virnisti
Heikkilä, kurkistaen pilkallisesti mustilla silmillään kulmakarvainsa
takaa ensin Esaa ja sitten muita.

Napamäki nauroi hörötti.

— Hyviä tässä ollaan kaikin... nimismiestä ja tohtoria myöten. Ei
yhtään kompastusta lakiin. Yli hypätään niin että hiu vain!

Vähitellen mieliala lauhtui. Ei oikein löydetty pohjaa miten aloittaa
hyökkäys opettajaa vastaan. Kun muuta ei näytty aikaan saatavan, uhkasi
Sumu että vielä tässä jää sekin keino, että jotain kiusoja sille sopii
hommata ja tehdä olo ikäväksi, jos ei kerran kylän kunnianloukkauksesta
kukaan enää välitä.

Loppu keskustelua kohdistui itsesuojeluvaiston pakottamana siihen,
miten pitäisi saada tukittua Tappuraisen suu. Jonkun pitäisi käydä sen
mökillä. Mutta mitä saisi luvata? Syntyi kiista siitä, paljonko vai
vähän, ilman että puhuttiin summista. Ehdotettiin, että Esan pitäisi
lähteä. Mutta Sumu pelkäsi itsekseen että Esa lupaa liika paljon ja
ehdotti, että sinne menee pari miestä. Silloin ehdotettiin Sumu
toiseksi. Napamäki hyväksyi sen örähtäen ja hankkiusi kotiin. Silloin
alkoi Heikkiläinen epäillä, että jos sinne Sumu menee, niin se
itaruudessaan ei lupaa Tappuraiselle mitään, mutta sitä vastoin saa
kiihotetuksi, että Tappurainen rupeaa tekemään kiusaa kylänmiehille.

— Mene itse! kiljasi Sumu. Pahako häneen pyrkii. Jos sulla on rahaa,
niin tuppaa taskut täyteen kakaroillekin. Lempo tuota, ei se sakkokaan
niin suuri ole, jos tullakseen on, eikä se niin kovin paljo kunniaa
leikkaa. Helsingissä on suurilla herroilla, oikein pääjehuilla seura,
jonka jäsenet ovat luvanneet rikkoa kieltolakia ja antaa sakottaa
itsensä kaikin, jos yhtä sakotetaan. Meidänkin nimismies ja tohtori ja
apteekkarikin on siinä. Apteekkari sanoi. Kehoitti minuakin. Mutta minä
sanoin: sikako häneen jäsenmaksuja maksamaan herrain hyväksi. Ryyppään
minä muutenkin, sen kun ryyppään ja rikon. Mutta ei se mikään häpeä
ole, kun kerran herrat edellä. Paha hänestä suuria maksakoon
Tappuraiselle.

Heikkiläinen luimisteli taas kulmainsa alta ja äänsi hiljaa:

— Istuu herrain kelkkaan.

— Entä sitte, tässä asiassa! intoili Sumu.

— Sitä vain, ettei näistä rikoksista herroja tuomita, mutta kyllä
talonpoikia. Olisit edes sen lainrikkojaliiton virallinen jäsen ja
näyttäisit tuomarille rikkurikirjaasi. Mutta nyt olet vain ulkojalka,
tavallinen syntisäkki, jota ei helpoteta.

— Minä olen herrain tuttu! huusi Sumu. — Kyllä mä osaan konstit.

Joukko alkoi osoittaa hajautumisen merkkejä.

Mutta silloin Esa otti pullon ja virkkoi:

— Te ootta sellaisia... nahkahousuja. Annan edes ryypyn.

— Oliskin pitänyt alkaa siitä päästä, örisi Napamäki nauraen. —
Olisit antanut kohta ryypyt, niin opettaja olisi jo pellolla.

Otti.

Viimeksi tuli tarjoilijan eteen Malakias.

Näki, että hänen otsaansa ja poskiaan valuivat valtaavat hikivirrat.
Miehen poski vavahteli. Kasvoilla asusti hätivä epämääräisyys ja kauhu.
Huuli yritti toisinaan naurua, mutta pysähtyi noloon totisuuteen.

— Otatko? kysyi Esa tarjoten pikaria.

Malakias epäröi silmänräpäyksen. Tarttui sitte hieman hätäisesti
pikariin ja kaasi suuhunsa.

Esa tarkasteli Malakiasta, ilmeisesti levottomana ja epätietoisena
siitä mitä oli tehnyt.

Malakias kävi punaiseksi. Hän itse tunsi tulta veressään. Se poltti ja
huumasi. Tilanne häipyi mielestä kuin usva. Hänen tilallaan alkoi olla
joku uusi olento. Mikä? Sitä hän ei kysynyt. Suonissa poltti. Hän tunsi
siitä johtuvan kärsimyksen ohella huumaavaa nautintoa. Malakias unohti
kaikki. Hän ei ajatellut enää itseään, eikä mitään. Hän tunsi vain
polttoa suonissaan ja polton äärillä hivelevää huumaavaa hekumaa...

Hän ojensi pikarin uudelleen Esan täytettäväksi, tuijottaen vihaisesti
tämän silmiin. Esa hieman epäröi.

— Anna toinen! pyysi Malakias matalalla äänellä.

— Maistuiko? kysyi Esa.

— Poltti!

— Rinnassako?

— Anna pian!

Malakias Kirsin pikaria pitelevä käsi vapisi.

Esa täytti pikarin.

Malakias tyhjensi sen. Hänen kasvoilleen ilmestyi merkillinen ilme. Oli
vaikea tietää oliko se naurava vai itkevä.

Hän oli jo mennyt rappusille toisten mukana, mutta pyörähti siitä
takaisin Esan puheille. Vannotti tältä mukaansa pontikkapullon ja sai.

Pihassa mennessään vilahti hänen päänsä läpi aivan kuin hyvin
kaukaisena muistona muuan elämys äskeisiltä onnen viikoilta. Mutta se
häipyi heti yleiseen, nautinnontunnon humuavaan unhotuksen
sekamelskaan.

                                                  ⸻

Malakias astui. Jalat tahtoivat käydä ristiin. Kukaan ei niitä
ajatellut. Joku tuntui aivan kuin pään sisässä laulavan:

”Pontikkaa on... pontikkaa... pontikkaa... hih!... piruja!”

Naurahdus.

— Hih!

Tuliko joku jälessä? Hän katsoi.

Ei ketään näkynyt.

Läheisen tienvieripuun alaoksalla laulahti kivikikkari. Sitä ei
Malakias kuullut. Kävi ohi hoiperrellen hokien tai laulaen:

— Pon-pon-pont-pon-tikkaa-kaa.

Mies pysähtyi, seisoi horjuen ja kuulteli. Pyöritti päätä, ärjäsi:

— Soita mitä soitat!

Yritti astua eteenpäin.

Äskeisistä tovereista oli pari syrjästä salaa peräillyt ja seurannut
hänen liikkeitään juhannuksen aikaisena kesäisenä yönä. Luonto
hymähteli elämän-nousun elinvoiman tunnossa. Viileä kesäkuinen ilma
leyhähteli. Lintu visersi. Kaukaa kuului rääkän laulu. Käki kukahti
pariin kertaan.

Malakiasta odotetaan kotona.

Hän astelee harhailevin ottein. Ei näe mitään. Ei kuule.

                                                  ⸻

Esa ja Heikkilän Ville lakkaavat seuraamasta. Katsovat toisiaan ja
haastavat hiljaa, kasvoilla pelästynyt ilme.

Malakias tallustaa, jalat käyvät ristiin. Väliin yrittää laulahtaa.
Yhtäkkiä pysähtyy. Katsoo suoraan eteensä kuin kuullellen ja kysyen.
Hiljaa, pelästyneenä:

— Missä minä...?

Kädet menevät avuttomasti ristiin ja koko ruumis vapisee.

— Ii-iska! Ii-iska... isän poika.

Suu menee lasta mielistelevään hymyyn.

— Isän poika, jatkaa hän kuiskauksiaan, Astuu. Muistaa pullon. Juo,
ähkäsee. Nostaa käsiään, huutaa tuskaisena:

— Ii-iskaaa!

Astahtaa, horjuu. Silmäin eteen ilmestyy jostain Eliisa, pysähtyy.

— Je-esus!... pääsee Eliisalta. Malakias tuijottaa tylsänä. Kun Eliisa
koskettaa, alkaa Malakias vapista.

XV.

Eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä astuu Malakias Kirsi
porraskuistilta pihaan ja pälyilee ympärilleen levottomasti. Silmiin on
palannut talvellinen tuijottelu ja valkuaisiin verestävä reunustus. Hän
on joutunut uudelleen makuun, suonissa polttaa jano ja viina.

Hän astuu yli pihan tarhakartanolle, mutisee ja peloissaan ympärilleen
katselee. Käy ohi tallin, jonka oven yläpuoli retkottaa auki. Malakias
tuijottaa mustaan oviaukkoon.

— Mitä... sekin ka-katsoo? mutisee.

Pääsee ohi. Saapuu portinalukseen. Vanha ruumenrekikin on siihen tielle
kesäksi jäänyt. Toinen antura ketarasta irrallaan, perästä ylhäällä
siirollaan kuin häntä. Malakias pysähtyy kummastelemaan, tarkastaa
rekeä. Mikä siinä on? Häntäänsä nostelee... ruumenkelkka! Malakias
potkasee. Kelkka koskee äkeeseen ja kalahtaa. Alkaa hieman suuttua mies
ja potkasee uudelleen. Äes vastaa jurosti ja kelkka välinpitämättömän
särkyneesti. Jalkaan koskee. Malakiaksen tekee mieli lyödä. Mutta äes
seisoo rauhassa väärine piikkeineen, ei tule päälle, mutta ei
pakenekaan. Malakias alkaa tuntea haluttomuutta. Väärät ja paksut
piikit uhkaavat. Mies kääntää selkänsä ja alkaa leppyä.

Siinä on lammasnavetan ovi. Karjatarhassa paahtaa ihana helottava
kesäaurinko. Oviaukosta näkyy pimeyttä. Malakias tuijottaa. Siellä on
varmaan joku. Tuijottaa, tuijottaa... mikä siellä? Silmät? Ne nousevat
pimeyden uumenista navetan perältä... Ovatko ne? Malakias eroittaa niin
hämärästi... Silmät... markkina-neidin...

Mies astahtaa lähemmäksi lammasnavettaa. Onko siellä? Lammasnavetan
hajusta hän... pitää. Niinpä se kuin vetää. Panisiko pitkälleen ja
nukkuisi?... Huusiko joku?

Iiska vain puuhevoselleen huutaa pihassa, joku naapurintyttö toverina.

Isä alkoi kuullella, mutta unohti kohta mitä piti kuullella.
Lammasnavetta on niin ikään unohtunut seläntaakse. Mies ei ajattele
mitään, astuu vain ladon ja navetan välysestä kartanon taakse. Polku
vie tuulimyllylle... Tuulimylly, ajattelee hän, astuen ohra- ja
perunapellon välistä piennarta. Mieleen menee samalla, että juuri tänne
hän oli aikonutkin, mutta ei muista kuolemakseen mitä varten... Siinäpä
on silta rämpällään. Siltapuu on pystössä ja kurottaa pitkällään kuin
lyödäkseen. Jostain tuntemattomasta syystä alkaa syyllisyydentunto
taas hätyyttää. Joku uhkaa jotenkin, vaistoaa hän. Mieli menee
alakuloiseksi, niin alakuloiseksi ja painuneeksi että sydäntä aikaa
ahdistaa tuttu tuska. Askel alkaa hätiä. Hän astuu piennarta, kohti
tuulimyllyä. Sieltä tuulimyllyn takaa näkyy riihi.

... Mitä siitä riihestä? Ei muista kuolemakseen.

Astuu, astuu. Lapset huutavat pihassa, mutta Malakias ei sitä kuule.
Siinä kasvaa rehevästi ohra, jota keväällä niin intomielin kylvi. Mutta
Malakias ei näe työnilonsa nousevaa hedelmää. Etäämmältä häämöttää
kesanto, joka siellä koskematonna työntää rikkaruohoa. Mutta Malakias
ei näe sitäkään. Hän on irtautunut luonnosta, mennyt rikki. Hän on
elävän luonnon keskellä vieras. Hän vain astuu kuin muukalainen.
Mieliala painuu painumistaan. Tekisi mieli itkeä. Ihminen on niin
huono... Elämä on niin raskas... Mahtaako Jumalakaan tästä mitään
välittää?... Kun saisi nukkua... tuossa ojassa... Panisivat multaa
päälle... Ojaan... Ne eivät pane... Vievät hautaan... viekööt...

Mylly on siinä. Siipi rikki. Irvistelee... siipi. Olkoon!... Minä en
välitä...

Käy ohi tuulimyllyn, riihen luo. Taas ovet auki... mikä niitä ovia
aukoo?... Riihenovi... sarana poikki...

Hän pistää käden taskuun, saa sieltä sormiinsa nuoraa. Katsoo sitä,
tuijottaa siihen, muistaa, nyökkää päätä. Saa kiirettä kantapäihinsä,
aikoo pujahtaa riiheen pälyen ympärilleen.

— Malakias! kuuluu Eliisan kirkas, hätivä huuto lammasnavetan
välysestä.

Malakias pelästyy, putoaa riihenkynnykseltä maahan, huohottaa ja kätkee
vikkelästi nuoran taskuunsa. Eliisa huutaa uudestaan. Malakiaksen katse
kirkastuu. Hän alkaa juntustaa takaisin entisiä jälkiään. Tuulimyllyn
nurkkauksessa he kohtaavat.

— Täälläpä sinä! pääsi Eliisalta helpotuksen huudahdus.

Kuin pahanteosta tavattuna astelee Malakias vastustelematta vaimonsa
jälessä. Eivät virka kumpikaan mitään.

Tultuaan yksin kamariin, hiipii Malakias vikkelästi kätkönsä luo,
löytää pullon, nostaa sen himosta hehkuville huulilleen. Ne elehtivät
kuin nänniä etsivät lapsen huulet.

Malakias juo.

                                                  ⸻

Kirsissä on lääkäri ja pastori Rapinen. Emäntä oli hädissään tuottanut
molemmat.

Lääkäri oli tullut ulos ja kävelee kartanolla tupakoiden ja
tarkastellen syrjästä Iiskaa, joka leikkii yksin ajaen hiekkaa
puuhevosella ja pienillä rattailla. Kaivonkannella löytää hän sopivan
istumapaikan. Silmissä on rasittunut, synkkä ilme. Katse seuraa lasta
askel askeleelta.

Hän ravistautuu hermostuneesti ja astuu sitten nopeasti jälleen sisään
tuparakennukseen.

Melkein kohta ilmestyy pastori portaille, katsellen ympärilleen aivan
kuin etsien jotain.

Silloin kuuluu laukaus asuinrakennuksesta. Muutama silmänräpäys
myöhemmin hyökkää Eliisa hajalla hapsin suoraa päätä kaivoa kohti.
Pastori huomaa tarkoituksen ja rientää jälessä. Puolipihassa saavuttaa
hän Eliisan ja tarttuu lujasti kiinni. Vaimo kääntää hurjistuneet
kasvonsa päin. Katsoo ensinnä pitkään, sekavana, aivan kuin
ymmärtämättä mistä on kysymys. Vihdoin silmä välähtää ja hän kähisee:

— Mitä te minusta...?

Ja riuhtasee.

— Rauhoittukaa, pyytää pastori hiljaisella, kehoittavalla äänellä ja
katsoo vaimoa polttaviin silmiin.

— Laskekaa! pyytää Eliisa valittavalla, hiljaisella itkuäänellä ja
riuhtasee. Pitelijän täytyy lujittaa otettaan.

Eliisa on kääntänyt selkänsä pastoriin ja huohottaa syvästi. Sitten
pääsee häneltä uikertava, viiltävä valitus. Hän käännähtää päin
pastoria, silmistä hehkuu tuska. Hän nostaa käden kuumalle otsalleen,
luo aran syrjäkatseen pastoriin ja kuiskaa:

— Nyt... minä... rakastin.

Hän katsoi hetkisen syrjittäin, kysyvänä ja pelästyneenä pastorin
silmiin. Mutta aivan kuin raivopuuskaus olisi alkanut hänen sielustaan
kuohua, hän tempautui pitelystä irti rajulla voimalla. Pastori sai
ponnistaa kaikkensa pidättääkseen, mutta ei voinut liikutukselta saada
sanaakaan sanotuksi.

Ovipieleen portaille ilmestyy vanha Siimon niin pelästyneenä, että ei
hievahda, suu on vain älyttömästi ammollaan.

Lääkäri tulee ovesta. Pastori kiinnittää huomiota hänen kalpeuteensa ja
hitaisiin liikkeisiinsä. Väristys käy läpi ruumiin. Hän ymmärtää, että
Malakiaksen luoti on tehnyt tehtävänsä. Lääkäri lähenee epämääräisesti
astuen, silmät harhailevat neuvottomina. Eliisa lävistää häntä
katseillaan, mutta ei kysy.

Jostain syystä lääkäri nyökäyttää, tuskin näkyvästi, päätään. Eliisa
ymmärtää sen vastaukseksi. Kädet nousevat itsestään taivasta kohti ja
rinnasta nousee koristen käheä kuiskaus:

— Kuka hänet murhasi?

Hän lävisti katseellaan vuorotellen lääkäriä ja pappia. Kumpainenkin
värisi.

— Kukako? äänsi lääkäri hiljaa.

Mutta leski ei vastannut, hän lähti vain astumaan tupaa kohti, pään
asenteessa ja silmissä jonkunlainen ylenkatseen vivahdus.

Kumpaisellekaan herroista ei tullut mieleenkään puhua itsemurhasta.
Kysymys poltti lääkäriä kuin tuli. Hän yritti torjua kummallisen
kysymyksen salaperäistä okaa, mutta se vaani piinaavana joka puolella.
Joku syytti häntä, hänen seurapiiriänsä, hänen elintapaansa. Se
kuiskutti, piinasi, kirkui. Hädissään hän höpisi ääneen:

— Tämäpä kummallista...

Tämä oli alkanut jo aikaisemmin tuvassa. Eliisa oli syyttänyt — nimeä
mainitsematta — syypäitä siihen, että hän menettää miehensä, lapsensa,
elämänsä nyt juuri, kun he olivat pelastumaisillaan, kun Malakias ja
hän olivat saavuttamaisillaan elämän...

Portin ulkopuolella kurkkii talon tuttu viinatrokari. Mutta nähtyään
pihassa herroja, hiipii takaisin.

Mennessään huomaa Eliisa pienen Iiskan hyljättynä ja peloissaan
pälymässä vajan ovella.

Äidin silmässä välähtää jotain vapautuvaa. Hän kurottaa käsiään. Lapsi
juoksee kohti. Äiti nostaa syliinsä, puristaa rajusti, niin rajusti,
että vahva poika alkaa valittaa. Samassa hän käännähtää ympäri, iskee
kummallisesti kiiluvat silmänsä tohtoriin, joka juuri on rientämässä
takaisin sisään, ja poikaa osoittaen kysyy:

— Tuleeko häneenkin?

— Mitä? kysyy tohtori arasti.

— Se tauti?

... Oliko hänen suunsa hymyssä?

Lääkäri laski katseensa, ravisti epämääräisesti päätään.

Silloin Eliisa pyörtyi.

Apuun rientäessään yritti lääkäri selittää ettei hän oikeastaan sitä
tarkoittanut, mutta pyörtynyt oli tiedotonna, eikä kuullut mitään.
Herrat alkoivat kantaa häntä tupaan.

Vanha Siimon seisoi edelleen äskeisessä paikassaan, suu älyttömästi
ammollaan.

Iiska oli Eliisan pyörtyessä joutunut yksin. Kun äitiä kannettiin,
taapusti lapsi pelästynein katsein jälessä ja rupesi portaissa hiljaa
itkemään.