X.

Sillä aikaa kun edellä kerrottu tapahtui, oli Malakias liikkunut
kartanolla. Iiska ajeli naapurin vuotta vanhemman tytön kanssa, tytön
ollessa hevosena ja Iiska ajajana. Malakias ei tehnyt oikeastaan
mitään. Hän kävi huoneissa, tarkasteli rattaita, työkaluja, kohenteli,
kolisteli, mutta katsoi joka välissä asuinrakennuksen rappusille, tahi
kuulteli. Kun kuuli kiivaan, lyövän ovenkäynnin, säikähti. Sen
yhteydessä oli jotain ääntä kuulevinaan. Kun kiireesti, melkein
puolijuoksua riensi tupaan päin, löi hänen sydämensä kummasti. Miksi
ovi kävi niin kovasti? Mitä tapahtui? Oliko sittenkin tullut tehtyä
tyhmästi pyytäessään papin puhumaan Eliisan kanssa? Mutta kun hän ei
itse osannut. Hän kyllä ajatteli ja ymmärsi, mutta paremmin tunsi kuin
kykeni pukemaan sanoiksi sen, miten heidän asiansa oli.

Tuska oli pannut hänet kerran avaamaan sydämensä pastori Rapiselle. Ja
tämä oli ymmärtänyt niin hyvin, että sitä oli kumma kuulla. Kun pastori
puhui hänen lankeemuksestaan, oli se erilaista kuin muiden puhe. Kerran
oli siitä hänelle puhunut rovasti ja tuominnut niin että hän ensin
pelästyi ja alkoi vapista — hän oli silloinkin ”pikkusen maistanut”,
muisti hän. Mutta sitten oli hänen luontonsa noussut, kuohahtanut.
Hänhän oli syyllinen, syntinen, langennut! Eikä hän koskaan ollut muuta
ajatellutkaan, paitsi silloin kun toverijoukossa hulluteltiin, oltiin
yhdenlaisia, hurjasteltiin eikä kaduttu mitään. Mutta hän oli pyytänyt
anteeksi, ainakin koettanut. Eliisa ei antanut. Ja rovasti tuomitsee!
Mitä varten sitte armo on? Eikö se olekaan katuvalle syntiselle? Jollei
ole armoa, mitä sitä sitte maksaa vaivaa nöyrtyäkään ja anteeksi
pyytää? Elämähän on mennyt. Sovittamaton rikos on tehty. Vaimo, pappi,
kaikki vain tuomitsevat ja Jumala rankaisee heidän tuomionsa mukaan...

Hän muisti elävästi miten hän suuttui rovastille. Rovasti oli mennyt
noloksi ja ruvennut syyttämään että hän oli nytkin juovuksissa. Meni
pois asiasta. Niin hän olikin, mutta ei kiusallakaan tunnustanut.
Väitti olevansa vesiraitis. Silloin olisi saattanut potkaista pappia,
se oli niin olevinaan — syntinen itsekin, viinanjuoja hänkin, ahnekin,
eikä edes mikään uskovainen. Mitä sellainen!

Mutta tämä Rapinen oli aivan toisellainen. Malakias oli tuntenut, että
hän tuli lähelle, että hän veti puoleensa, että hänestä huokui
rakkautta — omituista, puoleensa vetävää rakkautta, jollaista hän ei
ollut ikänä saanut toisesta ihmisestä kokea. Samalla kun hänessä
syyllisyydentunto kävi yhä syvemmäksi, huomasi, kuinka pastori Rapisen
sanat, persoona, olemus ikäänkuin nosti häntä ylös suosta, herättäen
aivan uutta elämäntoivoa. Jumala esiintyi hänelle pastorin esittämänä
aivan uudessa valossa.

Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva,
riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään
hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai
elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä
kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin
syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa.
Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan
tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas
häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes
uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan
eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin,
että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan —
pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.

Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan
häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan
kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä
ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.

Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen
kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti
neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että
pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain
veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa
Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä
syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää
aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan
riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy
kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään
kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma.
Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne,
eikä muista... Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan,
siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan
aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa,
elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon
puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.

Koko ”Jumalan mielenmukainen” katumus jäikin siihen. Tapaus ei
ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet
kuitenkin hieman araksi.

Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli
saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle
miehelle... Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli
masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin
tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi
huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään,
hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde
palautettu.

Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli
lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain
sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan,
valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti
tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan
kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä
lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias
on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii
itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa
valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla
perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.

Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt?
Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä
ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa
pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu
kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa,
mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan
lepotilaan.

Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa
omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut
juuri häntä, on tämä:

— Minä en ole ollenkaan tiennyt näistä asioista mitään... on tullut
ryypättyä.

— Minä olen kuullut, sanoo pastori ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Malakias yrittää katsoa pastoria silmiin, mutta katse livistää, huuli
vavahtaa, vetäytyy hammasten väliin. Ryähtää, korjautuu istumaan
tuolilla, mutta ei tahdo löytää mukavaa... Löytää itsensä katsomasta
uuninpellinnauhoja ja sitte pastoria, aivan kuin suurella
luottamuksella odottaen jotain.

Kaikki oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Pastori oli sanonut sitte jotain
hyvin hiljaa, veljellisesti. Se koski aivan toista asiaa. Mutta ääni
oli veljen. Se rauhoitti. Hätääntyneellä oli joku, johon luotti. Hän
luotti pastoriin rajattomasti.

Hän alkoi avata sydäntään...

Jumala tuntui silloin olevan hyvin lähellä ja hymyilevän. Koko ajan
ajatteli hän siinä poikaansa. Periikö hänkin juomataudin? Sitä ei hän
kysy, eikä pastori sitä sano. Mutta Malakias tekee johtopäätöksiä
jokaisesta sanasta, äänenvivahduksesta, katseesta. Ja kun Jumala tuntuu
olevan lähellä, eikä ollenkaan tuomitse, kättä vain kurottaa, on
Malakiaksella lopulta se vaikutelma, että Jumala on antanut anteeksi ja
ottanut suojaansa hänen poikansa...

                                                  ⸻

Pastori tuli ovessa vastaan. Hänen katseensa oli hätäinen ja syvästi
murheellinen. Kädellään osoitti hän emännän huoneeseen.

Kun Malakias astui sisään, makasi Eliisa vuoteessa ja katsoi tulijaan,
harmaissa silmissä syvästi murheellinen, kysyvä ilme. Malakias meni
vuoteen viereen eikä silmänräpäykseksikään vilauttanut katsettaan
epämääräisyyden luihuille poluille. Eliisa näki sen.

Hän tarttui miehensä käteen ja alkoi hillittömästi itkeä. Malakias
laskeusi vuoteen viereen polvilleen.