Pitsreunane nestuukk

Ko Sipin gapteen viätt häitäs, ni me olin gaikin golme, mnää ja
Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro käskety niihi, niingo valla luanolist
olikin, go me oll mond reissu kapteenin gans tehn. Ja komja hää ne
olivak kaikim buali. Ei ollt trahtmendeist puutett, ei maakan; gyll
niis vaan gaikengaldast suuavaust tarjotti nii hyvi haukattava ko
ryypättäväki. Ja kyll eritottengi ne ryypättäväk kiärus saiva, niingo
odottas soveskin, go Nuurmanni Iisak ol edeskäyp. Sill ett hän ol
semne edeskäyp, ett ei niit olekka montta nii sopeva miäst semssen
därkkjän doimituksehe.

Sillaill oikke. Ja hyvällp pääll mes semsis olois pia olin goko
hääväki. Tiättvästengi ens alus oltti vähä ykstotissi ja juhlalise
näkössi niingo seorkunna reklemendeihin guulu ja ihmisten dava
vaativa. Muttko vihkimine ol toimitett ilmam biänindäkkän glummi,
niin gyll puhe luistama rupes jokatteld, nii ett yks sorin vaan gäve
koko hääsalis.

No, ja ko siins sitt istutti ja laudeeratti, nin dlee morssi
puhuttleema Vilkku Iiro ja sano kesken gaike: ”Mitäst tes, snää ja Hakkri,
vihkimise aikan suutan nii nauru veditt ja nyäkäytitt toinen
doisellen. Tliik siint toimitukses joku virhe, vai?”

— Ei maare, laillsse justeerinkkihi se kaikk tul, ei menn lainkka
flinilles se asi, mutt kyll tosi o, ett meill vähä lysti tul, ko me
näim bitsreunase nestuukin deijän gädesän.

— No, mitäst naurettava siin ol?

— Ei mittä. Mutt kyll o vaa asi semne, ett ain go me nääm
bitsreunase nestuuki, niin doinen daikk toine meist lykkä
kambraattias kylkke ja sano: ”Muistaks?” Ja meit pakka sillo
väkisingi nauruttama. Asi o näättäk semne, ett me olen gerra, mnää
ja Iiro, joutunn hakema sengaldast parselli ja se oliki nii säserä
toimitust, ett siin ol leikk kaukan, vaikk me ny vanhemallp puall
ikkä nauran, go mes stää kertta muistle. — Andakkast mnää juttlen
deillk koko asja.

Siit o ny jo mond herra vuatt Me oll valla nuari sillo. Ol yks
lauandapäevä ehtopual. Ja ko meijä äitem bit lähtemä seoravam bäevä
aamust Vasaraisten gulmills sukuloittema ja jäädp pois sunnundaisest
jumalambalvluksest, ni hän sano mnuull: ”Nii, ny o asi semne, ett
mnää mene ehtorukkouksehe ja snää Vilkk tleef fölis. Ei snuu o jäll
isold aikka nähtykkän girkos.”

Oikkjastas tämne oortel tek kamala mullistukse mnuu räkningeisän,
sill ett me oll Hakkri gans meinann juur lähtis Samppuste
salmehe uiduksell. Muttko mnää, niim bali ko mnää mailmas olengin
goonns stää synnindaakka niskoillen, sendä ain olen goittannp pittäs
stää neljätt käsky kaikes kunnjas, ni mnää muutim barema vaatte
yllen ja äit rupes samoihin doimeihi. Ja sitt me läksi, mnää edell
ja äit peräs, niingon girkko mennes, maahambanjaisis ja semsis
juhlalisis askreis pruukata, ett miähe menevä edell ja vaimihmsek
kulkevap peräs. Mutt ko met tliin girkosillall, ni äit sano:
”Pyssäst, Vilkk, mnää oll niin dohro, ettän unhoti nestuukkin gotti.
Karast snää yhtäkki ja tuas semne mnuull. Täsä ova avame, ylimäises
piirongiloodas oikkjall o nestuukej koko tusin. — — Taikk, odotast
nys sendä, snää muljat tiätystengin goko looda ylösalasi, snää kos
semnen grohelo ole. Mnuu vihtorinise hamem blakkris om bitsreunane
nestuukk. Se hame o isos kaapis vasemall, ei siäll muut hamett
olekka, nii ett kyll snää se löyd.”

— Silmäräpäykses mnää sen dännt toimita, vastasi mnää ja läksin
gippaman gottis, sill ett kyll mnää se ymmärsi, ett olis ollk
kamalaki, jos äit olis tullk kirkko eik olis ol nestuukki virskirja
ymbärs. Ja kyll mnää se vihtoriinhamen goht löysi. Siälls se killus
isos kaapis korkkjaltta naulas. — No nii, siihe aikkam bruukatti
semssi hameit, ko olivat taaja laskutetu pitkittäisi vyätreist
liäppeihi saakk ja mnää ymmärsi, ett jongu semse laskumbohjas
plakkrisuum bit olema. Mnää rupesi sitt koperoittema niit laskuj
ylhäld alas astikk, mutt ko mnää oll heit kymmengunna läpitten
gähjänn eng vaa löytänns stää plakkri suut, ni mnuu lykkäs miälen,
ett nyt täisikin dulls semnen dyä etten, ettei stää saadakka nii äkki
valmiks ko luulla. Mnää karasi sendä luandon ja pauhasi itteksen:
”No, no, kylläs viäl ettengin dleep, plakkrim bahus, ei stää sendän
dämssem barsellihi öks semnem boik, ko valdmerildäkki on gotti
löytänn.” Mutt ko mnää miälestän jo kerra oll se hame myättämbäevä
ymbärs koperoinn, plakkri löytämät, ni mnuum bakkas jo pistämä
harmiks. Ja ymmärtä sen, gon giirukin gans ol. Mnää pääti sendä oll
levoline ja sanosi ittellen: ”Älä häd, Vilkk, kyll maares se ymmärä
ettei täsä hätimisest sunkka mittä appu ol.” Ja sitt mnää rupesin
giärtämä stää hamett vastom bäevä lask laskuld. Mutt luulettak, ett
mnää löysim blakkri suu, vaikk mnää miälestän vissin darkka tyät tei.
En, en löytänn vaa, ja voi turkanen go mnää suutusi. Mnää rupesin
goperoittema riipi raapi stää hamett, kiärsi stää, pudisti stää ja
nytkesi stää. Viime ripustin repes siit ja se putos mnuu ylitten, nii
ett mnää yks kaks sekosi siihe niingo Vassberg paittahas.

Ny on diätättäk asi semne, ett ko mnuull on giirutt taikk jottan
dähdelist toimitust edesän, ni mnuu montte synttetten rangastukseks,
luule mnää, tua Iiro ai lähetetä mnuu niskahan. Nykkin go mnää se
hamen gans siint tappli ja koitim bääst päevä valkkeutehe jäll,
niin diättvästengi Iiro tlee meijä salihi niingon duulispää, ruppe
naurama ja sano: ”Aim bahustak snää nyt toimita?” — Seköst mnuu
kismitt. Ja ko mnää sillo juur pääsi vapauttehe jäll, ni mnää sullosi
se hame yhte myttyhy, heiti se Iirot päi silmi ja vastasi: ”Mitä
mnää toimita! Hae meijä äitim bitsnestuukki tua hamem blakkrist,
mutt en löyds stää nestuukki eng pahus soikko ol miäs löytämä siit
plakkriakka. Hai snää ny voorostas ja älä siin hirvittel.”

— No, mutt voi snuuas sendä, Vilkk! Oleks snää todestakki niim
bahapolve saamaton! Niingo semse löytämine mikkän gonst olis.

Ja sitt Iiro rupes kiärittleemä stää hamett, hak vyän gohdan
gässihis, pudist stää, nii ett se jäll ol hame näkönengi, syynäs stää
ja sano sitt: ”Pahukse muatt, kos ole ripustimengi revellp poikk.
Annast neula ja lankka, niim banna se ens kunttoho jäll, ennengon
däsä mihinkkä muihin doimeihi ruveta. — Ong tämä ny enä kristelist,
ett snää toilaili hantteerat tämmöst fiini vihtoriinhamett. Luuleks
snää, ett tämssi vaimihmiste vaateparselleit saa reppi ja venutta
niingo jotta vanhoj seilej. — Ei tiädäks. Järjell ja kärsvälisydell
niit pidellä.” —

— Älä siins saarnk, ko haip plakkar. Ja kraatroittema es snää
täsä viäl rupp, sill ett meijä äite istu kirkosillall ja odotta
nestuukkias. Me olen girkkoho menos ja jumalambalvlus alka tosa
paikka.

Sillo Iiro pääst pitkä vihelykse niingo hänen dapas on, go hän vihdo
viime saa jongu asja järkkehes, ja sitt hän sanos: ”Vai nii.” Se
enemppä ei hän sillk kertta sanonnukka, muttko sylk kourihis, levitt
se hame sänkkyhy, koperoit niit laskuj vähä aikka ja sanos: ”No,
Vilkk, tleest nyt tänn, ettäs nääk, kumne ijangaikkinen glaakkar snää
ole!” Ja todestakki, aukk siin ol vyäträtten gohdall yhde laskum
bohjas ja mnää ihmettli, etten mnää stää oll löytänn. Iiro nauro,
kattel mnuu niingo jottan girkovaevast ja pist kätes sisälls siit
aukost. Ai syvemälttä ja syvemälttä hänen gätes siihe men ja mitä
syvemälttä hän dul, stää noloma näköseks hän gäve. Ja ko hänen gätes
viimen dul liäppe ald näkyvi, ni hän sanos: ”Tiädäks, ei tämä olekkam
blakkar.”

— Mnää nää se, sanosi mnää, ja mnuus rupes ny voorostan olema äijä
oikken durkasest.

— Tiädäks snää, mikä aukk tämä o — puhel Iiro sitt. Tämä o hameaukk
ja siit ei mennäp plakkrihi, siit pääse vaikk mailma äärihi.

— Pali mahdolist, mutt em mnää ols sill autett. — Ymmärtä se, ett
mnuu harmitt semsep puhe. Mutt Iiro o ai nii. Kon ei joku tyä häneld
luanist taikk hän därvle kaikk, mitä hänellk käsill o, nii ei hän
yhtä hiukka häpp, muttko hän ruppe pitämäm bitki selityksi, millaills
se tyä oikke olis pitännt tehtämä ja mitä kaikki semsell rustingillt
tehdän, go hän o ottann laittakses. Mutt ko mnää sitt näin, guis se
poik taas vähtäs se hamen gimbus, ni mnää unhotin giukkun ja unhoti
muarin, go istus kirkosillall ja odott nestuukkias, unhotin girko ja
papi ja lukkri ja sanosi enemäm bilam bäiten go suutuksisan: ”Es ols
snääkä muutko ijangaikkinen glaakkar, näämäs.”

— Ol ny verka ja ann mnuu hakki rauhas, räyhäs Iiro. Ja ko hän siin
ol jäll hetke aikka rehkinn, ni hän istatt toolill, pyhkes hikki
kasvoildas ja sanos: ”Tiädäks, mitä met tee? Snää saa ottat tämä
hame ylles, ni mnuu om bareve hakki ja sillaills se plakkar vihdo
viime löydet.” Mitäst täst, mnää oti hame yllen ja sitt me molema hai
oikke harttast, mnää ylhäld ja Iiro alhald. Muttkon ei siitäkkä sem
baremppa tuli, nii Iiro meinas, ett olis vissi luanikkamppa, jos hän
otais hame ylles ja mnää hakisi yksnäs.

— Tehdä nys seki, vastasi mnää siihe, — mutt puhaletast yks hiukk
ens, täsä ruppe jo vähä niingo väsymä.

Ja siihe me jäti se hame laattjall, istutti ja ruvetti vetämä sauj.

— Ihmelinem barsell o, sanos Iiro viime ja osott piipuvarrellas stää
hamett.

— Peräte ihmeline.

— Niin, gyll hän oikken glookku o, jatko Iiro, — ko mnuull o sendän
gymmengund plakkri vaatteisan ja monell miähell o viäl ussemangi ja
mnää takka, ett kuka hyvänäs löytä niihi. Ja tosa hames ei olk ko yks
aino, luule mnää, eik stääkä löyd, vaikk kaks miäst hake, nii ett
vähä henkki o. Ymmäräks snää, mitä järkki siin o, ett se yks plakkri
vaevane niim biiloteta.

— Engä mnää händ ymmär. Se vaimihmse järk kulke vallan doissi polguj
ko meijä.

— Niin gyll kulkeki, toissi polguj oikken gulke ja kaikk meneväp päi
mäntty.

Ja ko me oll semssem bäätöksehen dull, ni me istusi jäll hissuksis ja
piipp ryähäs kummangi suus.

Muttko mes siint taas oll hetke aikka huilann, ni Iiro kimmatta
seisoma ja sano: ”No, mutt ole mar mes sendä oikke aika tohroj.”

— Kui nii sitt?

— No, eks snää ymmär? Käänetäst se hame väärimbuali, nii sitt hän
oikke helkkar o, jos ei plakkri löydet.

Jaa-a, sano mnää vaa se, ett vaikk tua Iiro mnuu miälestän o
vähä semnen dyhmändotkone miäs, ni o sem bääkopas välist jäije
välädyksiäkki ja ny hän ol mnuungi miälestän oikke hyvän gonstin
geksinn. Sillaill oikke. Me heiti jakkun yldän, Iiro kääns hame
yhtäkki väärimbuali ja pist ylles, ja jos uskott taikk ei, niim
blakkar ilmanus koht. Siins se killus nii selvän, ett se olis silmä
ummes löytänn.

— Pid nyk kiis siit, sanos Iiro, ni mnää hae suu. Ja Iiro hak ja
hak, mutt ei löytänn vaa. Hän ott sitt hame yldäskin, gääns sen daas
oikkjam buali ja varott mnuu, etten mnää vaa hellitäis plakkrist. Eng
mnää hellittännykkä; mnää pidin giis siit niingo sika leiväst Iiro
jatko vaa hakemistas, muttkon ei siit tahtonn mittä valmist tuli, ni
hän suutus ja tuhres se hame yhte läjähä ja silmäk kipinöittivä hänem
bääsäs.

— Järjell ja kärsvälisydellt tämssi kapenoit pidellä eik niingo
vanhoj seilej, sanosi mnää händ sillo.

— Hiistleks snää riitta vai, siin — tiuskas Iiro ja nous
seisoma. Mnää nousin gans ja siin olis tulit tapplus, jos em me
yhtäkki olis molema huamannp palanun gräässä nokasan. Me aavistin
goht paha ja valla oikke, nys siit hamest nous sau. Me oll siin
rehkitesänp pudottann valu piipustan ja nys siihe hainesse ol palann
nätimbualnen, gahden, golme sormembään gokkone aukk. Iiro siäppäs
kousa vesisaavist ja samott valu ja mnää astusi vissemmäks vahvudeks
jalallan sen gytöväm baikam bääll. Ja ko mes sitt rupesi stää läppi
nuugemi syynämä, ni me näi sem bohjas jotta valkost. Mnää sai
siihen gii ja vedi stää ulos ja sillo me huamasi, ett se ol juur se
pitsreunane nestuukk. Nii ett sem balanu aukon gautt me se sitt sai
vihdo viimen gässihin. Mutt misä plakkri suu ol, stää em mes saant
tiättä. Ol se nestuukkiki hiukan gärvendynn, mutt Iiro hurras vaa ja
ol ilone ja meinas, ett ei semne mittän dee. Hän gäsk mnuu lähti juur
liukkast viämä nestuukki, ettei muarin darvittis koko ehtokautt istus
siällk kirkosillall. Ja kiiruste mnää vedinki jaku yllen. Iiro kastel
sormias suuhu, silittel stää auko syrjä ja harjas stää jakuhiallas,
ko mnää läksi nestuukki viämä. Mutt em mnää kerjenn viäl ovesuuhunga,
ennengo meijä äit tlee sisälls salihi, eng mnää viäläkkä ymmär, kui
hän nii yhdell ainoalls silmäyksell äkkäs, mitä kaikki ol tapattunn.
Ja siin ol sillo leikk kaukan. Se ol turkasen dylkki paikk nii
Iirollk ko mnuullekki.

— Mitäst muar sanos sitt, kysys joku hääväest.

— Nii ett mitä hän sanos. — — — Mnää luule, ettem mek kerjenns
stää oikken guulema. Meillt tul niin gova kiiru naaprihi. Siäll ol
karvriversta ja suur asti hylkkerasva täynn. — Ja se o erinomast
voidett, sillon gom bäänahka pakotta ja hiuste juuri karvastle.