II.
Muutamia mietelmiä metsistä.
”Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla” tiesi ennen
Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut
laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat
koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan,
koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti
muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka
hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään
metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen
näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin
näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin
minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia
metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat
suurimmaksi osaksi — ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti —
harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean
metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen
tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne
juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden
tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa,
sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka
luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun
tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus
vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja
joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa
luonnolta yhä runsaampia antimia.
Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli
luja.
Taikka heillä oli metsää niin ett’ei mihin panna ja vaikka eivät suuret
honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin
jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett’ei siihen saanut kirvestä iskeä.
Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää
pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken
tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin
annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme
säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten
peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria
kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja
kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison
joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi,
jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi
on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa — jos
niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla
mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset
vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän
ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka
katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.
Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani,
eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen
välttämättömässä menossa mitään — ja useimmat saattavat niille
korkeintaan sääliväisesti nauraa.
Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla
alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt’ei
vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On
niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain
haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk’ei niiden verirahoilla
monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.
Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske
päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että
vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että
metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa?
Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa
lahjoittaisi sen toiselle.
Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja
annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu
tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi
osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa
— seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle
hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa
niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta
ne ovat kerityt.
[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön
palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt,
että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he
kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle
hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille
miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. — Edellisessä
seikassa on kyllä paljonkin perää — että rahoja nimittäin tärvätään
turhuuteen — mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää
keksiä parempia keinoja.]
Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea
sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.
Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on
lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on
selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai
järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin
kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen,
koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa
hoitamiseen — jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea
omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme
voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi
järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan
rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis
vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan
metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka
olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.
Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota
meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää,
ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me
kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi
kuitenkin on niistä riippuva.
Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään
siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä
riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme
siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin — leipämme. Mutta me
kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan
keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla
paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä
kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen
arvoa.
Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa —
lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia — tavatonta liikahakkuuta,
todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei
pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että
yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran
on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule
olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa
kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin
kulttuurimaissa, ell’ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä
otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja
seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä
tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti
Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin,
joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on
huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä
lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia
kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten
olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se
kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain
silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun
niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus,
emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia
Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja
samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti,
vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa
onkeemme vanhempien kokemukset — ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin
usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.
En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett’ei metsiin ollenkaan saisi
kajota ja ett’ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin
hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on
ollut äärettömän paljon — sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille
vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen
edistyksemme juurena — mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan
ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi
eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja
ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.
Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on
yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää
jälellä muuta kuin rippeitä.