Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    II.

    Muutamia mietelmiä metsistä.

    ”Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla” tiesi ennen
    Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut
    laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat
    koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan,
    koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti
    muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka
    hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään
    metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen
    näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin
    näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin
    minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia
    metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat
    suurimmaksi osaksi — ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti —
    harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean
    metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen
    tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne
    juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden
    tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa,
    sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka
    luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun
    tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus
    vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja
    joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa
    luonnolta yhä runsaampia antimia.

    Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli
    luja.

    Taikka heillä oli metsää niin ett’ei mihin panna ja vaikka eivät suuret
    honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin
    jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett’ei siihen saanut kirvestä iskeä.

    Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää
    pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken
    tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin
    annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme
    säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten
    peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria
    kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja
    kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison
    joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi,
    jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi
    on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa — jos
    niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla
    mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset
    vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän
    ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka
    katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.

    Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani,
    eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen
    välttämättömässä menossa mitään — ja useimmat saattavat niille
    korkeintaan sääliväisesti nauraa.

    Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla
    alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt’ei
    vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On
    niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain
    haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk’ei niiden verirahoilla
    monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.

    Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske
    päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että
    vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että
    metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa?
    Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa
    lahjoittaisi sen toiselle.

    Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja
    annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu
    tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi
    osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa
    — seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle
    hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa
    niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta
    ne ovat kerityt.

    [Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön
    palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt,
    että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he
    kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle
    hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille
    miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. — Edellisessä
    seikassa on kyllä paljonkin perää — että rahoja nimittäin tärvätään
    turhuuteen — mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää
    keksiä parempia keinoja.]

    Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea
    sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.

    Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on
    lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on
    selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai
    järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin
    kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen,
    koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa
    hoitamiseen — jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea
    omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme
    voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi
    järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan
    rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis
    vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan
    metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka
    olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.

    Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota
    meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää,
    ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me
    kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi
    kuitenkin on niistä riippuva.

    Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään
    siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä
    riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme
    siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin — leipämme. Mutta me
    kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan
    keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla
    paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä
    kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen
    arvoa.

    Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa —
    lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia — tavatonta liikahakkuuta,
    todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei
    pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että
    yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran
    on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule
    olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa
    kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin
    kulttuurimaissa, ell’ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä
    otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja
    seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä
    tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti
    Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin,
    joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on
    huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä
    lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia
    kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten
    olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se
    kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain
    silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun
    niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus,
    emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia
    Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja
    samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti,
    vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa
    onkeemme vanhempien kokemukset — ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin
    usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.

    En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett’ei metsiin ollenkaan saisi
    kajota ja ett’ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin
    hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on
    ollut äärettömän paljon — sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille
    vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen
    edistyksemme juurena — mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan
    ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi
    eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja
    ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.

    Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on
    yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää
    jälellä muuta kuin rippeitä.