Erinomase hyvä lindkoer

— Jaa-a, nämä ovak kamala aja — kamala aja oikke ova. — —
Laihtunn oles snääki, Suleima — — ja laihtunn olen däsä ittekki.
— — Saas nähds Suleima, ett mep pia ole semse, ett luuk krapiseva
meis, ko mek kävele — — — ole juur niingon gaks luusäkki olis
saannk kondi alles. — — Sillaill oikke. — — Jaa-a, mnääki ole
saann ens lukkip puale ikän ja pann raha ja vaeva siihen doimituksehe
ja ny ole sitt semsellp palkall, ettän saan dehd uutt velkka, ennengo
vanha o maksos ja nähd nälkkä päälsem bäätteks. — — — Nii händ,
nähd nälkkä oikke, se on dotinen dosi. — — Mutt kyll o niingi, ett
jongu rangastukse mnuun gärssit täyty siit tyhmydestän, ettän ole
virkmiäheks itten lukenn. — — Nii ett valla oikke ja kohtulist o,
ett mnää täsä nälkvyätän giristäs saa.

Semssi Tornjaiste maister juttel, ko hän siink kävel ettittakasin
gamaris laattjall. Semssi hän juttel Suleimall, mutt ei Suleima pali
tiättos pistännk, ko makas pää etukäpälättes välis ja seoras silmines
maistri, ko hän siink kävel. — — Muttko maister viimem bysäs häne
ettes ja sanos: ”Tiädäks, Suleima, ett snuum bäeväs ova jo luetu,
ei mnuull ol vara ruakkis snuu enä”, ni Suleima vääns ittes istuma,
haukottel äänes ja kattel maistri nii moittivast silmihi, ett maister
sanos: ”No, no, koitetan gärssik, koitetan gärssi.” — — Tiädäks,
snää ole jo aikka kualeman duamitt, mutt em mnää anns snuu nuijat,
mnää tahdo itt päästäs snuum bäevild ja ambumall. — — Kunnjalise ja
kivuttoman gualema snää ole rehelisest ansann, sill ett snää ole oll
hyvä koer, paras koer, ko mnuullk koska o oli. — Sillaill oikke
— — — Aikka mnää jo olsi snuu ambunn, mutt ei mnuull olk kruutti
ja haulej. Eik niit ny mistä saa. Ny ovas semse aja.

Ja maister rupes taas tramppama ettittakasin gamaris laattjall ja
Suleima kävel hänem beräsäs askel askleld. Ja kovast fundeeravaise
näköse he olivak, ko hes siin laattja mittasiva. Maister ott sitt
kesken gaike flombuukkis plakkristas, pladaskel stää ja räknöitt
rahas. Muttko hän ei saanns stää siäld heruma enemän go viistoist,
ni hän heitt sem böydäll nii ett flatkatt, pysäs, kraape
korvandaustas ja kattel yhtem baikkaha ettehes. Suleima pysäs kans
ja kattel vooro maistri silmihi ja vooro stää paikka siin laattjall.
Ja nii hes siins sitt seisosiva ja vauhkottliiva, niingo he olsiva
odottann ett siäld laattja ald joku apu olis ilmestynn heijä ettehes.
Mutt ei siäld mittän dull. Se sija ovi aukes ja maistri frou tul
sisällp paperkäärö kädes ja sanos: ”Tääll om Briia maistri lesk ja
sano, ett hän o löytännt tämä miäsvainajas pöytloodast ja ko siin
vissi o jottam byssyvehkeit, ni hän lahjotta nes snuull.”

— Annast tänn, sanos maister ja avo käärö. Ja ko hän se ol saann
auk, ni hän rupes hyppämä ymbärs huanett ja sanos: ”No kyll meijä nyk
kelppa; tääll on gruutti ja haulej ja patruunej koko roukki. Nyt täsä
tleeki juhl.”

— Nii, ja nys snää saas sitt lopetat tua Suleimangin dost syämäst.
— Suleima park!

— Mitä snää juttle. Ei, ko ny me mene Suleiman gans metill joka
sunnunda ja lupapäev ja met tua linnuj ja jäneksi, nii ett vissi
lihas pysytä ja saada viäl myydäkki. Ny o räkning semne. — Annast
kattot, tänäpä om berjanda. Jaaha, huame ehtopuall me lähde Helistö
äijän dyä. Hän o nii mond kerta valittann, ett jäneksek karavas
siälls hänen dorppas ymbärs niingo lamppa ja syävä häne rukkiorakses
vallam bilall.

Maister siäppas pyssys seinäst ja rupes stää puhdistama. Muttko
Suleima näk se, ni häm bist voorostas tansiks ja haukus, nii ett
akknat tärisivä.

Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas
kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt
polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän,
go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet.
Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja
käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis
kiirutta.

Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs
selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist
kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes
vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister
metill ole menos ja meijä on giiru.

Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii
aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras.
— Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin
gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt
maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi
ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.

Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk,
ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik
tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett
ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse
aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol
poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja
piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei
ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes
ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas
siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä,
ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän
mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go
Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.

No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak
käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli
metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko
hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy
kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää
liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp
pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse
ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja
meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund
men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon
gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se
katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.

— Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja
istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk
hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.

Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal
maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki
torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul
juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu
vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls
se jäi. Jäi händ.

Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas
otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs
— koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja
levi juav valkost niskas ja kaulas.

Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny
meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja
kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. — Ja maistri miälehe
lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se
eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen
gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas
siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos:
”Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?”

Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses
hän se ammus, ko hän luul sen getuks.

— Vai ketuks te luulitt meijän Gransu? Ong se miälestän getu näköne?
— Oi nyp pahapolv sendä!

— Olik se hyvä koer?

— Jaa, ett jos se ol hyvä koer. No ol se koirattem barhait. Hyvä
talovaht, nättruakane ja ystväline oudoillekki ja sitt nii erinomase
hyvä lindkoer.

— Vai nii, vai ol hyvä lindkoer. — Kyll mar mnuu sitt täyty se
maksa. Mikäst siin autta.

— Tiättvästengi deijä se maksat täyty. Ja se maksa pali, tiädättäk,
ko se ol nii erinomane lindkoer, se meijän Gransu.

Maister räknöitt ittekses, kuip pali tämä lyst hänell maksanekka.
Hän lask, ett hän linnuist ja jäneksist, ko hän nek kaikk myy, sais
kuuskymmend markka ja jos tua äij ny vaati sata markkakin goerastas,
nii nelikymmend markka siins sittengi o hävjö puhtas rahas. Ja mist
hän otta ne raha yhtäkkin go häne jo muutongi on däytynn lainat
elatustas varte ussema sata. — Maister oikken duskastus, ko hän näit
kaikki ajattel, mutt viime hän rohkas ittes ja kysys: ”No, kuip pali
se sitt maksa, tua Kransu?”

— Jaa, ett kuip pali se maksa. En mittän diäd. Kyll mar nyk koerakki
ovak kovas kursis, niingon gaikk muukki näi soda aikan. Ja ko hän
vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis oll joku ihmne — niin,
go hän vainaja ol nii erinomase hyvä lindkoer. Jaa-a, takka mnää se,
ett jos vaa yksikki lind metäs ol, niin gyll hän se vissi löys ja
stää elämä, ko häm bit, ko hän se ol puuhu ajann. — Nii händ, kyll
se ol valla erinomane lindkoer, tua Kransu. — Ja tosa hän ny makka
eik koska enä linnuj kaahist. — Ja mitä sano Juljaana?

Maister hikkol kuulesas tämäm buhe ja korott miälesäs Kransu hinna
sattaviittengymmentte. Häm bur hammastas ja kysys: ”Niin, guip pali
tes siit meinatt sitt?”

— Em mnää händ oikke ymmär. Kyll o vaa asi semne, ett mnuun däyty
kyssy Juljaanatakki. Ei se koer ol vähäll maksett, ko se näättäk ol
niin gauhja hyvä lindkoer.

— Ei mar, sanokka ny vaan goht, mitä se maksa ko mnuun däyty lähtik
kotti viäl tänäpä ehtost. Pimi täsä jo tleeki eng mnää kerkkeis
odottama mitä teijä emänd täst vahingost meina.

— Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt
saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä
vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost
lindkoera ei olt toist kon Gransu.

Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos
niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima
haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis
ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus
sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks
linnuines ja jäneksines Helistöhö.

Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi;
hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja
läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.

Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk,
kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne
häne miähes ol ja kysys: ”Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi?
— Ja misä Suleima o? — — Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole
ambunns se.”

— En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. — Mutt kyll
mnää koerangi ambunn ole — viäran goera.

— Siunakko! — — Jouduiks snää maksama se — — kuip pali se makso?

— En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii
erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. — Ja maister
heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk
tillitt.

Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll.
Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja
sanos: ”Se on dääll nys, se koera omistaja.”

Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij
tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk
lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.

— Istuma — sanos maister.

— Kiitoksi pali, kyllän ole jo istukki saannk, ko rattaillt tlii,
vastas äij ja istatt toolill ovipiälehe.

— Nii — sanos maister sitt, ko siin hetke aik ol hissuksis oltt —
nii, mitäst te nys sitt olett ajatells sen goera hinnaks? — Täsä
olis tupakki.

Äij ott paperossi, sytytt se ja sanos: ”Jaa-a, kyll asja lait nii
on, go Juljaanaki sano, ett niin giltti koera em me enä koska saa.
Tiätäk maister, ko hän vainaja — puhele hänest juur niingo hän olis
ihmne oll — ko hän vainaja söi sualast silakkaki, ko vaan gaunist
pyys händ tekemä se. Ko vaa sanos ett: ’Kransu o nii hyvä ja syä’,
ni söi ko söiki hän sualase silaka. Hamppa hirvis hän se söi, mutt
söi vaan, go händ kaunist pyydetti. Kyll sill ol ihmeline järk, sill
luandkapplell ja ko hän sitt viäl ol nii erinomane lindkoer.”

Maistrin gäveväk kylmä värep pisi selkruatto, ko hän daas sai kuuli
niist Kransu hyvist ominaisuksist ja hän gorott ittekselles se
hinna jo kahtesatta. — Ei sunkka siit vähemällp pääs, ajattel hän.
Mutt yritt hän sendä viäl kerra vettäs sen goera arvo alaspäingi ja
sendähde hän sanos: ”Mutt tyyriks tlee tämsin aigoin raakki koeraki.”

— Niin gyll tleeki, jos o semnen goer, ko ruakki kreivaile. Mutt
tämä meijän Gransu ei olls semne. Hän söi vaikk mitä. Niit on goeri,
ko esimerkiks ei syä lainkka leippä, jos ei voit päällp panna. Ja o
niit semssiäkkin go nualeva voim bois leiväm bääld vaa ja jättävä
leivä siihe. Mutt Kransu! Ei tarvinn muut kom bari kertta sivalttap
puukkoll leivämbalast juur niingo olis voit levittänns siihe, ni
hän ott sen däydest ja söi se, niingo siin olis oll voit pääll. Nii
viisas koer se Kransu ol ja sitt niin durkase hyvä lindkoer.

Vai nii. — No mikäst se hind nys sitt o?

Niin, gyll mar tykkä, ett se on dyyris. Mutt tiädättäk ett
Juljaana, ko ai o vähä ylötöne makso-ottamises, määräs siit pali
enemä. Sillaill oikke, nii ett kyll mnää meinasi, ett siit sendän
darvittis saad — — — kuus markka. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

— Kuit tes sanositt? — — Kuus markka!

— Sillaill oikke — kuus oikke. Mutt kosk maister tykkä, ett
se om bali, ni jos sitt vähenetäis viittehe. Vaikk kyll Juljaana
mnuun gäsk kymmend pyyttäs siit. Mutt mnää ajattle, ett kyll viisikki
sendäm biissa. Puale markka mnää siit itt makso, mutt se ol sillom
benikk viäl, eng mnää sillo ymmärtänn, ett siit pit tleema niin
erinomase — — —

— Nii erinomase hyvä lindkoer, täydens maister äijäm buhe ja anno
hänell viide marka sedeli. Ja maister koitt oll vihase näköne, vaikk
häne ol vaikki iloas hillit.

— Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä
mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema.
Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm
buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill
ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii
ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja
haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk
mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. — Semne
oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.

— Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. —
Olettakkost tek koska linnuj ambunn?

— En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem
belej ja toimituksi semse. — Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.

Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl
iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust.
Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi
oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.