1.
Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.
Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa.
Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja
muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä
keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja
yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.
Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet
pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen
maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät
silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan
haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja
vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin
keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla
sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.
Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi.
Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi
käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot
mahdollisimman pieniksi.
Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne
Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä
seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli
samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään
Lappiin taikka maan ääriin asti.
Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli
aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä
heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja
katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi
silmänkantamattomiin.
Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.
”Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla
varmaankin on kultaiset päivät”, virkkoi yksi.
”Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon
kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein
Koskenkorvan ukon mieleen”, sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.
Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet,
onnitelleet rikkaaksi mieheksi...
Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö
he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he
nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat...
rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään... Oli vain
muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan...
Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen,
outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä
raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän,
tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse...
Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja
vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei
vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja
vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin...
Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli
olevakin — se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän
paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta... tämmöistä jahkailemista
sanomalehtimiehenä, että tuskin eli...
Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei
oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi... ei hän ollut
oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan...
Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä
ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut,
juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta
ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista
sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen.
Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja
katumalla katunut hurjisteluansa...
Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko
maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut
herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja
sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia
jalompaan elämään...
Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon
aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa... Mikä häntä vaivasi? Miksi
hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä
maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa
puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän
jo liiaksi tylsistynyt?
Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo
vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut.
Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti
kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten
sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat,
jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina
silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin
erityisempää.
Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja
pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa
olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin
himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?
Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun
kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön... jatkaa kirjallisia töitään,
luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän...
jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi...
Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja
hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.
Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet
terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko
hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea.
Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle
ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.
”Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän
kuin aioinkaan”, hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä
päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.
”Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä”,
vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:
”Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait”, sanoi
hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.
Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään
vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.
”Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?”
”Ei, ei, et... et... Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha...
olen paha ja saamaton...”
”Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät
ajatuksesi. Heitä ne pois... olethan oman Lailasi parissa...”
Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi
nuhdellen:
”Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole
avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle?
Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität,
joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi... Vastahan elämämme on alussa...
ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta... Sallitko, että
otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit... nyt
juuri tänä...”
”Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani,
onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan...”
”Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen... iso lapsi, jota minun pitää
kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa...”
”En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin...”
”Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?”
”Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele.”
”Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois.”
”Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin.”
”Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni
sinuakin potkaisee...”
”Uskotko niin?”
”Uskon minä... luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi
kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu... että sinuun kasvaa kauniita
ajatuksia... että unhotat entisen elämäsi... unhotat niinkuin sitä ei
koskaan olisi ollutkaan... että olet niinkuin silloin vasta olisit
alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit...”
”Laila parkani... Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan
uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa...!”
”Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit
sellaista kysyäkään?”
”Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo.
Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja
saamattomuuteni... Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään
suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi
miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas...?”
Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä päivinä
jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä
koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt.
Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko
elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään
kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä
toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin.
Jos hän niin sanoisi, jos niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin
hän olisi varma pelastuksestaan, silloin hän nousisi kallion
kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen,
jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti...
Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:
”Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en
rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi... Tiedän sydämesi
olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten
rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista,
jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää
parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista
voimaa sinussa rakastan... En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan
kenenkään kuullut siitä puhuvan... Tunnen sen vain syvällä sydämessäni,
ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko,
rakkaimpani?”
Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin,
toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta...
Toivonut niitä pelastuksenaan.
Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut
rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä
Laila sanoisi.
”Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta
uskothan nyt, kun sanon sinulle... voi, voi, kuinka sydämesi hyppää
rajusti”, ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.
Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin
hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. ”Puhelkaamme
nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?”
”No kerrohan nyt”, sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.
Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä
ja toista.
”Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset
nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti
sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua
pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä
maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa
puhuisi mieshenkilö...”
”Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana”, vastasi
Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.
”No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan
kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta
tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät... Täytyy meidänkin
koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian
vuoksi... Koko Suomen pelastukseksi...”
”No, saanenpa tuota vielä miettiä”, lupaili Jouko, mutta ääni, jolla
hän sen sanoi, soi epävarmalta.
”Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?”
Jouko naurahti.
”Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta.”
”Mitä silloin tapahtui?”
”Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden
tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin.”
Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:
”Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi... se koski sinua?”
”En minä voi arvata...”
”Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa
teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä... Yleensä pidetään
sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta
minusta tuntui ja hyvältä... Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin
tullessani...”
”Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita.”
”Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla...”
”Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni
olisi ollut totta...”
Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden
käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan
eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet
ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis
ja viehättävän kodikas...
”Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!” riemuitsi Jouko ja katsoi häneen
hellästi.
”No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena uneksit.”
”Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni...”
”Voi, voi... sano nyt!”
”Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä
oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon
pientareelle katsomaan, kun minä kynnin...”
”Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?”
Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että
Jouko sinne ikävöitsi.
”Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän
Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni,
sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä
kerran, Lailani, muutammekin!”
Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi
hengessään nähnyt Karjalansa...
”Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin”, toivoi hänkin.
Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin
kirjoitellen.