I.

Matkaile lähteissä.

”Vielä niitä honkia humisee
Tuolla Suomen salomailla —”

Tukkipoika.

Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta,
kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta
onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat
ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten
tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan
tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja
”pitkävartisissaan” kaalaten on tukkiaan uitellut.

Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään
kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään
jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien
varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.

Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen
narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä
saloja kohti, ”jotka ovat niin siniset”, ja kohti niitä vanhoja puita,
jotka ”todistavat menneistä taisteluista”, niistä, jotka ovat ammoin
olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.

Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset
lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein
kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet
ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.

Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä
vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi.
Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin
isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää
metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto,
mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä
mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka
kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.

Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat
katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa
syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka
tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja
joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä
odottamassa kevättä — kaikki nämä muistuttavat sitä taistelua, joka
parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata
vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan
julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa
hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt.
puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse
näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita
sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja
ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin
voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista
luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen
kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta
karkaamaan.

Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä,
vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun alkupuoliskolla
kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja
sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan
viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin.
Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset,
jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten
nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.

Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme
parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo
harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä
menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä
lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme
omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei
ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne
alttiiksi valloittajien tulelle.

Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat
metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä
syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä
valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan,
että niissä ennen oli osansa tuhansilla.

Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka,
joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä
palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut,
asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka,
jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä
pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet
päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se
miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta
elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan
pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi
ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta,
mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä
porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin
umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä
on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko
tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun
maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa
pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät
enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.

Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on
asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä
supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat
näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä
ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin
tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien
tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten
viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä
itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan
rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta
siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä
näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi
kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu,
heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin
niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman
ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.

Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista,
jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta
tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa
saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen
lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä
kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee
silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean
tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun
maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun ”hyvän afäärin”
harjakaisia.

Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa
havainnoltani.