SISÄLLYS:

Lukijalle.
I. Matkalle lähteissä.
II. Muutamia mietelmiä metsästä.
III. Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä
mitä metsistämme yleensä on saatu.
IV. Saha- ja tehdasyhdistysten maa-anastuksista.
V. Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen
yhtiöitten käsiin.
VI. Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja
erittäinkin maatilojen ostossa.
VII. Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.
VIII. Kaipaavatko edellä kerrotut seikat korjausta ja mitä
niitten suhteen olisi tehtävä?

Lukijalle.

Viime talvena matkusteli allekirjoittanut useissa paikoin maamme
sisäosissa, etupäässä silmäilemässä mitä metsänhaaskaus sekä
erittäinkin suunnaton maatilojen joutuminen yhtiöitten haltuun on
vaikuttanut paikkakuntain oloihin.

Tuloksena niiltä matkoilta on nyt tämä kirjanen.

Se ei pyri olemaan mikään perinpohjainen, pelkkiin numeroihin perustuva
tutkimus, mutta se on kuvaus niistä nurjista oloista, joita
metsätaloudelliset epäkohdat meillä ovat synnyttäneet. Sen tekijä olisi
tarkoituksensa saavuttanut, jos se sellaisena voisi herättää vähänkään
suurempaa hellyyttä ja huolta metsiin niitten keskuudessa, jotka
välittömästi ovat metsien kanssa tekemisissä, sekä toiselta puolen
enentäisi hiukankin harrastusta niitten varjopuolien tarkempaan
valaisemiseen ja poistamiseen meidän kansallisessa taloudessamme, joita
se käsittelee ja joitten haitallisia vaikutuksia ei kukaan voine
kieltää.

Hausjärvellä helmikuulla 1901.

Kalle Kajander.

I.

Matkaile lähteissä.

”Vielä niitä honkia humisee
Tuolla Suomen salomailla —”

Tukkipoika.

Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta,
kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta
onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat
ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten
tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan
tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja
”pitkävartisissaan” kaalaten on tukkiaan uitellut.

Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään
kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään
jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien
varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.

Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen
narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä
saloja kohti, ”jotka ovat niin siniset”, ja kohti niitä vanhoja puita,
jotka ”todistavat menneistä taisteluista”, niistä, jotka ovat ammoin
olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.

Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset
lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein
kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet
ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.

Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä
vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi.
Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin
isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää
metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto,
mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä
mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka
kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.

Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat
katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa
syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka
tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja
joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä
odottamassa kevättä — kaikki nämä muistuttavat sitä taistelua, joka
parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata
vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan
julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa
hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt.
puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse
näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita
sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja
ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin
voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista
luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen
kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta
karkaamaan.

Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä,
vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun alkupuoliskolla
kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja
sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan
viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin.
Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset,
jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten
nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.

Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme
parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo
harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä
menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä
lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme
omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei
ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne
alttiiksi valloittajien tulelle.

Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat
metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä
syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä
valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan,
että niissä ennen oli osansa tuhansilla.

Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka,
joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä
palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut,
asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka,
jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä
pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet
päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se
miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta
elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan
pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi
ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta,
mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä
porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin
umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä
on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko
tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun
maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa
pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät
enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.

Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on
asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä
supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat
näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä
ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin
tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien
tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten
viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä
itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan
rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta
siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä
näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi
kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu,
heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin
niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman
ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.

Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista,
jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta
tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa
saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen
lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä
kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee
silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean
tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun
maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun ”hyvän afäärin”
harjakaisia.

Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa
havainnoltani.

II.

Muutamia mietelmiä metsistä.

”Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla” tiesi ennen
Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut
laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat
koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan,
koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti
muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka
hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään
metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen
näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin
näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin
minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia
metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat
suurimmaksi osaksi — ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti —
harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean
metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen
tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne
juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden
tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa,
sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka
luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun
tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus
vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja
joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa
luonnolta yhä runsaampia antimia.

Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli
luja.

Taikka heillä oli metsää niin ett’ei mihin panna ja vaikka eivät suuret
honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin
jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett’ei siihen saanut kirvestä iskeä.

Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää
pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken
tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin
annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme
säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten
peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria
kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja
kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison
joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi,
jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi
on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa — jos
niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla
mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset
vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän
ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka
katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.

Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani,
eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen
välttämättömässä menossa mitään — ja useimmat saattavat niille
korkeintaan sääliväisesti nauraa.

Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla
alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt’ei
vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On
niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain
haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk’ei niiden verirahoilla
monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.

Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske
päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että
vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että
metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa?
Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa
lahjoittaisi sen toiselle.

Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja
annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu
tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi
osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa
— seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle
hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa
niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta
ne ovat kerityt.

[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön
palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt,
että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he
kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle
hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille
miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. — Edellisessä
seikassa on kyllä paljonkin perää — että rahoja nimittäin tärvätään
turhuuteen — mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää
keksiä parempia keinoja.]

Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea
sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.

Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on
lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on
selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai
järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin
kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen,
koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa
hoitamiseen — jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea
omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme
voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi
järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan
rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis
vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan
metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka
olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.

Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota
meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää,
ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me
kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi
kuitenkin on niistä riippuva.

Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään
siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä
riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme
siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin — leipämme. Mutta me
kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan
keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla
paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä
kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen
arvoa.

Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa —
lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia — tavatonta liikahakkuuta,
todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei
pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että
yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran
on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule
olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa
kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin
kulttuurimaissa, ell’ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä
otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja
seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä
tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti
Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin,
joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on
huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä
lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia
kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten
olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se
kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain
silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun
niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus,
emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia
Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja
samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti,
vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa
onkeemme vanhempien kokemukset — ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin
usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.

En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett’ei metsiin ollenkaan saisi
kajota ja ett’ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin
hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on
ollut äärettömän paljon — sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille
vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen
edistyksemme juurena — mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan
ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi
eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja
ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.

Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on
yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää
jälellä muuta kuin rippeitä.

III.

Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme
yleensä on saatu.

On luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä
puutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä
meillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty
mitään.

Mutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin
vauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo
koko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi
ennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt
mitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista,
eikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä
40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät
harppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle
oppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä
uudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin
suhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin
muuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan,
niiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle
tuntemattomina.

Muuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti
kaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että
hänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan
polkuhinnasta. ”Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa”, sanoi hän, ”minä kun
möin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä
2000 markkaa.” Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut
asiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan
noin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta,
vaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan
tietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla,
penikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.

Minkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin
hölmö, ett’ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään
jotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista
luonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä
hölyn pölähtävää, ell’ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia,
kun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan
niihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan
enemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan
järkeä hänen taskumatistaan.

Juuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on
kiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo
vaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut
kaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja
jotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä
kohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana,
maahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä
voisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä — jos
niitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä
arvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen ”jos”.

Raaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde
olisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät
raaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi.
Kuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi ”tukkiherraksi”, s.o. joko
omintakeisesti, tai jonkun ”virman” palveluksessa pettämään ja
viettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän
tuottavaksi elinkeinoksi.

Joka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten
varsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen
puhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista
tulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa
myöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen.
Paikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin
vielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty
useaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä
pienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat
ovat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä
hädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät
hävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa.
Jonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito
kannata — ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.

Esimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista
voisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan
julkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä
pettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin
pitää salassa saantejaan, ett’eivät muka pääsisi kunnallisessa
taksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas
kyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei
ilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta
ja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett’ei sentään
varoita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä
kauppoja.

Tässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä:

Kesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs
metsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000
tukkipuuta.

Ilomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18
talonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan
jyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan
monta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän
yhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan
kierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa
rumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten
hakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8 tuumaisiin
saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama ”puulaaki” kuuluu nyt
päättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan
300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)

Iisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon
500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta.
”Hätäinen hullu, nälkäinen raivo”, sanoi tästä samasta kaupasta
puhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi
suorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.

Pihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta
hakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta
syntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen
oikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000 markaksi
! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin
korkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.

Tällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten
mainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.

Ja vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski
perustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä,
muistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he
lasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti
Rautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät
lahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään
kymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä — talossa oli tietysti ankara
leivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta
ostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin — puheitten mukaan
yhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia — vaan kun
pienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana
ehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa
vielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi
tuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa — 350 markkaa!

Samallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella,
hyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän
lievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot,
komeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea.
Ja tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa
asemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus
miettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun
jotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.

Sellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa
kauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.

Sulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan
laivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä
ostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi
sentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten,
että yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko
ymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan,
sillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta
yhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat
halotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain
lämmitysaineeksi — ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin
saakka.

Kauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun
joku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä
metsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän
sisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti
sellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä ”raakkipuita” melkein niin
paljon kuin tahtoo.

Hän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden
täyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua
vasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein
suuri osa vääriä y.m. kelvottomia. ”Mitä minä niillä?” tuumii ostaja.
”No mitä minäkään”, arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat
kaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä
itse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee
kylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että
on kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle
ensin on summakaupalla tarjottu.

Ja päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä
lukemasta puitaan.

Paljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä
sellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat
tavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja
maksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä
huolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta
siitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin
puut noin 20 pennillä kappaleen.

Pielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen
sellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin
enemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen
ne paksummiksi.

Kaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia,
mutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja
käräjöimisten kautta.

Jos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne ”leverantiin”,
tarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett’ei sekään kannata, sillä
sahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä
ei toinen mielellään mene ylentämään.

Tarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle
ajettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin
summamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä
”raakataan”.

Muuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei
tietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille
selittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden
perustalla menevät pienemmät, esim 7 tuumaiset puut myyjältä
johdonmukaisesti ihan ilmaiseen.

He laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle,
joka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin,
sahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä
paikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, ”eikä enempää kannata
maksaa”). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että
hakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin
tekevät keskimäärin 80 penniä tukille — siis tulisi heille tämän
laskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei
sen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä.
Suuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää
arvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä
puista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on
ani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka
puitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on
seurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille
puille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.

Kuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja
tukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin
pitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa
sentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin
pienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla
paksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he
niistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista
saavat jotain hyötyä?

Mutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he
salokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he
sentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat
Kotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja
14 ctm. 8 metrisestä 4 à 5 kuutiojalkaa puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin,
jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi
arvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta
moniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.

Niin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina
metsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet
toisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun
joskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan
töistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen
hinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen
todeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen
puolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: ”heidän
täytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett’eivät talonpojat,
jotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!”

Mutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi
puutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat
julaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran
hinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein
vientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja
Englannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen
eteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista
tai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus
mainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm 12 metrin
vahvuisesta 7/ pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin kuutiojalkaa
karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2 markkaa,
ell’ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä
kaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista,
honkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle
ajettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3 à 4 markkaa
kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa
leveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin
äärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta
tietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.

Mutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa
vielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki
myyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille
niin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen
kestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta
korkoineen päivineen tekee.

Niin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin,
ja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat
todellisuudessa ovat niistä saaneet.

Neljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on
maastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille
noin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä
otaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin
tietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo
valtionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis
suurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha
olisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin
olisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä
todella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on
ainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi
ja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen
muuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.

Olisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on
jäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on
mennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin
osapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun
alkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa
heidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan
jälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja
konjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi
tyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei
ole lisätty — ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä
— niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla — on ollut ja
on varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä
kädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä — sillä aikaa kun pelto huutaa
lannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten
osa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka
vastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä
omistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia
satoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.

[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu
teoksessaan ”Metsänhoidon kansallistalous”, että keskimäärin yksi
neljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden
mukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä
lasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä
otaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä,
pitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa
korkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta
tosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille
neljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että
he nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:
puitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta,
mutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta
tavarasta nytkin noin kuutiojalasta ja kaikkein
kapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin
vielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen
johtopäätöksen, ett’ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa
niitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12 tuumainen
tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin
sellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan
vaan 25 à 50 penniä.]

Olkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi
näyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa,
joissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle
kehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan
huomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin läänissä
perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat
entisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä
äärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät — luvalla sanoen —
niinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei
ymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa
toiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut
saman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.

Monilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän
ukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta
niihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä
tuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin
nähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa
nykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko
noista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset
viinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään
hauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla
sikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja Länsi-Suomessakin
metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet
siellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien
olojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä,
ja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko
pohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei
saa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä
isälläkään on ollut.

Varsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on
kuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada
jotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy
erityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä
punnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää,
eikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. — ”Ka antaneehan se
ruunu rahat tähän raatamiseen?” on silloin ensimmäinen kysymys. Kun
kuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä,
sillä ”rahoille löytyy parempia läpiä.”

Olen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka
suokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan
menevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas
köyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki
kauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja
tarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten
lahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on ”ympäri käyty ja
yhteen tultu”.

Niin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin
siitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä
hyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää
myös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten,
että niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.

IV.

Saha- ja tehdasyhtiöitten maa-anastuksista.

Viime aikoina on maassamme tullut erittäin polttavaksi kysymykseksi
irtolaisväestön tilan parantaminen, ja yhdeksi tehokkaimmista keinoista
sillä alalla on harkittu sen kiinnittäminen ”omaan maahan.” Sille
koetetaan hankkia maata, jolla se pysyväisesti asuisi ja jota se
täydellä ja vapaalla omistusoikeudella viljelisi. Tämä olisi
erinomaisen hyvä, oikeastaan ainoa tepsivä keino, kunhan sen vaan voisi
toteuttaa, ja kummaltakin puolelta sen pitäisi soveltua yhteen niinkuin
kaksi astian laitaa. Sillä maatahan meillä juuri on jos mitään, ja
luulisi olevan sen viljelijöitäkin, koska pienempi osa väestöstämme
vasta on päässyt sitä pysyväisesti viljelemään. Mutta meidän kansalla
on oikeastaan vähemmän halua maanviljelykseen kuin mikä olisi suotavaa
ja menestyksellemme tarpeellista. Ja toisekseen, juuri kun meillä
yhdeltä puolelta innostuksella ja suurilla ponnistuksilla koetetaan
toteuttaa tätä hyvää aatetta, s.o. hankkia maanviljelyksessä
itsenäistä, vapaata ja kannattavaa työalaa niille, joilla sitä ei vielä
ole, niin juuri samalla hetkellä koetetaan toiselta puolelta repiä tätä
hyvää yritystä rikki, koetetaan irroittaa maasta sellaisiakin, joilla
sitä jo ennestään on ollut, ja lisätä yhä niitten lukumäärää, joilla
sitä ei ole, sekä pienentää sen turpeen pinta-alaa, jota kannattaisi
leivän kasvulle kääntää.

Ja tämä nurja puoli, tämä vastustava ja rikkirepivä puoli on nykyään
useilla seuduilla voimallisempi kuin tuo tasoittava ja yhdistävä, se on
viettelevämpi, sillä se kiiltää ja kangastaa kullalta, sillä on
miljoonat ja taas miljoonat pääominaan, jotka sokaisevat meikäläisten,
varsinkin sydänmaalaisten, maanviljelyksen ja todellisen pellon
raatamisen suhteen jo ennestäänkin vähänäköiset silmät.

Ne ovat juuri sahayhtiöitten miljoonat, pääasiassa meidän omista
metsistä kootut suuret pääomat, jotka ovat alkaneet vaikeuttaa
edellämainittua, yhteiskunnallemme terveellistä toimenpidettä. Tässä on
vähä vähältä voitettu ase meidän omasta kädestämme ja käännetty meitä
itseämme vastaan.

Sadat, tuhannet maanomistajat luopuvat rahan huimaavasta vaikutuksesta
ja ”herraspäivien” toivossa maastaan, heittäen sen sahayhtiöille ja
osasta muillekin teollisuuslaitoksille metsänkasvuun. Ja ne maat voi
pitää maanviljelykseltä ainaiseksi menneinä, ainakin niinkauvaksi kuin
puutavaraa maailmassa tarvitaan. Vai luuleeko joku, että sahayhtiöt,
puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset ostelevat
itselleen tiloja elääkseen niitten maanviljelyksellä — meillä
Suomessa! Kaukana siitä. Suurempia korkoja he vaativat rahoilleen, ja
kuten tuonnempana näemme, on heidän harrastuksensa hyvin kaukana
maanviljelyksestä.

Tämä outo ja uusi liike meillä on yksi metsähuijauksen suoria
seurauksia, ja missä se on ollut suurin, niinkuin etupäässä hyvien
uittoväylien varsilla sisämaassa, siellä on tämä maasta luopuminenkin
yleisintä, tarttuen paikoitellen miehestä mieheen niinkuin kulkutauti,
aivan kuin tuo toisin paikoin maatamme raivoava ”ameriikan kuume”,
jonka kanssa se luonteeltaan onkin hyvin läheisessä sukulaissuhteessa.

Yksityisiä tiloja on sahalaitoksilla ja muillakin tehtailla kyllä
hallussaan miltei joka pitäjässä kautta koko maan, missä vaan metsiä
vielä on jälellä, sillä metsien tähden he ostelevat niitä täällä
meillä, koska ei ole pienintäkään toivoa, että täällä kultasuonia
löydettäisiin maasta. Mutta löytyy seutuja, joissa kokonaiset
kyläkunnat, puolet suurista pitäjistä ovat joutuneet heidän käsiinsä.
Sellaisia ovat etupäässä koko itäinen ja pohjoinen osa Kuopion lääniä
sekä Vaasan läänissä Larikaan kihlakunta, siis juuri seudut, jotka ovat
olleet metsärikkaimpia maassamme ja joissa itse metsän kasvukin,
niinkuin esim. koko Laukaan kihlakunnassa, on tavattoman hyvä. Paljon
on yhtiötiloja nykyään jo alkanut ilmestyä Oulunkin läänin puolelle,
mutta niistä en tässä voi tehdä selkoa, koska matkani ei ulottunut
sinne saakka.

Mikkelin läänissä on etupäässä mainittava yksi kohta, nim. Sulkavan
pitäjä, jossa myöskin on jo välttävä määrä näitä ”uusia rälssiä”,
niinkuin kansa niitä sattuvasti nimittää. Siinä on yksi sahayhtiöitten
päälinnoituksista Etelä-Savossa, käsittäen 22 eri tilaa ja tilan osaa,
yhteensä 9 manttaalia. Kun koko Sulkavan pitäjässä on 52 manttaalia, on
siis lähes viides osa pitäjää jo joutunut pois maanviljelyksen käsistä.
Ne ovat nämä Sulkavan tilat useimmat olleet hyvin viljeltyjä suurtiloja
laajoine torppari-alueineen ja nyt niiden omistajina ovat, paria
lukuunottamatta, kotkalaiset sahayhtiöt Gutzeit & C:o sekä Hallan
yhtiö.

Muissa Etelä-Savon pitäjissä on samallaisia suurtiloja joutunut
samoihin käsiin, vaikk’ei toki niin suuressa määrässä kuin Sulkavalla,
mutta jonkun niitä aina kohtaa joka pitäjässä. Niinpä on Säämingissä
aivan nykyisin myyty suuri Niittylahden hovi, joka tähän saakka on
ollut erittäin hyvässä viljelyskunnossa. Samoin Kerimäellä
Turtianniemen hovi, y.m.m. muissa paikoissa. Ja tuntuu siltä, että
enimmät Savon suurtilat tulevat menemään samaa tietä, sillä niissä
seuduissa ei pientilallisilla ole enää ollenkaan metsiä. Niitä on
kaskettu ja niitä on myyty niin hurjasti, että löytyy paikkoja,
niinkuin esim. Simpalan kulma Kerimäen pitäjässä, jossa tilallisten jo
täytyy ostaa polttopuuta — jos on mistä ostaa.

Mutta jos nyt siirrymme Kuopion lääniin ja alamme kulkea sen itäistä
osaa, Karjalan puolta, etelästä pohjoiseen, niin on ensimmäisenä
vastassamme Tohmajärven pitäjä. Siinä on yhtiötiloja 24, yhteensä 5,50
manttaalia. Nämä ovat Värtsilän tehtaan omia ja jo vanhempaa
omistusoikeutta, mutta metsien vuoksi nämäkin tietysti ovat aikoinaan
ostetut. Nykyään siellä ei enää mikään sahayhtiö osta tiloja, sillä
yksityisten metsät ovat miltei viimeiseen kalikkaan saakka poltetut
hiiliksi mainittuun tehtaaseen.

Seuraa sitten laaja Ilomantsin pitäjä. Siellä on perintömaata pohjineen
joutunut yksityisiltä maanviljelijöiltä yhtiöitten haltuun huikean
paljon. Heillä ei ole hoteissaan enempää eikä vähempää kuin 174 eri
tilaa, joiden yhteenlaskettu ala on 35,50 manttaalia. Koko Ilomantsin
pitäjässä on manttaalin luku 127, siis on heillä runsas neljäs osa koko
pitäjän veroa kantavasta maasta. Jos jyvitys olisi ollut samanlainen
koko Ilomantsissa, tekisi yhtiöitten osa siitä ainakin 1,200 neliökilometriä,
mutta todellisuudessa on se luullakseni paljoa
suurempi, sillä se käsittää etupäässä pitäjän itä- ja pohjois-osat,
joissa maa on ollut halvemmassa arvossa.

Suurin osa tästä alueesta on Värtsilän tehdas-osakeyhtiöllä, joka kyllä
ei itse harjoita sahaliikettä, vaan jonka tiloja silti ei voi pitää
missään muussa asemassa kuin saha-yhtiöittenkään tiloja. Metsien vuoksi
ne on ostettu ja metsää niillä kasvatetaan. Enimmät tilat ovat
joutuneet mainitun tehtaan omiksi jo useita vuosikymmeniä sitten.
Silloiset omistajat ovat myyneet omistusoikeutensa niihin enimmäkseen
nälkähinnoista sellaisilla ehdoilla, että ovat saaneet oikeuden asua ja
viljellä niitä määrätyn ajan, tavallisesti 50 vuotta, tarvitsematta
suorittaa ostajalle mitään arenti-veroa, kunhan ovat sitoutuneet
maksamaan tiloista suoritettavat ulosteot. Siten omistaa nyt
Värtsilän yhtiö Ilomantsin itäkulmalla monta kylää kokonaan, niinkuin
esim. Kuolismaan, Lutikkavaaran ja Ontronvaaran kylät, joista
viimeksimainitussa yksinään on 23 talonumeroa. Kaikki ne seudut ovat
hyvin karuluontoista maata, seassa suuria rimpisoita, ja oikeastaan
pääasiassa juuri metsänkasvuun soveliaita. Mutta on siellä siltä aina
joku kohta viljelyskelpoistakin alaa, kunhan vaan tulisi viljellyksi,
mutta siitä ei ole nykyisissä oloissa paljoakaan toivoa.

Jommoinenkin osa näistä Ilomantsin yhtiötiloista, etupäässä Koitereen järven
ympäristöllä olevat, kuuluvat parille joensuulaiselle
sahayhtiölle.

Sitten kulkee Koitereesta alkaen Venäjän rajalla olevien kruunun
metsien ja asutumpain Pielisen vesistön rantamaitten välillä laaja
vyöhyke, joka melkein yhtäjaksoisesti on samain joensuunlaisten
sahayhtiöitten omaa. Siihen kuuluu jo Enon pitäjän itäisessä osassa,
pitkin Ilomantsin rajaa, suuria alueita, ja siitä se jatkuu pohjoiseen
päin Jonkeriin saakka Oulun läänin rajalle.

Enossa, joka on aivan pieni seurakunta Ilomantsiin verraten ja jossa
asutus sekä viljelys yleensä ovat paljoa paremmat, on sentään
sahayhtiöillä — ja juuri yksinomaan niillä — 7,8 manttaalia,
käsittäen 82 eri tilaa ja tilan osaa. Koko pitäjä on 34,32 manttaalia.
Suurin osa niistä on Utra Wood C:on omaa, saman englantilaisen yhtiön,
jolla on koko Koitereen puoli Ilomantsin pitäjääkin. He omistavat
Enossa Luhtapohjan suuren kylän kokonaan, paitse yhtä numeroa. Kylässä
on 61 eri tilanosaa, yhteensä 5,28 manttaalia. Se on rälssiluontoista
maata ja lampuotiviljelys on siellä jo vanha ja tulee tietysti yhä
vanhenemaan, sillä jos kohta lampuodeilla on ollutkin hiukan toivoa
saada tilansa lunastetuksi perinnöksi, niin siitä ei enää synny mitään,
sillä yhtiö ei luovu pienillä rahoilla hyvistä metsistään.

Muissa pitäjissä Pielisen vesistössä on tilankauppoja metsänviljelystä
varten tehty pääasiassa vasta viimeisen kymmenluvun loppupuoliskolla ja
tehdään yhä parasta aikaakin, vaikka on siellä yhtiöillä joukossa
vanhempaakin omistusta.

Niin on heillä hallussaan tätä nykyä seuraavat alat: Pielisjärven pitäjässä
90,97 manttaalista 13,4 manttaalia, 66 eri tilaa; Nurmeksessa
81 manttaalista 14,15 manttaalia, 53 tilaa, ja Juuassa, länsipuolella
Pielisjärveä, 52 manttaalista 6,55 manttaalia, yhteensä 51 eri tilaa.

Niissä neljässä pitäjässä, jotka sattuvat Pielisjärveen, on siis
teollisuuslaitoksilla, melkein yksinomaan pelkillä sahayhtiöillä,
kaikkiaan 252 maatilaa, eli noin 42 manttaalin arvo maata.

Manttaaliperustuksella tämän maa-alan laajuudesta ei
etelä-suomalaisilla voi olla käsitystä, mutta jonkunlaisen selon siitä
saa, kun ottaa huomioon, kuinka pieneen arvoon maa yleensä Kuopion läänin
itä- ja pohjoisosissa on jyvityksessä otettu. Niinpä on esim.
Pielisjärven ja Nurmeksen salokylissä paikoin otettu maata yhteen
manttaaliin 4,000 à 5,000 hehtaaria ja ehkä siitäkin yli.

Lukuunottamatta muutamia harvoja paikkakunnalla löytyvien
rautatehtaitten ja jonkun yksityisen metsäkeinottelijan omistamia
tiloja, omistavat suurimman osan tuosta laajasta alueesta, niinkuin jo
edellä mainitsin, pari joensuunlaista sahayhtiötä sekä Juuan puolella
osittain yksi kymiläinen.

Tässä täytynee huomauttaa, että näihin numeroihin on siellä täällä
otettu joku sellainenkin tila, joka ei vielä ole kenenkään sahayhtiön
oma, vaan joka kumminkin kaikissa tapauksissa jo on voiton toivossa
heitä varten ostettu ja varmasti heille menee. Sellaisia ovat varsinkin
monet maakauppiaitten ja muitten metsäkeinottelijain ostamat talot.
Niitä, niinkuin sahayhtiöittenkin tiloja asuu aina vuokramies — ellei
ne jo ole autioina — eikä ole epäilemistäkään, kuka ne lopulta korjaa,
sillä ei yhdenkään yksityisen metsäkauppiaan kannata enää kilpailla
suurien yhtiöitten rinnalla. Mainittakoon esimerkkinä, että muuan
maakauppias Keski-Suomen puolella aivan hiljan myi eräälle yhtiölle
toistakymmentä taloa yhdellä kertaa.

Mutta palatkaamme taas tarkastelemaan sahayhtiöitten valloituksia ja
siirtykäämme nyt Pielisen vesihaarasta Nilsiän ja Iisalmen vesistöihin
ja siitä länteenpäin Kymin vesistön pohjoisimmille latvoille, sillä
niilläkin maankulmilla he ovat monet suurimmista voitoistaan saaneet.
Siellä vesijakajilla, Suomenselän ylhäisillä kangasmailla on näihin
saakka olleet parhaat ja laajimmat metsät, mitä yksityisten hallussa
Suomessa kenties on ollut, ja ulottuu niitä länteen ja lounaan päin
yhtä pitkälle kuin Suomenselkääkin, aina Pohjanmaan tasangolle saakka.
Ne ovat parhaasta päästä Suomenselän eteläiset rinteet, joilla tähän
asti tukkiliikettä on harjoitettu, sillä pohjoinen, eli Oulun läänin
puoli on suureksi osaksi valtion maata ja uittokin sieltä Pohjanmaan
jokia pitkin on vaikeampi kuin etelään päin, suuriin järvivesistöihin.

Nurmeksesta lähtien länteen päin on ensimmäisenä vastassa Rautavaaran
pitäjä.

Tuota nimeä harvoin mainitaan muualla kuin hätäaputoimien papereissa ja
on melkein totuttu siihen, että sen pelkkä kaikukin jo merkitsee jotain
köyhää, kurjaa ja harvaan asuttua salopaikkaa jossakin takalistolla,
johon harvoin kenenkään matka sattuu, mutta jossa sentään tiedetään
ihmisiä elää kituuttavan ja josta eteläisemmän Karjalan ja Savonkin
puolella kuulee sanottavan vaan sen verran, että ”eiköhän se ole siellä
jossain Lapin porstuassa”.

Totta onkin, että maa siellä on tavallista karumpaa ja paljon
siellä on suuria rimpisoita korkeitten harjanteitten välissä, joita
pistäytyy Suomenselästä etelään päin niinkuin kylkiluita selkärangasta
ja joiden kuivaamiseksi valtiokin jo kerran teki epäonnistuneen
yrityksen perustamalla Luostan seutuun jonkunlaisen ”suo-kolonian”
rangaistusvangeista. Mutta paljon siellä on rikkauksiakin, joita
asukkaat olisivat voineet edulla hyväkseen käyttää, jos sinne aikoinaan
olisi tullut vähänkään kulttuuria paremmassa muodossa kuin
kauppiaitten, tukkilaisten ja viinan mukana. Sillä siellä on ollut
äärettömiä metsiä ja niitä on koko lailla jälellä vielä nytkin.

Vaikka onkin Nurmeksen kappeli, on Rautavaara sentään pinta-alaltaan
suurempi kuin yksikään pitäjä koko eteläisessä Suomessa, nim. 1,065 neliökilometriä,
josta järvet ottavat ainoastaan mitättömän pienen
alan. En voi varmaan sanoa, kuinka paljon maata siellä on mitattu
manttaalin osalle, sillä siellä on joukossa myös valtionmetsiä, joiden
suuruudesta minulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta arvioni mukaan
pitäisi keskimäärän manttaalille siellä tekemän noin 5,000 hehtaarin
vaiheille ja ehkä paikotellen siitäkin yli, koska koko pitäjän 85 tilaa
tekee yhteensä vaan 13 manttaalia. Nämä ovat siis olleet erinomaisia
makupaloja sahalaisille ja niinpä onkin niistä nykyään jo 46 tilaa,
yhteensä 6,62 manttaalia, sahayhtiöitten sekä osaksi erään rautatehtaan
käsissä.

Norjalainen yhtiö Gutzeit & kumpp. Kotkasta omistaa siellä yksinään 21
tilaa, niiden joukossa Tiilikan kylän kokonaan. Halla-yhtiöllä on 7
tilaa j.n.e.

Tässä sopii ohimennen mainita, että edellinen näistä yhtiöistä onkin
monessa kohti Saimaan vesistön puolella melkein yksinvaltias sekä
metsien että talojen ostaja, sillä sen omassa hallussa ja siis ilman
kilpailijoita yksinään käytettävänä on se ainoa kohta, josta voi tukkia
kuljettaa tästä vesistöstä Kymin puolelle sekä siten suorastaan
Kotkaan, nimittäin eräs kaitainen kannas Lappeen pitäjässä. Siinä
siirretään tukit vartavasten rakennettua rullatietä vesistöstä toiseen
ja vältetään siten sahatavaran kuljetus Saimaan kanavassa, joka tulee
tietysti paljoa kalliimmaksi. Tämän edellisillä vakinaisilla
valtiopäivillä tehtiin kyllä eräältä taholta anomus, että suuremman
kilpailun aikaansaamiseksi Savon vesistön puolella rakennettaisiin
valtion toimesta Saimaan ja Kymin vesistön välille tukkitie, mutta se
anomus tapettiin, ja sen tappamisesta liikkuu nytkin vielä Savon
puolella monenmoisia huonoja huhuja, joita ei tässä tarvitse, eikä
sovikaan mainita.

Rautavaaran rajapitäjässä Nilsiässä on tehtailla ja sahalaisilla
kaikkiaan 54 maatilaa, joiden manttaali-arvo tekee 1050 manttaalia.
Koko pitäjässä on 76,24 manttaalia. Näistä 54:stä tilasta on
aikoinaan 19 tilaa ollut venäläistä omaisuutta, kuuluen Juankosken rautatehtaalle,
mutta viimeksi ne ovat olleet hiljattain perustetun ja
vastikään konkurssin tehneen ”Taimi” osakeyhtiön hallussa.

Yhä länteen päin siirtyen, vesistöstä vesistöön, seuraa sitten Iisalmen pitäjä
. Siellä on sahayhtiöillä, etupäässä kotkalaisilla, sekä osaksi
Jyrkän rautatehtaalla yhteensä 46 eri tilaa, tehden pitäjän 96,79:stä
manttaalista noin 7 manttaalia.

Pielavedellä, josta jo uitto käy suorastaan Kymiin päin, on pelkillä
sahayhtiöillä 32 tilaa, jotka koko pitäjän 54,42:sta manttaalista
tekevät 5,50.

Sitä paitse on näissä pitäjissä myyty suuri määrä salopalstoja
pohjineen sahalaisille, mutta niiden suuruudesta on vielä vaikea saada
selkoa.

Kuopion lääniin sekä samaan uittoreittiin kuuluvana kuin Pielavesikin,
on myös Keiteleen pitäjä. Se ei ole pinta-alaltaan erittäin suuri, eikä
siellä ole paljon manttaaliakaan, ainoastaan 15,35, mutta on siitäkin
sentään jo 3,25 manttaalia sahayhtiöitten ja metsäkauppiaitten omaa,
käsittäen 30 eri taloa ja talonosaa. Enimmät niistä ovat Haapakosken
sahayhtiöllä, joka nimittää itseään isäntiensä äidinkielellä The Finland Wood C:o,
mutta useita niitä on myös kotkalaisella Hallan osakeyhtiöllä
.

Ja nyt, kun tästä lähdemme jatkamaan matkaamme Suomen selänteen
liepeillä, yhä lännemmäksi siirtyen, Laukaan kihlakuntaan Vaasan läänin
puolella, nyt vasta tulemme niihin kohtiin, missä Suomen metsäin
todellinen ydin on ollut ja missä niitten valtasuoni nytkin vielä
voimallisimpana vuotaa, sillä se on ollut siellä niin tuore, ett’ei se
vieläkään ole lopen kuivunut, vaikka sitä onkin iskemistään isketty ja
vaikka vielä tänäkin päivänä kirveitä yhä sen iskemiseen hiotaan.

Ken lähtee Keiteleestä ajamaan Pihtiputaalle päin lähennellen
Kolimajärven rantoja, se kyllä heti huomaa että siellä se vasta on
oikea päätaistelu taisteltu, siellä on ottelu metsän jykevää kaartia
vastaan ollut kuumin ja siellä sen jaloimmat sankarit ovat kellistyneet
joukottain, rivittäin, viimeiseen mieheen. Vaikka aika olisi
talvinenkin, niinkuin minun kulkeissani, tulevat taistelun jäljet
sentään selvästi näkyviin tuhottoman suurista kannoista, joita pistää
esiin paksun lumenkin alta toinen toisensa vieressä, sekä maassa
lojuvista honkien latvoista ja kuivista koukkuisista oksista, joita
näkyy nietoksissa niinkuin kaatuneitten jäykistyneitä jäseniä
Verestschaginin sota-tauluissa. Kaikista niistä päättäen on siellä
ollut vielä aivan viime aikoihin saakka oikeat aarniometsät, joiden
todellista arvoa ei sopisi laskea sadoissa tuhansissa, vaan
miljoonissa, ja joiden todellisella hinnalla olisi voitu kaikki niitten
seutujen viljelyskuntoinen maa saada muokatuksi vaikka puutarhaksi
kenenkään tarvitsematta mennä Ameriikkaan työtä oppimaan.

Mutta paljon on siellä päin sentään vielä nuorempaa rekryyttijoukkoa
jälellä, jos kohta sitäkin jo kaatuu niinkuin heinää, sillä koko
Viitasaaren ja Saarijärven vesistöjen varsilla tuntuu metsänkasvu
olevan yleensä harvinaisen hyvä, siellä ovat Suomen valtion metsistä
parhaat, joskaan ei laajimmat, ja siellä ovat myös sahalaisten omista
metsistä satoisimmat — eivätkä kaikki yksityisetkään ole vielä
ennättäneet lopen paljastaa uittokelpoisia metsiään, sillä niitä on
ollut niin paljon, että aina löytyy rippeitä jälellä.

Eikä ole liioin, eikä ole tainnut ennenkään olla kaskenpoltto siellä
päin niin yleistä kuin Savossa ja Karjalassa. Harvassa paikassa
Suomenniemellä näkee niin taajoja, rinkkoja ja tuoreita metsiä kuin
juuri siellä, ja monissa soissakin saavuttaa siellä petäjä
harvinaisuutena ennen kuivumistaan tukkipuun ko’on, puhumattakaan
kankaista ja kovemmista maista, joilla metsä kasvaa kuin ”humalisto” ja
joitten pintaa useissa kohdin pidetään niin tekeytyneenä ja
voimallisena, että sitä kuoritaan lannanlisäksi peltoihin.

Nämä molemmat edellämainitut vesijaksot ne juuri ovat jo kauvan olleet
niitä pääsuonia, niitä valtimoita, joita myöden miljoonat ja miljoonat
tukit ovat soluneet itse Suomen sydämmestä ulos ja jotka vieläkin
tulevat näkemään miljoonia tukkia — joskin yhä pienempiä — keikkuvan
laineillaan ja uivan koskistaan alas.

Ja ett’ei näillä Laukaan kihlakunnan mailla, jotka ovat niin hyötyisiä
metsän kasvuun, suinkaan ruvettaisi metsiä hävittämällä liiallisessa
määrässä kokeilemaan jalompien kasvien, niinkuin viljan ja heinän
viljelystä, (joka kyllä joskus vastaisuudessa olisi saattanut tapahtua)
ja ett’ei loppuisi purtava sahojen hampailta eikä jauhatusaine
massatehtaitten puumyllyiltä, siitä ovat sahayhtiöt ja puuhiomot
sielläkin pitäneet hyvän huolen.

Tämä koskee etupäässä Pihtiputaan pitäjää, joka onkin todellinen
paratiisi metsäafäärien kannalta katsoen.

Kaksi yhtiötä siellä on pääisäntinä: osakeyhtiöt Halla ja Haapakoski,
eli The Finland Wood C:o, jonka pääasema on Laukaan pitäjässä. Nämä
kaksi yhtiötä ovat kiertäneet haltuunsa jo kokonaista 65 maatilaa
siellä ja tämä luku on yhä vaan lisääntymässä. Muilla yhtiöillä on
siellä 18 tilaa, jotenka näitten uudenaikaisten metsätilojen luku
Pihtiputaalla tätä nykyä on kaikkiaan 83, tehden yhteensä noin 10,50
manttaalia.

Koko pitäjän manttaali on 25,32. Siis on yhtiötiloja manttaalimäärästä
lähes puoli pitäjää, mutta mitä pinta-alaan tulee, on niitä paljo
enemmän kuin puolet, sillä ne ovat etupäässä sellaisia tiloja, joihin
on lohkaistu manttaalia oikein noin päivän matkoilla.

Jos Pihtiputaalla ei ylimalkaan ole juuri saivarreltu maita jaettaessa,
on sitä muutamissa kyläkunnissa annettu todella hämmästyttävän paljon,
oikealla ”Porvoon mitalla” — tai vielä paremminkin tekee mieleni sanoa
oikealla rehellisellä ”Pataan mitalla”. Keskimäärin on siellä näet
maata manttaalia kohti noin 2,000 hehtaaria, johon sitäpaitse vielä
tulee lisäksi metsäveromaat. Näitä metsäveromaita, joita kruunun
liikamaista (onko sitä koskaan todella ollut valtiolla liikaa!)
aikoinaan on annettu manttaaliin pannun maan lisäksi ja joista vero on
mitättömän pieni, ainoastaan noin 12 markkaa manttaalilta, voi olla
useassa kohdassa yhtä paljon kuin manttaaliin pantua maatakin. Mutta
siellä löytyy sellaisiakin kyläkuntia, kuten esim. Alvajärven kylä
pitäjän pohjoisosassa, jossa maanmittarin tiedonannon mukaan pitäisi
oleman lohkaistuna maata manttaaliin parikymmentä tuhatta hehtaria.
Siinä on jo toista jos molempiakin ja paras sekä isoin osa siitäkin on
jo sahalaisilla. Niinpä on heillä siinä kyläkunnassa esim. Talvilahden
tila 3/8 manttaalia, jossa sanotaan olevan maata 3.000 hehtaria. Sitten
on heillä samassa kylässä n:o 3, joka käsittää kolme eri tilaa,
Rekolan, Nikulan ja Kelinään. Näissäkin pitäisi olemaan maata vielä
runsaammin kuin kylän muissa taloissa, yhteensä arvattavasti noin 10.000 hehtaria
. Ja Etelä-Suomessa on paljon kokonaisia pitäjiä,
joitten pinta-ala kaikkineen päivineen tekee vaan 4 à 5,000 hehtaria.

Kivijärvellä, Pihtiputaan naapuripitäjässä, ei toki vielä ole niin
pelottavassa määrässä luovuttu maasta, mutta siihen on luullakseni
näihin saakka etupäässä vaikuttanut se seikka, että sieltä on vaikeampi
ja monimutkaisempi tukinuitto suurempiin alavesiin.

Alku on kumminkin hyvä jo Kivijärvelläkin. Sielläkin on jo yhtiötaloja
35 kappaletta, jotka yhteensä tekevät noin neljännen osan pitäjän koko
perintömaista, eli 4 manttaalia 16,89:sta manttaalista. Enimmät
niistä ovat samoilla ulkomaisilla yhtiöillä, norjalaisilla ja
englantilaisilla, joilla Pihtiputaallakin on laajimmat alueet, ja
sellaisia tiloja he sielläkin ovat etupäässä omikseen kiehtoneet,
joissa on virstakaupalla maata, mutta siltä pienet verot, niinkuin
esim. osan Saaren rälssiä Kivijärven pohjoisilla rannoilla, jossa
sanotaan olevan maata yhdessä neljäsosassa manttaalia lähes 100 neliökilometriä
.

Eteläisemmissä pitäjissä Laukaan kihlakuntaa oli metsät jo ennätetty
enemmän raiskata niinä aikoina, joina puutavaraliikkeen harjoittajat
eivät vielä pitäneet liikkeelleen välttämättömänä kiinteitä
maaomistuksia, eivätkä talonpojat vielä olleet täydelleen keksineet
sitä, että selvällä rahalla on ainakin jonkun aikaa helpompi elää kuin
pellon kyntämisellä, niin että siellä ei sahayhtiöillä ole ihan niin
paljon tiloja hallussaan kuin pohjoisempana.

Mutta aina on sielläkin sentään ollut ”puualojakin” joukossa ja miehiä,
jotka ovat olleet halukkaita niistä luopumaan.

Viitasaaren pitäjässä niitä on 28 kappaletta, tehden pitäjän 32,27:sta
manttaalista 3,85 manttaalia, Karstulassa, Saarijärvellä ja Laukaassa
noin parikymmentä itsekussakin, sekä pienemmissä pitäjissä,
Konginkankaalla, Sumiaisissa, Uuraisissa ja Petäjävedellä myöskin
kymmenkunta tai ehkä alku toistakymmentä jokaisessa.

Kaikki seudut, joista tähän saakka olen ilmoittanut numeroita, kuuluvat
Saimaan ja Päijänteen vesistöihin. Kolmannesta meidän laajimmista
vesijaksoistamme, Kokemäen vesistöstä ja porilaisten liikealoista
minulla ei ole tarkkoja tietoja, mutta vähemmän siellä yleensä on
maatiloja sahayhtiöitten hallussa kuin kahdessa ensinmainitussa
vesistössä, johon tietysti on vaikuttanut korkeampi viljelys ja maan
korkeampi arvo. Sillä kyllä sielläkin päin sahayhtiöt ottavat, kun vaan
saavat. Siitä on todistuksena heidän valloituksensa Kuortaneen
kihlakunnan etelä-osissa, missä Suomen- ja Hämeenselänteitten
kainaloseuduilla löytyy laajoja metsämaita. Siellä, varsinkin Keuruun
ja Virtain vesireiteillä on heillä koko lailla kiinteää maa-omaisuutta,
enimmin ehkä Multian pitäjässä, jossa porilaiset yhtiöt omistavat jo 21
taloa, eli noin tasan neljännen osan pitäjää.

Jos nyt laskemme yhteen kaikki ne maatilat, mitä edellämainituissa
pitäjissä on sahayhtiöitten ja osaksi muitten teollisuuslaitosten
omina, saamme tällaisen taulun:

Sulkavalla ....... 22 tilaa.
Tohmajärvellä .... 24 ”
Ilomantsissa ..... 174 ”
Enossa ........... 82 ”
Pielisjärvellä ... 66 ”
Nurmeksessa ...... 53 ”
Juuassa .......... 51 ”
Rautavaarassa .... 46 ”
Nilsiässä ........ 54 ”
Iisalmessa ....... 46 ”
Pielavedellä ..... 32 ”
Keiteleessä ...... 30 ”
Pihtiputaalla .... 83 ”
Kivijärvellä ..... 35 ”
Viitasaarella .... 28 ”
Multialla ........ 21 ”
Summa 847 tilaa.

Ja jos tähän vielä lisäämme Karstulasta, Saarijärveltä, Laukaasta,
Konginkankaalta, Sumiaisista, Uuraisista ja Petäjävedeltä sekä
Keuruulta yhteensä noin 100 maatilaa, (luku, joka on pikemmin alhainen
kuin liian korkea) niin saadaan lopputulokseksi, että 24:ssä
Sisä-Suomen pitäjässä löytyy noin 950 maatilaa, jotka ovat muuttuneet
metsätiloiksi.

V.

Mitä syitä on etupäässä huomattavana maatilojen joutumiseen
yhtiökäsiin.

Mikä on ollut syynä siihen, että näin joukossa, niinkuin edellä on
numeroilla osoitettu, paikoin puolin pitäjin, jopa jossakussa kohdassa
siitäkin yli, niin laajoilla alueilla, että ne yhteensä hyvästi
vastaavat jotakuta meidän pienemmistä lääneistämme, luovutaan vapaasta
maa-omistuksesta ja katsotaan elämää joko toisen alustalaisina taikka
irtolaisina itsenäistä, omintakeista maanviljelijän ammattia
paremmaksi?

Ostajien, s.o. etupäässä sahayhtiöitten afäärikannalta katsoen on tähän
ilmiöön olemassa yksi todellinen syy, jota he sentään harvoin
mainitsevat, ja toinen isommaksi osaksi tekaistu syy, josta he puhuvat
paljon, aina ja joka paikassa, vaan joka itse asiassa ei merkitse juuri
mitään.

Tämä todellinen syy on yksityisten metsien yleinen väheneminen ja pelko
sitä seuraavasta raaka-aineen vähenemisestä sekä hintain mahdollisesta
kohoamisesta. Sillä joskin maassamme löytyy äärettömät alat
valtionmetsiä, joista aina tulee riittämään sahausta varaa, eivät
sahayhtiöt nyt eivätkä vastakaan käytä niitä hyväkseen muuten kuin
pakosta, karkeamman puutavaran tarpeesta, sillä valtio tietysti vaatii
täyden hinnan puistaan, se ei myy niitä niin ummessa silmin kuin
yksityiset, ja niitä pelkästään käyttämällä supistuisi tietysti
vuosivoitto kohtuuden rajoihin noille suureksi osaksi ulkomaalaisille
yhtiöille, jotka näihin saakka ovat tottuneet meillä saamaan metsiä
miltei ilmaiseen. Ja välttääkseen tätä, ryhtyvät he muihin keinoihin,
kun heidän on niitä meillä niin helppo keksiä. He ostavat maata,
metsämaata, kun heidän on sitä meillä niin helppo saada. He tahtovat
kernaimmin päästä riippumattomuuteen sekä valtiosta että yksityisistä,
ja perustaa meidän jo muutenkin vähän viljeltyyn maahan meidän
omien lakiemme perusteella uuden metsävaltion tai jonkunlaisen
”metsä-yhdysvallan”, josta riittää raaka-ainetta sekä heille että heidän
jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja jonka tuloilla he saavat viettää
uljasta, huoletonta elämää, useat kaukana meistä köyhistä eläjistä,
lämpimämmissä kotimaissaan Norjassa, Englannissa y.m.

Tämä koskee etupäässä niitä seutuja, joissa on pantu paljon maata
manttaaliin ja tiloja, joilla vielä on kutakuinkin hyvä, tai hyvällä
kasvun alulla oleva metsä jälellä, huolimatta yleensä vähääkään
siitä, kuinka tilat ovat viljeltyjä ja rakennettuja. Tilojen
asuntokuntoisuuteen ja -kelpoisuuteen joko nykyjään tai vastaisuudessa
ei panna mitään arvoa, vaan metsä on pää-asiana.

Tilojen anastuksia koetetaan tehdä siten, että saadaan mikäli
mahdollista yhteen kohti laajempi alue, jonkunlainen uudenaikainen
metsädomeeni, esim. kokonainen kylä, tai vaikkapa kokonainen pitäjä,
aina sitä parempi vaan. Sitä on huokeampi hoitaa.

Niinkauvan kun yksityismetsistä ei ollut puutetta, ostivat yhtiöt kyllä
kokonaisia taloja siellä täällä silloinkin, ulkomaiset siten, että
ostattivat asiamiehillään ja panivat heidän nimiinsä, mutta silloiset
talot he tavallisesti heittivät raakkina jollekulle yksityiselle,
sittenkun metsä oli nyletty. Vaan nyt he ovat alkaneet käyttää toista
menetystapaa. Viimemainitut ovat hankkineet itselleen suomalaisen
osakeyhtiön nimen, ollen juuri parahiksi sen verran suomalaisia, että
pystyvät täällä vapaasti ostelemaan ja omistamaan kiinteimistöjä omissa
nimissään, ja kasvattavat sitten vastaisen varalle laajoilla alueilla
metsiä järkiperäisessä hoidossa, murskuttaen sillä aikaa yksityisten
metsistä loppuja rippeitä rahaksi ja ottaen siiloin tällöin suurempia
puita valtion metsistä. Ja samaa menettelytapaa käyttävät puhtaasti
kotimaisetkin yhtiömme, mutta ulkolaiset voittavat nykyään tässä
suhteessa, ainakin niissä seuduissa, joita tämä kirja koskettelee.

Ja kaikki tämä käy meillä erittäin hyvin päinsä, niinkuin edellä
mainittiin. Meidän maa ja meidän olomme ovat niinkuin luodut
tällaiselle yritteliäisyydelle.

Kaikissa niissä seuduissa, joista tähän kirjoitukseen on kerätty
tietoja, on isännillä maata niin paljon, etteivät he tiedä sen määrää.
He tuskin ovat joka kohdassa maillaan ikinä käyneetkään. Tosin on siitä
melkein poikkeuksetta paras metsä jo pantu parempiin suihin ja yksi ja
toinen hongikko aikoinaan kaskettu, mutta pientä metsää on sentään
jälellä, ja kun maat ovat metsänkasvulle soveliaita, ei kestä hyvinkään
kauvan, ennenkuin siitä järkevällä hoidolla taas voi uittaa tukkia.

Ja kun kuulee, millä hinnoilla maata on saatu, niin ei ole kumma, että
saha- ja teollisuuslaitoksissa on herännyt kiihko sen ostamiseen ja
omain metsäin kasvattamiseen, sillä pelkkä metsän kasvukorko voi usein
vastata kymmenin kerroin korkoa maan hinnasta ja tilalta meneviä
veroja. Joistakuista suurtiloista alavesien varsilla, niinkuin esim.
Sulkavalla, Säämingissä, Kerimäellä y.m. on tosin maksettu hyväkin
hinta, mutta niissä on sentään ollut vielä jälellä sellainen metsä,
että se on heti vastannut paria ostohintaa niissäkin. Sillä
”tukkilaiset tekevät laskunsa niin perusteellisesti ja tarkasti”,
kertoi muuan kokenut metsien ostaja, ”että ostakootpa he yksityisiä
metsiä tai maatiloja pohjineen, niin aina he voittavat enemmän kuin
syrjästä katsoen luulisikaan, ja joka tapauksessa on se maamies, joka
niissä kaupoissa tappion kärsii.”

Mutta jota ylemmäksi kulkee ylävesiin, sitä enemmän hämmästyy sitä
tappiota, jonka pienempitilalliset talonpojat siellä ovat kärsineet.

Pielisen vesistössä, Rautavaarassa, Nilsiässä, Iisalmessa y.m. on
maksettu joistakuista taloista sellaisia hintoja, että niistä tulee
vaan noin, siihen luettuna pellot, niityt ja
kaikki mitä talossa maata löytyy — tosin rimpisoita muassa myös, joka
sentään hiukan kohottaa kovan maan hintaa.

Olkoon tässä mainittu yksi esimerkki Rautavaarasta, joka osoittaa,
missä määrin sikäläisetkin maat sentään voivat kasvaa metsää, vaikka
niitä joka suhteessa pidetään huonompina muista. Siellä on kappalaisen
puustelli 3/8 manttaalinen ja laajuudeltaan 1,700 hehtaria ,7. Sen metsää
on tietysti ollut pakosta käytettävä järkevästi, ja tulos on ollut se,
että siitä yksinään on rakennettu sekä kirkko että pappila kokonaan,
maksettu vielä kumpaisenkin rakennuskustannuksetkin, puhumattakaan
siitä, että sieltä on otettu kaikki rakennusaineet. Ja sentään
tarjotaan taas parhaillaan samasta metsästä sahatukkia myytäväksi noin 25,000 markan
arvosta. Eikä kauvan sitten ostivat sahalaiset juuri
kirkonkylästäkin 0 manttaalin tiloja 1,000:lla ja 2,000:lla markalla,
ja metsää oli niissäkin vielä jälellä, jos toki vähemmän kuin
pappilassa.

Siis ovat tilat yhtiöille ilmaisia, kun ovat uittaneet yhden tavallisen
sahatukin hehtarin alalta.

Kelpaa sillä tavalla ostaa maita metsänkasvuun sen, kellä kaikki
verstaat ja liikkeet ja uittorustingit jo ovat suuremmoisessa kunnossa.

Pohjois-Savon pitäjissä on ostettu äärettömän paljon hyviä metsämaita
3-6 markalla hehtari ja samoin Vaasan lääninkin puolella.

Niitten talojen hinnan, jotka esim. Pihtiputaalla ovat joutuneet
sahayhtiöille, on eräs asiantunteva paikkakuntalainen arvioinut
jotensakin näin: jos arvioidaan peltohehtarin hinnaksi keskimäärin 300 markkaa
ja niittyhehtarin hinnaksi 150 markkaa sekä talon rakennukset
lasketaan kohtuulliseen arvoonsa, niin siitä hinnasta on talo
pohjilleen saatu, eikä metsämaalle ole tullut hintaa mitään, vaikka
sitä olisi ollut penikulmaa laajalta, Jos taas metsämaalle pantaisiin
vähänkin hintaa hehtaria kohti, niin silloin ovat rakennukset ja
viljelykset menneet ilmaiseen.

Nämä ovat olleet äärettömän etuisia kauppoja yhtiöille, varsinkin kun
ottaa lukuun kasvavan metsän, jonka arvoa on vaikea tarpeeksi korkealle
arvata nykyaikana, jolloin puutavaran hinnat tuskin enää pääsevät aivan
alhaalle laskemaan, ja varsinkin seuduissa, joissa metsänkasvu on
tavattoman hyvä, sekä uittoväylät keskellä metsiä.

Samassa Pihtiputaan pitäjässä, Alvajärven kylässä esim. on nykysittäin
myyty talo, josta tosin on maksettu parikymmentä tuhatta markkaa, mutta
sen laidattomilla saloilla onkin huikea metsä. Siellä on yksi ainoa
kangas — pieni osa talon koko metsämaasta — ja sillä kankaalla kasvaa
parhaillaan ainakin 200,000 tukkipuun alkua, noin 6 à 7 tuumaisia
rinnan korkeudelta ja niin taajassa, että siellä tuskin saisi puuta
kumoon, ell’ei lähde laidasta järjestään kaatamaan niinkuin kaskea. Ja
sitäpaitse on tilalla vielä isojakin puita niin paljon, että sen hinta,
parikymmentä tuhatta markkaa, mahtuu niihin useamman kuin yhden kerran.

Pyhäjärvellä, joka on Pihtiputaan naapuripitäjä toisella puolen
maanselännettä ja jonne kotkalaiset yhtiöt myös parhaillaan ovat
aikeissa ulottaa liikkeensä ylitse vesijakajan, kuuluu nykyään saavan
maata vaikka kuinka paljon 4-5 markasta hehtarin, ja paljo 10 tuumaisia
puita on vielä metsissä pystyssä.

Isompiakin hintoja on taloja ostettaissa tosin maasta maksettu, mutta
silloin niissä on ollut vielä metsää heti ilman eri hoitoa ja
kasvatusta kaadettavaksi tavallisesti pari tai kolme ostohintaa, tai on
niitten asema ollut sellainen, että niitten ostaminen suuremman
yhtäjaksoisen alueen aikaansaamiseksi on ollut tarpeellinen.

Tämä nyt on se todellinen, pää-asiallisin syy sahayhtiöitten puolelta,
minkä vuoksi he maatiloja ostelevat, tämä nimittäin, että he samassa
saavat suunnattoman suuret metsäalueet pienillä hinnoilla ikuisesti
haltuunsa ja voivat niillä kasvattaa itselleen suojametsiä liikkeensä
vastaisenkin hyvinvoinnin varalle, huolimatta mitään siitä, jääkö
yksityisille kalikkaakaan pesään pantavaksi eli saako valtio metsiään
kaupaksi tahi ei.

Sitten tulee se heidän toinen syynsä, se jota he aina uikuttavat, ja
jonka he vakuuttavat pakottavan itseään tällaisiin talojen kauppoihin
liikkeensä turvaamiseksi.

Ja tämä toinen syy on se, että heidän yksityisiä metsäkauppojaan
vastaan on alettu lain nojalla vehkeillä, kun on kaduttu liian huonoja
kauppoja.

Nykyään voimassa olevaa lakia kiinnityksistä on meillä näet alettu
tulkita siten, ett’ei se sovellu metsäkauppoihin, ja jos maatila kaupan
kautta joutuu pohjineen toisiin käsiin, ei entisen omistajan tekemä
metsäkauppa ole pitävä.

Suomalainen on hyvä rettelöimään ja käräjöimään ja viime aikoina onkin
ilmestynyt oikeita ammattipurkajia tällaisille kaupoille — omaksi
vaiko lähimmäistensä hyödyksi, tai ehkä molemmiksikin, sitä on vaikea
päättää — ja tällaisista purkukaupoista pääsevät sahayhtiöt helpoimmin
siten, että ostavat tilan kokonaan.

Se on kumminkin pääasiassa turhaa puhetta, että kiinnityksen
kieltäminen heidän metsäkauppoihinsa olisi niin pakottava syy, että
heidän sen vuoksi täytyisi turvautua pohjakauppoihin. Kiinnitys
tietysti on hyvä ja varmistaa ehdottomasti kaupan, ja on niitä monessa
tapauksessa saatukin, sillä tuntuu siltä kuin lainlukijoilla olisi
siinä seikassa eri mieliä. Mutta olkoonpa kiinnityksiä metsäkauppoihin
saatu tai ei, se on aivan yhdentekevää, koskapa metsät sentään ilman
niitäkin ovat hyvää vauhtia huvenneet ja jo laajoilla aloilla paljaiksi
hakatut. Vaan kun ihmiset jossain kohti rupeavat metsiensä todellista
arvoa hiukan uumoilemaan, niin maksakoot ostajat niistä edes osapuille
niitten arvon mukaisesti, ja tuskin kukaan on niin höperö, että silloin
alkaisi kauppaansa katua ja purkaa enemmän kuin muitakaan järjellisiä
kauppoja.

Koko tämä syy on suurimmaksi osaksi metsänostajien itsensä aiheuttama,
he kun yhä vielä ottaisivat metsiä vaikkapa ihan ilmaiseen, kunhan vaan
saisivat.

Mutta jos nyt alamme hiukan katsastella niitä syitä, jotka
maanomistajaim puolelta ovat saattaneet heidät näin suuressa määrässä
luopumaan maastaan, niin niitä on paljon, vaikka ani harvan myyjän
suusta kuulee liioin muita kuin tekosyitä, eli sellaisia, jotka eivät
ole olleet niin pakottavaa laatua kuin sanotaan ja luullaan.

Ensimmäinen ja huomioon pantavin syy tässä kohdassa on — ja tulee aina
olemaan — liian laajat metsät ja yksityisen rajaton omistusoikeus
niihin, joka seikka antaa aihetta suurempaan viettelyyn ostajan
puolelta.

Se on juuri sama syy, joka ensiksi on vaikuttanut metsähuijauksen,
metsien järjettömän myynnin ja raiskauksen. Niitä luonnon välittömiä
antimia on aikansa imetty ja nyletty ja niistä on, monasti tuiki pienen
hyödyn vuoksi, muutamain homeisten markkain tähden puserrettu mehua
niinkuin jostakin hedelmästä, jonka ei ole uskottu koskaan kuivuvan
koska se on niin tavattoman suuri. Vaan kun on alettu siinä uskossa
horjua ja ruvettu pelkäämään, että taitaa sentään lopultakin jäädä vaan
kuiva kuori jälelle, tai kun on tahdottu kerralla imaista kaikki mehu,
on myyty hedelmä runkoineen päivineen, luovuttu itse maastakin, missä
se kasvaa.

Että on ruvettu tiloja pohjineen ostamaan metsän kasvatusta varten ja
että löytyy niitä, jotka sellaisiin kauppoihin mielihalulla taipuvat,
se on siis kummaltakin puolelta suoranainen tulos entisistä
tukkihuijauksista, eikä mitään muuta, väitettäköön mitä tahansa. Se on
vaan uusi käänne siinä samassa ryöstösodassa, jota aluksi käytiin vaan
metsiä vastaan, käänne, joka kohdistaa valloitukset itse kiinteään
maahan. Ja kohta tulemme näkemään, että sotakustannukset tässäkin
lankeavat itse maan niskoille, valloittajat ottavat hyödyn, niinkuin
ainakin.

Tämä on syy, jota eivät myyjät ollenkaan huomaa, mutta sitten löytyy
vielä muutamia muita seikkoja, jotka puolestaan välittömästi ovat
vaikuttaneet tilojen myyntiin, varsinkin maamme pohjoisilla kulmilla,
ja sellaisia ovat karu, laiha maa, jota on vaikea viljellä, sekä halla.

Mutta varmaa on, ett’eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin
aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä
esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä
saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että
muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa
huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan
taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan
viisaan ranskalaisen väite, ett’ei se ole maan luontainen voimallisuus
eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on
itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa
kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista
kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.

Mutta lantakasoja ei ole — ja nyt tulemme niihin syihin, jotka
toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka
luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.

Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja
taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja
arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja
välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen
puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu
kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään
sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat
maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.

Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka
useasti on aiheuttanut jälkimäisen.

Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee
sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon
höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.

Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka
nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin,
toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on
joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka
monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy
mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin
toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään
joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.

On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa
todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa
samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.

Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa
kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana?
Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko
koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko
puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista
kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee
suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia,
että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se
vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen
uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu
koko maasta.

Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on
suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa
kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on
muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on
muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta
kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on
sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa,
jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan
mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun
silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti
on ollut, ell’ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan
menopuolella enimmin painava.

Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?

Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin
edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa
parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen,
mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata
aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä
hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa
siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen,
melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos
viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri
missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi
hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito
”nykyään” enää kannata. Mutta hänellä ei ole halua työhön — siinä
koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei
omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea — kaikkein vähimmin
isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on
hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on
valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja
sanomaan: ”Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse.”

Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä
”täysin oppineena” ulos.

Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia
töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä,
etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain ”hyvin
kannattavaa” ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä
johonkin ”parempaan.” Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja
vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon.
Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen ”afäärimieheksi”,
mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu
vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa
uitella tukkeja.

Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen,
joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä
kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei
maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät
kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona.
Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule
pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset
säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää
siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa,
joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet
siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon
meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.

Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista,
tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista
jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan
hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett’ei
tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot
kehuskelivat.

Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten
lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä
eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että
ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen
rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla
tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.

Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita
metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan
tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa
eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.

Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista
sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin
metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia,
lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman
pitkän hakkuuoikeuden aikana.

Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän
vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa,
kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa
lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.

Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen
poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton
tartuttamina, koska ”talo ei kannata”.

Kuuluisa ”Korpi-Jaakko” antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä
Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä,
mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt
kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti.
Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä
suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein
korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena
vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla
kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä ”vaaranmaita” ovat salokulmat
kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan
pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja
suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan
rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta
he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen
mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan
”Korpi-Jaakon” aikuisia ojia.

Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi
katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai
myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät
he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja
tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä
itsenäisiksi ja vapaiksi ”omalla maallaan” eläjiksi niinkauvan kuin
heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel
alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma,
että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei
tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua,
jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy,
että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä
paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.

Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon
tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta sitten,
on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin
takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu,
jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin
yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä
kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino
peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt
sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja
tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti
ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään.
Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä
maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä
velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.

Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.

Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo
oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo.
Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot
olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime vuonna,
vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.

— No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.

— Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa
ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.

— Joko tuli paljon?

— Johan tuota tuli neljäsataa.

— No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla
niittyä.

— Ka johan sitä myytiinkin kahdeksan sadan edestä, ennenkuin pohjan
möimme, vaan mihin tässä niityn teet.

Että metsää oli jo ennenkin myyty, sen huomasin kyllä, sillä pihassa
oli upea, maalattu kirkkoreki ja tuvan nokisella seinällä napsutteli
komea, uudenaikainen seinäkello, samallainen, joita nähdään
rautateitten asemahuoneissa!

En ole mikään agronoomi, eikähän sitä talvella osaa maan luonnosta
sanoa paljon sitä eikä tätä, mutta sentään olivat silmäni jo taloon
tullessa kääntyneet laajaan korpeen, joka oli aivan talon ”vaaran”
alla, ja ihmettelin tavattoman lihavaa kuusikkoa siinä.

— Eikö tuosta olisi saanut heinämaata ja vaikkapa peltoakin, sanoin
isännälle ja näytin ikkunasta korpea.

— Mitä siitä sellaisesta!

Asia selvisi kuitenkin siten, että he kesillä olivat niittäneet sieltä
heinää ja viholaisia (nokkosia) puitten lomista, että siitä kulki
lävitse pieni puro, joka nieli hyvästi veden, ja että siinä arviolta
oli noin puoli metriä mutaa savikkopohjalla. Korpea saattoi olla
arvioltani kymmenkunnan hehtaria.

He olivat nuoret vielä kumpikin, niin isäntä kuin emäntä, ja oli heillä
neljä lasta. Kun heille oli karttunut velkaa, olisivat he myyneet
uudestaan metsää, vaan sahalaisen metsänostaja (talonpoika alkujaan
hänkin, lipeäkielinen ja hyvästi paikkakunnan olot tunteva) ei
tarjonnut koko metsästä kuin 800 markkaa, vaikka salopalsta on laaja.
— Vaan jos pohjakaupassa myyt, niin saat 2,500, oli sanonut. Ja
joll’et nyt myy, niin myymättä pysyy. Kenen tätä luulet ostamaan
tulevan ja mitenkä tässä tällaisella tilalla luulet itsekään eläväsi?
Myy pois kun rahaa saat, ja tässä saat asua 50 vuotta niinkuin omalla
tilallasi, vapaasti vallan kunhan vaan summat suoritat, ei muuta
veroa mitään. Tehdään vaan kauppakirja, keväällä saat sitten
asuntokontrahdin, kun toisillekin niitä tuodaan.

Kauppa oli tehty, hintaa oli isäntä saanut vielä tinkityksi pari sataa
lisää, ja kauppakirjaan oli merkitty, että entinen omistaja saa pitää
tilaa vuokralla 50 vuotta vasta määrättäviä ehtoja vastaan.

— Millaisethan nuo ehdot ovat? kysäsin isännältä.

— Ka en tiedä, mutta hyväthän nuo luvattiin.

Olin saanut tuon entisen isäntämiehen puheillani siitä, kuinka muualla
maailmassa maata viljellään, sen verran innostumaan, että hän
katsellessaan korpeaan vaaransa alla lausui huoahtaen ja mielestäni
hiukan alakuloisella äänellä: ”kyllä se nyt jo raatamatta jäi, sillä
siinä on havumetsä, ja tuskinpa ne antavat sitä kaataa.”

Ja varma olen minäkin siitä, että kyllä tuo vastainen sahayhtiön
lampuoti oli siinä asiassa täydelleen oikeassa, niin vankkatekoinen
kuin hän muuten näytti olevankin korven raatamiseen.

Sillä tavoin siis mennään ehdon tahdon satimeen, siinä toivossa, että
eletään vuokralaisina tuolla ”suurella” talon hinnalla muka ilman maan
raatamista siinä samassa talossa ja luotetaan vasta määrättäviin
”hyviin ehtoihin.” Vaan tuonnempana tahdon palata vielä siihen,
millaisia nuo hyvät ehdot ovat ja kuinka niillä eletään.

Satoja maatiloja on Pielisen vesistössä mennyt juuri tällaisista syistä
yhtiöille, ja heidän omat asiamiehensä sanovatkin suoraan, että jos
maanviljelys olisi paremmalla kannalla siellä, niin he eivät saisi
ainoaakaan tilaa. Siis velttous ja typeryys yhdellä puolen, viekoittelu
ja pohjaton omanvoiton pyynti toisella, eikä maanviljelys eikä satojen
entisten tilanomistajain asema suinkaan sillä tavoin parane, jos kohta
miljoonayhtiöt voivatkin yhä jakaa satoja prosentteja vuosivoittoa
osakkailleen.

Savon puolella on paljon suurtiloja, n.k. hovia, joiden hoitamiseen
omistaja syystä tai toisesta on kyllästynyt. Kuka valittaa maatyöväen
puutetta ja kalleutta, kuka tulvain tuhoja, kuka taas ikävyyttä
salomaan yksinäisyydessä y.m. Jollekulle on karttunut niin suuri
velkakuormakin, ett’ei luule voivansa siitä enää selviytyä. Kaikki
sellaiset myövät tilansa, vaan kun niitä suuruutensa vuoksi monasti on
yksityisen henkilön vaikea lunastaa, vaikka niillä maanviljelys
saattaisi järkiperäisellä hoidolla hyvinkin hyvästi kannattaa ja on
kannattanutkin, joutuvat ne melkein säännönmukaisesti saha- ja
tehdasyhtiöitten haltuun.

Tällaisia ovat ne syyt, jotka pääasiassa ovat meillä vaikuttaneet niin
laajojen alueitten nurinkurista kääntymistä maanviljelyksestä metsän
kasvuun.

Voi hyvällä syyllä väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat suoria
kasvannaisia itse metsäin nurinkurisesta käyttämisestä, sillä sen
jälkeen, kun meillä metsäliike alkoi, on maamme kyllä näennäisesti
paljon edistynyt, rahaa on liikkunut toisinaan ihan tulvimallakin,
mutta se on lainehtinut kovin epätasaisesti. Suuria pää-omia, loistavia
liikeyrityksiä on syntynyt, mutta itse maanomistajat ja suuri rahvas,
itse maan pohja on pikemmin köyhtynyt kuin rikastunut. Metsien vanhat
omistajat eivät ole osanneet pääomista ottaa osaansa oikealla tavalla
käyttääkseen, vaan ovat he päinvastoin velkaantuneet sielläkin, missä
ennen ei velasta tiedetty mitään. Ja jota enemmän he velkaantuvat, jota
tukalammaksi heidän asemansa käy, sitä helpompi on miljoonapääomain
tulla heidän apuunsa ja anastaa heiltä omistusoikeus itse maahan.

Mutta jos niillä seuduilla, joissa yhtiöt nykyään itsevaltiaina
herroina isännöivät, olisi ollut edes puolta vähemmän metsiä
yksityisten mielivallan hoteissa, jos siellä olisi ollut vähänkään
paremmat kulkuneuvot edes kymmenen vuotta sitten, ja hiukankin paremmat
krediittilaitokset kuin maakauppiaat, niin varmaa varmempi on, että
paljoa useampi mies todella eläisi tätä nykyä vapaasti omalla
tilallaan, ja paljoa vähemmän kuuluisi huokauksia kunnallisten verojen
painosta ja irtolaisväestön tulvasta.

VI.

Yhtä ja toista keinoista, joita on käytetty metsien ja erittäinkin
maatilojen ostossa.

Kaikenmoisten joko hienompain eli karkeampain viekoituskeinojen sekä
heikompansa tai tyhmempänsä nenästävetämisen taitoa pidetään
tavallisesti kaikilla asioimisaloilla etevyyden merkkinä, suorastaan
hyvänä avuna, ja siihen se useasti perustuu monen miljoonamiehen ja
”afäärineron” koko ”vakava pohja.” Pitää osata aina nyästä oikealla
hetkellä, niinkuin onkimiehen, ja käyttää toisen nälkää hyväkseen,
sillä jos kirjaimen mukaan seurattaisiin vanhan kivitaulunkin
kymmenettä pykälää, niin sittenhän meidän todella täytyisi kaikkien
”syödä leipämme otsamme hiessä”, ja se leipä olisi meille kaikille
jotensakin yhtä niukka tai vaikkapa yhtä runsas. Vanhat profeetat ovat
kuolleet, sanotaan, eikä niitä enää sovi seurata. Kauppojen alalla
täytyy aina vapauden vallita, omantunnon vapauden etupäässä, jota ei
mikään saa sitoa, sillä ruvettaisiinko niitä omantunnon mukaan
hieromaan, ja niissä lähimmäisen omaa punnitsemaan ja aprikoimaan, niin
seisahtua taitaisi koko tämän maailman kauppa ja ehkä seistä jymähtäisi
koko tämä pallopahanen! Suurissa kaupoissa on aina suuri ”riski”,
sanotaan, siis pitää niissä saada suuri voittokin, s.o. pitää ostaa
niin halvalla kuin vaan voi, ottaa vaikka ilmaiseen, katsomatta kenenkä
omaa se on, ja myydä niin korkeasta hinnasta kuin suinkin saa. Ja jos
siinä ostoa tai myyntiä tehdessä nyletään vaikka koko nahkakin, on se
tietysti ihan niinkuin olla pitää ja itse kauppakäsitteen mukaista.
Meillä tämä on pitänyt mainiosti paikkansa juuri suurimmissa kaupoissa,
metsäkaupoissa, joista tässä edellä jo on otettu esimerkkejä. Ostajat
ovat ylimalkaan olleet kehittyneemmällä kannalla sillä kauppa-alalla
kuin myyjät. Halvalla on ostettu ja monenmoisia keinoja on koetettu ja
käytetty, että olisi tavara saatu ostaa vielä sitä halpaakin
halvemmalla.

Jättääksemme nyt kokonaan syrjään viinan, tuon jokapäiväisen ja hyväksi
huomatun viettelykeinon, jolla kuka pässinpää tahansa voi viedä vaikka
housut lähimmäisensä jalasta ja jolla meiltä on keikuteltu miljoonia
tukkia vesistöltämme alas, sopii tässä mainita muutamia muita keinoja,
jotka vaativat jo koko joukon kehittyneempää ammattitaitoa.

Juvan pitäjän Rautuen ja Hirvensalon kulmilla esim. ja kyllä muuallakin
ovat tukkimiehet levitelleet sellaista huhua, että senaatti olisi
kehoittanut nyt juuri myymään metsiä niin paljon kuin mahdollista,
koska niitä kohta ei saa enää ollenkaan myydä, tulee uudet maanjaot,
joissa metsät menevät muille omistajille y.m.

Keino on tepsinyt monessa kohti hyvästi. Sellaisia valeita uskotaan ja
tehdään hätäisyydessä kauppoja, mutta jos joku sivullinen, joka ei ole
tukkipuulaakin miehiä, puhuu täyttä järkeä, niin häntä ei uskota.

Kun esim. Pihtiputaalla myytiin aimo honkatukkia 20 pennistä kappale,
niitä tukkia, joitten tervoittuneet kannot ehkä vielä vuosisatoja
pysyvät muistomerkkeinä Pihtiputaan kankailla siitä mitä siellä ennen
on ollut, vaan mitä siellä ei enää ikinä tule olemaan, oli siellä
silloin käynyt eräs oululainen merikapteeni laivanrakennuspuita
ostelemassa. Hän oli kiellellyt isäntiä hätäillen myymästä metsiään
koska heillä ei ollut erityistä pakkoa siihen, puhunut heille järjen
kieltä ja vakuuttanut, että vielä he niistä saisivat useita markkoja
kappaleesta, sillä hän tunsi puutavaran hinnat ulkomailla ja tiesi,
että sehän on raaka-aine, joka on yhä vähenemässä samalla kun sen tarve
lisääntyy. Mutta miestä, joka päästi suustaan sellaisia sanoja,
pidettiin höyräpäisenä kovalla maalla, lienee hän sitte merellä ollut
kuinka viisas tahansa.

Ja vähänpä uskotaan sellaisia puheita nytkään vielä, mutta sitä kyllä
uskotaan, kun sahalaiset vakuuttavat, ett’ei puutavara tulevana vuonna
maksa enää mitään, ei homeista äyriä, he saavat kauheita tappioita
niistä metsistä, joita ostavat, mutta he nyt sentään vielä ostelevat
niitä niinkuin säälistä talonpoikia ja työkansaa kohtaan. Vaan ensi vuonna
he eivät enää voi ostaa. Se on nyt myytävä, mikä on myytävä, jos
mieli rahaa saada.

Kruununtiloilla on tietysti aina ollut ja tulee vastakin olemaan
parhaat metsät, niitä kun ei ole ennen perintölunastusta päästy
tärväämään. Niitten koskemattomien aarteitten voittamiseksi ovat
sahalaiset paljon älyä haaskanneet. Esim. Etelä-Savossa on löytynyt
kruunun tiloja, joihin omistajat eivät ole saaneet perintöpapereita,
koska tilat eivät vielä ole olleet lain määräämässä kunnossa. Silloin
on joku sahayhtiö tullut omistajalle apuun, antanut etukäteen metsää
vastaan rahaa tai ryhtynyt itse rakennushommiin tilalla. Kun omistaja
siunatulla avulla siten on päässyt itsevaltiaaksi isännäksi tilalleen,
on avun antaja iskenyt metsään käsiksi. Kaikki on mennyt hyvin, mutta
lopputili on usein päättynyt siten, että omistaja onkin jäänyt
auttajalleen velkaa, ”koska metsä ei ole vastannutkaan tilan
kuntoonpanemisessa syntyneitä menoja”.

Monessa muussakin kohti Savon puolella, esim. Iisalmen pohjoissalolla
kuulee myöskin entisistä kruununtiloista varsin huvittavia ja
metsähuijausta kuvaavia kertomuksia, vaikka minä puolestani en voi
niiden todenperäisyydestä valalle mennä. Niitä olivat entiset eläjät
alkaneet innokkaitten tukkimiesten kanssa yksissä tuumin hommata
perintötiloiksi, ja siinä oli menetelty esim. seuraavalla tavalla:
käännettiin jollakulla aholla hiukan turpeita alassuin, peitettiin
niillä kivet ja kannot, ja niin oli laissa määrätty perintötalon pelto
valmis. Rakennettiin sitten uljas tupa, mutta kun kestävämmän
muuriaineen saanti olisi käynyt liian kalliiksi, tehtiin tuvan nurkkaan
uuni hirren pätkistä, jotka päältäpäin tahrittiin savella. Siinä oli
rakennus, vankka ja syynikelpoinen, niinkuin perintötalossa ainakin, ja
vaikka en ole sellaista tupaa koskaan nähnyt, olisin sentään sydämmeni
ilolla tahtonut olla näkemässä, kuka siihen uuniin pisti ensimäiseksi
takkavalkean! Siten kerrotaan saadun tiloja perinnöksi, sitten
paljastettiin niiden uhkeat, valtion hoivissa varttuneet metsät, ja
seuraus oli että omistajat köyhtyivät, eivät voineet enää suorittaa
veroja, ja niin joutui sellaisia tiloja kruununpuistoksi takaisin.

Eräästä samallaisesta ”Potemkinin keinosta” kuin Iisalmessakin,
kerrotaan myös Pielavedellä. Sielläkin hommattiin erästä kruununtilaa
perinnöksi, että saataisiin vapaasti iskeä käsiksi metsään. Talo oli
sivulla tiestä, laajan puuttoman suon takana, mutta näkyi sentään
hyvästi tielle. Pihalla sattui olemaan suuri, kalliontapainen maakivi,
ja siinä se melkein olikin ollut kaikki, mitä nähtävää oli.

Ajettiin sitten miehissä syyniin, rattailla ajettiin, sillä kesäiseen
aikaanhan ne ovat talon pellot tarkastettavat.

Mutta asianomaiset olivat läimäyttäneet hyvänpuolisesti syyniherroja
ohranjyvällä silmiin — niin kerrotaan — ja kun siinä oli rattailla
mukava istua, niin katseltiin vaan taloa ja sen tiluksia siitä
maantieltä.

”Onpa tässä talossa peltoa, sileää ja kivetöntä”, tuumasivat herrat
suota katsellen ja silmiään siristellen.

”Onhan sitä, vaan ei se tämä aivan kaikki peltoa ole. Tämä etupuoli on
niittyä, niinkuin näette”, arvelivat asianomaiset.

”Niinpä todella näkyy olevankin. Ja taitaapa olla rakennuksetkin
kunnossa, mitäpä me sinne viitsimme huonoa tietä koluuttaa, näkeehän
nuo tähän. — Ka, onhan siinä keskellä pihaakin joku iso rakennus —
niinhän tuo on kuin kivestä — mikä se on rakennus?”

”Se on läävä!”

Syyni oli pidetty, talo on sen jälkeen ollut monilla omistajilla,
nykyään kuuluu se olevan eräällä sahayhtiöllä ja autiona — ei kuulu
olevan siitä ennallaan enää muuta kuin nuo laajat pellot ja mainio
harmaakivinen navetta.

Tämä on hauska kertomus tällainen ja siksi olen sen tähän ottanut, ja
niitä taitaisi löytyä enemmänkin, jos niitä keräämään rupeisi.

Niin on keinoteltu metsiä yksityisiltä, niin vielä valtionkin hallussa
olevia, petkutettu ja vietelty yksinkertaista rahvasta, soaistu silmät
valtion virkamiehiltäkin — joko heidän tietensä tai tietämättään, sitä
on vaikea päättää.

Maatilojen haalinnassa ovat sahayhtiöt, tai oikeastaan heidän
asiamiehensä käyttäneet samanmoisia keinoja kuin metsienkin ostossa.
Moni on kyllä myynyt heille talonsa aivan vapaasta tahdostaan, tullut
suorastaan tarjoomaankin sitä, mutta paljon kerrotaan sellaisiakin
tapauksia, joissa on yhtä tai toista sivukeinoa käytetty, ellei myyjä
ole heti ensi hopussa ollut kauppaan taipuvainen.

Kerrotaan monessa kohti, esim. Laukaan kihlakunnan pohjoispitäjissä
sellaisiakin tapauksia, että sahalainen ostoinnossaan on esim. lahjonut
jonkun perheen jäsenistä, turhamaisuutta rakastavan emännän tai
tyttären, tahi huonoon elämään taipuvaisen pojan viettelemään perheen
isää luopumaan tuosta ”vanhanaikaisesta ja huonosti tuottavasta
maantyöstä” ja myymään talonsa. Toisia isäntiä taas on koetettu saada,
velkaantumaan niin paljon kuin mahdollista, ja kun siinä on onnistuttu,
kun mitta on tullut täyteen, on sahalainen sopivalla hetkellä iskenyt
taloon kiinni ja pakottanut sen myyntiin. Ja hinnoissa ei tavallisesti
tule mikään kilpailu kysymykseen. Sillä näyttää aivan todenmukaiselta,
että yhtiöillä on solmittuna jonkunmoinen rengas keskenään. Sen huomaa
esim. Pihtiputaalla ihan selvästi niistä kahdesta yhtiöstä, Hallasta ja
Haapakoskesta, jotka siellä etupäässä isännöivät. He eivät ole koskaan
asettuneet toistensa tielle. Heille on ollut etuisinta pysyä kumpikin
omassa piirissään: ota sinä tuo, minä otan tämän, tilaa täällä on
meillä kummallakin. Kukaan yksityinen ei liioin ole pystynyt
kilpailemaan heidän kanssaan, sillä jos sitä joku on koettanutkin ovat
hänen asiansa tavallisesti kääntyneet niin hullulle tolalle, että elämä
on hänelle pian tullut hyvinkin happameksi. Jos hän on sattunut
ostamaan jonkun hyvän metsätilan kuinka edullisesti tahansa, on hän
useinkin jäänyt siihen ötköttämään metsineen, tukkineen, sillä
kaikkivoivat yhtiöt eivät ole niistä huolineet, eivät hinnasta mistään.
Ja jokaista, joka vähänkään rohkenee pistäytyä väliin heidän
kaupoissaan, vihaavat yhtiöt, ja kutsuvat kansan yllyttäjäksi.

Seuraus onkin miltei kaikkialla ollut, että useimmat varakkaat ja
keinokkaammat yksityiset ovat katsoneet parhaaksi ja etujensa
mukaisimmaksi lyyhistyä yhtiöitten mahtavien siipien alle, ruveta
edistämään heidän asioitaan ja nokkelasti nokkasemaan ne murut, joita
äveriästen pöydiltä putoilee. Ja jos suupuheisiin saa luottaa, niin
kerrotaanpa yhtiöitten mahtavuudesta jo esimerkkejä, että heidän
kauppojaan on kiinnitetty sellaisissakin tapauksissa, jolloin he ovat
ostaneet talon alaikäiseltä tai muuten jakamattomalta pesältä,
jommoiset kaupat yksityisten tekeminä aina armotta on kumottu.

Eräällä taholla, sekin Keski-Suomen kulmalla, kuuluu jumalansanaakin
käytetyn hellyttämään jonkun itsepintaisen salonukon mieltä ”auttamaan
lähimmäistään”, joka on ollut hyvän puumetsän tarpeessa. Mutta minkä
verran siinä on ollut todellista jumalisuutta mukana, selvinnee ehkä jo
yhdestä tämänkaltaisesta esimerkistä: asiamies oli eräältä köyhältä
mieheltä ostanut hakkuuoikeuden hänen koko metsäänsä 200 markalla 20 vuodeksi
. Mies joutui rahan pulaan ja nyt tarjosi sama asiamies koko
talosta 600 markkaa, esiintyi hyvin jumalisena ja puhui laajalti tämän
maallisen tavaran turhuudesta ja katoavaisuudesta. Isäntä ei sentään
sillä vielä muuttunut ihan täydelliseksi Sakeukseksi, varsinkin kun
tiesi, ettei ostajakaan ollut aivan sitä lajia tarvitsevaisia, joille
olisi tullut koko omaisuutensa jakaa, ja sen vuoksi oli hän siksi
rohkea, että tinki kauppasummaa hiukan korkeammaksi.

”Ai, ai rakas veli, älä sinä pyydä sitä viimeistä penniä, kyllä sinulle
jumala siunaa takaisin”, uikutti nyt tuo jumalinen ostaja.

Silloin sattui niin, että muuan yksityinen sivultapäin
tarjosi isännälle talosta kaksituhatta markkaa — ei erityisessä
kauppa-innossa, vaan muuten koetellakseen, kuinka suuri tuon jumalisen
miehen viimeinen penni olisi, tai ehkä pysyttääkseen köyhää miestä
rauhassa tilallaan. Kun ostaja sai tämän tietää, julmistui hän ja
maksaa paukautti talosta 4,000 markkaa. Siis tuo viimeinen penni, jonka
jumalan muka piti siunaaman takaisin köyhälle talonsa myyjälle, ei
tehnyt enempää eikä vähempää kuin tasan 3,400 markkaa, ja olisiko sen
joka kaupassa, mitä on tehty, laskea ihan tunnon ja oikeuden
mukaisesti, niin tekisi se usein vielä kymmenen kertaakin tämän summan.

Moni tällainen huomaa kyllä jäljestä päin, ett’ei jumalan sanaankaan
ole luottamista joka miehen suusta, eikä siunausta tule, vaikka tekisi
sahayhtiöille kuinka suuria lahjoituksia tahansa.

Toisaalla taas käytetään muita viettelykeinoja, eikä kajota ollenkaan
ihmisten hellempiin tunteihin — tämä kaikki aina miestä myöten, sillä
yhtiöitten asiamiehet tuntevat tarkimmilleen talot ja talojen asukkaat
sillä paikkakunnalla, missä he liikkuvat. Kun he tapaavat mieleisensä
talon, jota haluavat pohjineen ostaa, niin siihen he asettuvat vaikka
asumaan ja alkavat kutkutella omistajaa juuri siitä kohdasta, jonka
huomaavat parhain kutajavan. Sanalla sanoen, kaikkia keinoja koetetaan.
Ken on jumalinen, sille puhutaan jumalan sanaa, ken on viinaan menevä,
sille annetaan viinaa, ken on laiska, sille luvataan työttömät päivät
ijäkseen, ken on köyhä, siitä luvataan tehdä ikuisiksi ajoiksi rikas,
ken valittaa työväen puutetta ja kalleutta, sekä siitä johtuvaa
maanviljelyksen kannattamattomuutta, siitä luvataan tehdä sellainen
herra, jonka ei enää koskaan tarvitse mokomia asioita huolehtia, ken
sadattelee huonoja maita, huonoja vuosia, hallaa ja vesitulvia, se
luvataan yhdellä iskulla kaikista sellaisista vastoinkäymisistä
vapauttaa — kun vaan myy talonsa ”puulaakille” ja alkaa elää selvällä
rahalla.

Usein, kun omistaja ei ole ollut halukas vapaehtoisesti myymään
taloansa, on käytetty sellaisiakin keinoja, että hänen lopulta on ollut
pakosta luopuminen isännyydestä, jos vaan edellytykset ovat olleet
vähänkään sellaiset, että häneen puolelta tai toiselta on pystytty
käymään käsiksi.

Tässä yksi esimerkki:

Lähellä Pihtiputaan kirkkoa on eräs 1,12 manttaalin talo, josta
omistaja aikaisemmin oli myynyt metsän yhtiölle 10-tuumaisiin saakka
1,500 markan kauppasummasta. Kun hakkuu-aika loppui ja tilalle vielä
jäi summaton määrä pienempää tukkimetsää, vietteli sahalainen isäntää
jatkamaan kontrahtia. Tämä ei kuitenkaan suostunut, toivoen saavansa
vastaisuudessa parempaa hintaa, vaan koetteli elää kituutella tehden
pieniä velkoja — tuo ensimmäinen metsäraha oli tietysti aikoja sitten
mennyt. Miehellemme sattui onnettomuuksia ja vihdoin joutui hän eräälle
varakkaammalle isäntämiehelle velkaan parituhatta markkaa. Tämä
velkakirja, joka oli taloon kiinnitetty, keinoteltiin siirretyksi
muutamalle juoponsekaiselle velikullalle, ja nyt alettiin sillä hakea
taloa myytäväksi. Ei mikään auttanut. Omistaja tarjosi monenmoisia
ehtoja, koetti kaikki keinonsa saadakseen pitää talonsa, sillä hän oli
niitä harvoja, joka ei olisi hevillä luopunut maastaan, jonka arvon hän
tiesi monta vertaa suuremmaksi kuin tuo velka. Eräs maakauppias lupasi
jo auttaa, mutta se oli vaan joku diplomaattinen viivytys asiassa, se
avun lupaus peruutettiin ja mies joutui vaan entistään kireämmälle.

Silloin ilmestyi vihdoin tukkiherra itse pelastavana enkelinä (hän oli
tietysti kaiken aikaa sivulta päin johtanut asiain juoksua) ja tarjosi
hätäytyneelle isännälle 4,000 markkaa koko talosta, lapasi hyvät
asunto-ehdot ja monia muita etuja, muun muassa maksavansa päälle kaupan
isännän velan kunnan lainajyvästöön — noin 10 hehtolia viljaa. Mutta
sitä ei kuulu maksetun eikä ole asuntokontrahtiakaan annettu.

Aivan samallaisia tapauksia, joissa sahalaiset joko välillisesti tai
välittömästi ovat vehkeilleet tilanomistajain asioissa saadakseen
heidät luopumaan taloistaan, kuulee Savon ja Karjalankin puolella
tuhkataajaan. Heitä on jonninjoutavista maksettavista pakotettu
konkurssitilaan, heille on annettu velkaa, mutta on pienimmästäkin
velasta otettu talo panttiin ja koetetaan sitten sitä saada apajaan.

Tämä onnistuukin aina, jos talojen eläjät vaan ovat köyhtyneitä tai
muuten veltonpuoleisia — ja ikävä sanoa, niin melkein säännöllisesti
sattuu olemaan siellä, missä metsähuijauksen kohmelosta ei vielä ole
päästy selviämään. Heitä elätetään joku aika, mutta toisaalla
tavallisesti jo hyvän kaupan innossa kohahdetaan, että ”kyllä minä nyt
annan, mutta kohta on talo minun”.

Mainittava on tässä yhteydessä, että kaikissa tällaisissa
keinotteluissa ovat yhtiöitten parhaina apumiehinä sydänmailla olleet
maakauppiaat. Ei ainoastaan Karjalan kulmilla, missä heidän valtansa on
suurin, vaan Savossa ja Keski-Suomessakin ovat juuri he olleet
paikkakuntain parhaat synnynnäiset maatilojen ”värvääjät” yhtiöille.
Sillä suoraan sanoen, juuri heidän kauttansa on ylellisyys ensin
päässyt metsähuijauksen alkuaikoina leviämään sydänmaille, ja sen
jälestä suuri määrä laiskistumista sekä yleinen velkaantuminen, josta
ei ennen tiedetty mitään.

Kaikkialla, mutta eritoten Rajakarjalan puolella, Ilomantsissa,
Pielisessä, Nurmeskulmalla ja Rautavaarassakin, kuulee surkeita
kertomuksia heidän ”sivistävistä” toimistaan.

Hankittiin halpoja väkijuomia, värjätyitä viinoja, joita muun räämän
ohessa moninkertaisesta hinnasta myytiin herkkäuskoisille salon
ukoille. Niihin menivät ensimmäiset tukkirahat ja moni isäntä lojui
vaan kauppiaitten seutuvilla ja jätti jo silloin maittensa viljelyksen
takapajulle, möi sitten metsää uudestaan, tärväsi rahat taas — ja
joutui lopulta kauppiaalle velkaan.

Tämä otti kiinnityksen hänen tilaansa, haki sen sopivalla hetkellä
myytäväksi ja sai sen tavallisesti itselleen ihan polkuhinnasta,
niinkuin oli tarkoittanutkin. Sitten rupesi hän tekemään sillä afääriä,
laittoi siitä sellaisen satimen, joka lauetessaan toi hänelle joka
kerta lisää rahaa. Hän möi näet sen uudestaan jollekulle köyhälle
miehelle, tavallisesti sellaiselle, jolla oli maksaa hänelle muutamia satoja markkoja
käteistä rahaa. Lopusta tehtiin velkakirja,
vaadittaissa maksettavaksi. Jonkun ajan kuluttua hakikin kauppias taas
velkansa ulos, ja silloin meni köyhältä mieheltä sekä talo, että se
raha, jonka ostaissaan oli siitä antanut. Sitten möi kauppias saman
talon taas samalla tavalla, ja otti taas itselleen — yhä samalla
tavalla. Otettuaan täten aikansa rahoja taimikaupoilla, on loppu
tavallisesti ollut se, että maakauppias on tuollaiset talonsa myynyt
vihdoin suurella voitolla sahayhtiöille.

Hän kyllä on osannut hyötyä maatilojenkin kaupoissa hän, käärinyt yhtä
ja toista kokoon, mutta monen talon entinen omistaja on joutunut puille
paljaille. Täten ovat kauppiaat suoranaisesti saattaneet ja saattavat
yhä maatiloja hukkaan maanviljelykseltä, mutta enemmän on sellaisia
taloja, joiden myyntiin he ovat ainoastaan sivultapäin vaikuttaneet,
s.o. velkaannuttamalla niiden omistajia. Heidän joukossaan löytyy
todellisia kukkia tuon liikemaailmassa yhäti ylistetyn ”afäärineron”
alalla, nykyjään satojen tuhansien, ehkäpä miljoonainkin miehiä, joiden
yhteiskunnallinen luotto on kasvanut samassa määrässä kuin heidän
rahansakin, samalla kun tuhansilla köyhillä maanviljelijöillä ei ole
luottoa missään muualla kuin heidän luonaan — aikansa.

Juuri Rajakarjalan kulmalla löytyy esim. eräs pohatta maakauppias, joka
hyvistä toimistaan ja köyhän väestön avustamisesta puhuessaan on
suoralla ylpeydellä kohahtanut, että hänen parhaita kauppojaan oli se,
kun hän maksoi talosta 25 markkaa 10,000, ja hän saa siitä sentään metsän
vuoksi ainakin!

Tällaisia loistokauppoja tekevät kyllä sahalaisten asiamiehet
mieluimmin itse, mutta suovat sentään usein aivan kernaasti ”pienen
voiton” välikauppiaallekin; ja yleensä tuntuukin aivan siltä, kuin
juuri maakauppiaitten ja sahalaitosten välillä vallitsisikin joku
hieno, keskinäisen sympatiian side, aivan kuin heihin voisi sovelluttaa
sananlaskun ”yhtä luuta vuohen sarvi, sitä poski kuin pääkin.”

En voi olla mainitsematta tässä yhtä esimerkkiä niistä keinoista,
joilla pääomat sellaisessa vähän viljellyssä ja maailman suurliikkeestä
syrjäisessä seudussa kuin esim. Pohjois-Karjala, ovat voineet paisua
aavistamattoman suuriksi.

Siellä on ollut kauppiaita, jotka ahtaina raha-aikoina eivät millään
muotoa ole talollisille lainanneet rahaa, vaan ostaneet heiltä esim.
viljaa, jos sitä on sattunut olemaan (ja sitähän meikäläisissä oloissa
näyttää maamiehellä melkein aina olevan silloin kuin rahasta on puute).
On maksettu rukiista esim. 15 mk tynnöriltä — ja siten on
tarvitsevainen saanut rahaa kipeimpiin tarpeihinsa. Mutta kun jyvät oli
myyty, tuli leivän puute, ja nyt oli käännyttävä taas kauppiaan
puoleen. Tuo hyväsydämminen mies antoi kyllä viljaa velaksi, vaikkei
ollut antanut rahaa. Tosin oli hänen viljansa kallista — 30 mk.
tynnöriltä — mutta minkä sille teki, hädässä täytyi ottaa ja antaa
velkakirja tai vekseli 6 % korolla, puhdas, laillinen paperi, josta
kukaan ei voinut sanoa, että se olisi ollut koronkiskomista. Turhien
vaivain välttämiseksi välitettiin tällaiset kaupat lopulta usein niin
mukavasti, ettei ostaja monasti vienyt jyviään ollenkaan myöjän aitasta
pois, vaan möi ne samassa laarissa isännälle takaisin, jossa ne oli
ostanutkin — hinnassa vaan oli pieni ero.

Paljon voisi kertoa tällaisia loistavia kauppoja, vaan kun ne eivät
suorastaan kuulu kertomusteni alaan, heitän ne syrjään. Summa on se,
että tuhannet tilalliset ovat epäsuotuisissa krediitti-oloissa
lisänneet velkakuormaansa, ja kun moni heistä ei ole keksinyt muuta
pelastuksen keinoa, on hän myydä läimäyttänyt koko talonsa
sahayhtiöille, joiden asiamiehet kuljeksivat paikasta toiseen
yllyttämässä ”että myy nyt ajoissa, ellet sitä tee, niin myymättä jää
itseltäsi”.

Jos tämä jo tuntuu ikävältä, että miehet, joiden varsinaisena
elinkeinona on kauppa, ovat välillisesti tai välittömästi vaikuttaneet
maatilojen rappeutumiseen ja jouduttaneet niitä entisiltä omistajiltaan
suurten yhtiöitten metsämaiksi, niin vielä ikävämpää on kuulla se, että
valtion virkamiehiäkin on antautunut yhtiöitten avustajiksi.

Ja sellaista on tehty tavalla, joka ei heille ollenkaan soveltuisi,
heidän kun päinvastoin pitäisi oleman yksinkertaisen kansan avustajina
ja neuvojina. Tätä ei tietysti kernaasti ottaisi uskoakseen se, joka ei
ole paikkakunnilla liikkunut, mutta kun kuulee aivan varmojen ja
luotettavien henkilöitten puheita heidän toimistaan, niin täytyy asian
väkiseltäkin uskoa todeksi. Eikä tarvitse kaukaakaan oleskella
salopitäjissä, kuten esim. juuri Pohjois-Karjalassa ja monella
muullakin kolkalla maatamme, kun jo itsestään huomaa, että esim.
ruununnimismiehillä on hyvin hyvä taipumus metsä-afääreihin ja että he
yleensä kovin helposti kallistuvat rikkaitten yhtiöitten puolelle.

Pielisjärvellä esim. kuuluu vakaisten miesten kertomuksien mukaan
nimismies yhteen aikaan liikkuneen jotensakin julkisesti erään
sahayhtiön asioilla, ja onpa siitä aikoinaan käyty sanomalehdissä
jupakkaakin. Tiedetään varmaan, että Pielisjärven Uudessakylässä on
8:ssa kruununtalossa, joiden asuntakuntoisuutta sama nimismies ennen on
syynäillyt ja silmällä pitänyt, nykyään asuntaoikeus ja valta
perinnöksi hakuun myyty sahayhtiölle — ja juuri näissä kaupoissa
kerrotaan mainitun nimismiehen muutamissa olleen osallisena.

Toinen valtion virkamies, joka paljon on puuhaillut näissä samoissa
asioissa, on henkikirjuri Nurmeksessa. Puheista päättäen eivät
hänenkään asioimistoimensa ole juuri parasta laatua, ja samaan viittaa
sekin seikka, että hänet aivan hiljattain oli Juuan puolelta haastettu
Nurmeksen käräjiin vastaamaan monenmoisista virheistä siellä
tekemissään talojen kaupoissa. Hän onkin jo kauan aikaa häilynyt
sahayhtiöitten ja tilanomistajain välillä, ostellut ja myynyt metsiä ja
maatiloja, purkanut hakkuukontrahteja toisaalla ja toisaalla taas
välittänyt tilojen pohjakauppoja yhtiöille. Lopulta on hän näissä
kaupoissaan joutunut riitaan niinhyvin yhtiöitten kuin monen
yksityisenkin kanssa, ja siitä on, kuten jo mainitsin, ollut
seurauksena rettelöt ja oikeudenkäynti.

Tuollaiset jutut ovat jo muutenkin ikäviä ja vielä ikävämmiksi ne
muuttuvat, kun paikkakunnalla yleisesti tiedetään, että niihin on
valtion virkamies ollut aihetta antamassa.

Useita tiloja, joiden metsiin sahayhtiöillä on ollut hakkuu-oikeus, on
sama henkikirjuri ostellut Juuan pitäjän Polvijärven ja Petrovaaran
kylissä ja antanut entisille omistajille niihin jonkunmoisen
asunto-oikeuden. Moni niistä on sentään joutunut jo sahayhtiöille,
(joka lienee ollut tarkoituskin) toinen osa taas eräälle
helsinkiläiselle, joka niihin parhaillaan hakee lainhuudatuksia,
huolimatta siitä, että entiset omistajat väittävät, ett’ei heidän
kauppakirjoissaan määrätyitä maksuehtoja vielä ole täytetty. Kuinka
lieneekään, mutta monta harmia ja puuhaa, jopa pitkiä Helsingin
matkojakin ovat nämäkin kaupat tilojen entisille omistajille
aiheuttaneet ja oikeuksiin niistäkin kuuluu hankittavan. Ostetaan ja
myydään, vaihdetaan ja rettelöidään vähäisistä maatiloista niinkuin
markkinoilla hevosluuskista.

Monessa muussakin paikassa ovat virkamiehet, erittäinkin juuri
nimismiehet ruvenneet metsäkauppoja tekemään ja sahalaisten asioita
ajamaan, mutta tuntuu niitä olevan muitakin samanlaisia, jotka hyvällä
omallatunnolla nostavat valtiolta palkkansa ja samalla saattavat
yksityisesti lisätä sitä vetämällä kaikessa ystävyydessä yksinkertaisia
talonpoikia nenästä, vaikka todellinen tunnollisuus ja lähimmäisen
rakkaus vaatisi heitä oppineempina opastamaan kansaa siihen, ”että
jokainen saisi omansa pitää ja nautita”. Kuinka käy esim. monen
oikeusasian silloin, kun paikkakunnan yleinen syyttäjä muitta mutkitta
yhtyy aina väkevämmän puolelle? Esimerkkejä sellaisista kerrotaan
paljon, esim. Laukaan kihlakunnan puolella, puhutaan takavarikoista,
joita on laittomasti purettu, kun yhtiön etu sitä vaatii j.n.e.

Onko kummaa jos kansa monessa kohdassa sydänmailla on tullut siihen
käsitykseen, että yhtiöt ovat kerrassaan kaikkivaltiaita, kaikkivoipia,
jotka saavat tehdä mitä tahansa, joiden raha komentaa kaikki ja joiden
alle täytyy yksityisen maanomistajan alistua niinkuin kohtaloonsa,
olipa asia mikä tahansa. Sellainen usko alkaa levitä, ja paljon
tapahtuu laittomuuksia, joista eivät tilanomistajat rohkene lopulta
valittaakaan siinä pelossa, että he kumminkin joutuvat alakynteen.

Olen ehkä liian paljon poikennut syrjään varsinaisesta aineestani,
puhuessani näin pitkältä kaikenmoisista keinotteluista y.m. mutta nämä
kaksi asiaa, nimittäin metsähuijaus ja maatilojen joutuminen
yhtiökäsiin yhdeltä puolen sekä kaikenmoiset juonet ja koukut toiselta
puolen ovat minusta näyttäneet olevan niin läheisessä yhteydessä
toistensa kanssa, että jos yhdestä jotain puhuu, ei voi olla
toisestakaan mainitsematta. Sillä onhan hyvin tavallista, että
inhimilliset heikkoudet, keinottelu ja helpon rikastumisen halu
pyrkivät esiin vakautuneempainkin liikkeitten alalla, saati sitten
metsäliikkeen, jossa valmiin tavaran kauppa on kylläkin vakaantunut,
vaan jossa, mitä raaka-aineen myyntiin tulee, ei meillä yleensä ole
ollut järkeä mukana ollenkaan.

VII.

Yleisiä seurauksia itsenäisten maanviljelijäin vähenemisestä.

Edellisessä on koetettu hiukan tavoitella niitä syitä, joista
maatilojen pohjakaupat liikeyrityksiin, etupäässä sahayhtiöille, ovat
aiheutuneet. Syitä on hyvinkin monenmoisia kuten olemme nähneet, vaikka
useissa tapauksissa on niiden juuria varsin vaikea huomata tai saada
näkyviin. Mutta seuraukset ovat aina helpommin näkyvissä niin tässä
kuin tavallisesti kaikissa muissakin asioissa, jotka jostain syystä
ovat syntyneet ja jotain seurauksia jättäneet.

Tässä ovat ne yleensä samallaiset kaikkialla ja tulevat ne tietysti
selvimmin näkyviin siellä, missä yhtiöitten omistus-oikeus on vanhin,
mutta jotensakin helposti huomattavissa ovat ne sentään jo
vereksemmissäkin kohdissa.

Meneepä kenenkä ymmärtävämmän ja tässä asiassa puolueettoman henkilön
puheille tahansa niissä pitäjissä, joissa näitä yhtiötiloja on enimmin,
niin jokainen puhuu samaan suuntaan, jokainen valittaa maanviljelyksen
rappeutumista niillä (paitse aniharvoja poikkeuksia jonkun tehtaan
tiloilla sen omissa ”kotinurkissa”) ja jokainen arvelee, että
irtolaisväestön suuri lisääntyminen ja samalla monet kunnalliset
rasitukset ovat osaksi siitä seurauksena, jos kohta ne ovat seurauksena
metsähuijauksesta yleensäkin.

Jos nyt ensiksi katsastamme mitä isännän muutos on vaikuttanut itse
niihin taloihin, jotka ovat joutuneet yhtiökäsiin, niin ei tarvitse
muuta kuin mennä ensimmäiseen, joka vastaan sattuu, ja jo heti huomaa
ja kuulee, että muutos entisestä elämästä on todella tapahtunut.

Melkein poikkeuksetta hoitaa niitä arentimies, mikä milläkin ehdoilla,
(jos tilassa nimittäin vielä on jotain hoitamista) ja enimmillä
pienemmillä tiloilla on arentimiehenä tavallisesti sen entinen
omistaja. Harvoja poikkeustapauksia löytyy, joissa joku tila on
suorastaan yhtiön omassa hoidossa.

Olisi ollut jo edellä mainittava, kun oli puhe syistä maatilojen
joutumiseen yhtiökäsiin, että se on suureksi osaksi juuri tämä seikka,
tämä jonkummoisen asunto- ja nautinto-oikeuden antaminen myyjälle hänen
omaan entiseen taloonsa, joka on ollut yksi yhtiöitten parhaita
valtteja talojen kaupoissa, mutta sopineehan se mainita tässäkin.

Kun maatiloja ostetaan ainoastaan metsän vuoksi, kun niitten arvo
lasketaan ainoastaan metsän mukaan ja kun on tarkoitus ottaa niistä
maksetut rahat lisän kanssa takaisin pelkästään metsästä, on selvää,
että maanviljelys niissä jää sivuasiaksi, siihen ei ole enää sitä samaa
harrastusta, joka ennen ilmeni talojen hoidossa, silloin kun entiset
omistajat viljelivät niitä ominaan ja tiesivät, että jokainen parannus
niitten hoidossa jää hyödyksi heille itselleen, eikä kellekään muulle.
Maatilojen vuokralle antaminen on melkein samaa kuin niitten
nylkeminen, se on melkein samaa kuin ”toisen hevonen ja oma ruoska”. Se
vie säännöllisesti huonoihin tuloksiin, ja vielä enemmän tällaisissa
tapauksissa, joissa isäntä aina tietää hevosensa nahkasta saavansa sen
täyden arvon, kunhan siihen vaan ei ole lyöty reikiä, olipa itse elukka
ruoskittu vaikka hengettömäksikin.

Voi selvään huomata, että meillä puhtaasti kotimaisienkin niinhyvin
yksityisten kuin yhtiöillekin perustavain teollisuuslaitosten
harrastukset yleisen edistymisen ja hyvinvoinnin parantamiseksi ovat
sangen laimeita, sitä vähemmin voimme odottaa, että ulkomaiset yhtiöt
pitäisivät meistä suurin muuta väliä kunhan vaan maamme kasvaa hyvästi
metsää.

Ja juuri ulkolaisilla yhtiöillä on meillä tuhottoman paljon tiloja.

He antavat niitten viljelykset vuokralle, ja ottavat niistä mitä
saavat, mutta elleivät niistä vihdoin saa mitään, sittenkun vuokramies
on niistä parhaansa mukaan osansa imenyt, on se heille mitätön asia,
sillä onhan niitten metsä kajoamaton ja eheä. Ei olisi erittäin
ihmeteltävää, jos tämä tapahtuisi sellaisilla salokulmain
pikkutiloilla, joitten viljelyksissä ei entuudestaankaan ole paljon
nylkemisen eikä rappeutumisen varaa, mutta aivan samoin käy
sellaisissakin paikoissa, jotka ennen ovat olleet hyvinkin hyvässä
kunnossa. Niitä on esim. enimmät niistä suurtiloista, joita Savon
puolella on joutunut yhtiöille.

Katselkaammepa esim. Sulkavan entisiä herrastiloja. Niitä on siellä
puolikymmentä kappaletta sahayhtiöillä, kaikki useammista pienemmistä
tiloista yhdistettyjä, ja kaksi niistä, Hasulan ja Partalan hovit ovat
kotimaisissa käsissä, mutta muut ulkolaisilla, Hallan osakeyhtiöllä
sekä Gutzeit & kumppaneilla Kotkasta.

Partalan hovi on ollut kauvimman aikaa sahayhtiön omana ja sellaisella
yhtiöllä, jolla sentään on ollut jonkun verran harrastuksia
maanviljelyksenkin suhteen, mutta hovin työnjohtajan sanain mukaan käy
sentään kaikki niinkuin ”märkä palaa.”

Kun tilalle esim. on ollut rakennettava uusi navetta, on vuokraajalla
ollut miltei voittamattomia vastuksia ennenkuin on saanut tilan
metsästä ottaa siihen tarvittavat hirret — tuo ainainen epäsuhde
maanviljelyksen ja metsänhoidon välillä yhtiötiloilla, joissa edellistä
pidetään sivuseikkana.

Kaikki muut maatilat ovat vasta aivan viime vuosina joutuneet entisiltä
maataviljeleviltä omistajiltaan pois, ja isännöi niissä nykyjään
toisissa arentimiehet, toisissa yhtiöitten omat työnjohtajat, vaan
kaikilla kuuluu (ja niin näytti minustakin) maanviljelys olevan
taantumaan päin, vaikka se ennen on ollut hyvässä kunnossa.

Suurtiloja kun ovat kaikki, on niillä suuri määrä torppareita,
ja ikävintä kaikista on kuulla heidän valituksiaan näistä
isännänmuutoksista — vaikka harvoinpa torppari missäänkään tapauksessa
taitaa isäntäänsä kiittää.

”Vaikeata oli elämä ennenkin”, sanovat he Sulkavan hoveissa kaikki
yhteen suuhun, ”vaan nyt se alkaa käydä mahdottomaksi, kun nämä
’virmat’ rupeavat isännöimään.”

Eräässäkin hovissa on 15 torpparia, toisessa 36, vaan osa niistä on jo
muuttanut pois, toiset uhkaavat tehdä samoin. Ja mihin ne muuttavat?
Vastatkoon ken tietänee.

Muuankin vanha torpparipariskunta kertoi nykyisistä oloista tähän
tapaan: ”Olemme tässä jo eläneet kuuden isännän aikana ja toivoimme
tästä rauhassa hautaan pääsevämme, vaan nyt se vasta kumma tuli, kun
tämä yhtiö pääsi isännäksi. Uuden tekivät kontrahdin, ja niin kovan,
että muuttaa tästä täytyy ja tähän jättää mökki, jonka itse rakensimme.
Puoli tynnyriä ruista kylvämme ja siitä teimme ennen ’possakkaa’
hevospäivän viikossa, vaan nyt lisättiin puoli päivää viikolle, ja
pelkkää tukki-ajoa teetetään niin kovilla summilla, että pitää yöllä
päivää jatkaa. Pellontyötä ei tehdä mitään niinkuin ennen.”

Ankaroita välikirjoja on tarjottu yhtiöiden omistamilla tiloilla
kaikille torppareille, mutta joka paikassa uhkaavat he ennen lähteä
torpista pois, kuin ottaa niitä vastaan. On määrätty kaikista turhista
virheistä sakkoja. Ei saa torppari esim. ilman erityistä lupaa poistua
vähääkään loitommalle torpastaan, ei kaupunkimatkalle t.m.s. vaikkapa
”possakkansakin” täyttäisi. Sitten vaaditaan torpparilta, että hän,
paitse vakinaista päivätyötä, vielä korjaa kesällä määrätyn alan hovin
heinää ja viljaa täysin hyvässä kunnossa latoon ja aumaan saakka,
ottamatta ollenkaan laskuun sitä, kuka siiloin on heinän ja viljan
pilautumisesta edesvastuussa, jos esim. sattuu pitkällisiä sateita.

Nämä kaikki ovat määräyksiä, joita eivät yhtiöt itse tee
alustalaisilleen, vaan ne, joille yhtiöt ovat tilain viljelykset
vuokranneet. Ja kun vuokramies pääsee lukemaan lakia torppareille, niin
sen tietää, että siinä on leikinteko kaukana.

Metsän käytännössä ovat pykälät luonnollisesti ankarimmat.
Aita-aineiksikaan ei saa torppari käyttää muuta kuin haapaa, olipa sitä
talon maalla tahi ei.

Tämä nyt on oikeastaan asiaa, joka voi tapahtua missä tahansa, missä
vaan torpparia löytyy, mutta jotain eroa siinä sentään on, koska
yleinen hyvinvointi itse tiloillakin on jo muutamassa vuodessa suuresti
laimentunut. Karja on kaikilla niillä vähentynyt, eikä sitäkään, mitä
on jälellä, jakseta enää ruokkia. Olipa eräälläkin Sulkavan
suurtiloista, joka nyt on ulkomaisen yhtiön käsissä, ennen karjaa
ruokittu hyvästi ja sitäpaitse vielä joka vuosi säästetty rehuja
vastaisen varalle ja myytäväksikin, vaan nyt siellä jo uudenvuoden
aikana kuuluu karja olleen rehun puutteen vuoksi varsin surkeassa
kunnossa.

Surkeassa kunnossa oli eräs toinenkin ulkolaisen yhtiön omistama
maatila. Siinä oli aivan uusi navetta noin parillekymmenelle lehmälle,
jonka entinen omistaja oli rakentanut. Vaan nyt oli navetta typö tyhjä
ja koko talo autiona, lukuunottamatta erästä vanhaa räätäliä, joka asui
hyyryllä muutamassa kamarissa.

”Kuka tässä talossa isännöi?” kysyin räätäliltä.

”Rotat”, vastasi hän ivallisesti nauraen ja alkoi kertoa sitä
surkeutta, mikä on yleisenä seurauksena näistä sahayhtiöitten
pohja-ostoista.

Toiselta saman yhtiön suuremmalta tilalta (vähän toista manttaalia) on
samoin karja hävitetty kokonaan, ja kokonaan aijotaan kaiketi hävittää
niissä viljelyksetkin, koska niihin ei ole vuokramiestä otettu, vai
eikö liene saatu.

Turtianniemen hovissa Kerimäellä, joka pari vuotta on ollut kymiläisen
Hallayhtiön käsissä, kuuluvat niinikään viljelykset taantuneen koko
lailla, paitse sitä, että torpparit siinäkin ovat joutuneet varsin
ikävään välikäteen. Tila on näet annettu kymmeneksi vuodeksi arennille
ja torpparit jätetty kokonaan arentimiehen määräämistä ehdoista
riippuviksi.

Samalla tavoin tulee tietysti käymään Niittylahdenkin suuren hovin
alueella Säämingissä. Se oli vasta viime talvena myyty samalle
edellämainitulle norjalaiselle Hallan yhtiölle, mutta paino ja paha
aavistus sydämmessä sentään jo sielläkin torpparit odottivat, mitä
tuleman piti.

Kun ajattelee kuinka suuret aluskunnat, kuinka monia kymmeniä
torppareita ja mökkiläisiä on tällaisilla suurilla maatiloilla, niin
huomaa millainen joukko perheitä joutuu vaikeaan asemaan tilojen
muututtua yhtiöitten metsätiluksiksi.

”Mökkiläisille ja torppareille tulee todellakin pula”, kertoi eräs
paikkakuntalainen Kerimäelläkin. ”Ennen oli isäntä, johon turvasi ja
jonka hoteissa sai asua ja peltoakin tehdä, vaan nyt ovat aivan kuin
turvattomia, eikä heitä yhtiöt suopein silmin katsele, senvuoksi että
he kuluttavat polttopuuta, jos kohta yhtiötilojen vuokraajat
koettavatkin heidän hiellään tiloja imeä. Tiukalle käy heidän elämänsä,
he muuttavat pois, ja niin lisäytyy irtolaisia ja loisia yhä.”

Tämä koskee suurtiloja. Niitten myynnissä voi koitua vaikeuksia
sellaisille perheille, joilla ei ennenkään ole vapaata maa-omistusta
ollut, eikä heidän asemassaan siis kuitenkaan tapahdu aivan räikeää
muutosta. Itse laajan tilan viljelykset kyllä menevät rappiolle, mutta
torppari on aina torppari, eikä hänen siirtymisessään torpparista
loiseksi ole monasti hyvinkään pitkää askelta alaspäin. Pahempi on asia
pientilallisten suhteen, niitten, joilla jo on ollut itsenäinen asema,
oma tila. Kun heistä tulee yhtiöitten vuokramiehiä, loisia, vieläpä
paikoin vaivaishoitolaisiakin, silloin on putous suurempi, tuntuvampi.
Ja niitä juuri etupäässä pudota poksahtelee satoja, tuhansia.

On yleensä pidettävä varmana asiana, että se on juuri pienviljelys,
tuollainen omintakeinen, vapaa ja pakoton ahertaminen omalla pohjalla
perheineen ja perheensä eduksi, joka paraiten vie koko maan yleistä
hyvinvointia ja viljelystä sekä koko sivistystäkin eteenpäin ja
kasvattaa vankkoja kansalaisia. Ja kun tässä suhteessa syntyy
taantumista, ilmestyvät sen seuraukset heti silmiinpistävämpinä.

Niinpä onkin viljelyksen rappeutuminen sekä valitukset sen pahasta
vaikutuksesta yleisimmät siellä, missä pienitilalliset joukolla ovat
myyneet talojaan, ja tämä rappeutuminen on aina samassa suhteessa
suurempi, jota vanhempaa yhtiöitten omistusoikeus on.

Otan tähän esimerkkejä eri paikkakunnilta sekä asiantuntevain
henkilöitten lausuntoja.

                                                  ⸻

Ilomantsin pitäjässä on yhtiötiloja luvultaan enemmän kuin missään
muualla Suomessa, vaikka kyllä niitten suhde koko pitäjään nähden ei
ole niin suuri kuin esim. Rautavaarassa ja Pihtiputaalla, koska
Ilomantsi on äärettömän laaja. Enimmät talot, ja osaksi vanhinta
omistusoikeutta, luvultaan 86, ovat siellä Värtsilän tehtaalla, kuten
jo edellä on mainittu. Niitä ovat Kuolismaan, Lutikkavaaran, Melaselän,
Nehvoniemen, Ontronvaaran ja Patrikan kylät melkein kokonaan. Utra Wood &
kumppaneilla, englantilaisilla, on 48 taloa, lähes kolme kokonaista
kylää, Kivilahti, Kivilampi ja Käenkoski, ja osia muistakin kylistä.
Cederberg & kumppaneilla on myös kokolailla. Miltei kaikissa näissä
taloissa elää kituuttelee entiset omistajat tai joku heidän
jälkeläisistään jonkunmoisena vuokramiehenä. Välikirjat heiliä on
yhtiöitten kanssa, mutta ne tulevat harvoin täytetyiksi, ja yhtiöt
saavat useimmiten tyytyä siihen että lampuodit jaksavat maksaa edes
osan tilan ulostekoja. He eivät voi suuria vaatia, sillä siinä
tapauksessa jäävät tilat autioiksi.

Maa on kyllä karua, mutta eletty on sielläkin sentään ennen ja tultu
miten kuten toimeen kaskenviljelyksellä, metsä-alat kun ovat olleet
äärettömän suuret, sekä raivattu vähin peltojakin, mutta nyt kuuluu
kaikki tilat joutuneen täydelleen rappiolle mitä maanviljelykseen ja
karjanhoitoon tulee, ja arentilaiset niissä elävät pääasiallisesti
rahdin vedolla, metsänhakkuulla ja malminnostolla. Useita taloja on jo
jäänyt kokonaan autioksi, esim. Mekrijärven kylässä kolme kappaletta,
toisissa taas ovat eläjät niin köyhtyneet, että yhtiöitten täytyy jo
maksaa heidän puolestaan suuren osan ulostekojakin. He ovat entisillä
tiloillaan loisien asemassa.

Pohjoispuolella Ilomantsia, Koitereen järven seuduilla kuuluu ennen
olleen taloja, joissa elettiin vallan hyvästi, ja joista muutamilla
olisi edellytyksiä säännöllisellä viljelyksellä elättää useita kymmeniä
lehmiä, vaan nyt ovat nekin, sittenkun ovat joutuneet lampuotitilojen
asemaan, taantuneet niin, että tavallisesti elätetään vaan pari lehmää
taloa kohti.

Seuraavan kuvauksen yhtiölampuotien tilasta yleensä antoi eräs
Ilomantsin vanhimpia virkamiehiä, jonka pitäisi paikkakuntansa olot
parhaiten tuntea:

”Useimmilla heistä ei ole omaa karjaa ollenkaan. Paraimmilla
on 3-6 lehmää, vaan nekin ovat useimmiten ruokkolehmiä (tästä
ruokkolehmä-systeemistä tulen tuonnempana kertomaan enemmän). Heidän
koko omaisuutensa nousee tavallisesti noin 100-400 markkaan. Köyhyys ja
puute on niin suuri, että jos esim. tulee kinkerit taloon, niin
lainataan joltakulta varakkaammalta naapurilta papin varalle vuode. Jos
mennään kirkkoon, lainataan vaatteet. Kylvöjä tehdään joku kappa
vuodessa, eletään vaan savottatöillä päivästä toiseen ja kun puute
sattuu, turvaudutaan vaivaishoitoon. Irtolaisia ja vaivaisia lisääntyy
yhä, useita tiloja on jo jäänyt autioiksi, sillä kun lampuodit niistä
kerran häviävät, ovat ne siinä kunnossa, että niissä on mahdoton
kenenkään asua. Tätä seikkaa on vielä paljon vaikeuttanut se määräys,
että jos sattui lampuodin muutos taloon, täytyi uuden tulokkaan ottaa
maksaakseen entisen lampuodin velka. Nykyään on toki tämä määräys
poistettu.

”Kolme pahinta pykälää, jotka yhä tekevät lampuotien elämän tukalaksi,
ovat kaskenpolton rajoitus, pakollinen yhtiöitten työväen majoitus jos
metsähakkuu sattuu paikkakunnalle, sekä pakollinen poismuutto tilalta
ilman määräpäivää ja ilman korvausta, jos tekee jonkun rikoksen
välikirjaa vastaan.

”Koko elämä riippuu yhtiöstä, eikä huomista surra ollenkaan.
Usein sattuu siten, että kun työkausi on lopussa, onkin rahat eletty
niin, että jäädään vastaisen työn eteen yhtiölle velkaa.

”Yleensä ovat kreikkalaisvenäläiset maanomistajat suuremmassa määrässä
köyhtymään ja vähenemään päin kuin luterilaiset, ja heidän alueensa
Ilomantsissa onkin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa vähentynyt
suhteellisesti 5 manttaalia enemmän kuin jälkimäisten.”

Näin kertoi edellä mainitsemani Ilomantsilainen.

Näyttää siltä kuin kasken polttamisen jyrkkä kielto ja jo liiallinen
rajoituskin lamauttaisi kaikki viljelysyritykset Karjalan karuimmilla
seuduilla. Sen lakkautuksen tulisi tapahtua vähä vähältä, viljelijän
oman kokemuksen ja edistyksen mukaan, mutta kun yhtiö tulee ja määrää
jyrkän kiellon, muuttuu elämä yht’äkkiä liian tukalaksi, kun ei enää
saada vanhaa rakasta kaskisavua haistella, eivätkä ole päivät toisen
käskyläisenä muutenkaan erittäin valoisat.

Samoin Enon pitäjän Luhtapohjan kylä, rälssiluontoista maata, 61 ori
tilan osaa, 5,9 manttaalia, Utra Wood & kumppanien omaa, on kurjassa
kunnossa sekin, vaikka ennen kuuluu sielläkin eletyn hyvänpuoleisesti.
Enimmät entiset omistajat ovat sielläkin lampuoteina, mutta heillä ei
ole mitään välikirjoja. Saavat asua kunhan maksavat ulosteot. Yksi talo
sattui siellä palamaan, ja se jäi autioksi ja luultavasti sellaisena
pysyy.

Pielisjärvelläkin on useimmille sahalaitosten tiloille entiset
omistajat jääneet arentimiehiksi ilman muita veroja kuin ulostekojen
maksua. Toisilla heistä on kontrahdit, toisilla taas ei ole paperia
mitään, asuvat vaan taloissa suupuheella niinkuin loiset, maksavat
niistä ulosteot niinkauan kuin jaksavat ja käyvät yhtiöitten töissä.
Vaan lopulla käy usein niin, ett’eivät he enää kykenekään ulostekoja
maksamaan, ja silloin he tavallisesti muuttavat majaa, ”painavat oven
lähtiessään hiljaa kiinni” — kuten eräs sikäläisten olojen tuntija
lausui — ja jättävät entisen kotinsa autioksi.

Samalla tavoin asutaan yhtiötaloja Juuassa ja Nurmeksessakin. Ei niistä
juuri ole yksi toistaan parempi.

Jossakussa kohdassa maksavat yhtiöt niistä kruununverot, vaikka niissä
vielä on eläjiäkin, mutta toisin paikoin taas rientävät he häätämään
asujia pois, ennen kun ne omasta suosiostaan ovat ehtineet lähteä, ja
koettavat heidän sijaansa saada uusia asukkaita asumaan ja korjaamaan
taloa. Mutta ani harvoin onnistuu enää tällainen toimenpide — sillä
”mennä asumaan autioon, rappeutuneesen taloon, on sama kuin mennä
kylmään metsään”, sanoi eräs, joka itse oli koettanut ruveta
hävinneessä yhtiötalossa elämään.

Mitä maatilojen kaupoista ja niitten asemasta yhtiöitten hallussa
yleensä paikkakunnan järkevämmissä piireissä puhutaan ja arvellaan,
siitä olkoon tässä esimerkkinä mainittu erään papin lausunto, joka
toistakymmentä vuotta on ollut yhdessä Pielisjärven rantapitäjistä.

Hän oli juuri ollut kinkerimatkalla, kun jouduin hänen kanssaan
puheisin näistä asioista.

”Mitä ensinnäkin koko tähän liikkeesen tulee”, lausui hän, ”niin on
siinä harjoitettu suorastaan tunnotonta ja sydämmetöntä petosta. Talot
menevät nykyään niin, ettei useassakaan kylässä enää kymmenen vuoden kuluttua
tarvitse kinkeriä pitää. Asumukset autioituvat, moni lämmin
koti muuttuu kylmäksi hiirien asunnoksi. Pellot metsittyvät, niitä ei
enää muokata, ei lannoiteta, eikä ole millä lannoittaakaan, kun karja
vähenee. Niihin kylvetään enää vaan joku kappa. Savotalla ollaan vaan.
Lopulta ajetaan asukkaat taloista pois, kun eivät enää jaksa niistä
veroja maksaa, eivätkä niitä rakentaa. Toisen on muutettava pakosta,
kun pirtti alkaa kaatua niskaan. Yhtiöt koettavat houkutella uusia
eläjiä niihin, vaan kukaan niissä ei enää menesty, jos jonkun
onnistuvat saamaankin. Monelta mieheltä, joka ennen eli reippaasti
talossaan, kuolee mieli kokonaan, kun on jonkun vuoden yhtiön
arentilaisena ollut, vapaus on poissa, ja hän huomaakin olevansa yhtiön
orja.

”Hän katuu kyllä jälestäpäin katkerasti kauppojaan ja tulee siitä
papillekin valittamaan ja häneltä lohtua saamaan, mutta se ei sentään
estä uusia kauppoja yhä syntymästä.”

Mitä itse olen matkoillani havainnut ja kaikkialla kuullut, voin
vakuuttaa, ettei tämä puhe ole tuulesta temmattua. Niinpä on Ohtovaaran
kylä (4 numeroa) Pielisjärven pitäjässä jo menossa autioksi, ja sama
kohtalo odottaa Kitsin, Kontiovaaran ja Sokojärven kyliä, joista
kaksi ensinmainittua on miltei kokonaan engelsmannien omaa. Jonkerin
kylä Nurmeksessa on jo autiona. Se onkin sahalaisten vanhinta
omaisuutta paikkakunnalla, ja on sen 11:sta talonumerosta 8 myöskin
englantilaisten hallussa. Arentilaiset, vieläpä mökkiläisetkin ovat
hävinneet pois, ja ainakin yksi siellä ennen eläneistä arentiperheistä
on sieltä jo vakituisesti siirtynyt Nurmeksen vaivaistaloon.

Koiravaaran kylä, samoin Nurmeksessa, on sekin jo hyvällä alulla
autioitumaan.

Kuvaavana esimerkkinä siitä pettymyksestä, mihin moni huomaa
joutuneensa myytyään talonsa yhtiöille, olkoon tässä mainittuna
eräänkin entisen isännän valitus Pielisjärven Sokojärven kylässä.

Hänkin oli ensin myynyt metsästään kaikki isommat puut 1,500 markan
hinnasta, saanut sitten pohjasta 2,000 markkaa ja jäänyt tavallisuuden
mukaan 25 vuoden asuntavälikirjalla lampuodiksi omaan entiseen taloonsa
jotensakin tiukoilla ehdoilla maksamaan (jos enää ilman metsätuloa
jaksaa) siitä miljoonayhtiön puolesta veroa kruunulle ja kunnalle. Talo
oli 1/5 manttaalinen, mutta metsää kasvavaa saloa oli siinä silmäkannon
matka, ehkä lähemmä 1,000 hehtaria.

”Rahat ovat menneet, mutta velkaa on jo taas kertynyt ja toisen tilaa
olemme rakentaneet”, päivitteli hän. ”Kun ostamassa kävivät, niin
lupasivat, että siinähän sitä saatte elää lapsesi ja lastesi lapset
niinkuin omalla tilallanne, vapaasti ja rauhassa. Vaan on tämä mokomaa
vapautta. Kun peltoa yritin tuosta levittää, niin kiellettiin, kun
siinä on muutamia petäjiä. Ja metsää heillä on meidänkin salolla, ei
muuta kuin jokeen kaataa.” —

Missä määrin hänellä sitten köyhänä, kurjana vuokralaisena ja kaikkea
keinoa vailla enää lienee ollut halua toisen taloon peltoa lisätä, ja
lieneekö yhtiö todella sitä hänen sanomastaan paikasta muutamien
petäjien vuoksi kieltänyt, sitä on vaikea ihan paikalleen tietää.
Edellinen seikka on vähän niin ja näin, mutta se voi kyllä olla
varmempikin, että yhtiö on kieltänyt, jos hän todella on aikonut pellon
tieltä petäjiä kaataa, sillä siinä suhteessa tuntuvat kaikki sahayhtiöt
olevan yhtä ankaroita ja katselevan mieluummin sitä, että entistenkin
peltojen tilalle nousisi männikkö.

                                                  ⸻

Vielä kurjemmiksi, kenties kurjemmiksi kuin missään muualla, missä
sahayhtiöt ovat ruvenneet isännöimään, ovat olot menneet Rautavaarassa,
vaikka ei siellä olisi ollut entisestäänkään paljon tinkimisen varaa.

Köyhiä on siellä oltu aina, mutta yhä köyhemmiksi tullaan, eikä ole
liian rohkeata ennustaa, että koko pitäjä varmaan muuttuu uudestaan
erämaaksi, jos asiat eteenkin päin kulkevat samaa latua, jolle ne nyt
ovat kääntyneet. Kun 85:stä itsenäisestä maatilasta jo 46 on joutunut
arentiasemassa metsänviljelykseen, niin alkaa se jo todellakin tuntua
arveluttavalta leivän saannin suhteen. Mihin niiden entiset asukkaat
perheineen lopulta joutuvat, mistä asunnon ja elatuksen itselleen
saavat? Tosin moni katuu kauppojaan sielläkin ja ajattelee niiden
purkamista; sukulunastuksiin ja moniin muihin perusteihin luottamalla
koettavat myyjien omaiset saada taloja yhtiöiltä itselleen
peruutetuksi, mutta sellaisiin turhiin oikeudenkäynteihin saattaa
tärväytyä vielä nekin rahan vähät, mitä tiloista myydessä on saatu,
sillä yhtiöt kyllä tekevät kauppansa siksi varmasti, että ne enimmissä
tapauksissa ovat pitäviä.

Näissä purkajaisyrityksissä kuuluu ennenmainitsemani henkiherra
Nurmeksesta liikkuneen asiamiehenä Rautavaarankin puolella, ja
kerrotaan hänen siellä ottaneen valtakirjoja ihmisiltä sillä kaupalla,
että hänellä on valta ajaa asia kuinka parhaaksi näkee, ja jos voittaa,
saa hän palkkioksi hakkuuoikeuden koko talon metsään viideksi vuodeksi.
(Eikö tällaisissa tapauksissa olisi myyjälle ollut etuisampaa pitää
tilansa pohja itsellään ja lahjoittaa suorastaan metsä siitä
sahalaisille tai kelle muulle tahansa!) Näin on kerrottu, vaan sitä en
tiedä, onko noita riitajuttuja vielä ollut oikeuksissa esillä, tai
mahtaako tullakaan.

Summa on se, että asiat tuskin enää ovat korjattavissa, ”sillä me
olemme auttamattomissa ja tilamme on toivoton”, sanoi eräs Rautavaaran
kunnallisissa asioissa toimiva henkilö. ”Kaikki itsenäisyys on mennyt,
varallisuus on mennyt”, lisäsi hän, ”vapaat tilat vähenevät päivä
päivältä, osa niistä on jäänyt autioksi ja toisia rappeutuu ja
autioituu yhä. Kohta ei ole jälellä kuin kurjia arentilaisia, jotka
muuttuvat vieläkin kurjemmiksi loisiksi.”

Ja jos naisten puheisin saa luottaa, niin mainitsen tässä vielä, mitä
eräs vankka talon emäntä Nilsiän puolella rajaa lausui Rautavaaran
oloista. Hän näytti ne hyvin tuntevan ja puhui niistä paljon, oli
ikänsä emännöinyt karuluontoista tilaa itsekin, mutta oli sentään
kasvattanut ja leivässä pitänyt lukuisan perheen, sekä tullut omillaan
toimeen. Hän lopetti puheensa seuraavalla tavalla, joka kyllä soveltuu
moneen muuhunkin kohtaan laajalla Suomenniemellä, ei ainoastaan
Rautavaaraan:

”On siellä nyt koston huutajia Rautavaarassa. Sitä myrkkyään siellä
juotti, (hän tarkoitti erästä metsäkeinottelijaa) kolmin markoin otti
putelista, velkaannutti isännät, lopulta metsät, maat otti. Nyt loisina
elää kituuttavat, kun pohjansa myödä poksahuttivat. Ennen ei ollut
tolkkua mihin rahansa panivat. Jos viisisatasen metsästään saivat, niin
siinä koko maailman luulivat olevan, sitä puodin tiskiin lyödä
mäikyttivät ja siitä ylpeinä maksua tuhkasivat ottamaan, kun vehnästä,
korua ja muuta räämää ostivat. Nyt lehmänsä panttaavat jauhosäkistä ja
siitä kolmetkymmenet rosentit maksavat. Voisivat kyllä omillaankin elää
ja omia lehmiään ruokkia, elivätpähän ennenkin, sillä laitumet siellä
on hyvät ja aina on leipämaatakin seassa — mutta laiskoja ovat!”

Minä en puolestani suinkaan lyhyeltä näkemältä rohkene yhtyä tähän
tuomioon, sillä enhän minä talviseen aikaan kulkien voinut laitumilla
enkä niityillä nähdä heinän kortta, enkä nähnyt paljon pieleksissäkään,
sillä peuran jäkälällä siellä moni näkyi lehmiään ruokkivan, mutta olen
tahtonut vaan mainita edelläolevat sanat näytteenä siitä, mitä
paikkakunnan oloista arvelevat ne, joiden niitä pitäisi parhaiten
tuntea.

Useita yhtiötaloja on siellä jo mennyt kokonaan autioksi, eikä
niilläkään, joissa vielä on asukkaita, ole edes omaa karjaa, vaan
pitävät he ruokkolehmiä. Löytyy tiloja, joilla ennen, kun asuttiin
omalla pohjalla, ruokittiin toistakymmentä ja parikinkymmentä nautaa,
ja ne kaikki omaa omaisuutta, vaan joilla nykyään vuokratiloina ollen
ei elätetä kuin hädin tuskin pari kolme lehmää — ja nekin toisen omia.

Koska nyt tuli puheeksi tämä ruokkolehmien pito, joka on jotensakin
yleistä muuallakin Karjalan puolella ja juuri Rautavaarassa melkein
sääntönä, etupäässä yhtiötiloilla, niin katson soveltuvaksi tehdä siitä
tässä yhteydessä hiukan tarkempaa selkoa, kun juuri on puhe
yhtiötilojen rappeutumisesta.

Niistä on siellä muodostunut oikea järjestetty ”afääri”, jota jotkut
kekseliäät rahamiehet ovat ruvenneet harjoittamaan. Ja mitä tuon
liikkeen kannattavaisuuteen tulee, niin ei se suinkaan ole huonoimpia.

                                                  ⸻

Mitä tulee Pohjois-Savon suuriin pitäjiin, Iisalmeen, Nilsiään ja
Pielaveteen, ovat ne jo entuudestaan olleet siksi varakkaita ja
viljelykset niissä yleensä olleet jo siksi pohjiintuneempia, ett’ei
niissä vielä näy eikä kuulu aivan niin suurta rappeutumista
sahayhtiöittenkään tiloilla kuin Karjalan puolella. Ja eroa siinä
täytyy maanviljelyksen suhteen olla, koskapa Karjalan salokulmilta päin
niihin pitäjiin tullessa jo ihmeekseen ja mielihyväkseen ja ikäänkuin
jonkunlaisina korkeamman kulttuurin merkkipylväinä näkee lantakasoja
pelloilla.

Tosin on tällainen liike hiukan epävarmaa, koska lehmä saattaa kuolla
tautiin tai tapaturman kautta — minulla sentään ei ole tietoa, kumpiko
sellaisen tapauksen vahinkonaan pitää, ruokolla pitäjä, vaiko ruokolle
antaja — mutta kannattaa siinä liikkeenharjoittajan joskus pieniä
vahinkoitakin ottaa, sillä korko hänen rahoilleen tekee noin 30-35 prosenttia
. Ja missä liikkeessä sitä ei joskus olisi epävarmuuksia! Kun
taas lehmä vanhenee ja heittää lypsynsä, pannaan se tietysti lihaksi,
vaan ei siitä silloinkaan ruokolla pitäjän suu kostu eikä hän sen
nahkaa lapikkainaan kuluta, ell’ei hänellä ole varaa ostaa sitä.

Moni ruokkolehmäin pitäjä koettaa saada niistä elättivasikkaa ja päästä
sillä tavoin vielä kerran omaan lehmään, mutta useimmissa tapauksissa
menee vasikkakin maksamattomista ruokkoveroista, sillä siinä ei kärsitä
pitkiä rästejä.

Kun satutaan olemaan velkaa muullekin taholle (eikä se olekaan juuri
sattuma, se on säännöllistä), niin pidetään tällaista karjanhoitoa
varsin turvallisena, vaikkakaan siitä huonolla ruokinnalla ei olisi
paljon muuta tuloa kuin tuo ruokkovoi; ja turvallisuuden arvellaan
olevan siinä, ett’eivät toiset velkojat pysty panemaan ruununmiestä
saatavistaan lehmää ryöstämään, se kun on toisen omaisuutta.

Asia on siten, että tällaiset lehmät eivät oikeastaan olekaan muuta,
kuin juuri samojen entisten tilallisten omaa entistä karjaa, jotka
niitä ruokollakin pitävät. Se, joka niitä ruokolle antaa, ei ole
koskaan päivääkään niitä navetassaan tai laitumellaan pitänyt, vaan
ovat ne ainoastaan hänelle pantattuina, ja hän kantaa niistä korkoa
ruokkovoin muodossa. Monet tilalliset, etupäässä juuri nuo talonsa
myyjät, ovat köyhtymistään köyhtyneet, karja on pantu rahaksi, kunnes
on enää vaan joku sorkka jälellä, ja kun sattuu tulemaan taas uusi
rahan tai leivän puute, viedään viimeisetkin lehmät kaupalle ja saadaan
niistä pari säkkiä jauhoja, parhaassa tapauksessa 40-50 markkaa à rahaa
kappaleelta. Mutta kun on ikävä ja puutteellinen elää ihan ilman
lehmää, ja kun sentään joskus tekee mieli karjankin antimia leivän
särpimeksi, tehdään sellainen kauppa, että myyjä saakin pitää tuon oman
lehmänsä kotonaan ruokolla, ja maksaa siitä vuokraa 6 7, jopa joskus
8 kiloa voita vuodessa — siis 12-16 markkaa korkoa vuodessa sille
40:lle tai 50:lle markalle, jotka hän lehmäänsä vastaan sai.

Nilsiässä onkin suurin osa yhtiötiloja, 19 kappaletta, Juankosken rautatehtaan
omia, ja ne kun enimmäkseen ovat tehtaan omassa hoidossa,
kuuluu niissä paikkakuntalaisten puheitten mukaan viljelykset vielä
olevan kutakuinkin kunnossa, mutta sahayhtiöitten ja muutaman muun
yksityisen metsäkeinottelijan tilat ovat yleensä samalla kannalla kuin
muuallakin. Pohjoisessa osassa pitäjää on niistä joitakuita jo
autionakin.

Iisalmessa on enimmissä yhtiötaloissa entiset omistajat vuokramiehinä
niinkuin muuallakin, ja ani harva heistä on itselleen uutta omaa tilaa
hankkinut. Talojen rappeutumista valitetaan kyllä sielläkin, mutta
niitä on pitäjän suuruuteen nähden verrattain siksi vähän, ett’ei sitä
kaikitellen huomata. Joitakuita yhtiötiloja on sentään jo jäänyt
autioksi, esim. Salahmin kylässä yksi. Muutamat ovat ennen olleet hyvin
hyvässä kunnossa, niinkuin esim. jotkut talot Uuran kylässä, vaan kun
metsäliike alkoi, alkoi myös köyhyys, ja nyt kun pohjat ovat yhtiöillä,
eletään niissä varsin kurjasti.

Samallaista pientä valitusta kuuluu Pielavedelläkin. Siellä on esim.
Pukaran kylässä talo n:o 1, joka ennen on ollut erittäin hyvässä
kunnossa, ja on pitäjän parhaita metsätaloja. Nykyään, sahalaisten
omana ollen, ei siinä ole enää karjaa ollenkaan, pellot on kylvetty
heinälle, jota myydään niinkauvan kuin sitä kasvaa, vaan lakataan
tietysti myymästä sitten kun kasvukin lakkaa — ja pelto jätetään
luultavasti vihdoin metsittymään. Arentimies ei asu itse edes
paikallakaan.

Muuten on tällainen nylkemisjärjestelmä, nimittäin entisten peltojen
heinällä uuvuttaminen, tullut hyvin yleiseksi monilla yhtiötiloilla
juuri Pohjois-Savossa ja samoin Vaasan läänin puolella, joka
arvattavasti johtuu siitä, että tiloilla on ollut hyviä peltoja.
Sellaisia tiloja ottavat yhtiöt kernaasti omaan haltuunsa, hävittävät
niistä karjan viimeiseen sorkkaan, kylvävät kaikki pellot heinälle ja
asettavat taloon asumaan ainoastaan jonkunmoisen ”työnjohtajan”, jota
oikeastaan voisi paremmin kutsua talonvartijaksi, metsänvartijaksi, tai
vaikkapa palovartijaksi, koska sellaisissa taloissa ei mitään töitä
tehdä. Heinä on erinomaisen hyvään tarpeesen, se menee kaupaksi kuin
kuumille kiville esim. yhtiöitten omille tukinvedättäjille, sillä
harvoin heillä on eväsheiniä panna kotoa mukaansa, kun ajotöihin
lähtevät. Pelto antaa sillä tavoin aikansa hyvää tuloa — sitä ei
ajatella mitä siihen sitten pannaan, kun se on uupunut, sillä
metsänkasvua vartenhan talo on ostettukin ja metsähän kasvaa
lannoittamattakin. Ja vielä enemmän kuin yhtiöt ja heidän
vuokramiehensä, käyttävät tätä samaa tapaa niillä paikkakunnilla
metsäkeinottelua harjoittavat yksityiset, etupäässä maakauppiaat, nuo
ainaiset sahayhtiöitten edelläkävijät ja talonkatsojat. Ne ne usein
panevat ensi alun talojen autioksi joutumiseen ja uuvuttavat tyystin
niiden pellot pitkällisellä heinän viljelyksellä ilman lantaa, sillä
melkein sääntönä voi pitää, ett’ei heidänkään kauppatiloillaan pidetä
karjaa, vaan heinä myydään vuosittain enimmin tarjoavalle pystystä
korjattavaksi niinkauvan kuin pelto sitä kasvaa, ja lopulta on talo jo
heidänkin käsissään puoliautio ja valmis joutumaan jollekulle
sahayhtiölle.

Tämä entuudesta vankkojen viljelyksien nylkeminen ja uuvuttaminen on
Keiteleenkin pitäjässä hyvin yleistä, ja siellä sitä harjoittavat
paljon juuri yhtiöt itse monilla tiloillaan. Niissä ei pidetä karjaa,
josta lähtisi uutta mehua peltoihin, eikä niissä liioin pidetä
vakinaisia asukkaita. Uuvutetaan vaan pellot heinällä ja heitetään
sitten kedoksi. Joskus annetaan tila arennille lyhyemmäksi ajaksi,
esim. 5 vuodeksi, ja siinä ajassa sen jo ehtii arentimieskin jotensakin
nylkeä, sillä kukaan ei tietysti rupea viiden vuoden kaupalla tilalla
maanparannuksia tekemään. Eikä se tunnu olevan vuokralleantajain
tarkoituskaan, koska välikirjoissa tavallisesti ei mainita mitään
tilojen viljelysvelvollisuuksista.

Seuraukset tällaisesta menettelystä ovatkin Keiteleen pitäjässä jo
hyvin huomattavissa. Kukertajan kylässä esim. on sahalaisilla kolme
tilaa, jotka ennen olivat olleet paikkakunnan parhaita, vaan nyt on
niistä jo yksi puoleksi autio ja toiset kaksi ovat menemäisillään.
Yhdessä niistä samoista taloista oli ennen elänyt kolme veljestä
vankalla pohjalla, nyt ovat he mökkiläisinä ja hoidetaan heidän
perheitään jo osaksi kunnan vaivaiskassasta. Hannilan kylässä on
Halla-yhtiön tiloista yksi jo kokonaan autio, Sulkavajärven kylässä on
myös useita taloja ihan rappiolla, sekä yksi autiona. Ne ovat kaikki,
paitse edellämainittu Hallan tila, Haapakosken sahayhtiön omia.
Tossavanlahden kylässä on samalla yhtiöllä pari tilaa aivan rappiolla
ja samoin Vuonamossa kaksi.

Esimerkkinä siitä, kuinka kaikki maanviljelysharrastukset katoovat, kun
talot joutuvat yksinomaan metsäätuottaviksi, olkoon mainittu Keiteleen
pitäjästä eräs tapaus. Siellä on Nilakkavedestä luoteesen päin pistävän
pitkän Tossavalan lahden perukoilla laajoja soita, joista asiantuntijat
ainakin yhdestä ovat antaneet sellaisen lausunnon, että siitä tulisi
täysin kelvollinen viljelysmaa, kunhan vaan kuivattaisiin. Jotkut tuon
suon kuivaamista harrastavat tilanomistajat, joilla siinä on osaa ja
joille sen ojittamisesta olisi jo suuri hyöty hallojen vähenemisessä,
ovat yrittäneet ryhtyä asiaan käsiksi yhteisin tuumin. Mutta nyt on
useita samaan suohon sattuvia tiloja jo sahalaisten käsissä, ja heitä
on niin vähän liikuttanut koko mokoma yritys, ett’eivät ole suostuneet
ottamaan osaa edes niihin kustannuksiin, jotka tässä, kuten muissakin
samanlaatuisissa yhteisissä hommissa, syntyvät jo asian alulle
panemisessa — mitä sitten puhettakaan suuremmista kustannuksista,
joita saattaisi syntyä puheenalaisen suon lopullisessa kuivaamisessa.
Elleivät pitäisi lukua maanviljelyksestä, olisi heidän harrastustensa
metsänkasvatuksen suhteen luullut pääsevän tässä määrääviksi, sillä
ottaahan tietysti ojitettu suo paremmin metsittyäkseenkin kuin
vesiperäinen ja hapan. Mutta ehk’eivät he tässä tapauksessa ole
ajatelleet pitemmälle kuin ainoastaan omaa nautinto-aikaansa, ehkeivät
he ollenkaan ole tulleet ajatelleeksi sitä, että tässä maailmassa
tehdään paljon sellaistakin työtä, josta hyöty tulee vasta seuraaville
polville.

Pihtiputaalla ajoi muuan entinen talon isäntä, joka oli myynyt talonsa
sahayhtiölle, huonolla hevosluuskalla parkkia. ”Sehän se p—le minutkin
paiskasi pajukuorman päälle”, sanoi hän hyvin lyhyesti ja sattuvasti
asemansa ilmaisten, tarkoittaen tuolla epäkristillisellä nimityksellä
erästä sillä kulmalla toimivaa ja jumalisuudestaan tunnettua
tukki-asioitsijaa. Niihin muutamiin sanoihin sisältyi koko hänen
elämäkertansa, muuta hänen ei tarvinnut sanoakaan. Niistä saattoi aivan
tarkasti tietää, kuinka hänen elämänsä juoksu oli käynyt ja kuinka on
käynyt miltei jokaisen muunkin, joka sielläkin on talostaan
sahayhtiöitten hyväksi luopunut luullen siinä kaupassa itse hyötyä
saaneensa. Ja sellaisia on siellä paljon, niinkuin jo edellä olemme
nähneet. Pihtipudas on siinä suhteessa etupäässä. Niinkuin rutto on
talojen myynti kerran alkuun päässeenä siellä levinnyt. Se mies vaan,
joka isännän nimistä irti on päässyt, onpa hän sitten jäänyt loisena
tai vuokramiehen tapaisena vetelehtimään entisille tiloilleen, joita ei
enää viljellä, ei korjata ei kohenneta, tai ruvennut sahalaisen
päiväläiseksi, tai muuttanut koko näiltä ”raukoilta rajoilta” pois,
jota keinoa yleensä koko sillä kulmalla maatamme pidetään kaikkein
parhaimpana ja toivottavimpana.

Useimmat entisistä omistajista ovat tietysti olleet pienissä veloissa,
mutta talonsa myytyään he vasta oikein ovat puille paljaille
köyhtyneet. Joku varakkaampi on kyllä myydä sutkauttanut talonsa ihan
tarpeettomastikin, päästäkseen ”herraspäiville”, ja elelee nyt aivan
toimetonna, luullen talonsa hinnan kestävän syödä loppumattomasti.
Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä luulo sentään on lopulta
pettänyt kuten on nähty, ja ani harvoin on näillä talojen hinnoilla
ollut siunausta mukanaan.

Löytyy paikkakuntia, joissa sahayhtiöille joutuneet talot ovat olleet
karuluontoisia ja viljelysmaista köyhiä, jotenka niitten myyntiin on
ollut jonkun verran todellista syytä, mutta Pihtiputaalla on isoin osa
niistä ollut siinä suhteessa hyviä, sanokoot myyjät itse mitä tahansa.
Sillä ei se maa Amerikassakaan kyntämättä eikä kylvämättä vehnää
työnnä.

Siellä on myytyjen joukossa paljon pitäjän parhaita taloja, aivan
kirkon vieressäkin, mutta ne menevät auttamatta rappiolle, taloja,
joissa voisi ruokkia ja on ruokittukin 30-40 lehmää, vaan joissa
nykyään on pari kolme. Siinä suhteessa ovat Haapakosken yhtiön talot,
luvultaan 32, vielä surkeammassa asemassa kuin Halla-yhtiön, niissä kun
asukkaille ei anneta edes minkäänmoisia välikirjain tapaisiakaan.
Elämäiskylässä esim. missä on erittäin hyvät savikot ja savikkopohjat
suomaat sekä mainiot laitumet, ovat kaikki nämä hyvät edut sahalaisten
tiloilla jääneet auttamattomasti hukkaan. Siellä on muun muassa Kinnula
niminen talo, jossa ennen on eletty hyvästi ja ruokittu 30 lehmää, ja
jossa oikeissa oloissa voisi ruokkia ainakin 100 päätä. Nyt asuu siinä
vaan sahayhtiön renki, ruokkien kaksi lehmää ja hevosen, jolla ajaa
talvet yhtiön tukkia. ”Kun hävitetään pellot ja rakennukset, kuka
niihin lopulta menee. Maat kasvavat metsää hyvästi, yhtiöt hyötyvät
niistä iät päivät, eivät viljelyksiä kuurra eivät kaarra. Ihan meijän
omalla omaisuuella ne nyt kiertävät meijän maan halttuunsa”, kertoi
hyvin järkevästi muuan vanha vankka ja tilaansa hyvästi hoitava
pihtiputaalainen isäntämies, jommoisia aina sentään on vielä joku harva
joukossa. ”Omaa velttouttaan myyvät talojaan”, lisäsi hän vielä.

Melkein aivan kirkon näkösällä on yhtiötaloja, jotka ovat niin
rappiolla, että seipäällä sekaisin sotkisi.

Eräässäkin sellaisessa asuu nyt sen entinen omistaja aivan kuin
loismies ilman minkäänmoista välikirjaa, maksaa sahayhtiölle veroa ja
kokee suorittaa muut talosta menevät ulosteot, vaan niin siinä on
käynyt, että nykyjään koko hänen omaisuutensa, karjansa, hevosensa,
vieläpä kasvava laihonsakin on samalle yhtiölle pantattuna. Tukinajolla
koetetaan siinä elellä, ja talo on hajoamassa kuin vanha variksen pesä.
Peltomaat ja niityt ovat talolla mainiot, savimultaisia, tasaisia
maita, joista ennen on pelkällä heinällä elätetty 20 lehmää. Nyt on
niitä enää muutama jälellä — ja nekin niinkuin mainitsin panttina. —
Mutta pellot ja niityt metsittyvät, aidat laahoovat maahan, rakennukset
romahtavat kasaan — ja niin on talo tuota pikaa autio.

Monella tilalla ovat yhtiöt kylväneet Pihtiputaallakin kaikki pellot
heinäksi, jota ne saavat kasvaa kunnes uupuvat. Ja varmaan on heillä
sellainen toivo, että he saavat lopulta koko pitäjän haltuunsa, ja
sellainen aavistus, että se vihdoin muuttuu erämaaksi, koska he siellä
ovat jo, paitse metsiä ja taloja, ostelleet vesijättö-niittyjäkin,
joita valtion varoilla on kuivattu. Ne näet kasvavat heinää kauvimmin,
ja kun kerran tulevaisuudessa saattaa käydä siten, ett’ei Pihtiputaalla
enää kovilta mailta viikatteen läppäämistä kuulla, on heillä
vesijättöniityiltään antaa heinää tukinajajille, joita sinne tulee
muualta maailmasta! Vai mikä lienee tarkoitus?

Kruunun tilojakin on Pihtiputaalla joutunut sahayhtiöille. Niistä on
osaksi tullut raakkia ja puoliautioita ja sellaisina niitä on joutunut
taas kruunulle takaisinkin.

Muurasjärven kylässä n:o 11, 04 manttaalin tila, on ollut kruunun
tiloja, hommattu metsäkeinottelun vuoksi perinnöksi ja on nyt
sahalaisilla.

Seläntaustan kylässä on talo n:o 12 jo aikaisemmin ollut sahalaisilla.
Metsä siitä puhdistettiin, vaan kun puunhinnat silloin sattuivat
laskeutumaan, tahtoi sahayhtiö päästä koko roskasta. Kun heidän ei
kumminkaan itsensä sopinut jättää verorästiä, toimittivat he talon
erään köyhän ukon nimiin, antoivat hänelle vielä hyvitykseksi lehmän
sekä hiukan rahaa — ja niin joutui talo verorästistä takaisin
kruunulle niinkuin oli tarkoitettukin, vaikka tietysti metsättömänä.

Samoin on käynyt Sydänmaan kylässä n:o 25:n ja Pihtiputaan kylässä n:o
34:n, jossa viimemainitussa kruunu on alentanut manttaalin 1/6:sta
1/12:ksi saadakseen siihen asukasta. Mutta huonoon metsäiseen
kruununtaloon ei siellä päin mene asumaan kukaan, ei vaikka vielä vähän
maksettaisiinkin ja vaikka viljelysmaat olisivat kuinka hyvät tahansa,
sillä metsä se pääasiassa on ainoa viehätys, joka niihin asukkaita
vetää.

Sydänmaan ja Säkkärinmäen kyläkunnissa on tosin poikkeuksena paljon
karuja maita, mutta sielläkin on joukossa vallan hyviä taloja, esim.
Liittomäen kaksi salotaloa samannimisen järven rannalla, jotka molemmat
myös ovat sahalaisilla, ja sitäpaitse monta muuta.

Toisen Liittomäen vanha emäntä olikin kovin pahoillaan siitä, että
poikansa oli myynyt talon (tai oikeastaan hänkin lienee pakoitettu
myymään se). ”Niinhän tuo ruukkilainen alkoi veloista hätyyttää ja
sille survasi poikani talon”, sanoi hän katkeralla mielellä ja lisäsi,
että ”eletty on tässä hyvin ennen, vaan kun poika lahjoitti ensin
metsät pois, niin velkaantua alkoi. Ei ole hallapaikka tämä, eloa on
tullut hallavuosinakin ja perunaa paljon. Vastaan olin myöntiä, vaan
mitä vanhan auttaa.”

Ja ne ovat kumminkin ne vanhat, jotka ovat erämaihin tupansa tehneet ja
niitten ympäriltä kasvavalle polvelle rukiista leipää ponnistelleet
niinäkin aikoina, ja juuri niinä, jolloin ei vielä tukkijunkkarien
rahat korviin helähdelleet.

                                                  ⸻

Laukaan kihlakunnassa on enin yhtiötiloja Pihtiputaan jälestä
Kivijärven pitäjässä, ja sielläkin on joukossa pitäjän parhaita tiloja,
sellaisia, joissa oikealla työllä olisi kelvannut kyllä elää. Ei niissä
olisi tarvinnut valittaa maan vähyyttä eikä huonoutta, eikä mitään, jos
vaan olisi ollut halua pysyä paikoillaan ja jos olisi sahalaisten
viekoitusten annettu mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos,
niinkuin on tehty monen järkevämmän neuvon kanssa.

Siellä on esim. eräs Katajamäki niminen tila, joka on laidunmaistaan
niin hyvä, että sillä elää koko lähiseudun karjat, eikä ole liioin
halla käynyt siellä juuri koskaan. Se on nyt sahalaisten omaa ja
autiona.

Saaren kylässä, joka on rälssiluontoista maata, on ollut mainioita
tiloja ja maata kerrassaan ihmeteltävä määrä. Nyt sahayhtiöitten
käsissä ovat ne menneet kovin huonoon kuntoon. Yksi niistä, 1/3
manttaalinen Pieksäranta, on ennen ollut seitsemässä osassa, siinä on
elänyt seitsemän eri perhettä, ruokkien useita kymmeniä lehmiä, vaan
nyt se on puoliautiona ja elätetään siellä vaan pari puulaakin hevosta.
Kuoppaniemen ja Palomäen tilat Jauhoniemen kylässä ovat myös menossa
autioksi ja useita muita samoin.

Ja aivan sama on asian laita Viitasaarella, Saarijärvellä y.m.
pitäjissä Päijänteen vesistön pohjoisilla haaroilla. Suuri osa
yhtiötiloja jää asumattomiksi, autioiksi, kun niitten viljelyksiä ensin
joko yhtiöt itse tai vuokraajat ovat aikansa nylkeneet. Ja juuri niillä
paikkakunnilla on niitten joukossa ollut paljon pitäjäin parhaita
taloja. Niissä on paljon sellaisia, joissa ennen on elätetty 30-40
lypsylehmää, niissä on vankat, väljät ja valoisat tuvat, jotka
muistuttavat entistä hyvinvointia, niissä on useissa tuulimylly
aittarivin takana peltotörmällä, jossa ennen on jauhettu kotoista
viljaa mikä on syötykin, ja loput viety Kokkolaan tai muihin Pohjanmaan
rantakaupunkeihin myytäväksi — nyt on pirtin ikkunat paikattu päreillä
ja tuohilla, lattia huojuu jalkain alla kuin kangaspuitten polkuset,
mylly on surkean näköisenä vinossa, siivet hajalla, navetassa ynähtelee
pari nälkäistä lehmää, alakuloisuuden leima on painunut kaikkialle,
eikä vähimmin perheenisään, joka useimmissa sellaisissa taloissa istua
jurottelee huoneessa ja mietiskelee, millä keinoin saisi säkin jauhoja
irti — tai olisiko parasta koettaa huilata Suureen Länteen.

                                                  ⸻

Mitä tulee porilaisten yhtiöitten maatiloihin Kokemäen vesistön
pohjoisilla latvoilla, eivät ne missään suhteessa eroa tässä edellä
kerrotuista. Multian pitäjä antaa hyviä esimerkkejä, että ne ovat
tavallaan vieläkin huonommassa asemassa yleensä asutukseen ja
viljelykseen nähden, sillä porilainen ei näy sallivan edes lampuoteja
taloissaan. Missä on ennen monessa elätetty karjaa parikymmentä päätä,
mutta nyt nyletään pellot kauralla ja heinällä niin kauvan kuin niissä
korsikin koikottaa, eikä niissä ole asukkaita kuin metsänvartija, jolla
parhaassa tapauksessa on omiksi tarpeikseen lehmä tai kaksi. Torpat
ostaa porilainen omaan haltuunsa, ellei muuten saa asukkaita niistä
lähtemään, ja menettelee niissä samalla tavalla kuin emätaloissakin,
kartuttaen siten ehdon tahdon yhä irtolaisväestöä, ihan kuin sitä ei
syntyisi jo pakottamattakin tarpeeksi kyllä maastaan luopuneitten
joukosta.

                                                  ⸻

Näin eletään yleensä yhtiöitten tiloilla joka kohdassa ja tähän
suuntaan on niitten viljelys kaikkialla kääntymässä, kuin tässä edellä
on esimerkeillä osoitettu, vaikka kyllä vanha viisas sana sanoo, että
”sen päällä on kuningas maakunnassa, että kedot kynnettäisiin.” Mutta
tässä näytään pitävän melkein kuin periaatteena sitä, että meillä
täällä Suomessa, jossa ei ennestäänkään ole liikoja peltoja, osa
niistäkin vähistä vielä metsittyisi. Ja tätä menoaan mennen ne
metsittyvät sahayhtiöitten tiloilla, sillä meillä täytyisi
metsäisemmillä ja karuimmilla seuduilla pellon hoidon ja metsän
nautinnon vielä pitkät ajat, kenties aina, välttämättä käydä rinnan
toistensa kanssa. Metsästä täytyy olla pellolle apua. Jos toiselle
annetaan pelkkä pelto ja toinen pitää kaiken metsän ja tulot siitä niin
tarkoin kuin sahayhtiöt tekevät, niin täytyy sen, joka pellon
on osakseen saanut, ennemmin tai myöhemmin sortua. Antaahan
valtiokin uudistiloillaan asukkaille nautinto-oikeutta metsiin ja
saavathan virkatalojen vuokraajatkin käyttää tilojen metsiä omaksi
tulolähteekseen, jota myönnytystä ei suinkaan olisi tehty, joll’ei sitä
olisi huomattu tilojen asuntakunnossa pysymiselle tarpeelliseksi ja
välttämättömäksi. Tosin lienee tässä vaikea tehdä rajaa, sillä jota
suurempi tulo saadaan metsästä, sitä vähemmän luotetaan peltoon ja sitä
vähemmän muokataan sitä — niinkuin ikävä kyllä on huomattu — ja jos
taas metsän nautinto sellaisissa kohdissa pannaan liian ahtaalle,
loppuu useimmilta elämisen keino kokonaan. Tässä suhteessa ovat kaikki
ne, jotka pienen, monasti aivan mitättömän rahan viettelystä ovat
tilansa sahayhtiöille myyneet ja itse niille vuokramiehiksi jääneet,
aivan kurjassa asemassa. Heitä voi, kuten jo ennen on mainittukin,
pikemmin nimittää loisiksi, kuin vuokralaisiksi, sillä useimmissa
tapauksissa heillä ei ole edes pätevää välikirjaa uusien isäntiensä
kanssa, vaan saa yhtiö heidät häätää tiloilta koska tahansa. Löytyy
yhtiöitä, jotka eivät anna ollenkaan välikirjoja, niinkuin esim.
Haapakosken yhtiö, The Finland Wood & Kumpp. Toiset taas antavat niitä
niin epäselviä ja puutteellisesti tehtyjä, ett’ei niilläkään monasti
ole virkaa mitään, niinkuin esim. hyvin monet Halla-yhtiön ja Gutzeit &
kumppanin vuokrasopimukset. Metsän käyttämisestä ovat pykälät aina
kovimmat ja kaikissa on se määräys, että jos ulosheitto sattuu, on
vuokraajan määräpäivää nauttimatta ja ilman korvausta muutettava
talosta pois, vaikkapa olisi sitä rakentanutkin. Mutta sitä, nim. talon
rakentamista ja parantamista, ei onneksi kukaan tee, ja mitä varsinkin
rakennuksiin tulee, on niistä kontrahdeissa suorastaan sellaisiakin
määräyksiä, että vuokraajan on vaan käytettävä ja korjattava vanhoja
rakennuksia niin kauvan kuin ne suinkin koossa pysyvät. Sen vuoksi
näkyy usea talo olevankin täydellisessä hajoomistilassa.

Joukossa tapaa kyllä selviäkin ja hyvästi laadituita vuokrasopimuksia,
mutta ne ovat tavallisesti siksi ankaria ja yksinomaa yhtiön etuja
katsovia, ja niissä on usein pykäliä niin väljiä yhtiön mielivallalle,
että näyttää vaikealta niitä puustavin mukaan täyttää.

Olkoon tässä näytteeksi kokonaisuudessaan mainittuna yksi sellainen
Karjalan puolelta. Se on näin kuuluva:

1) Vuokraaja on velvollinen pitämään tilan rakennukset hyvässä
kunnossa, samoin myös aidat, pellot, niityt ja ympärysrajat,
sekä suorittamaan kaikki tilalta lähtevät ulosteot ja maksut
ja velvollisuudet, olkoot mitä laatua tahansa.

2) Rakennuspuuta, polttopuuta, aidaksia y.m. kotitarpeita saa
vuokraaja ottaa ainoastaan määrätyiltä paikoilta. Rakennuksiin
antavat isännät kattonaulat, lasit ja pellit.

3) Kaskenviljelystä saa vuokraaja harjoittaa silloin kun siihen
soveliasta lehtimetsää ilmestyy ja isännät antavat suostumuksensa.
Vaan kaskesta ei saa ottaa kuin kaksi viljaa ja on vuokraaja
velvollinen toisen viljan ohessa myös kylvämään siihen isäntien
hankkimaa puunsiementä, jos nämä niin tahtovat, sekä taimien
suojaksi ylläpitämään kaskessa aitaa 8 vuotta.

4) Metsästäminen talon mailla on kielletty.

5) Vuokraaja on velvollinen, milloinka N.N. & Kumppn tukinveto
paikkakunnalle sattuu, luovuttamaan mainitun yhtiön työväestölle
huoneet kohtuullista korvausta vastaan polttopuista ja
siistimisestä.

6) Häitä etuja ja velvollisuuksia vastaan saa vuokraaja tilaa
viljellä ja nauttia 25 vuotta, ellei anna aihetta kontrahdin
rikkomiseen. Vaan jos hän laiminlyö yhdenkään näistä
velvollisuuksista tai suosii luonansa huonomaineisia ihmisiä,
niin on hän paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muuttava
talosta pois.

N.N. pitäjässä ja kylässä j.n.e.

N.N. & Kumpp.

Sellainen on vuokrasopimus, lyhyt ja selvä. Ei se ainakaan
rahaverolla rasita vuokraajaa, eikä se ole missään tapauksessa yhtiön
tarkoituskaan, ja sen vuoksi se päältä nähden saattaakin näyttää varsin
edulliselta vuokraajalle.

Mutta siinä on sentään pääasiassa kolme kohtaa, jotka metsäafäärin
kannalta katsoen ovat erittäin viisaasti sovitetut ja joista
vuokraajalle tulee paljon vastusta. Yhtiön tarkoitus on saada 1:ksi
ulosteot tilalta maksetuiksi, 2:ksi saada vuokraajan kustannuksella
lehtomaat niin paljon kuin mahdollista havupuita kasvaviksi ja 3:ksi
saada talvisaikana työväelleen ilman suurempia kustannuksia
jonkunlainen asunto.

Uuden pellon raivaamisesta ei mainita mitään, ja sekin kohta, että
vanhat pellot ovat pidettävät kunnossa, on pantu kontrahtiin vaan näön
vuoksi, sillä löytyy taloja, joiden vanhoillakin pelloilla on jo
tavallisen hyvä puutaimisto, vaan ei asukkaita siltä ole häädetty pois,
ja löytyy taloja, joissa katto uhkaa pudota sisään, vaan kaikessa
rauhassa niissä siltä vielä asutaan.

Joka tuntee Karjalan miehen, varsinkin sellaisen, jolla on
”vaaranmaita”, se tietää mihin määrään kaskenpoltto on ollut hänen
A:nsa ja O:nsa.

Tämän seikan ovat sahalaiset kyllä tienneet laatiessaan 3:tta pykälää
välikirjaansa, mutta myyjät itse eivät sen sisältöä tajua, ennenkuin
saavat kokemusta sen seurauksista. Heillä on näet kaksi tietä
valittavana: joko luopua kaskeamisesta kokonaan, tai ruveta muuttamaan
tilalla löytyviä lehdikoita arvokkaammiksi havumetsiksi ja siten
tarttua siihen onkeen, johon sahalaiset heille ovat mielitehtoisen
syötin asettaneet tuntien heidän rakkautensa kaskisavuun. Mutta jota
enemmän arentimies kaskeaa, sitä vähemmäksi häneltä tietysti käy
kaskettava ala, ja sitä vähemmäksi karjanlaidun, kun hän kahdeksaan vuoteen
ei saa kaskiahoilleen karjaansa laskea, sillä jos hän tuon
määrä-ajan kuluttua sen tekeekin, ei entisen kasken tilalla ole
tietysti ruohon kortta, vaan taaja havumetsän alku.

Ajatelkaamme, että olisi joku niin sitkeä arentimies, että jaksaisi
sinnes asua sahalaisen tilaa, kunnes olisi kaikki lehtomaat kaskennut
kertaalleen ja jaksanut jokaista kaskeaan pitää kahdeksan vuotta
aidassa omia elukoitaan vastaan. Silloin hänellä ei olisi ainoastaan
laitumen loppu, vaan myös leivän loppu, sillä koska hän ei ole ruvennut
alankomaita viljelemään eikä pysyväisiä peltoja laajemmalta raivaamaan
silloinkaan, kun oli isäntä talossaan, niin vielä vähemmin hän sen
tekee lampuotina. Eikä hän monasti sitä enää saisikaan tehdä, vaikka
tahtoisikin, sillä parhailla alankomailla on tavallisesti siksi hyvä
metsä, ett’ei yhtiö anna hänen siihen kajota.

Jos arentimies taas kerrassaan luopuu kaskenpoltosta, käy hänen
leipänsä siinäkin tapauksessa vähiin, sillä vanhat pellot ovat
tavallisesti tuiki pienet ja uuden raivaamiseen on halu kadonnut, sillä
”kuka sitä toisen tilaa raataa, kun ei tiedä koska häädetään pois”.

Hänellä on suo siellä, vetelä täällä, mutta jos hän olisi voinut pitää
talonsa, jos hän olisi saanut muualta päin vähän innostusta vakinaiseen
viljelykseen, niin olisi hän vähitellen oman kokemuksensa nojalla
heittänyt kaskenpolton ja eläisi vapaana miehenä omalla tilallaan.

Mutta tämä on monelle jo myöhäistä — monta kaunista korpea ja suota,
monta lihavaa savikkonoroa on Karjalan maanviljelykseltä jo jäänyt
metsän kasvuun, tiesi kuinka kauvaksi aikaa, vaikka vaaroja ja kankaita
olisi siihen tarkoitukseen ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Metsästäminen tilojen mailla on myös kielletty. Aikonevatko loordit
Englannista tulla sinne metsästämään, ja heidän varalleen säästetään
riistaa metsiin, ett’ei heillä olisi muuta vaivaa kuin päähän
nopautella, vai liekö tämä samaa herrasmetsästyksen intoilemista, joka
ilmenee siinä mielipiteessä, ett’ei esim. valtion metsissä niiden
ainoilla vakinaisilla asukkailla, torppareilla, metsänvartijoilla y.m.
saisi olla ollenkaan metsästysoikeutta. Jotain sellaista se lienee,
sillä eihän lain myöntämän otuksen pyynnin pitäisi olla haitaksi
metsänkasvulle, eikähän tähän aikaan luulisi arentimiehenkään enää
viitsivän ruveta tukkipuuta kaatamaan niinkuin ennen muinoin tehtiin,
kun esim. ammuttu orava sattui jäämään oksalle roikkumaan. Vaan onhan
niitä sahayhtiöissä herroja, on monenmoisia päälliköitä, työnjohtajia
ja metsäkonduktöörejä, ja sehän olisi liiaksi vapaamielistä, jos
köyhälle arentimiehelle myönnettäisiin hänen entisellä omalla tilallaan
yhteisiä oikeuksia heidän kanssaan.

Olipa kuinka tahansa, tämä nyt on pieni sivuseikka, mutta mitä tulee
sitä seuraavaan viidenteen pykälään, niin se tuntuu melkein
ihmisrääkkäykseltä, kun tietää, kuinka kurjasti ja ahtaasti monessa
sellaisessa talossa jo muutenkin asutaan. Ajateltakoon pienenpuoleista
pirttiä, jossa makaa ensiksikin talon oma väki kaikki, sitten pari tai
kolme metsätöissä olevaa loisperhettä lapsineen, sitten kymmenkunta
muuta tukkimiestä, ja kaiken tämän lisäksi vielä muutamia sikaporsaita
ja kanoja kolpitsan alla, sekä iltayöstä joitakuita hevosia, jotka oven
puolella pirttiä syövät apetta (ne viedään sentään yöksi ”kujaan” tai
talliin syömään heiniä) — ja jossa talon ainoassa pirtissä vielä
kaiken muun hyvän ohessa tavallisesti löytyy uunin edustalla lattiassa
joku mädännyt kolo, mihin yöllä kuletetaan lapsia asioilleen, niin
saadaan käsitys, missä määrin tällainen asunto vastaa terveyshoidon
käsitteitä.

Meillä on terveyslautakuntia, joille kaupunkilaisten terveyden
vaaliminen on sangen tarkka tehtävä, mutta olisi sangen suotavaa, ehkä
bakterioloogisessa suhteessa hauskaa ja opettavaistakin, että joskus
mentäisiin mittailemaan pirttejä esim. juuri Karjalan salokulmille, ja
otettaisiin selko siitä, kuinka monta ilmaa arvoisat
sahayhtiöt siellä katsovat yhdelle hengelle riittäväksi, kun he
velvoittavat ihmisiä ainoaan huoneesensa ottamaan vielä suuret joukot
lisäväkeä.

Ja jos arentimies kaikki nämä ehdot täyttää, eikä pidä luonaan
”huonomaineisia” ihmisiä kuten viimeisessä pykälässä sanotaan, niin saa
hän tilalla asua (”vapaasti ja rauhassa niinkuin omallaan”, on
tavallisesti suullinen lupaus), vaan muussa tapauksessa on hänen
”paikalla ja lähtöpäivää nauttimatta muutettava talosta pois.” Ei ole
ollenkaan ihme, että tällaisissa oloissa esim. keuhkotauti on Pielisen
kulmalla paikkakunnan lääkärien lausunnon mukaan suuresti vallalla,
eikä ole liioin ihme, jos siinä samassa leviäisi monta muutakin tautia
kuleksivien tukkimiesten mukana, niin hyväksi kuin sahayhtiöt muuten
heidän maineensa takaavatkin.

Sopisi sentään miljoonayhtiöiltä odottaa, että he uhraisivat
sydänmaille joitakuita satoja markkoja työmiestensä ja sen kansan
terveyden hyväksi, jonka tyhmyydestä he ovat miljoonansa koonneet.
Sillä suuret eivät kustannukset olisi, vaikkapa he rakentaisivat
jonkunlaisia asumuksia työväelleen tai jatkaisivat niiden onnettomain
tupaa, joilta he ovat suuret salot hyvien uittoväylien varsilla monasti
melkein lahjaksi saaneet.

Joka kohdassa, missä metsäkeinottelu on anastanut etusijan kaikkien
muitten pyrintöjen rinnalla, missä suuret yhtiöt ovat anastaneet
kyläkunnittain maita valtikkansa alle, ovat seuraukset olleet samat:
taantumista ja kurjuutta, niinhyvin aineellista kuin henkistä,
alakuloisuutta, veltostumista ja autioita taloja.

Ja asuttu sitä on sellaisissakin paikoissa, sentään on ennen ollut oma
koti ja oma liesi lämmittämässä, omat lammet kalavesinä, omat metsät
vapaina riista-aittoina, jos kohta jossakussa kohden hätätilassa onkin
sekotettu pettua leipään. Ja asuttaisiin niissä vielä tänäkin päivänä,
asuttaisiin ja edistyttäisiin muitten mukana, jos olot olisivat
ennallaan, vaikka kohta joku onkin valmis väittämään, ettei niissä maan
karun luonnon vuoksi voi kukaan elää ja etteivät sellaiset talot
mihinkään muuhun kelpaakaan kuin sahalaisille. Mutta olisi niistä
oikeissa oloissa kannattanut maksaa ulosteot niinkuin ennenkin, ja sen
olisi voinut tehdä kuka muu tahansa yhtä hyvin kuin sahalainenkin,
sillä aina niissä sentään on leipäkohtiakin, ja metsäaloja
äärettömästi, niin paljon, että jo pelkillä niillä olisi nykyaikana
pienimmälläkin järkihoidolla eletty vaikka kuinka kauvan. Vähällä
niistä yhtiöt pääsevät, eivät heidän maksunsa valtiolle ja kunnalle
niistä suuriinkaan summiin nouse, vaikka he ne itsekin maksaisivat.
Suurempi huoli, pulmallisempi kysymys ja enemmän kulunkeja on sekä
valtiolla että kunnilla pohtiessaan sitä kysymystä, mihin
toimenpiteihin on ryhdyttävä yhä lisääntyvän irtolaisväestön ja sen
kasvannaisten, vaivaishoitolaisten suhteen.

Tämä irtolaisväestön kysymys ei suorastaan kuulu tähän aineesen, siitä
ei tässä sovi laajemmalta puhua eikä arveluita laskea sinne eikä tänne,
mutta sitä ei voi kieltää, ett’ei se kumminkin ole jonkun verran
yhteydessä sekä metsähuijauksen että erittäinkin itsenäisten maatilojen
vähenemisen kanssa. Sillä missä tämä jälkimmäinen parhaiten kukoistaa,
siellä irtolaisliikekin ottaa taajimmin vesoakseen, ja sieltä siitä
kuuluu pahimmat valituksetkin, koska on luonnollista, että useimmat
perheet jäävät kulkurikannalle juuri siellä, missä torpparien täytyy
paeta kaikkivoittavan metsän viljelyksen tieltä, missä pellot jäävät
metsittymään, missä tiloja, joita ennen asuttiin, nyt alkaa jäädä
autioiksi. Ja samassa suhteessa kuin irtolaisetkin, lisääntyvät myöskin
ne, jotka kunnilta vaativat vaivaisapua, sillä juuri irtolaisten
joukosta ne astuvat useimmat rekryytit meidän tuhatlukuisiin
vaivaishoitopataljooniin. Kun eläminen joutuu kokonaan sattuman varaan,
on sen pohja silloin isketty rikki, eikä siitä vähillä enää pitävää
tule.

Ja kummallinen ristiriita vallitsee koko tässä liikkeessä, tässä
jonkunmoisessa maa-työväenliikkeessä, niinkuin sitä ehkä sopisi
nimittää. Luulisi maanviljelyksen tarpeihin olevan yllinkyllin
työvoimia tarjolla siellä, missä enemmän kuin puolet pitäjien
asukasluvusta on täydelleen maasta niinkuin kaikesta muustakin
pysyväisestä ammatista irti, mutta asianlaita on ihan päinvastoin.
Siellä juuri on maatyöväestä suurin puute, niin valitetaan kaikkialla.
Ja vaikka väitetään — niinkuin totta onkin — että tuon
irtolaisväestön toimeentulo monasti on parempi kuin tilallisten, jotka
saavat taistella katoa, hallaa, tulvia y.m. vastaan, ja vaikka se
yhtiöitten metsätöissä ja tehtaissa toisinaan ”repii rahaa niinkuin
muutakin paperia”, niin kuitenkin, kuten sanottu, koituu siitä kunnille
suurimmat rasitukset vaivaishoidon muodossa.

Mutta syy on varmaankin molemmin puolinen, vaikka kumpikin puoli
työntää sitä kernaasti yksinomaan toisensa niskoille.

Kuka käskee lahjoittelemaan metsiään ja hyvämetsäisiä tilojaan
yhtiöille. Kannattaahan niitten kiireisellä ajalla ja korkeitten
puutavaran hintain vallitessa joskus maksaa ihan luonnottoman korkeita
työpalkkoja, niinkuin monasti on ollut laita metsätöissä. Tiedetään
varmaan, että miehen palkka on voinut kohota yli viiden markan lyhyeltä
talvipäivältä. Kun työmies jonkun ajan vuotta tottuu saamaan tuollaista
palkkaa, vaatisi hän sitä samaa aina, eikä väliaikoinakaan kernaasti
tekisi halvemmalla. Mutta jos sitte sattuu tauti tai muu hätä, on se
sentään hyvin kerkeä hakemaan vaivaisapua, sillä suuretkin ansiot
näyttävät kiireellä menevän kädestä suuhun.

Missä tukkityöt ovat parhaat, missä ansiot suurimmat, siellä on myös
tuhlaavaisuus suurin. Kivijärvellä esim. kerrottiin aivan varmana
asiana, että siellä tukkitöissä syötiin vehnäleipää 50 p. à 1 markan
edestä miestä ja päivää kohti, niin ett’eivät leipurit ennättäneet
tarpeeksi pullia hiertää. Mutta mitä siitä — monella miehellä ja ehkä
useimmilla on sentään kotona perhe, joka tarvitsee tietysti leipää
myös, ja sille haetaan vaivaisapuna rukiista leipää! — Siinä monen
muun ohessa yksi todellinen piirre meidän kansasta, joka näyttää,
ett’ei se yleensä ole niinkään sitkeätä, joksi sitä on kuviteltu ja
jota sen sydämmensä pohjasta soisi olevan jokainen, jolle sen pystyssä
pysyminen ja kohoaminen ovat tunnon asioita.

Ei ole kumma, että tilanomistajain ja irtolaisten väli tällä
tavoin tulee kireäksi. Sitä katkeruutta, minkä nykyinen tila
maanomistajissa on synnyttänyt, osoittaa hyvästi muuankin pätkä eräässä
maaseutulehdessä, jossa eräs lähettäjä Savon puolelta lausuu: ”Jos
irtolaisväestön tilan parantamiseksi sirotellaan miljoonia, niin ovat
ne tervetulleita ja vuodessa eli parissa menneitä, näyttämättä muuta
jälkeä kuin kasvavan luoton hallituksen apuun ja oman työkykyisyyden
laiminlyömisen. Kansa tulvii sahayhtiöitten metsiin ja Kyminlaakson
tehtaihin.”

Mutta jos tämä meidän suurteollisuutemme — metsäliike — on lisännyt
irtolaiskansaa ja vaikuttanut siihen hajoittavasti, jos se on saattanut
työväestön monessa kohti maaseuduilla huolettomalle kulkurikannalle ja
saanut sen elämään satunnaisten ansioitten nojassa jonkun ajan vuotta
hyviä päiviä ja toisen ajan olemaan joutilaana ja valittamaan puutetta
— tämä teollisuus kun meillä vielä on enimmäkseen sellaista, että se
suuruuteensa nähden hyvin vähän tarjoo vakinaista työtä ympäri vuoden
— niin ei se salokulmilla ole vaikuttanut paljoa paremmin kiinteään
väestöönkään, maanomistajiin, niinkuin edellisessä jo monta kertaa on
osoitettu. Se ei ole koko tämä liike vähimmässäkään määrässä
vaikuttanut sivistävästi tai kohottavasti heihinkään, siitä kertyneitä
varoja ei ole käytetty nykyhetken enempää kuin tulevaisuudenkaan
turvaamiseksi, on opittu vaan tuhlaamaan, painuttu pikemmin alemmaksi
entistä kuin kohottu ylös. Eikä voida kantaa kaikkia niitä uusia
taakkoja, joita aika mukanaan on tuonut kuntain hartioille, vaikka
rahatulo on kyllä entisestään lisääntynyt moninkertaiseksi, kun otetaan
lukuun tulot metsistä. Mutta kun ne luistavat tilallisten käsistä yhtä
helposti kuin työmiestenkin, niin helposti, että heidänkin täytyy
turvautua yhtiöitten metsäajoihin, niin ei ole kumma, että valituksia
kuuluu molemmin puolin.

Mainittakoon tässä esimerkiksi asiantuntijain puheitten mukaan
muuan tapaus Kivijärven pitäjästä, vaikka paljon voisi mainita
samanluontoisia tapauksia mistä seudusta tahansa, missä metsähuijaus ja
tilojen myynti kukoistavat. Siellä kuuluu ensimmäisiin tehtäviin,
sittenkun on metsärahoja saatu, viinan hankinta ja hyvien
juoksijaoriitten pitäminen, joilla päästään ajamaan viinakyytiä ja
markkinoilla retuamaan. Vaan kun sattuu hätä tai muuta sellaista,
haetaan tietysti hätä-apua ja syytetään huonoja vuosia ja huonoja maita
ja huonoja työ-ansioita — sehän on luonnollista. Mutta tässä erään
kerran ei Vaasan läänin kuvernööri kuulunut pitäneenkään sitä niin
luonnollisena kuin kivijärveläiset itse. He pyysivät näet hätäaputöinä
tehtäväksi maantietä Kivijärveltä Perhoon, mutta kuvernööripä
puolestaan hylkäsi tuon pyynnön ja oli lausunut, ettei Kivijärvellä voi
olla mitään hätää, siellä kun parasta aikaa juodaan viinaa enemmän kuin
missään muualla. Tunnoton mies! Eikö hän tiennyt, että siellä sentään
oli leivästä puute, ja on melkein aina — oikeasta rukiisesta leivästä,
vaikka siellä kyllä vehnäleipää kuuluu monasti olevan liiemmäksikin.

Tämä selvästi osoittaa, mille kannalle on jouduttu, kuinka vähän on
omaa tarmoa ja kuinka vähän siihen luotetaan, sittenkun on opittu joku
aika huolettomasti elämään metsärahoilla ja talojen hinnoilla, niin
että tekisi melkein mieli kiinteän ja irtolaisväestön keskinäisiä
suhteita toisiinsa verratessa sanoa vanhaan tapaan ”pata kattilaa
soimaan j.n.e.”

Uskottavaa lienee kumminkin, että juuri kiinteällä väestöllä, etupäässä
tilanomistajilla, on monessa kohdassa enemmän syytä valitukseen kuin
irtaimella kansalla, ja tämä varsinkin kunnallisen veroituksen suhteen.
Sillä joka kohdassa, missä tiloja suuremmassa määrässä on joutunut
yhtiökäsiin, kuuluu valitusta kunnallisten maksujen lisääntymisestä
niitten niskoille, jotka itse vielä koettavat taloissaan isännöidä.

Asian laita on nimittäin sellainen, että monet entiset talolliset,
jotka nykyään ovat yhtiöitten vuokramiehinä entisissä taloissaan, eivät
enää jaksa maksaa kunnallisia veroja niinkuin ennen itsenäisinä
isäntinä ollessaan, vaan haetaan niihin alennusta yhä. Yhtiöt eivät
liioin ole taipuvia maksamaan lampuotitilojensa viljelyksistä kunnalle
mitään, väittäen, ettei heillä niistä ole mitään tuloakaan; ja
metsätulojaan eivät he mielellään ilmaise, vaan koettavat panna
puilleen niin pienen arvon kuin mahdollista.

Pihtiputaalla esim. on veroperustus laskettu siten, että sadan markan
tuloista on laskettu yksi äyri, vaikka vasta kahdensadan tuloista on
ensimmäinen äyri otettu. Siten on tilallisten tuloja laskettaissa
otettu neljästä viljatynnöristä yksi äyri ja karja on arvioitu rahaksi.
Mutta kun löytyy tiloja, joissa esim. on ennen elätetty kolmekymmentä
nautaa ja saatu ehkä sata tynnöriä viljaa, vaan joissa nykyään
sahayhtiöitten käsissä ei elätetä yhtään nautaa eikä saada viljaa
ollenkaan, sitä kun ei kylvetäkään, niin mistä niitä veroittaa? Ja kun
siitäkin pitäjästä, niinkuin edellä olemme nähneet, on toinen puoli
sahayhtiöitten omaa, ja kaikilla heidän tiloillaan ovat viljelykset ja
karjanhoito poikkeuksetta taantuneet, niin ei ole ihme, jos
veroituksessa vaikeuksia syntyy. Ja verokuorma ei suinkaan vähene
siellä enempää kuin muuallakaan, missä yhtiötilat synnyttävät yhä uutta
irtolaiskansaa. Se päinvastoin enenee.

Yksi näiden ”uusien rälssien” varjopuolia tässä suhteessa tuli myös
Sulkavalla viime talvena räikeästi näkyviin. Yhtiöitten asiamiehet ja
lampuodit vaativat siellä helpoitusta kunnallisissa veroissa, ”koska
heidän tilansa eivät tuota heille mitään”. Tilojen tuottavuus on siis
vähennyt, sillä ennen on niistä nurkumatta suoritettu kunnalliset verot
samoin kuin muistakin tiloista.

Yhtiöitä veroitettiin metsän myynnistä samoilla perusteilla kuin meidän
maalaiskunnissa yleensä on ollut tapana veroittaa yksityisiäkin, vaan
siihenkään he eivät suostuneet. He lähettivät asiamiehillään selvän ja
lyhyen ilmoituksen, ett’eivät he maksa kunnalle metsistään ainoaakaan
penniä, sillä he käyttävät niitä omiin tarpeihinsa. Ja eräskin yhtiö on
viime kevännä yhden ainoan tilansa metsästä uittanut 26,000 sahatukkia
— onpa heillä omat tarpeensa jotensakin suuret!

Lakipa tässä tietysti päättänee maksavatko herrat miljoonain omistajat
kunnallisia veroja vai ovatko maksamatta, mutta joka tapauksessa on
tämä varsin valaiseva esimerkki heidän kannastaan meidän kunnalliseen
itsehallintoon nähden.

Eräällä yhtiöllä on Rautavaarassa parikymmentä taloa. Senkin sanottiin
viime vuonna antaneet tuloistaan takseerauslautakunnalle sellaisen
laskun, että heillä sen mukaan olisi ollut kaikista taloistaan tuloa
vaan 100 markkaa, josta summasta heille äyriperustuksella ei olisi
voitu panna yhtään veroäyriä. Ja sentään täytyy monelle miehelle, joka
ainoalla hevosellaan vetää talvikauden tukkia yhtiöitten metsissä,
panna 4-5 äyriä, että voitaisiin meno- ja tulopuolta kunnallisissa
tileissä pitää vähänkin tasapainossa.

Eikä monen yhtiötilan vuokraaja kykene maksamaan mitään, panipa hänelle
äyriä tahi ei, mutta hätäapupapereissa ilmestyy tämänkin pitäjän nimi
varsin usein.

Kun hävinneitten yhtiötilojen kunnallisessa veroituksessa täten syntyy
monia vaikeuksia, ovat kunnat paikoin, kuten esim. Keiteleessä ja
Pihtiputaalla, koettaneet ruveta veroittamaan sahalaisia kasvavasta
metsästä, s.o. siitä tulosta, miksi metsän kasvamisprosentti
vuotuisesti arvioitaan, kosk’ei heidän tilojaan voi mistään muustakaan
veroittaa. Riita ja oikeudenkäyntejä on syntynyt tästäkin asiasta, ja
ristiriitainen kohta siinä oikeastaan onkin, jos nimittäin metsän
omistajaa taas takseerataan metsänsä koko arvosta silloin kun hän sen
myy, joka tapa tuntuu kaikkialla olevan yleinen, kunhan vaan saadaan
täysi tolkku metsän todellisesta myyntiarvosta.

Nämä ovat vaikeita seikkoja tällaiset, sillä kunnilla on vuotuisesti
jotensakin säännölliset menot, mutta tulopuoli jää epäsäännölliseksi,
jos talosta ei ole mitään muuta verotettavaa kuin metsä, ja siitä
veroitettaisiin vaan silloin, kun se hakataan. Tänä vuonna
maksettaisiin veroa hakkuusta, mutta saattaa mennä taas vuosikymmeniä,
ennenkun saman talon metsästä tukkia kaadetaan, ja koko sillä ajalla ei
siis talosta lähtisi kunnalle veroa mitään. Sitä tulisi tosin
runsaammin kerrassaan, vaan kovin harvoin. Kasvavaa metsää
veroitettaissa olisi kunnan tulo tasaisempi, mutta kovin vaikealta
tuntuu sellaisenkin veroituksen perusteleminen.

Tämä seikka ei oikeastaan minun aineeseeni kuulu, enkä minä ole
kompetentti siitä päätöksiä tekemään sinne enkä tänne, mutta sen voi
jokainen sanoa, että tällaisia pulmallisia kysymyksiä ei ollenkaan
syntyisi, jos taloja asuttaisiin ja viljeltäisiin niinkuin ennenkin,
pidettäisiin metsiä vaan hyödyllisenä sivutulona ja muokattaisiin maata
ja kylvettäisiin pellot, että olisi millä itse elää ja mistä kunnille
veronsa maksaa.

                                                  ⸻

Paitse tässä edellä mainituita on metsähuijauksesta ja järjettömästä
maatilojen myynnistä ollut monta muutakin ikävää seurausta. Ne ovat
kasvattaneet kaikenmoista keinottelua ja synnyttäneet siveellistä
rappeutumista meillä, jossa rehellisyyttä ja kansalliskuntoa aina on
niin suureksi kehuttu. Niissä on saanut niin tavattoman vähällä
vaivalla rahaa ja niissä on ollut niin äärettömän monta tilaisuutta
petoksiin, että viettelys on kasvanut ylivoimaiseksi; se vasta on ollut
mies, joka parhaiten on osannut lähimmäistään petkuttaa. Ne ovat meillä
synnyttäneet työtätekevään väestöön nähden aivan liian suuren työttömän
luokan eli sellaisen ”herrasluokan”, joka koettaa viettää mukavia
päiviä toisten kustannuksella. Ja esimerkki tarttuu helposti, varsinkin
ylhäältä alaspäin. Kun on myyty omat metsät ja maat ja huomattu, että
raha onkin helpommin käsistä luistavaa kuin on otaksuttu, on ryhdytty
keinottelemaan toisen omaisuutta ja tavoittelemaan valtionkin maita muka
viljeltäviksi, vaan itse asiassa useimmin metsien vuoksi myytäviksi. Jo
edellä on kerrottu esimerkkejä niinkin ikäviä, etteivät meidän
valtionvirkamiehetkään enää ole kaikki ihan vapaita tällaisten
sivutulojen hankkimisesta.

Meillä on paljon puolustettu uudistilojen lohkomista valtion
maista ja yleensä valtion metsämaitten antamista yksityisten
nautittavaksi. Ja myöntää täytyy, että tällainen toimenpide on varsin
suotava ja paikallaan silloin kun sitä edellyttää todellinen halu
uudisviljelykseen ja pellon raivaamisella elämiseen, sekä sopivia
viljelysmaita siihen tarkoitukseen löytyy, vaikka kohtakin sen
suuntainen uudisviljelys olisi paremmin suotava, että ensin tulisi
raivatuksi kaikki se raivaamaton kasvuvoimainen maa, joka jo on
yksityisten hallussa ja jota meillä maan väkilukuun nähden on
ylenpalttisesti. Mutta tarkkaan olisi valtion omaisuutta lohkottaissa
katsottava, mikäli se on mahdollista, onko avun anoja susi
lammasvaatteissa vai onko se oikea lammas, joka itselleen todellisessa
puutteessa syönnösmaita etsii. Sillä yhtä paljon kuin valtion maista
yksityisten käsiin joutuneina on ollut todellista hyötyä, yhtä paljon
on niistä nykyisen metsäkeinottelun kaikki sokaisevan rahanhimon aikana
ollut molemmin puolin vahinkoakin. Sellaisia esimerkkejä löytyy paljon,
ja edellisessä on jo kyllä mainittu, millaiseen kuntoon monet entiset
valtion uudistalot ovat sahayhtiöitten käsissä menneet, mutta
mainittakoon tässä vielä joku esimerkki, kuinka penniä koetetaan
keinotella vähimmällä vaivalla sieltä, mistä sen otaksutaan
helpoimmalla heltivän.

Joku aika sitten anoivat Länttä-Tenholan ja Penttilän kyläkunnat
Kivijärven pitäjässä, että heille lohkaistaisiin valtionmetsistä
lisämaata yhteisesti nautittavaksi, koska heillä on liian vähän
maata, laitumien puute y.m. Siihen myönnyttiinkin ja heille
lohkaistiin valtion saloa noin 4,500 hehtaria sillä ehdolla, että he
metsähallituksen valvonnan alaisina saisivat sitä vapaasti nauttia 50 vuotta,
vaan sen ajan kuluttua tulisivat maksamaan siitä veroa. Mutta
asia olikin siten, ett’ei tässä ollut mikään todellinen avun tarve eikä
toimeentulon parantaminen kysymyksessäkään, sillä kun lohkaisu oli
tehty, myydä paukauttivatkin ukot omin päinsä koko tuon laajan metsän
miltei puhtaaksi ja pistivät rahat parempiin suihin. Asiasta tosin
tehtiin heitä vastaan kanne, mutta vasta niin myöhään, ett’ei heille
enää tullut ollenkaan edesvastausta. Nyt on metsähallitus uudestaan
ottanut tuon yhteismetsän tarkemman valvonnan alaiseksi ja määrännyt
forstmestarin ehdotuksesta sen 10 vuodeksi aivan kokonaan rauhoitetuksi
kaikesta hakkuusta, sillä sellaisella vandalismilla olivat sahalaiset
tehneet sinne rynnäkkönsä. Kelpaa niiden jälkiä valtion taas
paikkailla, ja kasvattaa niille uutta metsää!

Eikä koko asia ole alusta pitäenkään ollut suuresti muuta kuin
puhtainta metsäkeinottelua, johon alunaihe ehkä on lähtenyt juuri
sahalaisista, sillä parasta aikaa koettavat he saada pohjineen
haltuunsa näitä kysymyksessä olevia kyläkuntia kokonaan. Ja
arvattavasti he onnistuvatkin, sillä Penttilän kylässä he ovat jo
hyvällä alulla — ja niin saavat he koko tuon laajan liikamaankin
määräajan kuluttua nautittavakseen.

Paitse tätä tapausta, on tullut varsin yleiseksi tavaksi hakea
valtiolta lisämaita huonojen laitumien parantamiseksi, ja etenkin juuri
siellä, missä valtiolla on parhaat metsänsä ja missä niitten
rahaksisaanti käy helpoimmin päinsä. Mutta mikä näissä tällaisissa
hakuhommissa miltei joka tapauksessa on pohjimmaisena syynä, sen kyllä
huomaa jokainen, joka ei anna vetää itseään nenästä tai katsele
sormiensa lävitse, tai jolla rajainkäynteihin ja maitten lohkomisiin ei
ole jotain erityistä intressiä.

Eräässä pitäjässä Oulun läänin puolella esim. on eräälle hakijalle
muuan maamittari antanut sellaisen puoltolauseen, että hänen tulisi
välttämättä saada lisämaata ruunun metsästä, koska hän on suuresti
laajentanut viljelyksiään ja ruokkii nyt karjaa jo 40 päätä yli talven,
vaan että hänellä kesällä on laitumen puute. Sitten määrättiin piirin
forstmestari tutkimaan asiaa, ja hän tuli aivan päinvastaiseen
huomioon. Talossa ei ollutkaan karjaa kuin parikymmentä päätä, mutta
laidunta kyllä vaikka neljällekinkymmenelle. Hakemus hyljättiin hänen
lausuntonsa johdosta, ja se oli paikallaan, sillä mitä siitä on hyötyä
valtiolle, mitä paikkakunnalle, mitä yleensä koko isänmaalle, jos
tuolle yksityiselle olisi tuo liikamaa lohkaistu. Hän olisi varmaa
varmemmin myynyt heti joko metsän siitä tai koko talonsa ensimmäiselle
sahayhtiön asiamiehelle, joka olisi taloon sattunut, lähtenyt rahat
saatuaan luultavasti itse Amerikkaan, lähetellyt sieltä tietoja tänne,
kuinka siellä rikkaassa lännessä puuveitsellä kultaa vuollaan ja
vietellyt siten monta muuta seikkailijaa jälessään.

Nämä ovat asioita, joilla on äärettömän monta puolta ja joista voi olla
monta näkökantaa, aina sen mukaan, miltä kannalta niitä kukin katselee.
Ja äärettömän paljon ja julkisemmin täytyisi niitä pohtia. Voi olla,
että tuo mies, joka ei saanut pyytämäänsä lisämaata, myy talonsa
kumminkin sahalaisille, ulkomaalaisille, elää paremmin eli huonommin
aikansa, joutuu lopulta työmieheksi ja ehkä vihdoin vaivaishoidon
niskoille (josta on paljon esimerkkejä) — tai lähtee hän maasta pois;
mutta myyköön hän talonsa, tehköön omallaan mitä tahtoo ja menköön
mihin tahtoo, kosk’ei häntä kumminkaan voi holhun alle asettaa, vaan
säästettäköön meidän valtion omaisuutta turhaan lahjoittamasta. Siitä
voi joskus maailmassa olla meille, jotka itsepintaisesti pysymme täällä
kylmässä Suomessamme, vielä suurtakin apua jonakuna todellisena tarpeen
hetkenä.

Tarkoin sietäisi harkita tällaisia seikkoja, ylen perusteellisesti ja
etäälle näkevällä silmällä punnittapa sekin asia, kumminko puolin
sellaiset kaupat lienevät etuisampia tilojen entisille eläjille ja
valtiolle itselleen, kun entisiä kruununtorppia laajoine, säästetyine
metsineen uudistaloiksi ja perinnöksi lohkaistaan? Tuleeko valtiolle
niistä suurempi hyöty kun ne joutuvat sahalaisten käsiin (kuten ne
usein näyttävät joutuvan) ja onko entisten asukasten niillä parempi
elää sahayhtiöitten kuin valtion lampuoteina tai torppareina, tahi
miksi heitä kutsuttaisiin? Vastatkoon tähän se joka asian tuntee. On
siitä tietysti voinut olla hyötyäkin joskus, mutta sekin tiedetään
varmuudella, että monia tällaisia tiloja on maassamme jo joutunut
autioina ja raakkina valtiolle takaisin, ja se on varmaa, että
hallituksen hoidossa ollen niillä sadan vuoden päästä on taas siksi
hyvä metsä, että sahalaisten kyllä kannattaa niitä silloin uudestaan
”spekuleerata.”

VIII.

Kaipaavatko edelläkerrotut seikat korjausta, ja mitä niitten suhteen
olisi tehtävä?

Eikö kaikkien näitten asioitten, joita tässä edellä on kosketeltu,
pitäisi antaa aihetta sangen vakaviin mietteihin.

Tiedetäänhän muualta saaduista kokemuksista, niinkuin esim. Irlannista,
kuinka tukalaan asemaan ja kuinka vaikeihin oloihin joudutaan siellä,
missä maata viljelevä väestö on menettänyt omistusoikeutensa ja missä
suuret kapitaalit pääsevät afääritarkoituksissa isännöimään liian
laajoilla maa-alueilla sellaisissa seuduissa, joissa asutus ja vapaa
viljelys jo ovat olleet jotenkuten kehittyneellä kannalla ja joissa
väestön luontainen ja järjellinen elinkeino olisi maanviljelys.

Ja myöntäneepä jokainen, että meillä Suomessa nyt ja aina täytyy
maanviljelystä ja karjanhoitoa pitää pääelinkeinoina — ja oikeastaan
ainoana elinkeinona suurimmalle osalle kansaa, ”kannattakoon” se sitten
hyvin tahi huonosti, sillä varsinaista teollisuusmaata ei tästä maasta
voi ikinä tulla raaka-aineitten puutteen vuoksi, jos kohta luonnon
antamia käyttövoimia onkin ja jos vastaiset keksinnöt voinevatkin
niille antaa suurempaa merkitystä. Eikä ole sanottu, kuinka
pitkäikäinen on senkään teollisuushaaran tuottavuus, joka meillä on
suurimmaksi päässyt, nimittäin sahaliikkeen ja puunjalostamisen, sillä
helposti voi tapahtua, että liian korkealle pingoitettu yritteliäisyys
lopettaa raaka-aineen silläkin alalla ja rajoittaa tuotantoa. Silloin
on meidän tahtoen tai tahtomatta elettävä ainoastaan maasta.

Mutta ensimmäisiä ehtoja sille, joka tahtoo maanviljelystä kannattavana
elinkeinona harjoittaa, on se, että hän on itsenäisessä asemassa ja
että hänellä on vapaa omistusoikeus siihen maahan, jota hän kyntää.
Sillä samalla hetkellä, kun hän alistuu muihin rajoituksiin maansa
vapaassa omistusoikeudessa, kuin mitä yhteiskunta hänelle määrää, kun
hän luovuttaa sen esim. jollekulle liikeyritykselle, olkoon tuon
yrityksen tarkoitus mikä tahansa, samalla hetkellä on hänen
itsenäisyytensä entisen maansa viljelijänä mennyt, eikä hän enää voi
siitä elää niinkuin ennen. Ja jos hän lähtee maaltaan pois ja joku
toinen tulee hänen sijaansa, on tuo uudistulokas samassa asemassa.

Tämä on lampuotijärjestelmää tällainen. Eikä se ole koskaan eikä
millään maailman kulmalla ottanut oikein soveltuakseen yhteen vapaan ja
hyvästi elättävän maanviljelyksen kanssa, sillä siinä pitää toinen
afäärin tavoin maita hallussaan ja laskee työhuoneessaan tulojaan ja
menojaan, joista hän luonnollisesti aina tahtoo ensiksimainittuja
lisätä noiden toisten hiellä, jotka raatavat hänen maitaan sillä
alakuloisella tunteella, että jokainen vako, jonka he kääntävät, on
käännetty toisen maasta, ja että jokainen parannus, jonka he
mahdollisesti maassa tekevät, jää sen toisen hyödyksi, joka ei ikänään
ole ehkä jalallaan heidän peltosaralleen astunut.

Tällainen lampuotijärjestelmä, joka tavallaan muistuttaa entisiä
lahjoitusmaita ulkomaisine isäntineen, on meillä pääasiassa ihan viime vuosina
alkanut levitä pelottavassa määrässä, niinkuin edellä on
osoitettu, ja sen voi lyhyesti määritellen pitää suorana seurauksena
siitä, että tuota meidän ”suurteollisuuttamme”, puutavaraliikettä, ei
ole tahdottu laskea supistumaan kohtuuden rajoihin, vaan on alettu
ponnistella sitä osittain maanviljelyksen kustannuksella yhä
suuremmaksi ja yhä tuottavammaksi — ja koetetaan ponnistaa varmaan
vieläkin ylemmä, huolimatta siitä, jääpikö lopulta muuta kotimaista
taikinan vastinetta kuin sahajauhoja.

Ei tarvitse ilman syyttä ajatella Irlannin oloja, kun tiedetään missä
määrin vapaat, itsenäiset maanomistajat meidänkin sisämailla jo ovat
vähentyneet.

Niissä 24:ssä pitäjässä, joista tämän kirjoittajalla on tarkempia tai
osapuisia tietoja, on niitten luku vähennyt noin tuhannella.

Harkitkoon jokainen järkevä lukija itse, eikö ole jo arveluttavaa, että
niin harvaan asutussa maassa, kuin meillä, tällainen summa vapaita,
itsenäisiä tiloja on muuttunut lampuotitiloiksi. Ja jos pantaisiin
toimeen tarkempi tutkimus kaikissa Suomen sisämaan pitäjissä, missä
vielä on metsiä jälellä ylitse kotitarpeen — toimi, joka olisi
erittäin suotava — niin varmaan tämä luku nousee vielä toisen mokoman
ja ehkä enemmänkin, sillä nämäkin numerot ovat viime talvena otetut, ja
uusia kauppoja hierotaan yhä.

Eikä niitä kaikkia voi enää sanoa edes lampuotitiloiksi. Useimmissa
niissä, kuten on nähty, kyllä elää kituuttelee joko entiset tai uudet
asukkaat jonkunmoisilla välikirjoilla tai ilman niitä, pitäen parhaasta
päästä elinkeinonaan metsätöitä ja rahtiajoa sekä muita toimia, jotka
ovat hyvin vähän yhteydessä maanviljelyksen ja tilojen asutuksen
kanssa, mutta ainakin 10 prosenttia niistä on jo kokonaan tai osittain
autiona.

Mutta nykyään, tai juuri viime talvena, kun näitä asioita alettiin
vähän tarkemmin kosketella, väitettiin sentään eräällä taholla varsin
itsekkäästi, että nämä kaikki ovat kahden kauppoja, jotka eivät
syrjäiseen koske lainkaan, ja olot ovat ihan niinkuin niitten olla
pitääkin.

Tästä seikasta voi kumminkin olla eri mieltä. Sillä jos kaksi henkilöä
tekee sellaisen kaupan, että siitä kolmas tavalla tai toisella kärsii,
eikö silloin tuolla kolmannella ole heidän kauppaansa mitään sanomista?
Tähän kysymykseen ei pitäisi kenenkään, jolla järkeä on ja joka sitä
oikein käyttää, löytämän muuta kuin yhden vastauksen.

Mistä päin tällainen edellämainittu, suurinta itsekkyyttä osoittava
väite tulee, se kyllä tiedetään. Se tulee siltä taholta, jossa kaikki
teräs, mitä meillä tätä nykyä auroihin pannaan, ehkä mieluummin
kulutettaisiin sahanterinä ja massatehtaitten hiertiminä, jotka
viimemainitut jauhavat kaiken sen, mitä edellisiltä on jäänyt
kajoomatta, ja tekevät hävityksen täydelliseksi. Eikä tarvitse muuta
kuin muistaa erästä viime valtiopäivillä pohdittua asiaa, niin jo
pitäisi huomaaman, eikö yleinen, terve mielipide katso kolmannellakin
olevan näihin kauppoihin jotakin sanottavaa. Niiden seuraukset ovat
liian selvästi näkyvissä, ja nämä seuraukset ovat kaikkialla sellaisia,
että elleivät syrjäiset hyvissä ajoissa iske tarmolla väliin, niin saa
niistä kärsiä tuhannet ihmiset, kokonaiset kunnat, vieläpä koko maa.
Jotkut harvat yksityiset tosin kokoovat itselleen suunnattomia summia
ja puhuvat sitten ylvästellen ja ikäänkuin kiitosta pyytäen niistä
miljoonista, joita he vuosittain levittävät maahan. Näillä
miljoonilla he muka estävät kansan kuolemasta nälkään — tämän poloisen
kansan, joka kuitenkin kaikissa tapauksissa syö omaa omaisuuttaan, tai
oikeammin sanoen maansa omaisuutta, metsiänsä, ja elättää siitä vielä
kaikkia niitä herroja, jotka täällä yhdessä liitossa kulkevat monien
”firmojen” ja ”yhtiöitten” nimillä, sekä kokoo miljoonia heidän
taskuihinsa, ellemme nyt puhuisikaan niistä kymmenistä tuhansista
vaivaisista ja irtolaisista mieron kiertäjistä, jotka alituiseen ovat
sen niskoilla, ja joita tuntuu yhä lisääntyvän samassa suhteessa kuin
itsenäiset maanomistajat vähentyvät.

Ei ajatella ollenkaan, että noita kehutuita miljoonia nyletään juuri
meidän metsistämme, ei mainita koskaan, kuinka monta Jaakopin lahjaa
niissä syötetään meidän yksinkertaisille salolaisille, kuinka moni
niitten vuoksi on luopunut esikoisuudestaan. Ei myöskään lasketa,
kuinka monta tunnotonta ja ennenaikaista raiskausta niitten tähden on
tehty parhaassa kansallisomaisuudessamme, jonka säästämiseen ja
järjelliseen käyttämiseen ostajat eivät suinkaan ole opastaneet kansaa,
vaan ihan päinvastoin. Ja kun tämän kansan ytimelle, sen maata
viljelevälle väestölle tulee hätä, kun kunnat huokailevat monien
raskasten kustannusten painosta, kun ne hiellä ja väellä kokoovat rahaa
kaikki nieleviin vaivaiskassoihin, kun maamiehen tärkeimmät toimet
usein jäävät tekemättä työväen puutteessa, joka viettää seikkailevaa
kulkurielämää milloin minkin miljoonamiehen työmailla eikä kernaasti
lähentele talonpojan tanhueita muulloin, paitse kun tilapäisen suuren
ansionsa syötyään tai muuten työhön kykenemättömäksi tultuaan etsii
vaivaisapua — silloin tekevät rikkaat yhtiöt valituksia oikeuksiin,
jos kunnat heitä koettavat veroittaa heidän todellisten tulojensa
mukaan saadakseen heiltä osaa niitten kurjien hoitoon, joista suuri
luku on juuri heidän työmailtaan kurjuutensa käsittänyt.

Kysymme vielä kerran, eikö näihin asioihin ole syrjäisillä mitään
sanomista? Kautta maan kootaan hätäapuvaroja, ja suurin osa niistä
syödään juuri niillä kulmakunnilla, joista sahayhtiöt parhaat satonsa
niittävät. Sillä tosiasiana täytyy pitää, että juuri siellä, missä
itsenäinen maanomistus vähenee, irtolaisten ja vaivaishoitolaisten
luku kasvaa, koskapa siellä päin entisiä maastaan luopuneita
talonomistajiakin on joutunut kuntien autettaviksi.

Sellaista ovat ne miljoonat saaneet aikaan. Jos niistä on ollut suuri
hyötykin sillä kertaa kun niitä on syöty, ovat ne jouduttaneet juuri
niitten monien synkkien epäkohtien kasvamista, joiden poistaminen
nykyään antaa niin paljon päänvaivaa. Ne ovat panneet hohdollaan
päät pyörälle, ehkäisseet entisen rehellisen ja uutteran työn,
kurjehdittaneet monta kaunista peltoa. Täältä ne ovat kiertäneet lisän
kanssa takaisin ulkomaille ja kulkea kahnustaneet taas sieltä
hiljalleen pitkinä, murhemielen näköisinä jauhosäkkijonoina
liistereissä meidän saloille takaisin, tai saapuneet humuten ja
hurraten, Bakkuksen seppele otsallaan, tuoden tynnyreihin sulettuina
vanhoista kulttuurimaista valoa ja sivistystä tänne meidän kylmiin
metsiimme — ja ehkä samalla lohtua monelle pahalle omalletunnolle.

Väärin olisi sentään syytää syy metsähuijauksen seurauksista yksinään
sahayhtiöitten, muitten tehtaitten ja liikemiesten niskoille tai
moittia yksinään heitä siitä, että he metsien vuoksi ostelevat niin
suuressa määrin maatiloja, eivätkä osota erityisempää intoa
maanviljelykseen niissä, sillä he luonnollisesti katsovat omaa etuaan
hekin ja ottavat siinä, missä helpolla saa, pitäen tietysti
päätarkoituksenaan metsien hoitoa. Ovathan he ihmisiä hekin. Eikä
afääri-alan vahvimpia puolia ole koskaan ollut mikään aatteellisempi
tarkoitusperä tai lähimmäisen rakkaus, ellei vasta tulle. Ei siinä ole
veljeä eikä sisarta, raha siinä on kaikkivaltias ja sen tunnussana on
aina: joka ei katso eteensä, kärsiköön. Ja niinpä onkin syytä paljon
kansassa itsessään, kun ei se ole eteensä katsonut. Ja niin muuttuvat
suuret kyläkunnat, kohta kokonaiset pitäjät laajoiksi metsätiluksiksi,
joita lampuotijärjestelmällä koetetaan pitää asuttuina ja viljeltyinä
vain nimeksi, vain niin paljon, että omistajat saavat niistä, jos
mahdollista, ulosteot valtiolle ja kunnille suoritetuksi, joista
valtion osa, maavero, on tietysti pakosta maksettava aina täysiksi,
vaan kunnan osassa kyllä on alituista tinkimisen varaa.

Myöntää täytyy, että metsät, joille entiset omistajat eivät ymmärtäneet
mitään arvoa panna, tulevat täten järkiperäiseen hoitoon, mutta
onko tämä kaikki terveellistä maan yleiselle hyvinvoinnille ja
vaurastumiselle, siinä on tärkeämpi kysymys, johon meillä näihin saakka
vielä on pantu varsin vähän painoa, vaan joka nyt jo olisi ensimmäisten
joukossa välttämättä otettava esille.

Kansan silmät ovat metsiemme suhteen olleet näihin saakka ja ovat yhä
vieläkin ummessa, ja nyt olisi jo aika avata ne näkemään, mitä sen
rauhaan tulee. Siinä voisi samalla avautua onnellinen ratkaisu monelle
muulle pulmalliselle kysymykselle.

Mutta kuinka ne ovat avattavat, mihin keinoihin ryhdyttävä? Siinä
vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisu ei mahdu tämän kirjasen kansiin ja
jota tässä ei ole tarkoitus tehdäkään, vaan lausuttakoon sentään yhtä
ja toista, matkalla heränneitä mietelmiä tämän asian suhteen. Niille
kyllä moni saattaa naurahtaa ja kohauttaa olkapäitään, se on varma,
mutta onhan lupa puhua yhden niinkuin toisenkin.

Mitä metsänhaaskuusen yleensä tulee, on meillä kyllä jo vanhastaan laki
osittain ehkäisemässä sitä, mutta se on ollut kuolleena kirjaimena. Ja
uusi tepsivämpi on laadinnan alaisena. Mutta lakien täyttämistä on aina
vaikea valvoa, ellei kansan oma näköpiiri ole kohonnut lain tasalle,
ellei se itse käsitä itselleen edullisimmaksi noudattaa sitä. Ja vielä
vaikeampi se on tällaisessa kohdassa, jossa vielä lisäksi aina tulee
olemaan viettelystä ulkoa päin.

Mutta jos nyt ohitammekin, että metsänhaaskuun voi lainmääräyksillä
estää, niin toinen kysymys ja oikeastaan miltei tärkeämpi on se, millä
voidaan estää itsenäisten maanomistajain vähentyminen, mikä sulku
voidaan panna tehtaitten ja suurien yhtiöitten rajattomalle maan
himolle.

Siinä tuskin auttaisivat mitkään uudet lait, ja niitä olisi mahdoton
laatiakaan, sillä jo vähemmissäkin asioissa huudetaan meillä
elinkeinovapauden sortamista — ja rajoitettaisiinhan toiselta puolen
sillä tavoin suorastaan omistusoikeuttakin, joka meillä maahan nähden
on niin rajattomaksi päässyt, jos mies kiellettäisiin myymästä taloaan
kelle tahtoo.

Tässä olisi ryhdyttävä muihin keinoihin, ja sellaisiin, jotka
auttaisivat pian, sillä viivyttelemällä voi asia kääntyä
auttamattomaksi. Mutta enimmät keinot, jotka tässä suhteessa olisivat
parhaita sekä kenenkään vapaata ammattia tai omistusoikeutta
rajoittamattomia, lienevät sellaisia, että ne täysin vaikuttaakseen
vaativat pitkän ajan.

Jos me esimerkiksi voisimme lähettää kautta koko maan, mutta
erittäinkin metsäseutuihin ja kaikille salokulmille joukon
täydellisesti valistuneita ja kaikista itsekkäistä pyrinnöistä täysin
vapaita miehiä, jotka samalla voisivat asettua täydelleen kansan
käsityskannalle, jos voisimme lähettää — kerran omaankin maahamme —
sellaisia miehiä yhtä suuren ja asiassaan yhtä innokkaan ja yhtä
sitkeän lähetyssaarnaajajoukon, kuin on sekin joukko, joka nykyään
kiertää salojamme kiehtomassa ja viettelemässä metsiä ja taloja
haltuunsa, ja tämä valiojoukko saarnaisi joitakuita vuosikymmeniä
joka kylässä ja talossa metsien arvoa ja niiden hoidon tärkeyttä,
opastaisi kansaa järkeviin ja meidän oloihin parhaiten soveltuviin
viljelystapoihin, saattaisi sen huomaamaan että vapaa mies, joka pysyy
paikallaan ja muokkaa omaa sarkaansa, olipa se kuinka pieni tahansa, on
aina onnellisempi ja vauraampi ja itsenäisempi kuin toisen puoliorja
tai muu maankiertäjä, ja ennen kaikkea saarnaisi sille todellisen työn
arvoa ja velvollisuuden tuntoa, niin tällainen keino veisi lopulta ehkä
paraisiin tuloksiin.

Tämä on tietysti utukuva ja kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa,
mutta olisi se ainakin yhtä kristillisveljellistä kuin joku muukin
lähetystoimi.

Mutta se vaatisi eri koulut, kokonaan toisen suuntaisille perusteille
pohjatut oppilaitokset, kuin mitä meillä tätä nykyä vielä on, ja se
vaatisi perinpohjaisia muutoksia jo suurimmassa osassa itse meidän
valistunutta säätyä, joka harrastuksillaan ja esimerkeillään vielä on
kovin paljon erillään kansasta, vaikka sen pintaisin puolin katsoen
luulisi olevan sitä kylläkin lähellä. Sillä useimmassa kansan miehessä,
mutta etenkin juuri salolaisessa, asuu vielä itsepintaisesti
jonkunlainen synnynnäinen, salainen epäluulo jokaista valistunutta
”säätyhenkilöä” kohtaan, joka yrittää yhtyä hänen kanssaan missä
tahansa jalommassa tarkoituksessa kuin kaupanteossa. Jos edessä
myönnetäänkin hänen tarkoitusperänsä oikeiksi, niin takana salaa
pidetään niitä turhina, jopa kateudesta ja pahansuopaisuudesta
lähteneinä ja kuiskaillaan, että ”kuuntele niitä, herrain neuvoja.”
Mutta kaikenmoisia kuleksivia mairittelijoita uskotaan paremmin,
olivatpa ne sitten reppureita, tukkijunkkareita tai mitä muuta tahansa,
kun ne vaan osaavat kutkuttaa ihmisten turhamielisyyttä ja luvata
heille velvollisuuksiensa laiminlyönnille ”herraspäiviä.” Joka kaikki
osoittaa, ettei parempiosaisten valistuneitten vaikutus rahvaasen ole
vielä ollut niin syvällinen ja luottamusta voittava, kuin sen tulisi
olla, ja että paljon vaadittaisiin vielä opin ja esimerkin antajissa
itsessään muutosta nykyisestä ja tavallaan ”alentumista”, ennenkun
tässä ajateltu suuri lähetystyö voisi kantaa hyviä hedelmiä.

Toinen keino, joka todella on helpommin toteutettavissa ja josta on
syytä toivoa paljonkin hyvää, on meillä nykyään alkuun päässyt
yhteistoiminta. On huomattu, että jos joku yksityinen alkaa opastaa
myyjiä tai kilvoitella yhtiöiden kanssa, niin osaavat sahalaiset kyllä
tehdä hänen elämänsä karvaaksi, ja jos toinen taas luettaa metsänsä ja
vaatii siitä kohtuullista hintaa, niin häntä aletaan joka tavalla
syrjiä, ja hänen metsänsä jää kokonaan myömättä, seikka, joka ainakin
toistaiseksi näyttää olevan yleinen kaikkialla, ja joka juuri osoittaa,
että metsäin ostajat kyllä osaavat toimia yhteisesti.

Olisi siis luonnollisesti etuisampaa, että myöjätkin kävisivät miehissä
pahaa vastaan, ja onpa sitä jo vähän koetettukin.

Mutta vastuksensa ne ovat yhteistoiminnassakin meillä, sillä jos tämän
suomalaisen rodun suurimpia heikkouksia jo tuntuu olevan juuri
yhteistoimintaan ja yleensä toisiinsa luottamisen puute, niin puuttuu
vielä tarpeellista rohkeutta ja alotettakin tällaisiin yrityksiin, sekä
välttämätöntä vapautumista itsekkäistä pyrinnöistä, joka olisi kaikista
tärkein. Pieninkin viri oman voiton pyyntöä, joka alkuunpanijoissa
huomataan, synnyttää hajaantumista heti, sillä sitä syntyy usein ja
aivan syyttäkin, kun ei voida käsittää, kuinka toinen saattaa ilman
omaa hyötyään toisen hyväksi toimia. Sitäpaitse ovat varsinkin
salokulmilla, joissa juuri yhteistoiminnan apua etupäässä
tarvittaisiin, enimmät sellaiset miehet, joilla voisi olla ja joilla
todella onkin kansan luottamusta, kääntyneet itsekin yhteistoimintaan
päinvastaisessa suunnassa, s.o. ruvenneet kaikin tavoin ajamaan
yhteistä asiaa metsäkeinottelijain kanssa. Ja jos yhteistoiminnasta,
monet tällaiset vaikeudet voittamalla voikin tulla hyvä apu
metsäkauppoihin nähden, niin ei sitäkään ole helppo sovelluttaa
maatilojen pohjakauppoihin, sillä mistä ne pääomat otettaisiin, joilla
voitaisiin ruveta ponnistelemaan miljoonayhtiöitä vastaan? Jos
voitaisiinkin yhteistoiminnan pohjalle perustaa jonkunlainen
”maanviljelysyhtiö”, ”maanasutusyhtiö”, tai miksi häntä nimittäisi,
vastapainoksi metsäyhtiöille, niin eivät rahamiehet kuitenkaan
sijoittaisi pääomiaan sellaiseen yritykseen, josta afäärikannalta
katsoen tulisi vähän tai ei mitään tuottava.

Parasta olisi, jos asiaa tältä kannalta ruvettaisiin korjaamaan, että
hallitus ryhtyisi siihen jollain tavoin käsiksi. Ja ellei se ryhtyisi
siihen suorastaan itse, niin ryhtyisi edes välillisesti, auttaen kuntia
ostamaan itselleen kunnallisiksi yhteismetsiksi tuollaisia metsätiloja,
silloin kun niitä myytäviksi ilmestyy. Voisivathan kunnat niistä sitten
tarpeen tullen jakaa paraita paikkoja palstatiloiksi ja käyttää niitä
muuten hyväkseen. Muualla, esim. useissa paikoin Saksassa ovat
kunnalliset yhteismetsät vieneet vallan erinomaisiin tuloksiin. Siellä
löytyy kuntia, jotka yhteismetsistään täyttävät vuotuisesti kaikki
kunnalliset menonsa.

Olisi ollut onnellinen asia, jos meillä jo varemmin, isojakoja
tehtäissä, olisi huomattu eroittaa kaikki liialliset metsämaat kuntien
yhteismetsiksi ja asettaa ne kyllin lujan tarkastuksen alaisiksi.
Silloin ei olisi maatilojen kauppakeinottelu metsien vuoksi eikä mikään
metsähuijaus päässyt edistyvää viljelystä lamauttamaan, kun yksityisen
mielivallassa olisi ollut vaan kohtuullinen kotitarpeen metsä, eikä
penikulmia laajoja saloja niinkuin nyt. Tämä kohta sietäisi
ajattelemista nytkin vielä sellaisissa seuduissa, missä yksityiset
myyvät äärettömiä metsä-alueita nälkähinnoista tehtaille ja
sahayhtiöille.

Keinoja voisi kyllä ajatella paljonkin, kunhan ne vaan olisivat
mahdollisia toteuttaa ja kun vaan käsitettäisiin, että niiden
toteuttaminen tällä hetkellä olisi välttämätöntä.

Mutta suoraan ja lyhyesti: yhden seikan luulisi olevan tehokkaimman
kaikista — vaikka se vaatii pitkän ajan sekin, jonka kuluessa jo
saattaa tuhoja tapahtua, — sen nimittäin, että kaikki pyrinnöt sekä
henkisen että aineellisen tilamme parantamiseksi muutettaisiin hiukan
toisenlaatuisiksi, paremmin meidän omia olojamme vastaaviksi.
Alettaisiin nousta juuresta puuhun, eikä pyrittäisi yhdellä potkaisulla
latvaan — ja kaikkein ensimmäiseksi, heitettäisiin pois se
itsetyytyväisyyden torkahdukseen vievä luulo, että nyt jo ollaan
latvassa.

Tämä koskee ensinnäkin maanviljelystä, joka noilla salokulmilla — ja
tinkimättä muuallakin — olisi saatava kohoamaan. Mutta ei se kohoa
sillä, että lähetetään agronoomeja neuvomaan turnipsin viljelystä
sinne, missä vielä parhaat korvet ja heinämaat lojuvat luonnon tilassa,
missä ei näe ojaa, ei lantakasaa pellolla. Mutta kun Tanskassa pidetään
turnipsia välttämättömänä karjalle, niin tietysti meilläkin — ja monet
luulevat sitä meidän ainoaksi pelastukseksemme, vaikka se on jotensakin
samaa, kuin jos neuvottaisiin ihmistä elämään sokerivedellä silloin kun
hänellä ei ole leipää. Tanskassa on tuhansia taloja, joissa ei enää ole
kapanalaakaan maata, mistä heinätuloaan lisäisi, meillä tuskin vielä
yhtään — ellei jonkun vuosisadan päästä. Mutta kun tiedetään, että
karja heinilläkin elää mainiosti — ja siinä samaa rintaa sitten
ihmisetkin — ja koska on tunnettua, että ruohonkasvu menestyy vielä
Lapissakin, niin koetettakoon ensin sitä. Ja mitä on peltoa,
opetettakoon kansa sitä viljelemään voimaperäisemmin, muokkaamaan ja
lannoittamaan ennen vaikka kuinka pienen tilkun täyteen kasvuvoimaan,
kuin että tuhrustetaan laajoja aloja.

Ei meidän ole väkipakolla pyrittävä suoraan sellaisiin keinoihin, jotka
edellyttävät jo korkeinta kulttuuria, mitä tätä nykyä on maailmassa
saavutettu; ei se ole onnistunut koskaan, vaan tulee siitä todellisen
kulttuurin irvikuva. Ryhdyttäköön ensin keinoihin, jotka meidän
nykyisellä kannallamme näyttäytyvät soveliaimmilta, ja vasta sitten kun
niillä on päästy yksi porras ylemmäksi, koetettakoon niitä keinoja,
jotka silloin tuntuvat parhaiten soveltuvan. Ajateltakoon niitä monia
väliportaita, joita myöten kauvan viipyen ja suurilla ponnistuksilla on
päästy sille korkealle asteelle, millä nykyään ollaan jossakussa
vanhassa kulttuurimaassa. Ja jos otetaankin heistä esimerkkiä, joka
tietysti monessa kohti on välttämättä paikallaan, niin luotettakoon
sentään etupäässä omaan kokemukseen ja mainittakoon myös aina, että
heillä siellä — esim. juuri Tanskassa — tuhannet yliopiston ja muun
korkeamman oppilaitoksen käyneet eivät pidä ollenkaan häpeällisenä eikä
terveydelleen vaarallisena astuskella auran kuressa tai puida viljaa.
Sellainen käsityskanta se kohottaa kulttuuria, mutta jos luullaan, että
se on saavutettu velttoudella ja koreilla vaatteilla, niin silloin on
sivistyksen astemitta oikeastaan laskeutumassa.

Maanviljelyskouluja on meillä jo paljon ja niiden kautta luulisi
parempien viljelystapojen leviävän kansaan mainiosti. Mutta onko
kellään tietoa kuinka suuri prosentti niissä käyneistä on ruvennut omaa
maataan viljelemään tai antautunut ollenkaan edes koko maanviljelijän
ammattiin? Se on varmaan pienempi kuin luullaankaan, ja jos tarkka
lasku tehtäisiin, niin tavattanee niitä paljoa suurempi määrä kaikilla
muilla aloilla kuin peltosaralla. Tätä on vaikea ottaa miksikään muuksi
kuin haluttomuudeksi ruumiilliseen työhön, sitten kun on hiukankin
saatu ”koulua”, tahi maatyön halveksumiseksi, koska sitä katsotaan
liian raa’aksi ja vähimmän tuottavaksi, ennen kuin sitä on todenteolla
edes koetettukaan.

Toisekseen: älköön liioin ruvettako ennenaikaisella innolla
tyrkyttämään omaa maata maan puutteessa oleville siellä, missä ei ole
ollenkaan takeita, tokko he sitä halavatkaan, tai tokko he saatuaan sen
pitävät, koska selvästi nähdään, kuinka herkkiä ovat maastaan luopumaan
nekin, joilla sitä jo on ollut. Koetettakoon ensiksi saada entiset
pysymään tiloillaan, herätettäköön heissä työn halua ja intoa
maanviljelykseen, ja kun tämä on voitettu, ratkeaa tuo toinen kysymys
itsestään.

Sillä jos ihmisiin todella on tullut voimakas halu vapaasen ja
itsenäiseen maatyöhön, niin kyllä he meikäläisissä oloissa itselleen
aina maata löytävät, kunhan vähänkin siihen yllykettä saavut, niinkuin
kyllä jo on nähty useissa talkoissa.

Nämä olkoot vaan esimerkkejä. On paljon kohtia, jotka tällä alalla
vaatisivat korjausta, ja joissa kansa tarvitsisi oikeaa opastusta.

Tärkeintä kaikista on painaa kansan mieleen jo lapsesta alkaen, ettei
ihmisen velvollisuus täällä maailmassa olo miettiä sitä, miten voisi
elää työtönnä, vaan että hänen päinvastoin on tehtävä työtä ja
mietittävä, kuinka saisi enimmän työtä tehdyksi. Ja tämä asia, tämä
tieto ja pohjimmainen tajunta ihmisen velvollisuuksista olisi
painettava lasten mieliin etupäässä kansakouluissa, laitoksissa, joissa
tästä lähtien jo voi sanoa enimmän osan kansan lapsia saavan
ensimmäisen valmistuksensa elämänsä todellisiin tehtäviin astuessaan,
koska sen tiedon antaminen niin monissa kodeissa laiminlyödään. Sillä
ei se, että oppilas tietää jonkun joen tai vuoren nimen toisella
puolella maanpalloa, tai oppii ääntämään ”meitän” ja ”yhteksän”, kohota
häntä mihinkään ylempään kansanluokkaan, joka otaksuminen meillä tuntuu
niin laajalti päässeen vallitsevaksi, vaan se häntä kohottaa, että hän
oppii rakastamaan työtä ja tekemään sitä. Karkeintakin työtä tekevä
mies, jolla vaan on taitoa käsissä, velvollisuuden tuntoa ja aateluutta
sydämmessä, on todella paljoa parempi herra kuin joku keikaileva narri,
joka itse itselleen herran nimeä vaatii ja joista meillä Jumala
paratkoon ei ole puutetta, Kaikkea tällaista on paljoa tärkeämpi
teroittaa nousevan polven mieliin kuin monta muuta vähäpätöistä
saivarrusta. Ja meidän on kaikkien tehtävä työtä, meidän täytyy täyttää
velvollisuutemme jälkipolvea ja tätä maata kohtaan, meidän täytyy asua
ja viljellä tätä, kun kerran olemme tänne asettuneet. Meidän täytyy
tehdä työtä täyttääksemme velvollisuutemme ihmiskuntaakin kohtaan,
sillä sellaisiakin meillä on, vaikka olemmekin pieniä.

Ja jos meiltä nykyään riistetään mitä riistettäneekin, eikä panna arvoa
meidän vanhoille kiinnekirjoillemme, niin maata meiltä ei riistetä niin
kauvan kuin vaan itse tahdomme sen pitää. Ja meidän täytyy se pitää, me
emme saa heittää sitä muukalaisten käsiin ja lähteä itse pois, sillä
muistakaamme vanhaa kaunista sananlaskua: ”parempi omalla maalla
vetonenkin virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta
metonen.” Sehän niin mainiosti soveltuu maahan sekä laajemmassa että
ahtaammassakin merkityksessä.