III.

Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme
yleensä on saatu.

On luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä
puutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä
meillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty
mitään.

Mutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin
vauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo
koko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi
ennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt
mitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista,
eikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä
40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät
harppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle
oppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä
uudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin
suhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin
muuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan,
niiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle
tuntemattomina.

Muuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti
kaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että
hänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan
polkuhinnasta. ”Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa”, sanoi hän, ”minä kun
möin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä
2000 markkaa.” Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut
asiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan
noin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta,
vaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan
tietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla,
penikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.

Minkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin
hölmö, ett’ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään
jotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista
luonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä
hölyn pölähtävää, ell’ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia,
kun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan
niihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan
enemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan
järkeä hänen taskumatistaan.

Juuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on
kiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo
vaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut
kaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja
jotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä
kohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana,
maahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä
voisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä — jos
niitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä
arvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen ”jos”.

Raaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde
olisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät
raaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi.
Kuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi ”tukkiherraksi”, s.o. joko
omintakeisesti, tai jonkun ”virman” palveluksessa pettämään ja
viettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän
tuottavaksi elinkeinoksi.

Joka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten
varsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen
puhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista
tulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa
myöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen.
Paikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin
vielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty
useaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä
pienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat
ovat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä
hädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät
hävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa.
Jonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito
kannata — ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.

Esimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista
voisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan
julkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä
pettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin
pitää salassa saantejaan, ett’eivät muka pääsisi kunnallisessa
taksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas
kyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei
ilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta
ja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett’ei sentään
varoita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä
kauppoja.

Tässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä:

Kesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs
metsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000
tukkipuuta.

Ilomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18
talonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan
jyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan
monta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän
yhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan
kierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa
rumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten
hakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8 tuumaisiin
saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama ”puulaaki” kuuluu nyt
päättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan
300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)

Iisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon
500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta.
”Hätäinen hullu, nälkäinen raivo”, sanoi tästä samasta kaupasta
puhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi
suorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.

Pihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta
hakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta
syntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen
oikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000 markaksi
! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin
korkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.

Tällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten
mainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.

Ja vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski
perustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä,
muistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he
lasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti
Rautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät
lahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään
kymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä — talossa oli tietysti ankara
leivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta
ostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin — puheitten mukaan
yhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia — vaan kun
pienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana
ehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa
vielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi
tuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa — 350 markkaa!

Samallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella,
hyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän
lievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot,
komeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea.
Ja tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa
asemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus
miettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun
jotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.

Sellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa
kauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.

Sulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan
laivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä
ostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi
sentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten,
että yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko
ymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan,
sillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta
yhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat
halotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain
lämmitysaineeksi — ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin
saakka.

Kauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun
joku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä
metsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän
sisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti
sellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä ”raakkipuita” melkein niin
paljon kuin tahtoo.

Hän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden
täyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua
vasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein
suuri osa vääriä y.m. kelvottomia. ”Mitä minä niillä?” tuumii ostaja.
”No mitä minäkään”, arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat
kaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä
itse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee
kylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että
on kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle
ensin on summakaupalla tarjottu.

Ja päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä
lukemasta puitaan.

Paljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä
sellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat
tavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja
maksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä
huolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta
siitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin
puut noin 20 pennillä kappaleen.

Pielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen
sellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin
enemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen
ne paksummiksi.

Kaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia,
mutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja
käräjöimisten kautta.

Jos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne ”leverantiin”,
tarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett’ei sekään kannata, sillä
sahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä
ei toinen mielellään mene ylentämään.

Tarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle
ajettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin
summamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä
”raakataan”.

Muuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei
tietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille
selittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden
perustalla menevät pienemmät, esim 7 tuumaiset puut myyjältä
johdonmukaisesti ihan ilmaiseen.

He laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle,
joka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin,
sahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä
paikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, ”eikä enempää kannata
maksaa”). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että
hakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin
tekevät keskimäärin 80 penniä tukille — siis tulisi heille tämän
laskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei
sen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä.
Suuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää
arvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä
puista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on
ani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka
puitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on
seurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille
puille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.

Kuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja
tukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin
pitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa
sentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin
pienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla
paksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he
niistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista
saavat jotain hyötyä?

Mutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he
salokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he
sentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat
Kotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja
14 ctm. 8 metrisestä 4 à 5 kuutiojalkaa puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin,
jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi
arvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta
moniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.

Niin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina
metsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet
toisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun
joskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan
töistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen
hinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen
todeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen
puolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: ”heidän
täytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett’eivät talonpojat,
jotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!”

Mutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi
puutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat
julaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran
hinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein
vientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja
Englannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen
eteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista
tai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus
mainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm 12 metrin
vahvuisesta 7/ pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin kuutiojalkaa
karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2 markkaa,
ell’ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä
kaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista,
honkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle
ajettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3 à 4 markkaa
kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa
leveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin
äärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta
tietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.

Mutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa
vielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki
myyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille
niin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen
kestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta
korkoineen päivineen tekee.

Niin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin,
ja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat
todellisuudessa ovat niistä saaneet.

Neljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on
maastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille
noin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä
otaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin
tietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo
valtionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis
suurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha
olisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin
olisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä
todella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on
ainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi
ja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen
muuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.

Olisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on
jäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on
mennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin
osapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun
alkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa
heidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan
jälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja
konjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi
tyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei
ole lisätty — ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä
— niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla — on ollut ja
on varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä
kädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä — sillä aikaa kun pelto huutaa
lannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten
osa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka
vastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä
omistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia
satoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.

[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu
teoksessaan ”Metsänhoidon kansallistalous”, että keskimäärin yksi
neljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden
mukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä
lasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä
otaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä,
pitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa
korkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta
tosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille
neljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että
he nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:
puitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta,
mutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta
tavarasta nytkin noin kuutiojalasta ja kaikkein
kapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin
vielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen
johtopäätöksen, ett’ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa
niitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12 tuumainen
tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin
sellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan
vaan 25 à 50 penniä.]

Olkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi
näyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa,
joissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle
kehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan
huomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin läänissä
perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat
entisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä
äärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät — luvalla sanoen —
niinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei
ymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa
toiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut
saman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.

Monilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän
ukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta
niihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä
tuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin
nähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa
nykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko
noista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset
viinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään
hauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla
sikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja Länsi-Suomessakin
metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet
siellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien
olojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä,
ja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko
pohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei
saa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä
isälläkään on ollut.

Varsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on
kuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada
jotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy
erityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä
punnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää,
eikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. — ”Ka antaneehan se
ruunu rahat tähän raatamiseen?” on silloin ensimmäinen kysymys. Kun
kuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä,
sillä ”rahoille löytyy parempia läpiä.”

Olen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka
suokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan
menevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas
köyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki
kauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja
tarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten
lahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on ”ympäri käyty ja
yhteen tultu”.

Niin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin
siitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä
hyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää
myös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten,
että niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.