Kuip pali prässi siit ol, ennengo Raumall merikoul saatti

Se ihmispolv kon diätä ja tunde, kuip pali prässi siin ol, ennengo
Raumall merikoul saatti, ruppe jo vähitelle harvenduma. Ja harv
niist jälill olevistakkan, go stää asja ajovat, tiätäväk kaikist
niis piänist esteist, ko se laitoksen diällk koitettim bann. Harv
tiätä esimerkiks sen, go mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro tiätävä,
ett Moson gapteeni huushollerska, ko ol Fiia nimeldäs, ja Pajala
handelsmanni Agaatta ja pari muut heijän duttvatas, kom balveliva
parhamis paikois Raumall, olivak koko semse laitokse vastustaji ja
sanosiva, ett kaikk semsek koulu ova vallan darppettomi eik pohjaldas
mittä muut ko Antikristukse vehkeit. — Sillaill oikke he meinasiva
ja ko he, niingo sanott, palveliva hyvi ylösotetuis huusholleis,
niin Dasala Vilkk Birksteeti Jankken, ko ol kovasten goulum bualellp, pelkäs, ett hep
pia saava isändväkeski villitty. Sendähde häm byysikim,
gon diäs, kui vaimväkketten gans kunaki aikanp puhella,
mennk koittaman gäänttä Fiia ja Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas.

Pirksteeti Jankke ol kovast valmis semssem bissnessihi ja yks
sunnundaehto-pual, ko Agaatta ja ne muu ämmä, ja Moson gapteenim
basurpoik, Penu nimeldäs, istusivaf Fiian dykön viärasill Moson
göökis, niin dlee Jankke sinnp, puhele ens ilmast ja häist ja
maahambanjaisist ja sano sitt yhtäkki: ”No, olettak kuull, ett pidäis
saatama merikoul tänn Raumall?”

— Kyll mnää semmost juttu kuull ole — sanos Fiia — ett
semmostakkin dänn rustat meinata ja se o mnuu miälestän hyvi halju
toimitust se.

— Halju oikke semne ruljangs o. — Tlee siitäkkin daas yks
Belsebuubim belivärkk tähän gylähä, puhel Agaatta ja anno Fiian
gatillk, ko istus ja kehräs häne sylysäs, kaffett tassistas.

— Vai halju toimitust se o, ja Belsebuubim belivärkk se o — —
Niin des sanott ja sanokka vaa, — tiuskas Jankke — mutt ei se
merkit mittä, mitä tes sanott, kon de olett näis asjois juur niingo
hull myllys. Mutt mnää, ko ole vanh merimiäs, mnää ymmärän dämä asja
ja mnää sano, ett se ongi vast vähä surkkjan darppeline alstantt,
semne merikoul. Meill o mailmas pali turhutt ja tarppetond, niingo
esimerkiks tomsek katirakkrik, kon des syätätt ja juatatt — —

— Sanosiks snää, Jankke, katirakkriks tätä kiltti elukka, huus
Agaatta ja yhtäkki Fiian gatt ol kynne harillas Jankke noka all.

Mutt ei Jankke tiättos pistänns semsist. — Pysytäst asjas, hän sanos
vaa ja jatko puhettas. — Nii, stää om bali turhutt mailmas, mutt
älkkäst tulkk sanoma, ett merikoul on darppeton. Jos tet tiädäisitt,
kuit tämä mailm oikke o rakenett ja tiädäisitt, kumses pelis stää
joutu olema semnen, gom bistä nokkas vähä kauemaks ko Rauman dulli
ulkpualell, ni ett tep puhuis mittä merikouluist ja sengaldasist.
Näättäk, ei seilamine mikkän gonst ole. Kyll mar jokane laevan
gulkema saa, ko Jumal vaan duule anda ja ko lyä seilej pääll vaa
surkkelemat, niingo moniki deke ajattleemat, kuip pali se kustanda
astjam bääll, ko liiaks seili fyärä. — Nii händ, ei seilamine mikkän
gonst ol, jos ei mittä muut tahd, ko menn ettippäi vaa niingo mikäkin
grohelo. Mutt ei se ettippäi meneminengän däsä mailmas koko autus
oi: täyty tiättäk kans, mihi mennä ja misä kullongi olla. Ja siihen
darvita vähä enemä hujumentti gon davalise ihmsem bääkopas o, siihen
darvita oppi ja se opi saa merikoulus. Nääks nyf Fiia, jos mnää sido
liina snuu silmilles ja kiäputa snuu oikke riivatust ymbärs täsä
laattjall ja sitt —

— Koitast kiäputta vaa, niis saas nähd, kuis snuun gäy!

— No ol ny vai, pöhkö, mnää meinasi vaa, ett jos mnää niingo
esimerkiks sidoisi liina snuu silmilles ja sitt viipotaisi snuu oikke
aika tavall ymbärs, ni — —

— Ni snää saisikki nähd vähä kirkka vastukse. — Em mnää mein ruvett
snuu esimerkikses, älä luulekka!

— No, mutt Herra nimes, jos mnää teksi se —

— Mutt kodes snää teekkä stää, se o vale se! Koitast tull vaan
dänn, ni mnää revi silmäp pois päästäs!

— Oi voi sendän deit vaimihmissi, kon deill o annett niim bali sissu
ja nii vähä järkki. Mutt mnää selitä sittengin deillt tämä merikoulu
asja, ettet siin ijangaike stää hauk ja nälk. Ajatelkkast nys sitt,
ett mnää panen duam basurpojam, Benu silmill liina ja viipota händ.

— Jaaha, viipot vaa ja oikke aikatavalls sittengi, kyll se junkkar
sen guurin darvitteki, sanos Agaatta voorostas.

— No, mutt ol ny vai Jumala lahi ja ann mnuu selittä. Mnää kiäputa
händ ymbärs silmä ummes täsä laattjall ja jätä häne siihe sitt.
Luulettak, ett hän diätä, misä hän o.

— Tiätä kaiketakki hän se, ett hän o Moson göökis, huusivak kaikk
ämmä yht haava.

— No te mar ny olett oikken gahkoj. — Niin, diätä kaiketakki hän
se, ett hän o Moson göökis, mutt luulettak, ett hän diätä misä uun o
ja misä ovi ja misä akkna ova ja misä te istutt, jos olis mahdolist
usko, ett tep pidäisitt suunn gii. — Ei, hän ei tiädäis yhtikäm behu
niist asjoist, muttko läksis kävelemä, siks ett löis pääs seinä ja
sitt hän gulkis pisi seini, siks ett hän vähitelle löydäis akkna ja
ove ja muuri ja teijä ja kaikk ja tiädäis, kuip päin gaikk ova. Nii,
ett ei häne oikkjastas sendä mikkä hätä olis enemppä ko näitte meijän
goulun gäymättömätten gippreittengän, go sohlava Rauma ja Saksa väli
semses rapakos, ko Itämeri o. Ei siins seilates mittä oppi tarvita,
ko mennän golistella vaa yhden give nokast toissehe, siks ett ollam
berill. Mutt toist se on, gon dulla Aklandi valdmerell. Sendähde ei
heit päästetäkkä sinn laeva kuljettama, sill ett siäll he olsiva ilma
merikoulu oppi niingo, jos mnää veisi snuu Agaatta pimiäns syysyän
Lavila aukkjall ja lykkäsi sitt liässuhu ja jätäisi snuu sinn.

— Jaa ett mnää tliisi snuun gansas pimjäns syys yänf fliitoma Lavja
aukkjall? Tiäd vähä huutti sengi aabrott!

— Nii mutt ko mnää ny sanosingi ett, jos mnää veisi snuu sinn —

— Nii juur snää meinasi; mutt tiäds snää se, Jankke, ettei siit tul
mittä; ei tapadk koska, ett mnuun guallu muldam bäällt tulla sanoma,
ett tosa ny makka hängi eik enä kohk ja kuah Pirksteeti Jankken gans
turuill ja tanhvill. Nii ei käyk koska ja styyr vähä suus, se neuvo
mnää snuull anna, sengi uutskott.

— Olett tes nys sendä oikken giusan gappli, te ämmväki. Mutt
sama se, en mnääkän dliis snuun gansas Lavila aukkjall, pys snää
kotonurkisas vaa, mutt mnää sano se vaa, ett ko Aklandill olla, ni se
o Itämere rinnall niingo mnää täst köökist veisin duam Benu Lavila
aukkjall ja Lavila aukki olis sadoj kerroj laajeve ko ny, nii ettei
silm kannais toisest äärest toissehe—

— Vai nii, mutt mnuu miälestän siin o jo nykki enemän gon darppeks
avarutt yhde miähe lääniks.

— Nii mutt ei se ol mittä Aklandi rinnall ja pids suus kii, ett mnää
saan dämä asja selittä. — No nii, jos Lavila aukki olis nii avar,
ettei lainkka sem bäät näkis, ei millän gulmall ja mnää veisin dua
siunatum Benu sen geskell liin silmill ja sanoisi hänell, ett hän saa
otta liinam bois parin diimam bääst ja korjaisin goippen oikke aika
kiäru, nii luulettak, ett Penu sitt tiädäis, mihim bäi hän läksis
menemä. Ei maare. Ei mittä hän diädäis. Nii olis seonnk ko Vassberg
paittahas ja kyll vaa itku väänäis, ennengo ehto maili olis ja
travat sais risti ja rasti niingo Jeerusalemi suutar eik vaa löydäis
mihinkkä. Semmost se Aklandillakki gulkemine olis ilma merikoulu
oppi. Joko ny ymmärätt?

— Ymmärrän gyll mnää, mutt mnää tiädä ja se, ettei Aklandill
lähdetäkkä liin silmill. — Älästis koitakka, Jankke, tull meist
pilkka tekemä.

— Oi voi sendä, Fiia, kyll snää ny olik koko viisas olevannas ja
järkeväs ihmne snää ylipäätäs olekki, mutt näit asjoit es snää ymmär
lainkka. Nääks, ei siäll Aklandill aut lainkka vaikkas pidäisi yäp
päeväs silmäs seljälläs. Siäll ova nääks pimjä yä ja taevas o ussem
bilves, ettes nää aurinkko ekkäs tähdej viikkausin; es nää muut
kon daevast ja vett, vett joka haarall niim bitkälttä ko silmäs
kanda, sill ett Aklandis ongi liänd tiädäks vähä enemän go Itämeres
ja muis kuraproteis. Ja kos sitt oles seilanns siäll Aklandill
voorkausräkningill risti rasti, niin dakka maare mnää se, ettäs
viimen gysyisi, misä jumal siunakko mnää mahda oll ja kuit tääld
kotti löydetä.

— Jessimandessikast sendä! Jaa, mutt kuingast vissi siäld lainkkan
gotti löydetä?

— Äähäh, jokos ruppe ymmärtämä, ett se o vähän dylkki paikk. Mutt
ny ongi nii, ett ei siihen darvita mittä muut, ko ett kapteen, go o
merikoulu käynnt, tlee ulos kajuutist, otta höyde ja kara kattoman
grunumeettri ja räknöitte yhde hiuka ja sano sitt, ming numrase
merendiaanim bääll olla.

— Kuis snää sanosi? — Merendiaan. Mikä se o?

— Nii, siin ny näätt! Puhelett merikouluist ja seilamise opist
ettäk tiäd edes stää, ett mikä merendiaan o. Mutt mnää selitä sitt
sengin deill. Näättäk merendiaani ovas semssi pahuksem bitki tervatuj
trossej, ko om biukotett maan doisest navast toissehe semsis paikos,
misä valdmert o — mais ja piänemis vesis ei niit ol eik niit siällt
tarvitakka. Eik siink kyll, ett niit o semssi merendiaanej, ko menevä
maa yhdest navast toissehe, muttko niit o viäl toissiakki semssi,
ko ovap piukotetup poiki näitte, nii ett koko valdmeri o sillaill
jaett ruuduihi eik semse miähen, go o merikoulu opi saannt, tarvitt
mittä muuttkon daeva merkeist ja sekstandeist ja oktandeist ja muist
alstandeist räknöit, ming numrasem bisittäisi ja ming numrasem
boikimbäi menevä merendiaanim bääll olla ja sitt hän näyttä yhtäkki
sormembäälläs kartast, misä laev o.

— Siunakko sendä, vai semmost se seilamine oikkjastas ongi.

— Semmost oikke se ongi, se pareve ja korkkeve seilamine.

— Jekka sendä, mutt kuule, eik ne laevas sekk niihin drossruutuihi?

— Ol vaik kaaho ol! Pohjas ne ova.

— Vai pohjas. Mutt kukast nes siäll näke.

— Äij. Kapteen niist selgo otta sekstandeines ja oktandeines ja
kiikreines ja värkeines, niingo mnää jo sanosi.

— Kyll on glookku! No kruunun gapeni ne merendiaanit tiättvästengi
ova.

— Kruunu vehkeit oikke ne ova. Kenest muun gon gruunu.

— Jaa-a, on däsä maailmas sendäm bali ihmelist — Mutt kuule eik
semne merendiaan goska menp poikk?

— Mene händ. Mene oikke. Siäll Aklandim bohjall o semssi suuri
krauijakkin, go välist saava merendiaani saksettes rakko ja
katkasevas se, ett yks klipsaus vaa o. Ole mnääkin gerra ollp
paikkamas yht poikkis-merendiaani, ko men yli Aklandi Englannist
Ammeriikkaha.

— Mahdo siin ol vähti.

— No se saatt usko, ett me hiki hatus siin vähtäsi. Ymmärtä sen,
go meri käy, nii ett ei kunaka aikant tiäd, misä o ja joutu siins
semmost hirmust trossi plissaman, go o niim baks ko mnuu reiten. —
Eng mnää toist kertta enä menekkä semssen daksvärkkihi. — Ei mar,
täyty lähtit täst maatakkin daas, kon ei tiäd vaikk jo huame aamust
aikasi lähdetäis painamam bois gotto, kosk tuul näyttä käändyväs
semsellk kandill, ett o hyvä menn. — Nii ett hyväst ny vaa!

Siihe Jankke jätt koko seorkundas ja kulus pitk aik, ennengo ämmäs
saivas sana suustas. Mutt vihdo viime Agaatta meinas, ett olis
hän ennen diätännk kaiken dämä, ni ei maare hän merikoulu sunkka
vastustann olis.

Siihem buhesse sanos Fiia jatkoks, ett kerkke mar sen goulum bualest
viäläkkim buhuma ja ilmottaman gaikill ihmsillk, kuit tarppeline
laitos se o.

Ja kyll Fiia ja Agaatta ja ne muuk, ko Moson Jankke göökis kuulivap
Pirksteeti selitykse, sitt puhusivakkin goulum bualest, nii
ett oikken dupettumam bakkasiva.

No nii. — Vähäs pali seiso. Raumalls saattingi sitt merikoul, mutt
siin uskos mnää ole, ett jos ei Tasala Vilkk olis lähettänns semse
miähen gom Birksteeti Jankken, go ol oll merendiaanej paikkamas,
käändämä Moso Fiia ja Pajala Agaatta miälen däsä tärkkjäs asjas, ni
ei Raumallk kukatiäs viäläkkä olis merikoulu.