8.

On taas pian joulu.

Niin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä
montakaan kirjoitettua lehteä.

Minua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet
olla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin
taitavat olla elämäni ihanimpia.

Sairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen
luonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta
elämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin
syntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa
maailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta Kristusta
...

Vaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut
täyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään
sydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut
mitään parantumisen tarvetta.

Eräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin,
itkin niin... itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni...

”Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen
eteen?” kysyi hän itkiessäni.

”Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet
kuolemalla?... En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule.”

Silloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin
työhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä
terveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko
pirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.

Niin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin
Joukoon...

Kyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin
niin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen...

Voi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!

Minulle on nyt juuri näinä tullut niin kaipaava ikävä sinne
tuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä
lapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat
muistot — ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni...

Olen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä
Koskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa...

Tietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko
omaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen
joutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun
mennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille
maksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen
kotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani
hävittänyt.

Mutta Kaisa sanoo varmaankin:

”Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran
yhdestä pääsit erillesi!”

Olen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän
on. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!

Kun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni
mainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja
onhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan
elätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin
Kaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen,
kauhistuvat pienimpiäkin menoja.

Tänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei
kuulu.

Vihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut:

Laila sisaremme!

Kyllä olemme kuulleet, kuinka sinun on käynyt. Mutta kyllä
sinussa on itsessäsi syytä. Olisit kerrankaan kuunnellut
isävainajan neuvoa ja ottanut pastorin mieheksesi, kun kuitenkin
vielä menit toisiin naimisiin. Etkö jo saanut kyllääsi siitä
ensimmäisestä retkusta, joka juovuksissa kuului junasta pudonneen.
Ja sanoivathan kaikki, että juoppo ja maankiertäjä se oli. Ei se
sinulle niin kovin rakas liene ollut, vaikka paruit häntä yötä
päivää, kun niin pian toisen miehen otit, vielä hullumman
ensimmäistä. Saapi ihan hävetä silmänsä ja korvansa täyteen, kun
ihmiset kysyvät täällä, kuinka sinä jaksat ja mitä hommaat!
Sillä kaikki täällä tietävät, miten sinun on käynyt. Moni on
syyttänyt isävainajaakin siitä. Ei olisi pitänyt isän sinua
kouluttaa ja hemmotellen työttömänä kasvattaa, vaan komentaa
työhön niinkuin meidät muutkin lapset komensi.

Ja kyllä se parasta olisi ollutkin.

Olen kirjeesi sisällöstä huomaavinani, että sinä luulet vielä
sinulla täällä olevan perimyksiä. Mutta ei mitään ole.
Päinvastoin. Sinun koulunkäyntisi maksoi tuhansia, jotka ovat
otetut yhteisestä perinnöstämme, ja kuitenkin olet saanut yhtä
suuren osan kuin me muutkin.

Tuskin sinulla täällä olisi jouluna sen hauskempaa kuin
sielläkään. Me olemme vuokranneet kaikki liiat huoneet, niin
että meillä ei itsellämmekään ole — — —

Tähän asti luettuani heitin kirjeen käsistäni...